Jultsch odotteli häntä käytävässä jo kauan ennen hänen tuloaan
kuunnellen, kuuluiko askeleitten ääniä ulkoa. Kuullessaan Gustin äänen,
juoksi Julia häntä vastaan. Kerran hän oli vähällä juosta kumoon
Miladan, niin hän lensi rappusia alas tunnettuaan Gustin askeleet...
Sitten he istuivat molemmat erityisessä huoneessa, jossa Gust aukasi
hienojen lahjojensa kääreet sanoen, että Julia sai jaella niitä
kaikille talon asukkaille; kun loppuvat, niin hän tuo uusia...
Gust kyseli, oliko Julia tyytyväinen, oliko rouva hänelle hyvä, johon
Julia vastasi innokkaasti myöntäen... Gust kyseli kuulumisia
erinäisistä tytöistä, ja neiti Miladasta Gust puhui kerran. Jultsch
vastasi hitaasti, laveasti, miettivänä, aina yrittäen pukea ajatuksensa
kaikkein parhaimpaan ja sivistyneimpään muotoon.
Mutta ensimäisten päivien kuluttua olivat nämät laihat keskusteluaineet
loppuneet; he istuivat vierekkäin vaieten, -- Gustin polttaessa
tupakkaa ja kuljettaessa keppiään maton kukkakuvioitten ääriviivoja
myöten...
Julia katseli Gustia ajatellen, että hänen silmänsä olivat kirkkaat
kuin taivas ihanana aurinkoisena päivänä. Hänestä Gust oli viisaampi ja
parempi kuin kaikki muut miehet, jotka kävivät Punatalossa...
Niinä neljänä lyhyenä päivänä, joina Julia tunsi Gustin, oli Julia
peloittavan syvästi rakastunut Gustiin... Vaikka häntä piiskattaisiin,
-- lyötäisiin kuoliaaksi, -- niin hän ei voisi enää elää sillä lailla
kuin ennen. Hän ei voisi keikailla tässä samassa sinisessä huoneessa
toisille miehille, -- ei, voi ei!... Sen tunsi Julia niin ihmeen
syvästi sydämessään istuen vaieten Gustin vieressä...
Mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, -- hän ei uskaltanut kajota Gustin
käteen, tuohon hienoon, valkoiseen, sormuksilla koristettuun käteen...
Vähän väliä Gust otti kirjan käteensä, selaili sitä kulkien huoneessa
edestakaisin lukien...
Julia juoksi ulos, kehoitti tyttöjä olemaan hiljaa "kasarmissa", pyysi,
ett'ei talonmies läiskyttäisi ovia, sillä tohtori "lueskeli"...
Mieluimmin hän olisi hillinnyt kelloa, jos se olisi ollut hänen
vallassaan... Hän uskalsi tuskin hengittää, istuen kädet ristissä
Gustin vieressä huomaamatta yksinkertaisuudessaan, ett'ei Gust
kääntänytkään lehteä, vaan tuijotti turhanpäiten ja tajuttomana
painettuun sivuun...
Kello kymmeneltä he menivät saliin... Gust söi siellä illallisensa.
Julia ei poistunut koko aikaan hänen vierestään, hän ei kärsinyt, että
joku puhui Gustille tahi tuli hänen huomionsa esineeksi. Julia seisoi
Gustin tuolin vieressä, kunnes Gustin ruoka oli tuotu, kunnes Gust söi
kaiken, minkä hän vaan halusi.
Gustin täytyi itsekin hymyillä sille vakavuudelle, millä Julia valkkasi
hänen lasinsa hohtavan puhtaaksi, taittoi ruokaliinan, haarukalla iski
ruokapalaan hyväntahtoisesti päätään nyökäten tarjotessaan sen
Gustille, pyyhkäsi leivänmuruset ja tupakantuhkan hänen takkinsa
rintamuksesta ja sille sydämellisyydelle, millä Julia teki hänelle
muitakin palveluksia, kunnes Gust käski Julian istahtaa ja syödä myös,
jota Juliakin teki loistavin kasvoin ja hyvällä ruokahalulla.
Kello yhdeltätoista jätti Gust talon.
Julia seurasi Gustia käytävän ulko-ovelle saakka, siellä yön
pimeydessä, sydän täynnään huolta, miten hänen rakastettunsa käynee,
puhui hän taas kotoista maalaismurrettaan kuiskaten Gustin korvaan: --
Jumala suojelkoon sinua, heilini, muista aina minua...
Tarvitsematta enää mennä saliin, sai Julia palata omaan huoneeseensa;
hän istui siellä kauan, kauan valveilla muistellen kaikkia niitä
asioita, joista he olivat puhuneet, muistellen joka Gustin sanaa, joka
hymyä, joka katsetta.
Julia siveli Gustin kirjoja, kokosi hänen paperossiensa kultaisia
pätkiä, otti niistä tupakan ja kasasi sen yhteen.
Tässä haavetyössään äkkäsi hän nyt vasta selvästi ja varmasti, mitä
hänen olisi pitänyt sanoa Gustille...
Hän olisi tahtonut selittää Gustille, miten häntä iletti elää
Punatalossa, -- miten hän pelkäsi täällä,... että hän ei tahtoisi olla
mukana siinä elämässä, jota täällä vietettiin...
-- Milada neiti oli kyllä luvannut ottaa hänet mukaansa... Mutta Julia
ei tahtonut enää lähteä Miladan seuraan... Hän ei tahtonut elää muun
ihmisen kuin Gustin kanssa. Hän tahtoi elää -- koko elämänsä ijän
ainoastaan Gustin kanssa! --
Ja Julia päätti lujasti puhua Gustille seuraavana päivänä tästä
asiasta; kyllä Gust hänet käsittäisi, vaikka Julia ei osaisi sitä ilmi
tuoda kyllin sivistyneesti ja ylhäisesti.
Mutta kun Gust saapui seuraavana päivänä Punataloon, alkoivat Julian
mykät hellyyden osoitukset taas. Julia osasi vaan näyttää, kuinka
kallis Gust oli hänelle, -- mutta hän ei rohjennut.
Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut sulasta pyhästä kunnioituksesta.
