Milada rauhoitti, sanoen, ett'ei siitä voi olla puhettakaan. Ne
vanhukset, jotka ovat aina talossa asuneet, saavat huoneen
lastenkodossakin. Ja paremmat olot saavatkin kuin nyt. Vaan siksi
ajaksi, jolloin rakennetaan, hommataan ne asumaan hyvien naapurien luo.
Puhuttiin vielä yhtä ja toista. Hotwitzer Maridl voisi ommella
vaatteet, ja nikkari-Jussi voisi sisustaa huoneet. Ja hyvin voisi ottaa
Fattingerin Roselin vanhimmat tytöt palvelukseensa.
Täynnä koko kasan käytännöllisiä tietoja ja ystävällisiä toiveita,
palasi Milada sinä päivänä huoneeseensa. Hänen otsansa ja poskensa
paloivat innostuksesta. Ihmeellistä! Mitä oli tapahtunut, joka hänen
sielunsa täytti syvällä onnella? Hänen kätensä vapisivat käännellen
Goethen runokirjan lehtiä.
Oli kylmä, kirkas talvipäivä. Lumi oli lakannut putoamasta. Se peitti
puhtaan valkoisena laaksot ja kukkulat. Tällaisena aamupäivänä
saapui taloon tohtori Stüber. Hän oli ollut Ober-Reutlingissä
"pesäkirjoitusta" laatimassa, ja pistäysi nyt paluumatkallaan nuoren,
mieltä kiinnittävän neidin luona. Tohtori tapasi neidin syömässä kolmen
vuokralaisensa seurassa potaattipuuroa, jossa oli öljyä ja voinsulaa
tulvana. Tohtori otti myös mielellään siihen osaa, lasketellen
ukkomaisia kokkapuheita. Sitten puhuttiin paljon vakavia asioita
kehruutuvassa. Tohtori Stüber otti kynän ja paperin esiin, eukot
istuivat kasassa vaieten kuin myyrät, kuin olisi itse kirkkoherra ollut
jakamassa pyhää ehtoollista. Kantajan-Rosl toi ylös huojuvan tuolin ja
molemmat kaupunkilaiset keskustelivat sitten hiljaa keskenään. Siten
nähtiin, miten tuollainen "jumalattoman suuri edesottaminen" syntyi.
Laskettiin, miten paljon rakennus sisustuksineen tulisi maksamaan, --
eikä tohtori Stüber voinut salata ihmettelyään siitä, miten asiallisia
muistutuksia tuo rakastettava nuori nainen teki.
-- Minä olen vanha tottunut, vastasi Milada, kieltäytyen ottamasta
vastaan kiitoslauselman, näytänkö minä niin vihreältä, herra tohtori?
-- Ei, ei, mutta on ihme saada nähdä noin kevätkesällä hedelmiä -- eikö
totta, kukkeimpana aikana!
Tohtori pisti paperiarkin taskuunsa luvaten jättää koko homman vanhan
sinätuttavansa, rakennusmestari Stadlingerin huostaan Oberdorfista.
Rakennusmestari oli rakentanut sinne suuren lastenkodin ja sairaalan.
-- Siihen mieheen voi luottaa, vakuutti hän, jos hän suosittelee
väkeään, niin voimme olla huoletta, rakas neiti. -- Silloin me asetumme
Adingeriin vaan katselemaan, miten talomme nousee.
-- Mitä sanotte, vanhukset, tuo variksenpelätti Fiina on jättänyt
meille kauniin "perinnön."
Kaisa teki ristinmerkin. Kuollut ei saa, herra tohtori, lähettää
ihmisille tavaraa.
-- Ei hänelle siksi helvetti kuumene, nauroi tohtori, vilkuttaen
silmiään Miladalle.
-- Ei se kai voi tulla hänelle sen pahemmaksi kuin mikä se jo on,
lopetti Kantaja heidän ylösrakentavan keskustelunsa.
* * * * *
Aivan äänettömässä vihmasateessa tuli poika juosten Päiväkummulle. --
Hän sanoi, että herra pormestari käski sanoa terveisiä "ryökkynälle",
että hän tulisi alas. Siellä on tärkeä kirje.
Milada ei olisi tahtonut vaivata itseään niin kauas. Eikö poika
noutaisi kirjettä kuutosesta?
-- Kyllä sopii, sanoi poika kurottaen ruskean kätensä. -- Mutta
pormestari ei anna sitä minulle, sanoi hän vikkelästi ja pisti rahat
housuntaskuunsa.
-- Jos se on tärkeä kirje, huomautti Kantaja, niin ei auta, täytyy itse
lähteä lykkäämään alas.
Siten Milada läksi pojan seurassa matkalle. Poika oli Fattingerin
Roslin pojanpoika. Fattingerin Roslilla oli kaksitoista äpärälasta,
joista jokaisella oli "eri isä", palanen tosi-elämää, joka oli
poismenneelle neiti Fiinalle tuottanut monta vihan huokausta ja
suuttumuksen puuskaa. Vanhin tyttö, Jula, ei ollut enää tullut
äitiinsä. Hän oli päässyt naimisiin. -- Ja hänen kolmas lapsensa oli jo
aviomiehen. -- Se oli nenäkäs vekara, joka ei ylpeillyt mistään niin
paljon, kuin "omasta isästään."
-- Hän on vaan minun -- minun isäni, toisti hän itsetietoisena.
-- Etkö lainaisi häntä vähän minulle, sanoi Milada ärsytellen.
-- Kyllä, mutta hän tulee taas takaisin, kuului väistävä vastaus.
Milada kulki lumista kylätietä, ei kuulunut muuta kuin lehmäkellojen
vilkas kilinä ja ajomiesten ääniä, jotka huutelivat, hei, no, --
juhdilleen. -- Ikkunoihin pakkautui uteliaita naamoja, siellä täällä
tuli vanha eukko ovesta ulos tervehtien.
-- Kuka minulle kirjoittaa, mietiskeli Milada.
Ensin hän arveli sen olevan Kesslerin, jolle hän oli jättänyt tarkan
osoitteensa. -- Fanchon ja Gisi eivät kirjoita noin vaan syyttä. Eikä
kai Punatalossa sen erikoisempaa ole tapahtunut?
Lyhyen katkeran hetken hän muisti Gustin, mutta karkoittaakseen sen
ajatuksen pudisti hän kiihkeästi päätään alkaen jutella pienen
seuralaisensa kanssa.
Poikanen juoksi pihalle ja palasi pormestarin seurassa. Tämä kutsui
Miladan tukehduttavan kuumaan kamariinsa, tarjosi hänelle lasin
Wacholderviiniä, ottaen sitten hyvin säntillisesti kuluneesta
asiakirjalaukusta sisäänkirjoitetun kirjeen.
-- Se on saapunut jo kolme päivää sitten, mutta en ole kuullut ketään
mainittavan tuolla nimellä, ennenkuin Grüssingerin tyttärentytär
arveli, että se kuului sille vieraalle neidille, joka asuu
Pappilan-Fiinan talossa. -- Onko se siis aivan varmaa?
Milada vakuutti sen olevan varman, vapautui huivistaan ja kurotti
kätensä kirjeen perään.
-- No, no, ei se nyt vaan käy tuollaisella himp'hampulla. -- Ensin
pitää kirjoittaa kuitti!
Pormestari asetti Miladan eteen kuitin, sekä kömpelön kynävarren.
-- Omakätisesti vastaanotettu, saneli hän.
Sitten Milada otti kirjeen vastaan. Sen kuoreen, takapuolelle oli
kirjoitettu poikittain punasella musteella: Karla Zechmeister, -- Kolme
maurilaista -- Praterpuisto. -- Kovin tärkijä ja kiiru, itse käteen. --
Tämä oli saattanut pormestarin olemaan varovainen. --
Vasta huoneeseen saavuttuaan aukasi Milada kirjeen. Siinä oli kahdeksan
seuraavansisältöistä sivua:
Rakas miladha.
Sinä kai ihmittelet kovasti mistä minä sinulle kirjoitan, minä
kirjoitan Kolmen maurilaisen ravintolasta misä minä olen fannin
paikalla.
