Miladassasi.
Gust joutui sangen tuntuvasti ymmälle.
-- Milada ei voikaan tulla, sanoi hän Joszille, joka makasi sohvalla
poltellen tupakkaa, hän tahtoo että me menisimme hänen luokseen. --
Mitä sinä arvelet?
-- Mennään sitten.
-- Mutta minua ei tämä juttu, -- Herra ties, -- ollenkaan miellytä
näin. Se on toki, -- etkö myönnä? -- Se on vähän kiusallista, että
menisin sinne -- taloon.
Savupilven takaa luki Joszi: -- Sa kutsuit pirun, pelkäät liekkiänsä.
Gust punastui hiusmartoon asti. -- Sinä et kai uskone, että --
hän -- --
-- Mutta minä pyydän, nenästä vedettävä rakastunut mies, älä heti
päälle lennä. Ja älä tee asioita mutkallisemmiksi, kuin mitä ne ovat!
Milada ei voi tulla sinun luoksesi, ergo (siis) sinä menet hänen
luokseen.
-- Ole hyvä, Joszi, ja ota minun asemani kerrankin vakavalta kannalta!
Joszi nousi istumaan vääntäen kasvonsa seitsemään mutkaan. Hän puri
hampaitaan lujasti ja suoraan yhteen, aivan kuin joka kerta, jolloin
jokin seikka tuntui hänestä kuoleman vakavalta. -- Näin siis!
-- Pölkkypää! -- Gust kulki pitkin askelin huoneessa edestakaisin.
Äkkiä, kotvan epäröityään, otti hän Miladan kirjeen lompakostaan,
tarjoten sen sanaa sanomatta ystävälleen.
Joszi kiersi lehteä sormiensa välissä, sitten hän nousi seisomaan,
astui ikkunan ääreen lukemaan kirjeen alusta loppuun.
Hetken kuluttua sanoi hän varovaisena: Asian laita on siten, kuin
kuvittelin. Nuo naiset ovat vaarallisia, jos ei sitä nautintoa, jonka
heiltä saa, sovi heille maksaa rahassa. -- Vai niin, rakastaja, älä nyt
lennä pystyyn! Minä en ajattelekkaan rahaa. Tämä maksaa enemmän kuin
rahassa voidaan arvostella. -- Tämä nimittäin -- Joszi huuhtoi
kädellään, laskeutui sohvalle ja sytytti uuden paperossin.
-- Noh, mitä sinä taas haistat merkillistä, sanoi Gust sisällisesti
tyytyneenä sanainsa vaikutuksesta. Sinä ihan hermostutat ihmisen
elävältä, leikkaajan naamallasi.
-- Gusti poikaseni, tule tänne ja ole järkevä! Lupaa eräs asia! Älä
anna käyttää itseäsi mihinkään, älä lupaa mitään ja älä sitoudu
mihinkään neuvottelematta minun kanssani. Näitten puitteiden sisässä
saat tehdä mitä tuhmuuksia tahansa! -- Joszi tarjosi hänelle kätensä.
Nämät sanat kaikuivat niin pakottavan vakavilta, että Gust, entisen
kasvatuksensa perusteella suostui täyttämään Joszin vaatimuksen.
-- Bene! (Hyvää). Ja lopuksi voi sentään ottaa huomioon sinun terveen,
siunatun itsekkyytesi, Gust -- sillä sinä et ole suotta rautakauppias
David Brennerin poika.
* * * * *
Liike oli taas ollut kesäkuukausina huomattavasti lamassa kuin
tavallisesti. Miller vikisi aikansa mukaisesti, yrittäen kaikenlaisilla
kitkutuksilla ja säästöillä menoja supistaa. Tyttöjen lukua
vähennettiin. -- Ne, jotka vaan olivat tilaisuudessa poistumaan,
pääsivät lomalle ja läksivät kylpylaitoksiin. Näitten joukossa hävisi
Putzi, joka oli saanut jostain rahoja, ja hän hävisi maailmaan eräänä
varhaisena aamuhetkenä yhtä salaperäisellä tavalla kuin millä oli
saapunutkin. Myös Rampa-Anna joutui maalaisjoukkioon. Hän oli aikojen
kuluessa muuttunut niin pisteliääksi ja sapekkaaksi, niin että häntä
eivät hyvänahkaisimmatkaan talon ystävät jaksaneet kestää. -- -- Annan
tilalla kompuroi talossa paksu puolalainen Lola-niminen tyttö, -- oikea
lellun ihanne, joka antoi toisten menetellä kanssaan, miten vaan
halusivat. Sitävastoin oli Zimmermannilta saatu eräs läpiliipatun,
pienen röyhkeän vaaleatukkaisen riiviön ihanneilmiö, jonka nimi oli
Mizzi Chvojka ja joka oli ollut aikoinaan mamma Zimmermannin laitoksen
tähti ja suosikki; Mizzi oli hyvin tuottava, kohteliaasti lörpöttelevä
olento, joka jäykän otsaisessa lukuisten kiharoiden ympäröimässä
kallossaan keksi mitä arvaamattomimpia sikamaisuuksia.
Nyt joutui jo Binenkin eron aika. Hän vastaanotti tiedonannon siitä,
että hän joutui Budweisiin, vaan päännyökkäyksellä, hän ei kysellyt
edes sikäläisiä olosuhteita eikä toimintaehtoja. Ja kun Milada kysyi
hämmästyneenä, miten hän saattoi ottaa tiedon tuolla lailla vastaan,
vastasi Bine!
-- Sehän on yhdentekevää...
-- Jos he tekevät sinulle vääryyttä, niin väisty Bine! Älä metelöi, älä
pirstaa, mutta lähde tyynesti pois! Se vaikuttaa sinun eduksesi.
Bine pudisti päätään. Minuun ei mikään enää koske, vastasi hän tylsänä.
Eräänä jälkikesäkuun iltana hän läksi. Spizzari oli häntä noutamassa
ajurilla. Spizzari nuuski talossa ja vilkutti merkitsevästi silmiään
Miladalle. -- Parin päivän kuluttua saapuu Budweisiläinen tyttö, --
Fischer kirjoittaa, että tyttö pelkää kovin poliiseja.