Hän ristitsi hiljaisella nöyryydellä kätensä hymyillen Gustille
kyynelten samentaessa hänen katsettaan...
Mutta ihan huomiotaan kiinnittämättä liukui Gustin kiihtynyt, levoton
katse tuon yksinkertaisen olennon ohi. Gust hylkäsi Julian lemmen
lahjan niinkuin hän hylkäsi hänen kukkean ruumiinsa, joka kuitenkin
Gustin vähimmästä kosketuksesta kiihkosta värähti..
* * * * *
Kaikki, minkä Milada näinä äärimmäisimmän kiihtymisen päivinä oli
saanut tietää Joachim Kesslerin kautta Gustin kaupungissa oleskelusta,
rajoittui seuraaviin seikkoihin:
Gust oli saapunut kiertoteitse Berliinistä kaupunkiin kolme päivää
Miladan saapumisen jälkeen Punataloon. Gust oli ottanut vaan vähän
matkatavaroita mukaansa. Hän ei asunut isänsä talossa, vaan loitolla
kaupungin keskustasta sijaitsevassa etukaupungin hotellissa nähtävästi
pikaisen poislähdön aikomuksella, sillä hän maksoi joka päivä
laskunsa...
Päivisin hän ei poistunut hotellista. Myöhään iltapäivällä kävi hän
säännöllisesti Punatalossa, jossa hän oloskeli yöhön saakka, ja palasi
sieltä kortteeriinsa... Joszista ei Milada saanut mitään tietoja. Hän
oli jättänyt vanhan kortteerinsa ja oli ilmoittanut asuvansa
Berliinissä.
Otaksuttavasti Joszi tunsi Gustin kostontuumat, -- mutta voimatta tätä
pidättää, antoi hän asioitten mennä menoaan niinkuin Miladakin. Milada
hylkäsi aikomuksensa kääntyä kyselyillä Joszin puoleen.
Koska Gust hyökkäsi yksinomaan Miladan kimppuun, tahtoi Milada myös
yksin taistella häntä vastaan. Ja että jotain sellaista tulisi
tapahtumaan, sen Milada aavisti. Gust oli tänne saapunut kostaakseen ja
muka paljastaakseen Miladan petoksen. --
-- Hyvä. Mutta miksi hän heitti tuon yksinkertaisen tytön, Jultschin,
tähän kiihkonsa pyörteeseen? -- Miksi hän kiusasi tuota raiskaa? --
Eikö hän osannut kostaa vähemmän mutkikkaalla ja nopeammalla tavalla?
-- Miten hän luuli sillä kostavansa, että osotti pitävänsä ensin tielle
sattuvasta maalaistylleröstä samalla lailla kuin Miladasta?...
-- Voi, kurjinta turhamaisuutta, josta tuo teko oli johtunut!...
-- Voidakseen muka masentaa Miladan, täytyi kolmannen olennon
haavoittua kuolettavasti; sitten tuo turhamaisuus oli tyydytetty
poistuen tyydytettynä. --
-- Gustille jäi se ihana miehuullinen tietoisuus, että kenkään ei ollut
saanut häntä rankaisematta loukata. Amen. -- Sen piti toteutua. -- Piti
vaan olla sitkeä.
Mutta joka kerta, kun Milada hautoen ajatuksiaan pääsi näin pitkälle,
palasi hän tyytymättömänä, kuin olisi hän jotain unohtanut, jotain
jättänyt huomioon ottamatta, jota hänen vielä täytyi tarkastaa... Voi,
tuota tyttöä, tuota tyttö houkkiota! -- Miten saattoi hänet pelastaa
Gustin käsistä? --
Milada tunsi rinnalla kärsivän naisen hienolla vaistolla, että Jultsch
eli Gustin teeskennellyn tunteen armonosoituksista kiihkoisalla ja
tahdottomalla tavalla ja että hän menisi siveellisesti rappiolle, jos
tuo usko häneltä riistettäisiin.
-- Binekin sortui havaitessaan niitten viekkauden, joita hän oli
pitänyt parhaimpina ihmisten joukossa.
Milada tahtoi pelastaa tytön suistumasta Binen tavalla...
Pää kätkettynä käsiinsä hautoi Milada epätoivoisena ajatuksiaan... Mitä
oli tapahtuva? -- Miten tämä kurja ilveily päättyisi? --
Turhaan Milada yritti saavuttaa Julian luoton; Julia väisti häntä
tuskallisen tarkkana ja epäilevänä... Varmasti hän oli saanut kuulla
talossa ahkerasti levitettyjen juorujen kautta paljon, mikä koski
Miladan ja Gustin entistä suhdetta...
-- Tahi olisiko Gust itse tyttöä varoittanut? -- Milada istui joka
päivä salissa, kun neidit olivat koossa, -- kuunnellen jännitettynä
keskustelua, vaikka ilmassa lenteli hänen läsnä-olossaan ivallisia
lauseita, viittauksia ja pistopuheita. Häntä epäiltiin talossa ja hänen
seuraansa vältettiin. Rauhattomana ja apein mielin hän kulki talossa.
Hänen koko ihana kokoelmansa oli hävinnyt, maa tuntui huojuvan hänen
jalkojensa alla, sen jälkeen, kun Gust oli sille astunut. --
Milada meni aamuisin varhain saliin, auttoi Dollyä salin siivoamisessa
saaden täten tietää, että Gust oli lahjoittanut Julialle sormuksen,
luvaten ottaa hänet "emännöitsijäkseen" Berliiniin; kaikkia noita
Gustin kosimisen salaisuuksia ajoi Milada takaa aavistaen pahaa, koska
hän varsin hyvin arvasi niitten alastoman syyn. Gust lähetti
Jultschille kirjeitä lähetillä, niinkuin hän oli lähettänyt Miladalle.
Gust otti Julian kotiinsa kestiten häntä viinillä ja hedelmillä, --
niinkuin hän oli kestinnyt Miladaakin.
