Tässä täytyi käyttää väkivaltaa, -- muu ei auttanut; ja Gust päätti
käyttää väkivaltaa. Muuten Milada luisuisi hänen käsistään.
Hurjana hän veti Miladan syliinsä sulkien suudelmillaan nyyhkivän suun.
-- Rakastan sinua, Mila! Ei yksikään ihminen ole voinut minua näin
kiihoittaa. En rakasta sinua ainoastaan sukupuoliolentona -- vaan
ihmisenä. Usko pois, ihmeellinen olentosi minut kietoo.
Hän taivutti Miladan pään lähelle itseään, katsoen häntä silmiin...
Voitko sinä elää ilman minua? Uskotko -- voivasi elää ilman minua?
Gust pusersi Miladan pään rintaansa vastaan kovasti, raivoisasti, niin
että sille teki kipeää.
-- Minun täytyy nyt lähteä. -- Etkö käsitä? Minulla ei ole valitsemisen
mahdollisuutta. Etkö ymmärrä? -- Minä tahdoin säästää sinua, miksi teet
minut raakalaiseksi? -- Gust laski Miladan irti kääntäen päänsä pois.
Hänen otsassaan oli syviä juovia.
-- Minä olen antanut kunniasanani.
Milada katseli häntä käsittämättä mitään. -- Miten niin? --
Kunniasanasi --
Gust polki lattiaa. -- Miten niin? Miksi? Älä kiusaa minua kysyen
pikkuseikkoja! Minä olen upseeri. Suhteeni sinuun on tullut laajoissa
piireissä tunnetuksi, on levitetty nimettömiä kirjeitä seuraan, joka
näissä asioissa on kiduttavan ankara. -- Rykmenttini eversti on antanut
kutsua minut luokseen vaatien kunniasanani, että läksisin ulkomaille,
kosk'en tahtonut luopua sinusta.
Milada kätki kasvonsa käsiinsä.
-- Sinä et voi aavistaa, miten mailma tällaisia asioita arvostelee.
Sinä olet onnellisessa houreessa. -- Kaikki, minkä sanot ja ajattelet,
valtaa minut, sillä se tulee suoraan sielustasi. Mutta mailma tuomitsee
sinut toisella lailla, vaikka pyrit miten jaloon päämaaliin tahansa.
Sinulla ei ole aavistusta, miten paljon lokaa on jo viskattu meidän
lempemme päälle. Sinähän olet taloudenhoitajatar, minä olen
"ulosheittäjä", joka hulikaaniseeraa julkisessa likkapaikassa. Se on
mailman hyvää tarkoittava katsantokanta. -- Mutta löytyy piirejä, jossa
osataan tulkita asiaa vielä kuvaavammin, niitten mielestä minä, -- ei
huolita enää keskustella siitä.
-- Mutta mitä merkitsevät nuo likaiset sielut sinun rinnallasi, sinun,
jos jäät luokseni, Mila! Minulla ei ole mailmassa muuta onnea kuin
sinut!
Gustin sydän hehkui. -- Hänen oikea luonteensa sai nyt vapaasti riehua.
-- Se epämukava jännitys, joka häntä kiusasi, hänen sanoessaan ensi
sanat, koko tuo välttämätön pakko-yritys yleensä, joka häntä painosti,
hälveni nyt näytelmällisen ylevän varmuuden rinnalla, joka sai hänen
silmänsä kyyneltymään ja äänensä paisumaan halveksumisen ja kaipuun
tunteesta.
-- Mila, minulla ei ole mailmassa muuta onnea, kuin sinä!
Milada kuunteli kalpeana, silmät suljettuina. Hänen tyynet, lujat
kätensä vapisivat hermostuneina ilmassa, kuin olisi hän tahtonut
itseään joltain suojella, sysätä jotain luotaan.
-- Silloin sinun täytyy lähteä minun tähteni, silloin tietysti -- ja
minä -- älä, Gust, rukoile! -- Kauheata on ajatella, että tuo kaikki
tapahtuu minun tähteni. -- Älä toki rukoile minua! Jos halajat minua,
jos tahdot, että minun täytyy tulla mukaasi, jos annat kaikki
menneisyyteni anteeksi, rakas kulta. -- Milada kiersi sormensa yhteen,
painaen ne otsalleen. --
Hänen sanoissaan piili niin paljon äänetöntä tuskaa, että se koski
Gustiin syvästi, tuosta tarkoitustensa perille pääsemisestä tyytyneestä
urosmaisuudesta huolimatta. Hän yritti puhua entisellä kevytmielisellä
poikaäänellään. Se oli aina ollut paras temppu, sen piti kai nytkin
hyvin tepsiä.
