-- Tietysti sinun täytyi pelastaa rakastettusi kunnia, sanoi Milada
lyhyesti.
-- Kuule, Lolo! -- Kyllä sinä olet kirotussa satimessa. -- Mutta ei
haittaa. -- Davidin sormille me kerran näpäytämme. Ehkä voimme
peloittaa tuota juutalaisriiviötä, niin että se hellittää vähän rahaa.
-- Sitten sinä olet täältä vapaa. -- Älä itke, tyttö! -- Milada vaikeni
hetkeksi, uurruttaen syvälle otsansa. -- Muista Karlia, jonka kunnian
uhrautumisesi on pelastanut! -- Ja onhan sinulla omakin vielä jälellä!
Nyt pitää kirjoittaa Kratochwilille, olisiko tämä saanut kirjeen
Karlilta. -- Niin? Pysy nyt tyynenä! Ehkä minä autan sinua.
-- Oi, rakas, hyvä neiti! --
Lolo tarttui Miladan käteen ja Miladan lujat sormet liukuivat
rauhoittavina yli Lolon kuumentuneen otsan...
David Fischeriltä Budweisissa tuli pian raaka kirje. Hän ei tiedä
mitään koko roskasta, eikä hän ole nähnytkään rahoja. Rahaa! Jospa hän
olisi sitä saanut millä keinolla tahansa, niin olisi hänen pitänyt
oikeastaan sillä maksaa herra luutnantin rojot pelivelat. Lolo on
yleensä läpiriivattu valehtelija, joka jo kymmenvuotisena kakarana
huorasi kotonaan poikaretkaleitten kanssa, sen tietää rouva Kratochwil
kertoa j.n.e... Ja jos Lolo ei tyyrää lerviään, niin hän, Fischer,
antaa hänelle useampia sittoppeja.
Milada viskasi kirjeen pois. -- Minä sanon sinulle, että Fischer on
varastanut tytön rahat. Ja hän on tehnyt muutakin. Isän suostuminen,
jonka hän on meille ilmoittanut, on kauniisti sulaa valhetta. -- Kyllä
hänen niskansa vielä kerran punottaa. --
-- Voi, Mila kulta! Sinähän kasaat herra ties mitä tehtäviä näiden
kahden viikon ajaksi, sanoi Gust, vääntäen käsiään. -- Sinä hankit
Millerille nunna-oikeuden, myyt liikkeen, pelastat Fannin, ja puutut
vielä tuohon kirjavaan juttuun! Saat nähdä, että meidän matkastamme ei
tule mitään ja Joszi hakee jo huoneustoa.
Milada vastasi: Kyllä kaikki vielä selvenee, Gust. Vaikein on jo
voitettu. Miller on mennyt tänään syntejään tunnustamaan. Huomenna
allekirjoittaa hän lahjakirjan. Mutta minun täytyy se ensin laatia. En
voi jättää sitä omalletunnolleni. Etkö sinä ole minulle kiltti? Jospa
voisin tietää, miten tuon miehen musertaisin. -- Jos hän vaan on jotain
väärentänyt, ja se voidaan todistaa, niin paha hänet perii.
-- Onko se nyt todistettua, että tyttö puhuu totta?
-- Aivan. Minä takaan. -- Ehkä Sucher voitaisiin viisaasti saada
satimeen. -- Jos Treulich tahi parooni saa asian ajettavakseen, niin ne
jo antaisivat muistutuksen yksityisestä kunnianhimosta. -- Ja entäs!
Nyt kun olen vapaa liikkeestä, ei minun tarvitse enää pelätä
poliisivirkamiesten suuttumusta.
-- Mitenkä Sucheria täytyy välttää?
-- Sucher on liitossa Fischerin kanssa.
-- Kauniita veljiä! Mitenkä kauppa sujuu Spizzarin kanssa?
-- Mainiosti! Hän maksaa käteisesti -- minulle, Kesslerille ja
neidille.
Vaiti-olo.
-- Gust, etkö tahtoisi kuunnella tyttöä.
Gust puhdisti kurkkuaan... Voisinhan tuota! Minä luulen, että olet
vähän puolueellinen.
Milada katsoi rukoillen Gustiin.
-- Mutta jos sinä selvittäisit asian, sanoi Milada arastellen...
Gust hymyili ivallisesti. Taas hän saattoi näyttää pitkää nenää
Joszille. --
Hän nyppi englantilaiseen kuosiin leikattuja viiksiään ja sanoi ääneen:
-- Jumala varjelkoon! En voi tehdä mitään. -- Juttu on pöyristyttävä,
mutta en minä siihen liisteriin sormiani pistä.
Milada rypisti hiukan otsaansa. -- Onko sinulla syytä kieltäytyä?
-- Muun muassa olen luvannut sen Joszille, tunnusti Gust vitkastellen.
-- Hänelle? Hän näytti minusta toisenlaiselta. Hän tuntui kovin
vapaamieliseltä ja vailla ennakkoluuloja.
Gust hymyili ivallisesti. -- Erehdyt. -- Joszi on hallitusmielisin
ihminen, minkä tunnen. Muuten tunnustan, että Joszilla on oma
kokemuksensa.
-- Vai tekevätkö kokemukset meidät ahdasmielisiksi? Eivätkö juuri
kokemukset revi niitä rajoituksia rikki, jotka eroittavat ihmisen
ihmisestä? Minulle on ainakin niin tapahtunut. Eikö se ole sinusta,
Gust, vähän itserakas teko asettua kokemustensa tuomariksi?
Gust nipisti rikki paperossinpätkänsä, sanoen: Kuule, Miia, sinä olet
liian haavekas. Me emme ole syntyneet sankareiksi.
-- Voi, Gust, sanoi Milada lämpimästi, läheten Gustia, näin sinut
Fannin vuoteen ääressä, minä näin, miten sidoit haavan ja hoidit sitä
inhoomatta.
-- Olenhan lääkäri, väitti Gust nopeasti.
-- Mutta sinä iloitsit siitä, että se parani. -- Eikö totta? Sinä
tahdoit auttaa. Älä ota lääkäritehtävääsi, Gust, liian ahtaalta
kannalta!
Gust tarttui Miladan käsiin, pidättäen häntä. -- Jos en tietäisi, että
me kuuden viikon kuluttua emme enää ole näillä mailla halmeilla, en
suostuisi pyyntöösi.
Milada katsoi Gustiin loistavin silmin. -- Ja kun me kerran olemme
siellä, voimmeko me unohtaa nämät onnettomat olennot? Voimmeko, kuules?
-- Sinä ja minäkö?
-- Jospa kerran vaan olisimme siellä, sanoi hän apealla mielellä,
nousten seisomaan.
