Monta minuuttia tietämättä, mitä luki, tuijotti Milada kirjekorttiin.
-- Hän aukasi Millerin huoneen oven. Se oli tyhjä. Laatikot ja kirstut
olivat auki. Ja ainoastaan lavendelilehtien makea tuoksu, jota aina oli
runsaasti Millerin liinavaatteissa, yhtyi tomuhajuun.
Kuuromykkä suutarinvaimo seisoi kynnyksellä antaen Miladalle
viittauksia; sitten hän toi naapurin vaimon paikalle. Tämä kertoi, että
Miller oli jo kolme päivää valmistanut lähtöään ja että hän oli tänään
lähtenyt erään tohtorin seurassa ajurilla.
Kadulla täytyi Miladan seisahtua kootakseen ajatuksensa, jotka
syöksyivät kuin vesitulvan aallot hänen ylitsensä. Hän huomasi
hämmästyksensä naurettavaisuuden. Mutta neidin katoaminen jätti
sittenkin aukon hänen elämäänsä.
Spizzari oli jättänyt Miladalle välitysmaksuna huoneen Punatalossa
täysine ravintoineen yhden vuoden ajaksi, sillä Milada ei voinut hänen
mielestään noin suin päin jättää Punataloa... Nyt Spizzari koetti
makeasti hymyillen, ei ilman itsekkäitä sivusyitä, saada hänet "ijäksi"
siihen suostumaan...
Salaamatta iloaan oli hän vastaanottanut Miladan eronuutisen Gustista.
Mutta hän varoi puhumasta siitä Miladan kanssa.
Hän sanoi vaan: Aivan niin, kuin olette tottunut elämään tuon hullun
Millerin aikana, saatte ainakin elää minun liikkeessäni. Minun taskuni
on teidän taskunne. Milada kieltäytyi. Hän varoi sekaantumasta rouva
Spizzarin huusholliin. Se oli jotensakin polttavaa maaperää. Milada
sanoi aikovansa levätä kerran perinpohjin, eläen vähän aikaa
yksinäisyydessä.
-- Se on viisaasti tehty, lapseni, vastasi Spizzari sovinnollisesti.
Nyt piti Miladan järjestää vielä kaksi asiaa. Hänen piti ottaa varma
selko Lolon kohtalosta ja hän aikoi käydä katsomassa Horneria, joka oli
ollut hulluinhuoneessa kesästä alkaen. Sanottiin Hornerin viihtyvän
hyvin siellä sekä itkevän, kun hänet uhattiin ajaa sieltä pois. -- --
Mutta yhä valtaavammin ja kiinteämmin hänen mielensä halusi päästä
pieneen taloon asumaan ja sitomaan ensi siteen, jonka piti yhdistää
vanhan kodin laaksossa "Päiväkumpuun."
* * * * *
Päiväkummulla.
Viimeisiä syksyn auringonsäteitä välähteli sillä tiellä, jota myöten
Milada matkusti Steiermarkin vuoristoon. -- Korkealla vuoren huipuilla
siinsi lumi. Metsät olivat monenkirjavan punaset. Kylissä yksinäisyys
valmistautui talvilepoon.
L----zin rautatienasemalla odotti häntä asianajaja, tohtori Stüber,
joka monin mairesanoin vakuutti olevansa "hänen rehellisin
asioitsijansa." -- -- -- Mutta hän pudisti päätään nähdessään Miladan
puvun, keltaiset venäläiset nahkakengät, ohueen hameen ja leveälierisen
hatun.
-- Minä en neuvoisi teitä, hyvä neiti, matkustamaan edemmäksi tuossa
kaupunkilaispuvussa. Teidän täytyy vielä kulkea kaksi runsasta tuntia
ylänkövuoristoon! G----gissa meillä on jo täysi talvi ja lumituisku.
Minä olen antanut sanan Katrille, että hän lämmittää hyvin huoneenne.
-- Kuule Oderlachin poika, oletko lähettänyt sanan, että kaupunginneiti
tulee tänään sinne ylös.
-- Kyllä, kyllä, nyökäytti poika päätään.