-- Hih, hei, Mila, älä usko, että minä itken tästä kaupungista
lähtiessäni! -- Päinvastoin, olen sinulle kiitollinen koko jupakasta.
-- Minä en olisi itse siihen pystynyt. -- Mutta nyt, nyt -- olen niin
turkasen iloinen, saadessani alkaa toista elämää sinun ja Joszin
seurassa. -- Sinäkin saat sitte oppia vetelehtimään. Pitää tutustua
Berliiniin. -- Gust otti Miladan syliin.
-- Mitä sanoo isäsi?
-- Ole hiljaa, sanon... En tahdo tietää mitään siitä miehestä! Opettele
sinä vaan tanssimaan piiritanssia ja syömään munajuustoa, jotta voimme
esiintyä siellä siivosti. -- Pois tuo musta naama, -- pois, sanon minä!
Milada hymyili.
-- Eläköön! -- Kaiken kiitokseksi ei sinun tarvitse enää koskaan hautoa
surullisia ajatuksia! Ja ensimäisten kuuden tunnin ohjelman minä
laadin. Smirnaa, Mila! Nyt sinä menet alas ja tuot jääkylmää
samppankaljaa tänne! Mutta ota parasta lajia, demi sec. Ja sitten me
ryyppäämme yhden pullollisen yhdessä ja opettelemme hurraamaan ihan
preussilaisella tavalla. Sitten minä menen kotiin ja sinä tulet minun
kamariini kello kahdeksalta. Joszi on siellä silloin myös. Mutta älä
Jumalan nimeen hiisku Joszille, että sinä jo tiedät tuumistani jotain.
Näitä asioita pitää säilyttää ankarana salaisuutena. Allez demoiselle!
(Mars matkaan, neiti!)
Huoaten helpoituksesta heittäytyi Gust vuoteelle, Miladan kulkiessa
käytävässä hitaasti, horjuen kuin horrostilassa, josta hän turhaan
koetti vapautua tavallisella tarkalla selväjärkisyydellään ja tuntien,
että tämä hetki ihan kuin seisoi, sillä siinä löivät menneisyyden ja
sinisessä sauhussa huojuvan tulevaisuuden aallot yhteen, silloin raikui
Gustin heleä laulunääni voittoisana ja herättävänä läpi koko talon:
-- Rientää täytyy,
rientää kauas -- kodistani,
ja armaiseni myös...
Milada seisahtui hetkeksi kuuntelemaan, neidit kääntyivät levottomina
unessa ja Miller taukosi äkkiä torkkumasta pää huojuvana.
Kuudes Osa.
Yksinäisyydessä.
Johdesana:
Kuolemattomat synnyttävät hukkaan joutuvia lapsia.
(Goethe.)
Lolosta, tuosta uudesta Budweisiläisestä tytöstä oli Miller saanut
maavaivan. -- Että hänen pitikin saada tuon siivon Bine Michalin, tuon
herttaisen olennon tilalle tällaisen! Ja Milada sai kuulla Milleriltä
millainen huolimaton ja vastaanhangotteleva tuhrumaija tuo tyttö oli,
ihan vailla ihmistapoja ja käytöstä. -- -- Hän ei ollut hituistakaan
innostunut tehtäväänsä, istui jossain salin nurkassa, eikä osannut
suutaan avata kun joku jotain kyseli; ja tietysti olivat tulokset
asianmukaiset. Häntä saattoi sietää näin kesälomalla, jolloin talossa
pääasiallisesti kävi vain ulkomaalaisia ja matkustavaisia, jotka
tahtoivat nähdä merkillisyyksiä. Mutta eiväthän nekään voineet tyytyä
kivenkappaleeseen. Ja Miller kulki ympäri ruikuttaen ja veuluten kuten
aina, jolloin pelkäsi tulojensa vähenevän.
Tuon Lolon itkupuuskan jälkeen, jonka Milada oli saanut kuulla heti
hänen saavuttuaan taloon, ei Lolon suusta saanut enää monta sanaa. Lolo
pysyi luoksepääsemättömänä, vastaten jöllimäisenä kaikkiin kehotuksiin
ja käskyihin. -- Teenhän minä sen, -- tiedänhän minä sen sanomattakin!
