Milada kulki kesäilman piristämänä koettaen pudistaa pois mielestään
äskeiset rumat muistot, jotka peittivät kuin mustalla suruharsolla
hänen täänaamuiset rusoiset unelmansa. -- Turhaa oli kaikki! --
Salaisesti viehättävä ilontunne, jonka hän oli koko ajatustarmollaan
yrittänyt säilyttää koko viimeisen viikon ajan ei tahtonut enää palata.
-- Tyhmää oli mennäkin juuri ennen Gustin luona käyntiäni tuollaiselle
asialle, mietti hän alakuloisena. Miksi sekoitin tunnelmat, ja
turmelin ne! -- Kyllä hän yleensä karkoitti helposti viranomaisten
hävyttömyyden ja halveksimisen mielestään, -- jos hänen asiansa lopulta
onnistui. -- Mutta tällä kertaa! -- Hän oli ollut liian herkkynyt ja
hempeä, ne tuhannen hellät ajatukset, jotka sillaikaa olivat syntyneet
hänen mieleensä, olivat tehneet hänet tunteellisemmaksi, ja
vastustuskyvyttömäksi. Hän olisi tahtonut tänään olla hyvissä väleissä
kaikkien ihmisten kanssa, hän olisi tahtonut pitää aivonsa puhtaina ja
vapaina kaikista vastenmielisistä mietteistä.
-- Miten tuo mies sai ajaa hänet pois ja kohdella kuin koiraa, milloin
häntä vaan lystäsi? Eikö Miladalla ollut minkäänlaisia ihmisoikeuksia?
Eikö hän saanut edes säilyttää sielunrauhaansa? Saiko jokainen loukata
raa'asti hänen mielensä ja turmella hänen juhlatunnelmansa?
Vahva, hurja raivonpuuska kuohahti hänessä. -- Hän pui nyrkkejään. --
Hän läksi kiihkeänä kävelemään. -- Miksi hän antoi itseänsä rusikoida?
Ja yhä uudelleen. Miks'ei hän hyökännyt tuon miehen kimppuun ja takonut
häntä nyrkillään rintaan, tuota roistoa, niin että se pelosta
vikisi?...
Milada tunsi vihan kiertävän kuin sähkövirran hermoissaan. Ah, nyt oli
hänen hyvä olla... Näin, hän ihan kuin puhdistui.
Hän oli mennyt poliisilaitokseen pyytämään oikeutta, noudattaen
laillista järjestystä, ja siellä häntä kohdeltiin kuin rikoksentekijää,
kuin kulkurikoiraa, jota armosta ei jätetty rakkarille... Ja
kiitokseksi siitä täytyi nuolla poliisien käsiä. Hehän olivat itse
suuria konnia, jotka harjoittivat parittamista ja ihmislihakauppaa
pahemmin kuin yksikään porttolanemäntä! Ja entäs tuota paksua
komisariusta, joka tarkastusten tapahtuessa joi itsensä samppanjalla ja
konjakilla sikahumalaan ja vaati, että tytöt alastomina marssivat hänen
ohitsensa! Lämpimällä kesäsäällä Miladaa palelutti. Kun oli täytynyt
näin orjana alistua, muuttua näin araksi koiraolennoksi, ei jaksa
voittaa rakkautta, ei saavuttaa onnea, ei uneksia ihania unelmia.
Toinen mies heitti hänet kuin raadon ulos ovesta, toinen otti hänet
luokseen nauttiakseen hänestä.
Gust parka! Ei hänkään tätä käsittänyt! Hän näki ammattiporton kauniina
olentona, joka aina jaksaa antaa. Hän oli nähnyt hänet vaan salissa
nauravana, nuorena. -- Porton syvintä kurjuutta, hänen ruminta
häväistystään, hänen ihmisyytensä hivuttavaa kuoleentumistaan, sitä hän
ei voinut aavistaa... Että etsivä sai häntä jalallaan potkaista, että
Treulich piti koiraansa parempana olentona kuin tyttöä, joka istui
poliisilaitoksen eteisessä odottamassa, että rappeutuneimmalla
kulkurilla, jolla oli pari kolikkoa taskussa, oli oikeus pyytää häntä
sukupuolisuhteisiin, kuin tavaraa, jota kadulla kaupataan! -- Ja äkkiä
kauhistutti häntä rakkauskohtaus Gustin kanssa.
Hän näki, että heidän suhteensa synnyttäisi ikäviä ja tyhjiä hetkiä,
jotka yhä uudistuisivat onttoina ja teennäisinä, hän tiesi Gustin
odottavan häntä kuumeentapaisena, mutta hänellä ei olisi mitään
virkeyttä tarjottavana. Hän tunsi sen selvenemisen, joka kaartuisi
hänen toiveittensa yli kuin jääkylmä, harmaa talvitaivas ja sitä
seuraavan epätoivon, joka kiertäisi hänen sieluaan kuin erämaan hiekka,
lopulta sen haudaten.
Hän yritti paeta kuin kirottu omia ajatuksiaan, hän koetti kiinnittää
huomionsa ympäristöönsä, kuunteli innokkaana kahden koulutytön
keskustelua, jotka käsikädessä kävellä sipsuttivat hänen edessään ja
huomasi lopulta saapuneensa porttikäytävään, missä putoovien
rautapeltien töminä kokonaan sai hänen askeliensa äänen hukkumaan. Hän
käänsi salavihkaa päänsä ja näki tuon vanhan miehen taas pihalla jotain
muistiin kirjoittavan ympärilleen katsomatta. Täysin huomaamatta Milada
pääsi pujahtamaan sisäänkäytävän ovesta. Kiertoportaat olivat jo
hämärät. Ne haisivat kostealle ja tuoreelle ruukille. Silloin kuului
Gustin ääni ihan kuin valaisten käsipuita. Milada seisahtui. --
-- Hyvää päivää, Milada! -- Tulette peräti kuin etana luokseni! Minä
kurotan jo tuntosarviani!
-- Hyvää päivää, herra tohtori, vastasi Milada. -- Hänen oma äänensä
pelästytti hänet melkein. -- Ensi kerran eläissään hän kuunteli omaa
ääntään. -- Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut karkea, epäkohtelias,
teennäinen.
-- Miten tämä suhde taas kehittyy, ajatteli hän tuskalla. -- En osaa
olla hänelle mieliksi...
Gust ojensi kätensä. -- Ahnaasti Milada tarrasi siihen kiinni. --
Gustin käsi tuntui lämpöiseltä ja vahvalta.
-- Salve! (Terve), sanoi Gust iloisena ja laski Miladan edellään
kulkemaan.
-- Olisitte toki voinut kustantaa eteiseen kynttilän, sanoi Milada
kepeästi yrittäen selviytyä pimeässä huoneessa.
Gust laski hänen auringonvarjonsa nurkkaan. -- Miksi? Minä tunnen
täällä joka sopen ja ystävieni pitää oppia ne tuntemaan. --
Miellyttääkö tämä teitä, hyvä neiti?
Gust aukasi huoneensa oven. Virtana tulvi heidän silmiinsä punainen
iltavalo. Leveitten, valkoisten tylliuudinten varjostamien ikkunoitten
läpi näki Milada auringonpaisteisen kimaltelevan virran laajana ja
hitaana kulkevan ohi. Taustassa kohosi loivia, kesävihreitä
vuorenrinteitä...
Ja tämän kaiken yläpuolella hohti päivä korkeana, kuin ottaen maasta
jäähyväiset kuninkaallisessa purppurapuvussaan. -- Verenpunervia
viivoja viilsi läpi avaruuden.
-- Ihanaa!
-- Eikö totta? Eteisessä palava himmeä kynttilä olisi riistänyt meiltä
tämän nautinnon. Täytyy astua yön pimeydestä voidakseen täysin iloita
auringosta... Mutta ottakaa päällysvaatteenne yltänne!
Milada riisui hattunsa ja shakettinsa, kiinnittäen hiusneulat lujemmin
paksuun, ruskeaan tukkaansa.
Gust kantoi hänen tavaransa viereiseen huoneeseen. Takaapäin tullen
laski hän kepeästi kätensä hänen ympärilleen.
-- Haluatteko peilin?
-- En, kiitoksia.
Gust kulki poikki huoneen viheltäen. -- Syntyi hetken äänettömyys.
-- Ei mutta täällä eletään ylellisesti, sanoi Milada katsahtaen
valkoisella pöytäliinalla peitetylle pöydälle, millä oli lautanen
täynnään leikkeleitä, malja hedelmiä ja kolme viinipulloa.
-- Odotan muutakin seuraa, vastasi Gust lyhyesti.
Milada ei ollut vielä katsonut Gustia silmiin. Aivan vähitellen kuin
säästäen nautti hän Gustin läsnä-olosta. -- Hän tunsi olevansa hänen
luonaan, saaden kuulla hänen äänensä. Gustin olemus vaikutti häneen
kuin hellä loppumaton hyväily.
-- Sanokaa, alkoi Gust puhua epävarmasti ja käyden epävarmuudessaan
äkkinäiseksi, eikö teitä hämmästyttänyt se, että kirjoitin teille
uudelleen?
-- Minä ajattelin vaan, että te halusitte tavata minut, vastasi Milada
hiljaa, ihmetellen oman äänensä pehmeää sointua. Aivan hitaasti hän
nosti harmaat usvaiset silmänsä, joissa välkkyi ja värähti ruskeita
pilkkuja, ja katsoi Gustiin...
-- Miten te olette nuori, miten kaunis, lausuivat riemuiten Miladan
silmät...
-- Neiti Milada, -- Gust läheni häntä. -- Selvittäkäämme asema. Minä en
pidä epämääräisistä puheista, sen te kai tiedätte. Te, Milada,
herätätte minussa mielenkiintoa. Minä -- minä -- melkein pidän teistä,
-- minä kunnioitan -- kaikesta huolimatta -- teitä, -- kuin olisitte
ylhäinen nainen. Mutta minä vihaan sitä taloa, missä te asutte ja sen
asujamia halveksin.
-- Minun ei tarvitse elää siellä, vastasi Milada jäytyneenä, joka hetki
olen vapaa jättämään se -- kerskaamatta.
-- Noh, mutta päättäkää sitten! Miksi te jäätte sinne? Vaikkakin
onneton sattuma, tietämättömyys, petos, mitä minä tiedän, on teidät
sinne saattanut, -- niin älkää tulojen tähden jääkö sellaiseen
paikkaan, Milada! Ettekö tunne, miten tuo asema teidät alentaa?
