Orjadynastian aika ei ollut suinkaan onnellinen Intian historiassa.
Palautellessani mieleeni palvelijoiden hallitusaikaa oman elämäni
historiassa en keksi siitä kaudesta mitään kaunista tai ilahduttavaa.
Hallitsijanvaihdoksia tapahtui usein, mutta se kieltojen ja
rangaistusten lakikirja, jonka nojalla meitä kiusattiin, pysyi aina
samana. Meillä ei kumminkaan ollut silloin tilaisuutta asian johdosta
filosofoida; selkämme sietivät parhaansa mukaan niihin satavat iskut,
ja me katsoimme maailmankaikkeutta vallitsevien lakien joukkoon
kuuluvaksi senkin, että suurten asiana oli lyödä ja pienten asiana
joutua lyödyiksi. Minä olen tarvinnut pitkät ajat oppiakseni tuntemaan
vastakkaisen totuuden: että suuret kärsivät ja pienet aiheuttavat
kärsimystä.
Riista ei katsele hyvettä ja pahetta samalta näkökannalta kuin
metsästäjä. Senvuoksi soimataan valpasta lintua, jonka huuto varoittaa
kumppaneita ennen laukauksen pamahtamista. Me ulvoimme, kun meitä
lyötiin, ja kurittajamme pitivät sellaista menettelyä sopimattomana;
olipa se kerrassaan kapinoimista palvelijoiden käskijävaltaa vastaan.
Muistan varsin hyvin, kuinka kapinan tehokasta tukahduttamista varten
päämme upotettiin silloin käytettyihin suuriin vesisaaveihin.
Parkumisemme oli kieltämättä harmittavaa niille, jotka sen aiheuttivat,
ja sitäpaitsi siitä saattoi koitua ikäviäkin seurauksia.
Nyt minä toisinaan ihmettelen, miksi palvelijat meitä niin
säälimättömästi kohtelivat. En voi mitenkään myöntää käytöksessämme
olleen minkäänlaista aihetta, jonka nojalla meidät sopi sulkea pois
inhimillisen hyvyyden piiristä. Todellisena syynä oli varmaan se, että
palvelijat saivat kantaa meistä koituvan rasituksen yksinään;
kokonainen taakka näet on vaikea kannettava niillekin, jotka ovat
lähimmät ja rakkaimmat. Jos lasten sallitaan olla lapsia, juoksennella
ja leikitellä mielin määrin ja tyydyttää uteliaisuuttansa, niin asia on
varsin yksinkertainen. Ratkaisemattomia ongelmia syntyy ainoastaan
siinä tapauksessa, että suljette heidät huoneisiin, vaaditte heitä
olemaan hiljaa tai estätte heitä leikkimästä. Silloin lankee lapsen
taakka, jonka sen oma lapsenluonto muuten helposti kantaa, rasittavana
hoitajan hartioille -- niinkuin tarinan hevosen, jonka ei sallittu
juoksennella jaloillansa, vaan jota korennolla kannettiin -- ja vaikka
rahalla saataisiinkin sellaisellekin kuormalle kantaja, ei kumminkaan
voida välttää sitä, että hän alinomaa kostaa asian hoidokki-parallensa.
Useimmista lapsuutemme hirmuvaltiaista minä muistan ainoastaan heidän
iskunsa ja tuuppimisensa. Yksi ainoa on ilmielävänä muistissani.
Hänen nimensä oli Isvar. Hän oli aikaisemmin ollut kylän
koulumestarina. Hän oli pulska, siisti ja vakaan arvokas henkilö. Maa
näytti hänestä olevan liian multainen ja mutainen, siinä näytti olevan
niin vähän vettä, ettei se voinut pysyä riittävän puhtaana, joten hänen
täytyi alinomaa käydä sotaa sen siivottomuutta vastaan. Hän upotti
ruukkunsa lampeen salamannopeasti saadakseen saaliinsa puhtaimmasta
syvyydestä. Hänpä juuri oli se mies, joka lammikossa kylpiessään aluksi
pitkät ajat poisteli käsillään pinnan sameutta ja sitten sukelsi aivan
äkkiä, ikäänkuin olisi tahtonut veden yllättää. Kävellessään hän piti
oikeata käsivarttansa kupeestansa loitolla, koska, kuten meistä näytti,
ei luottanut omien vaatteittensakaan puhtauteen. Hänen koko
käyttäytymisensä tuntui osoittavan, että hän pyrki alinomaa torjumaan
niitä puutoksia, jotka maassa, vedessä ja ilmassa olevien
vartioimattomien reittien kautta voivat päästä ihmistä vaivaamaan.