-- Noh, sitte saatte varmaan lämmitellä siellä. Mutta, miten aiotte
kulkea sinne. Maa on kivikova, tahi jäästä lasiliukas. -- -- Minä
neuvoisin teidän hankkimaan piikkikengät, sellaisia, joita maalla
käytetään ja lammasnahkatakin sekä -- he -- he, -- hän raappi kurkkuaan
-- niin sanottuja housuja, joiksi niitä siellä ylhäällä nimitetään.
Milada katseli pukuaan. -- Luulen tulevani näillä ensi aikoina toimeen
ja myöhemmin, jos suvaitsette, käännyn teidän puoleenne. -- Saanko
luvan?
Tohtori laski vakuuttaen kätensä sydämelleen.
-- Teidän apuanne, herra tohtori, täytyy minun usein vielä käyttää.
Aion rakentaa talon sinne.
-- Rakentaa? Päiväkummulle laittaa talon, sanoi tohtori ihmetellen,
peräti luostarinko?
-- En, aion sinne laittaa pienen, mukavan, tilavan talon, herra tohtori
-- maallista tarkoitusta varten. Voisiko alkaa maaliskuussa?
-- Noh, miksi sellaisella hopulla! Silloin ei auringolla ole vielä
täällä mitään voimaa. Toukokuussa, hyvä neiti, kuivaa maa vasta...
Milada hengitti syvään, katsoen suurin ihmettelevin silmin
ilta-auringon loisteen kultaamaa vuorimaisemaa.
-- Miten ihana tuo on, sanoi hän.
-- Ei sovi valittaa. Myös talvella on täällä viehätyksensä, kuten on
tapana sanoa.
Tohtori Stüber oli ijäkäs vanhapoika, joka piti naisista. Hänen
mielikuvituksensa oli kuiva ja helposti syttyvä kuin rasahtava risu.
Tuo yksin matkustava kaupunginnainen harmaine vakavine silmineen, joka
hymyili noin sydämellisesti oli runollisin ilmiö, jonka tohtori oli
nähnyt moneen vuoteen.
Oderlachin hevonen ja ajopoika tulivat sill'aikaa levottomiksi...
-- Olisi paras aika lähteä, sanoi poika läimäyttäen piiskallaan.
Ennenkuin Milada astui vanhoille raskaille metsästysrattaille, sanoi
hän: -- Kiitoksia paljon, herra tohtori, älkääkä hiiskuko hommistamme
mitään!
-- Minä vaikenen kuin hauta, hyvä neiti.
-- Meidän hommistamme, kuiskasi tohtori itsekseen. -- Viehättävä
olento!
Uskomattoman pian rupesi hämärtämään. Aurinko sammui kuin liekki,
vieden kateellisena mukanaan kaiken valon. -- -- -- Kuin
jättiläisvarjot lähenivät vuoret ja taivas kapeni, -- tähtiä alkoi
vilkkua avaruudessa. Hevonen veti rattaita nytkimällä, hitaasti
vierivät niitten pyörät. -- -- Koirat haukkuivat. -- Sieltä täältä
kuului huutoja, joihin oderlachilainen poika vastasi... Tuli musta yö.
-- Näetkö tien, huusi Milada kurottautuen rattailta.
-- En minä, mutta hevonen, vastasi poika kadehdittavan varmasti.
Adringer-emännän luona Matternin juurella seisahdutettiin.
-- Hevosellani ei pääse pidemmälle, selitti ajopoika.
-- Kaupunkilaisneitikö on tullut? kysyi Rosel uteliaana. Kaksi kertaa
on Katel jo käynyt sitä tiedustelemassa, kertoi hän, tarttuen
palvelusintoisena Miladan matkalaukkuun, aivan hulluja ne ovat, ne
höpsöt, kun luulevat, että kaupunkilaisneiti noin vaan tulee tänne.
-- Onko sinne pitkä matka? uteli Milada.
-- Neljännestunnin matka, vastattiin.
