Eräs Normaalikoulun opettajista antoi meille vielä yksityisopetusta
kotonamme. Hän oli laiha, kasvot olivat ikäänkuin kuivuneet, ääni
vihlova. Koko mies oli ilmeinen ruokokeppi. Oppitunnit olivat kuudesta
puoli kymmeneen aamulla. Hänen johdollansa suorittamamme luvut
ulottuivat bengalinkielisistä kirjallisista ja luonnontieteellisistä
lukemistoista Meghnadvadha-eepokseen asti.
Velisarjamme kolmas mies pyrki innokkaasti jakamaan meille monipuolisia
tietoja. Niinpä meidän täytyikin kotona suorittaa paljoa enemmän kuin
koulussa vaadittiin. Meidän oli noustava ennen aamun koittoa ja aluksi
suoritettava muutamia painiharjoituksia pelkkiin lanneliinoihin
puettuina. Sitten me heitimme viipymättä nutut pölyisten ruumiittemme
verhoksi ja kiiruhdimme kirjallisuus-, luvunlasku-, maantiede- ja
historiatunneillemme. Kun sitten palasimme koulusta, olivat
piirustuksen ja voimistelun opettajat jo meitä odottamassa. Illalla
tuli Aghor Babu opettamaan meille englanninkieltä. Vasta yhdeksän
jälkeen me olimme vapaat.
Sunnuntaiaamuna olimme Vishnun luona laulua oppimassa. Sitten saapui
melkein joka sunnuntai Sitanath Datta harjoittamaan kanssamme
käytännöllistä fysiikkaa. Se herätti minussa suurta mielenkiintoa.
Muistan vielä selvästi, kuinka jouduin ihmettelemään, kun hän piti
sahajauhoilla sekoitettua vesimäärää lasiastiassa liekin yläpuolella
osoittaen meille, miten kevyempi lämmin vesi kohosi pinnalle ja
kylmempi painui pohjaan ja miten vesi lopulta alkoi kiehua. Olinpa myös
kovin ylpeä oppiessani tietämään, että vesi on maidosta erotettavissa
ja että maito keitettäessä sakenee, koska vesi irtautuu yhdistyksestä
höyryn muodossa. Sunnuntai ei sunnuntailta tuntunutkaan, ellei Sitanath
Babu saapunut.
Eräällä toisella tunnilla selitti meille perinpohjaisesti ihmisen
luustoa eräs Campbellin lääketieteellisen opiston ylioppilas. Sitä
tarkoitusta varten oli kouluhuoneeseemme ripustettu luuranko, jonka
luut oli kiinnitetty yhteen rautalangalla. Vihdoin oli vielä aikaa
varattu mestari Heramba Tatvaratnalle, joka opetti meitä ulkomuistista
laskettelemaan sanskritin sääntöjä. En tiedä, mikä oli enemmän
leukaamurtavaa: luiden luetteleminen vai kieliopintekijöiden _sutrain_
saneleminen. Viimeksimainitut luullakseni veivät siinä suhteessa
voiton.
Englanninkieltä me aloimme oppia vasta sitten, kun olimme ehtineet
tutustua bengalinkielen alkeisiin. Aghor Babu, opettajamme, opiskeli
lääketiedettä ja tuli senvuoksi vasta illalla jakamaan meille opetusta.
Kirjat kertovat tulen keksimisen olleen ihmisen suurimpia voittoja. En
tahdo väittää vastaan. Mutta siitä huolimatta minusta tuntuu siltä,
kuin pienet linnut olisivat erikoisen onnelliset sen vuoksi, etteivät
heidän vanhempansa voi sytyttää heille iltasella lamppuja. Heidän
kielituntinsa ovat varhain aamulla, ja helppo on havaita, kuinka
iloisesti he opiskelevat. Ei tietenkään pidä unohtaa, ettei heidän
ohjelmaansa kuulu englanninkieli!
Meidän opettajamme terveys oli niin hyvä, etteivät hänen oppilaittensa
yhteiset hartaimmatkaan anelut voineet pidättää häntä kertaakaan
tulemasta. Erään kerran hän sentään joutui vuoteen omaksi, kun
lääketieteellisen opiston intialaisten ja eurasialaisten oppilaiden
kesken syntyneessä kahakassa heitettiin tuoli hänen päähänsä. Tapahtuma
oli valitettava, mutta me emme kyenneet puolestamme tuntemaan surua sen
johdosta, ja opettajamme parantuminen näytti mielestämme tapahtuvan
tarpeettoman nopeasti.
On ilta. Sade valuu tulvina. Meidän kadullamme on vettä polveen asti.
Lampi on peittänyt tulvallansa puutarhan, joten vedestä pistävät
esiin ainoastaan _bael_-pensaan tuuheat latvukset. Meidän koko
olemuksemme uhoo tänä viehättävänä sadeiltana ihastustansa niinkuin
_kadamba_-kukka tuoksuansa. Opettajamme olisi pitänyt tulla jo muutamia
minuutteja sitten. Mutta varma ei asia kumminkaan ole...! Me istumme
kadunpuolisella kuistikolla tuijotellen pelon vallassa kadulle.
Yht'äkkiä sydäntämme kouristaa. Tuttu musta sateenvarjo on sukeltanut
näkyviin kulmauksen takaa kukistumatta sellaisessakaan säässä. Eikö tuo
voisi olla joku muu? Eipä suinkaan! Suuresta, avarasta maailmasta
löytynee vielä toinen yhtä itsepintainen kuin hän, mutta meidän pienen
katumme varrelta ei.