Rakas miladha meillä ei ole enä paljo kertomista se on helvetti
ja Kiirastuli. Sen sanon sinulle, mitä se pane toime ja uusi
muorei seura, ei voi kirjoitta. Se voi va käyttä sellaisia ku
se on itte, niinku se katala neiti irma, Joka pane lukon taa ja
hakka, mutta se ei ole pahinta, Mitä siellä tapahtu. voi, voi
ettäs sinä olet poisa! kaikki meirän vanhat likat ovat lähetetty
pois, Ne ova liian kuhmu, sano se, -- oikea markkina ova sielä,
hyi sentä! gisi on jo poisa schöllerin bertin Kanssa, siitä on
kahreksan päivä, vaa Mizzi on hyvässä kirjoisa sielä ylhälä kui
neiti irma, Ja viettele pikku likkoja taloo ja opetta ne herroje
kansa kiejäämä, mizzi pelaa nuorta rouva, pitä hattua ja harsoa
pääsä Ja sillä se saa satoja ja enemmä perässän. meirän rosinasta
olet kai lukenu lehrisä, Hän on kuolu. jessus se hyppäsi pihalle
Ja kohta se tapahtui, kaikki veri oli juossu pois kasvoista,
minut bertl hinasi pois ja Hän. 100 kolikkoa jätti hän (pertl)
kerra pelii ja sentähre nelli oli hänelle Hyvä. se tuli luokseni
ja heitti vaatte ja pairat ulos akkunasta ja sitte minä sjappasi
häne halatissan. rakas Miladha, kiitos siitä, Mitä punatalosa
tapahtu. mizzi on kovin smöörisä, taloudenhoitaja ja häne kanssan
nukkuu 12 vuoden vanha likka, joka anta vaa 100 Guldenista
herroile. mutta häntäki hakata, kuules, Vaatteita ei saa sielä,
vaa paljas paita on ylä ja avonainen koltti, niin et'ei kukan
voisi livistä iha kui zimmermannila, Hän lymyttä lapset ja rouvat
kirstuihin, Jotka tulevat taloon harsot pääsä. kun "nuuskijat"
tule, ei ole mitää. sucher käy meilä ja se paksu komisarjus.
Sillo juoraa, sila se o viäkas, ei oteta raha ei kreuziäkä. ei
ole rauha hetkiäkä, tapella ja revitä, nyt yksi taas itke ja
huuta sielä ylhäälä, mutta ei se auta. en voi tästä kirjoita,
kaikkia se kirutta eikä päästä pois. rakas milahha, minä kiitän
jumala polvillani, että olen päässy, muute minu kävisi kuin
rosinan, rakas miladha, sen minu täyty sanoa, että tierät.
Rakas miladha, fannista on aina vastus ja risti eikä hän tahro
Sairaala, voi jos olisit täälä, Ajattelen tuhanne kerta, meilä
on täälä joka sunnuntai tanssia ja laulua, hän on ilkijä, mutta
hän ei töhri koskea minu. Karl ja pertl pitävä häntä silmälä,
rakas miladha, minu täyty kirjoitta ja sanoa sinule paljo,
toivon, Että olet terve ja ajattelen sata kertaa Sinua. Kirjoita:
Karla zechmeister 3 maurilaista praterpuisto. toivon, että kirje
tule sinule sinun
rakas Karlasi,
fanni tervettä ja suutele Sinua, hän on "elävänä kuvana" pollinin
puodissa, toivon, että vastat minule pijan.
Sen paikan, missä Rosina oli mainittu, luki Milada kolme, neljä kertaa,
ymmärtämättä. -- Mitä oli tapahtunut Rosinalle? -- Rosina ei ollut
arka, eikä herkkätuntoinen. Mitä Punatalossa oikein tapahtui, silloin
kun hän maleksi vuoristossa päivät haaveksien?
Ja äkkinäisen kiihkon vallassa hän hyppäsi pystyyn, tarttuen otsaansa.
Oliko hänellä ollut oikeus juosta tehtäväänsä pakoon, antaen sen
tapahtua, mikä vaan tapahtui? -- Eikö hän kuulunut enää Punatalon
asukkaitten joukkoon? -- Eikö hän ollut vakuuttanut sata kertaa
päinvastoin ja niin tuntenutkin?
Ja vaikka Joszi sanoi, että hän ei voinut ketään pelastaa, ja sen
todisti tuhansilla esimerkeillä, vaikka hänen väsyneet aivonsa olivat
hetkeksi hervahtaneet, -- niin hänen sydämensä huusi heidän peräänsä,
hänen sydämensä ei voinut heitä unohtaa.
Hänen toiminnassaan oli vielä paljon itsekkyyttä, ja se itsekkyys
ilmeni aina voitokkaana!
Hän ajoi vaan omia peri-aatteitaan takaa, imarteli omia taipumuksiaan,
ja jätti pienet toivottomat kohtalot huomioon ottamatta.
Älä taivu! -- Tämän kirotun turhamaisuuden oli Horner ilkeänä häneen
istuttanut. Varo, sontiainen! Se oli hänen ijankaikkinen viisunsa.
Miks'ei hän ollut ottanut Rosinaa mukaansa? -- Rosina oli lapsi, pieni
tyttö rukka, joka itki ja nauroi samaan hengähdykseen, joka leikki
vaaroilla, luonnottomuudella ja paheella kuin nukellaan.
Hän muisti Rosinan kertomuksen suuresta nukestaan. Ei. Rosinan kuolema
ei ollut näyttelemistä. Se oli epätoivon tulos, kiinni tarraaminen
oljenkorteen. Hän heittäytyi kuolemaan pelastaakseen viimeisen hyveen
välkkeen, viimeisen lapsellisuuden hituisen, joka hänessä vielä oli.
Rosina oli itsensä tuominnut käsittämättömän ajattelemattomasti,
tahtomatta muuta käsittää, muuta valita kuin oman tiensä.
Horner saattoi nauraa! -- Pyhä Sontiainen oli mainiosti puolustanut
itseään.
Milada työnsi ikkunan auki kuin haluten välttää tuota ivallista
houkkion naurua, joka näytti ympäröivän häntä joka taholta. Kaikki
hyvä, minkä hän tähän asti oli tehnyt, joka vähäisinkin askel, joka
suuri päätös oli vain sisäisen halun ilmiö edistää omaa nousuaan.
Tämä oli totta. Siinä kellertävässä valossa, joka huojui korkean
Matternin valkoisenlumisen huipun ympärillä, kuvastui hänen kylmän
hyveensä kuva käsitettävän selvästi:
"Nyt jokin taas huutaa tuolla ylhäällä. Mutta se ei auta." Herkeämättä
kaikuivat Karlan kirjeen sanat hänen korvissaan. -- Tämä oli
kehoitushuuto! Se huuto tunkeutui yli vuorten hänen luokseen. Hänen
täytyi seurata sen ääntä.
* * * * *
Vanhukset löivät kätensä yhteen, kun Milada puhui heille
poislähdöstään.
-- No, voi sun! Nyt kun lumi on pahimmillaan! -- Ja nyt kun teillä on
yskä! -- Ja "junakin voi jäädä lumikinokseen."
Mutta Milada pani matkatavaransa kuntoon ja lähetti Oderlachipojan
viemään siitä viestin tohtori Stüberille L----ziin.
Painostavana lokakuun aamuna, joka peitti Päiväkummun ja sen asujaimet
harmaaseen usvaan matkusti Milada jyrkkien vuoririnteiden lomitse,
pienelle, syrjäiselle asemalle, jolla hänen ystävänsä rehellisesti
alakuloiset kasvot olivat häntä vastassa.
-- Tämä on ikävä juttu, sanoi hän hieman moittivasti, me vanhat emme
mielellämme irtaudu rakkaiksi käyneistä henkilöistä.
Mutta Milada rauhoitti häntä. -- Kyllä minä vielä tulen takaisin, sanoi
hän lujasti ja päättävästi. -- Sitten hän antoi Stüberin tehtäväksi
antaa sovituilla ehdoilla rakennuksen sellaisen miehen tehtäväksi,
johon hän luotti; siihen mieheen Miladakin luotti mielellään.
Käsiä pudistettiin. -- Tohtorin suuri punanen pumpulinenäliina heilui
sitten monta minuuttia ilmassa kuin punanen lintu. --
Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänen katseensa liukui metsää ylös,
etsien taivasta.