Gust teki tuon kaiken, jotta Milada saisi sen tietää, -- jotta Milada
saisi verrata tapahtumien kiduttavasti naurettavat kaksinaisuudet
toinen toiseensa... Raa'alla kädellä Gust poltti muistojen kukat ja
hävitti niitten tuoksun menneistä ajoista. --
* * * * *
Sinisessä salissa istui Gust pari kirjaa edessään, joita hän
hajamielisesti selaili. Vasemmalla kädellään hän rutisti rikki puoleksi
poltetun, sammuneen paperossinsa.
Gustin piirteet olivat vanhentuneet, ne olivat muuttuneet
kumikkaammiksi näyttäen harmaassa sade-ilmassa jännityksen
kalvettamilta ja jäytämiltä. Hän oli tänä päivänä saapunut tavallista
varhemmin Punataloon. Julia oli vielä silloin nukkunut, mutta täynnään
autuaallista hämmästystä oli hän herännyt ja ottanut ylleen koreutensa.
-- Nyt Julia istui Gustin vieressä puettuna ruusunpunaseen pukuun
uskaltamatta liikahtaa...
Julia näki Gustin pudottavan kirjan kädestään ja läheni siksi häntä.
Gustin kädet aukenivat ja sulkeutuivat. Julia laski hiljaa kätensä
Gustin levottomasti virvelteleville sormille... Gust ei enää lukenut,
hän ei polttanut, eikä edes katsonut häneen... Mikä Gustia vaivasi? --
Hänen vaiti-olonsa kesti kauan, -- liian kauan jo...
Julia alkoi silloin puhua liikuttavan ahdistuneella äänellä. Ensin hän
puhui Mizzistä, miten tuo tekeytyi hänelle kohteliaaksi, mutta aina
puhui hänelle pisteliäästi kuitenkin...
Julia kertoi, miten "suuri suupaltti ja sivistymätön olento" Lisl oli,
niin että eräs herra eilen löi häntä korvalle, -- hän jutteli isästään,
joka kirjoitti pian haluavansa käydä tytärtään katsomassa ja herra
tohtoria. "Isä ei ole mikään poropeukalo, hän on kuin kaupunkilainen,
-- hän syökin --"
Äkkiä lensi Gust pystyyn. Pelästyneenä Julia keskeytti puheensa.
-- Eikö häntä miellyttänyt, että Julia puhui omista asioistaan?...
Aivan tulipunasena suu auki hän istui.
-- Mene rouvan luo, -- kysy, saatko lähteä minun kanssani kaupungille.
Me lähdemme Praterpuistoon... Tämä sisäilma painostaa minua. Päätäni
pakottaa... Gust siveli otsaansa... Julia riehahti ilosta. Sitten hän
aukasi ikkunan, syleili Gustia hellästi kysyen, auttaisiko joku lääke.
-- Isäni neuvoi aina "lämmintä suolaa." -- Halusiko Gust sitä? -- Tahi
tahtoiko hän haistaa tippaa Kölninvettä, joka tuoksui niin suloiselta?
Gust antoi kärsimättömänä kieltävän vastauksen tuupaten Julian luotaan,
jotta hänen piti mennä alas rouvan luo kysymään lupaa ja sitte pian
pukeutua.
Spizzari antoi armollisesti myöntymyksensä. -- Amen, ajatteli Milada,
-- Praterpuistoon lähtö kuuluu siis myös asiaan, jotta ei mitään
puuttuisi yhdenlaisuudessa.
-- Minä en välitä kahvista. Me lystäilemme tuolla ulkona, sanoi hän. --
Julia nyökäytti päätään tytöille, häviten Bacherin seuraamana ottamaan
itselleen puvun.
-- Pankaa merkille, että tuo ei kuole ilotyttönä, sanoi Johanna nostaen
merkitsevästi sormensa.
-- Etkä sinä, -- vaikka eläisit kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi,
lisäsi Spizzari... Askeleita kuului käytävästä.
Milada tunsi nuo askeleet! -- Hän kuunteli. Alhaalta avattiin ovi, --
sitten kuului kumea kolahdus. Mizzi juoksi ikkunaan aukaisten sen.
-- Luonnollisesti, he ottivat ajurivaunut... Mizzi veti
ikkunapuolikkaan paukahtaen kiinni.
-- Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, sanoi Spizzari äidillisesti
virnistellen.
-- Kylläpä tulee minunkin vuoroni kerran, koska tuo on noin
ilotyttöihin menevä, sanoa hohotti Johanna jääden tämän sanottuaan suu
auki ihmettelemään, sillä siitä syntyi yleinen äänettömyys.
Lukuunottamatta noita kahta merentakaista kreolinaista, jotka
osaaottamatta keskusteluun polttivat tupakkaa ja tarkastivat jalkojaan,
kääntyivät kaikkien katseet vahingoniloisina ikkunapieleen päin, jossa
Milada istui tehden työtä pää painuneena alas.
Vavahtamatta kesti hän kaikkien katseita, jotka imeytyivät häneen kuin
ilkeät itikat.
-- Minä menen Gustia vastaan, jo tänäpäivänä, heti, kun hän astuu
saliin, ajatteli Milada kylmänä ja päättäväisenä. -- Minä en alistu
enää hänen tyhmään kostonhommaansa.
Huoneen valaisi vaan kalvakas, kylmä joulukuun päivä. Kolea kosteus
täytti sen.
Ruumiillistunut raskasmielisyys oli painanut leimansa näihin
nuoriin olentoihin. He olivat kietoutuneet sitkeän, painavan
tahdottomuuden harmaaseen, hienosilmukkaiseen verkkoon. Kello naputti
yksitoikkoisesti, sade rapisi ikkunanpuita vastaan, saattoi kuulua
helmien risahdus, joita Milada pujotti helmastaan lankaan. Spizzari
puhdisti hiusneulalla hampaitaan, vilahtaen vähän perästä tarkaten
kiehuvaa kahvivettä kuvitettuun päivälehteen.
-- Hyvä Jumala, tänään ei sade lakkaa ollenkaan. Voisi luulla, ettei se
taukoa enää koskaan, sanoi Winkler nostaen silmänsä kirjastaan.
-- Tuo ihminen ajaa huvikseen Praterpuistossa ja minä kuolen
ikävyyteen, murisi Mizzi potkaisten yökenkänsä luotaan.