Gust ei ollut toiminnan mies. Mutta koska Milada nykyään antoi niin
paljon perään, oli hänenkin velvollisuutensa suostua johonkin.
-- Tahdotko kuunnella Loloa?
-- Voisinhan tuota. -- Ja Gust istui tuolilleen, naamassa surkean
kärsivä ilme.
Hetken kuluttua tuli Lolo huoneeseen, katseli harhailevin, itkevin
silmin ympärilleen ja kertoi vielä juurtajaksoin elämäntarinansa, --
jolloin Milada keskeytti hänet lyhyillä, tiukoilla kysymyksillä,
joihinka vastaten Lolo sai paremman tilaisuuden selvittämään asemansa.
Hyvin tarkkaan Milada kyseli hänen vanhempiensa kannasta tässä asiassa.
Voisiko Lolo kuvitella, että vanhemmat olisivat tänlaiseen
suostuneet. --
Silloin Lolo nosti käsivartensa, huutaen: Ei suinkaan, ennen isä
ampuisi itsensä.
Milada ja Gust vaihtoivat katseen. Ennenkuin he molemmat ehtivät sitä
estää, polvistui Lolo Gustin eteen rukoillen kyynelten valuessa
poskille, niin että Gust äkkinäisessä mielenliikutuksessa sanoi: --
Hänen täytyy päästä vapaaksi kaikissa tapauksissa, Mila. Me lähetämme
hänet takaisin Pragiin. -- Mutta tuon Fischer koiran pitää saada
selkäänsä, -- niin että hän muistaa sen kaikkina aikoinaan.
Ja Gust vaipui syvään hiljaisuuteen, polttaen uhkaavan uurteisella
otsalla paperossin paperossin perästä.
* * * * *
Virheettömästi puettuna, kaikkein kepein panamahattu otsaan painettuna
tuli Gust eräänä edelläpuolenpäivän tuntina keisarillis-kuninkaallisen
poliisiviraston toiseen osastoon pyytäen jotensakin ylevämielisellä
äänellä saada puhutella poliisikomisariusta tohtori Treulichia.
Itse pohjaltaan hän oli kovin tyyni ja hyvällä tuulella. -- Ennen
kaikkea Joszi oli aasi. Tehdä asia tällaisesta tahi tämäntapaisesta
seikasta! Sehän oli naurettavaa! Hän ilmoittaisi vaan yksinkertaisesti
asian asianomaisille viranomaisille -- ei muuta. -- Hyvää oli, että hän
yleensä jo toimi vähän Joszin selän takana. -- Silloin saattoi aivan
yrittämättä hänet masentaa ja hiushienosti todistaa asiansa oikeaksi.
-- Tuo ja tuo ja tuo sinun väitteesi, rakas veli, ei pidä oikein
paikkaansa. -- Ja piti hänen nyt turvautua oikeudenmukaisuuteenkin. --
Kaikkein lainkuuliaisimman alamaisen velvollisuus on nousta mielivaltaa
ja tiranniutta vastaan, oli Benno enokin sanonut. -- Nyt siis
perhe-aatteet saivat hänestä tänään tukea.
Sill'aikaa söi Sucher päivällistä. -- Minkä laatuinen oli herran asia?
-- Hän ei ollut utelias, varjelkoon Luoja! Mutta on ollut tapana, että
herra hallitusneuvos mielellään ottaa asiat jo valmiiksi lajiteltuina
käsiteltävikseen...
Gust katseli Sucheria kiireestä kantapäähän. -- Kuulkaa, herra Sucher,
saanko puhutella herra komisariusta -- vai enkö? Antakaa tämä hänelle!
-- Gust veti esiin nimikorttinsa.
Pirullisesti nauraen otti Sucher sen vastaan. Lyhyin virka-askelin meni
hän läpi kanslian aukaisten varovaisesti sivu-oven, minkä takana
tohtori Treulich istui haukotellen lehti kourassa. Sucher kutsui Gustia
silmäiniskulla. -- Tuntemattomassa asiassa, ilmoitti Sucher
komisariukselle katsoen hakijan ohi sellaisella katseella, että tämä
löi oven kiinni ihan hänen nenänsä edessä.
-- Nimeni on Gust Brenner.
-- Millä voin teitä palvella?
-- Suonette kai, että minä ryhdyn kertomaan näin in medias res (heti
ilman johdantoa), sanoi Gust, kumartuen hieman, ruveten viipymättä
hyvin järjestetyssä puheessa tekemään paremmin selkoa Lolon sekavasta
elämän tarinasta, kuin Lolo oli osannut tehdä sen itse, välttäen
viisaasti väsyttäviä yksityiskohtia aina iskien vaan asian ytimeen.
Komisarius kuunteli tarkkana, keskeyttäen silloin tällöin ja merkitsi
kaikki vastaukset edessään oleville paperiliuskoille.
Gust tunsi tyydyttävän itsetietoisesti, että hänen asiansa otettiin
täällä vakavalta kannalta ja huomasi, että hän rupesi puhumaan yhä
sujuvammin ja vakuuttavammin. -- Vihdoin hän pääsi loppuun.
-- Suokaa anteeksi, herra Brenner, kuinka pitkä aika on kulunut
epäillyn varkauden jälkeen, tarkoitan sen huomaamisesta omistajattaren
puolesta tähän päivään saakka?
-- Noin -- en voi täsmälleen määritellä, -- mutta luulen siitä kuluneen
noin neljä, ehkä kuusi viikkoa.
-- Jaha! Se on aivan edullista. Se miellyttää minua. Olkaa hyvä ja
vartokaa vielä. Tuo asiakirjaväärennysasia -- komisarius raappi
kynävarrellaan korvantaustaan. -- Se on itse asiassa herra
hallitusneuvoksen käsittelyn alainen. -- Meillä on ankara säädäntö
siitä, että pitää ilmoittaa sellaiset asiat heti tuonne ylös. Minä
laadin siitä vaan pöytäkirjan ja pyydän saada tietää teidän nimenne,
säätynne, --
-- Minunko?
-- Niin se on vaan muoto-asia, sanoi tohtori Treulich kirjoittaen
paperille vastaukset tehtyihin kysymyksiinsä laatien puoliääneen
pöytäkirjan. -- Olkaa hyvä ja allekirjoittakaa. -- Noin. Kiitos,
tyttöä minä kuulustelen näinä päivinä. -- Minähän tunnen talon
tarkastusmatkoiltani, Goldscheiderin salissa ei ole vielä mitään
sopimatonta tapahtunut. -- Mutta kyllä kaikissa tuollaisissa
laitoksissa valehdellaan ja vaikeroidaan.