Hän kulki kohtalonsa toteuttamista kohden.
Seitsemäs osa.
Spizzarin järjestelmä.
Johdesana:
Kastepisara hälvenee uudelleen valomereen.
(Buddhalainen lause.)
Rouva Nelly Spizzari oli lujimman ja tunnottomimman parittajan
ruumiillisin yleisilmiö, joka milloinkaan oli Punataloa hallinnut.
Hän tunsi ne lukemattomat metkut ja mutkat, joita tarvittiin
hänen ammatissaan ja joita hän käytti ihmettelyä ansaitsevalla
kylmäverisyydellä, joka edeltäkäsin jo sulki kaiken häikäilemisen
ajatuspiirinsä ulkopuolelle. -- Liikkeen hoito kävi kuin "kymmenellä
sormella", kuten hän itse tapasi kehaista. -- Kylmän tahtonsa avulla
hän painoi alas kaikki erilaatuisimmatkin luonteet, jotka joutuivat
hänen käskynsä alaisiksi.
Ensin hän voitti tyttöjen luoton hyväntahtoiselta näyttävällä
toveruudellaan, sitten hän piti ne lujasti järjestelmänsä uhreina. Se
järjestelmä oli ne luokseen houkutellut ja sitten ne kietonut kuin
hyvin taipuva ja vahva rautaverkko.
Hänellä oli alituisesti yksi tahi kaksi hyvin palveltua suosikkia,
joilla oli rajaton valta. Tätä suosikkijärjestelmäänsä hän kutsui,
Herra tiesi, mistä syystä, "turkkilaiseksi järjestelmäksi."
Spizzari oli hävytön ja raaka; hän ei häikäillyt käyttää peloittavassa
määrässä emäntävaltaansa. Hän riisti taloon tulleilta tytöiltä tavarat
ja arvo-esineet, pani kaikki välttämättömimmätkin vaatekappaleet lukon
taa, estäen siten täydelleen tyttöjä pääsemästä ulkopuolella elävien
ihmisten kanssa tekemisiin.
Hän tuki ja edisti kaikenlaisia juoruja, riitoja ja juonitteluja, hän
noudatti säännöllistä urkkijajärjestelmää ja hänen onnistui aina
hyvällä menestyksellä häiritä ja estää tyttöjen kesken syntyvää liian
suurta sopua. Nelly oli harjoittanut monta vuotta valkoista
naisorjakauppaa ja siten hän oli oppinut, että tuolta elävältä
kauppatavaralta piti ensin ryöstää tahdonvapaus, jotta siitä voisi
saada mahdollisimman suuren yli-arvon ja voiton.
Spizzarin hallituksen aikana kadotti Punatalo erikoisasemansa tällä
alalla.
Se vajosi yhdellä iskulla.
Nelly ei voinut käyttää mitään, joka jollain tavalla vastasi
yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden peri-aatetta. Siksi hän
harkitsematta kokosi ympärilleen kaikki ne, jotka nälkiintyneinä ja
ilman pään suojaa mailmalla vaelsivat, kaikki, mitkä hänen kätyrinsä,
vanha, käyristynyt, Nellyn murjooma juutalaisnainen, rouva Bacher
hänelle luetteli tahi joita muutamat sakkipojat houkuttelivat
Punataloon kahdesta guldenista pekkaan. Nämät olennot hän piti
tavallisesti niin kauan luonaan, kuin hänellä oli tilaisuutta lyödä
heistä rahaa, sillä ne olivat valmiit antautumaan vaikka mihin, mutta
jos hän ei voinut niistä enää kultaa pusertaa, niin hän potkasi ne
kadulle nyljettyinä ja alastomina. Spizzari oli huvittelevan mailman
huonomaineisimpien ainesten ja sikamaisimman joukkion ystävä. Hän
pakotti tyttönsä tekemään sellaista, jota nähdessään kurjimmatkin
mäkimaijat inholla pakenivat.
Inhimillisyyden "höpsötyksistä" piti tietysti heti luopua Spizzarin
laitokseen saavuttuaan.
Yllämainitun perusteella oli nykyinen Punatalon "neitijoukko"
kokoonpantu mitä monenkarvaisimmista aineksista.
Siellä oli hierojia ja sirkusnaisia, alaltaan pois syöstyjä
varietéenäyttelijättäreitä ja raiskattuja palvelustyttöjä, tylsiä
porttoja ja mielenvikaisia perheen tyttöjä, jotka suutelivat
"äitikultaansa" Spizzaria kädelle, ollen onnellisia, kunhan vaan saivat
porttolassa tyydyttää rajattomia himojaan.
Näitä kaikkia Spizzari hallitsi rautaisella kouralla valjastaen ne
väsymättömän ahneutensa valjaitten eteen.
Mutta tuskinpa rahanhimo oli ainoa pyyte, miksi hän antautui
arveluttavimpiin rikoksellisuuksiin tällä alalla.
Hän tunsi vielä suurempaa seikkailuhalua antautuessaan vaarallisiin
rikoksiin. Tämä vaaranalaisuus houkutteli ja kiihoitti tuota rasvaista,
muuten niin poropeukalomaista naista. Häntä innostutti tietoisuus
siitä, että rikkoi kovin pahasti lakia ja sitä valvovia laitoksia
vastaan. Hän ei koskaan nauttinut niin sanomattomasti kuin sellaisten
tarkastusten aikana, jolloin hän piilotti pelosta tutisevia ala-ikäisiä
porttolatyttöjä ja n.s. "siveitä rouvia" vaatesäiliöihin ja
kellareihin, pakottaen käskevällä silmäyksellä muut tytöt vaikenemaan.
Kun viranomaiset tarkastajat olivat poistuneet, hyppeli hän ilosta,
lyöden käsillään lanteitaan ja hänen toinen terve silmänsä kiilui
silloin helvetinmoisen riemukkaana.
Erityisellä innolla Spizzari osteli ala-ikäisiä lapsia niitten
epäinhimillisiltä vanhemmiltaan, joille hän maksoi niistä kuukausittain
prosenttia; hän teki niitten lasten sukupuoli-elimiin kaikenlaisia
julmia leikkauksia, laajensi niitä ja ompeli -- ne kiinni, kun ne
olivat rikki raastetut. Hän oli saavuttanut erityisen taidon
koskemattomien valmistuksessa himoitsijain tyydytykseksi. Hän puoskaroi
itse tyttöjensä sukupuolitauteja, salaten ne tarkastavalta lääkäriltä,
hän riisti kasarmiinsa teljetyiltä tytöiltä tällä verukkeella kaikki
rahat, aina viitaten lääkemaksujen suorittamispakkoon hänelle. Ne rahat
hän antoi suosikkiensa tahi veljenpoikansa erään nuoren hulttion, jota
hän melkein jumaloi, varastaa laukusta, jonka hän usein unohti, minne
sattui.
Jos Spizzari oli hyvällä tuulella, ripusti hän puolialastomina talossa
kuljeksivien tyttöjensä ylle kaikenlaisia koristeita, juottaen ne
täyteen kahvilla, konjakilla ja makeisilla. -- Tämän järjestelmän
seuraus oli se, että nekin tytöt, jotka olivat olleet talossa Miladan
aikana, nyt kehittyivät täydellisiksi lutkiksi ja hunsvoteiksi.
Vaikkakin neiti Miller oli ollut saita, niin pidettiin talossa tyttöjen
kanssa säännöllistä kirjanpitoa, jonka kautta he tunsivat olevansa
oikeutetut säännöllisesti nostamaan palkkansa, vaikkakin tuo luisui
heti kaiken näköisten velkojen ja laskujen kautta uudelleen emännän
taskuihin.
Spizzari riisti tytöiltä kaiken, jopa pienimmänkin juomarahan. Jos
tytöt eivät suosiolla antaneet rahoja pois, pantiin toimeen
ruumiintarkastus, huone- ja vuodetutkimus, kunnes raha löytyi.
Ne tytöt, jotka olivat tottuneet Miladan inhimilliseen kohteluun,
tekivät vastarintaa, ärsyttivät uusia tulokkaita emäntää vastaan, ja
yrittivät paeta, jota valpas talonmies ja vielä valppaampi rouva Bacher
aina estivät. Kuitenkin rouva Spizzari katsoi olevansa pakoitettu
lähettämään moiset "sopimattomat" ainekset valtansa rajan yli.