-- Sepä ihanaa. Lopuksi hän laahaa kaikki etsivät talooni, sanoi
Miller.
-- Rakas rouvaseni, te luulottelette liikaa liikkeestänne, nauroi
Spizzari ivallisesti, suositellen itsensä.
Käytävässä suudeltiin ja syleiltiin loppumattomiin. Bine kulki kädestä
käteen.
-- Tässä on silkkihuivi, nyyhki Gisi, sitoen jotain Binen kaulaan. --
Junassa vetää.
Milada sanoi viimeisenä sananaan: -- Pää pystyyn Bine! Väisty
ylivaltaa!
Sitten roskat läksivät liikkeelle kolisten kadulla. Kerran vielä Bine
käänsi päänsä nähdäkseen entisen olinpaikkansa. -- Mutta Milada ei
seisonut, kuten Bine toivoi, portilla nyökäyttäen päätään... Luukut
olivat kiinni; sokeana ja vaiti törrötti siinä Punatalo.
Bine huokasi... "Tohtori" oli kai tuolla ylhäällä. Ja tuo viimeinen
katkera pettymys kiertyi hänen mielensä ympäri kuin kivikuori.
* * * * *
Miladan suhde "Tohtoriin", joksi Gust yleisesti kutsuttiin talossa, oli
jo muutamien päivien kuluttua tunnustettu salamannopeudella
luonnolliseksi. Kaikenlainen panettelu, juoruaminen ja urkinta oli
näille ihmisille outo, vaikka ne porvarillisissa piireissä olisivat
sekottaneet joka-ikisen tällaisen suhteen miehen ja naisen välillä. --
Punatalon maailmassa ollaan sittenkin paljon vähemmän kateellisia,
paljon hyvänluontoisempia ja suvaitsevampia elämän luonnollisimmissa
kysymyksissä kuin muualla yhteiskunnassa.
-- Heidän on hyvä olla, huokaa kai jokunen. Mutta ei kukaan tee rivoja,
omaa itserakkauttaan kutkuttavia viittauksia, ei kukaan ennusta
pahinta, ei puno likaisia juonia nuuskien ja penkoen tapahtumain syitä
kateellisena voivottaen, miten tuo juttu selvinnee ja kuinka voi
yleensä ymmärtää, että tuo mieskin pitää tuosta naisesta y.m., y.m.
-- Gust, joka oli juuri syntyään ahdasmielisestä poroporvarimailmasta,
viihtyi hyvin tällaisten ihmisten parissa, jotka antoivat hänen
persoonalleen asianmukaisesti tilaa kunnioittaen toisten ihmisten
taipumuksia. Se teki häneen terveellisen ja rauhoittavan vaikutuksen.
Otettiin ylimalkaan tosi-asiana vastaan se, että Gust ja Milada olivat
pari, Millerkään ei pannut tätä vastaan eikä vikissyt.
Hän tervehti päinvastoin Gustia sangen kunnioitettavasti kumartaen joka
kerta, kun tapasi hänet käytävässä eikä jättänyt koskaan kiittäen
esiintuomasta, miten tuo herra Brenner oli vakaantunut.
Gust olikin pitkän kinailun jälkeen Miladan kanssa ajanut tahtonsa
läpi, että hän maksoi itse Millerille kaiken minkä talossa kulutti.
Usein Gust viskasi Millerille suuren kultakasan, jättäen pikkurahat
jälelle pöydälle. Neideille Gustin jokapäiväiset käynnit tuottivat
onnellistuttavamman vaihtelun kuin ennen.
Ja kuin ennenkin, tuskin kynnyksen yli astuttuaan, joutui Gust
innostuneen naisjoukon keskuuteen, josta hän suurella vaivalla pääsi
irti. Hän koetti irtaantua tahallaan jotensakin tuntuvalla miehisellä
ylimielisyydellä, hiljaisuudessaan odottaen, että Milada sen johdosta
tekisi muistutuksia ja viittauksia. --
Mutta Milada vaikeni. -- Ehkä onnekas vaisto hänet siihen johdatti
tahi rakastuneen naisen luontainen itsekkyys, joka ei osoita
tarkoitusperäisyyden, eikä järjestelmällisen kiehtomisen merkkiäkään.
Milada oli tullut nuoreksi, hän eli huolettomana. Hän eli uutta,
autuaallisen lennokasta lapsuuden aikaa, hän puhui merkityksettömiä,
haaveellisia sanoja, hän nauroi heleästi näkyvästi vähäpätöisten ilon
aiheitten elähyttämänä, ja hän nauroi, milloin ja missä vaan.
Hän versoi. -- Ja luonteensa tuhannet myöhästyneet kukkaset hän levitti
ajattelematta ja onnensa herpauttamana sille harmaalle elämänmatkalle,
jonka Gust ja hän yhdessä vaelsivat.
Hän nauroi, kun tytöt kiersivät piirissä Gustin ympärillä, hän nauroi
Gustin suuttumuksesta rypistyneelle otsalle, miten hän liiotellen
työnsi tytöt luotaan. Hän jäljitteli Gustin vihan purkauksia Millerin
suhteen, ja hänelle tuotti lapsellista nautintoa saada toistaa ne
harvat kiittävät sanat, jotka Miller lausui Gustista happamin naamoin.
-- Miller sanoi, että sinä olet kuin markiisi -- vuota nyt -- Posa. --
Mikä mies se oli?
-- Tuhmuuksia, murahti Gust.
-- Sinä et ansaitse Millerin rakkautta.
Gust virnisti. -- Milada kietoi käsivartensa Gustin kaulaan rukoillen;
minä en siedä tyynenä kuulla sinusta pahaa sanaa. Siksi Gust kulta, ole
varovainen tyttöjen suhteen. Varsinkin Mizzi on aika riiviö!
-- Mutta hän on hauska.
-- Minä en siedä häntä.
-- Ole hyvä, -- en minäkään häntä siedä. -- Yleensä brr, brr! -- En
välitä koko sakista.
Milada vaikeni.