-- Mutta minusta tässä tuntuu ilmenevän tosi-epäkohta, sanoi Gust
kylmäkiskoisesti.
-- Tietysti, tietysti, kiirehti lihava komisarius sanomaan, joka oli
tälle luonaan kävijälle kiitollinen siitä, että hän soi vähän vaihtelua
tähän tukahuttavan kuolettavaan heinäkuun helteeseen, muuten herra
Brenner ei olisi asiaan puuttunut. -- Minusta tekonne on meidän kesken
sanottu, -- komisarius hillitsi äänensä, -- aivan paikallaan, -- kun
vielä lisäksi sellaiset henkilöt, kuin te, ryhtyvät siihen pelotta, --
koska laki ei voi aina suoda riittävää suojaa tällaisissa asioissa. --
Järjestelmässä on vikoja, sitä emme voi kieltää.
-- Eikö totta, herra komisarius, sanoi Gust säihkyvänä. Jospa vaan
kaikki valitukset tulisivat teidän huostaanne! Teissä on
inhimillisyyttä.
-- Ei ole, minä vaan tulen huomanneeksi, sanoi Treulich väistäen.
-- Ei, herra tohtori, ilman mairittelua, minä kuvittelin vastaanottonne
aivan toisenlaiseksi. -- Mutta onneksi! -- Poistun täältä vapautuneena
yhdestäkin ennakkoluulosta. -- Te olette ihminen! -- Kun on omannut
kyllin rohkeutta astua noitten kynnysten yli... Gust heitti merkitsevän
silmäyksen kansliaan päin.
Tohtori vastasi luoden samallaisen kuvaavan katseen ylöspäin kaikkein
pyhimpään paikkaan päin.
-- Niin nähkääs, oppiveli, alkoi hän hyvänsuopeasti, joka viralla on
varjo- ja valopuolensa. Oi onnekas se, joka vielä istuu oppipöydän
ääressä, kuin Te. -- Komisarius siveli ohutta tukkaansa.
-- Minä en pyri sieltä kiireellä pois, herra komisarius, nauroi Gust
iloisesti, -- minä en ole hituistakaan kunnianhimoinen.
Ja nyt kävi selville, että tohtori Treulich oikeastaan tunsi Gustav
Brennerin. Hänhän oli keisarillisen neuvoksen rautakauppias Brennerin
poika, -- niin -- todellakin! -- Hän, -- Treulich, oli Frankilaisen
osakunnan jäsen, ja eräässä Teutoburger osakunnan juhlassa oli Gust, --
oh, hän muisti sen vielä hyvin, pitänyt jyrisevän puheen. -- Se puhe
oli ollut innostava ja jyrkkä.
Molemmat herrat pudistivat vielä kerran kättä. Gust aukasi kultaisen
paperossikotelonsa... Kylläpä Miladan silmät nyt suurenisivat, ajatteli
hän, tällaista hän ei olisi voinut kuvitellakkaan. -- -- Ja nyt hän
iloitsi sisimmässään tästä pelastushommastaan.
Puhuttiin yhtä ja toista hyvin laimeasta osaanotosta osakunta-elämään,
korkean "Lotringian" kolmesta jäsenestä, jotka hyväksyivät juutalaisia
-- sellaista takaperoisuutta! -- ja Gust rupesi tekemään lähtöä.
-- Olen teille hyvin kiitollinen, herra komisarius.
-- Minä täytän vaan virkatehtäväni...
-- Minulla on kunnia. -- Minulla on kunnia.
Gust astui kanslian poikki suomatta Sucherille katsettakaan. Sucher
nousi puolestaan huolimattomasti mennäkseen ottamaan komisariukselta
koko homman haltuunsa.
Nimi, jonka hän luki nimikortista, oli hänelle tuttu. -- -- Ja tämän
miehen käynti poliisilaitoksessa kiinnitti hänenkin erityisen
huomionsa.
* * * * *
Sill'aikaa kävi Milada Emausluostarissa. Se oli suuri valkoiseksi
rapattu, kaunistamaton rakennus, joka kuului kunnioitettavien
Jeesuksen ristisisarien liitolle. Ja se soveltui hyvin monine
ristikko-ikkunoineen ja lujasti suljettuine ruskeine portteineen
yksinäisen kadun muuhun ulkoasuun.
Valjuja, epäselviä muistoja johtui Miladan mieleen. -- Hän näki
hengessään Jankan, joka melkein väkisin veti pienen, vastahakoisen,
hajuvesisaippualle tuoksuvan tytön luostariportista sisään. -- Hän
tunsi harmaahiuksisen naisen kylmän, laihan käden ohimoillaan, jota se
kepeästi siveli ja äänen, joka säälien sanoi: lapsi raukka!... Miten
tuosta oli vierinyt pitkä aika! Miladasta tuntui käsittämättömältä,
miten hän oli voinut tuota kaikkea kokea. -- Ja kuitenkin! Tuon
lapsuuden ajan ensimäisen luostarikäynnin muisto oli syvässä sielun
sopukassa säilyttänyt voimakkaan tuoksun, joka täytti Miladan sadoilla
salaperäisillä vivahduksilla hänen kulkiessaan kylmähköä, kapeaa
käytävää pitkin, joka johti luostarin kansliahuoneeseen.
-- Te tahdotte kai puhutella sisar taloudenhoitajatarta, huomautti
nuori nunna, joka oli aukaissut oven ja viivähtäen tarkasti hänen
nimikorttiaan.
-- Minä tahtoisin puhutella rouva johtajatarta.
Hymyn varjo valui yli toisen naisen vakavien huulien. -- Rouva
johtajatarta ei saa puhutella, sanoi hän poistuen äänettömästi.
Puolikasvaneita tyttöjä, yllään siniset palttinaesiliinat ja hiukset
lujissa leteissä, kulki parittain ikkunan ohi katsellen uteliaina
Miladaa. -- Mutta vanhan nunnan käskevä kädenliike ajoi ne pihan
toiselle puolelle, jossa kasvoi taajaan istutettuja kastanjapuita.
-- Me olemme saaneet lahjakirjanne, sanoi äkkiä Miladan takana heikko,
soinnuton ääni, -- me olemme taipuvaisia suostumaan toivottuihin
sopimuksiin muutamilla sitovilla edellytyksillä.
Milada kääntyi. Vanhahko, laiha nunna ankarin, haluttomin, valjennein
kasvonpiirtein seisoi hänen edessään.
-- Suotteko minun sulkea ikkunan?
-- Olkaa hyvä! Milada tunsi mielensä apeaksi ja järjestäytyi istumaan
mustan nahkasohvan kovalle istuimelle.