Tällaisissa tapauksissa ilmestyi herra Stratti. Mikä oli hänen
suhteensa Spizzariin, ei kukaan arvannut eikä kukaan uskaltanut yrittää
ottaa siitä selkoa tahi vihjaistakaan ääneen. Häntä kutsuttiin talossa
vain "luottamusmieheksi."
Herra Stratin ulkomuoto, napitettu, synkkä olemus, mustat, ohuet,
kierretyt viikset, läpipistävät, pienet silmät ja ennen kaikkea
virheetön seurustelupuku, jonka takin napinreijässä oli pieni
silkkinauha, edellytti jotain yllä viitattua.
Usein iltapäivisin juoden tapansa mukaan kahvia tyttöjensä seurassa
sanoi Spizzari viattomasti:
-- Minä luulen, että herra Stratti tulee tänään taloon.
Silloin moni tyttö laski kauhussaan kahvikupin pois vaihtaen toisten
kanssa kysyviä silmäyksiä... Kenenkä vuoro nyt tuli?
Useimmiten tuo arvoisa herra ilmestyi keskellä yötä taloon, jolloin
vieraat melusivat ja ilakoivat. Hän hiipi tuomitun tytön luo, vei hänet
huoneeseen, ollen muka tavallinen maksava vieras, ja kun tyttö oli
pakosta pukeutunut, vei hän vapisevan tytön läpitunkemattomalla
kasvojen ilmeellä pois talosta. --
Tosi asia oli, että hän tavallisesti kuljetti tyttöä ristiin rastiin
kaupungilla, jonka kautta hän saattoi uhrinsa levottomaksi ja pyörälle
päästään, sitten hän vei hänet asemalle, sanoi olevansa pakoitettu
poistumaan tärkeitten tehtävien vuoksi, osti piletin, painoi tytön
käteen jonkun markan, lähetti hänet toiseen kaupunkiin ja hävisi. --
Punatalossa herätti tytön häviäminen kauhua. Sitä Spizzari käytti
edukseen masentaakseen tyttöjen mielet.
Muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Spizzari oli ostanut Punatalon,
tapahtui siellä ikävä juttu, josta olisi ollut pahempia seurauksia, jos
ei Spizzari olisi toiminut niin taitavasti. Rosinchen, tuo viaton
seitsemäntoista vuotias Rosinchen, jonka St. Pöltenin leski oli
virallisesti luovuttanut Spizzarille, oli viimeisiä Millerin aikuisia
tyttöjä.
Menetettyään viimeisen toiveensa Mizziin, entiseen ystäväänsä,
joka pian kohosi valtaan uuden järjestelmän vallitessa, rupesi
Rosinchen sairaalloisen äkäisellä tavalla vastustamaan emäntänsä
nöyrryttämisyrityksiä ja kidutuksia. Vielä vimmatummin hän raivosi,
huomatessaan entisen ystävänsä, nykyisen rouvan kätyrin noita
sikamaisuuksia edistävän. Tuo hiljainen maalaistyttö kiihoitti muutkin
tytöt kapinaan, sanoen, että rouvalla ei ollut oikeutta teljetä heitä
lukkojen taa tahi lyödä heitä, teki huutaen ja purren vastarintaa, kun
neiti Irma kidutti häntä sydämettömine, pitkine sormineen. Siksi
nopeasti pois karkoitettavan kohtalo rupesi häntä vähitellen lähenemään
siveyspoliisin numero 311 haahmossa, -- jota Stratti todellisuudessa
oli, -- ja jota Spizzari, kuin yllä on mainittu, käytti talonsa piruna.
Eräänä iltapäivänä ilmoitti Mizzi ilkkuvanärsyttävällä tavalla
Rosinalle, että "luottamusmies" saapuisi illalla. Rosinan ei ollut kai
vaikea arvata, kenen hän veisi mukanaan. -- Tuon ennen jo hermostuneen,
hirveitten mielikuvien vallassa olevan olennon aivoissa vakiintui
ajatus, että Stratti veisi hänet kauheaan paikkaan ja heittäytyi
hetkenä, jolloin kukaan ei sattunut häntä vahtimaan, tyttöjen
"kasarmin" käytävä-ikkunasta pihalle.
Spizzari juoksi heti poliisikamariin. Hän ilmoitti asian itkien ja
vannoen, vakuutti olevansa syytön ja että jo Miller oli häntä
varoittanut "hullun Rosinan" suhteen, mutta hänellä ei ollut ollut,
Herra nähköön, "sisua" ajaa tyttö pois. -- Tänään piti tytön lähteä
talosta. Rahaa hän oli saanut ja hyvän vaatevaraston: kuusi paitaa,
kuusi paria alushousuja, kolme korsettia ja kaksi silkkipukua. --
Herrat olkoot hyvät ja kysykööt konstaapelilta numero 311, joka oli
ollut läsnä ja hämmästynyt, kun tyttö oli ihan hullu, kun piti
matkustaa... Hänen tytöillään ei ollut syytä epätoivoon.
Kun vuosia talossa käynyt lääkäri antoi kovin pitkälle kehittyneen
hermostumisen todistuksen, niin asia painettiin hiljaisuuteen.
Spizzari oli sydämessään oikein iloinen, että tuo "Millerin aikuinen"
viimeinen kapinoitsija oli nyt poistettu hänen niskoiltaan. Uusia sai
kyllin.
Kuuluisa rouva Bacher hiiviskeli paikanvälitystoimistoissa ja
rautatienasemilla, tuoden ryöstöretkiltään enemmän saalista, kuin mitä
talossa voitiin käyttää. --
Kun rouva Bacher oli "kovin" väsynyt, istui hän tuolille kutomaan
sukkaa, toisen kerroksen tyttökasarmin käytävän ovelle. Siten hän
saattoi vahtia, ett'ei yksikään tyttö päässyt mihinkään yksin kulkemaan
ja saamaan ulkona selkkauksia aikaan.
Oh, rouva Bacher oli käytännöllinen nainen! Kun Milada saapui
Punataloon, vallitsi siellä tavanmukainen iltapäivähiljaisuus.
Syötyään oli rouva Bacher teljennyt tytöt "kasarmiin." Siellä ne nyt
nukkuivat.
Talossa oli kymmenen tyttöä palveluksessa. Ne nukkuivat kahdessa
huoneessa, joissa oli viisi vuodetta kummassakin. Ikkunat olivat
suljetut. Ikkunalukot olivat kovin ylhäällä.
Tyttöjen nukkuessa sikeästi, oli Bacherilla ainoa tilaisuus tuuletuttaa
huoneet siten, että aukasi ovet vaan käytävään ja käytävän ylä-ikkunan
laskeakseen "raitista ilmaa."
Nytkin Bacher tuuletutti huoneita. Sen lisäksi tuo aina varovainen
vahti oli tilannut käytävään talonmiehen, joka muka siinä hommasi
jotain, kunnes tuuletus oli toimitettu.
Spizzari itse kuljetti Miladan häntä varten varattuun suojaan, joka oli
kasarmin vieressä ja jossa olivat Miladan ennen käyttämät huonekalut.
-- Olkaa kuin kotonanne, sanoi Spizzari äidillisellä äänellä.
Sitten hän näytti ylpeänä entiselle taloudenhoitajattarelle taloaan.
Ensi kerroksessa oli salin vieressä kaksi tavallisen hienosti
sisustettua turkkilaista huonetta. Sen yhteydessä oli pieni suoja,
johon johti öljymaalaukseen peitetty sala-ovi.
Spizzari painoi koneiston nappulaa salaperäisesti vilkuttaen tervettä
silmäänsä ja Milada näki pian ihmeekseen erikoisen komean huoneen,
jossa neiti Irma istui valkaten innokkaana kynsiään ja heti kumartui
sirosti sisään astuvalle.
Sohvalla makasi laiha ehkä kaksitoista vuotias tyttö vaaleanpunanen
paita vaan yllä...
-- Kuka tuo on, kysyi Milada korottaen kulmakarvojaan...