Winkler löi kirjansa kiinni pistäen sen allensa. -- Romaanien
lukemisesta menee pää ihan pyörälle.
-- Parsi sukkiasi, sanoi rouva Spizzari, osottaen sormellaan Winklerin
sukkaa.
-- Rakas mamma, Jumala on todistajani, että olen niitäkin parsinut!
Olen parsinut jo seitsemän eli kahdeksan paria. Eikö totta, Irma? Mutta
ajatukseni eivät tee minua tyytyväiseksi... Kaikki muu menee mukiin! --
Mutta ompeleminen tekee minut alakuloiseksi... Miten neiti Milada
jaksaa aina ommella?... Winkler katsahti vinosti Miladaan, joka ei
siitä välittänyt... Taasen valtasi vihamielinen vaikenemishalu nämät
ihmiset.
Johanna asetteli kortteja... Vaikka asettaisin kortit miten tahansa
tuosta ihmisestä, niin on kissa aina vasemmalla ja koira oikealla
puolella, ja koira osaa kaikissa tapauksissa salata petollisuutensa.
-- Minä astun hänen luokseen ja kysyn: Gust, mitä sinä aiot tehdä
tytölle... En uhraa sinulle tyttöä, -- toisti Milada itsepintaisesti
ajatuksissaan. -- Jo kauan, ennenkuin sinä tyhmine kostonpuuhinesi
takerruit hänen kurjaan elämäänsä, olin minä päättänyt pelastaa hänet.
Enkä minä luovuta häntä sinulle. -- Milada laski työn kädestään
katsahtaen ylös.
Häntä ympäröivät vaan kalpeat, runneltuneet, vihan ja häijyyden
kaivertamat kasvot.
Ilkeitä katseita singahteli häneen häikäilemättömästi.
-- Ne eivät osaa muuta kuin vihata, ajatteli Milada. Ja hengittäessään
syvään kaikkosi hänestä viimeisten päivien ahdistus... Vapaa,
elämänvoimainen päättäväisyys karkoitti sen tuskaisen painon, joka oli
pusertanut hänen sieluaan.
Gust repi hänen sielustaan kaiken nöyryyden tunteen, -- kaiken
epäröimisen, kaiken katuvaisuustunteen. Nyt piti hänen toimia... Hän
riemuitsi siitä hetkestä, jolloin hän sai kaikkien kuullen astua Gustia
vastaan sanoen: Mitä sinä tahdot minusta? -- Jätä tyttö rauhaan,
mies. --
Milada tunsi veren virtaavan voimakkaasti ruumiissaan kuin odottaessaan
iloista toimintaa.
* * * * *
Miladan päätös tuli liian myöhään. Tunti sen jälkeen, kun Gust oli
lähtenyt Jultschin kanssa ajelemaan, toi hän hänet takaisin Punataloon.
Hilliten nyyhkytyksiään yritti Jultsch tarttua Gustin käteen. Gust ei
sitä liikettä huomannut, hän huusi vaan ajurille ja vaipui piiskan
läimähdettyä ähkyvästi hengähtäen vaunujen patjoille. -- --
Salissa seurattiin jännityksellä vaunujen saapumista. -- Noh,
armollinen neiti saapuu, veurui Mizzi aukaisten salin oven.
Milada kokosi työnsä kohdistaen katseensa kylmänä ja ankarana sisään
käytävään päin... Hänen kasvonsa olivat tyynet, ainoastaan silmien alla
oleva iho värähti hieman...
Jultsch saapui portaita ylös, -- yksin, kasvot itkusta turvonneina.
-- Hän tulee yksin. Ja hän itkee, itkee, huusi Mizzi saliin kiihkeänä.
Tosiaan, Jultschin kirkkaat silmät olivat painuneet kuoppaan, poskilla
oli kyynelten jälkiä ja kauhistuksentapaisesti hän piti turkiksilla
koristetusta polkupyöräilijäkaapusta kiinni, jolla hän peitti
vaaleanpunaisen silkkipukunsa.
Spizzari tirkisti häneen... Missä herrasi on, kysyi Spizzari.
Tyttöjen silmissä vilkkui paljon merkitseviä välähdyksiä ja
katseita.
-- Hän on mennyt, nyyhkytti Julia. Turkki liukui hänen hartioiltaan
alas ja hän laski kätensä ristiin vatsalleen.
-- Miten mennyt, kysyi Spizzari kylmästi. -- Mihin hän on mennyt?
-- Hän on mennyt, toisti Jultsch vaikeroiden, hänen täytyi lähteä
Berliiniin, sanoi Julia purskahtaen itkemään, -- mutta hän tulee
takaisin, hän ei jätä minua tänne, hän vie minut täältä pois, vakuutti
Julia vihollisilleen niin innokkaasti, että ne katsahtivat toisiinsa
hämillään.
Spizzari kohosi seisomaan. -- Mennyt, toisti hän ja hirvittävä ajatus
syntyi hänen aivoissaan. -- Hän on kai jättänyt sinulle rahaa?
-- On, nyyhkytti Julia, kaivaen jotain esiin pukunsa neliömuotoisesta
kaula-aukosta.
-- Hän on käärinyt sen paperiin, minä pistin sen tänne, sanoi Julia
rauhoittaen Spizzarille, luottavana huolimatta surustaan kyynelten
valuessa hänen puhuessaan...
Näkyi palanen silkkipaperia, Julia aukasi sen, rouvan silmiin välähti
iloisesti kultaraha. Rouva iski siihen... Kultaraha! --
-- Mitäh? -- Vaan yksi ainoa kultaraha? Rouva kyseli tiukkana.
Myös tuota rouva epäili.
Hän heitti sen kilahtaen pöydän marmorilevylle, sitten hän kiinnitti
rillit nenällensä, katseli rahaa, muuttui sinerväksi kasvoiltaan, alkoi
läkähtyä, hypähtäen yhdellä askeleella Julian eteen.
-- Lehmä, änkytti hän, -- miten sinä olet antanut vetää itseäsi
nenästä, nauta? -- Spizzari hosui raivossaan ilmaan.
