-- Tyhmä naikkonen, sanoi keittäjätär raa'asti, -- ei suinkaan hän saa
teiltä ruunua päästä.
Julian täytyi mennä sisään... Spizzari makasi vielä. Hän tarkasti
nopeasti palvelijattaren komeaa vartaloa. Nellyn piti aina takseerata.
Äkkiä hän laski aamulehden pois, sanoen painavasti: -- Bine Michal oli
tuhmempi tollikko kuin sinä, -- ja nyt hän juo vaan samppanjaa
upseerien kanssa Budweisissa ja nousee yhä -- sinulle opetukseksi.
Aivan kalpeana tuli Jultsch Spizzarin huoneesta.
-- Voi, jos neiti palaisi, vaikeroi hän öisin, vilusta ja pelosta
värjöttäen vuoteellaan. Hän pelkäsi salia pahemmin kuin ennen. Kun
katto keikkui tahi rappuset narahtivat kyyristyi hän kokoon koukistaen
kouristuksen tapaisesti kylmiä sormiaan.
Nukkuessaan hän uneksi usein Gustista. Hän oli istuvinaan Gustin
vieressä sinisessä salissa pyytäen jotain, mutta Gust ei häntä
kuunnellut.
Julia tunsi, että hänen elämänsä riippui siitä, että Gustin piti
kuunnella häntä. Mutta Gust meni välinpitämättömänä hänen ohitsensa
ulos ovesta. Omaa ääntään pelästyen heräsi Julia ihan hikisenä.
* * * * *
Muutaman ajan kuluttua palasi Milada Punataloon. Hän näki, että Jultsch
oli kalpea, laihtunut ja herpoutuneen näköinen. Julian iloiset silmät
olivat surulliset ja turvonneet. Niitten ympärillä oli ryppyjä.
-- Mikä sinua vaivaa, Julia?
-- Olen hiukan kipeä, sanoi Julia, onnellisena pitäen Miladan käsistä
kiinni. Nyt on kuitenkin kaikki taas hyvin.
Päivä Miladan tulon jälkeen toi vanha rouva Keller pienen
yhdeksänkuukautisen tyttärensä tyttären Punataloon. Ja kun Spizzari
kirosi ja manasi, että hän ei anna penniäkään sellaisen avuksi, joka ei
hänelle mitään tuota, jätti vanha Keller lapsen käytävään. Parkuen ja
käsiään väännellen otti lapsen äiti käärön käsivarrelleen. Samassa
Milada tuli rappusia alas, käsitti koko jutun ja lupasi auttaa lapsen
äitiä.
Hän antoi vanhalle Kellerille lapsesta maksun, ja lupasi äidille, joka
kiitti itkien, että se viedään tulevaisuudessa lastenkotoon
kasvatettavaksi.
Äiti sanoi onnellisena: -- Nyt pääsen työhön, kun tuo raukka on
turvassa. Täällä en kelpaa. Eihän kukaan minusta välitä. -- Lapsen nimi
oli Christelchen. Se oli huonosti hoidettu kurjalistolapsiraukka
vanhentunein, vakavin katsein. Mutta se oli ensimäinen pikku olento,
jolle Milada saattoi lahjoittaa sydämensä ja viedä Päiväkummun
turvapaikkaan. Talonhommasta oli tullut tosi.
Milada oli nyt tullut viimeisen kerran Punataloon, viedäkseen mukaansa
sen, minkä hän saattoi sieltä pelastaa.
* * * * *
Oli synkkä yö. Julia heräsi vuoteellaan. Koko talo raikui ja helisi.
Julia nousi istumaan, -- hänen päätään pakotti ja oli kuin hän ei olisi
voinut jalkojaan liikuttaa.
Mitä eilen illalla oli tapahtunut? -- Hän oli taas tapansa mukaan
voinut hiukan pahoin ja neiti Milada oli tahtonut kutsua lääkärin.
Mutta Julian tähden ei -- ei -- ei.
Julia ei tiennyt, miksi hän häpesi muita.
Kun hänen piti antaa ylön, pakeni hän sokkeloonsa. Hän valehteli, antoi
tuoda ruokaa, kuin hänellä olisi ollut kova ruokahalu. Ja sitten hän
viskasi ruuan tulipesään. Mutta mitä se auttoi?
Miten paljon kello lie?
Talossa raikui melua ja naurua.
-- Jospa jokin tulisi -- Dolly tahi Keller! Pitikö hänen kärsiä yksin
tuskia koko yö? -- Voi, Herra Jeesus!
Julia haki patjan alta nenäliinansa. Yökkäys, pudistus ja hänen
suustaan syöksyi jotain hapanta moskaa.
-- Oliko se verta, ajatteli Julia kauhuissaan... Hän kuvitteli jo
kuolevansa.
-- Hyvä Jumal'äiti. Miksi hänen täytyi kuolla, mihinkä syntiin hän oli
vikapää?
Hän liikutti huuliaan, yrittäen rukoilla.
Kuoleman tuska repi hänen sydäntään ja sekotti hänen ajatuksensa.
