Minun lapsuuteni aikana oli ylellisyys melkeinpä tuntematon asia.
Elämänkanta yleensä oli silloin paljoa yksinkertaisempi kuin nykyjään.
Sitäpaitsi olivat perheemme lapset täysin vapaat liiallisen
silmälläpidon rasituksesta. Tosiasia näet on, että jos sellainen
silmälläpito toisinaan tuottaakin täysi-ikäisille huvia, se aina
merkitsee lapsille nimenomaista kiusaa.
Me olimme yleensä palvelijain vallan alaisina. Säästääkseen vaivojansa
he olivat melkein täydellisesti riistäneet meiltä liikkumisvapauden.
Mutta tämän vankeuden ankaruuden korvasi se, ettei meitä kiusattu
alinomaisella hemmoittelulla, ruokkimisella ja vaatteiden koreudella.
Ravintonamme ei suinkaan ollut herkkuja. Vaatekappaleittemme
luetteleminen herättäisi nykyaikaisen pojan mielessä pelkkää ivaa.
Kymmenenteen ikävuoteemme saakka me emme missään tapauksessa pukeneet
yllemme sukkia ja kenkiä. Kylmän sään sattuessa käytettiin vain kahta
puuvillanuttua. Mieleemme ei milloinkaan johtunut olla senvuoksi
tyytymättömät. Me valitimme ainoastaan siinä tapauksessa, että Nijamat,
vanha räätälimme, unohti tehdä nuttuumme taskun, sillä ei ole poikaa
niin köyhänä syntynyttä, ettei hänellä olisi millä täyttää taskunsa;
onpa armollinen kaitselmus järjestänyt asiat niinkin, ettei rikkaiden
ja köyhien perheiden poikain äveriäisyydessä ole suurtakaan eroa.
Meillä oli yleensä jokaisella jalkinepari, mutta se ei aina ollut
siellä, missä jalkamme. Tapanamme oli singota ne ilmaan ja ottaa ne
jälleen koppina kiinni, joten niiden työ oli kylläkin rasittava, koska
niiden täytyi joka askelella tuhota olemisensa tarkoitus.
Perheen vanhempia jäseniä erotti ratkaisevasti meistä heidän pukunsa ja
ravintonsa, keskustelu- ja huvittelutapansa, sanalla sanoen koko heidän
olonsa ja elämänsä. Me pääsimme toisinaan pikaisesti silmäämään heidän
maailmaansa, joka kuitenkaan ei ollut saavutettavissamme. Vanhemmat
henkilöt ja samaten kaikki muut haluttavat asiat ja esineet ovat
liiankin helposti nykyaikaisten lasten saatavissa. Me emme saavuttaneet
mitään helposti. Moni mitätön asia oli meille harvinainen kalleus, ja
me elelimme enimmiten siinä toivossa, että saavuttaisimme oikeaan ikään
ehdittyämme ne esineet, joita etäinen tulevaisuus meitä varten
säilytteli. Seurauksena oli, että me nautimme jokaisen todella
osaksemme tulleen ilon mitä perinpohjaisimmin imien siitä sen
viimeisenkin ydinmehun. Nykyaikaisen varakkaan perheen lapsi näykkii
vain puolet siitä, mitä hänelle tarjotaan; suurin osa hänen maailmaansa
on häneen tuhlattu.
Me vietimme päivämme palvelijoiden olopiirissä, ulompien suojien
kaakkoisessa osassa. Eräs palvelijoistamme oli Shjam, tummaverinen,
pyylevä, kähärätukkainen poika, joka oli kotoisin Khulnan
piirikunnasta. Hän asetti minut istumaan määrättyyn paikkaan, veti
sitten liidulla viivan ympärilleni ja varoitti juhlallisen näköisenä ja
sormi kohotettuna minua astumasta tuon kehän ulkopuolelle, missä
arvaamattomat vaarat minua uhkasivat. Minulle ei milloinkaan oikein
selvinnyt, olivatko nuo vaarat laadultaan aineellisia vaiko henkisiä,
mutta ankara pelko minut silloin tavallisesti valtasi. Minä olin
lukenut Ramajanasta, millaiset kärsimykset tulivat Sitan osaksi, kun
hän oli poistunut Lakshmanin hänen ympärillensä piirtämästä kehästä,
joten minä en mitenkään voinut epäillä sen tehoisuutta.