-- En asu siellä tulojenkaan tähden, herra tohtori. -- Minä teen sen
siksi, että rakastan noita ihmisiä. -- Nuo sairaat, rappeutuneet,
rikkinäiset olennot muodostavat sen perheen, -- johon minä kuulun.
-- Enkö sitä ajatellut, räjähti Gust katkerasti, se on harhaan
johtunutta ihmisyysintoilua, tyhmää tunteellisuutta! -- Minä sanon
teille, -- Gust löi itseään rintaansa, -- nuo naikkoset eivät ansaitse
sääliä, eivätkä uhrautuvaisuutta. Heidän elämänsä on irstautta,
röyhkeyttä ja näyttelemistä.
-- Te puhutte niistä niin, kuin te ne tunnette, -- nuo maalatut,
tunkeilevat, nälkäiset naiset, jotka öisin käyvät kiinni käsivarteenne,
tehden rahasta, mitä vaan haluatte. Ab, ne ovat olentoja, jotka
kurkkuun asti ovat kahlanneet kurjuuden rämeessä ja nyt viskataan
rannalle... Ne ovat eläimen viimeiset värähdykset, joka tahtoo syödä
nälkäänsä... Ja -- Milada hengitti syvään, -- ne ovat sellaisia, joiksi
te kuvasitte heidät... Mutta minä, herra Brenner, olen nähnyt, miten
tämä on alkunsa saanut. Minä näen ihmisten ensimäisen villin, aran,
epätoivoisen taistelun loassa... Minä näen ne rinnallani, kun ne
tanssivat paheen liukkaalla, välkkyvällä tiellä, kuinka he luiskahtavat
ja kaatuvat, kuinka he yrittävät nousta, katsellen hirmustuen eteensä,
miten he toivottomina astuvat askeleen taaksepäin, jääden yhden kauhean
hetken seisomaan, -- miten he kurottavat käsivartensa ja sitten, sitten
hitaasti -- hitaasti vajoovat, pelastumatta, katse hirvittävänä nähden
kuoleman heille virnistelevän. Minä näen heidän astuvan sille tielle,
joka päättyy sellaisena, millaiseksi te äsken sitä kuvasitte.
Lujasti ja päättäväisesti Milada jatkoi:
-- Kun nämät tytöt alkavat elämänsä, ovat he viattomat ja herttaiset,
he vaan ilakoivat. He iloitsevat kaikesta. He tekevät teidän ja
teikäläisten elämän rattoisaksi. He eivät ymmärrä, mikä on viha ja
pilkka. Ei koskaan heidän päähänsä pälkähdä ruveta valheellisiksi ja
alhaismielisiksi, ruveta epärehellisiksi, turmeltuneiksi ja
taipuvaisiksi kaikkeen irstauteen. -- Ja he tulevat juuri huonoiksi
teidän ja rakkautensa tähden teihin. Te miehet jätätte heidät, kun
olette saaneet kylläksenne. Ja ensimäistä miestä, joka on vielä
rukoillut rakkautta, seuraa toinen, seuraa kolmas; näitten suhteen ei
säily enää antavana, vaan kerjäävänä. Siksi, että nainen kerran oli
rehellisesti sukupuoliolento, tekee yhteiskunta hänestä porton.
Gustin otsa uurtui. -- Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat
synnynnäisiä porttoja? Mitä te niistä haaveilette? He turmeltuvat
mieluummin, kuin että tekisivät työtä! Te ette kai tahdo minulle
uskotella että ne, jotka haluavat elää kunnollisesti, eivät voisi
paheesta pelastua nykymailmassa? Sehän olisi naurettavaa!
-- Oi, hyvä herra Brenner! Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat
synnynnäisiä porttoja, -- Milada herkesi hetkeksi puhumasta, --
sellaisia on; mutta heille tehdään julmaa vääryyttä siinä, että
yhteiskunta laatii niille alttiina ja keskeytymättä tilaisuutta
paheeseen. Vahvemmat ja siveydessään varmemmat käyttävät heikkojen ja
erehtyvien kompastusta liian paljon hyväkseen.
-- Tuo on mukavaa viisausoppia, sanoi Gust ylvästellen.
-- Sen olen saavuttanut katkeran vuosikausien kokemuksen perästä,
miettien totuutta. -- Milada katsoi eteensä otsa kokoonvedettynä ja
rasittuneena kuin hakien ajatuksilleen muodon. Löytyy ihmisiä, joilla
on himo kiduttaa ja murhata toisia. Ne murhaisivat yhtä huolettomina
kuin miten muut ihmiset nauttivat elämästä, jos ei tuota synkkää
vaistoa lain kahleilla hillittäisi. Älä tapa, on uskonnon pääkäskyjä.
Hulluinhuoneet ja mestauslava ylläpitävät sitä lujasti. Siten ihminen
pakoitetaan itseään hillitsemään. Hyvän lain tunnusmerkki on se, että
sitä ei tarvitse enää pakosta noudattaa. -- Laki ihmismurhan
estämiseksi on hyvin lähellä tuota tosiasiaa. Mutta näyttäkää minulle
laki, joka sukupuolielämän alalla saisi mitään aikaan! Osoittakaa
minulle siveyssääntö, jota ei toinen heti kumoa?! Ja noin horjuvien
laillisten olojen vallitessa uskaltaa hallitus rakentaa mestauspölkyn,
jolla ihmisiä pakoitetaan vertaan vuodattamaan!
-- Älkää toki uskoko, että olen itse tuon kaiken keksinyt? En ole niin
etevä. Paljon olen oppinut kirjoista, enimmän osan on opettajani --
Horner minulle selittänyt.
Pelkäämättä katseli häntä Gust uhmailevine poikasilmineen. -- Kas siinä
on huonosti sulatettujen sosialististen periaatteittemme johtopäätös!
alkoi hän meluten. -- Siinä ei ole mitään uutta, eikä valtaavaa.
Horner, noh jaa, se nyt aina viskeli suuria sanoja ympärilleen. Te ette
voi kieltää tosiasioita, joita alinomaa tapahtuu ympärillänne.
Suunnaton määrä jotensakin hyvissä oloissa eläviä nuoria tyttöjä, jotka
kyllä voisivat sopivalla tavalla tyydyttää sukupuoliviettiään,
antautuvat ammattihaureuteen, ja unohtavat kaikki yhteiskunnalliset
edut pyrkien tyydyttämään miten vaan taipumustaan ylellisyyteen ja
nautintoon, jota perheenäidin toimi ahtaassa kodin piirissä ei
nykyisissä porvarillisissa oloissa voi heille tarjota. Se on heidän
luonteensa, sanon teille, se ei johdu ympäristön vaikutuksesta. --
Portolla ei ole äidillisyyden tunnetta, -- hän ei tahdo saada lapsia,
hän päinvastoin vihaa niitä. -- Oikea nainen on aina ja etupäässä
äidillinen. -- Gust taukosi jatkaen voitonriemuisena: -- Löytyy
luostareita, laitoksia, Marttakoteja, pelastusarmeija ja kaikenlaisia
apukomiteeoja. -- Lukekaa toki muita kirjoja, kuin niitä, joihin Horner
painaa hyväksymisensä leiman. Englannissa ei yksikään jalosukuinen
nainen häpeä tehdä prostitueeratuille hyvää. -- Mutta tahtovatko portot
pelastua?! Ei missään ole pahe sen hirvittävämpi ja hurjempi kuin
hyväntekeväisyyden päämajassa, Lontoossa. -- Se on totta, Milada. --
Minä huomasin heti, että te liioittelitte. Olitte päässyt
luostarikoulusta, kun Hornerin hyödytön viisaustiede näytti teille
uuden siveysopin luvatun maan. Piru vieköön nuo suunsoittajat! --
Milada, minä sanoin sen jo silloin ja toistan sen, älkäämme väitelkö
siitä emmekä tästä. -- Älkää pakottako minua antamaan selityksiä,
tekemään muistutuksia ja ponsia! Ja ennen kaikkea, älkää koettako minun
päätäni kääntää! -- -- Kunnioitan teitä siksi liian paljon. En edes
kysy, miten voi nainen, joka on noin sivistynyt, noin älykäs, noin --
naisellinen kuin te viihtyä moisessa ympäristössä?! -- En tahdo tietää,
ken on teidät sinne saattanut!... En tahdo... Gust polki lattiaa. --
Kauhistus jähmetytti Miladan sielun. -- Riittää, että käsitän, että
jokin ihminen jossain mailmassa on tehnyt rikoksen! Ja nyt emme puhu
enää tästä! -- En hukkaa tähän sanaakaan! -- Milada tahtoi puhua, mutta
Gust peitti kädellään hänen suunsa.
-- Älkää puhuko, Milada, minä varoitan teitä. -- Minä tunnen, ett'en
kestä sitä nyt. -- En tahdo -- nyt -- tietää mitään... Tahdon nauttia
-- päivästäni. Olen niin iloinnut jo edeltäkäsin, tätä päivää aatellen.
Milada pudisti päätään kuin yrittäen väkisin heittää luotaan ajatuksen.
Hän tunsi suunnatonta onnea Gustin häntä kosketessa... Ja kuitenkin hän
ajatteli: Miten vieras on tuo rakas olento sisimmälle olemukselleni...
Horner, kiihkon käivertämine kasvoineen on häntä lähempänä. Tuo haluaa
vain viettää kesäpäivänsä hauskasti loppuun asti. -- Milada pudisti
taas päätään kuin karkoittaakseen ajatuksensa. Tahdon avustaa häntä --
hauskuuttelemisessaan.
-- Milada, -- sanoi Gust äkkiä hellästi ja Milada tunsi hänen lämpöisen
hengityksensä otsallaan. Hän pelästyi -- äkkiä hänen ajatuksensa
seisahtuivat... hänen sielunsa vaan kuunteli... tuo ääni painoi kaiken
kumoushalun alas.
-- Pelkään, että te otatte kaikki asiat tässä elämässä liian synkältä
kannalta. Siten ei jaksa elää... Te olette minusta henkilö, joka tahtoo
kulettaa kaikki hukkuneet tavarat kadulta oikeaan paikkaan.
Milada katsahti Gustiin hymyillen väsyneesti.