-- Minua sanotaan sisar taloudenhoitajattareksi, huomautti nunna
tuijottaen luostarin pihalle. -- Sitten hän veti vihreät uutimet
ikkunoiden eteen. -- Joka auringonsäde oli täten karkoitettu kammiosta.
-- Te olette katumuksen tekijän valtuuttama henkilö, joka voi tehdä
kaikki sopimukset. Ovatko teillä tarvittavat asiapaperit?
Milada nyökäytti päätään myöntävästi.
Nunna otti kirjoituslaukusta kaavakkeen levittäen sen pöydälle.
-- Tässä on säännönmukainen vastaanottokirja. Sitä tehdään kaksi
kappaletta, jotka molemmat asianomaiset allekirjoittavat. -- Tohtori
Heinrich von Görz kuten näette -- on jo allekirjoittanut nimensä. --
Olkaa hyvä ja sanelkaa! -- Mikä on katumuksen tekijän nimi?
Milada suoristi ruhonsa nojautuen pöytään. -- Neiti Josefiina von
Miller-Gerold.
-- Miten vanha hän on?
-- Viisikymmentäkaksi vuotta.
-- Ammatti?
Milada epäröi. -- En tiedä, sanoi hän vitkastellen.
-- Pitää ilmoittaa, mitä ammattia hän on harjoittanut niinä viimeisinä
vuosina, jotka hän vielä eli mailmallisena ihmisenä.
-- Hän omistaa tyttöpaikan Punatalokujassa n:o 2:ssa, sanoi Milada
hätäillen.
Nunna mutisi: -- Kaupungin hallituksen laillistuttaman täysihoitolan
omistaja. -- -- Mitä hän haluaa? -- Nunna katsoi Miladaan.
-- Vetäytyä rauhaan, jatkoi Milada kuivasti.
Nunna mutisi kirjoittaen sanat: ... Toivoo katuvaisena ja havaittuaan
entisen elämänsä synnilliseksi, sovittaa sen kirkollisilla töillä ja
katumuksella viettäen loppu-ikänsä luostarielämän yksinäisyydessä. --
Milada nyökäytti päätään. -- Syntyi vaiti-olo. -- Milada katsahti
leudon kesätuulen leyhyttämään uutimeen tuntien varmasti, että heidän
molempien silmänsä tapasivat toisensa siinä eräässä sirkkelipyöreässä
mustassa ympyrässä, jonka olemassa olon syyn he käsittivät molemmat.
Vaan yhden sekunnin tätä kesti. -- Sitten nunnan katse kiintyi taas
paperiin.
-- Mitä katumuksen tekijätär omistaa?
-- Neljäkymmentäviisi tuhatta guldenia puhtaassa rahassa ja
arvopapereissa ja neljäntuhannen markan kiinteimistön sen ohessa, ollen
Wienin lähellä sijaitseva huvila.
-- Anoja tarjoo koko kiinteän ja irtaimen omaisuutensa, kaiken, mitä
hän nyt hallitsee ja määrää, äidilliselle laitokselle, anoen nöyränä
armoa saada ehdottomasti ja tahdottomana alistua liiton sääntöjen alle
nauttien sen pyhää suojelusta. -- Allekirjoittakaa!
Milada teki sen.
-- Meillä on valta järjestää hakemuksenne asianomaisella tavalla. --
Triestingtalissa on äitilaitoksemme haara-osasto "Marian pyhän sydämen"
luostari, jossa vielä on kaksi paikkaa avoinna elämään väsyneille. --
Riippuu meidän johtajattarestamme, miten ne paikat jaetaan ansion, --
nunna huoahti, -- ja tarpeellisuuden mukaan. Neljäntoista päivän
kuluttua saatte kirjallisen vastauksen. -- Sinä päivänä, jolloin
saatte lupauksen, täytyy teidän heti jättää lupaamanne raha-erä
asianajajallemme, herra tohtori Heinrich von Görzille. -- Kolme päivää
sopimuksen virallisesti saatuaan on katumuksentekijättärellä oikeus
astua suojeluslaitokseen. -- Minulla ei ole muuta lisättävänä.
-- Me toivomme saada tulla huomioon otetuiksi, sanoi Milada syvästi
kumartuen ihan jäykkänä ja osaaottamatta istuvalle nunnalle. Sitten hän
meni käytävään, josta häntä saatteli pieni harmaaseen puettu
porttivahtinainen.
-- Kiitetty olkoon Jesus Kristus, tervehti nunna poiskiirehtivää
Miladaa.
Ja kun Milada ei vastannut, lopetti hän itse: Ijankaikkisesta
ijankaikkiseen! Amen!
Ja tuossa nunnan epä-inhimillisessä äänessä kaikui kuvaamaton moite.
* * * * *
Kaksi päivää sen jälkeen, kun Gust oli käynyt poliisilaitoksessa,
kutsuttiin Lolo sinne Millerin suureksi mieliharmiksi, joka näki näissä
juoksemisissa vaan kiusaa ja sekasotkua ja selitti kaikella tarmollaan,
että hän oli jo saanut kylläkseen näistä maallisista hommista. Sillä
sen jälkeen, kun Punatalon myönti oli päätetty, oli hänen olemuksensa
ja harrastuspiirinsä vaihtunut perin pohjin. Hänen luulevaisuutensa,
rahanhimonsa ja luonteenomainen ärisevä ilkeämielisyytensä olivat
hävinneet.
Joka kolmas päivä kävi hän kirkossa rippi-isän luona, sitten hän
sulkeutui paastoten huoneeseensa välttäen huolestuneesti kanssakäymistä
neitien kanssa, jotka pitivät alituista lystiä hänen kustannuksellaan.
Lolo palasi loistavin kasvoin poliisikamarista kertoen ihmeitä, miten
ystävälliset ja hyvät herrat olivat olleet hänelle siellä.
Jo etuhuoneessa oli jokin häntä lohduttanut ja sanonut, että hänelle ei
tule mitään tapahtumaan, jos hän vaan puhuu totta.
Sitten hän vietiin itse hallitusneuvoksen puheille. Tämä oli vasta
hänelle herttainen. Antoi apelsiinista, jota juuri söi, Lolollekin
viipaleen. -- Ajatelkaa! --
Ja Lolo oli kertonut hänelle kaikki avomielisesti, -- mitä konsanaan
oli hänelle tapahtunut. Näkyvästi elpyneenä kulki hän nauravin katsein
huoneessaan, suuteli Miladaa kädelle ja antoi todellisen, lapsipuhtaan
luonteensa pursua esiin.