-- Se on Lisl... Te ette usko, miten tuolla tytöllä saa rahaa... Ei
kukaan hätyytä minua hänen tähtensä. Isä kyllä joskus hakee rahaa. --
Ja sitte se krenaa -- joka kerta, kun tulee taloon -- se hamppari! --
Onko tyttö nyt siivompi, kysyi Spizzari kääntyen suosikkinsa puoleen.
-- Hävytön se on, senkin heiskale, vastasi suosikki sättien.
-- Pitää käyttää kuria kasvattaessaan, mutisi Spizzari vilaisten pikku
Lisliin, jonka punaisiksi maalatut lapsenkasvot vavahtivat unessa tuon
katseen vaikutuksesta.
-- Huone on oikeastaan pelihuone, selitti Spizzari, mutta nyt pidän
tyttöä siinä, -- ensiksi herrat pitävät salaperäisyydestä, toiseksi, ei
isä saa häntä käsiinsä, kun taloon tulee, tuo juopporenttu. Tappelevat
ne kumminkin keskenään. Kysykää te, mitä tuo roskakansa oikein haluaa.
Spizzari kuljetti Miladaa edelleen.
Ensi kerroksessa oli kaikella mielikuvituksen keksimällä loistolla
sisustettu nukkuma- sekä kylpyhuone, jonka vieressä oli jono huoneita,
joita sisustuksen mukaan sanottiin punaseksi, keltaseksi tahi siniseksi
saliksi.
Näissä huoneissa ei asuttu. Niissä otettiin vaan miehiä vastaan.
Alhaalla Spizzari itse asui. Hänen huoneensa vieressä oli kaksi
vaatesäiliötä, jonka suuriin kaappeihin "neitien" vaatteet olivat
piiloitetut. Neideillä oli vaan hallussa se, joka ruumista peitti,
silkkipaita ja suora esiliina, joka kylminä vuodenaikoina oli yötakin
tapainen. Vaieten pani Milada tuon seikan mieleensä.
-- Ovatko tytöt tyytyväisiä oloonsa noissa yläkerroksen kahdessa
huoneessa, kysyi Milada, -- eivätkö ne tee vastusta?
-- Mitäh? -- Eikö heidän ole hyvä olla? He mellastavat, nauravat ja
puhuvat keskenään pötyä. Onhan se parempi kuin, että jokaisella olisi
oma huoneensa, kun mikäkin loukko. He tulevat tänne alas syömään ja
juomaan kahvia, -- heidän elämänsä on kuin silkkiä.
-- Kerjäläisinä! -- Miks'ei! -- Tehdä vastarintaa! Uskokaa, lapseni,
kyllä minä otan heistä kapinahalun pois. --
Kyllä Milada sai seuraavassa nähdä tuon lauseen totuudenmukaisuuden.
Kaksi tuntia myöhemmin Bacher pudisteli neidit heräksiin, sitten hän
toi noille haukotteleville vettä ja pesusienen, joudutti ja hoputti
heitä kiirehtimään, sillä tuo rikas "neiti taloudenhoitaja" oli
alhaalla juomassa kahvia.
-- Menkää hiiteen ylistyksinenne! -- Minä tunnen hänet paremmin kuin
te, sanoi Mizzi, -- minä en häneen innostu. Hän pitää yhtä vanhan
Brennerin kanssa, tuon sian, joka on mätä kuin vanha raato.
-- Hänellä on rahaa, toisti Bacher heiluttaen päätään.
Salissa Spizzari istui kuuman kaminan ääressä, jonka edessä oli pöytä
kahvivehkeineen.
Rouva valmisti itse juotavan hyvin huolellisesti, vetäen kuppeihin
kaataessaan hienon, huumaavan kahvin tuoksun sieraimiinsa.
Milada istui ikkunan ääressä katsellen surumielisenä vihmovaa
sadetta...
Häntä vastapäätä melkein alastomana sääret sinisinä istui Lisl
nojatuolissa nakertaen kaakunpalasta.
Puoleksi tuttavallisesti, melkein röyhkeänä tarkasti Lisl "tuota pitkää
hongankolistajaa", joksi hän heti nimitti Miladan ajatuksissaan.
Kuuluiko tuokin tähän ammattiin, tuo? -- Tahi mitäh? -- Noh, eihän
hänestä mitään sen pahempaa voinut sanoa. -- Spizzari oli kai iloinen
saatuaan hänet taloonsa; -- jos vaan tarvittiin, -- voisi hän olla --
yhdeksikkönä!! [Tarkoittaa sukupuolisuhdetta, jossa nainen antautuu
miehelle suulla.] -- Ja se tuotti jotain se.
Neidit tulivat saliin. -- Ne olivat kehnosti maalatut, unen pöppörässä
ja vapisivat. Hiukset olivat kierretyt käherryslaitteisiin, siivomatta
ja järjestämättömät, nauhalla osaksi kasatut.
Johanna oli suunnattoman suuri, pellavatukkainen olijo, joka oli
käärinyt paitansa ympäri turkkilaisen shaalin, jonka kulman hän painoi
poskeensa. Hänellä oli hermosärky päässä ja hän polki tuskissaan jalkaa
lattiaan.
-- Hillitse itseäsi, lapsi, sanoi Spizzari kylmäkiskoisena. Milada
tarkasti tuntijan katseella ovesta saapuvia.
Ne olivat loppuun ajettuja, rääkättyjä naisia, jotka tarkastivat
jokaista vierasta epäilevin röyhkein katsein ja sitten
välinpitämättöminä istuivat huoaten.
Sellaisia olentoja ei Punatalossa ollut vielä koskaan nähty. Ehkä jokin
niistä näytti keinotekoisessa valossa hyvin koristettuna ja tukka
käherrettynä, nuoremmalta, virkeämmältä, ehkä viehättävältäkin, mutta
sellaisina kuin ne nyt istuivat siinä haukotellen ja äreinä, kinaten
keskenään pistopuhein, nauraen kimakasti ja kiusotellen pilkaten Lisiin
laihoja, sinisiä sääriä, joka vastasi rivoilla sanoilla -- tuossa
ympäristössä, joka oli niin toivottoman kolkko, he tekivät ilottomimman
ja kurjimman vaikutuksen minkä kuvitella saattoi.
Todella miellyttävä oli tuossa joukossa ainoastaan neiti Irma, joka oli
puettu vihreään silkkiseen aamupukuun, hiukset suurina aaltoina, kasvot
hienosti puuteroidut ja vilkkaat, niin ett'ei niissä näkynyt väsymyksen
tuottamaa velttouden merkkiä.
Hän ja Winkler, suuri, mustalaisnaamainen, viekkaan näköinen
tyttö, jonka pää oli täynnään mustia, villejä kiharoita, olivat
kahdentoistavuotiaan Lisiin kanssa talon vetovoima.
Lisl hangotteli kuitenkin usein vastaan, siksi häntä täytyi saada
tottumaan talon tapoihin lyönneillä ja töyttäyksillä.
Mutta Winkler ja Irma osasivat jo pitää tuota heiskaletta kurissa.
Jos herroja tuli saliin, niin Lisl iski mitä häikäilemättömimmällä
tavalla heihin ja melkein puri, jos herrat halusivat toisia. Hän tahtoi
elää kaikkien kanssa -- hän tahtoi yksin täyttää heidän tarpeensa.
-- Sellainen heiskale se on, kertoi Irma huokaillen Miladalle.
Rouva tarjosi kahvia kahdelle tytölle, joilla oli turvonneet kasvot ja
punatukka. He kiittivät kahvista suudellen Spizzarin käsivartta. -- --
Nuo molemmat olennot olivat kauan eläneet ilman katon suojaa. -- Ne
olivat vanhat, kaupungissa tunnetut katutytöt, jotka eivät kelvanneet
edes Praterpuiston "työhön" eivätkä tienneet, rupeaisivatko
torimyyjättäreiksi tahi julkisten hyyskien vahdeiksi. Ne värjäsivät
viimeisillä kolikoillaan tukkansa tulipunaseksi ja lupasivat, kun
Bacher sai heidät käsiinsä, suostua suorittamaan mitä sikamaisuuksia
vaan herrat vaativat.
Spizzari käytti heitä peilihuoneessa niin kutsutuissa "näytännöissä",
paheitten ja luonnottomuuksien ilettävimpiä ilmiöitä, joita ei kukaan
kauan kestänyt.