Lolo oli kyllin kaunis, miellyttääkseen miehiä. Hänen sysimustat
silmänsä ihan paloivat, kun hän joskus pelotta ja suoraan katsoi toista
ihmistä silmiin. Mutta hän kyyristyi enimmäkseen velttona tuoliinsa,
hypistellen hiussuortuviaan ja heräsi kuin unesta, jonkun puhutellessa
häntä. Ihmeellistä kyllä, niin hänen kumppaninsa kiintyivät häneen
pian. Hän oli antelias ja kiltti, lainasi muille hajuvettä, kampoja ja
paitojaan ja teki yleensä vastustelematta kaikkea, mitä häneltä vaan
pyydettiin.
Niitten miesten mielestä, jotka tahtoivat metelöidä, ei hän
luonnollisesti kelvannut mihinkään. He hylkäsivätkin hänet pian,
sanottuaan pari huonoa vitsiä. Ja sitten hän taas sai istua Millerin
kiukuksi yksin salin nurkassa, hypistellen tuijottavin tylsin katsein
hiushaiveniaan.
-- Mitä hän teidän kanssanne puhuu, uteli Milada toisilta tytöiltä.
-- Häneltä on ryöstetty rahaa Fischerillä, -- eikä hän ylimalkaan puhu
paljoa kanssamme.
-- Hän on kovin peloissaan, vapisee kaikesta. Muuta emme tiedä. --
Kaikesta hän sävähtää, miksi ja miten niin vähästä, en tiedä, sanoi
toinen tyttö.
Silloin Milada meni suoraan Lolon luo. -- Mikä sinulla on? -- Eilen
eräs herroista valitti sinun johdostasi suoraan neiti Millerille. --
Rakas ystävä, näin ei asia saa jatkua, sinä et saa käyttäytyä tuolla
lailla.
-- Enhän ole ollut kenellekään hävytön.
-- Siitä nyt ei tässä ole puhettakaan. -- Mutta sinä työnnät ne
luotasi. -- Et vastaa kunnolleen. -- Mökötät. -- Aivan niin mökötät
vieraille kuin nyt minulle. Noh, mutta katso toki minua silmiin. Enhän
minä purase. -- Ole avosydäminen. Mikä sinua painostaa?
Aivan kepeästi Milada silitti Lolon sinisenmustaa, aaltomaista tukkaa.
Hellästi ja hiljalleen siveli Milada hänen otsaansa, joka uhmailevana
oli painunut alas. -- Noh, mikä sinua vaivaa?
-- Neiti rakas! -- Lolo vaipui polvilleen. -- Laskekaa minut pois
täältä! Jesuksen Kristuksen tähden, laskekaa minut, muuten minä kuolen!
Enhän minä pystykkään tällaiseen elämään.
-- Noh, mutta tyttö kulta, älä nyt puhu noin! Olithan sinä kaksi vuotta
Fischerillä. -- Siellä tottuu tällaiseen tehtävään. Älä nyt näyttele
minulle kometiiaa.
-- Voi, hyvä neiti, minullahan oli siellä vaan yksi sulho! -- Eihän
kukaan muu käynyt luonani kuin Karl. Minä vannon sen äitini sielun
autuuden nimessä, en muuta miestä pitänyt luonani. Ja juuri koska
Karlin päällikkö minua myös halasi, niin tapahtui tämä suuri
onnettomuus. Minä rukoilin Karlia: Anna hänen saada tahtonsa
täytetyksi, enhän tee sitä rakkaudesta. -- Kuka ties, sinä saat vielä
kärsiä tästä kiellosta ikävyyksiä. Anna perään. Mutta Karl ei
myöntynyt, ei missään tapauksessa. Silloin se onnettomuus tuli. Ja
Steger, Karlin lähetti, antoi minulle rahaa ja matkalipun. -- Sitten
David Fischer pani minut lukon taa. -- Ja kaikki meni. --
Matkapiletinkin hän vei.
Pyöreät, hennot kasvot saivat taas tuon pelokkaan, aran ilmeensä.
-- Neiti, tämä on puhdas totuus! Sen vannon Jumalan ja sieluni autuuden
kautta!
-- Älä nyt itke! Olisit aikoja sitten tämän sanonut! Kerro nyt
juurtajaksoin ja tyynenä! Miten sinä yleensä olet joutunut Fischerin
kanssa selkkauksiin? Etkö ole kotoisin Pragista, vaiko miten?
Tyttö nyökäytti päätään. -- Minun nimeni ei ole ollenkaan Lolo. Poldi
Schwartza on nimeni ja minä olen syntynyt Pragissa. Isäni... tyttö
keskeytti puheensa hätkähtävin katsein.
-- Kerro, kerro, kehoitti Milada.