24 p. elokuuta varhain aamulla sai Miller haasteen tulla
poliisikamariin. -- Paperi rupesi tutisemaan hänen kädessään. -- Hän
vaaleni mielenkiihkosta ja purki suustaan koko hassun ennustustulvan,
jonka loppulause oli: sen hän oli aina tiennyt. -- Niin helposti ja
eheänä ei hän vaan tästä talosta saisi erota. -- Hän tunsi jäävänsä
osattomaksi taivaan ilosta j.n.e., j.n.e.
Milada yritti tyynnyttää häntä miten saattoi. -- Mutta neiti, mitä
kamalaa nyt siis on kyseessä? Kaikki on meillä laillisessa kunnossa.
Ehkä tässä on kysymys jostain muoto-asiasta?
-- Ei, ei se voi olla sitä, vaikeroi Miller. Nyt kun kaikki on
mainiossa kunnossa, -- on varmaan jokin hirvittävä asia kyseessä. --
Nyt kun Lolonkin asia on järjestynyt, -- -- niin yhtäkkiä kutsutaan
poliisikamariin. Mitä se merkinneekään?
Milada teki jyrkän liikkeen. -- Oliko tässä taas kysymys Lolosta? --
Oliko jokin erikoinen temppu tekeillä?
-- Saatte nähdä Moosmann, sanoi Miller tuolle vanhallepiialle, joka
ompeli ikkunan ääressä, -- jotain on tapahtunut! Autuas herrani sanoi
aina: Josefiina, teidän elämällänne on oleva toinenkin puoli.
Aamupäivän kuluessa hän kiihtyi kiihtymistään. Levottomana, kuin hullun
ajatuksen vimmaamana hän kulki huoneessaan mutisten rukouksia. -- Hän
oli lopulta niin mielenvikaisen näköinen, ja puhui niin kamalan
pelottavia asioita, että Milada pelkäsi hänen menettävänsä järkensä ja
käski kylmäverisen Karlan seurata neitiä poliisikamariin. Kun Miller
sitoi hattunauhansa vapisevin käsin, lupasi hän pyhästi heti jättää
Punatalon, jos tämä asia vaan tulisi onnellisesti ratkaistuksi ja elää
aivan syrjäisimmässä yksinäisyydessä jossain synnittömässä paikassa,
kunnes hänen "mailmallisuuden poisriisumisensa" tapahtuisi.
Milada ajatteli sen olevankin viisaimman teon, muuten neiti joutuisi
lopulta aivan vastakkaiseen paikkaan.
Päivällisen aikaan Miller palasi. -- Hänen silmänsä olivat
kuumeenhoureen kiiltävät, hänen laihtuneilla poskilla hohti pelottava
puna! -- Minulle ei ole mitään tapahtunut, kirkasi hän voitokkaana
Miladalle. Mutta teidät kohtaa lain kova koura. Minä menen kapineineni
heti. Minä menen Herran rauhaan.
-- Mutta, mitä siis on tapahtunut, kysyi Milada. -- Hyvä neiti, sanokaa
käsitettävä sana, sanoi hän suuttuneena. Tehän ette voi noin vaan suin
päin lähteä talosta.
-- Kuka minua pidättää, rääkkyi Miller, ei kukaan. Minä olen uhrautunut
teille sieluineni, ruumiineni. Mitä on tapahtunut, kysytte. Niin
kyselivät kai sodomalaiset, kun Herra antoi heidän kaupunkiinsa sataa
tulta ja tulikiveä.
Milada luopui kaikista kysely-yrityksistä tältä taholta. Hän kääntyi
Karlan puoleen. -- Karia oli istunut Sucherin huoneessa, joka vaan
puhui pilaa, silloin kun neiti oli ollut paroonin puheilla. -- Sucher
oli sanonut, ett'ei mitään merkillistä ollut kyseessä, ehkä se oli
jokin virkaintopuuska herra hallitusneuvoksen puolelta. -- Kun neiti
tuli paroonin luota, puhui hän yhtä sekavasti kuin nyt. Ja hän puhui
koko ajan samalla tavalla. --
Sitten neiti kävi Spizzarin luona, ja Karla odotti ajurinroskassa. Mitä
poliisilaitoksessa oli tapahtunut, sitä hän ei tiennyt.
Kun Gust tuli kello 3 Punataloon, oli koko talo ihan ylösalasin. --
Neiti von Miller oli kadonnut teille tietämättömille. Gust löi nauraen
kätensä yhteen.
-- Nyt, Mila, uskon tulevaisuuteni onneen. Jumala tietää, että aina
sitä vähän salaa epäilin. -- Mutta nyt uskon siihen. -- -- Miller on
hävinnyt. Hän on jättänyt rahalaatikkonsa, talouskirjansa, rakkaan
ruokasäilytyskamarinsa. -- Kaikki on jäänyt tarkastuksetta -- tytöt,
makeiset, vieraat ja ruokapurkit! -- Suuremmoista! Etkä tiedä edes,
mihin hän on livistänyt!
-- Ei ole siitä hajuakaan. Hän teki vaan suuren ristinmerkin ilmaan. Se
oli hänen jäähyväispuheensa. Mutta usko pois, hän lähettää vielä tänään
noutamaan minut. Etkö sitä luule, Gust?
Miladan ääni oli hieman painostunut ja epävarma. -- Spizzari oli
iltapäivällä lähettänyt Punataloon neiti Irman. Neiti Irma oli solakka,
hieno henkilö, vaalein tekopyhine kasvonilmeineen, joka näytti saaneen
tehtäväkseen ottaa talon johto käsiinsä ja sekaantua Miladan muutamiin
tehtäviin. Alusta pitäen oli arvoisa Nelly huomannut suurella surulla
Punatalon entisen arvokkaan taloudenhoitajattaren matkahommat ja hänen
täytyi luopua hienosti punotusta juonestaan saada kiinnittää tämä
yrityksiinsä käyttääkseen hänen taitoaan edukseen; mutta hän ei silti
säästellyt ystävällisiä sanojaan ja merkitseviä viittauksia, että
tuollaiset suhteet eivät elämän aikaa kestä ja että Milada olisi
"tervetullut" jos haluaisi "palata."
-- Nuoruus ja hulluus, sanoi hän vilkuttaen silmiään Gustille, joka
kiehui vihasta.
Neiti Irma vaati makealla, melkein alamaisella äänellä avaimet
Miladalta, asettuen asumaan Millerin jättämään huoneeseen ja otti
vastaan taloudenhoidon sangen suurella varmuudella.