Milada joi lasin kuumennettua viiniä, kääriytyi pläädishaaliinsa,
joka ei juuri suojellut ruumista jäistä viimaa vastaan ja
alkoi lörpöttelevän Roselin kanssa nousta vuoren rinnettä. --
Oderlachilais-poika kulki edellä lyhty kädessä.
-- Tämä on kuin joisi aina jäistä vettä, ajatteli Milada yrittäen pitää
itseään toprakkana.
-- Näettekö valontuikkeen tuolla ylhäällä, siellä olette jo sitte
perillä.
-- Vanhojen ämmien luona, murisi poika.
-- Ole siivosti, avosuu!
-- Olkaa kuin kotonanne, olkaa kuin kotonanne, oli ensimäinen
tervehdys, joka kohtasi Miladaa Päiväkummulla.
Katel oli melkein yhdeksänkymmenen vuotias ja tervehti isäin vanhalla
tavalla vieraita. Se käsi, joka tarttui Miladan käteen, oli kova ja
kopertunut.
-- Olette ihan vilustunut... tietysti... Olisitte lainannut Adringerin
emännältä takin! Jessus, Jessus, te olette läpijäätynyt.
Ruoka-öljyn ja kalkin haju täytti huoneen, joka oli Miladaa varten
valmistettu.
Mutta pelti-uuni hohti kuumana, levittäen hyvää tekevää lämpöä
kohmettuneeseen kaupunkilaiseen. -- Pöydällä oli maitoa,
vuohenjuustoviipaleita, mustaa leipää ja viuhka villiä kanervaa. Katel
pyysi anteeksi, ettei ollut lämmintä keittoa, mutta kun ei ollut varma
neidin tulo-ajasta... Mutta huomenna saa keittoa.
Milada rauhoitti Katelin. -- Kaikki oli tällä parempaa, kuin
mihin hän oli tottunut, sanoi Milada juoden maidon loppuun. Oi tuota
ihanaa paksua höyhenvuodetta! Kenen se oli? Se oli hänen oma
morsiuskapiovuoteensa, selitti Katel ihastuneena, itse hän oli
kehrännyt ja kutonut palttinan ja riipinyt höyhenet. -- Ne pitävät
ijankaikkisesti, sanoi hän silitellen patjoja.
Sitten Katel varoitti, ett'ei "fröökynä" vaan pelkäisi tuulta, vaikka
se kolistelikin katolla eikä yölepakkoja, jotka ikkunaa vastaan
"paukkasivat" ja jätti vieraansa ystävällisellä kehoituksella "olla
kuin kotonaan"... Tietysti hän vei kynttilän säästäväisenä pois.
Vuoristossa ei tarvittu syöden ja maaten valoa.
Syvä hiljaisuus vallitsi, äänetön yksinäisyys. -- Tuhannen tähteä
tuikki läpi yön pimeyden. Milada yritti avata ikkunan, mutta se oli
jäätynyt kiinni. Hän riisuutui, mursi palasen mustaa leipää ja sukelsi
nopeasti metrinpaksuiseen pulsteriin.
-- Onko totta, onko totta, ajatteli hän ihmetellen. Tänään aamulla
himmeässä valossa olin Punatalossa, -- otin jäähyväiset Gisiltä ja
Karlalta. --
-- Miten tulemme toimeen ilman sinua, oli Gisi nyyhkien sanonut Karlan
tuijottaessa Miladaan kuivin, vihaisin silmin. -- --
-- Olisi parempi, että pysyttelisit täällä kanssamme.
-- Jos tahdot, Karla, vapautan sinut. Tule mukaani!
Usein Milada oli vastannut siten Karlan moitteeseen. Karla pudisti
päätään. -- Minä kuulun tänne, mutta sinä kuulut myös, vastasi hän
jääräpäisesti.
Miten Milada saattoi selittää hänelle, millainen oli se uusi käänne,
jonka Milada oli nyt elämässään tehnyt!? -- Kaikki muu oli jäänyt kauas
syrjään... Mutta tämä uutuus! Onnistuiko hänen se toteuttaa? -- Olisiko
hänellä voimaa kulkea todellisuuden tietä?
