Itämaisessa seminaarissa minä olin keksinyt keinon vapautua siitä
alentavasta tilasta, jonka pelkkänä oppilaana oleminen muodostaa. Minä
olin perustanut oman koulun erääseen kuistikon kulmaukseen. Kaiteen
puusauvat olivat minun oppilaitani, ja minä näyttelin koulumestarin
osaa istuen ruokokeppi kädessä tuolilla heitä vastapäätä. Minä olin
selvillä siitä, mitkä oppilaat olivat hyviä ja mitkä huonoja, erotinpa
vielä selvästi rauhalliset vallattomista ja älykkäät tuhmista. Kehnot
oppilaat olivat pian kärsineet iskuistani siinä määrin, että olisivat
varmaan menettäneet henkensä, jos heillä olisi se ollut. Ja mitä
enemmän he iskuistani kärsivät, sitä enemmän he ärsyttivät kiukkuani,
kunnes en enää tietänyt, kuinka heitä riittävästi kurittaisin. Yksikään
heistä ei ole enää olemassa voidakseen todistaa, kuinka kamalasti minä
tyrannisoin tuota mykkää luokka-parkaani. Puiset oppilaani on myöhemmin
korvattu rautaisilla, ja kukaan nuoremman polven jäsen ei ole ottanut
heitä sillä tavoin kasvattaaksensa -- eikä olisi tietenkään voinut
heihin niin väkevästi vaikuttaa.
Olen sittemmin oivaltanut, kuinka paljoa helpompaa on omaksua menetelmä
kuin asia itse. Minä olin ilman minkäänlaista vaikeutta omaksunut
opettajieni koko kärsimättömyyden, kiivauden, puolueellisuuden ja
väärämielisyyden, mutta heidän opetuksensa minä olin jättänyt
huomioonottamatta. Ainoana lohdutuksenani on, ettei minulla ollut
valtaa kohdistaa noita julmuuksiani mihinkään tuntevaan olentoon. Mutta
kaikesta puisten oppilaitteni ja seminaarin elävien kasvattien
välisestä erosta huolimatta minun psykologiani oli sama kuin
koulumestarien.
Minä en varmaankaan ollut kauan Itämaisessa seminaarissa, sillä olin
vielä aivan nuori tullessani Normaalikouluun. Ainoa seikka, minkä siitä
vielä muistan, on se, että kaikkien oppilaiden täytyi ennen opetuksen
alkua istua rivissä parvekkeella ja laulaa tai lausua joitakin säkeitä.
Tarkoituksena oli ilmeisesti siten tuoda päivän yksitoikkoisuuteen
iloista ainesta.
Sanat olivat valitettavasti englanninkieliset ja sävel samoin
muukalainen, joten meillä ei ollut hämärintäkään aavistusta, millaista
loitsua siinä lausuelimme, ja harjoituksen mieletön yksitoikkoisuus ei
sekään ollut omansa meitä ilahduttamaan. Se ei kumminkaan häirinnyt
koulun johtajien ylhäistä itsekylläisyyttä. He olivat tuon erinomaisen
nautinnon meille toimittaneet ja pitivät tarpeettomana tiedustella
armollisen lahjansa käytännöllisiä vaikutuksia; he olisivat,
luultavasti lukeneet pojille rikokseksi, elleivät he olleet onnelliset
velvollisuutensa mukaan. Joka tapauksessa he tyytyivät ottamaan laulun,
tekstin samoinkuin sävelenkin, sellaisenaan samasta englantilaisesta
kirjasta, josta olivat teoriansakin ammentaneet.
Se kieli, joksi englanti meidän suussamme suli, on epäilemättä
kielentutkijalle varsin mielenkiintoinen. Muistan nyt yhden ainoan
säkeen:
_Kalloki pulloki singill mellaling mellaling mellaling_.
Ankarasti asiaa miettien olen onnistunut selvittämään osan alkuperäistä
tekstiä. Arvoituksena pysyy vielä, mikä sana oli _kallokiksi_
muovautunut. Muu merkitsi luullakseni tätä:
... full of glee, singing merrily, merrily, merrily! (Riemua täynnä,
laulaen hilpeästi, hilpeästi, hilpeästi.)
Sukeltaessaan esiin unohduksen usvista ja käydessään kirkkaammiksi
minun Normaalikoulua koskevat muisteloni eivät ilmene millään tavoin
miellyttävinä. Jos olisin voinut seurustella toisten poikien kanssa,
niin oppimisen tuskat eivät varmaankaan olisi tuntuneet minusta niin
sietämättömiltä. Mutta se osoittautui mahdottomaksi -- useimpien
poikien käytös ja tottumukset olivat siinä määrin rivot. Niinpä
astelinkin välihetkinä toiseen kerrokseen ja kuluttelin aikaani
katselemalla ikkunasta kadulle. Minä laskin: vuosi -- kaksi vuotta --
kolme vuotta -- miettien, kuinka monta ajastaikaa minun olisi siten
vietettävä.
Opettajista minä muistan yhden ainoan, jonka kieliparsi oli niin
siivoton, että pelkän häneen kohdistuvan halveksimisen vuoksi
itsepintaisesti kieltäydyin vastaamasta mihinkään hänen kysymykseensä.
Niin minä istuin koko vuoden ääneti ja viimeisenä hänen luokassansa, ja
toisten oppilaiden ahkerasti uurastaessa minulla oli aikaa syventyä
monenkin pulmallisen ongelman ratkaisemiseen.
Eräs sellainen minua usein voimallisesti askarruttava probleema oli
tämä: kuinka voisi voittaa vihollisen ilman aseita? Muistan vieläkin,
mitä kaikkea siinä mietiskelin tehtäviänsä kertovien poikien äänten
ympärilläni hymistessä. Kunhan vain saisin kunnollisesti opetetuksi
joukon koiria, tiikereitä ja muita villejä eläimiä ja asettaisin ne
riviin taistelutanterelle, niin olisihan siinä jo innostava alkunäytös.
Kun sitten vielä osoittaisimme persoonallista urheutta, niin voitto
olisi epäilemättä saavutettavissa. Ja mitä eloisampana tuon ihmeen
yksinkertaisen sotatempun kuva mielessäni esiintyi, sitä varmemmaksi
kävi minun puolueeni voitto. Työn ollessa minulle vielä vierasta olin
aina helposti keksinyt itselleni oikoteitä päämäärän saavuttamiseen,
mutta alettuani tehdä työtä olen havainnut, että vaivalloinen pysyy
vaivalloisena ja hankala hankalana. Tuo ei tietenkään ole mikään
lohdullinen oppi, mutta missään tapauksessa se ei ole niin ikävä kuin
se harmi, johon oikoteiden etsiminen välttämättä johtaa.
Käytyäni koulua vuoden ajan jouduin toisten keralla osoittamaan
tutkinnossa bengalinkielen taitoani. Minä sain kaikkein parhaat
arvolauseet tutkijalta, Madhusudan Vatshaspatilta. Opettaja jätti
koulun johtokunnalle valituksen väittäen minua erikoisesti suositun.
Niinpä minua tutkittiin uudelleen koulun ylitarkastajan istuessa
tutkijan vieressä. Tälläkin kertaa minä sain ensimmäisen sijan.
6