-- Hän on syönyt, juonut, elänyt komeasti, ja siitä hän antaa sinulle
-- vaan muistorahan, se ryönä, se riiviö!
Spizzarin ääni katkesi, raha kilahti lattiaan, hän nosti kätensä ja löi
Jultschia raa'asti kasvoihin tämän peittäessä ne käsivarrellaan.
Moniääninen kiljahdus, johon sekaantui kyselyjä ja hämmästyksen
huutoja, kuului yli sen parahduksen, joka tunkeutui Julian suusta.
Jännitettyjä, vahingonilosta säihkyviä naamoja tanssi itkevän olennon
ympärillä.
-- Minä lähetän hänet putkaan... Minä lähetän hänet kruunun kyydillä
kotiin!
-- Minulla on enemmän hyötyä vaikkapa mäkimaijasta, kirkui Spizzari
repien Juliaa hihasta.
Julia oli niin masentunut surusta, että antoi toisen menetellä
kanssansa, miten tämä lystäsi.
Milada oli kohonnut seisomaan...
Kultaraha oli tuossa lattialla. Hän oli heti sen tuntenut.
Nyt hän olisi saattanut tarttua siihen, ottaa sen siitä, lymyttää sen
välttäen pahimman iskun lyönnin... Hän ei sitä halunnut. -- Siis oli
Gust tuohon tähdännyt? Tällaiseen kurjaan kostokeinoon oli hän
turhamaisuudessaan ryhtynyt... Hyvä, hänen piti saada se toteuttaa.
Milada käänsi harmaat ankarat silmänsä Jultschia kohden. Niitten kovuus
heltyi, niissä välkkyi ymmärtämisen ja säälin ilme.
Muuan tytöistä kumartui alas. -- Tähän on kaiverrettu jotain...
Katsokaa, se on... Jesus!... Tyttö vilahti Miladaan käsittäen kaiken.
Mutta Mizzi, joka haistoi jotain, repi rahan toisen kädestä... Voi sun,
tämä on suuremmoista, nauraa hohotti hän, -- käännellen rahaa: --
Gustille Miladalta.
-- Noh, mutta tuo on vasta uskollisuuden osoitus! Toinen huusi jotain
toiselle. Tytöt selittivät asiaa liikkeillä ja sanoilla, he osoittivat
Miladaa, joka seisoi tyynenä myrskyssä... Rouva tuijotti myös Miladaan
tulipunasena... Irma, Winkler ja Mizzi kierivät naurusta tuskin jaksaen
loitolla oleville tarkoin selittää tapahtumaa...
-- Noh, nyt me käsitämme! Se on selvää, sanoi Keller tyrkäten
Jultschia, sinä olet ollut todella aika tollikka.
-- Sussiunatkoon, miten Rudi ja Ferdl saavat pitää lystiä, sanoi Mizzi
maiskuttaen kieltään ihastuksesta, tästä syntyy metakka... Katsokaa
tuota nautaa ruusunpunasessa silkkipuvussaan...
Milada sanoi itsekseen, että Gustin turhamaisuus oli ryhtynyt kaikkein
vähäpätöisimpään keinoon.
Hän oli pelännyt pahempaa. Gust oli paljastanut lemmensurunsa noille,
oli oikeudenmukaista, että he sen polkivat lokaan... Ehkä... tämäkin
oli kehittävää? --
-- Mitä se roisto sanoi sinulle, rähisi rouva yrittäen voimalla saada
äänensä kuuluviin. Hänen pitää toki maksaa, sen raadon, -- maksaa --
pitää hänen...
-- Hän sanoi, nyyhki Jultsch, uu-uu-uu, -- hän suorittaa sitten, sillä
hänen täytyy lähteä kiireesti Berliiniin -- uu-uu -- Julia pudotti
herpautuneena käsivartensa alas vääntäen kasvojaan saadakseen sanat
esiin kouristuksen tapaisesti yhteen kiristyneiden hampaittensa
välistä.
-- Ne-i-ti -- tuossa, -- sanoi tohtori, -- Julia näytti Miladaa, -- --
vaihtaa -- rahan -- --
Uusi nauruhohotus keskeytti Julian puheen.
Mizzi heittäytyi pitkälleen ja röhötti kuin emäsika. Winkler nauroi
töytäyksittäin ja raa'asti polkien jalallaan lattiaa.
Milada aukasi mustan rahalaukkunsa, katsahti siihen, pudisti pahoillaan
päätään ja kiirehti niin pikaisesti salista, että hän jätti oven
jälkeensä auki.
Kuuli, miten hän aukasi oven yläkerroksessa.
Aivan kuittina istahti Spizzari. Hän käsitti kaiken. Mutta mitä häntä
moiset "rakkaudenromaanit" liikuttivat. Hän tahtoi saada rahaa. Jumalan
kiitos, että tuo vintiö oli maksanut joka päivä ruokalaskunsa!
-- Ja tuo lehmä oli saanut ajaa nahkaansa, mitä vaan lystäsi -- ja mitä
hänen vaatteensa sitten olivat maksaneet! -- Tuollaista tiatteria! --
Sellainen hylkiö! --
-- Ei sinun sulhasesi ole liioin jalo, se täytyy tunnustaa. Hän vie
sinut Berliiniin -- varmaankin härkävaunuissa. --
-- Olisin toki juottanut miesriiviölle pari pulloa miestä väkevämpää...
-- Sen olisimme jokainen älynneet tehdä, -- sanoi Keller vakavasti, --
mutta mitäppäs tuo käsittää!
Milada palasi astuen Mizzin luo, joka ihan helli kultarahaa. -- Anna
pois, sanoi Milada lyhyesti.
-- Anna nyt, sanoi Johanna häpeissään.
Mizzi antoi rahan liukua maahan pitkin hamettaan.
-- Tuoss' on, -- sanoi Mizzi hävyttömästi potkasten sitä jalallaan.
Milada kumartui, puhdisti rahan huolellisesti, asetti kaksi seteliä
Spizzarin eteen sanoen kuivan asiallisesti: Se riittää kai.