Noitten tyttöjen nimi oli Anatola ja Kora, olivat muka kreolilaisia
[neekerien ja espanjalaisten sekarotua]. He värjäsivät kyntensä
punasiksi ja istuivat lattiamatolle jalat ristiin ruumiinsa alla.
-- Missä on Jultsch; kysyi Spizzari, -- minua ihan peloittaa, jos jokin
ei ole näkyvissä.
-- Hän nukkuu kai, sanoi Keller, jonka ruumis oli vialloinen ja jolla
olivat kapeat lapsenkasvot.
Keller oli tuskin nousseena lapsivuoteeltaan jo antautunut
porttola-elämään, hän yski sekä kärsi kouristustautia, mutta siitä
huolimatta hän yritti parhaitten voimiensa mukaan tyydyttää herroja,
sillä Spizzari maksoi kuukausimaksun hänen pienestä Milistään.
Niin sairas, kuin hän nyt oli, ei hän olisi mitenkään saanut antautua
miehille.
-- Tänään ei ole saanut minuuttiakaan nukkua, sanoi Johanna äkäisenä...
Hän hyökkäsi raa'asti kreolilaisnaisten kimppuun heidän voidellessaan
jalkojaan hajuvedellä -- antavatko nuo naudat kenellekkään rauhaa, --
tanssivat koko yön niitten unkarilaishonkkien kanssa, jotka olivat
heidän kimpussaan.
-- Suututtaako, kun eivät välitä sinusta, -- ärsytteli kreolilainen
virnistellen.
Vihasta vihreänä sähähti Johanna:
-- En välittäisi unkarilaisista rosvoista!
-- Mutta minusta he pitäisivät, eikö niin? -- Vaan minusta! -- Mutta
minä olen sanonut, ett'en välittäisi heistä, vaikk'en ikinä miestä
saisi -- rakas mamma? Lisl viskasi nuo lauseet ärsyttääkseen
kreolilaisia.
-- Juo sinä kahvia, äläkä aina pirstaa, sanoi Spizzari suopeana.
-- Se on ennemmin totta, kuin että sanotte isälle, että minä annan
vähemmästä kuin sadasta guldenista, intti Lisl.
-- Suus kiinni, heilakka, sanoi Irma, iskien häneen nyrkillään.
-- Herra Jumala siunatkoon -- kuinka repii päästä, vaikeroi Johanna
kääriytyen shaaliinsa.
-- Koko talo haisee kamfertille, sanoi Anatola viuhtoen vimmatusti.
-- Noh, mutta missä on Jultsch, -- sen minä sanon. -- Rakas rouva
Bacher, missä on Jultsch?
-- Minä menen noutamaan hänet. Saanko hänen huoneensa avaimen, -- sanoi
Kora palvelusintoisena.
-- Minä menen sinne itse, esti Bacher epäluuloisena, -- hän nukkuu
tietysti, armollinen rouva, kuin selkäänsä saanut ja kuollut.
-- Hän ei ole tottunut tähän järkiperäiseen elämään, sanoi Spizzari
vilaisten majesteetillisena seuraansa -- lämmittäkää kahvi hänelle!
Bacher meni ovesta ulos. Ovella hän sattui laihan, kalpean henkilön
kanssa yhteen, jonka lasimaiset silmät lensivät ympäri salia.
-- Eikö kukaan herra ole vielä saapunut, kysyi tulija käheällä äänellä.
Kukaan ei vastannut. Vastatullut istui hajamielisenä riisumatta
vilttihattuaan värittömän rusahtavan tukan peittämästä päästään.
Samassa talonmies soitti.
Irma nousi seisomaan vastaanottaakseen vieraita, huutaen sitte tytöt
yksitellen luokseen.
-- Lisl -- Johanna -- Winkler --
-- Armollinen rouva, peilihuoneeseen tarvitaan neitejä.
Spizzari nousi itse seisomaan viitaten kreolilaisille ja hävisi niitten
seurassa. Näkyi, että liike menestyi. Koko talo elpyi. Ovissa
kuljettiin, lasit ja lautaset helisivät, paljain jaloin juostiin
käytävissä.
Keuhkotautisen näköinen sisäkkö, piirteet lakastuneet ja silmät
tuijottavan ulkonevat toi saliin kantamuksen puhtaita silkkipaitoja.
Kainostelematta riisuutuivat naiset vaihtaakseen paidan rouva Bacherin
avustamina, aukasivat käherryssiteensä, kiinnittivät hiuksensa
kiemuroihin, maalasivat poskensa punasiksi sminkillä, jota oli ikkunan
laudalla ja iltavaatetus oli täysikuntoinen.
Kora palasi teirenpilkkuisen pitkän pojan seurassa, jota sanottiin
"Pystan serkuksi", ja joka tervehti Spizzaria kovin tuttavallisesti ja
laskeutui loikomaan matolle hyvin mukavaan asemaan.
-- Minä olen tilannut oike kultalinun, yhdekseltä hen tulee tekemään
konstejaan, Betyari, sanoi hän kaikkein kamalimmalla saksan murteella,
nipistäen Lislin paljaita sääriä, niin että tämä kirkui kiukusta.
Lisl oli saapunut saliin nuoren hienosti puetun jaappanilaisen
seurassa, ja hän puolusti ylpeänä saalistaan toisten tyttöjen lähetessä
tuttavallisesti, sillä ne haistivat miehestä koituvan kaikkien
kultalähde.
Jaappanilainen tilasi samppanjaa ja Lisl lensi ihastuneena hänen
kaulaansa ja hyväili häntä sanoen... Aime (rakastan) sinua, -- aimer
(rakastaa) -- tälle jaappanilainen hymyili surullisesti silitellen
tytön pyöreää pikku naamaa.
Äskeinen sairaalta näyttävä nainen, jolla oli vilttihattu ja katupuku
yllään, lykkäsi tuolin, jolla hän istui Pystan serkun viereen
merkillisillä houkuttelevilla liikkeillä, tarttui hänen käteensä,
suuteli sitä kuiskaten hänelle vähän perästä jotain, hymyillen ruskeine
hampaineen.
Suomatta naiselle silmäystäkään poltteli Pystan hänen paperossejaan,
joita nainen anteliaasti hänelle tarjosi.
Aivan taudin runtelemana oli tämä niitä syvästi säälittäviä naisia,
joita sammumaton, likainen himo ajaa porttolaan.
Koska nainen oli varakas, ei poliisi kiinnittänyt häneen huomiotansa,
koska vielä suurkaupungin roskaväkikään ei hänestä huolinut. Joku
alaikäinen poika tahi matkustavainen lankesi joskus hänen pyydyksiinsä.
Nyt hän kävi, maksaen korkeaa sisäänpääsymaksua, Spizzarin salissa,
vaikka tarkka emäntä ei häntä juuri suosinut, karkoittaen hänet usein
pois.
Joka kerta kun "kreolilaiset" palasivat, asettui onneton olento
odotus-asentoon.
-- Eikö kukaan kysy minun perääni, sanoi hän rukoillen käheällä äänellä
Spizzarin kulkiessa ohi.
Jaappanilainen mässäsi erään pöydän ääressä Lisiin kanssa, joka
alituiseen penkoi hänen taskujaan etsien kultarahoja...
-- Katsokaa, näin meillä nyt eletään, ylvästeli Mizzi Miladalle, joka
oli istunut kaksi tuntia ikkunan ääressä liikkumatta minnekään. --
Mutta tämä ei ole vielä mitään... Vartokaa, kunnes Rudi saapuu ja sali
on täynnään väkeä.
-- Kyllä neiti Milada on nähnyt tällaista, sanoi Spizzari
vaatimattomasti.
-- Sellaista kulttimammaa ei ole kellään kuin on meillä.
-- Katsokaa, tuo keltainen sarvikuono, uskoo sen todeksi, huusi äkkiä
Lisl taputtaen käsiään...
Sitten hän hyökkäsi jaappanilaisen kimppuun yrittäen vetää häntä
tuolilta... Mutta jaappanilaisen kasvot olivat ihan kivettyneet.