Siten Gust saattoi rehellisesti ja itsetietoisesti sanoa Joszille: Minä
vannon, että irroitan hänet päivä päivältä ympäristöstään. -- Me emme
puhu enää hänen elämästään. -- Ja minä tunnen, että minä vapautan
hänet. Jos hänellä oli aikeita suhteeni, niin nyt hän on niistä
luopunut täydellisesti.
All right (hyvää), vastasi Joszi, jonka ikuinen mutta saavuttamaton
ihanne oli englantilaisen kylmäverisyys.
Ja kuitenkin se oli Gust, joka täysin ja esteettä hukkui Punatalon
ilmanalaan. Hänen hemmoiteltu ja merkillisiä sattumia etsivä hiukan
kunnianhaluinen luonteensa huojui mielihyvällä ja viehkeänä niillä
päistäreitä vailla olevilla ihailun ja arvostelun patjoilla, jotka
hänen olemukselleen täällä asetettiin. Hänen tunteensa Miladaa kohtaan
olivat naishimoitsemisen ja itseihailun sekoitusta; hänestä oli
suurenmoista uskaltaa rakastaa tällaista naista.
Hän tuli jo vähä ennen puolipäivää kirjat ja vihot kainalossa Miladan
huoneeseen, istuen hänen kirjoituspöytänsä ääreen, sillä hän väitti,
että Punatalossa oli mukavampi lukea kuin kotona, missä rautatavaroiden
lastauksen ja purkamisen synnyttämä kolina ja virran välke ja kimaltelu
häntä häiritsi. Pian hän kuljetti mukaansa paperosseja ja pitkän
piippunsa ja ripusti sen Miladan avainkimpun viereen. Kotitakkinsa hän
yhdisti Miladan harmaaseen siivousesiliinaan, käyttäen sitä täällä
työtä tehdessään.
Hänen raikuva, lämmin äänensä ja egyptiläisen tupakkansa haju täytti
huoneen. Ja kuin pieni lellipoika hän pyysi aina Miladan luoksensa. Ja
jos Milada ei ehtinyt aina tulla, niin hän vihelsi kuin signaalitorvi,
joka veti Miladaa hänen luokseen, Miladan omien puheitten mukaan, kuin
hinausköysi.
Sitten Gust otti Miladan syliinsä alkaen ladella. -- Aa -- kun Gustin
saat -- niin ee, älä pakene! -- Ja hän piti Miladasta kiini, kunnes
tämä oppi virheettömästi pitkän jaarituksen.
Miladan mielen ihan täyttivät ne tuhannet hellät ajatukset ja lemmen
yllätykset, jotka heidän rakkaudenkohtauksissaan syntyi, jolloin he
puhuivat ja väittelivät pikku tapauksista. Hänen päässään pyöri runoja
ja riimejä, joita Gust lausui hänelle koulupojan innolla. Tämä uusi
raikas terve mailma aukeni Miladalle kuin vapautetulle vangille
laaksojen laaja vihreys, niin että hän kulki kuin unessakävijä niissä
suojissa, jotka hän tunsi lapsesta saakka. -- Hän suoritti konemaisesti
vanhat tehtävänsä ja kuitenkin hän pyrki kuin velhottu uuteen
ilmapiiriin, -- niin että hän, tuo aina itseään hallitseva ihminen jäi
hermostuneena sanattomaksi, kun hänen äkkiä ja odottamatta piti
puhutella jotain ympäristöönsä kuuluvaa. Kesken tointaan leikatessaan
palttinaa, siivoessaan, kehoittaessaan ja moittiessaan tyttöjä, niin
tietoisuus Gustin läsnä-olosta kehittyi niin voimakkaaksi
onnellisuudentunteeksi, että hänen täytyi muutamiksi sekunneiksi
herjetä tehtävästään ja pusertaa rintaa kädellään, sillä hänen
silmilleen laskeutui mielenliikutuksen harso. Hän ei enää seurannut
levottomana ja jännittyneenä ympäristönsä tapahtumia. Hän lepäsi.
Mutta tässä onnenhuumauksessa poltti Miladan sisässä tumma verinen
haava, joka särkevin hienoin säikein uhkasi hävittää sen terveen ja
elinvoimaisen kudonnan, minkä rakkaus hyvääsaattavana oli synnyttänyt
hänen keventyneeseen olentoonsa. Milada tunsi alituista kaameaa,
kasvavaa kauhua muistellessaan menneisyyttä ja sen selväpiirteisiä
kuvia. Ne tulivat räikeinä ja aavemaisina hänen silmiinsä pyrkien
päivänvaloon. Milada ei voinut kuvitella, että hänen rakastettunsa
nauravine poikasilmineen voisi koskaan katsella tyynenä hänen
varhaisimman lapsuutensa surkeutta. Milada ei tahtonut paljastua
lemmitylleen vailla kaikkea runollista viehätystä, vailla sääliä
herättävää kohtalokkuutta, hyljeksittynä ja potkittuna katutyttönä.
Hänen tietoisuuttaan kaiveli aina ja vitkaan tuska, joka pelkäsi, että
rakastetun lempi kylmenisi, että hänen hellyytensä hävisi, kun hän
oppisi tuntemaan ne tuhannet irstailut, joihin Miladan oli täytynyt
heittäytyä, ne loppumattomat nöyryytykset ja iskut, jotka hänen
sielunsa ja ruumiinsa olivat saaneet kestää, ennenkuin hän oli jaksanut
nousta selvyyteen. Tämä taistelu elämän selvyydestä alkoi jo silloin,
jolloin hänen muistojensa haave, kalpea nainen, jota sanottiin
Jankaksi, häntä hoivasi, suojellen häntä usein hänen äitinsä ja tämän
rakastajien lyönneiltä ja rivoilta haukkumasanoilta.
Jokainen olento oli joskus saanut vähän aikaa elää puhtaassa,
rivouksilta suojatussa ilmapiirissä. -- Kaikkein pahekkaimmillakin oli
ollut suloinen lapsuuden aika. Miladan lapsuus vaan oli ollut ruma.