-- Voi, hyvä neiti, älkää kertoko tätä ihmisille! Se saisi aikaan, että
isäni menettäisi työpaikkansa ja se tappaisi hänet.
Ja Lolo kertoi kaikki. Hän oli alkuaan kunnon perheestä. Isä oli
kreivillisen suvun Czerninin linnan talonmies sivurakennuksen puolella.
-- Poldi ei saanut koskaan yksin astua pois pihalta. Mutta
hovineuvoksetar Winter, joka oli kävelemässä Czerninin palatsin
puistossa, tahtoi väkisin saada hänet palvelukseensa. Silloin nuori
Karl herra kävi vielä sotakoulua ja neiti Aglaia oli viidentoista
vuotias. He olivat olleet molemmat kuin ystävättäret. Ja sitten rouva
oli ollut kovin hyvä! Hän sanoi, että jos hän, Poldi, tekisi askareensa
taitavasti, niin hänen kävisi hyvin maailmassa. Häntä pidettiin kuin
talon tytärtä. Kun Karl herra tuli luutnantiksi ja saapui kotiin,
lähetti hovineuvoksetar Agan Sweitsiin kouluun. -- Poldi itki silloin
kovin, mutta armollinen rouva sanoi, että nyt heillä on Karl herra
hellittävänä. -- Poldi sai Aga neidin vanhat liinavaatteet, puserot ja
koriste-esiliinat. Hän oli niin hieno ja hänen oli hyvä olla.
Illalla, kun vanha herrasväki meni teatteriin, piti Poldin keittää
teetä, leipoa kaakkuja ja järjestää leikkeleitä herra luutnantille,
joka ylipäätään söi yksin. Ainoastaan Poldi teki hänelle seuraa, sillä
herra sanoi, ett'ei ruoka muuten maistunut hyvältä. Usein herra puhui,
että hänet kai siirretään toiseen rykmenttiin, silloin hän ottaa Poldin
taloudenhoitajattarekseen...
Lolon silmät säihkyivät kuin tähdet. Hänen soikeat kasvonsa
pyöristyivät, suu suppeni iloiseen nauruun.
Mutta kerrallaan! -- Kerralla oli kaikki lopussa. Jos hän olisi
aavistanut, mikä siitä syntyi, niin hän olisi vaiennut. Mutta hän sanoi
sen vaan Karl herralle, sillä häntä peloitti niin ja hän voi usein niin
hirveän pahoin. Ja Karl meni suoraan äitinsä luo ja tunnusti hänen
tilansa laadun. -- Hyvä Jumala, millainen päivä! Kaikki huusivat,
hovineuvoksetar, keittäjätär huusivat, mutta Karl huusi enimmin. --
Poldi suljettiin palvelijattarien kamariin. Myöhään illalla tuli Karl,
hyväili häntä ja sanoi, että Poldin piti olla tyyni, sillä Poldin
vanhemmat eivät tulisi koskaan saamaan vihiä asiasta eikä hän jättäisi
Poldia koskaan pulaan. Kaksi päivää sen jälkeen pani Karl hänet roskiin
ja vei rouva Kratochwilin luo. Rouva oli halpautunut ja häntä
kuljetettiin sairastuolissa. Mutta hän oli taitava, ja vaikka se tuotti
kipuja, niin onnistui sikiön karkoittamistemppu hyvin.
-- Rouva Kratochwilin luona Poldi asui viisi kuukautta. Osan menoista
Karl maksoi. Mutta osaksi Poldi sai elantonsa siten, että siivosi ja
keitti ruokaa rouvalle, jonka luona kävi paljon, paljon hienoja naisia.
Niitä tuli omissa ajoneuvoissakin.
Silloin Karl siirrettiin Budweisiin. -- Mutta siellä ei Poldi
uskaltanut asua -- hänen julkisena lemmittynään. -- Se olisi
suututtanut sikäläisiä Karlin tuttavia. -- Siksi hänen täytyi ottaa
paikka Fischerin laitoksessa tarjoilijattarena. Karl antoi hänelle
ainoastaan oikeuden tarjoilla viiniä. Hän ilmoitti sen isännälle, joka
pyhästi vannoi noudattavansa herra luutnantin tahtoa.