Ajatellessani hänen toimintaansa kokonaisuudessaan en voi nimittää
Aghor Babua ankaraksi opettajaksi. Hän ei hallinnut meitä ruokokepin
avulla. Hänen moitteensakaan eivät milloinkaan muuttuneet sättimiseksi.
Mutta olkootpa hänen persoonalliset ansionsa olleet mitkä tahansa,
hänen tuntinsa olivat _illalla_ ja hän opetti _englanninkieltä_! Olenpa
varma siitä, että itse taivaan enkelikin ilmenisi jokaiselle
bengalilaispojalle todellisena Tuonen viestintuojana, jos hän saapuisi
surkean koulupäivän jälkeen illalla, sytyttäisi lohduttoman himmeän
lampun ja alkaisi opettaa hänelle englanninkieltä.
Hyvin muistan vielä sen päivän, jolloin opettajamme yritti saada meitä
tajuamaan englanninkielen viehättävyyttä. Hän lausui siinä
tarkoituksessa mahtipontisesti muutamia säkeitä -- runoako vai
suoranaista, se jäi meille selviämättä -- eräästä englantilaisesta
kirjasta. Vaikutus oli ylen odottamaton. Me nauroimme niin
hillittömästi, että hänen täytyi päästää meidät sinä iltana vapaiksi.
Silloin hän varmaan oivalsi, ettei tehtävä suinkaan ollut helppo --
että meidän voittaminen vaatisi vuosikausia kestävää taistelua.
Aghor Babu yritti toisinaan tuoda mukanansa tieteen vilvoittavia
tuulosia kouluhuoneemme yksitoikkoista harmautta hälventämään. Eräänä
päivänä hän veti taskustansa paperiin käärityn esineen ja virkkoi:
"Minä näytän teille tässä Luojan ihmeellisen taideteoksen." Samalla hän
avasi käärön kirvoittaen siitä näkyviimme osan ihmisen äänielimiä,
joiden mekanismin merkillisyyttä alkoi meille selvitellä.
Muistan vielä, kuinka tuo minua järkytti. Olin aina luullut koko
ihmisen puhuvan -- en ollut aavistanutkaan, että puhetoimintoa kävi
käsitteleminen sillä tavoin erikseen. Olkoonpa jonkin osan mekanismi
miten ihmeellinen tahansa, se on varmasti vähäpätöisempi kuin koko
ihminen. Minä tosin en tuota silloin itselleni tarkoin selvittänyt,
mutta ajatus oli kumminkin aavistavan tuntoni pohjana. Se seikka, että
opettaja oli jättänyt tuon totuuden huomaamatta, lienee ollut syynä
siihen, ettei oppilas voinut yhtyä hänen selittäessään osoittamaansa
innostukseen.
Erään toisen kerran hän vei meidät mukanansa lääketieteellisen opiston
leikkaussaliin. Pöydällä lepäsi vanhan naisen ruumis. Tuosta minä en
sen enempää välittänyt. Mutta lattialla lepäävä irtileikattu jalka sai
minut kerrassaan suunniltani. Ihmisen näkeminen sellaisessa
katkelmallisessa tilassa tuntui minusta niin kamalalta, niin
mielettömältä, etten voinut moneen päivään vapautua tuon tumman,
ilmeettömän jalan aiheuttamasta vaikutelmasta.
Ehdittyämme lukea Peary Sarkarin alkeiskirjat kävimme käsiksi
McCullochin _Lukukirjaan_. Ruumiimme olivat päivän ponnistusten
uuvuttamat, mielemme kaipasi sisäsuojien rauhaa, kirja oli paksu ja
täynnä vaikeita sanoja, ja sisällyskään ei voinut olla kovin
houkutteleva, sillä siihen aikaan Sarasvati[8]-emon äidillinen hellyys
ei ollut vielä lainkaan ilmeinen. Koulukirjat eivät olleet täynnä kuvia
kuten nyt. Sitäpaitsi seisoi jokaisen luvun alussa vartijana sarja
sanoja toisistaan erotettuine tavuinensa ja sojottavilta pistimiltä
näyttävine varoittavine korkomerkkeinensä sulkien lapsen mieleen
johtavan tien. Minä yritin useat kerrat murtaa niiden suljettuja
rivejä, mutta turhaan.
Opettajamme koetti toisinaan saada meidät häpeämään kertomalla jonkun
toisen oppilaansa loistavista saavutuksista. Me häpesimme niinkuin
pitikin, mutta tunsimme samalla vastenmielisyyttä tuota toista
oppilasta kohtaan ja silmäilimme mustaa oppikirjaamme yhtä ilottomasti
kuin ennenkin.
Kaitselmus on ihmistä armahtaen vuodattanut kaikkiin ikävystyttäviin
asioihin unettavaa loihtuansa. Englannintuntimme olivat tuskin
alkaneet, kun päämme jo alkoivat nuokkua. Silmien kostuttaminen
kylmällä vedellä ja juoksu pitkin kuistikoita olivat lievikelääkkeitä,
joiden vaikutus ei kauan kestänyt. Jos vanhin veljeni sattui kulkemaan
ohitsemme ja näkemään, kuinka me epätoivoisesti taistelimme väsymystä
vastaan, niin meidät vapautettiin loppuillaksi. Ja samassa
silmänräpäyksessä oli uneliaisuutemme jo tiessään.
8