Rouva oli haukansilmällään äkännyt setelien summan. Se rauhoitti hänet
heti. Hän katsahti moittivana ympärilleen ja sanoi: Älkää joka asiasta
elämää nostako; Kollot! -- Mars ylös! Pukeutukaa -- voi tulla vieraita.
Iloisella päällä läksivät tytöt kasarmiinsa. He nauttivat siitä, että
heillä nyt oli aihetta juoruta. Tällaista ei saanut kuulla joka päivä.
Jäykkänä ja liikkumattomana kauniit kasvot polttavina, kulmakarvat
yhteen vedettyinä täytyi Jultschin antaa toisten tyttöjen kulkea
ohitsensa. Joka sana, jonka ne hänelle viskasivat, oli kuin kova isku
hänen sydämeensä.
Hänen sisintään kuristi, se vapisi.
Hän ei jaksanut äännähtää...
Mitä hän osasi enää sanoa?... Kaikki toivo oli mennyt... Kumpa vaan
pääsisi yksinäisyyteen, -- huoneeseensa... Siellä hän sulkisi oven. --
Hän tietää nyt, mikä on hänellä enää tehtävänä... Oh, kyllä.
Syvä nyyhkytys tärisytti hänen poveaan.
Spizzari pelasti asemansa näytellen onnistuneesti äidillistä
loukkaantumista:
-- Noh, -- mitä me nyt sinusta teemme? Sinä et sovi juuri mihinkään.
Paha on hylätäkin sinut. Vieraat pitävät sinua pilkkansa esineenä,
tytöt narrina... Miladan puoleen käännyttyään jatkoi hän: Uskotteko,
että kukaan enää hänestä huolii? -- Hän ei sovi paremmille miehille, --
hän ei kehity tässä ammatissa.
Kerran Spizzarikin tunsi olevansa pulassa.
Neljäntoista päiväisen oleskelunsa aikana Punatalossa oli Jultsch
auttamattomasti epäonnistunut. Eikä häntä voinut kadullekaan ajaa; hän
joutuisi poliisin käsiin, jonka kautta tulisi ilmi, miten Bacher oli
hänet tänne houkutellut.
Häntä ei voinut edes lähettää muualle, -- vaikka tuo olisi muuten ollut
paras pelastuskeino. Spizzari oli sitoutunut isän kanssa; mitä tuo
juopporatti sanoisi tullessaan kaupunkiin, kun hänen tyttärensä ei enää
löytyisi. Lisäksi oli Spizzari iloissaan Julian kaappauksesta
lupautunut säännölliseen rahanmaksuun isälle... Isä piti suunsa kiinni,
niinkauan kuin sai rahat, mutta sitten... Nämät ajatukset risteilivät
viekkaan rouvan aivoissa.
-- Miten tästä selviydytään? kysyi rouva surullisena Miladalta.
-- Kuulkaa, rouva Spizzari, sanoi Milada, -- antakaa hänen tehdä työtä.
Dolly ei jaksa enää tehdä kaikkea. Julia saa tehdä muut työt, kun Dolly
tarjoilee. Te säästätte apu-ihmisen palkan. Juliahan on siisti ja
vahva... Mitä tuumitte?
Rouva Spizzari heilutti päätään. Tehdä palvelustyttö Juliasta... Hm...
Se oli hetkellisesti ainoa pelastuskeino... Ja se oli oiva
pelastuskeino!... Melkein se oli erinomainen... Pariksi viikoksi...
vaikkapa kuukaudeksi... mietti Spizzari, -- silloin on juttu melkein
unohtunut ja tyttöä voi jälleen käyttää.
-- Bon, (hyvä) te olette aina järkevä, rakas lapsi...
-- Mene, ota vähäset tavarasi ja lähde vinttikerrokseen... Siellä hän
voi nukkua -- ja jos tarvitaan, voi hänet hakea sieltä... Kiitä neitiä
tuossa ja lakkaa hulluttelemasta. Spizzari soitti portinvahdinrouvan
perään, joka paljoa merkitsevällä virnistelyllä kuljetti Julian pois.
-- Mutta mitä sanotte tuosta miesriiviöstä, sanoi nyt
rouva häikäilemättä, -- hän pitää lystiä yhden viikon meidän
kustannuksellamme! -- Eikö niin? --
-- Lapsellisuuksia, rouva Spizzari, vastasi Milada hymyillen, antaa
asian hautaantua. Senjälkeen läksi Milada pois.
-- Se oli sinulle oikein, ajatteli Spizzari ivallisesti Miladan mentyä.
Rouva hörppi hyvillään kupistaan jäähtyneen kahvinsa...
Hän otti setelit taskustaan, silitti niitä hyväillen ja pisti ne
suureen rahakukkaroonsa, jonka välkkyvä nikkelikita oli ahnaasti
auennut...
* * * * *
Ihmiset, ojentakaa kätenne, pelastakaa ne, jotka viimeisellä
ponnistuksella kouristuksentapaisesti yrittävät pysyä pinnalla elämän
aallokossa!
Ryhtykää käsittämään elämän syvyyttä!
Joka vähimmästäkin sysäyksestä ylöspäin langennut nousee, ja pelastuu
teille. Se, joka saa tuntea rakkauden silmäyksen, jonka käteen
lämpöinen käsi tarttuu, se muuttuu hyväksi ja onnekkaaksi.
Miten me tunnemme olemassa olon soinnut, jotka yhdistävät kaikki!
Me emme arvaa, mitenkä tärkeää yksilölle on se, että vapisevan epäilyn,
tahdonheikkouden hetkenä ihminen astuu hänen rinnalleen luottaen hänen
parempiin ominaisuuksiinsa tahtoen hehkuvalla innolla uskoa hänen
nousuunsa. Sellaisina hetkinä Vapahtaja lähestyi ihmisiä.
Niin vähänkin, kuin käsitämme, niin näemme että on suuresta
merkityksestä vapauttaa ihmisten yksilöllisyys luokkarajoituksen
kahleista ja sorrosta. Siten osoitamme tien monelle voimansa turhaan
tuhlaavalle ja johdamme hänet yhteistoiminnan helmaan. Siunattu olkoon
se käsi, joka tuohon ryhtyy! -- Emme vielä aavista, mitenkä lukuisasti
tulee meitä vastaan noita sorrettuja, kunhan vaan osaamme luoda sillan
heidän mailmaansa?... Aavistatteko! -- Menestyksen epäilys, sen
menestyksen, jolla ihmishyveitä nyt arvioidaan, ei saisi meitä pidättää
toimimasta sorrettujen puolesta.