-- Eikö totta, Milada? -- Teidän täytyy jättää tuo homma kerta
kerraltaan. -- Ottakaa elämä kepeämmin, edes tällä hetkellä! -- Teillä
on niin surumieliset silmät. -- Ne ovat harmaat kuin usva... Minä
kuvittelin saada ne iloisemmiksi. Silloin ruskeat pilkut välkkyivät
niissä kuin auringonsäteet, jotka kuivaavat usvan pois... Se teko
houkutteli minua. -- Mitä meitä liikuttavat muitten asiat!? -- Gust
veti Miladan luokseen sohvalle. -- Ei minunkaan elämäni ole ollut aina
hauska. Olen saanut vaappua hirmuvaltiaan, isäni, ja sairaan
äiti-raukkani välillä... Hän rakasti minua, sitten ei ole kukaan minua
niin rakastanut. Kerron hänestä toisella kerralla. -- Hän levitti
Miladan molemmat kädet.
-- Siis olkaamme nyt iloiset -- me kaksi, -- eikö niin?
-- Heittää kokonaan taakkansa pois, ajatteli Milada. Jospa voisin sen
tehdä! -- Ehkä voin hetkeksi levähtää matkalla kulkeakseni taas
eteenpäin... Hyvää se tekisi. -- Hän antoi Gustille kätensä.
Gust silitteli hämillään hänen hiuksiaan punastuen kuin pikku poika.
-- Miten minä jaksan yksin selviytyä, kun kukaan ei auta minua, eikä
tee minulle seuraa, ajatteli Milada ahdistuneena. -- -- Anna veroittaa
impeyttäsi, -- kuului kuin Hornerin muriseva ääni jostain.
Gustin käsi painui hänen poskelleen. Se poisti hänen ajatustensa tuskan
ja vihlomisen. Kun olen loppuun ajettu -- kotona, -- tunsi hän, -- niin
nukun näin.
-- Tulkaa viereiseen huoneeseen, Milada... Se on ollut äitini huone...
Gust aukasi viereisen huoneen oven... Se oli valkoinen, valoisa huone.
Huonekalut olivat vaaleat, kaikkialla oli valkoisia, käsin ommeltuja
liinoja, myös pianolla; -- huonekaluilla oli ohueita, maitovärisiä
lasi-esineitä, joissa oli naisen hiuksia; kaikkialla oli maljoja ja
sirokoristeita. Joka tuolilla oli silkkipatjoja ja rautasänky oli
runsaasti koristettu nauhoilla ja pitsipeitteillä.
-- Eikö tämä ole siistiä? Äidillä oli taiteellinen maku. Hän ylpeili
siitä. Milada yritti kuunnella häntä. -- Gust puhui ystävistään,
ylioppilaselämästään...
-- En voi mitään koskaan sanoa, joka häntä huvittaa ja kietoo. Hän ei
tahdo tietää mitään minun mailmastani, minua ei miellytä mikään hänen
mailmassaan. Kaikki nämät harrastukset ovat minulle ventovieraita.
Gust jutteli rattoisasti. -- Oly on mainio likka. -- Hän varmaan
miellyttää teitä. Hän on aina lystikäs, aina virkeä, -- aina hän kaipaa
temmeltämistä, -- mutta samalla hän on täydellinen liikenero. -- Katsoo
omaa etuaan kuin kissa... Hän on kesy peto-eläin, niinkuin Joszi
sanoo... Muuten hän soveltuu teille seuraksi. -- Hän hyväksyy kaikki
aatteenne. Hän on myös kansanvillitsijä. Hän oli jo koulussa anarkisti.
-- Tulkaa Milada, nyt näytän teille jotain. -- Gust aukasi ikkunan ja
Milada näki laatikoissa noin yli kaksikymmentä pientä kukka-astiaa,
joissa kasvoi kaktuskukkia. -- Minä itse hoidan niitä. Ne olivat äitini
lempikukkia. Ne eivät kaipaa hoitoa, sanoi hän aina ja ne kukkivat
siitä huolimatta. -- Minä en ole saanut yhtäkään kukkimaan, mutta minä
odotan sitä kuin lapsi. -- Kun olin pieni, niin äiti lupasi, jos olin
oikein kiltti, että saisin yhden noista tulipunasista kukista. Joka
aamu juoksin tänne, aukasin ikkunan ja iloitsin kuvitellessani sitä
ihmettä. -- Ei tämänkään lehdet ole kauniit, mutta toivo saada se
kukkimaan, elähyttää minua sitä hoitamaan... Herra Jumala, minä olen
hommannut teillekin jotain.
Gust sulki ikkunan juostakseen huoneesta... Kotvasen kuluttua hän
palasi kätkien jotain selän taa... Nämät olisi pitänyt antaa heti
saavuttuanne. -- Hän tarjosi Miladalle kukkia.
Milada ihan punastui, hänen silmänsä välkkyivät. -- Minulleko?
-- Hm. -- Kamelikukkia ostin... Mietin kauan... Kuvittelin
luonnettanne, mitkä kukat teitä muistuttaisivat, ja valitsin sitte
kamelioita. Se on ylpein kukka. Se tuntuu minusta, kuin haluaisi se
sanoa: Joka on minun näköiseni, sen ei ole pakko tuoksua.
-- Jos te tietäisitte, -- sammalsi Milada vapisevin huulin, -- miten --
tämä -- kaikki -- minua --
-- Ei saa itkeä, sanoi Gust hellästi -- ei saa. -- --
Hän otti lujasti Miladasta kiinni.
Hänen silmänsä säkenöivät. -- Te olette kovin kaunis nyt.
Milada seisoi ihan suorana liikkumatta. Pelko, joka hempeänä ja ihanana
valui hänen suoniinsa, jäykistytti hänen kaikki liikkeensä. Tapahtuman
tavattomuus ja poikkeuksellisuus yhtyneenä hänen tunteisiinsa, jotka
ihmeellisen sopusuhtaisina soveltuivat tähän ilmiöön, sai hänen
mielensä huumeeseen kuin väkevä viini. Hän ajatteli ja puhui ilman
tavanmukaista tarkkaa itsearvosteluaan. Jokin hänessä painoi
silmälaudat kiinni, -- kuin uuvuttaen hänet syvään, syvään uneen. -- Se
olento, -- joka valvoi, -- joka nauroi ja puhui hehkuvia sanoja, joka
kohotti käsivartensa kiertäen sen rakastettunsa kaulaan, joka pisti
kukkia tukkaansa ja ylenpalttisella liikkeellä irroitti raskaan
lettinsä, niin että se putosi suorana selkää pitkin käsiin kuin tumma
käärme, joka nauroi hiljaa ja hopeanhelähtävästi, vaan samalla
muistutti: ei saa nauraa, eikä oikeastaan tiennyt, miksi hän niin
sanoi, -- se oli onnellinen, herännyt lapsi, jolla oli kuumat posket,
ja jonka ruumis vavahteli, -- olento, joka kutoi unelmiensa harson
tummaksi punastuen aavistavan ruumiinsa ympäri.
Hän oli yksi niitä tuhansia, tuhansia riemuitsevia, jotka näkevät oman
olemuksensa täydellistyvän yhtyen toiseen.
He istuivat kauan lujassa syleilyssä sohvalla. Ja Gust puhui Miladalle
paljon, jossa kuuluivat usein sanat onni, aurinko, -- vapaus, vuoristo,
ja yksinäisyys.
Milada tunsi hänen suunsa lämpimän hengähdyksen ja hän hyväili Gustin
käsiä, jotka ympäröivät hänen kasvojaan.
Sitten hän kuuli itsensä puhuvan... Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut
vierain ääni, minkä koskaan oli kuullut nousevan rinnastaan... Se ääni
nousi siitä salatusta lokerosta, jonka olemassa oloa hän ei ollut
voinut aavistaakkaan, joka nyt mielihyvällä aukeni vapauttaen synkkiä,
kahlehdittuja sykähdyksiä.
Ja puhuessaan, nähden sielunsa räikeän alastomuuden, punastui hän ja
kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä; salaamatta ja peittelemättä
tunteitaan, antoi hän kyyneltensä pudota Gustin käsille, jotka Gust oli
ristineinä painanut hänen syliinsä.
-- Katsos, tämä on luonnollinen seuraus, rakkaani. Ymmärrän sen, minkä
kerrot... Ympäristösi on tehnyt sinut sairaaksi; sinä muutut, jahka
vapaudut sieltä... Jahka seuraat minua vuoristoon, sanoi Gust
mielenkiihkolla ja herkkyneenä... Milada pudisti päätään.
-- Älä puhu! Et tunne itseäsi; ei tämä ole minulle uutta, sanon
sinulle. Sinä uskot, kenties, että saat vaikka mitä aikaan uhrautuen...
Esimerkiksi tohtori Forkaksen tytär, -- tunnetko hänet. -- Et.
-- Siis kuule! Hän lähtee kotoaan, ja saa päähänsä ruveta
sairashoitajattareksi, sairaalasisareksi. Nyt hän on Pahlenin
osastossa, -- tiedätkö. Ajattele sivistynyttä naista sellaisessa
ympäristössä! Sinä olet ihan samallainen. Hän kärsii tietysti kovasti.
Hän ei kestä sitä. Naisena hän menee rikki. Kuule, kenen luulet
jaksavan tuollaista kestää? Ei yhdenkään ihmisen. Jokainen ei ole noin
vapaa ennakkoluuloista. Ei auta, täytyy tyytyä omaan toimintapiiriinsä.
-- Tällainen ihmisystävällisyys, jos yleensä hyväksyn tuollaisen
uhrautuvaisuuden, kuuluu toiseen aikakauteen... Ehkä sellainen aika
kerran koittaa... Mutta silloin täytyy ihmisten olla aivan
toisenlaisten. Nykyaikana on intoni ihan turha, usko minua!
Milada käsitti Gustin sanat vaan puoleksi. Ne hävisivät siihen
riemusoittoon, joka oli vallannut hänen olemuksensa. Yksi seikka oli
vaan selvä. Gust piti hänestä, Gust rakasti häntä.
Ja hän tiesi, että se oli suurin armo, josta hän kurjalla
elämänradallaan oli saanut nauttia.
Gust sanoi: Minä kerron sinulle vielä paljon, paljon... Olen minäkin
jotain kokenut elämässäni, jota kukaan ei aavistakkaan.
Milada nyökäytti hänelle päätään. En osaa puhua, kuin sinä. Ajatukseni
eivät jousta; eivät ole niin vapaita kuin sinun. Kaikki on niin
kireällä... Tunne tätä! -- Hän nosti Gustin käden sykkivän sydämensä
kohdalle jatkaen... Ajatteleminen on ihaninta... On niin hyvää tietää,
ettei tarvitse mitään kertoa, ei selittää, ei käyttää pitkiä, kylmiä
sanoja, ja kuitenkin tuntee, että toinen tietää kaikki, tuntee elämäni,
ajatukseni, kaihoni ja ainoastaan siksi, että hän minua rakastaa... Ei
niin... Hän rakastaa minua vaan siksi, että hän ne tuntee... Tahi miten
se on? Minä olen kömpelö, Gust... Mikä on oikein?
