-- Tämä on hermostuttavaa, sanoi Gust suunpielet alaspäin kiristyneinä.
-- Tahdotko, että menemme alas?
Gust pudisti päätään. -- Ei viitsi ajatella.
-- Gust, sinä olet laiska.
-- Sanomattomasti. -- Hän nousi kyynäryspäälleen.
-- Isä-ukko on oikeassa, -- sanoi hän haukotellen, -- minun pitää
päästä täältä pois.
-- Tahtooko hän sen? --
Gust nyökäytti päätään. -- Kyllä. Tänään jälkeen aamiaisen oli minulla
kunnia puhutella häntä. -- Noh, hän oli sangen siivo. Miten on
kesäviettosi laita, kysyi hän kissan ystävyydellä. -- Lähdetkö
Berliiniin? -- Tiedätkö!? -- Gust työnsi Miladan hiukan luotaan. -- Isä
on päässyt rakkausjuttumme perille.
Milada puri hampaitaan. -- Mistä sen päätät?
-- Enkö tunne häntä! -- Hän tietää kaikki. Ollessani vielä lyseolaisena
oli hän kuin näkymätön urkkija. Miten ja kenen avulla hän urkkii, en
tiedä. -- Mutta hän tietää kaikki. Ehkä hän on lahjonnut tällä kertaa
Ollyn.
-- Mutta mene nyt!
Gust kohautti olkapäitään. -- Yhdentekevää. Isä voi ruveta kovaksi ja
saattaa meille paljon hankaluuksia.
-- Mitä sinä aiot tehdä, Gust?
-- Matkustaa tietysti. -- Gust heittäytyi taas pitkäkseen. Nyt alkaisi
kohtaus, jonka huipussa voisi sanoa: Sinä tulet tietysti mukaan. --
Vederemo! (Saammepa nähdä!)
Milada astui akkunan ääreen katsellen vilkkuvin silmin verhojen läpi
kirkkaan huikaisevalle kadulle. Aivan kuin räikeän valon nukuttamana,
ajattelematta katseli hän hetken kadulle. Sitten rupesi hänen päätään
pyörryttämään ja hän istui lukemaan kirjeitään. Hyvin tarkkaan ja
vaikeasti täytyi hänen koota sanat, voidakseen käsittää kirjeitten
sisällön. --
Tohtori Lamberg karhusi Mizziä siitä, että tämä oli jäänyt kolmannen
kerran velkaa. Hän ei aio häntä enää tarkastaa. --
Milada viskasi kirjeen pois. -- Katso Lambergia! Ansaitsee tuhansia
meiltä ja kitkuttaa muutamia markkoja...
-- Kuule, sanoi Gust pistävästi ja värähtävällä äänellä, eikö meillä
ole muuta keskustelu-ainetta kuin tohtori Lamberg?
Milada katsoi häneen oudoksuen. Gust oli ristinnyt käsivartensa, hänen
silmänsä säihkyivät hillitsemättömästä vihasta.
-- Onko sinusta siis yhdentekevää, lähdenkö vai jäänkö!? Suvaitsetko
sinä olla kivestä?
-- Mutta Gust! Sinähän lähdet kai pariksi viikoksi, siihen olen
valmistautunut jo suhteemme alusta, sanoi Milada katsellen pelokkaana
Gustia.
-- Kun minä nyt lähden, jään vuosiksi, vastasi Gust, enkä tiedä,
palaanko koskaan.
-- Gust! -- Milada ei huutanut, hän liikahti vaan vähän käsivarttansa.
Gust juoksi vuoteeltaan ja heittäytyi Miladan eteen. Miladan kasvoissa
oli jotain, joka häntä pelästytti, ne olivat lyijyn harmaat ja jäykät,
-- oli kuin kaikki veri olisi niistä virrannut pois.
-- Näetkö, Mila, minähän tiesin. -- Gust hengitti voitonriemusta
raskaasti.
-- Näkisi vaan Joszi, ajatteli hän ensi työkseen. Hän syleili Miladaa
hellästi. -- Sinun ei pidä aina olla noin kova.
(Nyt Joszi se aasi häviää vedonlyönnissä.)