Huoneen ikkunan edessä oli lammikko, jonka veteen johtivat kiviportaat.
Sen lännenpuolisella rannalla, puutarhanmuurin vierustalla, kasvoi
suunnattoman suuri viikunapuu, eteläpuolella rivi kookospalmuja. Minä
istuin taikakehässäni lähellä ikkunaa ja vietin koko päivän silmäillen
alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse ulos, katselin katselemistani
tuota näköalaa ikäänkuin kuvakirjaa. Jo varhain aamulla saapuivat
naapurimme toinen toisensa jälkeen kylpemään. Minä tiesin, milloin
kukin heistä tuli. Minä tunsin jokaisen omituisuudet. Eräs pisti aina
sormensa korviinsa, kun sukelsi määrätyt kerrat pinnan alle. Toinen ei
uskaltanut ihan syvälle veteen, vaan väänsi kerran toisensa jälkeen
veden päänsä päälle kohottamastansa pyyhinliinasta. Kolmas pyyhki
nopein käsivarrenliikkein pois pinnan sameuden ja sukelsi sitten äkkiä
pinnan alle. Eräs hyppäsi ilman enempiä empimisiä ylimmiltä
porrasaskelmilta, toinen asteli vitkalleen alas, aamurukouksiansa
hymisten. Eräs oli aina kovin kiireissään ja juoksi kotiin kohta, kun
oli sukelluksensa suorittanut. Toinen ei ollenkaan hätäillyt, kylpi
kaikessa rauhassa, hieroskeli jäseniänsä kelpo tavalla ja puki yllensä
puhtaat vaatteet muistaen pitää huolen siitä, että lanneliina tuli
oikein laskostetuksi, käveli vielä pari kierrosta ulommassa
puutarhassa,[2] poimi kukkia ja lähti vihdoin hitaasti astelemaan
kotiin päin raikkaan ruumiinsa viileätä mielihyvää uhoten. Sellainen
oli näkymöni keskipäivään saakka. Sitten kylpypaikat tyhjenivät ja
hiljenivät. Vain ankat siellä yhä vielä pulikoivat etsien etanoita tai
puhdistellen höyheniänsä koko pitkän päivän.
Lammen siten jäädessä autiona lepäämään minun tarkkaavaisuuteni
suuntautui viikunapuun alla väräjöiviin varjoihin. Muutamat ilmajuuret
olivat runkoa alaspäin ryömien kietoutuneet puun juurelle sekavaksi,
tummaksi rykelmäksi. Näytti siltä, kuin maailmankaikkeuden lait eivät
olisi vielä päässeet tuohon salaperäiseen alueeseen, kuin olisi jonkin
aikaisemman maailman unelma-maisema välttänyt jumalallisen valvojan
katsetta ja jäänyt siihen sellaisenaan aina meidän päiviimme asti.
Mahdotonta on ymmärrettävällä tavalla ilmaista, millaisia olentoja
siinä näin ja mitä ne tekivät. Tuota viikunapuuta ajatellen minä
myöhemmin kirjoitin:
"Toisiinsa sykertyneinä riippuvat juuret oksiltasi, sinä
vanha viikunapuu. Sinä seisot yöt päivät liikahtamatta kuin
katumuksenharjoittaja, mutta muistanetko milloinkaan lasta, jonka mieli
leikki sinun väräjöivillä varjoillasi?"
Ah, tuo viikunapuu on poissa, ja poissa on se vedenkalvo, jossa metsän
ruhtinas itseänsä kuvasteli! Monet niistä, jotka tapasivat siellä
kylpeä, ovat seuranneet viikunapuun varjoja unohduksen maille. Ja
poikanen on vanhentunut ja silmäilee nyt valon ja väräjöivien varjojen
leikkiä siinä juurien rykelmässä, joka häntä itseänsä ympäröi.