Kerran lempensä huumauksessa oli Gust painanut häntä lujasti rintaansa
vastaan sammaltaen: -- Jospa olisin tuntenut sinut ennen, Milada,
olisin tuntenut ja pelastanut sinut noilta kauhistuksilta.
Siitä Milada päätti, että Gust muisteli noita kauhuja, ja kaikesta
huolimatta puistatuksella käsitti, millaisessa ympäristössä Milada eli.
Ja niin elävältä tuli Miladan mieleen kuva siitä, että Gust hänet
pettäisi, että heidän onnensa oli vaarassa, vaikka hän ei voinut sen
vaaran suuruutta määritellä, niin että hän mieli kuohuksissa ryntäsi
huoneeseensa, missä Gust juuri oleskeli ja katseli Gustia kuin
mielenvikainen. Niin syvällä kalvoivat häntä menneisyyden muistot.
Kiinni menneen oven pauke oli hänet pelästyttänyt.
Gust istui onneksi paikallaan huutaen remahtain: No vihdoin, Mila, minä
kaipasin sinua kuin reisusälli.
Milada pusersi Gustin päätä ruumistaan vastaan. -- Kuule, -- sanoi hän
mielenliikutuksesta samealla äänellä, älä mene koskaan luotani
sanomatta: huomenna palaan, Mila, -- tahi --
-- Tahi?
Milada hymyili vaikeasti nostaen sormensa:
-- Tahi sano, ett'et yleensä enää palaa.
Gust katsoi hämmästyneenä häneen: Mikä sinun päähäsi pälkähtää?
-- Minä olen nolo, mutisi Milada puistaen päältään monien tuntien
tuskat lyhyenä lemmen hetkenä.
Milada oli onnellisin ja tyynein silloin, jolloin hänellä oli vapaa
aika. Silloin hän istui Gustin vieressä kuunnellen hieman etukumarassa
tämän kertomisia. Gust tunsi palavan halun avata sydämensä jollekin
elävälle olennolle. Hän osasi hyvin kertoa ja kuvata elävästi. Sillä
ominaisuudella hän hieman ylpeilikin. Gust puhui mieluimmin äidistään,
jota hän oli rakastanut kuin epäjumalaa, hän puhui siitä hiljaisesta
ylimysperheestä, jossa äiti oli syntynyt, niistä pienoiskuvista,
porsliineista, ja vanhanaikuisista wieniläisistä huonekaluista, jotka
iso-äiti oli omistanut. -- Iso-äiti itse oli entisen ajan viimeisiä
ilmiöitä. Vuosikausiin ei iso-äiti ollut astunut jalallaan
suurkaupungin kaduille, hän ei lukenut lehtiä eikä kaikenlaisia
muotikirjoja. Hänen harrastuksensa kohdistuivat vaan hänen kotiinsa. --
Iso-isä oli ollut vanha, laiha herra, sinisilmäinen, aina puettu
ruskeaan arkitakkiin. -- Mutta hän ihaili kauneutta yli kaiken!
Kaikkialta hän etsi sitä ja hankki, minkä saattoi. -- Hänellä oli
museo. -- Vaan norsunluusta veistettyjä pienoiskuvia oli hänellä 300
kappaletta, kun hän kuoli. -- Kuvittele, millainen mies hän oli! Hän ei
sietänyt rumaa eikä sairasta ihmistä. -- Se ei saanut astua hänen
kynnyksensä yli. -- Parasta ystäväänsä hän ei voinut nähdä, kun tämä
sai mädättävän kasvin nenäänsä, -- Ja siitä huolimatta hän oli kuin
hyvä lapsi. Alma täti sanoo, että minä olen tullut häneen. -- Vaan en
usko sitä. -- Minulla ei ole niin vahvaa kauneudenaistia -- niin
perinpohjaista. -- Ja paljon minussa on sekoittunut, -- hänen, isäni
perintönä. En erehdy siinä suhteessa. -- Isä on raaka nousukas ilman
sellaisten ihmisten tavallista yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta.
Hänessä pistää rikkaan miehen ylpeys aina esiin, tuntemattomien voimien
hallitsija. Kuvittele, miten äiti on kärsinyt yhdyselämästä tuollaisen
pohatan kanssa. Tiedätkö, miltä tuntuu alituinen vaiti-olo isän ja
äidin välillä, miten se painosti minua lapsena!
Milada hyväili Gustin käsiä. -- Nyt on kaikki ohi, mutisi hän suudellen
Gustia.
-- Ja kun tietää, että äiti myötiin avioliittoon, -- tuo hellä suloinen
nainen, mieli täynnä unelmia, haavekas kuin konsanaan nainen voi olla.
-- Jospa olisit lukenut ne runot, ne sadut, ne kertomukset, mitkä hän
minulle saneli! Koko luonto eli hänestä. Kaikki kuolleet esineet,
kaapista alkaen pienimpään villatukkoon saattoivat antaa aihetta
keskusteluun. Ja me keksimme leikkejä, me teimme ihmeellisiä,
kummastuttavia löytöretkiä noissa kahdessa huoneessa, jotka muodostivat
meidän mailmamme. Sillä alakerroksessa asui isä, vaan elämänsä
tärkeimpinä hetkinä meni äiti alas isän luo. -- -- Kerran äiti
kannettiin isän luota -- pyörtyneenä tänne. -- Gust ponnahti pystyyn.
-- Sen ajan, sen hetken perästä vihaan sitä miestä, jota sanotaan
isäkseni. Gust oli täynnä intoilua, täynnä sankarimaisuutta. Ja Milada
ihaili tuota nuhteetonta, pelotonta ritaria, -- joka sai joka kuukausi
500 guldenia siltä mieheltä, jota "sanottiin hänen isäkseen", ja jolle
hän tuon tuostakin lähetti laskuja, jonka suorittamista hän sydän
kurkussa toivoi.
-- Mutta äitisi oli onnellinen omistaessaan sinut.
