Pahaa kaasua, viinihöyryä, lakastuneitten kukkien katkua oli salissa.
Silkkipatjoja virui lattialla, pöydillä oli tupakan jätteitä,
leivänpalasia, osterikuoria...
Konemaisesti astui Milada ikkunan ääreen. Sotilassairaalan kirkonkello
helähti ilmassa.
Sen ääni teki hänelle hyvää. Hän jaksoi koota ajatuksensa. Miksi tuo
öinen ilveily kiusaa minua? -- Mitä minä pelkään? -- Miksi minä
vapisen? -- Siksikö olen arka, että olin Jo osunut kulkemaan varmaa
päämaalia kohtaan? -- Voinko minä sen uudelleen menettää? -- Milada
pudisti päätään, hyläten tuon aatoksen. --
Ja kuitenkin!
Erään haavan sisintä, haavan, joka ei vielä ollut mennyt umpeen, poltti
tuska, joka uhkasi hukuttaa sen varmuuden, jonka Milada oli
sieluntaisteluillaan saavuttanut.
* * * * *
Kuvaamattoman hyväntunteen vallassa heräsi Julia seuraavan päivän
keskivaiheilla vuoteellaan.
Hän lepäsi kauniissa, sinisillä matoilla ja sinisillä uutimilla
varustetussa huoneessa. Hän oikasi itseään tilavassa messinkisängyssä,
tuntien häiritsemättömällä mielihyvällä ensi kerran Punatalossa
peitteensä pehmeyttä, liinavaatteiden raikkasta sileyttä, pulsterin
kireää kimmoavaisuutta. Hän vaipui, tarkastettuaan itseään sangen
runsasaikaisesti vastapäätään riippuvassa seinäpeilissä, siihen ihanaan
mielikuvaan, miltäpä tuntuisi, jos joku hänen kyläkumppaneistaan nyt
saisi kurkistaa ovesta sisään.
Hän oli aina tiennyt olevansa komea ja siisti, ja joka kylätanssissa
hän oli ollut ensimäinen: mutta että hänelle tällainen onni sattuisi,
sitä hän ei ollut voinut uneksiakaan. Kaupunginherra! Tohtorimies! --
Sellainen rakastettava kaunis mies piti hänestä!
Autuaana hän sulki silmänsä.
-- Aah, ooh, uuh, hän haukotteli, hengittäen hajuveden tuoksulla
täytettyä ilmaa.
Sitten hän soitti lujasti. Hetken kuluttua toi sisäkkö hänelle kahvia
ja maitoa sekä rusinakaakkua...
-- Tämä on kuin onnen maassa, ajatteli Julia vilkkaasti.
Tuolilla oli ruusunpunanen, pitseillä koristettu puku, uudet pehmeät
yökengät ja koristesukat.
Kas! -- Kas! Häntä pidettiin jo niin hienosti, melkein kuin neiti Irmaa
ja Irma oli kuitenkin ylinnä kaikkia täällä. Julia hyppäsi ovelle, --
koetti lukkoa. --
-- Herra Jumala, ovi oli auki! -- Julia sai siis mennä vapaasti ulos ja
sisään, mihin vaan halusi. Nopeasti hän puki itsensä, unohtaen
poskimaalit ja puuterit ja juoksi suoraan alas Spizzarin konttoriin.
-- Kas, kas, meidän Juliamme, sanoi Spizzari suopeasti.
-- Tahtoisin vaan pyytää, sanoi Julia nöyränä, -- saanko tänään mennä
kirkkoon?
Spizzari ja Irma vaihtoivat silmäyksen...
-- Saatko? Tietysti saat mennä rukoilemaan... Se kuuluu nyt
oikeuksiisi. Irma antaa sinulle tarvittavan puvun.
Jultsch otti esiin valkoisilla luukansilla varustetun rukouskirjansa,
jossa oli lukematon joukko "kuvia" ja "kiiltopapereita" ja josta levisi
kitkerä lahonneen puulaatikon haju. Pää alas painuneena kulki hän
ikävystyneeltä näyttävän Irman seurassa talon rappusia alas.
-- Nyt hän kiittää Jumalaa taivaallisesta onnestaan, tuo maallinen
heilakka, sanoi Mizzi pisteliäästi Julian mentyä. Mutta Spizzari
kohotti uhkaavana sormensa, sanoen sellaisella äänellä, joka ei
kuulunut suotuisalta hänen suosikkinsa korviin:
-- Katso, että pidät häijyytesi omana omaisuutenasi. Minä pyydän saada
olla niiltä rauhassa. En tahdo enää kuulla sanaakaan tuosta vanhasta
jaarituksesta, -- ja jos minä saan jotain kuulla, ajan teidät kaikki
ulos ovesta...
Julialle koituivat nyt todella kultaiset päivät.
Hän määräsi nyt talon suunnan; mikä häntä miellytti, se sai kelvata
toisille; hän jakeli makeisia ja hyviä juomia, hän antoi lellitellä ja
imarrella itseään, kertoen herkeämättä, mitä Gust sanoi hänelle ja hän
Gustille, ja miten ihanaa oli olla Gustin kanssa rakkaussuhteessa... Ja
vaikka hän puhuikin kovin teennäistä kirjakieltä, joka hävitti hänestä
hänen herttaisen pikkuvanhuutensa, niin Gustista puhuen, sävähti hänen
puheessaan syvyyttä, jopa hartauttakin...
-- Minä olen sanonut hänelle, ett'ei hän toisi minulle niin paljon
hienoja tavaroita. Mutta hän on niin hyvä ja herttainen ja se mikä
minua ilahduttaa, se ilahduttaa häntä myös...
Julian selän takana pitivät muut neidit hauskaa hänen kustannuksellaan
keskustellessaan ystäviensä kanssa salissa. He jäljittelivät hänen
leveää, rääkättyä puhetapaansa, mutta Spizzarin uhkaus ja kunnioitus
rikasta tohtoria kohtaan muodostivat varman rajoituksen, joka esti
tavalliset liikanaiset villeydet toteutumasta. --