Tuhansia epäilyksiä syntyi hänessä. Hänen sisäinen tunnelmansa oli
ahdas ja arka tämän vieraan katon alla. Onnistuisiko tämä elämä?
Hänen silmänsä sulkeutuivat... Mustan leivän palanen putosi
permannolle... Voiko hän voittaa kaikki vastukset ja vaarat, kunnes
vieras katto kaartui ystävällisenä hänen päänsä yli... Voiko hän?
-- Olkaa kuin kotonanne, olkaa kuin kotonanne, kuului vapisevan
vanhuksen rauhoittava ääni... Olla kuin kotonaan, olla kuin kotonaan
Päiväkummulla!
* * * * *
Ylänkö oli laaja ja aukea. Joka puolelta sitä ympäröi korpimetsä.
Metsän puitten kohina oli se ikuinen soitto, joka täytti tämän seudun.
Talon takana oli pieni portti, joka johti suoraan jyrkkään,
kuvaamattoman synkkään pappilametsään. Mistään ei kuulunut ääntä, ei
ihmispuhetta. -- Karja oli jo ometassa, alppimajat olivat suljetut,
metsästykselle ja kävelylle olivat metsät liian märät. Kun aurinko
nousi, välkkyi lumi hopeaisena jyrkänteillä. Laaksoissa ja vierteillä
alkoi se leiskua vaihtuen värihuumauksena.
Hämärä alkoi äkkiä ja ilman ylimenoa. -- -- Moneen päivään ei Milada
voinut tottua vielä siihen, että hän juuri näki auringon palavan kuin
liekin, mutta seuraavassa tuokiossa näki sysimustan yön putoovan
laaksoihin. Koska häntä silloin aina rupesi viluttamaan, neuvoivat
naiset hänen heti menemään sisään, kun aurinko oli laskenut. -- Hän
totteli myös heitä.
Neiti Fiinaa ei oltu myös unohdettu täällä ylhäällä. -- Voi, voi,
huokasi Katel, joka oli palvellut neljää kirkkoherraa, eikä voinut
muuta käsittää, kuin että Miller oli kuollut, koska oli luopunut
omaisuudestaan... Jumala suokoon hänelle ikuisen autuuden! Omituinen
hän oli, ärisi ja vikisi aina.
Katelin vanhoissa hyvännahkaisissa kasvoissa oli tuhansia ryppyjä,
mutta vapisevilla, leinin mukuroimilla luonnottomilla sormillaan hän
kehräsi vielä varhaisesta aamusta saakka myöhään iltaan asti. --
-- Etkö koskaan väsy työtä tekemään, kysyi Milada.
-- Niinkauan kun syödä täytyy, kuului vakava vastaus, pitää työtäkin
tehdä. -- Koska suu käy, pitää käsienkin liikkuman.
-- Onko Katel ollut naimisissa?
Kirkas puna nousi ryppyisiin kasvoihin. Katel jätti hetkeksi rukkinsa
lepäämään, ja teki käsin kieltävän liikkeen.
-- Ei, ei, -- hän oli vanha piika, sen tiesi koko naapuristo. Neiti voi
kysyä keltä tahansa... Jos hän vaan tahtoisi, saisi hän astua liljat
kädessä hautajaisissa... Pappilan palvelian ei sovi ajatella
avioliittoa. Mutta nyt, jatkoi vanha Kaisa alakuloisena, tulee tännekin
kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja.
Usein torkahti tuo vanhus rukkinsa ääreen ja nukkui samassa asemassa
koko yön, työn painamassa kumara-asemassa suuressa harmaassa
kirkkoherran tuolissa, jonka tämä nykyinen arvoisa herra oli hänelle
antanut ja jossa istuessaan hän piti itseään ylpeänä ja onnellisena
kuin kuningatar.
-- Nyt minulle käy hyvin, kehuskeli hän, saan syödä, istua ja nukkua ja
nyt hyvä Jumala on lähettänyt minulle kiltin neidinkin.