-- Mutta ennenkuin minä synnyin, niin hän eli kuusi vuotta yksin tuon
miehen rinnalla. Hän eli tuossa kamalassa, kumisevassa talossa, missä
on vaan rautaplootuja kellarikerroksesta vinnille asti. -- Hän, joka
oli syntynyt kauneuden paratiisissa. -- En ymmärrä miksi isä oikeastaan
oli nainut äitini! Hän ei soveltunut hituistakaan isäni maailmaan,
isäni seurapiiriin. Äiti ei myös näyttänyt olentonsa aarteita isälle.
Hänen kasvonsa ihan muuttuivat isän läheisyydessä. Kun äiti sairastui,
huusi hän, jos isä lähestyi häntä. Minä en laskenut lopulla isää äitini
lähettyvillekään, ja minä luulen, Mila, että isä sen erän perästä vihaa
minua.
-- Oi, ei kukaan sinua vihaa, Gust, ei hänkään. -- Kuka voisi vihata
sinua, sanoi Milada päätään pudistaen ja päättävänä.
-- Vaan -- mitä minua hänen vihansa oikeastaan liikuttaa! Se on muuten
sopivin suhde välillämme. Hänen vihansa minä käsitän. Hänen rakkautensa
ilettäisi minua. Minulla on sama tunne kuin mikä oli äidilläni.
Lopuksi, niin hän on raha-asioissa kuitenkin mukiin menevä. En vaadi
häneltä enempää.
-- Ja kun sinä olet valmis lääkäri, ei sinun tarvitse enää pyytää
penniäkään häneltä.
-- Siihen kuluu aikaa, -- usko pois. -- Ja mitä lukemiseen tulee,
niin... en tiedä, oliko viisainta ruveta lääkäriksi. Äiti kuvitteli
minusta suurta. Sen sanoi iso-äiti. Mutta he kuolivat ja kaikki muu
kuoli heidän kuollessaan, myös minunkin tulevaisuuteni toivo.
Milada painoi kätensä Gustin huulille. -- Älä puhu noin, Gust! Sinulla
pitää olla vaan luja tahto. Sinun hyvillä taipumuksillasi voi edistyä,
-- aivan höyhenen keveästi.
-- Tiedätkö tyttöseni, mitä minä usein mietin. -- Minä olen liian
lähellä luontoa. -- Minä tunnen sen. Minusta olisi pitänyt tulla
maanviljelijä, -- tahi metsäherra, jotain tuollaista. Et voi kuvitella,
miten nautin vuoristossa. Kaikki pikkumaisuus ja ilkeys häviää, jota on
minussa kuin muissakin kuolevaisissa. Heittäydyn maahan ja imen itseeni
maa-emon voimaa. Mutta pane se ajatus isäni pääkalloon! Jospa edes
voisin pakottaa itseäni vaihtamaan sanan hänen kanssaan! Totta vie,
Mila, minun pitäisi vaihtaa ura! Herra jumala, kartanoa on helppo
hoitaa jossain Kärntenissä, Tiroolissa. Ja sitten! -- Hyvä jumala!
Gust syleili lujasti Miladaa. -- Siellä me eläisimme yhdessä ilman
säädöksiä, ilman säädyllisiä rajoituksia. Ei tarvitsisi aina huolehtia
siitä, mitä toiset sanovat. Silloin voisin heti saada sinut omakseni,
armaani, ja pitää sinua luonani aina, aina ja olla autuas. Silloin koko
keisarillis-kuninkaallinen hovi- ja virkamieskalenteri saisi hyppiä
ilmassa. Minä soittaisin sille tanssisäveleen.
-- Älä minun takiani ajattele noin, Gust. -- Se olisi -- sano, minunko
tähden vaan tuon tekisit? -- Milada astui askeleen taa'emmaksi katsoen
vakavana Gustiin. -- Kuule, lue sinä vaan täällä. Se on järkevintä.
-- Entäs! Koko iltapäivän olen lukenut, mutta ihanampaa olisi -- --
suudella sinua otsasta alas -- --
Milada heittäytyi Gustin syliin. -- Ei saa hussata aikaa! Minulla on jo
paha omatunto siitä, mitä olet minun tähteni hukannut. Onko se hyvää?
-- Suloista se on, tyttö, ihanan makeaa. -- Mitä sinä vaadit minulta?!
Pitääkö minun olla kunnianhimoinen? En ole. -- En ainakaan nyt. -- Anna
minun nauttia onnea! Anna minun vajota sinuun! Eikö sinussa ole kyllin
tutkimista, sinä syvä sielu? -- Gust suuteli Miladaa kiihkeästi.
Milada keskeytti hänet. -- Se ei ole oikein. Sinä et saa minun tähteni
hutiloida, mies! Minä en voisi silloin ylpeillä lemmestäsi, jos...
-- En kestäisi koettelemuksia! Älä saarnaa moraalia, kultaseni! Sen
tekevät muut ihmiset jo kyllin. Huomenna on täti hovineuvoksettarella
perhejuhla. Tiedätkö, mitä siellä tarjotaan huvitteluna? Vaalealettisiä
tyttökoululaisia, kalpeita kuin maitokahvi ja huonosti kypsennettyjä
kuin heidän leipomansa kaakut. -- Ja karamelleja, jotka ovat kovia ja
imeliä kuin tädin kasvatus! -- Ja kaiken paras on Asti spuamante
(kuohuviiniä) pikkulaseissa. -- Brr! Siksi täytyy minun tumma ihanteeni
jäädä huomiseksi yksin.
Milada kuunteli häntä haaveillen. -- -- Gust, sanoi hän kotvasen
kuluttua, minä tahtoisin pyytää jotain sinulta.
Gust aukasi Miladan ristityt kädet, vastaten suuremmoisena: Nouskaa,
jalo rouva! Se luvataan.
-- Ota minut kerran mukaasi maalle! Anna minun nukkua kerran koko
päivän metsässä, jossa en näe muuta kuin rippusen taivaan sinilakea ja
sinut. -- Miller raivostuu, kun pyydän lomaa. Mutta minä halajan niin
kiihkeästä vehreyteen.
-- Millerin masennan milloin vaan, vastasi Gust vakavana.
Milada nauroi painaen poskensa häneen. -- Minä tiedän varmaan, että
sinä olet synnyttänyt minussa tämän halun --
-- Tappaa Miller, sen uskon varsin hyvin.