Milada katsoi Gustiin... Ja Miladan loistavan katseen vaikutuksesta,
nähden hänen silmissään säkenöiviä punaisia välkkeitä, täyttyivät
Gustin siniset, helposti kostuvat poikasilmät kyynelillä... Näin
kokonaan ei yksikään olento ollut vielä koskaan hänelle kuulunut. --
-- Oikein on se, alkoi hän puhua -- --
Silloin kuului askelien kaiku rappusilta, äänekkäitten, nauravien
sanojen helähtäessä niitten kera.
Gust nousi kiihtyneenä seisomaan; -- ole hiljaa, ne ovat Joszi ja
O -- --, odota, tyynny, -- pyyhi silmäsi kuiviksi -- --
-- Poika hoi, tässä olemme... Solakka, pitkä tyttö ryntäsi
remuten ovesta sisään, mutta siristi samalla epäilevän näköisenä
mantelimuotoisia kiiltävän mustia silmiään, kun hän näki Miladan ja
kääntyi juhlallisena ovelta takaisin. -- Joszi, älä tee mitään
tuhmuuksia, -- sanoi hän haetusti kirjakielellä, -- tule, täällä on
jokin neiti.
-- Nyt hän on taas hankkinut itselleen tulipunasen juutalaisnenän, --
ihan sai hävetä hänen tähtensä kadulla. -- Ja sitten hän puhui koko
ajan hepreaa. Sellaista hulluutta! -- Nainen otti päästään laajan
sulkahattunsa ja lyhyen takkinsa, seisoen korkeakauluksisessa
tummansinisessä pellavaisessa puvussa. Hänen siroja, pyöreitä
olkapäitään peitti leveä pitsikaulus. -- Matalalle otsalle kiertyvä
poikatukka, pieni, rohkea nenä sekä sen alapuolella oleva leveä,
aistillisen elämänhaluinen suu, teki hänet viehättäväksi. -- Ja se
tapa, millä hän toista tervehti, oli kuvaamaton...
-- Katso, Milada, tämä on Olly -- Polly -- meidän --
-- Minä pyydän, nimeni on Olga Pollini kaikille muille. Isäni oli
italialainen...
-- Joka teki nukkeja, kuten näette... Hyvää iltaa. Tänään ei hänen
sininen veren tippansa suostu mihinkään vapauteen. Hän selitti elävänsä
minun kanssani vaan "vasemmalla puolella." -- --
-- Ole siivosti, lörppä.
-- Kuule Olly, anna näppini pois. -- Joszi piteli peukalollaan paidan
rintaansa.
-- Ei minulla sitä ole, vastasi Olly nenäkkäästi, -- kautta sieluni ei,
ja jätä minut rauhaan!
-- Minä pyydän siksi kaikilta hyviltä ihmisiltä anteeksi, -- sanoi
Joszi vilkkuen lyhytnäköisillä silmillään ympärilleen, -- tällä
naisella oli se hullunkurinen halu, että hän käytti erästä pientä
punasta granaattinappia puuttuvan sukkanauhansa tilalla, vaikka minä
käytän sitä näin ylhäisessä paikassa. Sanon vaan yhden seikan... Olly
Polly tuli tänään päivällisille -- ilman sukkanauhoja -- siis noin
puoleksi puettuna luokseni... Sillä mitä vielä puuttui tuon siipipuvun
alta...
-- Sinä olet taas sietämätön, pidä kerran suusi kiinni.
-- Oho! -- Sano, että se on syntiä, mutta älä sano, että se on väärin.
-- Joszi kääntyi loukkaantuneena pois. -- Huomaa, ystävä Gust, naiset
eivät ole koskaan meille hävyttömämpiä, kuin juuri silloin, jolloin he
ovat meidät pettäneet. -- Kun Olly tuli tänään päivällä kamariini, --
kasvot käiverässä, suu täynnään pistosanoja, silloin tiesin aivan
tarkkaan, mitä oli tapahtunut -- Ainoastaan viattomat muinoiset äidit
kohtelivat lempeinä, hellinä ja hyväillen miestään, kun olivat hänet
pettäneet... Tämä sukupolvi on tekniikassa edistynyt. Sinun ei tarvitse
mitään tunnustaa -- Olly! Sinun raivosi, että minun vähäpätöinen
yksilöni oli olemassa, todisti parhain tekosi.
-- Noh, kaikkea kuulee! Mitä minä olen tunnustanut? -- Sano -- kerran!
Ja mitä minä olen kertonut!?
-- Kaikki! -- Että sinä et ollut toimessasi, sillä tätisi oli muka
kipeä. -- Että tätisi kävi kanssasi Praterin puistossa. Että tätisi on
niin hyvä mutta köyhä, että sinun täytyi viedä hänelle eilen
illallinen. -- Sinähän olet täydellinen Punahilkka! -- Ja että sinä
sait nuo kultavitjat tädiltäsi, etkä herra Wolfilta. -- Että osaat
tanssia czardasta... Ja että tätisi vaatii, koska hänkin on vilustunut,
että sinä pukeudut korkeakauluksiseen pukuun. Ja lisäksi, että minua
pitäisi lyödä korvalle, koska puhun tällaisia mielettömyyksiä. Kaikki
kerroit yhdellä hengähdyksellä, ilman, että minä sain tehdä
kysymystäkään. -- Todisteita on siis kyllin. -- Vaikk'en minä vaadi
sinua edesvastuulle.
-- Kylläpä täti on ollut sinulle hyvä! Kun sinä tyydyt
korkeakauluksiseen pukuun, niin se on ihme ja enne, sanoi Gust nauraen.
-- Espanjalainen seinä vedetään eteen, lähtekäämme pois naisemme
makuukammiosta, sanoi Joszi viisastellen.
Hän kaasi viiniä lasiin tarjoten molemmille tytöille lasin. -- Hyvä
Gust, -- räjähti hän, -- nyt olet oikealla tolalla. Sitä sopii seurata!
-- Kaikkea teillä on varastossa! Isälläsi mahtaa olla rajusti rahaa,
eikö niin?
-- Tule tänne, aukase ja auta, mörisi Joszi.
Gust nauroi: Olkaa hyvä ja syökää leikkeleitä, olkaa hyvä, ottakaa
hedelmiä. -- Olkaa kuin kotonanne! -- Syöpäs sinäkin, kuiskasi hän
Miladalle, -- ota ja maista!
Milada oli ensi kerran tänlaisessa seurassa. Ollyn tapaiset naiset
olivat hänelle outoja ilmiöitä. Hän tunsi vaan oman seurapiirinsä
naisluonteet, jotka, olkootpa nuoria tahi vanhoja, kauniita tahi rumia,
viisaita tahi tyhmiä, kuitenkin kaikilla väli-asteilla suurisuisuutta
tahi röyhkeyttä säilyttivät miehiä kohtaan alistumistavan ollen aina
valmis sovittelemaan omat halunsa miesten tahdon mukaan.
Mutta tämä tyttö, jonka otsasta saattoi nähdä hänen huvitteluhalunsa
ja kevytmielisyytensä, käytti rakastajaansa kohtaan sellaista
itsetietoista puhetapaa, puoleksi keikailevaa, puoleksi käskevää
kieltä, joka hankki hänelle kieltämättömän etusijan ja ylivallan
tämänkin pöydän ääressä ja se ihmetytti kummana ilmiönä Miladaa. Gisi
oli kauniimpi kuin tämä tyttö, Fanni osasi yhtä hauskasti kertoa ja
esittää asioita... Ja kuitenkin... Näin ei Miladan piirissä uskallettu
koskaan herroille vastata.
Olly penkoi hedelmämaljaa, rikkoi manteleita, pistäen ne pureskelevan
Joszin suuhun. Hän kertoi "muotiliike Brucknerin" ikuisista
kinailuista. Hän oli siellä koetteluneitinä. Hän jäljitteli lihavia
naisia, jotka ostivat sieltä takkinsa katsellen häntä riihensä läpi ja
sanoen:
-- Toivoakseni se takki sopii täyteliäällekin vartalolle!
Ja tämän kertoessaan Ollyn koko olennossa ja esiintymisessä, hänen
mustasta sulkahatustaan alkaen hänen harsosukkiinsa saakka, hänen
huoleton naurun kikahduksensa ja uhmaileva jalan polkemisensa, kun
Joszi häntä piikitti, oli jotain niin luonnollista ja täysiteräisen
naisellista, -- jotain alkuperäisen vahvaa ja tahdonvoimaista, että se
aivan helposti sai kaiken arvostelun ja ilkeän tutkimishalun loppumaan.
-- Minä olen, mikä minä olen, -- ja ken ei minusta pidä, sille minä
vihellän! -- Minä olen Olly! -- Siten puhuivat selvästi Ollyn silmät,
joilla hän usein katsahti vastapäätä istuvaan vaikenevaan
naistoveriinsa.
-- Luuleeko tuo olevansa minua parempi siksi, että on Gustin napannut?
Olly oli todella pahalla päällä. -- Hän oli aina tottunut hallitsemaan
tällaisissa pienissä salaseuroissa, saaden toisesta naispuolisesta
osanottajasta toverin, joka aina alttiina ja ihailevana alistui hänen
määrättäväkseen ja joka tyytyi niihin miehiin ja juhlaruokiin -- jotka
hän, -- Olly, -- suvaitsi hyljätä ja jalomielisesti työntää toiselle.
Mutta tämä "neiti" ei luonut häneen katsettakaan. Hän vaan istui ja
katseli "Gustin hyvää makeaa" myllynkivisuuruisilla silmillään ja ihan
se katseli noilla ihmisen läpi. Ja omenankin tuo kuori, ennenkuin sen
söi.
Olly katsoi pöydän alle. Ei sielläkään tapahtunut mitään, joka olisi
selittänyt pöydän yläpuolella ilmestyvän vaiti-olon, -- miksi siis tuo
nainen oli täällä? Tuo oli täydellinen kekkana. -- Olly nojautui
taaksepäin.