Hänellä oli varmaankin lavantauti... Keller oli kertonut, että se alkoi
tällä lailla.
Julia väänteli itseään kuumeisena.
Jokin häntä vaivasi... Hänellä käänsi niin luontoa. Pitikö lähteä
sairaalaan? Tai kotiin? -- Niitten silmät pyöristyisivät... Pyhä Maria,
rukoile meidän syntistemme puolesta nyt ja ijankaikkisesti... Aina hän
oli ollut terve. "Kuin hevonen", niinkuin isä kerskaili, -- hän ei
sairastu mistään... vaan nyt!
Yhä tuolla alhaalla kello soi. Hän olisi halunnut vähän viiniä --
hyvää, makeaa... Mutta Mizzi piti pullosta kiinni. Sellainen ilkiö! --
Anna tänne! -- Nyt Keller piiloitti sen... Aina he kiusaavat minua...
ja minun on niin kova jano. Jesus Maaria, mitä tämä on? Viinipullo --
Herra Jumala. Se kulkee itse huoneessa -- ha, ha -- mutta tämäpä on
vasta. -- Mutta se onkin -- totta tosiaan, -- se on hänen siskonsa
tyttö, Rosel... Ja hän luuli sitä viinipulloksi...
-- Tyttö on sellainen kultanuppu... Täti kulta, kuinka sinä olet kaunis
silkkisessä puvussasi, -- rakas täti! --
-- Mutta se lapsi, -- se onkin Mizzin! -- Varokaa sitä! -- Jessus,
miten te sitä tyrkitte. -- Sehän on pikku lapsi, lapsi raukkahan se
on...
Jultsch heräsi, -- istui taas pystyyn märkänä hiestä ja väristen. Hänen
kuiva kurkkunsa kiristyi kuin kouristuksessa.
Tyhmää on nähdä unta!
Talo oli ihan hiljennyt.
Ulkona sarasti vieno aamuhämärä.
Julia oli kuin ruhjottu..
Yht'äkkiä hän heitti peitteen yltään, ottaen molemmin käsin kiinni
vatsastaan, pusertaen sitä. Siellä sisällä -- liikkui jokin, -- liikkui
toisen kerran. -- Julia huudahti, vaipuen taaksepäin. -- -- Nyt hän
käsitti... Nyt hän oivalsi tilansa. Pyhä äiti Anna taivaassa! Hän
katseli kauhuissaan itseään ja hänen säärensä jäykistyivät... Mutta
miten tämä oli mahdollista... Hän oli ehkä nostanut jotain liikaa...
Hän oli nostellut salin raskaita huonekaluja.
Jultsch juoksi rappusia alas. Kasarmin edessä oli tuoli, jolla oli
Bacherin sukankudin.
Julia juoksi ohi ja nojautui Miladan oveen -- huutain neiti, neiti ja
sulkien sitten silmänsä. Avain narahti, -- ovi aukeni ja Julia lensi
ovesta sisään. Milada nosti kynttilän.
-- Mitä tämä on? -- Sinäkö se olet -- en huomannut unen pöppörässä. --
Mutta sinähän olet paljain jaloin ja kipeänä. Mene nukkumaan...
Jultsch tuijotti Miladaan, joka tarttui hänen käteensä...
-- Neiti, minua vaivaa jokin...
-- Mene nyt nukkumaan. Tohtori...
Julia tarttui Miladan käteen.
-- Ei tarvita tohtoria. Minua vaivaa jokin muu... Saan -- lapsen. --
Hänen äänensä katkesi.
Milada vavahti... Hän vaikeni kuin kuunnellen kaukaisia ääniä. Mitä
sinä puhut? --
Julia nyyhkytti.
-- Minä tiedän -- siskoni laita oli myös näin. Minä tiedän... Jesus,
neiti, häpeä -- minusta ei ole enää mihinkään --
-- Se ei ole häpeä -- sanoi Milada äkkiä kiihkeänä ja ääneen. Mutta, --
hän kumartui kyyristyneen olennon yli, -- oletko varma, Julia? Etkö
erehdy?
-- Se liikkuu jo, kuiskasi Julia ja hänen kalpeat kasvonsa lensivät
tummanpunasiksi.
Miladasta tuntui, kuin tuossa ei olisi enää sama maalaistyttö kuin
ennen, -- uusien tunteitten virta värisytti hänen olemuksensa,
aukaisten hänen suljetun sielunsa.
-- Julia -- lapsi on -- Gustin, sanoi Milada.
Nyyhkytys kuului. Eihän kukaan muu ole minuun sittemmin kajonnut,
vastasi tyttö väsyneenä.
-- Älä sitä sure, -- eihän tuo ole surullinen uutinen... Milada silitti
Julian tukkaa.
-- Neiti, mitä minä nyt teen? En kestä tällaista onnettomuutta!
Milada kumartui. -- Mitä sinä sanot, tyhmä tyttö!
Ja silloin Miladan sydän suli... Onni se on, kuuletko, suuri onni,
johon en tahdo tohtia uskoa. Sanat olivat hiljenemistään hiljenneet,
päättyen kouristuneisiin nyyhkytyksiin.