Me emme saaneet poistua talosta, olipa sen alueellakin moni paikka
meiltä kielletty. Niinpä voimmekin nähdä luontoa vain vilahduksittain,
ikäänkuin varkain. Minun saavuttamattomissani sijaitsi se rajaton olio,
jota nimitettiin ulkomaailmaksi ja josta silloin tällöin saapui minun
tavoitettaviini jokin häipyvä välkähdys, ääni tai tuoksu. Se näytti
ristikon takaa monin elein kutsuvan minua leikkimään kerallansa. Mutta
se oli vapaa, ja minä olin vangittu -- me emme voineet päästä toisiamme
kohtaamaan. Siitä syystä kaipaus kasvoi sitäkin voimallisemmaksi.
Liituviiva on nyt pyyhitty pois, mutta rajoittava kehä on yhä olemassa.
Etäinen on yhtä etäällä, ulkomaailma on yhä saavuttamattomissa, ja
mieleeni muistuvat eräät säkeet, jotka kirjoitin vanhemmaksi
ehdittyäni:
"Kesy lintu oli häkissään, vapaa lintu eli metsässä; he kohtasivat
toisensa, kun aika oli tullut, se oli Sallimuksen säädös. Vapaa lintu
huutaa: 'Rakkaani, lentäkäämme metsään!' Häkkilintu kuiskaa: 'Tule
tänne, eläkäämme häkissä toistemme keralla.' Virkkaa vapaa lintu:
'Tankojen keskellä, missä ei ole sijaa siipiänsä levittää?' 'Ah',
huutaa häkkilintu, 'eihän ole ilmojen pihoilla minulle istumasijaa'."
Kattopengermiemme suojakaiteet olivat minua korkeammat. Kun olin
ehtinyt suuremmaksi, kun palvelijoiden tyrannivalta oli käynyt
hillitymmäksi, kun taloon saapui uusi tyttömorsian ja minä saavutin
jonkinlaista tunnustusta hänen joutohetkiensä leikkitoverina, niin
tulin toisinaan keskipäivän aikaan kattotasanteelle. Silloin olivat
kaikki talon asukkaat ehtineet aterioida, talousaskareet pysähtyivät
hetkiseksi, sisäsuojissa vallitsi päivällislevon rauha, märät
kylpyvaatteet riippuivat kaidepuilla kuivamassa, varikset nokkivat
aterian jäännöksiä rikkatunkiolla pihan kulmauksessa, ja tuona levon
hetkenä jutteli häkkilintu suojakaiteen raoista vapaalle linnulle.
Minä seison siinä silmäillen ulos... Katseeni kohtaa ensin rivin
kookospalmuja, jotka kasvavat sisemmän puutarhamme alapäässä. Niiden
lomitse minä näen "Singhin puutarhan" monine pienine majoinensa[3] ja
lammenrannalla maitomuorimme Taran maitosuojan; kauempana, puunlatvojen
seassa, ulottuvat aina itäiseen, harmaansiniseen taivaanrantaan saakka
Kalkuttan kattotasanteet monimuotoisina ja erikorkuisina heijastellen
keskipäivän häikäisevää valkeutta. Ja muutamat noista etäisistä
asumuksista, joiden katetut kattotasanteiden portaat kohoavat niitä
korkeammalle, näyttävät kohotetuin etusormin minulle viittovan ja
tahtovan minulle ilmaista seinien sisäpuolella piileviä salaisuuksia.
Samoinkuin palatsin portilla seisova kerjäläinen kuvittelee häneltä
suljetuissa holveissa piilevän määrättömiä aarteita, samoin minäkin
otaksun noiden tuntemattomien asumusten olevan täynnä sanomatonta
leikin ja vapauden runsautta. Paahteisen auringonpaisteen täyttämän
taivaan uumenista kaikuu korviini haarahaukan kimakka huuto, ja Singhin
puutarhaan johtavalta kadulta, päivällislevollansa uinuvien talojen
keskeltä, kuuluu ranne- ja nilkkarenkaiden kaupustelijan laulunsekainen
_tshai tshuri tshai_... Silloin tuntuu siltä, kuin tahtoisi koko
olemukseni liidellä pois arkisesta maailmasta.