-- Näin oli kaikki hyvin. -- Mutta sitten tuli tuo kamala juttu Karlin
päällikön kanssa. -- Keskellä tarjoilua tahtoi päällikkö syleillä
Poldia, sanoen ääneen, että kaikki tytöt ovat kaikkien vieraitten
yhteisiä. Ja koska tyttö ei elänyt Karlin kanssa, miksi hän ei antaunut
muille miehille, ja paljon muuta päällikkö rähisi. Oi miten hän oli
rukoillut, että Karl ei nostaisi siitä melua. Mutta Karl oli
itsepäinen, lupasi lyödä päällikkönsä kuoliaaksi. -- Noh, ja kerran ne
sitte törmäsivät yhteen. Karl löi päällikköään korvalle ja päällikkö
ampui revolverilla. Poldi kaatui lattialle, eikä muista sen enempää.
Kaikki meni ylösalaisin. Eversti tuli Fischerille ja piti hirveätä
ääntä. Laitos piti suljettaman ja se oli kamalaa.
David piilotti hänet johonkin huoneeseen, johon ei näkynyt ulkoapäin
mitään ovea. Siellä pelasivat upseerit tavallisesti rahasta onnenpeliä.
Illalla tuli Karlin lähetti Poldin luo, tuoden pari lyijykynällä
kirjoitettua kirjeriviä Karlilta sekä rahaa ja matkapiletin. Hän käski
Poldin lähteä heti talosta, maksaa Fischerille, mitä tämä vaati ja
matkustaa Pragiin rouva Kratochwilin luo. Sitten hän saisi lähempiä
tietoja. Hän, Karl, joutuu luultavasti Galiziaan, jos ei asia pääty
vielä pahemmin. -- Koko yön Poldi oli itkenyt.
-- David sanoi, että poliisit nuuskivat ympäri taloa, hakien häntä.
Myös Karl oli vangittu. Poliisit hakivat Poldia, koska tämä oli jutun
alkuunpannut ja tehnyt jotain muuta Pragissa Kratochwilin luona.
-- Ja Poldin täytyi huoneesta siirtyä keskellä sysimustaa yötä pimeään
kellariin. Siellä hän valvoi kauan, kauan, kunnes hän vaipui uneen
väsyneenä itkusta.
Vähän ajan kuluttua tuli David noutamaan hänet, sanoen poliisien
luulevan, että Poldi oli aikoja sitten livistänyt ja että Davidin isän
oli täytynyt maksaa suuria, suuria sakkorahoja Poldin tähden --
sataviisikymmentä guldenia. Ja sen Poldin täytyi maksaa Fischerille.
Karl oli Galiziaan komennettu ja oli antanut kunniasanansa, ett'ei
koskaan seurustelisi Poldin kanssa. Vastaisessa tapauksessa olisi hän
erotettu sotapalveluksesta.
-- Niin, neiti! Ja kun David nouti minut kellarista, niin hän varasti
kaikki rahani, sen vannon kaikkien pyhimysten nimessä. Karlin kirje,
matkalippu ja rahat olivat poissa. -- Minä sanoin sen Davidille heti,
mutta hän rupesi haukkumaan, että puhuin vielä kovalla äänellä. Ja
sitte hän piti minua vielä neljätoista päivää lukon takana. -- Kun
rupesin itkemään, vei hän minut taas kellariin ja antoi minun istua
pimeydessä ilman ruokaa, kunnes pyysin anteeksi. -- Lolo nyyhki. -- Hän
toi minulle lehden, missä seisoi, että Karl oli Galiziassa ja että hän
oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi linnaan.
-- Sitten David vei minut asemalle. Sitä edellisen yön vietin vielä
kellarissa. Kello viideltä aamulla me matkustimme tänne, neiti, ja
David sanoi, että minun täytyi jäädä tänne, muuten minut vietäisiin
vanginkyydillä Pragiin.
Lolo väänsi käsiään. -- Oi minun isäraukkaani! Eikä Karl tiedä yhtään,
missä minä nyt olen. Jos hän sen tietäisi, millaiseen paikkaan olen
joutunut! Jos hän saisi kuulla, miten hänen Poldinsa on käynyt, -- niin
hänelle tapahtuisi onnettomuus. -- Mutta hänen tähtensä olen vaiti,
vaikenen aina ja kaikista asioista, vaikenen.
-- Mutta sinä olet tyhmä, Lolo, sanoi Milada, joka oli kuunnellut
tarkasti, rahat tuo juutalaisroikale varmasti varasti ja kaikki, minkä
hän kertoi poliiseista ja rangaistuksesta, oli paksuinta valhetta. --
Oi sinua pöllöpäätä, olisit huutanut kovasti, olisit livistänyt hänen
käsistään rautatie-asemalla.
-- Mutta Karlin olisi täytynyt kaikissa tapauksissa luopua minusta tahi
sota-urastaan, vaikeroi tyttö. Fischer tunsi myös Kretochwilin jutun.