-- En ole koskaan kuvitellut, millainen on laaja maisema, en halunnut
pois tältä kadulta. -- Nyt tunnen, miten kaihoon täältä pois. -- Ihan
kuin maalla olisi jotain kerrottavaa minulle.
-- Usko pois, kyllä se voi kertoa sinulle paljon.
-- Kuule, kun sinä olet näin likellä minua, kuin nyt, jolloin tunnen
sinua miehenä -- lämpimänä, elävänä, silloin tuntuu minusta ihan, kuin
olisin kulkenut kanssasi pitkän matkan, -- kuin olisin sinun kauttasi
päässyt maa-emoa lähemmäksi. Olen aina ollut kuin jonkun kirouksen
alainen, joka on minut luonnosta erottanut.
Gust pudisti päätään. -- En voi kuvitella jotain tuollaista. -- Siitä
asti, jolloin osasin ajatella selvästi, olen aina luonnosta saanut
voimaa ja vastustuskykyä. Minua hermostuttaa jokapäiväisen elämän
yksitoikkoisuus. Minä tarvitsen kiihoitusta. Minä kaipaan virkeyttä,
vaikutelmien vaihtelua, jota ei helpolla saa tuntea. -- Mutta luonnon
helmassa en tarvitse tuotakaan enää. Kaikki on siellä sopusuhtaista ja
hyvää. En ole koskaan voinut käsittää, miksi ihmiset kaipaavat noita
elämän eri mukavuuksia. Kun seison vuorenjyrkäänteellä oivallan kaikki,
-- mitä ympärilläni on. -- Siten olen seisonut Matterhornilla,
jääpuikkojen kalistessa puroissa. Lumivyöryjen kuohussa koetin unohtaa
surun äitini kuoleman johdosta. Vasta vuosi koko tapahtuman jälkeen
saatoin itkeä siellä. -- Gustin kirkas ääni sameni.
-- Oi Gust, minulta puuttuu tuo suuren luonnon sisäinen ymmärtäminen,
tuon puhtauden. -- On hyvää voida rakastaa sellaista, -- joka on
yläpuolella meitä ihmisiä, joka ei ole oikkujen eikä väkivallan
alainen, joka pysyy muuttumattomana. -- Sen vallan alla kärsii
katkerimmatkin vastukset nurkumatta.
Gust lausui:
Jos tyttö sinut pettävi,
rakasta pian toinen! --
Tahi jätä seutu peräti;
reppus on kainaloinen.
-- Siihenkin luonto hankkii lohdun, nyökäytti Milada päätään vakavasti.
-- Mutta nyt pitää minun mennä askareisiini!
-- Siitä ei tule mitään, nyt tahdon pitää lystiä.
-- Ole hyvä ja anna minun mennä!
-- Mutta minun on sill'aikaa mahdoton olla, -- sanoi Gust vaikeroiden,
-- en voi auttaa, että olen raaka.
Ja hän kiersi molemmat käsivartensa Miladan vartalon ympäri ja suuteli
hänen silmiään, jotka painuivat kiinni Gustin kuuman hengityksen
huousta. Gust painoi huulensa Miladan huulia vastaan, niin että niitten
vieno hymy hälveni.
-- Pidä minusta, pidä sinäkin minusta, kuiskasi hän tuolle
liikkumattomalle olennolle.
Silloin Milada huoahti, vetäen Gustin ylitsensä ja painaen päänsä hänen
olkapäihinsä, jotta Gust ei olisi nähnyt sitä kalmanjäykkää kylmää
kaameutta, joka hitaasti laskeutui hänen kasvoilleen. -- Milada tunsi
vain hirvittävää jääkylmyyttä. -- Ja Gustin nuori, villi rakkaus
viskautui hehkuen tuolle vaikenevalle ruumiille.
Hiljaa antoi Milada Gustin purkaa kiihkonsa ylenpalttiuden hänen
ruumiiseensa, painaen rauhoittavasti rinnoilleen hänen lujasti
kalpenevat kasvonsa ja suudellen hänen jäykistyneitä silmiään, joissa
paloi kiduttava kiima saada omistaa tuo kauhistusten uuvuttama
naisruumis.
-- Rakasta minua, halaja minua, kuin minä sinua!
Uurteinen, jännittynyt piirre ilmeni Miladan kasvoihin. Gustin
rakkaudenpyynnön ohella hän näki sen tyhjyyden, mikä täyttyi likaisilla
kuvilla ja rivoilla sanoilla, jotka riistivät hänen elämältään sen
onnen ja välkkeen. -- Rikkiraastavalla selvyydellä hän muisti
häpeällisiä sukupuolisuhteita, joissa ärtynyt vietti vielä saattoi
voittaa tavan synnyttämän pakollisuuden jäyhyyden.
Liian paljon, liian paljon oli häntä rääkätty. -- Hehkuvimman
nuorukaisen sylissä häntä palelsi.
Milada näki Gustin rakkaat kasvot muuttuneina vieraiksi, tyhjiksi,
tuntemattomiksi. Hurja tuska painoi tällöin Miladaa tällaisina hetkinä.
-- Hän tahtoi kohota, puhutella häntä, -- saada hänet entiselleen,
mutta Gustin ruumiin paino pusersi hänet alleen voimalla. --
-- Mitä tämä on? Hän mietti kauhusta vavahtain. -- Enkö jaksakkaan
häntä rakastaa. -- Sehän on toki Gust, -- Gusthan se on.
Ja ammattihaureuden kauhistuksen tunne raateli häntä juuri niinä
hetkinä, jolloin hänellä, -- jonka oli täytynyt kuluttaa loppuun niin
paljon pyhää nautintoa, -- ei ollut antaa rakastetulle ja valitulle
sulholleen ei hehkua nimeksikään.
Kun Gust vähän ajan kuluttua painoi päänsä hiljaa ja tyydytettynä
Miladan povelle, kietoen hellästi käsivartensa hänen ympärilleen,
silloin Miladan hellyys taas pulpahti kukkuroilleen ja hän kumartui
lämpöisenä Gustin yli.