Isäni oli tuskin milloinkaan kotona, hän oli alinomaa matkoilla. Hänen
kolmannessa kerroksessa sijaitsevat huoneensa olivat tavallisesti
suljetut. Minä pistin käteni ovenristikon lomitse, avasin sisäpuolelta
ja vietin ehtoopäivän maaten liikkumatta leporahilla etelänpuolisen
ikkunan luona. Huone oli ensinnäkin suljettu, joten minun oli siihen
salaa tunkeuduttava, ja tuosta koitui voimallinen salaperäisyyden
tunto; lisäksi tuli leveä, hiljainen, etelään päin ulottava parveke,
joka oli auringonvaloa tulvillaan ja loihti mielikuvitukseeni mitä
ihmeellisimpiä näkyjä.
Siellä oli vielä eräs mielenkiintoinen seikka. Vesijohto oli vast'ikään
viettänyt Kalkuttassa riemukasta tulojuhlaansa ja oli tämän riemunsa
ensimmäisessä runsaudessa suonut säästelemättä siunaustansa
intialaisillekin kaupunginkortteleille. Tuona kultaisena aikanansa
johtovesi virtasi aina isäni huoneisiin, kolmanteen kerrokseen. Niinpä
avasinkin suihkuhanan ja annoin ylimääräisen kylvyn huuhdella itseäni
-- nauttimatta niin paljon itse kylvystä kuin siitä, että sain tehdä
mitä mielin. Tämä vapauden aiheuttama ilo, ja toisaalta pelko joutua
yllätetyksi, sai minut mielihyvästä värisemään siinä kunnallisen
vesisuihkun alla.
Iloni oli sitä kerkeämpi kenties siitä syystä, että mahdollisuus päästä
kosketukseen ulkomaailman kanssa oli kovin vähäinen. Kun ainetta on
yltäkyllin, niin henki veltostuu ja jättää kaikki sen varaan; se
unhottaa, että ilojuhlan onnistuminen riippuu enemmän sisäisestä kuin
ulkonaisesta varustuksesta. Tämä on tärkein niistä opeista, joita
lapsuusikä voi jakaa täysikasvaneelle. Se, mitä lapsi omistaa, on
vähäistä ja arvotonta, mutta lapsi ei tarvitse enempää ollakseen
onnellinen. Onnettomalta lapselta, jonka rasituksena on rajaton määrä
leluja, on leikin maailma tuhottu.
Nimittäessäni sisäpuolista puutarhaa puutarhaksi minä oikeastaan
liioittelen. Siinä oli vain yksi ainoa sitruunapuu, pari erilaista
luumupuuta ja rivi kookospalmuja. Keskellä oli kivetty ympyrä, jonka
rakoihin oli tunkeutunut erinäisiä kasveja ja rikkaruohoja kohottaen
sinne voitokkaat lippunsa. Ainoastaan sellaiset koristekasvit, joita ei
mikään laiminlyönti voi tuhota, täyttivät yhä valittamatta
velvollisuuksiansa puutarhuria panettelematta. Pohjoiskulmassa oli
riisin kuorimista varten rakennettu vaja, johon sisäsuojien asukkaat
toisinaan kokoontuivat talousaskareensa suoritettuaan. Tämä
viimeinenkin maalaiselämän muistomerkki on sittemmin tunnustanut
häviönsä ja on huomaamatta ja häpeissään paennut tiehensä.
Kaikesta huolimatta minä uskon, ettei Aatamin puutarha Eden ollut
paremmin kaunistettu kuin tämä meidän tarhamme; se oli alaston
samoinkuin hän itsekin; he eivät kaivanneet aineellisten olioiden apua.
Vasta kun ihminen on maistanut tiedonpuun hedelmää ehtimättä sitä vielä
täysin sulattaa, hän alkaa himoita yhä enemmän ulkonaista varustelua ja
kaunistelua. Sisäpuutarhamme oli minun paratiisini; se oli minulle
kyllin. Muistan vielä, kuinka juoksin sinne varhaisen syysaamun
hämärissä, heti herättyäni. Minua vastaan virtasi kasteisen nurmen ja
lehvistön tuoksu, ja idänpuolisen puutarhanmuurin yli, kookospalmujen
värähtelevien viuhkojen alitse, silmäili minua aamun raikas aurinko.
Talon pohjoispuolella on eräs toinenkin kappale asumatonta maata, jota
vielä nytkin mainitaan nimellä _golabari_ (lato, aitta). Nimi osoittaa,
että siinä oli entisinä aikoina säilytetty vuoden viljavarastoa.
