Me kolme poikaa nautimme kasvatustamme yhdessä. Molemmat kumppanini
olivat kahta vuotta minua vanhemmat. Kun he saivat kotiopettajan,
alettiin minuakin opettaa, mutta siitä, mitä silloin opin, ei ole
jäänyt mitään muistiini.
Eräs bengalilaisen aapisen säepari vain palaa alinomaa mieleeni: "Sade
rapisee, puun lehti vapisee." Olin vast'ikään päässyt ankkuroitumaan
purjehdittuani halki tavausharjoitusten myrskyisen meren (_kara, khala_
j.n.e.) ja luin "Sade rapisee, puunlehti vapisee". Se oli minulle
ylimmän Runoilijan ensimmäinen runoelma. Aina, kun tuon päivän riemu
palautuu mieleeni, vielä nytkin, minä tajuan, miksi loppusointu on
runoudessa ylen tarpeellinen. Sen nojalla sanat tulevat päätökseen
silti päättymättä, lausuma on ohi, mutta sen sointi säilyy, ja korva ja
mieli voivat jatkaa leikkiä heittelemällä sointua pallona toisillensa.
Niin rapisi sade ja vapisi lehti minun mielessäni lakkaamatta koko
pitkän päivän.
Eräs toinenkin varhaisen lapsuuteni tapahtuma on säilynyt kiinteästi
mielessäni.
Meillä oli vanha rahastonhoitaja, Kailas nimeltään, jota pidettiin ihan
perheen jäsenenä. Hän oli suuri pilkkakirves ja veisteli alinomaa,
olipa kysymys vanhoista tai nuorista, erikoisesti kumminkin pitäen
silmällä vävypoikia, uusia tulokkaita perheen keskuudessa. Olipa
aihetta otaksua niinkin, ettei leikillisyys ollut hänestä luopunut
kuolemankaan jälkeen. Kerran näet vanhemmat veljeni yrittivät kynän ja
kirjoitustaulun avulla saada aikaan postiyhteyttä tuonpuolisen maailman
kanssa. Eräässä istunnossa kynä piirsi nimen Kailas. Häneltä kysyttiin,
millaista elämää hän nyt vietti. "Enpäs sanokaan", kuului vastaus.
"Tekö saisitte huokeasti tiedon siitä, minkä oppimiseksi minun oli
pakko kuolla?"
Tämä Kailas tapasi minun erikoiseksi mielihyväkseni lausuella
kalikkasäkein sommiteltua balladia, jonka oli itse sepittänyt.
Sankarina olin minä, ja sankaritarta odotettiin ylen hartaasti
saapuvaksi. Kuunnellessani kohosi mielenkiintoni korkeimmilleen, kun
kuulin kuvailtavan tuota maailmojalumoavaa morsianta, joka loistollansa
valaisi olopaikkaansa, tulevaisuuden helmaa. Kertomus jalokivistä,
joilla hän oli koristettu kiireestä kantapäihin saakka, ja
häävalmistelujen ennenkuulumattomasta loistokkuudesta olisi voinut
saada vanhempia ja viisaampiakin henkilöitä päästä pyörälle; mutta
poikasta lumosivat erikoisesti taajoina helisevät loppusoinnut ja
lennokas poljento, jotka loivat hänen mieleensä riemullisten kuvien
ihmeväikettä.
Nuo molemmat kirjalliset ilot ovat jääneet muistissani säilymään -- ja
lisäksi vielä eräs, klassillinen lasten säepari: "Jaksaa sataa, sataa
joutaa, tulva virtaa ylös soutaa."
Seuraava muistiini jäänyt seikka on koulunkäyntini alkaminen. Eräänä
kauniina päivänä minä näin vanhemman veljeni ja Satjan, sisareni pojan,
joka hänkin oli hieman minua vanhempi, varustautuvan kouluun lähtemään.
Minua ei katsottu kelvolliseksi, joten oli jääminen kotiin. Minä en
ollut vielä milloinkaan ajanut vaunuissa enkä yleensäkään ollut
kodinpiirin ulkopuolella. Kun sitten Satja palasi ja kuvaili
liioitellun loistavin värein seikkailujansa, niin minä tunsin, että oli
kerrassaan mahdotonta jäädä enää kotiin. Kasvattajamme yritti hälventää
minun harhakäsitystäni antamalla minulle järkevän neuvon ja kelpo
läpsäyksen: "Nyt sinä itket päästäksesi kouluun, mutta paljoa hereämmin
sinä vielä olet itkevä sieltä pois päästäksesi." Minä en enää tiedä
mitään tuosta kasvattajastamme, en muista hänen nimeänsä enkä näköänsä,
mutta hänen voimallisen neuvonsa ja sitäkin voimallisemman kämmenensä
aikaansaama vaikutelma ei ole vieläkään olemattomiin häipynyt. En ole
eläessäni kuullut oikeampaa ennustusta.
Poruni sai aikaan, että jouduin ennen asianmukaiseen ikään ehtimistä
Itämaiseen seminaariin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä,
mitä lienen siellä oppinut, mutta erään siellä käytellyn
rangaistusmenetelmän minä muistan vielä varsin hyvin. Oppilas, joka ei
osannut tehtäväänsä, joutui seisomaan rahille, käsivarret ojennettuina,
ja hänen kämmenillensä pinottiin joukko kirjoitustauluja. Kiistelkööt
sielutieteilijät siitä, onko sellainen menetelmä omansa johtamaan
parempaan asioiden oivaltamiseen. Minä siis aloitin koulunkäyntini
erittäin varhaisella iällä.
Samoihin aikoihin aloin perehtyä kirjallisuuteen niiden teosten
nojalla, joita palvelijain keskuudessa suosittiin. Tärkeimmät niistä
olivat Tshanakjan Mietelauselmat ja Krittivasan Ramajana.
Mielessäni on vielä eloisana kuva siitä, kuinka eräänä päivänä luin
Ramajanaa.
Päivä oli pilvinen. Minä leikin pitkällä kuistikolla,[1] josta käsin
voi silmäillä tielle. Yht'äkkiä johtui Satja jostakin muistiini
palautumattomasta syystä minua peloittamaan huutamalla: "Poliisi!
Poliisi!" Poliisimiehen tehtäviä koskevat käsitykseni olivat peräti
epämääräiset. Mutta eräästä asiasta olin aivan varma: jos joku henkilö,
jota syytettiin rikoksesta, kerran joutui poliisimiehen käsiin, niin
hän oli täydellisen tuhon oma yhtä varmasti kuin se onneton, jonka
krokodiili saa hirmuiseen kitaansa. Kun en tietänyt, kuinka avuton
poika saattoi välttää tuota armotonta rikoslakia, niin syöksyin
sisäsuojiin, takaa-ajavan poliisimiehen aiheuttaman sokean pelon
karsiessa selkäpiitäni. Minä julistin äidilleni uhkaavan kohtaloni
sanoman, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan huolestuttavan. Mutta
kun en kumminkaan katsonut otolliseksi uskaltautua jälleen ulos,
istuuduin äitini huoneen kynnykselle lukemaan marmoroituihin
paperikansiin sidottua resuista Ramajanaa, joka oli erään vanhan tädin
omaisuutta. Vierelläni jatkui parveke ympäri avoimen pihan, johon
heijastui pilvisen iltataivaan himmeä valo. Kun täti huomasi minun
itkeskelevän jotakin murheellista kohtaa lukiessani, niin hän otti
kirjan minulta pois.
3