Yhdellä heitolla työnsi hän tytön luotaan. -- Kuulkaa, Nelly, sanoi hän
puhtaalla saksan kielellä, ajakaa tuo naasakka talostanne. -- Hän ei
huvita ketään. -- Minua ette saa enää nähdä täällä ettekä Xaniroffia...
Hän heitti sadan markan setelin pöydälle ja meni ulos ovesta Irman
seuratessaan häntä hämmästyneenä.
Hän oli talon paraampia vieraita.
-- Enkö ole käskenyt sinun tyyrätä sakramenskattua lerviäsi, sai
Spizzari sanotuksi. Jahka isäsi tulee, sinä emäsika! -- -- -- Nyt ei
kukaan enää välitä peilihuoneen "näytännöistä", sanoi Irma, joka palasi
toivottomalla kasvojenilmeellä, hän ei tule takaisin. -- Kora ja
Anatola rupesivat ulvomaan raivosta, sillä heidän tulevaisuuden
toiveensa olivat murskautuneet. --
-- En tiennyt, että hän -- osasi -- saksaa, rääkkyi Lisl
polvistuneena...
-- Mene, heiskale, -- sinä tiesit sen hyvin, sätti Irma iskien Lisliin.
-- Vie se pois, kähisi Spizzari raivossaan, muuten tapan sen
saatanan...
Taloudenhoitaja tarttui vonkuvaan lapseen, laahaten ulos ovesta hänet,
joka potki ja puri toisten nauraessa.
Siitä sydäntä särkevästä vaikeroimisesta, joka sitten kuului, saattoi
arvata, että tuomion toimeenpaneminen oli perinpohjainen.
Lempeällä neiti Irmalla olivat pitkät, laihat, julmat sormet.
Kello oli yhdeksän illalla. -- Rouva Bacher hiipi pahoillaan poikki
käytävän avaten kasarmin oven...
-- Neiti Julia, Juu-li-a, huusi hän sinne.
-- Oi herra jess, se nukkuu kuin pölkky kahdesta tähän asti. -- Hän
kiersi valonappulan ja meni ihmetellen vuoteen ääreen.
-- Luonnollisesti se kuorsaa poikittain sängyssä, kädet peitteen alla,
-- ei saa millään heräämään, -- todisti hän. -- Julian suu oli auki,
myöhästynyt kärpänen istui helakanpunasella, terveellä poskella, se
veti koipeensa sitä maalia, joka sulaneena oli kasaantunut valkoisiin
viivoihin nenän juureen.
Bacher löi kätensä yhteen, alkaen suljetuin huulin nauraa. Ivallinen
kavala ilme oli hänen kasvoissaan.
-- Sellainen lihamöhkäle, ajatteli hän.
-- Julia, Julia, neiti Juu-li-aa. --
Ja laihoilla nyrkeillään rupesi hän takomaan nukkuvan rintaa...
-- Oli sekin Spizzarin päähänpisto, ajatteli hän vihdoin itsekseen,
että hakee ihmisen maalta! -- Oli senkin karjapiika paljasta lihaa...
Jultsch rupesi haukotellen heräämään. Autuaana ja aavistamatta pahaa,
kuin ollen kotonaan ja kuin kuullessaan kukon kiekuvan aamuhämärässä ja
tuntiessaan viileän aamuilman hengähdyksen, levitti hän käsivartensa
haudaten pörröisen kultakutripäänsä syvään pehmeisiin patjoihin.
Se syvä haukotus, joka ihan porisi rinnassa, ei tahtonut päättyä.
Bacherin kuiva nyrkki tarttui hänen rantimeensa ja repi hänet ylös.
Jultsch lopetti haukotuksensa ja kärsivä ilme välähti verevissä
kasvoissa... Raskaina ja sameina alkoivat aivot toimia.
-- Odottakaa, kun rouva saa tietää tämän! -- Minä olen valehdellut,
että te olette jo aikoja sitten ollut sinisessä salissa... Tiedättekö,
että tuollaista unikekoa en ole nähnyt eläissäni.
-- Jessus, en minä voi sitä enää tehdä, sanoi Julia nousten istumaan,
-- minusta on niin hassua tehdä sellaista...
Julia nojasi päätään käsiinsä, vaaleanpunanen silkkipaita liukui
olkapäiltä paljastaen valkoisen nuorekkaasti täyteliään vartalon.
Hänen maalaisilman ruskettama kaulansa oli vahva ja kireä, johon
liittyi pyöreä talonpoikaistytön pää lasikirkkaine silmineen.
Hänen vaalea, lyhyt, ei juuri paksu tukkansa kiertyi päässä
villeinä kakkaroina, jotka eivät soveltuneet ollenkaan kasvojen
terveenluonnolliseen ilmeeseen. Tuo tukka oli vähä aika sitten ollut
palmikoitu sileään, piukkaan lettiin, joka oli ollut kierretty pään
ympäri kuin kunniaseppele...
-- Nouskaa, minä sanon, että rouva on jo muutenkin raivossaan. Juuri
äsken he ottivat kiinni ja hakkasivat Lisliä...
Bacherin silmät välähtivät.
-- Tuolla alhaalla istuu vieras neiti, joka on rikas. Niin on minulle
kerrottu, sen jälkeen minä... Bacher katkasi puheensa. -- Peskää
itsenne, Julia, suorikaa tukkanne, tuossa ovat puhtaat vaatteet.
Sinisessä salissa minä odotan teitä. Joutukaa, talo on täynnään
vieraita.
Bacher poistui. Pää raskaana tuijotti Jultsch hänen peräänsä.
Bacherin sanat olivat surisseet hänen korvissaan kuin suuret pörräävät
kärpäset. Hän koetti vapautua niitten vaikutuksesta, hän kurotti
kätensä, hän painoi päänsä seinää vastaan. Mutta ei auttanut, ne
surisivat vielä tuossa, ne lähestyivät joka taholta, pakkautuivat
puremaan... Hänen piti nousta vuoteeltaan, siivoa se, kaunistaa
itsensä, pukeutua, mennä alas ja siellä... Sinisessä salissa odotti
vanha herra... Se oli hirveätä se, johon hänen piti siellä suostua...
Oven takana seisoi Irma, ja jos Jultsch pani herran vaatimuksia
vastaan, niin hänen kävi kuin silloin, jolloin he pieksivät häntä, Irma
ja Winkler...
Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, parempi olisi olla kuollut, virua
hukkuneena jääkylmässä myllyjoessa, ja joutua myllyn rattaisiin!...
Jultsch nousi seisomaan, pesi kasvonsa ja kätensä, jääden istumaan
poskimaalivehkeet kädessä ja kasvot avuttoman onnettomina peilin eteen.
-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! -- Rakas taivaallinen isä! -- Nyt alkoi
taas tuo loppumattomalta tuntuva yö, levottomuus, melu, kirkunta,
nauru, rouvan kurinpito. Rouva huusi ja tuuppasi, vaati tekemään yhtä
ja toista, opetti sanomaan asioita, joita hänen piti sanoa herroille,
vaikka olivat sulaa valhetta... Aina aamukoittoon asti tapahtui jotain
kiusallista, josta hän turmeltumattomine maalaisluonteineen yritti
kaikin tarmoin vapautua.
-- Hän käsitti kyllä, miksi hänet tahdottiin täällä kehittää.
-- Hänen piti oppia miellyttämään tuollaista miesraatoa, joka odotti
tuossa saadakseen... Hän ei jaksanut ajatella enempää. Inho kuristi
hänen kurkkuaan.
-- Hän oli ollut talossa ainoastaan kahdeksan päivää, ja ne päivät
olivat tuntuneet pitkiltä kuin vuodet... Jos hän tekisi suoraa
vastarintaa kuin alussa, niin toiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa,
lyöden kuin silloin, jolloin hän yritti paeta.
-- Oi, Herra taivaallinen isä, hän ei voinut millään mailman keinolla
pelastua tästä... Kaikki nauroivat hänelle ja laskivat pilaa hänen
kustannuksellaan. Ja isä! Isäkin oli hänet tänne sysännyt... Isä
himoitsi rahaa... Olihan Jultsch ollut aina herttainen kotona,
varsinkin silloin kun oli tarjoilijattarena "Jumalan silmän" kapakassa.