-- Enhän minä tiennyt, mutisi Milada avuttomana, -- minä luulin sinun
lähtevän vaan lyhyeksi ajaksi.
-- Sinä et nyt saa kuvitella, etkä luulla mitään, rakas Mila, kuuntele
vaan minua ja luota minuun. -- Gust veti hänet luokseen.
-- Kuule nyt, rakas, kolme päivää olen miettinyt, miten me
järjestäisimme asiamme. Sinä et ole sitä vaan huomannut, enkä minä
tahtonut saattaa sinulle ikävyyksiä. -- Tahdoin ratkaista kaikki yksin.
Isä-ukko on saanut tietää kaikki. Hän vihaa minua, eikä soisi minulle
minkäänlaista ilonkipinää maailmassa. Hän osaa eroittaa meidät, Mila!
Hänellä on rahavalta, minä tiedän sen. Hän ei nyrkillään iske ensi
kertaa onneani rikki. Minun täytyy siis varustautua kaiken varalle.
Pitää olla asestettu kun ukko hyökkää. Lisäksi hänellä on useampia
muita valtteja. -- Kuule, sinun asemassasi Mila on kansalaisena aivan
turvaton. Isän tarvitsee antaa vaan viranomaisille viittaus ja sinun
täytyy hävitä kaupungista. Kaikki nuo tiedot, nuo mielikuvat, nuo
mahdollisuudet repivät sisälmyksiäni. -- En voi enää rauhassa jatkaa
lukujani. Alituinen huoli sinusta ei suo minulle rauhaa. -- Mila, minä
olen mies, minä kärsin kovin nähdessäni sinut tällaisessa ympäristössä.
Gust nojasi päänsä Miladan olkapäähän nyyhkien.
-- Mitä tämä merkitsi, -- ajatteli Milada -- onko rakkautemme lopussa?
Meneekö nyt haaveitten harso rikki, onko onneni hälvennyt? -- Ja hän
tuijotti epätoivoisena sielunsa synkeyteen. Kaikki oli kuin hävinnyt,
hänellä ei ollut lohdutuksen sanaa Gustille ei yhtään hyväilevää sanaa,
ei ymmärrystä. -- Kaiken tuon olisi Gustin pitänyt osata edellyttää. --
Mitä minä vastaan, ajatteli Milada, hän vartoo vastausta. -- Mutta
Milada halveksi itse onnensa romahduksessakin valheen pelastusköyttä.
-- Minä tiedän, että minä menen rappiolle rakkautemme tähden.
-- Sinä elät täällä Milada, minä elän toisessa mailmassa. Vaikka
välillämme ei olisi muuta kuin yö se kauhea yö, jonka toimit täällä, on
sieluni kuin kidutuspenkillä.
-- Minä olen koettanut unohtaa, mutta kun olen yksin kotona ja painan
yöllä pääni patjoihin, tulevat kuvat mieleeni. -- Minä näen... Hirveää!
-- Gust juoksi pystyyn. -- Milada, jos et tahdo tehdä minua hulluksi,
niin tee tästä loppu... Älä katso noin minuun. Enhän minä halua erota.
Ennemmin voisin itseni surmata. Sinähän tiedät, Mila, ett'en voi
koskaan ketään naista rakastaa niinkuin sinua. -- En voi koskaan niin
itseäni unohtaa.
-- Unohtaa -- --? mutisi Milada.
Gust siveli otsaansa. -- Koeta, miten päätäni polttaa, sanoi hän
nauttien hetken Miladan sormien viileydestä. -- Sitten hän hyökkäsi
edelleen.
-- Kuule, Mila! Minä olen puhunut tästä Joszin kanssa. Hän tietää
kaikki. Hän tuntee mielentilani. Me olemme yhdessä laatineet
suunnitelman. -- Se ei ole hetken tunnelman tulos. Sitä on joka taholta
punnittu. Me lähdemme kaupungista pois kolmisin ja lähdemme Berliiniin.