Vanha, käppyräinen, sokea "kantaja", -- maanvuokraajan äiti, joka
sisarensa Vronelen kanssa myös asui täällä ylhäällä, pidätti kerran
Miladan arvellen, että on kai kovin vaikea "jutustella" tuon "haperon
Kaisan" kanssa. -- Ei hän enää mihinkään pysty, Kaisa-rukka. Ja
suurellinen hän on piikuudestaan, meinasi eukko piikittävästi.
Muuan talonpoikaisvaimo oli myynyt Miladalle karkean pälsytakin ja
korkeavartiset nahkasaappaat; näihin puettuna kuljeskeli Milada
metsässä, jossa tuima tuuli puri hänen ihoonsa, niin että siihen tuli
kuumia läiskeitä.
-- Olkaa varovainen, olkaa varovainen, manasi Katel, metsissämme tuuli
porhaltaa ja tuivertaa.
Mutta ei Milada voinut istua kuumassa huoneessakaan. -- Tuuli jyskytti
ikkunoita. Joka auringonsäde houkutteli luoksensa.
Ja kun satoi lunta, niin Milada juoksi ylängölle, ottaen käteensä
suuria hiutaleita.
Hänen katseensa, joka oli vaan tottunut Punatalokujan ahtaaseen solaan,
ihan ahmi sinisen taivaanrannan laajuuden aurinkoisina päivinä, jolloin
se oli niin kirkas, että Miladan huikaistuna täytyi poiketa metsän
varjoon.
Nähdä vuorihuippu vuorihuipun perästä, nauttia vuoristoseudun
ihmeellisistä muodostuksista, -- antaa katseensa liukua pappilan metsän
synkkien puitten runkojen välitse alas kylään, missä savupatsaita
kohosi ilmaan, kunnes saattoi vilahduksella nauttia koko Päiväkummun
ihanuudesta, ja tuttavallisesti tirkistää ikkunaan, jonka takana kaksi
vanhaa pientä eukkoa hääräsi, tämä kaikki tuotti jokapäivä uudistuvaa,
suloista, ehtymätöntä nautintoa Miladalle.
Mutta kaikkien näiden miellyttävien vaikutelmien halki, joita paraneva
sielu itselleen kahmasi, tunkeutuivat menneisyyden kuvat, -- kykkivät
elettyjen päivien haahmut muistutellen... Nämät ilmiöt tulivat niin
elävinä Miladan silmiin, että hänen täytyi seisahtua kulkiessaan, ja
mutista: En unohda, en unohda mitään. -- Fanchon -- Horner -- Lolo --
Horner! Tämä on kauheaa!
Milada oli käynyt Hornerin luona. -- Hän oli ollut lähellä häntä,
kuullut hänen hullun itsekylläisen naurunsa nähden kauhistuksella,
hirvittävällä kauhistuksella hullun paksut, likaiset sormet, jotka
vierittivät kirjavia kuulia.
-- Tänään näette hänet joltisen tyynenä, sanoi hoitaja, mutta hän voi
olla hurja, itsepäinen, hillitön.
Sairas puhui mieletöntä, rivoa, sekavaa pötyä. Hän sanoi kuulien olevan
oppilaita. Niitä hän opetti, haukkui, kirosi. Ja hänen entinen, tuttu
deklamoiva puhetapansa kuului aavemaisen ontolta.
Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota vieraaseensa. Sinne tänne, ovelana
ja salakähmäisenä sylki hän Miladan päälle. -- Ja kun hoitaja koetti
sitä estää, nauroi hän.
Kymmenen minuutin kuluttua mieli kauhuissa Milada läksi sairaalasta.
Tällainen loppu oli kaamea.
Mitä taas Loloon tuli, oli kaikki tiedusteleminen hänen suhteensa
menestyksetön. Ainoa, minkä Milada sai tietää, oli se, että Lolo oli
viety Pragun.