Mutta isä ei tyytynyt "Jumalan silmän" juomarahoihin. Kaupunkiin piti
hänen tyttärensä lähteä; noin komea ihminen, kuin mikä tytär oli, se
ansaitsee siellä enemmän, -- niin puhui isä aina... Vanhalle isällesi
pitää sinun hankkia paremmat päivät!
-- Niin! -- Kerran tuli Bacherin tytär, joka kulki myömässä esiliinoja
ja puseroita kylään, ja tämä kertoi merkillisiä asioita hienosta
paikasta, mihin hän voisi heti toimittaa kauniin Jultschin...
Jultsch peitti silmänsä oikealla käsivarrellaan ja kyyneleitä valui
hänen kasvoilleen.
-- Voi bbb, -- voi bbb, hän yritti väkisin niellä sen kouristuksen,
joka tukki hänen kurkkunsa. -- Voi bbb, -- voi bbb, mutta se ei
onnistunut, tunne pursui ylivaltaisena ja täydellisen epätoivon
vallassa, avuttomana, välittämättä enää seurauksesta istui hän
sänkyynsä parkuen hillittömästi.
Käytävän ovi narahti... Bacher kai tuli, -- tahi peräti rouva. -- Julia
ei katsahtanut ylöspäin.
-- Taivaallinen isä laupias, nyyhki hän sisimmässään, armahda minua,
anna maan minut niellä...
Kauhusta hänen käsivartensa hervahtivat alas. -- Jeesus Maaria, laupias
Vapahtaja, -- kuka tuo vielä oli? -- Hän ei ollut tuota vielä nähnyt...
Mitä se taas vaati?... Julia oli niin peloissaan, että joka tuntematon
tapaus sai hänet hirmun valtaan.
Vieras nainen seisoi tuossa tarkastaen häntä.
-- Herrajee tällaista komentoa! -- Noh niin, ja keskellä kaikkea istuu
yksi ja parkuu. -- Milada katsahti päätään pudistaen ympäri huonetta.
-- Siivokaa ensin vuoteenne, käski Milada osoittaen peitettä, joka oli
lattialla.
-- Yritinhän sitä jo, sanot Julia nousten seisomaan.
Milada katsoi kelloaan. -- Kello on jo yhdeksän illalla, ja te ette ole
edes puettu! Näinkö täällä nyt eletään?
-- Joudu, tyttö, tee jotain, parkuminen ei auta.
Miladan äänen painossa oli jotain, joka pelotti uudelleen Julian.
Vastaamatta purskahti hän taas itkuun.
-- Voi bbb, -- voi bbb, -- voi...
-- Noh, mutta ole nyt hiljaa! Kokoa hynttyysi ja paitasi! -- Onko
teillä etikkaa? -- Kasvosi ovat ihan turvoksissa, -- näin et voi mennä
alas. Odota!
Milada meni ulos palaten matkalaukkuineen. Pullosta hän pudotti
muutamia pisaroita pesuveteen, jonka Jultsch oli sillä aikaa vaihtanut.
-- Noh, ja nyt sinä pukeudut nopeasti... Kampaa tukkasi... Aina pitää
täyttää tärkein tehtävä ensin elämässä... Älä tee noin! Älä kierrä
tukkaasi kiemuroihin. -- Letitä tukkasi kuin tavallisesti ja järjestä
se entiseen tapaasi. -- Noitten harmaitten silmien vaikutuksesta
Joltsch pukeutui pian. Hän korjasi tukkansa, palmikoi sen ja kiersi
palmikon pyöreän päänsä ympäri. Ensi kerran Punatalossa ollessaan oli
Jultsch kammattu: kuin kotonaan. -- Mutta enhän voi olla näin
talonpoikaisen näköinen, kuiskasi hän puoliääneen kyynelten tihkuessa
esiin.
-- Hyvä on näin, vastasi Milada lyhyesti.
-- Pitää vielä maalata poskiaan.
-- Mitä vielä! Olet punanen kuin rapu... Maalaistyttökö olet, --
rakkaani?
-- Gross-Ödingin metsäkulmalta, vastasi Jultsch ilon tuikkeen
välähdellessä alakuloisissa kasvoissa.
-- Onko sinulla vanhemmat elossa?
-- Isä on vaan.
-- Vai niin... Mikä sinut on tänne johtanut?
Tuo komea likka painoi päänsä alas ja muutti jalkojaan...
-- Minulle voit olla avomielinen. Minä olen elänyt kauan tällaisessa
paikassa... Tunnen kaikki, mitä sellaisissa tapahtuu... Oletko täällä
suosiolla, niinkö?
Julian silmät täyttyivät taas, mutta hän yritti uljaana vastata
neidille.
-- Minä pelkään täällä.
-- Eikö elämä täällä miellytä?
Siniset silmät tekivät kiihkeän kieltävän liikkeen.
-- Onko sinulla ikävä kotiin?
-- Ei sitäkään...
-- Noh, mikä sinua ahdistaa?
-- Minä pelkään, kuiski Jultsch vääntäen käsiään, Minä tunnen kauhua ja
kammoa! --
-- Et sinä siitä kuole!... Hillitse vaan itseäsi! Pitää tottua
kaikkeen. Onko rouva tiukka?
-- Ei sitäkään...
-- Kiusaavatko neidit sinua?
-- Ei niin pahasti...
-- Miksi siis pelkäät niin kovasti? Oletko tehnyt jotain pahaa?
Jultsch oli niin totinen, kuin seisoisi hän rippi-isänsä edessä. --
Minä kauhistun kaikkea, -- minä kauhistun niin! -- sanoi Jultsch pois
suunniltaan. -- Ei tämä ole oikea teko, että minusta tehdään
tällainen... Mitä he minusta tahtovat? -- Miten minun lopuksi käy? --
Hänen äänensä kiristyi pelosta ja samalla hän pelkäsi niin kovin, että
oli sanonut liikaa, jotta hän rupesi vapisemaan. -- Älkää tehkö minulle
pahaa, rukoili hän, astuen pari askelta taaksepäin.
Kummallinen ilme kuvastui Miladan kasvoissa. Silmien alla oleva kalpea,
pingoittunut iho, jonka näkee vain sellaisilla ihmisillä, jotka ovat
kärsineet paljon ja kauan, rupesi hiljaa väräjämään uurtuen. Julian
punakat, tuskaantuneen näköiset kasvot kaikkoontuivat hänen silmistään.
Sijaan tulivat paljon tutummat, jotka syrjäyttivät nämät vieraammat. Ne
olivat Binen, Bine Michalin kasvot! --
Ole hyvä tälle avuttomalle tytölle, kolkutti Miladan omaatuntoa... Hän
ei kelpaa toteuttamaan sinun omia suunnitelmiasi, mutta hän voi täyttää
hyvin oman elämänsä tarkoituksen. Korvaa se, mikä on häntä vastaan
rikottu.
-- Nyt minun täytyy mennä alas, muuten rouva ihan tulee hulluksi
vihasta. --
Neiti ei kuullut mitään; hän seisoi tuossa vaan töllistäen eteensä.
-- Kello kymmeneltä tulee herra siniseen saliin, -- sanoi Jultsch
äänekkäämmin, -- minun täytyy mennä alas.
Milada sanoi nopeasti mutta hillitysti:
-- Kuule, Julia... Sinun ei tarvitse huolehtia enää itsestäsi... --
Sinulle ei tule tapahtumaan mitään pahaa. Minä lupaan sen sinulle. Sinä
pääset pois täältä...
Jultsch vaipui melkein polvilleen.
-- Voi, neiti kulta, neiti kulta!... Heti sen jälkeen hän huusi: --
Mutta mitä isä sanoi? -- Rouva maksaa hänelle... Lopulta isä lähettää
minut takaisin...
-- Sinä pääset palvelemaan minun luokseni. Siitä rahasta voit lähettää
isälle... Mutta pysy hiljaa äläkä lörpöttele siitä mitään...
Kirkas onnenvälke heijastui Julian sinisenkiiltävistä silmistä.
-- Oliko tuo tyttö -- portto?
-- Lapsihan hän oli, joka nauroi ja itki. Hän ei ollut vielä
turmeltunut...
-- Noh, eteenpäin! Mene alas saliin...
Milada työnsi hänet hiljaa ovesta kuunnellen hetken hänen lujia,
tömisevien askeleittensa ääntä.