-- Kaikki kolme. -- Gust katsoi Miladaan, -- joka nojasi kasvonsa
käsiinsä kuunnellen tarkasti. -- Syvä uurre syntyi Miladan
kulmakarvojen väliin. -- Hän punnitsi sanojaan. -- Gustin tuli vaikea
olla.
-- Me matkustamme kaikki kolme Berliiniin. Minä tunnen olevani siellä
kotonani. Elämä on siellä toisenlaista, suurpiirteisempää, vapaampaa,
virkeämpää. Siellä eletään uudessa ajassa. Täällä siitä vaan soitetaan
suuta. Siellä saa miljoonien keskellä elää omaa elämäänsä.
-- Sinä et tiedä, ketkä täällä riippuvat niskassani! Täällä on tätejä,
setiä, orpania, ja kaikki ovat mahtavia miehiä. Ne tunkeutuvat
yksityisimpiin elämänoloihini kuin hollitupaan matkustavaiset. --
Täällä elän aina en famille. (Perheessä).
-- Ja minun pitää tulla kanssasi Berliiniin?
-- Eikö sinulla ole siihen syytä, Mila? Minun kehitykseni on...
-- Sitä juuri mietin. -- Milada peitti silmänsä kädellään.
Gust repi viiksiään.
-- Me emme koskaan mene lailliseen avioliittoon, minä ja Joszi, se on
varmaa, sanoi hän hermostuneena. -- Tuntuu, kuin me haluisimme sinua
itsekkäistä syistä... Se ei ole totta, Joszi kunnioittaa sinua kovin.
-- Hän tietää varsin hyvin, kenelle kerran jätän...
Gust taukosi puhumasta vetäen levottomana käden Miladan silmiltä. --
Katso toki minuun, kun puhun. Sinun itseesi sulkeutumisesi hermostuttaa
minua. Me olemme aikoneet ehdottaa, että lukisit lääketiedettä
Berliinissä. Sinä olet lahjakas, täällä menee sinussa kaikki, kaikki
rappiolle. -- -- Sellainen tulevaisuus, -- minä aion antautua
lapsentautien lääkäriksi. -- Sinä tulet kovin innostumaan sellaiseen
tehtävään.
-- Voi, mitä sinä haaveksit, Gust, sanoi Milada surullisena hymyillen.
-- Epäiletkö? Eikö se ole mahdollista? Eikö sitä jaksa toteuttaa?
-- Minä olen siksi liian vanha, vastasi Milada, sama liikutuksen ilme
kasvoissa, jonka näkee vanhemmilla ihmisillä heidän puhutellessaan
lempilastaan...
-- Kuudessa, seitsemässä vuodessa olet valmis.
-- Kuule, sanoi Milada niin painavasti kuin ihmisääni saattaa, sinä et
aavista, miten vanha ja väsynyt minä olen -- alkamaan uutta elämää.
Milada hengitti syvään. -- Olisit tullut viisi vuotta sitten, nyt on
kaikki myöhäistä.
-- Sinä et siis tule mukaan, sinä kieltäydyt, sanoi Gust nousten
seisomaan.
-- Minä olen sidottu välikirjalla Milleriin. Niin kauan kun hän pitää
liikettä, täytyy minun olla täällä. Mutta ei kieltoni riipu sittenkään
siitä. -- Miller voi mennä vaikka heti luostariin. -- Ja sitten olen
vapaa. -- Vapaa? -- Vapaako?
Milada pudisti kepeästi päätään.
Gust polki lattiaa. -- Sinä et rakasta minua! Sinä olet valehdellut
minulle. Rakkautesi oli oikku! Ja Gust heittäytyi tuoliin kätkien
kasvonsa sen nojapuupatjaan.
Joszi oli oikeassa. Häntä Gustia oli vedetty nenästä. Mutta miksi? --
Mikä pidätti Miladaa? Ei hän itse asiassa itsekään pitänyt Berliinistä.
Mutta nyt hän ei voinut matkaltaan peräytyä. -- Nyt hänen täytyi
matkustaa.
-- Pelkäätkö menettäväsi rahasi? -- Kyllä minä... Tuo lause oli raaka.
Ja ennenkuin Gust oli ehtinyt lopettaa, ehkäsi Milada häntä
käsivarrellaan.