Silloin selvisi hänen rikkirevityssä sielussaan lemmen salaisuus.
-- Jotain hän naisena olisi voinut rakastaa, jotain joka olisi
täydellisempää kuin Gust, -- jota hän muistaisi entisyytensä unohtaen
jotain, joka olisi pieni, ja heikko ja joka avuttomana hukkuisi ilman
Miladan rakkautta... Lasta!
Ja hurjan raivon vallassa katseli hän nuorta ruumistaan, joka vain
jaksoi vastaanottaa elämän siemenen hävittääkseen sen säälittä
kohdussaan.
* * * * *
Bine Michal oli ollut neljätoista päivää uudessa paikassaan, kun
Punataloon tuli sähkösanoma:
-- Sairas täti tulee tänä iltana noin kello 10. Olkaa hevosella
vastassa. -- Hecht. Budweis.
Se oli Budweisin Fischerin liikkeen liike-asioitten sähkösanomakieli
asianomaisille.
Milada vuokrasi illalla ajurin ja läksi asemalle.
Sill'aikaa Gust istui Joszin kanssa viinitarjoilussa. He olivat
molemmat olleet Ollya vastassa ja sitten saattaneet hänet kotiin.
Joszi istui viinilasinsa ääressä sojottaen pitkälle säärensä hyräillen
herkeämättä, aina käyttäen Gustin avonaista paperossikoteloa hyväkseen.
Gust jutteli innokkaasti kokemuksiaan.
-- Et usko, miten kauniita kirjeitä Milada on saanut Hornerilta;
oikeita ylistyslauluja. Horner kirjoittaa hyvin.
-- Yhden ainoan hyvän teoksen on hän kirjoittanut: Vastenmielisyyden ja
nautinnon keskusperäisistä mielteistä, -- merkillinen teos, ja hyvin
kokoon pantu.
-- Epäilemättä hän on lahjakas mies. Ja hän oli tietysti hullaantunut
Miladaan. -- Nyt on se juttu päättynyt. Minua Horner ei voita.
Gustin nuorissa, verevissä kasvoissa oli kylläisyyden tyyni viehätys.
Hän veti englantilaiseen tapaan väännetyt viiksensä suuhun ja nojautui
mukavasti ja tutunomaisesti pöydälle.
-- Tule kerran mukaan, Joszi, lukemaan Miladan kirjoituksia! Hän on
sulattanut mainiosti viisaustieteilijäinsä opit! Aivan satumaisen
eheästi! -- Hänellä on eriskummallinen tapa käsittää asiat
tervejärkisesti ja omaperäisesti, joka muistuttaa ihmelapsen taitoa. --
Miladan pitäisi antaa lukea! -- Mutta, veikkonen, minun pisti päähäni
tuuma! Me lähdemme kaikki kolme Berliiniin. Siten tämä asema selvenee.
-- Kallista lystiä, sanoi Joszi kuivasti.
-- Sivuasia! -- -- Gust oli täynnä tulta ja intoa. -- Minä myyn
pienoiskuvakokoelmani, siitä saan jonkun markan -- eikö niin?
Joszi vihelsi. -- Mitä osaa minä saan näytellä?
-- Sinä teet hänestä ylioppilaan. -- Hän suorittaa sen leikillä. Ja
meidän kesken, tähän kylään olen jo kyllästynyt. -- Noh, veli hopea!
Mitäs tähän virkat? Sinä saat siellä oppitunteja kuin täälläkin. Ja
lopuksi elät meidän kanssamme.
Joszi ravisti tuhan paperossistaan. -- Sinä et kai usko, että Milada
noin vaan lähtee mukaan, sanoi hän vilkuttaen kiivaasti silmiään.
Gust katsahti häneen ihmetellen! -- Eikö Milada läksisi minun kanssani?
-- Paikalla. -- Sinä et tunne häntä, -- näen, että sinä et aavista,
miten hän on muuttunut. Vaikka ehdottaisin jo tänään, että
lähdettäisiin Afrikkaan, niin hän olisi jo huomenna siihen valmis.
-- No, no! --
-- Lyödäänkö vetoa, sanoi Gust ärtyneenä. --
-- Minun puolestani kyllä! Hän kurotti iloisasti leveän kämmenensä. --
Hei!
Gust yhtyi siihen. Minusta tuntuu, että sinun käy vielä ohraisesti
ennustuksinesi Joszi! -- Sinä kuvasit tyttöä, Herra ties, miksi
valtiopettäjäpiruksi! -- Annan kunniasanani, ett'ei hän ole vielä
yrittänyt tehdä ainoatakaan kolttosta minulle.
-- Se todistaa, että hän on monta vertaa viekkaampi, kuin mitä uskoin
naikkosesta. -- Hän tietää, miten sinut pitää petkuttaa.
Gust tiuskasi: -- Kiitos! Hän pitää minua kai kyllin tyhmänä! Voihan
se, veli hyvä, olla tottakin. -- Gust nojautui taaksepäin hypistellen
hermostuneesti kellonperiään.
Joszin silmät pyöristyivät. -- Noissa pienissä, tavallisesti
turvonneissa laiskasti liikkuvissa silmissä pilkisti lasimainen,
laajeneva katse.
-- Vai niin, herra on loukkautunut, sanoi hän. -- Pitääkö meidänkin
kesken makeilla, pässinpää! -- Tiedäthän varsin hyvin -- saakeli
soikoon, mitä siitä kannattaa puhua!
-- Rakas Joszi, minä tiedän varsin hyvin, että sinä ja Seidner olette
pitäneet minua pohjaltani typeränä. Ja minä en pane sitä vastaan. Mutta
Milada ei ole samaa mieltä kuin te! -- Hänellä on oma kantansa minusta.
Hetken kuluttua sanoi Gust kuin sovittaen ja hymyillen ystävän
ryppyiselle, tuhansiin uurteisiin käivertyneelle naamalle: Emmehän me
silti pilaa iltaamme, veli veikkonen! -- Odota, minä tilaan tokaieria
ja me juomme Länsi-Berliiniläisten kolmen toverusten maljan.
