Sininen kirjoitusvihkoni oli pian täynnä joka suuntaan kulkevia viivoja
ja koukeroita kuin jonkin hyönteisen pesä. Nuoren kirjailijan hillitön
käsi rypisti piankin sen lehdet, kulmat käpertyivät ja näyttivät
käpälien tavoin pitelevän kiinni kirjoittamistani, kunnes jokin
_Baitarani_-virta[10] vei sen mukanansa armeliaan unohduksen maille.
Niin ne välttivät painokoneen kidutuksen ja voivat olla varmat siitä,
ettei tarvinnut pelätä mitään uudestisyntymistä tähän murheen laaksoon.
Minä en voi väittää toimettomana todistajana silmäilleeni
runoilijamaineeni leviämistä. Eräs opettajistamme, Satkari Babu, joka
ei ollut luokkani opettajia, oli minuun hyvinkin mieltynyt. Hän oli
kirjoittanut eläinoppia käsittelevän teoksen -- toivottavasti ei kukaan
epäystävällinen pilkkakirves käytä tuota seikkaa hänen kiintymyksensä
selityksenä! Hän kutsutti minut eräänä päivänä luoksensa ja kysyi:
"Sinäkö runoilet?" Minä en tahtonut asiaa salata. Siitä lähtien hän
silloin tällöin kehoitti minua täydentämään nelirivistä säkeistöä,
jonka annettuun säepariin minun oli liitettävä toinen itse sepittämäni.
Johtajamme Gobinda Babu oli erittäin tummapintainen, pieni ja pyylevä.
Mustiin vaatteisiinsa puettuna hän istui toimistohuoneessaan toisessa
kerroksessa asiakirjojansa hoitaen. Me pelkäsimme häntä kaikin, sillä
hän oli ruokokepin valtias. Kerran minä pakenin eräiden ahdistajien
tieltä hänen huoneeseensa. Ahdistajina oli viisi tai kuusi vanhempaa
poikaa. Minulla ei ollut puolellani mitään muuta todistajaa kuin
kyyneleni. Minä voitin asian, ja siitä lähtien minulla oli erikoinen
sija Gobinda Babun sydämessä.
Eräänä päivänä hän kutsui minut välihetken aikana huoneeseensa. Minä
lähdin sinne peläten ja vapisten, mutta olin tuskin ehtinyt astua
sisään, kun hänkin tiedusteli minulta: "Sinäkö runoilet?" Minä olin
kärkäs tunnustamaan. Hän antoi tehtäväkseni sommitella runon jostakin
ylevästä siveellisestä periaatteesta, en muista enää mistä. Ainoastaan
ne, jotka ovat olleet hänen oppilainansa, tietävät, kuinka suunnatonta
alentuvaisuutta ja ystävällisyyttä sellainen häneltä tuleva
toimeksianto merkitsi. Saatuani seuraavana päivänä säkeet valmiiksi
minä jätin ne hänelle. Hän vei minut mukanansa korkeimpaan luokkaan ja
asetti seisomaan poikien eteen. "Lausu se!" kehoitti hän. Ja minä
lausuin kaikuvin äänin.
Tuo moraalinen runoelma oli kiitettävä ainoastaan sikäli, että se aivan
pian hävisi. Sen moraalinen vaikutus luokkaan ei ollut suinkaan
rohkaiseva -- missään tapauksessa se ei herättänyt tekijään kohdistuvia
kunnioituksen tunteita. Useimmat olivat varmat siitä, etten minä ollut
runoa itse tehnyt. Eräs sanoi voivansa näyttää kirjan, josta sen olin
jäljentänyt, mutta kukaan ei kehoittanut häntä niin tekemään;
todistaminen on kiusallista niille, jotka mielellään muutenkin uskovat.
Runollisen maineen tavoittelijoiden lukumäärä alkoi siitä pitäen
arveluttavasti lisääntyä; sitäpaitsi olivat käytetyt menettelytavat
sellaiset, ettei niistä sopinut toivoa voittoa siveelliselle
kehitykselle.
Nykyjään ei ole ollenkaan merkillistä, jos joku poika sepittää säkeitä.
Runous on kadottanut sädekehänsä. Muistan vielä, kuinka niinä aikoina
pidettiin niitä harvoja naisia, jotka runoilivat, jumalallisina
ihmeolentoina. Kun nykyaikana kuullaan puhuttavan jostakin nuoresta
naisesta, joka ei runoile, niin suhtaudutaan asiaan epäilevästi.
Nykyjään runous versoo jo paljoa ennen koulun korkeimpaan luokkaan
ehtimistä, ja yksikään nykyinen Gobinda Babu ei välittäisi vähääkään
puheenaolleesta runollisesta suorituksesta.
10