-- Harmaa usva nousee maasta, -- sanoi Gust kumartuen eteenpäin ja
katsahtaen Miladan silmiin... Kun usva nousee vuorenrinteelle, saamme
pian sateen, -- sen tiedämme varmaan.
-- Eihän nouse usva, olen ylen onnellinen, kuiskasi Milada
innostuneesti ja hiljaa, -- mutta usko minua, Gust, en voi onneani
esiintuoda, se on tänne kätketty, liian syvälle tänne sisään...
-- Noh, nyt ne kuiskivat vielä! -- Olly oli saanut heistä tarpeekseen.
-- Minun on nälkä, niin että näköä haittaa, -- selitti hän äkkiä
tiukkana, -- suvaitsetteko, neiti?
-- Olkaa hyvä, vastasi Milada tarjoten hedelmämaljan Ollylle.
-- Hyvät ihmiset, teillähän on tukka hyvin säädyllisesti kierrettynä
päähän... Mitenkä tämä hiusneula on pudonnut, kysyi Olly viattomasti
muka hämmästyen, kun asettui Miladan selän taa. -- Katsokaa, kun
nojaudutte taaksepäin, voitte satuttaa itsenne näillä, jotka ovat
hiuksista irti. -- Olly näytti mitä rehellisintä naamaa repien
liikuttavan auliina hiusneulat Miladan tukasta... Olisipa minulla
tuollainen tukka. -- Minulla on vaan tällainen rotanhäntä. Senpä sanon,
olisipa minulla tuollainen tukka! --
-- Olisit aikoja sitten keinotellut sillä kapitalistisesti.
-- Pidä suusi kiinni! -- En olisi silloin enää täällä. -- Olisin
Amerikassa -- aivan varmaan. -- Tällainen tukka pukee. -- Tietää
olevansa silloin jonkinarvoinen. Tämä tukka on aarre. -- Mutta te ette
tahdo sitä käyttää eduksenne. Teidän pitää antaa sen olla
irtonaisempana. -- Tahi aukinaisena se olisi kaunein...
Osoittaakseen toiselle, miten kuninkaallisen varma ja jalo hän oli
naisellisena olentona, aukasi Olly kiirein nykähdyksin Miladan paksun,
ruskeanpunervan letin, joka levisi selälle kuin kiiltävä kuparinen
haarniska.
-- Katsokaa!
Joszi taukosi syömästä. -- Komeata, -- sanoi hän painaen rillit
nenälleen...
Olly vastasi. -- Ei se vielä ole kunnossa. Hän sieppasi vyötäisiltään
narsissikukkia, jotka talon isäntä oli hänelle tarjonnut hänen sisään
astuttuaan, ja pisti ne kireälle kiinni Miladan tukkaan. -- -- Noh, nyt
saatte katsella!
-- Sinä olet ihana, sanoi Gust suudellen Miladan olkapäitä.
Ylen tyytyväisenä Olly palasi paikalleen... Nyt piti Miladan nähdä,
miten suuri luonne -- Olly -- oli...
-- Sydämeni ei ole ollut koskaan näin kepeä, sanoi Milada ihmetyksen
punertamin silmin, kaikki ajatukseni ihan kuin lentävät. -- Ei mikään
niitä paina. -- Tämä on kummallista.
-- Minä sanon suoraan, alastomana ei ihmisellä ole enää suruja.
-- Mainio kokemus, huomautti Joszi.
-- Koettakaapas kerran, väitti Olly ja hänen äänessään oli yhä tuo
äidillisen suojeleva sävy, -- minä olen aina sanonut. -- Ihmisen suru
johtuu vaatteista.
-- Sillä ei tiedä aina, -- kenen saa ne maksamaan -- -- niin, niin. --
Olly ei ollut kuulevinaan Joszia. -- Kun kerran on viskannut kaiken
yltänsä, kaiken kaiken, -- -- silloin ei osaa enää välittää maailmasta!
-- Minä hyppelen joka päivä ihka alastomana.
-- Pitää nähdä, eikö vastapäätä ole huone vuokrattavana.
-- Ole hiljaa, Olly on tänään helvetillisen viisas.
-- Seura tekee kaltaisensa.
-- Minäkö teitä painostan, kysyi Milada jännitettynä. -- Minähän tunnen
huvia kuullessani teidän puhuvan. En suinkaan minä vaan tee teitä
raskasmielisiksi? -- Tahtoisin nyt olla iloinen kuin lapsi... Jospa
vaan tietäisin, miten lapset ilakoivat.
-- Jokainen tavallaan. Minun suurin nautintoni lapsena oli antaa nenäni
honista ja ryöhätä.
-- Ja minun, sanoi Olly hätiköiden, -- suurin nautintoni, -- eh, en voi
sitä kertoa, -- katkasi hän puheensa.
-- Ihania asioita kerrot!
-- Se ei ole totta!
-- Sinähän olet sen kertonut minulle itse...
Olly laski viinilasin pois. -- Kertonutko, sanoi hän epävarmalla
äänellä.
-- Luonnollisesti. -- Mutta minua surettaa syvästi, Olly, että se
temppu ei tee ihmistä vanhaksi ja viisaaksi.
-- Sano, hävytön, ettei se ole totta, härisi Olly, se ei ollut
ollenkaan sitä, jota sinä tarkoitat. -- Vaan se oli --.
Äkkiä kuului tuima ääni käytävästä. -- Talonmies, sammuttakaa! Minä
menen nukkumaan.
-- Nyt se käski sammuttaa varhemmin kuin tavallisesti, sanoi Joszi
katsoen kelloaan.
-- Sehän oli luonnollista, koska minulla on vieraita.
-- Kuulkaa, pojat, minä en kulje enää jälkeen kahdentoista yksin tämän
talon pihan poikki. Täällähän on suoraan kamalaa olla. -- Joku juoksee
siellä aina kuin aave kintereilläni ja katsahtaa kasvoihini
sähkölyhtyvalossa. -- Viime kerralla minä ihan huusin.
-- Ja aave huusi vielä kovemmin kuin sinä.
-- Täällä saa ihan hermotäristyksen. -- Yleensä minun täytyy sanoa,
että niin häikäilemättömiä ihmisiä, kuin mitä te olette, en ole
tavannut -- sinä tiedät sen, Joszi, eikä sinulla ole minkäänlaisia
selityksen oikeuksia.
-- Enkö sitä sinulle sanonut, Gust. Me olimme sittenkin aaseja,
molemmat. Hän ei osaa käsittää kaunotuntoisuuttamme.
-- Anna hänen olla, -- et aavista, miten mieluisa on monen järjelle
aasimaisuus, sanoi Gust hymähtäen Miladalle.
-- Kautta suojelusjumalani, Panin! Me olimme molemmat humalassa, -- ja
viimeisen järjenkipunamme avulla me lähetimme hänet pois huoneestamme.
-- Eikö se ollut germaanilaista kylmäverisyyttä. -- Aivan
atleettimaista. -- Voi Gust, paksussa kallossani herää synkkä aavistus.
Me olimme silloin pässinpäitä!
Joszi tuijotti synkkänä lasiinsa. -- Olly takoi hänen selkäänsä.
-- Hävytön, -- roisto, pidä suusi kiinni!
-- Kysy herra Wolfilta, -- sanoi Joszi nielaisten viiniä, -- hän
tietää, miksi me olimme pässinpäitä.
-- Hän on taas juovuksissa, selitti Olly alistuvaisesti. -- Hänen
pitäisi osata hillitä itseään, kun hän niin hyvin tietää, että hän ei
siedä paljoa.
Joszi kohotti lasinsa Miladaa kohden. Arvoisa neiti miesparka rukoilee
teiltä armoa. -- Olly, sinä Käärmes, -- sinä teet selitysasiakirjat
kaiken tulevan ja mahdollisen varalle. Revi rikki protokollasi! --
Tänään en juo itseäni humalaan. -- Tänään minä elän järkevästi...
Takuuna siitä on oleva se, että tyhjennettyäni tämän viinilasin sanon
puolta kreuzeria erehtymättä, miten paljon sinulla on rahaa
postisäästöpankissa.
-- Sinä valehtelet!
-- En koskaan. Koska minä en huonosti uskovaisena miehenä luota
ihmeisiin, niin olkoon sanottu, että perustan väitteeni nyt
tosikokemukseen. Minä tutkin tänään asiakirjalaukkuasi, sinun ollessasi
poissa. -- Pankin vastakirja oli laukussa. -- Voi Olly -- Polly -- voi
voi, voi! Ja tämän sinä olet tehnyt sen jälkeen, kun pidimme sinulle
tunnin kestävän esitelmän.
-- Pierrette on kuollut, toisti Joszi kaameasti tehden käsiliikkeen.
Hän on auttamattomasti hukassa. -- Hän ei oivalla olemassa oloaan. --
Hän ei ole ollut olemukselleen uskollinen. -- Perhosesta on tullut
muurahainen. -- Sirkka ei enää laula, -- hän kokoo tavaraa. Mimi Pinson
kutoo sukkia... Hän kuolee rasvanmuodostukseen sydämen ympäri...
Olly oli lyöty, hän piteli hedelmämaljaa molemmin käsin pistäen
suuhunsa makeisia ja marjoja toinen toisensa jälkeen, viskaten toki
parhaat marjat Joszin lautaselle... Nyt se rupee taas hulluttelemaan.
-- sanoi hän halveksivalla äänellä, -- ja sitten se kuorsaa...
-- Kuka jaksaa väsymättä ylläpitää rikkomatonta ihanteellista
lemmensuhdetta naisen kanssa, jolla on numeron mukaan määrättävä varma
vuositulo? -- Asia on tällä kertaa vielä pahempi, sillä naisella on
säästöpankkikirja omalla nimellään. -- Kuka tahtoo säästää nuoruutensa
voimat laskeakseen ne kuin kultaiset askeleet alttarin ympäri, jonka
jumalatar aikoo käyttää niitä elinkorkolaitokseen! -- Oi, Olly --
Polly, rauhassa nukkunut henkeni hymy huulilla näkee sinun kulkevan
Tuonelan matkaa... Sinussa näen kaikkein sydäntä särkevimmän
naiskohtalon... Sinä olet perikadon partaalla!... Sinä lihot. -- Sinun
ruumiisi kaikki särmät pyöristyvät, sinun olentosi kimmoisuus kuluu
pois... Poistu luotani, Olly!... Sinä haiset jo sipulille ja
sumppikahville... Sinä olit minusta kevätuhrin papitar, -- olisit
korkeintaan saanut kuolla vienon säälittävän keuhkotautisena, -- sinä
ihana, -- sinä kepeä, sinä uneksiva, sinä antautuva, kukkea,
villinhurmaava hempukka! --
-- Sinä otit minulta ijäksi elämän uskon siitä, että sukupuolielämä voi
olla vapaata aineellisuudesta. -- Se oli sinun suurin rikoksesi. -- En
voi enää rakastaa... Osaan ainoastaan keinotella rahoja rakkaudellani.
