Minä en varmaankaan ollut silloin kahdeksaa vuotta vanhempi. Dzhjoti,
pikkuserkkuni, oli minua koko joukon iäkkäämpi. Hän oli vast'ikään
tutustunut englantilaiseen kirjallisuuteen ja lausueli varsin
mielellään Hamletin monologia. En tiedä, miten hänen mieleensä lienee
johtunut ryhtyä opastamaan minua, joka olin vielä lapsi, runojen
sepittämiseen. Eräänä ehtoopäivänä hän kutsutti minut huoneeseensa ja
kehoitti minua rakentamaan runoa selittäen minulle sitten
neljätoistatavuisen _pajar_-säkeen luonteen.
Siihen saakka olin nähnyt säkeitä ainoastaan painetuissa kirjoissa --
niissä ei näkynyt mitään korjattuja virheitä, ei mitään ilmeistä
epäilyksen, vaivan tai inhimillisen heikkouden merkkiä. Minä en olisi
missään tapauksessa uskaltanut kuvitella parhain ponnistuksinkaan
tuottavani sellaista runoutta.
Eräänä päivänä yllätettiin talossamme varas. Uteliaisuuden valtaamana
ja kuitenkin täynnä pelkoa ja vapistusta minä uskaltauduin häntä
katselemaan. Minä havaitsin hänet aivan tavalliseksi ihmiseksi! Ja kun
ovenvartijamme sitten käsitteli häntä hieman kovakouraisesti, niin minä
tunsin suurta sääliä. Samanlaisiin kokemuksiin johti minut runous.
Kun huomasin, että ne pari sanaa, jotka olin liittänyt toisiinsa miten
hyväksi näin, muodostivat _pajar_-säkeen, niin runoilemisen taide oli
äkkiä menettänyt minun silmissäni kunniansa koko hohteen. Ja kun nyt
toisinaan näen, kuinka runoustaide-raukkaa pahoinpidellään, niin tunnen
ihan samanlaista sääliä kuin varasta kohtaan aikoinani. Monesti olen
ollut taipuvainen auttamaan, mutta en ole kyennyt pidättämään
hyökkäyshaluisia käsiä. Varkaat eivät varmaankaan ole kärsineet niin
paljon eivätkä niin lukuisien ahdistajien vuoksi.
Kun ensimmäinen kunnioittavan arkuuden tunto oli voitettu, ei minua
enää voinut mikään pidättää. Erään tilamme virkailijan suosiollisella
avulla minä hankin itselleni sinisen kirjoitusvihkon, viivoitin sen
lyijykynällä omin käsin, joskaan en kovin säännöllisesti, ja aloin
piirtää siihen säkeitä lapsellisen suurin ja kömpelöin kirjaimin.
Niinkuin nuori hirvi, joka versovilla sarvillansa puskee puuta ja
maata, kävin minäkin sykähtelevine runosuonineni suureksi vastukseksi.
Ja vieläkin suuremmassa määrässä oli niin laita vanhemman veljeni,[6]
joka minun saavutuksistani ylpeillen ryhtyi innokkaasti etsimään
talosta soveliaita kuulijoita.
Muistan, kuinka me molemmat eräänä päivänä, palatessamme
pohjakerroksessa olevista toimistohuoneista, missä olimme
menestyksellisesti ahdistelleet virkailijoita, kohtasimme
Kansallislehden toimittajan Nabagopal Mitterin, joka oli vast'ikään
taloon saapunut. Veljeni kävi suoraa päätä hänen kimppuunsa:
"Kuulkaahan, Nabagopal Babu, ettekö tahdo kuulla runoa, jonka Rabi on
kirjoittanut?" Runo esitettiin välittömästi.
Teosteni lukumäärä ei ollut silloin vielä suuri. Runoilija voi kantaa
kaikki tuotteensa taskuissaan. Minä olin kirjailija, kirjanpainaja ja
kustantaja samalla kertaa; reklaamista huoltapitävä veljeni oli ainoa
apulaiseni. Minä olin sepittänyt muutamia säkeitä Lootuskukasta, ja
juuri ne minä esitin Nabagopal Babulle siinä portaitten edessä ääneni
kohotessa samoihin korkeuksiin kuin innostuksenikin. "Kas niin!"
virkkoi hän hymyillen. "Mutta mikä on _dvirepha_?"[7]
En enää muista, kuinka olin tuon sanan tavoittanut. Tavanomainen nimi
olisi soveltunut yhtä hyvin runomittaan. Mutta juuri tuohon sanaan minä
olin koko runoelmassani kiinnittänyt kaikki toivoni. Virkailijoihimme
se epäilemättä oli vaikuttanut tehokkaasti. Nabagopaliin se, ihme
kyllä, ei vaikuttanut ollenkaan -- päinvastoin: hän hymyili! Hänessä ei
voinut olla paljoakaan älyä, siitä olin varma. Minä en lukenut
säkeitäni hänelle enää milloinkaan. Olen sittemmin ehtinyt melkoista
vanhemmaksi, mutta en ole vieläkään saanut parempaa selkoa kuulijan
ymmärrystoimintojen ydinominaisuuksista. Hymyilipä Nabagopal Babu miten
hyvänsä, sana _dvirepha_ säilytti järkähtämättä paikkansa, se istui
siinä kuin hunajan humaltama mehiläinen.
7