Silloin kaupunki ja maaseutu vielä kaikin puolin muistuttivat
toisiansa, niinkuin veli ja sisar lapsuutensa aikana. Nyt tuosta
sukulaisuudesta on enää tuskin jälkeäkään havaittavissa. Tuohon
_golabariin_ minä joutohetkinä mieluimmin pakenin. Oikeastaan minä en
mennyt sinne leikkiäkseni -- paikka sinänsä veti minua puoleensa.
Vaikeata on sanoa, mikä minua siinä viehätti. Kenties se, että tuo
autio paikka sijaitsi syrjässä. Se oli kerrassaan asuinsuojien piirin
ulkopuolella ja siinä ei ilmennyt minkäänlaista hyödyllisyyden leimaa;
hyödytön kun oli, ei kukaan ollut huolinut sitä mitenkään hoitaa eikä
sinne mitään istuttaa. Siitä syystä tuo yksinäinen tienoo ei millään
tavoin vastustellut pojan mielikuvituksen vapaata leikkiä. Kunhan
jollakin tavoin onnistuin välttämään vartijoitteni valppaita katseita
ja pääsemään _golabariin_, niin tunsin itseni todella vapaaksi.
Mutta olipa talossamme vielä eräs paikka, jota en ole onnistunut
milloinkaan löytämään. Eräs pieni ikäiseni tyttö, minun
leikkikumppanini, nimitti sitä "Kuninkaan palatsiksi". "Minä tulen
sieltä vast'ikään", sanoi hän toisinaan. Mutta se otollinen hetki, jona
hän oli ottava minut mukaansa sinne, ei tahtonut milloinkaan tulla. Se
oli ihmeellinen olopaikka, ja siellä käytellyt lelut olivat yhtä
ihmeelliset kuin itse leikitkin. Minusta tuntui siltä, että sen täytyi
olla aivan lähellä -- ehkäpä ensimmäisessä tai toisessa kerroksessa;
mutta vaikeus oli siinä, että näytti olevan mahdotonta sinne päästä.
Minä kyselin leikkikumppaniltani lukemattomat kerrat: "Sanohan minulle
vain, onko se todellakin talossa vai talon ulkopuolellako?" Hän vastasi
aina: "Ei, ei, kyllä se on tässä talossa." Minä istuin ja ihmettelin:
"Missä se voikaan olla? Tunnenhan toki kaikki talon huoneet!" Minä en
huolinut milloinkaan tiedustella, kuka kuningas oli; hänen palatsiansa
minä en ole milloinkaan löytänyt, mutta selvää oli, että kuninkaan
palatsi sijaitsi meidän talossamme.
Muistellessani lapsuuteni aikoja palautuu aina mieleeni tunto siitä
salaperäisestä, mikä silloin täytti elämän ja maailman. Kaikkialla
piili jotakin arvaamatonta, ja jokaisen päivän tärkeimpänä kysymyksenä
oli: Milloin, ah milloin sen kohtaammekaan? Tuntui siltä, kuin luonto
olisi pitänyt jotakin suljetussa kädessään ja kysynyt meiltä hymyillen:
"Mitä luulettekaan minulla olevan?" Ja meillä ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä hänellä ei voinut olla.