Kuule, -- Gust, menetän miehekkyyteni jouduttuani rikkaisiin
naimisiin...
Olly vimmastui todella, kun oli kysymys hänen säästöpankkikirjastaan.
Hän säilytti rahansa kahdessa, jopa kolmessa eri paikassa ja osti usein
arpajaisseteleitä, pitäen salaisuutensa kalliina aarteena, ja rupesi
sylkemään ja raappimaan kissan tavalla, kun nämät miehiset ystävät
kyselivät, mistä hän oli koonnut kapitaalinsa, miten suuret ne ovat ja
mihin hän aikoi niitä käyttää.
Tämä kapitaalikysymys oli muodostunut Joszin ja Gustin loppumattomaksi
ilon lähteeksi. -- Olly rupesi nytkin pippurimaiseksi, siristäen
halveksivana komeasti kaartuvia silmiään: -- Noh, möhömaha, ole
iloinen! Ei sinulla tarvitse olla omantunnonvaivoja siitä, että sinä
olet niitä kapitaaleja kasannut.
-- Se nyt vielä puuttuisi. Minua hävettäisi olla sinun luonteesi
väkivaltainen rasvoittaja. Sinä olet syntynyt anteliaana viskaamaan
rinnan täydeltä kukkia tuuleen, niin että paksut porvarirouvat
kääntyisivät päiväkävelyllään raivostuen sinun yli-inhimillisen
hupakkomaisuutesi tuhlaavaisuudesta.
-- Oi, Olly, miltä sinä tulet näyttämään kolmihuoneisessa huoneustossa!
Sinun pikku perhosielusi istuu siellä sitten aina takapuolellaan. --
Sinä saat rakkuloita sulasta säädyllisyydestä... Ja miten sinä sitten
osaat haukkua toisten nuorempien epäsiveellisyyttä, heidän
kukkahullutteluaan ja keväthempsutustaan! Ei mikään muu ole tärkeää
kuin heinäkuun sade, sillä silloin sipulit kasvavat! -- Oi, oi, oi!
-- Oi, oi, oi, toisti Gust.
-- Se huoleton ilo, jota tunsit aamusta iltaan saakka, naurusi,
hyräilysi, se teki sinut herttaiseksi, siroksi, verrattomaksi, se
kehitti luonteesi lennokkaimmat taipumukset, se teki pienet petomaiset
aivosi tarkoiksi ja valtioviisaiksi, -- oi, -- Olly, se muodosti
vivahduksia sieluusi, se väritti elämäsi. -- Missä ovat ne huolet,
jotka seitsentoista vuotiaana ollessasi olivat polttavimmat, saisitko
nimittäin sulkahatun, silkkiröyhelöt ja harsovantut? Itke, Pierrette,
et osaa oikein sääliä itseäsi tällaisena! Talvella olit tenhoova, hyvä
ja lämmin, saadaksesi kesällä ylpeillä paljain kauloin ja käsivarsin,
kesällä lauloit, sirkka, tanssiaksesi saman säveleen mukaan talvella...
Huolettomuutesi, lapsellisuutesi, se, ett'et osannut panna arvoa
eduille, se teki sinut joustavaksi ja elähyttäväksi. Sinä et harkinnut,
sinä halusit, sinä et pyytänyt, sinä vaan otit, sinä et kitkuttanut,
sinä nielasit... Sinä olit jumalatar!... Pierrette, missä on tenhosi?
Ihanne on rikki, Pierrette ei jaksa tanssia paksut rahakukkarot
taskussa.
Joszin lasi oli tyhjä. -- Yhdellä hyppäyksellä kävi Gust eteisessä
tuoden mukaansa uuden annoksen syötävää ja juotavaa.
-- Jaa-a! Mitä te olisitte ihmisestä tahtoneet tehdä, sanoi Olly hiljaa
itsekseen...
Molemmat käsivarret pöydällä istui Milada kuunnellen. Kädet hän oli
kätkennyt syvälle paksuun, kiiltävään tukkaansa, seuraten keskustelua
haaveksivin katsein ja puoli-auennein kuumin huulin.
Gust nojasi päänsä Miladan ohimoihin ja Miladan hiusten kiemurat
ympäröivät hänen vereviä poskiaan.
-- Eikö Joszi puhu loistavasti, kysyi Gust hiljaa, mutta se puhe on
vakavampaa laatua, kuin mitä hän itse tahtoo myöntää.
-- Minä huomaan sen, vastasi Milada samalla tavalla.
Joszi katsoi taas syvämielisenä täytettyyn lasiinsa.
-- Mihin sinun suloinen tenhosi on hävinnyt, kysyn? Mihin hukkui nuoren
ruumiisi seikkailuhalu? Etkö edes tiedä? Sinä tuhlasit kuninkaallisesti
hehkua, rakkautta, intohimoa yhtenä iltana saadaksesi varhain
aamulla kupin lämmintä suklaatia leivoksien kanssa. Suklaatia ja
tuulihattuja... Muistatko niitä enää?
-- Oi te naiset, naiset! Kuka on teidän herttaisessa sekamelskassa
hyörivään luontoonne saattanut näivettävää järjestystä ja kiduttavaa
kuria? Kuka on teistä tehnyt jokapäiväisiä, järkeviä poroporvareita,
teistä puotineideistä, pesijättäreistä, ompelijattareista -- elämämme
perhosista? Kuka on saanut teidän elämänne suistumaan riemun
kimaltelevasta radasta? Kuka on opettanut teitä rahoja laskemaan? --
Olly -- Polly, kaikkein utumaisin viinihaavekuva päättää päivänsä
lihakaupan omistajana! -- Oi, oi, oi!
Olly veti kaikilla kymmenellä sormellaan kevyeesti järjestetyn
tukkalaitteensa eteenpäin. -- Paljasta pötyä, -- sanoi hän puoliääneen
Miladalle. -- Sellaisia ovat herrat miehet. Itsensä puolesta eivät
tahdo huolehtia niin ala-arvoisista asioista, kuin mitä raha-asiat ovat
tahi perheen ylläpito.
-- He tahtovat vaan rakastaa ja lentää sinipilviin haaveissaan!... Ei
mistään todellisuudesta saa puhua! Se turmelee heidän ruokahalunsa
lämpöisen vadin ääressä. -- Mutta sitte, kun vati on jäähtynyt,
hyvästi! Silloin me naiset jäämme siihen yksin seisomaan ihanine
tunteinemme. Kiitos kaunis siitä lystistä! Mutta minä en aio jäädä
teidän armoillenne. Minä järjestän itse elämäni ja kylläkin järkevästi.
Olly nousi seisomaan ja meni pianon luo nostaen sen kannen. -- Tule
tänne, möhömaha, ja säestä mieluummin minua!
Joszi nousi seisomaan... -- Olly, -- sanoi hän nielaisten jotain, --
sinä riistät minulta viimeisen uskon naisiin. Minä olin toivonut, että
pysyisitte aina noin herttaisen tietämättöminä liikeryöstöstä, olin
luottanut siihen ja järjestänyt asiani tuon ainoan naisviehätyksen
peruslähteen mukaan. Ei auta... Merineidot, metsänimmet, jumalattaret
-- kaikki olivat tyhjää mielikuvitusta... sinihouretta, -- roskaa. --
Joszi heilui hiukan katsellen turvonnein pienin silmin Miladaa...
Katsokaappas Ollya! Hän oli kuin luotu ja tehty miehen iloksi ja
nautinnoksi... Ja hän on saita. Hän kokoo pää-omaa! -- Hän keinottelee
ja politikoi. -- Hän meni Ollyn luo, laski käsivartensa hänen
vyötäisilleen ja lauloi vahvalla basso-äänellä.
-- Tällä leposohvalla ma tahdon kuolla!
-- Mene, sinä olet ja jäät pölkkypääksi!
-- Mutta minä olen niin kuoleman vakava, että kun minut kerran
laskettaisiin hautaan, en siitä ylös pyrkisi. -- Olly pikkuiseni, minä
vannon. -- Oih! Enhän minä ole juovuksissa. -- Tänään on sinulla oleva
täysi työ saada minut kumoon, velho! -- Ja Joszi oikasi vartalonsa
kierrähtäen pari kertaa korollaan, laulaen.
-- Ja leposohvan voi myös kerran periä, -- -- mutt' vasta varsin
kuoltuaan.
-- Tiedätkö, hän tuntee naiset, sanoi Gust loistavin silmin. -- Mutta
kyllä ne häntä myös pistävät takaisin...
-- Hän on pohjaltaan hyvä ihminen.
-- Hän on ihanne-ihminen! Huomaappas, hän on vannonut olevansa
kajoomatta Ollyyn, ennenkuin Olly itse sen tahtoo. Se on ankara
lupaus. --
-- Oi, vanhapoika-ihanuus. Sa minne häivyit meiltä?... lauloi Gust
hiljaa Ollyn kirkkaan sangen miellyttävän sopraanon kaikuessa...
-- Kaikki on täällä niin kummallisen yli-inhimillistä, -- niin
kaunista, niin kaunista, ajatteli Milada. -- Nämät herttaiset
ihmiset...
-- Mutta juoppas hiukkasen, sinä katselet kuin Sfinxin silmillä, sinä
hymyilet, -- mutta samalla kertyy usvaa silmiisi, uhaten kyyneltyä...
Armaani, sinä olet niin vaiti. -- -- Miten nimesi lyhennetään? --
Miladaa on raskasta lausua.
-- Niin raskasta kuin rakastaa minua, sanoi Milada nousten seisomaan...
-- Eipäs. -- Tuli välähti Gustin silmissä. -- Sinä olet solakka ja
vahva kuin poika. Minä pidän sinusta. -- Ja Gust painoi vaalean päänsä
Miladan lanteille.
Joszi huusi pianon luota. -- Hän näyttää minusta pakenevalta
vuorikauriilta, joka hyppää suurten, suurten kuilujen yli -- hei --
hopp --
-- Minä kutsun sinua Milaksi! Enkö saa kutsua -- -- --
-- Siis veljenmalja!