-- Älä puhu noin, sanoi hän hiljaa.
-- Noh, älä siis ole kuin mikäkin arvoitus! Sinä kätkeyt arvoitusten
varustusten taa. Minä menetän malttini.
Milada oli asettunut lempiasentoonsa ikkunan ääreen. Gust kiersi
hermostuneena paperossia sormillaan rikkoen sen.
-- Sinä, Gust, olet onnellisempi kuin minä, sanoi lopuksi Milada
hengittäen syvään, sinä löydät sanoja, -- minä haen niitä turhaan. Minä
kaihoon niin sanomattomasti, minä kaivertelen ja myllerrän
sielunilmiöitäni, mutta kaikki jäävät minulle harmaiksi, varjomaisiksi
ja käsittämättömiksi. -- Minä tiedän, ett'en voi sitä sinulle selittää.
Milada astui Gustin luo vaipuen hänen tuolinsa viereen. -- Kuule, minä
en ole vapaa. En saata olla sanomattoman onnellinen silloin, -- en
syödä itseäni kylläiseksi, kun muut näkevät nälkää.
-- Sen ymmärrän varsin hyvin, sanoi Gust ylevämielisesti, samalla
päässen painostavasta mielentilastaan, sillä hänen aivoissaan sarasti
uusi onnistuneempi asiain käänne. -- Sinulla on katutyttöjä
hoidettavina. Ne luottavat sinuun, sinusta on tullut heidän n.s.
Messiaksensa.
-- Eikö asiain laita ole vähän niin? He pitäisivät tämänlaista
poistumista, -- pakoa, joksi sinä sitä sanot, -- petoksena tahi jonain
sinnepäin. Tämähän on yleensä luonnollista. -- Mutta minä vakuutan,
että noita olentoja voidaan toisella tavalla yhteiskunnallisesti
turvata.
-- Minä olen erään pelastuskodin johtajattaren hyvä ystävä. Anna
minulle holhokkiesi osoite! Ehkä Fannikin saattaisi kuulua niihin.
Yleisessä kodissa heitä voidaan suojella paljoa paremmin, kuin mitä
sinä saatat. Noh, etkö sinä sitten ole vapaa ja esteetön?
-- Voi, Gust, miten ihmeen yksinkertaista ja vastustuksetonta on
sinusta asioitten järjestäminen pahimmassa kuilussa, kun vaan sormesi
ojennat. -- Minäkö olisin vapaa!? -- Horner sanoi minulle kerran:
-- Jospa aavistaisit tyttö, mitä merkitsee käsite: vapaa. -- Jokainen
voi ehkä olla vapaa ulkonaisesta pakosta ja taidosta, tehdä
mahdottomia, mutta olla vapaa haluistaan ja sisäisistä sielun
sysäyksistään, -- se kuuluu Jumalan ominaisuuksiin. Jumalan korkein
oikeus on olla -- täysin vapaa. -- Sinä, sanoi hän minulle, voit kyllä
aukaista sen kohtalon lankavyyhdin, johon olet kiinnitetty, ihan kuin
lapsi irroittaa paperileijansa kääreestä, -- mutta pitemmälle ei
vapautesi ulotu, kuin mitä nuora myöntää. -- Ja sinä voit jo alussa
huomata, miten lyhyen matkan saat ponnistella. -- Kohtalon köysi
kiskasee sinut onnettomuuteesi takaisin, olisitpa lentänyt miten
korkealle tahansa sini-avaruuteen. -- Niin puhui Horner... Ja minä
tunnen, miten köysi kiskoo... Ja köydessä on vaan määrätty mitta.
-- Sinä jätät minut vaan ällipäisen periaatteen vuoksi, sanoi Gust
halveksivasti, vaikkakin tyynenä.
Milada katsoi häneen rukoillen suurin, vakavin silmin: -- Voitko sinä
tehdä tehtyä tekemättömäksi, Gust? Voitko tehdä olemattomiksi kaikki
sen, minkä olen nähnyt ja kokenut varhaisimmista lapsuuden muistoistani
alkaen, voitko tehdä tyhjiksi kalkki ne surkeuden kuvat siihen asti,
siihen siunattuun hetkeen asti, jolloin opin sinut tuntemaan? Voitko
puhaltaa sammuksiin kaikki elämäni menneet vuodet kuin häilyvät liekit?