Muistan vielä varsin hyvin omenansiemenen, jonka istutin etelänpuolisen
kuistikon kulmaan ja jota joka päivä kastelin. Se ajatus, että tuo
siemen voisi kasvaa suureksi puuksi, piti minua värähdyttelevän
odotuksen tilassa. Omenansiemenet itävät ja kasvavat yhä vieläkin,
mutta tuo tunne ei enää myötäile niiden kasvua. Vika ei ole
omenansiemenen, vaan ihmismielen. Kerran olimme varastaneet erään
vanhemman serkun kokoelmasta muutamia kiviä ja sommitelleet oman pienen
vuorimaiseman. Kivien rakoihin kylvettyjä kasveja me hoidimme niin ylen
huolellisesti, että ainoastaan niiden sitkeä kasviluonto kykeni
sellaista huolenpitoa sietämään, kunnes ne sittenkin ennen aikojansa
kuolivat. Tuon pienoisvuoriston meissä herättämää ihmetystä ja
ihastusta on mahdoton sanoin kuvailla. Me olimme aivan varmat siitä,
että vanhempienkin henkilöiden täytyi pitää meidän luomustamme ihanana
asiana. Mutta kun sitten eräänä päivänä yritimme ottaa tuosta selkoa,
niin huoneen nurkassa oleva kukkula kivineen ja kasveineen hävisi
näkyvistämme. Se tieto, ettei kouluhuoneen permanto ollut sovelias
paikka vuoren pystyttämistä varten, istutettiin mieliimme niin karusti
ja niin äkkiä, että siitä koitui meille melkoinen järkytys. Se paatinen
taakka, josta permanto oli vapautunut, laskeutui meidän mieliimme, kun
havaitsimme, kuinka syvä juopa oli erottamassa meidän kuvittelujamme
täysikasvaneiden tahdosta ja toiveista.
Kuinka sykähtelikään elämä meissä noina aikoina! Maa, vesi, lehvistöt
ja taivas puhuivat meille ja vaativat huomiotamme. Useasti tunsimme
pistävää tuskaa sen vuoksi, että voimme nähdä ainoastaan maan yläkerran
emmekä tietäneet mitään siitä, mitä sen sisässä piili! Me haudoimme
aina mielessämme ajatusta, kuinka pääsisimme kerran kurkistamaan tuon
pölyisen pinnan läpi. Me arvelimme, että jos työntäisimme maahan
bamburuokoja toisen toisensa jälkeen, niin pääsisimme kukaties
kosketuksiin sen syvimpien syvyyksien kanssa.
_Magh_-juhlan aikana iskettiin maahan ulomman pihan ympärille rivi
paaluja, joiden tehtävänä oli kannattaa soihtuastioita. Reikien
kaivaminen aloitettiin _magh_-kuun ensimmäisenä päivänä.
Juhlavalmistelut herättävät pienessä väessä ainakin mielenkiintoa,
mutta tämä kaivaminen viehätti minua aivan erikoisesti. Vaikka olinkin
ollut asiaa näkemässä vuotena toisensa jälkeen -- olin nähnyt, kuinka
syvennys yhä suureni, kunnes kaivaja siihen kerrassaan hävisi -- ja
vaikka ei milloinkaan ilmaantunut mitään erinomaista, mitään sellaista,
jota etsimään jokin prinssi tai ritari olisi voinut lähteä, niin
minusta sittenkin tuntui aina siltä, kuin olisi sinä hetkenä kohotettu
salaperäisyyden kirstun kantta. Minä arvelin, että kunhan kaivaisi
hieman syvemmälle, niin asia olisi autettu. Kului vuosi toisensa
jälkeen, mutta tuo "hieman" jäi aina kaivamatta. Verhoa sormeiltiin,
mutta ei vedetty syrjään. "Täysikasvaneet", niin minä ajattelin,
"voivat tehdä mitä tahtovat; miksi he tyytyvätkään noin vähään
kaivamiseen? Jos meillä nuoremmilla olisi sananvaltaa, niin maan sisin
salaisuus ei saisi jäädä kauemmin värjöttelemään pölyisen verhon alle."
Sekin ajatus, että sinisen kumon takana kaikkialla piili taivaan
salaisuuksia, kannusti kuvitteluamme. Kun opettajamme erästä
luonnontieteellisen alkeiskirjamme lukua selittäessään meille sanoi,
ettei sininen holvi ole mikään suljettu kupu, niin me ällistyimme
kovin! "Kohottakaa tikapuut toistensa nenään", sanoi hän, "ja nouskaa
yhä korkeammalle; päänne ei sittenkään kosketa lakea". "Hän varmaan
liiaksi säästelee tikapuitansa", ajattelin minä ja kysyin sitten
arasti: "Entä jos kohottaisimme yhä enemmän tikapuita, yhä, yhä
enemmän?" Kun sitten käsitin, ettei se mitään hyödyttäisi, vaikenin
hämmästyneenä ja syvennyin asiaa mietiskelemään. Johduin päättelemään,
että tuollaisen ällistyttävän uutisen voivatkin tietää vain maailman
koulumestarit!
4