Olly istui pianon ääressä heiluttaen jalkojaan. -- -- Soita jotain
Wagnerilta, pyysi hän, vääntäen silmiään ylöspäin. -- Soita miten
Tristan joi lemmenjuoman, soita!
Joszi alkoi voimakkaasti:
-- Askalonin mustassa valaassa
asui miekkonen kolme päivää,
siks' kunnes ihan jäykkänä...
Olly heitti pari nuottivihkoa Joszin päähän. Nauraen nousi Joszi
seisomaan astuen täysinäinen viinilasi kädessä Miladan ja Gustin luo.
-- Katsokaa, Milada, sanoi hän, -- tuo meidän Gustimme tuossa on onnen
myyrä! -- Katsokaa häntä tarkoin, -- hän on ikuisesti nuori ihminen
-- -- Hei veli veikkonen! Eläkööt sinun kaltaisesi!
Hän tyhjensi lasinsa ja veti sitten Ollyn syliinsä. -- Nyt
runoillaan... Seuraa tarkkaan, nyt alkaa ensi säe. -- Hän löi parilla
sormella alkutahtia.
-- Ruskeat, kauniit sotilaat --
-- kaupunkihin -- matkaavat,
jossa kauneimmat naiset
mailmassa asuvat.
Ylpeät, suorat, vienot,
paksut, herttaiset, hienot,
ne naiset -- asuvat,
naiset asuvat.
Olly takoi pianolla kyynäryspäällään basso-ääniä.
-- Minun täytyy lähteä, sanoi Milada äkkiä kooten hiuksiaan...
-- Ehei! Et sinä niin vaan lähde kultaseni! Tahdot livistää, siihen ei
suostuta. -- Gust hyväili Miladan poskia.
-- Mila, anna minulle nyt suudelma, sanoi hän hiljaa...
-- Siis Olly, nyt sinä alat. -- Älä sekaannu loppusäveleessä. --
-- Ruskeat, kauniit sotilaat,
kaupungista matkaavat.
-- Pysy tahdissa, huusi Olly heittäen säärensä ilmaan.
-- Kuule Olly, me emme ole vielä yksityishuoneessa. -- Jos haluat,
sähkötän langattomalla linjalla.
-- Tule pois, Mila, -- he meluavat liikaa. Kun Olly rupeaa iloiseksi,
on paras jättää hänet yksin. Tule tänne minun huoneeseeni, minä sanon
sinulle jotain.
Milada katsoi Gustiin pitkään, mutta seurasi häntä kuitenkin. --
Virnistäen tuuppasi Olly soittotoveriinsa. Mustasukkainen harmin tunne
valtasi hänet hetkeksi. -- Kunhan vaan tuo möhömaha ei nukkuisi
sill'aikaa! -- Tiukkana hän otti Joszin kädestä lasin pois.
-- Ei tippaakaan, sanoi hän siihen surumielisesti tirkistävään Josziin.
Gustin makuukamarin valaisi kirkas kuutamo. Yön tuuli heilutti
valkoisia tylliuutimia. Gust taputti käsiään.
-- Eikö täällä ole raikas hengittää? -- Ei ole tupakansavua, eikä
melua. -- Täällä meidän on hyvä olla, eikö niin, rakkaani?
Milada seisoi akkunan ääressä palmikoiden kuun valossa kiiltävää
tukkaansa.
-- Miks'et anna hiuksiesi vallehtia vapaina, sanoi Gust
loukkaantuneena.
-- Se ei sovi minulle, vastasi Milada hiljaa.
-- Ole toki iloinen, armaani, sanoi Gust hellästi, -- odota, minä tuon
uutta viiniä.
Gust otti kaapista tumman, leveälitteän pullon. -- Tämä on sinua
varten, se on parasta.
-- Kiitos, mutta minä en juo enää.
Milada pelästyi. Hänen omat sanansa kuuluivat kaavamaisilta. Mitä hän
täällä oikeastaan teki! Gust oli hellä, oli lämmin. -- Mutta häntä,
Miladaa, -- pusersi selittämätön pakko, joka kiertyi kuin rautainen
rengas hänen aistimuksiensa ympäri.
-- En voi auttaa, en tunne itsessäni mitään hehkua, -- ajatteli hän
kauhistuen, en voi antaa hänelle mitään takaisin, minä olen jo liian
paljon saanut kokea.
Äkkiä Milada tarttui Gustin käsiin. -- -- Tahtoisin olla sellainen,
millainen Olly on, sanoi hän kiusaantuneena, -- tahtoisin olla
iloineen, kepeäluontoinen ja taipuisa kuin Olly. -- Mutta minä en voi
olla sellainen, -- sinä saat sen vielä kokea. -- Sinä tulet
kauhistumaan minua. En ikinä maailmassa voi olla niin viehättävä kuin
Olly.
Gust polki lattiaa. -- Sinun ei tarvitsekkaan olla Ollyn kaltainen.
Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet. Sinä olet katkera kuin metsän
hedelmä. -- Etkö sitä käsitä? Sinun olentosi huumaa minut. -- Ensi
hetkestä se vaikutti minuun. Minä asetan sinut ja sinun vaikenemisesi
korkeammalle kuin kaikki mailman Ollyt. Minä en ole mikään
poikanulikka, joka pikiintyy ensimmäiseen tyttöepanaan. -- Milada, sano
minulle, mikä ominaisuutesi minut kietoo sinuun! En tunne enää omaa
itseäni! Minähän olen ihminen, joka en lakkaa itseäni koskaan
tarkkaamasta. En rakasta sinua aistillisesti, enkä yksinomaan
himoitsekaan sinua, vaikka sinä olet kylläkin kaunis. Mila, en ole
ketään naista sillälailla katsellut kuin sinua. --
Gust vaipui Miladan eteen kätkien päänsä hänen hameisiinsa. Viereisestä
huoneesta kuului hiljainen soitto, ja Ollyn kimakka ääni raikui sen
ohessa.
-- Minä tahtoisin hukkua sinuun, kuiskasi Gust kiihkeänä.
-- Gust, Gust. Milada tarttui molemmilla kylmillä käsillään Gustin
päähän etsien hänen huuliaan.
-- Se ei ollut oikea suudelma, kuiskasi Gust jännittyneenä -- vetäen
Miladan viereensä vuoteen reunalle...
Milada tarttui Gustin molempiin käsiin -- tyrkätäksensä ne luotaan. --
Hänen puheensa oli valju ja vitkallinen. --
-- Kuule Gust, -- se on --, minä tiedän sen, -- se on naurettavaa, että
nyt lähden luotasi, sinä naurat itsekin minulle jälestäpäin, toiset
nauravat myös. Te tiedätte, -- mihin minä menen. -- Minulla ei tietysti
ole enää mitään menetettävää, ei siis mitään pelättävää eikä anteeksi
annettavaa, -- Tiedän sen. -- Ja kuitenkaan -- en tahdo olla vaan täksi
hetkeksi rakastajattaresi, -- en tahdo...
Milada puhui hiljaa ja kuitenkin hänen joka sanansa tuntui painavalta
ja leikkaavalta pimeässä huoneessa.
-- Tiedän, ett'et kunnioita minua sen vuoksi rahtuakaan enemmän.
-- Ole hiljaa, sanoi Gust raivoisasti pudistaen Miladan käsivartta. --
Miten rohkenet puhua minulle noin!
-- Sinä et aavista, miten vaikeasti, -- miten pitkän taistelun
kautta olen vasta jaksanut kohottaa inhimillisen itsetuntoni,
yksilöllisyyteni, -- ne menetän nyt kaikki yhtenä hetkenä. En omista
niitä sitte enää. -- Ja sinä -- -- et huomisaamulla enää muista, olinko
minä vaiko jokin muu nainen luonasi!
-- Se ei ole totta, sähähti Gust pusertaen Miladan käsivartta, -- älä
puhu noin! Enhän ole toki juovuksissa. Kysyppäs, olenko ottanut Ollyn
makuutilalleni... Minä en näetkös tahdo hussata tällaisissa asioissa.
-- -- -- Minun täytyy oppia tuntemaan sinut ihan sellaisena kuin olet,
sulauttaa sinut itseeni, jotta oppisin sinut tuntemaan.
Milada ei jaksanut työntää Gustia luotaan. Gust veti hänet viereensä.
Milada tunsi, miten lujasti hänen käsivartensa kiertyivät hänen
ruumiinsa ympäri.
-- En vaadi sinulta mitään, kuiskasi Gust Miladan korvan juurella,
mutta vaikene, vaikene juuri tällä hetkellä.
Olly ei enää laulanut. Pianolta kuului vienoja ääniä... Gustin hengitys
kuului raskaalta, Milada tunsi, miten ne leyhyttivät hiussuortuvia
ohimoilla. Gust nukkui, tuo onnellinen olento. --
Taas kului hetkiä... Miladan pää painui vitkaan alas...
Äkkiä hän havahtui... Jokin ääni kutsui häntä,... aivan varmaan... joku
huusi hänelle... Se huuto oli äänekäs, karkea, suuttunut... Oli varmaan
hyvin myöhäinen aika...
Levottomana kavahti Milada pystyyn. -- Silloin hän tunsi, miten joku
viskasi hänet vuoteelle.
-- Älä kiduta minua kauemmin, kuiskasi Gust... Hänen kuuma
hengityksensä huokui Miladan ihoon. -- Mihin sinä saatat minut? Mihin?
Milada tunsi Gustin kiihkeät, ähkyvät huokaukset korvassaan... Miten
usein hän oli ennenkin kuullut nuo äänet!
Samassa silmänräpäyksessä muistui Miladan mieleen jono kamalia kuvia ja
pöyristyttäviä muistoja, tukahduttaen joka lemmensykähdyksen. Hän oli
satoja kertoja kuullut samat kiihkeät himonhuokaukset!... Eikä kukaan
ollut niissä muistanut häntä, Miladaa, hänen sieluaan, hänen
harrastuksiaan... Ainoastaan hänen lihaansa ne himoitsivat, tuota
orjuutettua, tahdottomaksi pakotettua ruumista raastaakseen he ähkyivät
kiemurrellen... He halusivat vaan yhtä, Gust niinkuin kaikki muutkin
miehet... Laske, laske! -- Milada työnsi Gustin hapuroivat, himoitsevat
kädet luotaan... Hirvittävän selvästi hän muisti ennen muita... tuon
vanhan, laihan herrasmiehen, jonka syliin Goldscheider hänet komensi
viidentoista vuotiaana. Miladan rinnoilla oli silloin ollut
vaaleanpunainen ruusu. Tuo vanha hänet ensin raiskasi. Ja tuon jälkeen
oli heitä ollut lukemattomia, koko jono miehiä, nuoria, vanhoja, --
ystävällisiä ja ilettävän rivoja. Kauhun huuto kuului Miladan huulilta.