-- Gust, minä olen teeskennellyt silloin, kun olen seurassasi nauranut,
leikkiä laskenut ja suudellut sinua! Minä en olisi saanut antautua
lempeesi. Minulla ei ollut enää oikeutta antaa itseäni miehelle. --
Minä en ole vapaa. -- Minunkaltaisteni ihmisten täytyy jäädä
yksinäisiksi. Minulla vaan ei ollut voimaa kulkea suoraan tietäni. --
Minä menin harhaan. Rakastuin sinuun.
Aivan mielikuohujen vallassa kumartui Gust Miladan yli. Hänen tunteensa
vääntyivät epätoivoisina kuin kahden rautakovan puserrusruuvin välissä.
Miksi piti puhua tästä repivästä seikasta, miksi hänen täytyi kuulla
siitä puhuttavan? Hän ei jätä sittenkään Miladaa. Matkustakoon hän
sitte Berliiniin tahi ei! Juuri siksi, että hänet pakotettiin luopumaan
Miladasta, ei hän hänestä luopunut. --
-- Toinen rautaruuvi pusertui tuskaa tuottaen hänen pehmenneeseen
tahtoonsa. -- Hän oli menettänyt vedonlyöntinsä! -- Hänen täytyi taipua
Miladan tahtoon, langeta hänen kaulaansa rukoillen, senkin hölmö! Ja
Joszi jumalallisessa itsetyytyväisyydessään oli taas ollut oikeassa.
Milada jatkoi: Vaikka kulkisin minne tahansa, seuraavat minua elettyjen
päivieni tulokset. Ne ovat muodostaneet luonteeni. Uusi elämä voisi
ruveta kiduttamaan minua. -- Minä en voisi mitään siinä toimia, sillä
entiset avuni olisivat tehottomat. -- Minä en olisi sitte enää
Milada!... Pysy tyynenä! Minä tahdon, että sinäkin kerran kuuntelet
minua!
Milada pyyhkäsi otsaansa kädellään: Kerran halusin ottaa selvän
meikäläisten olemassa olon merkityksestä. Tahdoin ymmärtää, mitä
meikäläiset oikeastaan ovat. Miksi meidän täytyy piileskellä
sokkeloissa, miksi meiltä riistetään tahtomisen mahdollisuus, miksi
meidän täytyy hukkua lokaan? Ja kun pääsin siitä selville, hänen,
Hornerin johdolla, -- Milada nousi seisomaan kuin ajatustensa
kiihoittamana, -- silloin rupesin vallankumoukselliseksi. Me tahdoimme
lyödä alas vanhan maailman. Me tahdoimme rakentaa uuden. Älä naura! Tuo
kumouksen aate oli hurmaava. Se oli nuoruuteni aate. Minä olen elämäni
ijän kiitollinen siitä, että olen oppinut tuntemaan sen. Koko elämäni
muuttui toisenlaiseksi tajunnassani. Opin paljon. Luin kirjoja, joissa
oli vakavia, vaikenevia ajatuksia, numeroita ja rautalujia tieteellisiä
sääntöjä, ne tekivät entisyyteni katsantokannoille tenän. Ne ajatukset
palauttivat haluni, -- ne kiihoittivat toisia pyrkimyksiä, ne soivat
sielulleni lepoa, kuin ottaen sen helmaansa. Silloin muuttui vihani
kovaksi ja jäiseksi! Hetken minun sisäinen elämäni kuin taukosi. Sitten
siitä versoi tuhansia hentoja oraita. Nyt en voi muuta kuin rakastaa.
Mutta minun täytyy rakkaudessani auttaa tarvitsevia, Gust. En tunne
elämää enää pintapuolisesti, en tirkistä siihen ulkoapäin vaan
uteliaisuudesta. Nyt tiedän, miltä kannalta se on otettava. Siihen
tarvitaan paljon rahaa. Siihen tarvitaan vielä enemmän alttiutta.