-- Minä elän kuin huumeessa, Gust:, sanoi Milada Gustille, minulla on
täysi työ, ett'en vaan huku sekamelskaan, tuohon arvaamattomaan
auteuteen. -- Miller on poissa, -- kukaan ei minua enää tarvitse. --
Olenko vapaa? -- Olen tutkinut käsitettä -- olla vapaa -- joka
puolelta. -- Nyt se on tosiasia. -- Enkä minä siitä oikein nauti. --
Minä olen vapaa -- vapaa! Se oli Hornerin taika-sana. Sinä et voi
kuvitella, mitä tämä hetki on minulle. -- Milada painoi molemmat
kätensä ohimoilleen kuin aina ristiriitaisina hetkinä. -- -- Jos ei
sinua olisi, hukkuisin näin yksinäisenä.
Gust veti hänet syliinsä jalomielisen suojelijan naamalla. -- Tyhmä
tyttö! Sinä tulet lopulta onnettomaksi, kun et saa vetää tuota
lantakuormaa perässäsi. Minä hengitän vapaasti puolestasi.
-- Yhden seikan käsitän. Tähän hetkeen asti en ole sitä tuntenut, tuota
uutta, tuota toista, tuota sinun mailmaasi. Olin aina kotona, otin
vastaan mitä minulle suotiin. Nyt täytyy tunkeutua eteenpäin kaikkialla
vieraana.
-- Onko eläminen minun mailmassani sinulle vieroittavaa, huudahti Gust
herkkänä loukkaantuen.
-- Ja sitten, jatkoi Milada, kiinnittämättä huomiota Gustin sanoihin,
sinä et vaan naurane minulle, olin niin tottunut tähän olinpaikkaani.
Yhdessä istuminen, neuvotteleminen, kinaaminen, joka väittely puoleen
ja toiseen ihka hullutuksista, se antoi elämälleni sen olemuksen.
-- Koetan korvata sen seikan, sanoi Gust ivallisesti.
-- Ah Gust! -- Milada laski käsivartensa pöydälle katsellen suoraan
eteensä. -- Siinä oli paljon muutakin. Noitten satojen pienten toimien
ja huolien lukuisina tunteina kehittyi jotain suurta ja eheää, johon
nuo tytöt kuuluivat vaikkapa sivuseikkoina. Minä tunsin sen koko ajan.
-- Jos ero tästä toimesta sinua surettaa, alkoi Gust puhuen hiukan
teatterimaisesti, odottaessaan että Milada keskeyttäisi hänet. --
-- Mutta odota, en lausu mitään johtopäätöksiä, ennenkuin taas saan
ryhtyä järkiperäiseen tehtävään, sanoi Milada nousten seisomaan, --
sitten on minun hauskempi olla. Tuo neiti tuolla riistää minulta
taloudenhoitajattaren tehtävän, Miller tulee minutta toimeen, Fanni ui
myötävirtaa, Lolo on iloinen, -- mitä Milada voisi tehdä, jos hänellä
ei ole suruja? Minusta tuntuu, kuin en osaisi muuta kuin surra surevien
seurassa.
Gust astui Miladan taa vetäen asiakirjan liivintaskustaan ja alkoi
lukea saarnaavalla äänellä. -- Herra tohtori Gustav Brenner on
vuokrannut leskirouva Ludmila Köpkeltä, Berlinin L:ssä sijaitsevasta
talosta Meineckekadulla numero 8 a ensi kerroksessa olevan huoneuston,
joka käsittää kolme huonetta alkovilla, kyökin, kylpyhuoneen,
ruokasalin y.m. -- -- Tuhma likka! Sinulla on oleva paljon tehtävää.
Köpke-rouva on kovin tarkka ja hän antaa sinulle pian näppimille, jos
ei kaikki ole kunnossa, lukuunottamatta minua, jota täytyy passata kuin
herrojen lellua. Ja sinun pitää jaksaa hoitaa tuota kaikkea! -- Osaatko
parsia sukkia? -- Jospa näkisit, millaiset aukot on minun sukissani.
Osaatko laittaa kuohukkeita? -- Etkö? -- Se on jotain kupukasta, --
pehmeää ja makeaa -- kuin sinä itse -- Gust painoi Miladan pään
rinnoilleen, katsellen häntä rakastunein, välähtävin silmin.
Milada hyväili hänen otsaansa. Minun täytyy todella oppia keittämään
ruokaa, sanoi hän miettivänä ja raskasmielisenä, Gustin syleillessä
häntä ja temmelöidessä hänen kanssaan.
Ovelle kolkutettiin varovaisesti. Neiti Irma valkoiseksi jauhotetulla
naamallaan yskähti seisoen kynnyksellä. -- Suokaa anteeksi, neiti
Milada, olkaa hyvä ja tulkaa alas, kaksi herraa poliisikamarista etsii
teitä.
-- Onko se tarkastusta varten, sanoi Milada epäuskoisena, seuraten
neitiä ihmetellen.
-- He kyselivät Milleriä, mutta minä sanoin, että hän ei ole enää
täällä, niin -- -- Molemmat salapoliisit olivat jo ensi kerroksessa.
Milada tunsi ne.
-- Meillä on vangitsemiskäsky. -- Leopoldine Schwarza Pragista, --
jonka porttolanimi on Lolo -- on otettava kiinni. Onko hän teidän
laitoksessanne?
-- Mitä hän sitte on tehnyt, kysyi Milada.
-- En tiedä. -- Ei tiedetä. -- Hänen tavaransa ovat lähetettävät
Pragiin. Aivan välttämättömimpiä hän vaan tarvitsee, neiti Lolo.
Miesten äänten kaiku houkutteli neidit huoneistaan; ne tunkeutuivat
poliisien luo, kyselivät, huudahtelivat, -- ja juoksivat ristiin
rastiin. -- -- Missä Lolo on? -- Rosinan huoneessa. -- Ei, hän on
kyökissä. -- Hänestäkö on kysymys?
Sill'aikaa Mizzi nouti Lolon, joka saapui kalpeana, silmät tuijottaen
pelosta.
-- Mitä nyt? Mitä te minusta tahdotte, kysyi hän hiljaa.
-- Tuossahan hän siis on. Hyvä. Pukeutukaa, slecno, sanoi toinen
poliisi leveästi ja iloisena -- -- pari pientä vaatekappaletta kääröön,
-- olkaa hyvä, neiti taloudenhoitajatar. Vaunut vartovat meitä
alhaalla.
-- Paljoa hän ei tarvitse, sanoi toinen raa'asti, saa pian ruununpaidan
päälleen fröökynä.
Ketään ei naurattanut. Tytöt tuijottivat hämmästyneinä liituvalkeaan
toveriin, joka jo kiinnitti katseensa Miladaan.
-- Jesus Maaria, mihin te viette minut taas? Ehkä, -- hän otti askeleen
taaksepäin, -- Fischerille takaisin.
Milada astui nopeasti hänen luokseen. -- Pysy tyynenä, Lolo ja alistu!