Hänen vakavuutensa oli pohjattoman syvä. Hänellä oli tapana lausuella
huolellisesti valittuja sanojansa syvin äänin, verkalleen ja pää hieman
sivulle kallistuneena. Hänen kirjallinen sanontansa antoi vanhemmille
henkilöille huvin-aihetta hänen selkänsä takana, ja muutamat hänen
korkealentoisista lausumistansa muuttuivat perheemme keskuudessa
siivekkäiksi sanoiksi. En kumminkaan usko, että hänen käyttelemänsä
lausetavat kuulostaisivat niin merkillisiltä vielä nykyjään; kirjakieli
ja puhekieli, jotka silloin olivat mahdollisimman etäällä toisistansa,
lähenevät nyt toisiansa yhä enemmän.
Tämä entinen koulumestari oli keksinyt keinon, jonka avulla sai meidät
olemaan hiljaa iltaisin. Hän keräsi meidät joka ilta raihnaisen
öljylampun ympärille ja luki meille tarinoita Ramajanasta ja
Mahabharatasta. Muutamat muutkin palvelijat tulivat usein kuuntelemaan.
Lamppu loi valtavia varjoja aina kattopalkkeihin saakka, pienet
kotisisiliskot pyydystelivät seinillä hyönteisiä, yölepakot tanssivat
hurjaa dervishitanssiansa kuistikon vaiheilla, ja me kuuntelimme suu
avoinna, ääneti, ihmetellen.
Muistanpa vielä, kuinka sinä ehtoona, jolloin ehdimme Kushan ja Lavan
tarinaan ja kuulimme noiden urheiden poikien uhkaavan teoillansa
himmentää isänsä ja setiensä maineen, hämärän huoneen jännittynyt
hiljaisuus oli täynnä kuumeentapaista odotusta. Oli jo myöhä, säädetty
makuullemenoaika lähestyi, ja asioiden lopullisesta ratkaisusta ei
ollut vielä tietoa.
Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen ilmaantui isäni vanha
palvelija Kishori ja lopetti jutun nopeasti lausuellen Dasurajan
lyhyitä, heliseviä säkeitä. Krittivasan neljätoistatavuisen runomitan
leppoisen, hitaan juoksun vaikutus oli täydellisesti pois pyyhkäisty,
ja ylitsemme kuohui loppu- ja alkusointujen tulva.
Toisinaan nämä luennot antoivat aihetta väittelyihin, jotka Isvar
lopulta ratkaisi viisailla lausumillansa. Vaikka hän lasten
palveluskuntaan kuuluvana olikin arvoltansa monia muita alhaisempi, hän
osasi kuitenkin alemmalta istuimeltansa käsin puolustaa ylemmyyttänsä
niinkuin Mahabharatassa Bhisma-vaari.
Meidän vakava ja kunnianarvoisa palvelijamme poti erästä heikkoutta,
joka minun on historiallisen tarkkuuden vuoksi mainittava. Hän nautti
opiumia. Siitä syystä hän kaipasi runsasta ravintoa. Kun hän siis
aamusella toi meille maitoannoksiamme, niin vetovoima vaikutti häneen
ylen ankarasti. Jos me vain vihjatenkin ilmaisimme tuohon juomaan
kohdistuvaa luontaista vastenmielisyyttämme, niin mikään terveyteemme
kohdistuva vastuunalaisuudentunne ei voinut saada häntä sitä kahteen
kertaan meille tyrkyttämään.
Isvarilla oli myös hieman ahtaat näkökannat, mitä tuli kykyymme
nauttia kiinteätä ravintoa. Me istuuduimme illallisaterialle, ja
eteemme asetettiin suuri joukko pyöreälle puulautaselle kasattuja
_lutshi_-kakkuja.[4] Aluksi hän pudotti kunkin lautaselle pari kakkua
-- melkoisen korkealta suojellakseen itseänsä saastutukselta.[5] Ne
putosivat saataviimme kuin kiihkeiden anelujen avulla jumalilta
voitetut lahjat; niin taitavan vieraanvaraton hän oli. Sitten seurasi
kysymys, halusimmeko enemmän. Minä tiesin, mikä vastaus hänelle oli
otollisin, enkä voinut häntä loukata pyytämällä lisää.
Isvar sai joka päivä määrätyn rahasumman pitääkseen huolta
iltapäiväisen välipalamme hankkimisesta. Hän tiedusteli joka aamu, mitä
halusimme ostettavan. Me tiesimme, että huokeimman mainitseminen oli
hänelle tervetulleinta, ja tilasimme niinmuodoin toisinaan kevyen
riisiruokalajin, toisinaan jotakin keitetyistä herneistä ja
paahdetuista maapähkinöistä valmistettua ravintoa, jota oli mahdoton
sulattaa. Isvar ei nähtävästi pitänyt läheskään yhtä täsmällisesti
silmällä meidän ruokajärjestystämme kuin rituaalisia määräyksiä.
5