* * * * *
Joulun aikana sai Milada paksun, kaikenlaisilla liitteillä varustetun
kirjeen L----zistä. Tohtori Stüber sulkeutui kunnioittaen rakkaan
nuoren neidin suosioon mitä tärkeimmillä ja rehellisimmillä aikeilla.
Hän toivotti onnellista uutta vuotta, ilmoittaen, että hänen ystävänsä
rakennusmestari Stadlinger Oberdorfista oli luvannut ottaa
rakentaakseen orpolasten kodin "Päiväkummulle." Tämän hän teki
ihastuneena kauniin ja hellämielisen alkuunpanijan tulevaisuuden
hommiin.
Mukana seurasi piirustukset, kustannusarvio, sekä sisustusluettelo, --
"se joka nimittäin tehdään puusta." -- Hän saattoi suositella
maalaispuuseppää taloudellisista syistä, jonka oivallisuudesta ja
luotettavaisuudesta hän meni takuuseen. -- Hän pyysi neidin tarkastaa
asiapaperit ja näyttää ne asiaatuntevalle luottohenkilölle, ennenkuin
tekee sitoumuksen; toki hän saattoi vakuuttaa, että kustannusarvio oli
mitä omantunnon mukaisimmin laadittu, -- jotta hän saattoi rohkeasti
puolustaa Oberdorfin rakennusmestaria. Jos säät olisivat edulliset,
voitaisiin alkaa rakennustyöt jo maaliskuun alussa, jotta rakennus
ehtisi kesällä "kuivua." Toivottiin, että neiti, joka täydelleen oli
valloittanut vuoristolaisten sydämet, tulisi itse Steiermarkiin
persoonallisesti väittelemään rakennuksen yksityisseikoista.
Kunnioittavimmin suositteli kirjeen lähettäjä itseään.
Milada levitti piirustukset eteensä; syvällä ilolla hän näki
lempiaatteensa toteutumisen niissä.
Mustista viiruista syntyi taloja, sinisenväriset ikkunat hymyilivät
hänelle, savupiiput välkkyivät, päätynupit olivat kuin kullatut. Niin
herttaisen tarkasti olivat piirustukset maalatut... Ei Milada tiennyt,
että tohtori oli ahkerasti värjännyt rakennusmestarin karkeat
piirustukset. Pitihän tuon herttaisen neidin saada kuvaavammin selkoa
talostaan. Siksi tohtori valoi maalilaatikostaan arkkitehdin kuivaan
esitykseen värikästä -- vilkasta elämää. Joka rakennuksen ympärillä oli
pieniä kukkamaita ruusuineen ja puineen, -- kukkaryhmineen ja
pensaineen.
Milada päätti rakennuttaa sweitsiläisen talonpoikaismallisen
kaksikerroksisen talon, jossa oli kolmi-osainen ikkunajärjestelmä
etu-osassa, jyrkkä kattoharja ja käsipuilla varustetut puuportaat,
jotka johtivat talon sisustaan. Etupuoleen piirrettyyn pieneen
lauselmatauluun oli tohtori kirjoittanut punasella musteella:
"Omalla voimalla Jumalan kunniaksi."
Milada pyyhkäsi tuon pois ja kirjoitti varmana:
"Omalla voimalla -- omaksi kunniakseen."
Tällä hän tahtoi painaa holhokkiensa mieleen, ett'eivät he olleet
ylläpidostaan kenellekään mitään velkaa.
* * * * *
Yöllä nukkui Julia aina rauhallisesti ja sikeästi, niinkuin maalaiset
nukkuvat, missä karjanhoito ja askareet vain ihmisen uuvuttavat.
Keski-yön aikana hän lopetti työnsä.
Loppumattomalta näyttävä jono patoja, kasareita, laseja ja lautasia oli
pesty välkkyvän puhtoseksi, kyökin lattialaatat kiilsivät ihan kuin
Julian omat hikiset kasvot ja tämän kaiken päätteeksi oli Julian niin
nälkä, että näköä haittasi, syöden uunissa lämpöisenä säilytettyjä
ruuanjäännöksiä.
Äänekkäästi sanottuaan "Kiitos Jumala ruuasta, -- kiitos muille, olen
ravittu", pyyhki hän suunpielensä puhtaiksi, veti huivinsa otsalleen,
pisti puukengät nurkkaan ja hiipi meluavan ensi kerroksen läpi
vinttikamariinsa.
Halpahintainen Pyhän Johannan väripainoskuva, jolla hän paimensi
lammasta, oli lankastifteillä kiinnitetty seinään yläpuolelle
makuusijaa. Ikkunalaudalla oli rikkinäisessä vesiruukussa
palmukissaoksia ja talvivihreää. Kissat kukkivat. Oli jo helmikuun
loppupuolikas käsissä... Auringolla oli jo voimaa... Ennen maatapanoaan
alkoi Julia jutella laveasti ja avomielisesti suojeluspyhimyksensä
kanssa, mutta säännöllisesti, ennenkuin hän ehti keskustelunsa
lopettaa, vaipui hän pää raskaana patjoilleen. Siinä hän makasi sääret
käppyrässä käsivarsi riippuen vuoteen reunalla kuin joka hetkenä valmis
livahtamaan pois.
Melu ja soitto, nauru ja kirkunta täytti koko talon, ovien paukkina
tärähti Juliankin kamarissa, heiluttaen lattialaattoja, niin että
ruostunut rautasänky käheästi narahti, kuin tästä hyvintunnetusta
yömelukuorosta ei saisi puuttua tämäkään yksinäinen ääni.
Silloin tosiaan Julia heitti ruumistaan levottomana sinne ja tänne ja
potki peitettä ähkyen.
Pelko kasaantui hänen sieluunsa, painaen raskaasti hänen aivojaan ja
mieltään.