Ei sinulle mitään tapahdu. Minä -- menkää te huoneisiinne, -- komensi
hän karkeasti tunkeilevia tyttöjä.
-- No, no, älkää noin enää rehennelkö, pisteli Mizzi ja muut murisivat.
-- Minä pyydän, herra Jewonka, olkaa hyvä ja vartokaa minun
huoneessani, minä hankin teille kaikki, mitä haluatte. -- Tule! --
Milada likisti jäykistyneen Lolon itseensä. -- Älä nyt pelkää, vaikka
saatkin vangitsemiskäskyn! Pää pystyyn!
Kummastellen näki Gust kahden miehen tulevan Miladan huoneeseen.
-- Ajattele, Gust, Lolo vangitaan.
-- Vangitaan! Miten niin? -- Onko teillä laillinen oikeus, hyvät
herrat?
-- Herra Jess, sanoi toinen nauraen.
-- Minä tunnen hyvin herra Jewonkan, sanoi Milada sovittaen.
-- Onko tohtori Treulich antanut teille vangitsemiskäskyn?
-- Se nyt on virkasalaisuus, eikä koske ketään. Toiseksi olemme saaneet
käskyn itse herra hallitusneuvokselta.
Nyt rupesi Lolo itkemään ja vaikeroimaan, tarraten kiinni Miladaan.
Neiti kulta, neiti kulta, mitä minusta nyt tulee? Enhän minä ole mitään
tehnyt.
-- Sinulle ei tapahdu mitään, Lolo, sanoi Milada tyynnyttäen. Minä
tulen huomenna varmasti katsomaan sinua. -- Tottele, Lolo! -- Puhu
hänelle, Gust! Minä juoksen noutamaan hänen tavaroitaan.
Gust, joka oli joutunut ihan hämilleen tällaisesta asian käänteestä,
kohdisti sangen komean puheen molempiin poliiseihin: Se on
viranomaisten ylivaltaa! Ymmärrättekö!? Se on valitettavaa ylivaltaa.
-- Sanokaa se herra komisariukselle! Huomenna minä otan selon asiasta.
Älkää itkekö, Lolo, se on johtunut väärinkäsityksestä, jonka saavat
maksaa.
Milada toi kiireesti Lolon hatun ja päällystakin. -- Tyynny, Gust,
sanoi hän hiljaa.
-- Emmehän me häntä syö, sanoi Jewonka, joka käytti Gustin kultaista
paperossinkoteloa hyväkseen, ehkä tuo kauniisti pääsee aamulla pois tuo
slecno.
-- Näetkö, seuraa siis siivosti herroja.
Vavisten tarrasi Lolo Gustiin: Älkää hyljätkö minua!
-- Menkää, menkää nyt vaan, sanoi Gust, viuhtoen kättään ja astuen
ikkunan ääreen. -- Hänen oli paha ja ahdistava olla. -- Hänen
myötätuntoisuuteensa sekaantui jonkinlainen vihainen vastenmielisyys
tällaisia seikkailuja vastaan. Hän olisi tahtonut livistää talosta,
juosta pakoon, eikä koskaan enää nähdä ketään täkäläistä, -- se oli
hänen ensi mielijohteensa. Äh! -- Eihän kukaan ihminen pysynyt
tasapainossa tällaisessa ympäristössä! Mitä kaikkea eikö saanut kokea
parissa minuutissa! -- Tämä ympäristö rikkoi joka tunnelman, turmeli
joka mielikuvituksen, riisti ihmiseltä halun tehdä jotain.
Täällä muuttui ihminen alakuloiseksi, vihreänsapekkaaksi ja äkäiseksi.
-- ihan kuin Miller.
Tästä täytyi tehdä loppu! Levottomana otsa rypyssä, huulet
pingoitettuina hän risteili huoneessa. -- Itse asiassa hän turvautui
tuohon temppuun peittääkseen turhamaisen luonteensa todellisen surkean
tilan. Tällainen oli hänen toimintansa! Tämän hän vaan sai aikaan! Tämä
oli tulos siitä, että hän pani yksilöllisyytensä alttiiksi! Huh! -- Nyt
täytyi seletä sotkusta. Nyt piti iskeä kiinni, tarttua aseisiin
saadakseen oikeutta. -- --
Hän ei ollut mikään rytistäjä. -- Hän halusi rauhaa, rauhaa ja
elämänhauskuutta. -- Hän häpesi Miladan edessä, joka uskoi hänen
voimaansa, hän häpesi tyttöjä, aina portinvahdinrouvaakin, jonka
mielipiteestä hän oli riippuvainen niinkuin hän oli riippuvainen joka
maallisen naapurin mielipiteestä ja kannasta, kun se koski häntä.
Vastenmielisyyden tunne paisui, se hävitti jokaisen hellän
ajatuksen. -- Nyt oli kysymys hänen itsekkyydestään, miehen
itsesäilyttämisvaistosta. Miten ne saattoivat sälyttää hänen selkäänsä
moisia velvollisuuksia ja tehtäviä? Milada tiesi, miten herkästi häntä
saattoi loukata. Oliko tämä tarkoituksella punottu? Aikoiko Milada
kasvattaa häntä? -- Pitikö hänestä tehtämän apostoli ja ihmiskunnan
pelastaja? Oliko Joszi kaikesta huolimatta käsittänyt aseman selvemmin
ja syvemmin kuin hän itse? Ja tämä tapahtui kaikki vähä ennen Berliinin
matkaa.
-- Voi tyttö rukkaa, sanoi Milada astuen sisään, -- aavistatko, mitä
tuo merkitsi?
-- Kaikki on Sucherin pirullisuutta. Ei kukaan voi olla sellainen
koira! --
Milada pudisti päätään. -- En usko. Minä uskon, että ne aikovat tyttöä
kiristää tuon vanhan Pragissa tapahtuneen jutun tähden. -- Sääliksi
käy, voi raukkaa, onnetonta! -- Milada huokasi.
-- Minä menen huomenna Treulichin luo, sanoi Gust pahalla päällä.
Milada ei vastannut ja Gust katseli häntä kiukkuisena.
Luonnollisesti Milada piti sitä itsestään selvänä velvollisuutena,
jonka piti täyttää. -- Nuo teot, jotka tehdessään hän tarvitsi koko
yhteiskunnallisen miehisen tarmokkuutensa, eivät Miladalle mitään
merkinneet. -- Luultavasti hän aikoi valjastaa Gustinkin vetämään
yhteiskunnan likakuormaa, -- jota hän itse veti. --
Syvä juova ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin. Suo anteeksi, --
päätäni kivistää, sanoi hän äkkiä, minun täytyy mennä ulos, -- tuletko
mukaan?