* * * * *
Kolme päivää oli jo satanut lunta. Syntyi korkea suojusmuuri talon
ympäri ja Kantaja-Mirl, joka toi sinne ruokaa, oli pakotettu aina
luomaan tietä itselleen. Milada oli palelluttanut kätensä ja hän hautoi
niitä lämpimässä ruokaöljyn ja maidonsekaisessa jauhotaikinassa. --
-- Jauhot tekevät hyvää, sanoi Kaisa, kovin huolissaan nuoresta
vieraastaan, joka myös yski pahasti. -- Sitä vastaan keitettiin
kivenkimalaisjuuren maustamaa kaljaa.
Milada istui huoneessaan lukien Wertherin kärsimyksiä. Myötätunnon
kyyneleitä kiilsi hänen silmissään, joiden katse oli levoton, ilmaisten
sielun autuaallista levottomuutta.
-- Käsityöläiset kantoivat hänet hautaan, -- pappi ei hänen ruumistaan
siunannut.
-- Niin toivon itsekin, että minut hautaan lasketaan, ajatteli Milada
mielenliikutuksella, lukien nuo rivit ääneen itsekseen.
Nuo kolme vanhaa eukkoa istuivat lähelle liettä. He puhuivat
sairaudesta ja kuolemasta, hautajaisista, ja kuka sinne käskettäisiin.
Kantaja-Mirl teki pistäviä muistutuksia arvoisasta kirkkoherrasta, joka
aina silloin lähetti apulaisen, kun jokin "hunsyygari" kuoli, ja miten
rikas rusthollin emäntä, joka aina ottaisi kirpultakin koivet, oli
kuolleelle antanut vaan seppelepahasen, joka oli tehty kuusenhavuista
ja petäjänkävyistä. Niin, niin, kantaja-Mirl höysti puheensa panettelun
kitkerällä yrtillä. Kun oli oikein kova lumituisku, eikä uunikaan
jaksanut huonetta hyväksi lämmittää, keitti Milada tavallista
maalaisteetä kuivista mansikka- ja vadelmalehdistä, ja höysti sen
sitruunalla ja hiukkasen itse tuomallaan hyvällä konjakilla. Silloin
eukot tulivat iloiselle humöörille, unohtivat kipunsa ja surunsa,
maistelivat, rupattivat ja nyökäyttivät toisilleen päätä.
Kerran tuollaisena iltapuhteena melkein tietämättä, kenelle puhui,
alkoi Milada selvitellä suunnitelmiaan. Hän puhui tarkkaaville
vanhuksille, miten moni pieni lapsi kärsii julmaa puutetta suuressa
kaupungissa, eikä näe muuta kuin rumaa ja pahaa, eläen nuoren elämänsä
ilman auringon valoa.
Hän kertoi heille, miten hän itse kerran oli kärsinyt kovaa henkistä
nälkää ja että hänen mielensä oli siitä tullut herkemmäksi ja
avuliaammaksi poistamaan tuollaista kärsimystä, kuin muitten. Itse
asiassa hän olikin tullut tänne maalle hautoakseen hiljaisuudessa
tuumiaan ja hän olikin havainnut, että ne kypsyivät paremmin kuin
kaupungin hyörinässä, tällaisessa syrjäisessä talossa, sellaisten
ihmisten keskuudessa, jotka olivat myös saaneet tuntea kohtalon kovia
iskuja ja siksi olivat turmeltumattomammat ja myötätuntoisemmat kuin
ainaisessa pyörteessä hyörivät kaupunkilaiset.
Milada esitti tuon kaiken hyvin harkituilla sanoilla, melkein nopeasti
oppimallansa vuoristolaismurteella.
Vanhan Kaisan mieli oli heti ilmiliekissä. Hänen mustat, aurinkoiset
silmänsä lensivät ympäri seuraa hakien myöntymistä.
-- Voi, Herran poika, sanoi hän, voi noita pikkupalleroparkoja! --
Mutta tuokaa yksikin tänne Päiväkummulle! Ei siitä olisi mitään vaivaa!
Ei kukaan meistä sitä vastaan panisi! Sen pitää oppia nauramaan ja
mellastamaan! Niinhän, niinhän, neiti tuo tuollaisen pikkuraukan
käsivarrelleni, -- ja minä voin vielä laulaa sille lullalauluja, niin
että se nukkuu -- se tupukka!