Hän näki unta, että ihmisiä tuli hiljaa hiipien portaita ylös; ne
seisahtuivat hänen ovensa taakse, kuiskivat, suhisivat.
Julia tahtoi hypähtää pystyyn, pitääkseen ovesta kiinni, piiloutua,
mutta rautapainot pusersivat hänen käsivartensa ja jalkansa alas, hän
ei voinut liikahtaa.
Jokin esti häntä; hän heitteli yläruumistaan, hän tahtoi paeta, mutta
ilkeitä silmiä vilkkui pimeydessä,... Jesus -- Maa --
Julia huokasi raskaasti ja istahti pystyyn hiestä märkänä vuoteellaan.
-- Voi, ne hulluttelevat tuolla alhaalla, eivät ne tänne jouda,
ajatteli hän selviydyttyään.
Tavallisesti hän nukkui sitten tyynenä, kuorsaavia kitalakiääniä raikui
mukuroidun patjan sisästä.
Kun melu heikkeni talossa vihdoin hälvetäkseen, alkoi Julian
autuaallinen levon hetki. Joka painajainen katosi hänen rinnoiltaan;
näkymättömien kauhujen synnyttämä tuska vaimentui ja hänen ärtyneen
sielunsa virkistivät iloiset unelmat.
Hän näki unta, että hän oli kotikylässään, hän oli lähtenyt
käyskentelemään kirkkopihalla punanen sulkahattu päässä. Kaikki ihmiset
tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat toinen toiseensa --
kuiskien.
Isä oli sotilaspuvussaan, kunniamerkit rinnassa ja kuljetti hänet
kirkkoon. Itse arvoisa herra pastori tuli saarnatuolista alas
puhutellakseen Juliaa.
Ja sen hän teki koko kirkkoväen nähden.
Leveästi ja riemukkaana naurahti Julia unessa.
Vieno aamunkoi pilkisti kamarin kattoluukusta sisään. Hetken kuluttua
oli kamari ihan valoisa.
Palmukissat kohosivat kaihoovina varsillaan.
Silloin kuului aika jyskytys vinttiovella.
-- Julia, Julia, huusi portinvahdinrouva.
Kello oli kuusi aamulla, oli mentävä työhön.
Perinpohjin haukoteltuaan nousi Jultsch vuoteeltaan.
Talo oli ihan vaiti. Pikaisesti Julia pukeutui. Hameen ja hihat hän
kiversi ylös, hän sitoi harmaan huivin päähänsä, otti avaimet, jotka
portinvahdinrouva oli asettanut oven taakse ja kiiruhti sitten
aamuhiljaisuudessa uinuvalle kujalle. Hän vaihtoi lihakauppiasrouvan
kanssa aamutervehdyksen, alkoi pakinoida maitokuskin kanssa, joka
seisautti rattaansa kadunkulmaan, taputti hänen hevostaan -- pisti
kätensä heinäsäkkiin, ripotti heiniä siitä, vastasi kaikkiin
kyselyihin, velmusi ja nauroi, estellen kuskin rohkeita komppasanoja,
kunnes hän äkkiä huudahti: -- Pitää mennä työhön, siunatkoon, -- ja
juoksi takaisin Punataloon.
Hänessä oli taas maalaisluonne päässyt voitolle. Hän kaipasi
kanssakäymistä ja tuttuja naapureita.
Hän oli luottavainen kuin tiainen. Jokaisen kanssa hän seisoi ja
rupatti. Paljon hän ei saanut taipumustaan seurata, sillä heti kun
talon remuava yöelämä päättyi, alkoi Julian päivätyö. Vesi läikehti ja
virtasi likaisina puroina lattialaattojen yli ja Julia hankasi niitä
rasulla ja harjalla, ihan niinkuin neiti Milada oli neuvonut ja
säätänyt.
Kun käytävät ja rappuset olivat puhtaat, aukasi hän salin oven ja astui
sisään. Salissa oli tupakansauhua, kukkalöyhkää ja hajuveden katkua,
ilma oli kuin paksua pilveä. -- Silloin Julia rupesi toimeen, alkaen
järjestää tätä suunnatonta sekamelskaa, hän pölytti ja veti huonekalut
paikoilleen ja ravisti iloisesti mattoja ja pöytäliinoja ikkunasta
ulos. Mielellään hän olisi laulanut, mutta rouva oli kieltänyt sen.
Näin oli Jultsch kokonaan vieraantunut Punatalon hengestä... Hän oli
nyt "piika" ja tällä oli neitien kiusanteonhalu saanut hyvitystä.
Eikä Juliassa ollut enää mitään naurettavaa. Kirjakielen hän oli
heittänyt pois samassa kun hän lakkasi puuteroimasta kasvojaan ja
kähertämästä tukkaansa.
Eräs seikka hänelle vielä muistutti hänen entistä oloaan talossa. Joka
viikko toi Bacher rouvan käskystä hajuvesisaippuaa ja lemuvettä
hänelle.
-- Jotta hän ei ihan menettäisi makuaan, sanoi rouva uskotuilleen,
jotka asiaa tuntevina hymyilivät.
Jultsch jätti nuo valtaavat lippaat ja pullot ihan kajoomatta
ikkunalaudalle, kunnes Bacher korjasi ne siitä omaan taiteensa, sillä
hänellä oli myös yksityisliikkeensä.
Rouva Nelly ei voinut kuitenkaan välttää salattua surua siitä, että
"tuollainen tukeva kaunis naiskappale" kuin mitä Jultsch oli, jäi
käyttämättä Punatalossa.
Keittäjätär kiitti kyllä apulaistaan ylenmäärin; talo ei ollut koskaan
ennen ollut niin hyvin järjestetty ja puhdas kuin nyt, sen piti
jokaisen huomata!
* * * * *
Milada oli matkustanut Steiermarkiin sopiakseen rakennuksestaan...
Heti kun Milada oli matkustanut, alkoi Bacher taas hätyyttää Juliaa,
puhuen häpeällisistä asioista...
Myös rouva rupesi häntä vaanimaan...
Julia muuttui mykäksi, pelokkaaksi ihmisaraksi.