Milada vastasi vilkkaasti. -- En voi, täytyy odottaa tietoja
Milleriltä. -- Ja minua tarvitaan vielä talossakin. -- Sinä olet kovin
kalpea, -- huomautti hän hellästi nojautuen Gustin olkapäihin. -- Minä
rupean jo haluamaan täältä pois rouva Köpken parantolaan.
Milada sulki silmänsä. -- Gust seisoi hiljaa ja jäykkänä katsellen yli
Miladan pään.
-- Gust, tiedätkö jotain? -- Nyt näen läpi usvan uuden elämän alkavan!
-- Minä tartun onneeni. Syvällä rinnassani sen sävel kaikuu.
Gust ei löytänyt sanoja vastaukseksi. Vanhaan hellyyden tapaansa hän
suuteli Miladaa otsalle.
* * * * *
Herra Teobald Sucher istui juuri lämpöisen aamiaisensa ääressä,
mutta pyyhkäsi, kun hän näki Gustin astuvan kansliaan, rasvaiset
kätensä kiireisellä salaisella liikkeellä paperiliuskan päähän.
Silminnähtävästi hän oli hyvällä tuulella, koska hän hymyili.
-- Miten voin teitä palvella, herra tohtori?
-- Minä haluaisin puhutella komisarius Treulichia. Sucher nosti otsansa
korkealle. -- Ikävä seikka on, että herra tohtori on lomallaan. --
Haluatteko ehkä hänen osoitteensa -- --?
-- Koska hän matkusti?
-- 14 p. elok.
-- Mitenkä tämä paperi, jonka eilen sain, on hänen allekirjoittamansa?
Gust heitti paperin pöydälle.
Kiirehtimättä kiinnitti Sucher sarvirillinsä nenälleen alkaen lukea
tarkkaavasti.
-- Se sopii. Herra tohtori jätti sen lähtiessään pöydälleen. -- Oli
vähällä unohtua, -- yksityiskirje, sanoi Sucher osaaottavana.
-- Vai niin. Gust aavisti asian menon. Oli saatava hänet vaikenemaan ja
siten vaarattomaksi. Siksi herrassakki juonitteli.
Gust katsoi Sucheriin, nähden tämän huulilla röyhkeän hymyn.
-- Tässä on nimikorttini, ärähti Gust, ilmoittakaa minut herra
hallitusneuvokselle.
-- Tässäkö asiassa?
-- Niin.
Sucher heilutti päätään. -- Minä neuvon teitä luopumaan aikeestanne,
herra tohtori. Minä neuvon mitä vakavimmin.
-- Pitäkää te omat neuvonne itse, herra, minä teen, mikä minua
huvittaa.
Sucher otti nimikortin kohauttaen olkapäitään. -- Ensi kerros, kanslia
numero I, vasemmalle. -- Seuratkaa minua, sanoi hän virallisella
äänellä kulkien Gustin edellä... Kas vaan, mutisi hän palaten kotvasen
kuluttua alas, senkin kuumaverinen kavaljeeri. -- Hän ryyppäsi kosolta
lasistaan... Nyt piti pitää varalla, millä naamalla tuo kloppi sieltä
palasi... Tämähän on kolmen markan lysti! Ha! Ha! Hän hieroi käsiään.
-- Tämän hän, Sucher, oli taas syöttänyt heille. -- Päivä jälkeen
Gustin käynnin poliisikamarissa oli herra Salomon Fischer saapunut
Budweisista persoonallisesti käydäkseen oikeuslaitoksessa. --
Ja yhdessä vanhan liiketoverinsa, Sucherin kanssa, ja herra
hallitusneuvoksen järkähtämättömän virkamieskatsantokannan pönkittämänä
tällaisissa asioissa, oli hän osannut selvittää tämän epäilyksen
alaisen seikan sellaisella tavalla, että kaikki siihen sekaantuneet
henkilöt saivat tyydytystä. -- -- -- Muutamia silmänräpäyksiä
sen jälkeen, kun Sucher oli jättänyt Gustin nimikortin herra
hallitusneuvoksen virkahuoneen eteisessä päivystävälle virkailijalle,
sai Gust luvan koputtaa kaikkein pyhimmän ovea ja astua kovasti
honisevan "sisään" huudon jälkeen kansliaan... Hän kumarsi syvään...
Päivää! -- Odottakaa. -- Niin. Hallitusneuvos oli vinoon pöytänsä
ääressä ja kirjoitti...
Kun rivi oli päättynyt, huusi hän lyhyesti: -- Mitä te tahdotte?
-- Herra hallitusneuvos, minä rohkenen tulla puhumaan Poldi Schwartzan
asiasta. -- Minä rohkenen sen tehdä, koska olen edellisen käyntini
jälkeen tässä asiassa saanut kieltävän vastauksen yksityistä tietä...
Hallitusneuvos keskeytti. -- Aivan oikein, mitä teillä on siihen vielä
lisättävää, sanoi hän raa'asti.
-- En ole selvillä siitä, herra hallitusneuvos, onko tuo kieltävä
vastaus jossain yhteydessä tytön äkkinäisen ja arvaamattoman
vangitsemisen kanssa. -- Inhimillisyyden nimessä toimin...
-- Kuulkaa, herra Brenner, ennenkuin te jatkatte puhettanne, tahdon
tehdä teille kysymyksen? -- Hallitusneuvos kohotti ihan suoraan Gustia
päin koleat, korppikotkan näköiset kasvonsa, jotka liikkuivat lyhyellä,
paksulla kaulalla... Rillien takaa välähti vihainen leiskahdus.
-- Miten te olette tullut tekemään näin raskaita syytöksiä erään
ammattihaureutta harjoittavan naisen puolustukseksi? -- Miten te olette
sellaiseen ryhtynyt? -- Nyt mustat rillit otettiin nenältä pois, ja
kaksi ilkeää, vihreää silmää pisti päästä esiin, -- te olette tehnyt
mitä julkeimman syytöksen tunnettua, nuhteetonta miestä vastaan,
syytöksen, jonka perusteet eräs katunainen on ladellut? Herraseni!
Tekonne on jotensakin töykeä, se saattaa teidät tekemisiin rikoslain
kanssa.
Gustin otsa oli tummanpunainen. Hän sammalsi:
-- Herra hallitusneuvos, minun velvollisuuteni ihmisenä -- -- --.
-- Loruja! Teidän velvollisuutenne nuorukaisena on ennen kaikkea olla
pistämättä arvoisaa nokkaanne joka likalätäkköön. Ymmärrättekö? -- Onko
teillä mitään suhteita mainittuun naikkoseen? Onko hän sisarenne?
Orpananneko?