-- Latet anguis in herba (käärme on ruohikossa), mutisi Joszi ilkeänä
Gustin jälestä, syventyen päätä pudistaen viinilasiinsa.
Sill'aikaa ajuri ajoi Punatalon ovelle.
Ensin astui Milada ajopeleistä, hänen jälestään ravasi hyvin syötetty
juutalaispoikaroikale puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja
matkakaappuun, jonka kauluspussia hän tuuppaili alinomaa sinne tänne
mustakäkkäreiseen päähänsä. -- Viimeiseksi astua kömpi paksuun siniseen
harsoon ja vanhanaikuiseen intialaiseen shaaliin kääriytynyt
Oimützilaistyttö.
-- Tämä on -- vaan pikkuseikka! -- Me teemme kauppaa aina Turkin maahan
asti, -- kertoi poika Miladalle, -- älkää uskoko, että sulttaanilla on
monta naista, joka ei olisi ensin kulkenut isäni käden kautta! --
Tytöltä ei saanut sanaa suusta. Kahdesta mustasta silmästä lenteli
harhaileva katse soikeissa, kalpeissa hennoissa kasvoissa.
-- Onko tuo pelokas tyttö jaksanut elää upseerilauman keskellä?! Milada
ajatteli. -- Sitä ei voisi uskoa. --
-- Hänen täytyy ensin tottua päivän valoon, eikö niin Lolo, sanoi
Fischer nuorempi, töyttäen tyttöön, -- kyllä hänellä on sitten teille
kerrottavaa, eikö totta, Lolo?
Tyttö hengitti huomattavasti vapaammin, kun hänen seuralaisensa läksi.
-- Milada kuletti tytön huoneeseen, toi hänelle kahvia ja leipää ja
auttoi häntä järjestämään kaappiaan.
Tytöllä oli huolellinen vaatevarasto.
Hetken kuluttua Lolo istui vuoteensa äärelle katsellen tylsänä Miladaa.
-- Nyt on kyllin hommattu, sanoi Milada, minun pitää mennä alas. --
Tänään saat nukkua. Mutta huomenna pitää sinun olla kunnossa.
-- Oletko sinä taloudenhoitajatar, sanoi tyttö äkkiä matalalla,
käheällä äänellä, joka oli kuin rikottu ja koleutunut.
-- Kyllä, -- mutta minulle sanotaan "te", vastasi Milada lyhyesti.
-- Onko tuolla alhaalla upseereita?
-- Upseereita -- ei käy meillä. Tytön mustat silmät aukenivat kauhusta.
-- Eikö? -- Eikö täällä käy upseereita! Eikö täällä ole ketään?
Tyttö otti päästään kiinni heiluen edes takaisin. Jesus siunatkoon!
Jesus siunatkoon! Hän nyyhki.
-- Minusta voisit iloita, kun olet päässyt niistä.
-- Ennemmin kuolen, vikisi Lolo, -- mieluimmin kuolen heti paikalla. --
Ja tuossa istualta alkoi hän villisti ja katkerasti ulvoa.
Milada kohautti olkapäitään. -- No, no, kyllä täälläkin voi elää, sanoi
hän rauhoittavasti; varo vaan, ettei neiti kuule sinun veuruvan, siitä
syntyy polska, sillä neiti ei siedä tillastamista. -- --
* * * * *
Kello kahdelta iltapäivällä alkoivat Punatalon kuolleet hetket.
Neidit nukkuivat sikeästi, portinvahdin rouva korjasi käytetyt
päivällisastiat, manaten pesuakkaa, ett'ei vaan kalistelisi ja
koputtaisi kyökissä. Lopuksi hän pani itsensä pitkäkseen yön
valvomisesta nääntyneenä kyökin permannolle.
Miller torkkui konttorihuoneessaan. Milada istui huoneessaan
kirjoittaen kirjeitä tahi selaillen sanomalehtiä, joita Gust toi
mukanaan joka päivä. Heinäkuun aurinko paahtoi ulkona painostavana ja
sen lieska poltti läpi ikkunaverhojen. Milada oli puettu hyvin kepeään
vaalean vihreään aamupukuun, joka paljasti hänen ruskean, hyvin
muodostuneen niskansa. -- Katso nyt, sanoi Milada Gustille. Gust makasi
vuoteessa poltellen paperosseja. Hänen otsalleen tihkui hikihelmiä. Hän
oli pahalla päällä ja suuttunut itseensä.
Kolme päivää oli sitte kulunut, kun hän oli lyönyt vetoa Joszin kanssa,
eikä hän ollut vielä päässyt tilaisuuteen tahi tunnelmaan, jotta olisi
voinut esittää Berliinin matkasuunnitelmansa, joka yhä enemmän rupesi
häntä viehättämään. Se oli alussa tuntunut kovin luonnolliselta ja
lapsellisen helpolta, mutta nyt siihen ilmestyi kaikenkarvaisia
vaikeuksia ja esteitä.
Milada oli kiinni liikkeessä! Persoonallisesti! Hänen tunteensa ja
velvollisuutensa ja sata muuta seikkaa sitoivat hänet. Hyvä Jumala,
Gust ei tahtonut koskaan puhua siitä, mutta hän tunsi sen
vaistomaisesti. Aina Milada oli liikkeellä, aina täysin innostunut
tehtäväänsä. -- Itse asiassa, niin Gust oli sivuseikka, hän oli vaan
Miladan huvin välikappale työn lomassa. --
Milada voisi kieltäytyä Gustin ehdotuksesta, tahi kääntää hänen
mielensä, ihan tehden hänen suunnitelmansa turhiksi; saattoi olla,
ett'ei Miladalla ollut vähintäkään halua kulkea toista tietä, kuin
tähän asti, ihan kuin Joszi oli epäillyt. Silloin Gust olisi lyöty.
Yksinkertaisesti tehty noloksi -- huolimatta rakkaudestaan ja
innostaan. Se edellytys kidutti häntä. -- Milada oli peloittavan
itsenäinen. Hän oli aivan kiusottavan itsetietoinen ja selväpiirteinen.
-- Ja pitikö Gustin hävitä, syödä sanansa Joszille? Tämä oli melkein
kunniakysymys.