Minä tiedän jotain, Gust, jota kaikki sinun pelastuskotiesi
johtajatarystävättäret eivät tiedä. Nämät tytöt eivät tarvitse kuin
vähäsen iskun, jotta ne taas vajoovat takaisin, ne eivät kaipaa muuta
kuin kehoittavan hymyn noustakseen. Meikäläisiä täytyy kohdella
loppumattomalla, vaihtumattomalla anteeksiantamisella, meitä täytyy
taluttaa kädellä, jota ei koskaan puida vihasta nyrkkinä. Oikein
sanoit, ett'en ole voinut vielä ketään pelastaa täältä. Pelastaa? Jo
onnen, levon ja luoton hetki on pelastusta. Oi Gust, vaikkapa antaisit
leivänpalasen vaan nälkiintyneelle, niin voisit sillä kertaa pelastaa
hänet varkaudesta ja rikoksellisuuden tieltä. Hän on saanut vatsansa
kylläiseksi, hän on lauhtunut. Häntä on avustettu eikä rikoksellisuuden
kiusaus ole hänessä enää niin kova kuin ennen. Sinä olet tehnyt teon,
olet rakentanut varustuksen, jonka takana hän on suojassa. Minkä teen
yksilölle, tuottaa jo menestystä ja se hetki olkoon siunattu. Minun
täytyy auttaa, Gust! Rintaani polttaa säälin tunne vertaisiani kohtaan,
se polttaa kuin haava. Koko elämäni ajalla on eräs tosi-asia selvinnyt:
-- Rakastan noita kurjia naisia.
Miladan puhuessa oli Gustin kasvoihin ilmennyt kovuuden piirre, hänen
tavallisesti naisellisen herttaisesti hymyilevän suunsa ympäri ilmestyi
terävä pusertunut piirre. Jos Milada nyt olisi tarkannut häntä, olisi
hän nähnyt hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä David Brennerin
rautalujien kasvonpiirteiden kanssa. Mutta Milada seisoi ikkunan
ääressä katsellen kesävaloa ulkona, kunnes hänen silmiinsä sattui niin,
että hänen täytyi niitä siristää, kääntää poispäin ja kätkeä
suojelevien silmälautojensa alle.
-- Isäni on rikas talonpoika, alkoi hän hiljaa uudelleen kuin puhuen
itsekseen, vaikka joka sanassa värisi viiltävä mielenliikutus.
-- Kuin ruhtinas hän vallitsee kartanoaan. Äiti oli syntynyt
vuoristossa köyhäin kutojatyöntekijäin kylässä. Äiti oli ihana ja
suloinen! Hän osasi nauraa ja laulaa. Kaikki miehet jumaloivat häntä.
Mutta viettelijä ei tahtonut häntä ottaa lailliseksi aviovaimokseen,
hän ajoi äitini pois talostaan. Silloin äitini vaelsi pois
kotiseudultaan kantaen minua syntymätöntä kohdussansa, ja hän sai
suojan tässä talossa. Hän ei laskenut ketään omaista enää
lähettyvilleen. Hän ristiinnaulitsi perheylpeytensä. Täällä hän
synnytti minut. Tätä ilmaa olen kehdossani hengittänyt. Tämä taivas
opetti minulle ensimäiset satuni. Sateella olivat vedenpisarat minun
juomani. Kellastuneet lehdet olivat ainoat leikkitoverini, niitten
perästä juoksin, niitä puhuttelin suuttuneena, kun en niitä saavuttanut
tuulella. -- Kun minun oli vilu, vastattiin minulle, hanki itse
itsellesi suoja.
-- Silloin menin kadulle ja lämmittelin itseäni auringon valossa. --
Jos minun oli nälkä, sanottiin, hanki itse ruokasi. -- Silloin menin
kadulle kerjäämään, ja katu yksin antoi minulle leipää. Aina vaan sain
etsiä kadulta onneani. -- Kukaan elävä olento ei minua hellinnyt. --
Katu oli kotini. -- Katu oli äitini. -- Eikö minulla siellä ole
tuhansia siskoja!