Hän kurotti käsivartensa suojellakseen itseään Gustilta... Vaitelias
kamppailu alkoi heidän välillään pimeydessä. -- Milada kamppaili himon,
miehen rääkkäämisoikeuden kanssa... Ei Gust yksin häntä tällä hetkellä
repinyt, koko miessuvun irstailu häntä raateli. -- Lukemattomien
nuorten ja vanhojen ihmiskoirasten kiima, jonka he kaikki olivat
Miladaan purkaneet, tahrasi nyt hänen väsyneen haluttoman ruumiinsa.
Laske! -- Milada pusersi Gustin rantimia. Minä sanon sinulle, Gust, --
Milada kohotti äänensä, -- se oli kova, melkein uhkaava, -- sinulla ei
ole oleva mitään nautintoa minusta. Silloin Gust hellitti.
-- Älä huuda, -- sihahti hän, -- he kuulevat.
Milada juoksi pystyyn ja järjesti hiuksensa ja vaatteensa. Hän tunsi
Gustin suuttumuksessa miesylpeyden, jota hänen kieltonsa oli loukannut
ja syvästi nöyryyttänyt... Eihän kukaan usko muuta, kuin että olen
antautunut sinulle, sanoi Milada kuvaamattoman surullisena katsoen
Gustiin, joka oli kätkenyt päänsä patjoihin, -- -- anna minun mennä! En
voi -- en osaa edes selittää sinulle, miks'en voi taipua tahtoosi. Gust
ei vastannut.
Silloin Milada aukasi viereisen huoneen lukon katsahtaen sinne. Joszi
istui pianontuolilla nojautuen pitkälle taaksepäin, ihan niinkuin
Milada oli hänen poistuessaan nähnyt istuvan. Hän soitti kepein,
huolettomin sormin säveleen toisensa jälkeen, hiljaisia, suloisia
vaihteluja, ihmeellisiä sointuja, jotka hajaantuivat ja yhdistyivät
sulautuen kaihoisina yhteen. Hänen pienet silmänsä katselivat autuaina
ja mailman unohtavina ympäri huoneen koristekattoa.
Naama viidessä viurussa oli Olly kyyristynyt nojatuoliin, töllistellen
väsymättömään soittajaan. Kuin pelastuneena hän hypähti pystyyn Miladau
astuessa huoneeseen... Tuossa oli kilpakosija! -- Tuo oli saanut
tahtonsa tyydyttää.
-- Sellainen mölhö, haukkui Olly, tuolla aasimaisella pianontakomisella
se turmelee koko iltamme. -- Noh, mutta lakkaa toki, kiljui Olly.
Joszi sulki kannen. -- Ystävällisesti hän vilkutti silmiään Ollylle.
-- Näetkö, että minä en ole tänään juovuksissa.
-- Senkin tolvana!
-- Kuule, minä en aio blaijata tänään.
Milada otti hattunsa.
-- Tuletteko mukaan, neiti Olly? On jo myöhäinen nähdäkseni.
-- Kello on jo yli kaksitoista.
Ihmetellen katsahti Milada toiseen. Hänestä tuntui, kuin olisi
tuntimääriä jo kulunut.
-- En voinut aavistaa, että tämäkin ilta meni hukkaan, sanoi Olly
haukotellen.
-- Vai niin, Olly. -- Joszi otti hänen kasvonsa molempiin käsiinsä. --
Sinähän saat kaiken omasi takaisin.
-- Siihen et voi toki laskea granaattinappiani. -- -- Mutta minä
lahjoitan sen siitä huolimatta sinulle.
-- Gust, anna valoa!
Tytöt pukeutuivat nopeasti. -- Gust valaisi portaita. -- Hän oli kalpea
ja hermostunut, pureskellen ylähuultaan. --
Milada tarttui hänen käteensä katsahtaen hellänä häneen. Gust pudisti
tuskin huomattavasti päätään...
-- Kirjoitan sinulle, sanoi Milada. -- Gust nyökäytti päätään
kiihkeästi ja vaieten.
-- Tuletko huomenna noutamaan minut, möhömaha?
-- Minulla on oleva kunnia. -- Mutta Olly -- pese itsesi, -- pe-e-se,
huusi Joszi rappusiin.
Olly näytti hänelle pitkän nenän.
-- Hiljaa, sanoi Gust vetäen Joszin ovesta sisään.
Pihalla aukasi uninen, virnistelevä talonmies portin, laskien tytöt
kuutamossa välkkyvälle, aivan tyhjälle kadulle.
-- Eikö kaverini ole minua kohtaan huomaavainen? Sen täytyy
tunnustaa... Mutta muuta hyötyä hänestä ei ole, alkoi Olly keskustella
kadulla.
-- Mitä te oikeastaan hommaatte, neiti Olly?
-- Minäkö? -- Olen oikeastaan koetteluneiti muotiliikkeessä, vastasi
Olly lyhyesti. -- Se ei ole juuri hauska tehtävä. Kyllä minä teen
hiukan työtä ompelu-osastollakin. -- Järjestän korjaukset, sovitan
koristeet, määrään mallit. -- Mutta mitä minä sillä ansaitsen? En
enempää, kuin mitä kesähattuni ja kunnon puku maksaa.
Tytöt kulkivat kotvasen vaieten.
-- Mitä tietä on teidän kuljettava, kyseli Milada.
-- Minä asun Haudankaivajakadulla. -- Mennään keskikaupungin kautta.
Minä kuljen sieltä mieluimmin näin yöllä.
-- Sitten voitte saattaa minut kappaleen matkaa kotiani päin. -- Minä
asun, -- syntyi hetken vaiti-olo, -- tuolla Louvre de luxen tuolla
puolella.
-- Sepä vasta on kortteeripaikka, nauroi Olly. -- Tunnen seudun hyvin.
Brucknerilla oli siellä ennen liike. -- Nyt meidän liikkeemme on
muutettu hienoon lasipalatsiin.
-- Uskallatteko mennä sitten yksin kotiin -- tuosta minun
asuinpaikastani.
-- Minäkö! -- Enkö uskaltaisi! -- Herra Jess! Minä olen syntynyt
yölinnuksi. Jos joku minua puhuttelee, ja jos mies on siistin näköinen,
otan hänet saattajakseni matkan verran. Jos hän on ikävä, annan hänelle
sen penteleen löylytyksen... Uskotteko ehkä, -- Olly herkesi puhumasta.
-- Sitä, minkä Joszi tänään löpisi, ei nyt ole otettava ihan
peloittavana totena... Noh niin -- minä en ole mikään nunna, -- mutta
en minä ole mikään huonokaan nainen. --
Ja samalla hopulla Olly teki selkoa elämänkatsantokannastaan.
-- Katsokaa, meikäläisellä ei ole mitään kiinteimistöä, ei pääomaa,
eikä muita elämän valtteja kuin nuoruus, kauneus ja iloinen mieli...
Mutta meikäläiset miehet ovat tottuneet, että he saavat kaikki
ilmaiseen, noin vaan kauniitten silmiensä ja kommervenkkiensa avulla.
-- He pelaavat kanssamme aikansa ja sitten me tytöt olemme kiikissä. --
Ja kun nyt, asiain näin ollen, -- Olly seisahtui pannen oikean kätensä
puuskaan antaen Miladan katsella itseään -- joku vanha ukkorähjä tulee
pyytämään saada nauttia minussa siitä, joka ei minulle mitään maksa,
vaan päinvastoin ukon kautta tuottaa rahaa, niin olisinko niin hullu,
ett'en ottaisi rahaa vastaan. Pitäisikö minun luopua tuloistani Joszin
ja hänen tyhjien haaveittensa tähden?
-- Minä tunnustan rehellisesti, minä mynttään rahaa rakkaudellani. --
Ja siten en vahingoita ketään Ja jos en olisi sittenkään viisaasti
käyttänyt ajoissa tilaisuutta hyväkseni, -- ja minä olisin ollut
melkein niin hullu, etten olisi sitä tehnyt tuon ihmisen Joszin tähden,
-- kyllä meillä on ollut härkimenkauppa käymässä Joszilla ja minulla,
-- jos en olisi ajoissa siitä luopunut niin olisivat huolet tehneet
minusta -- tällaisen. -- Olly imi poskensa ontoiksi.
-- Voisiko teilläkin olla suruja, kysyi Milada
-- Oi laivalastittain! Minulla on kuudentoista vuotias sisar, -- joka
on aivan pilalla, hirveän kevytmielinen! Elää upseerien kanssa! -- Hän
on kuin pahin mäkijuntti! Pitää tietysti viimeisiä risoja aina yllään
Maksaa shaketista 250 guldenia, -- se on selvää, mutta ei pane
kreuzeriakaan säästöön. -- Vie vielä paitansakin panttiin. Kun minä
tuon näen, on sydän pakahtua. Mutta äiti pitää vähän siskon puolta.
Joka päivä on meillä toraa. -- Ja sitte on minulla omat onnettomuuteni.
-- Olly huokasi syvään. -- Olen minäkin jotain kokenut eläissäni. --
Olen kärsinyt Joszinkin tähden. Tänään hän nauroi ja lauloi, mutta
olisitte nähnyt hänet joku kuukausi takaperin. Sepä vasta elämöi -- --
Jesus Maaria! Olin vähällä mennä mereen -- Sanoi ett'ei kestä enää, --
minun pitää olla vaan hänelle uskollinen. -- Joka päivä oli meillä
pirstninkia... Mutta minä en voi elää toisin. -- Kahdeksantoista
guldenia on minulla palkkaa kuussa, siihen lisäksi aamiainen ja
päivällinen. Joszilla ei ole mitään. -- Kyllä hän antaa tunteja, tahi
jotain sellaista. Mutta minä en ole saanut häneltä lanttiakaan, en
koskaan, jukukliut en! Mutta ajatelkaa, mitä minulle on tapahtunut?
Joszi on rakastunut minua, mutta nyt hän ei ole minulle koskaan hyvä,
ei koskaan... Nyt hänessä piilee aina vaan viha. -- Mutta hän ei
koskaan kysy, mikä sinut tyttö sitten perii, kun minä jätän sinut. --
Ja vaikka hän kuinka minua rakastaisi, niin kerran hän kuitenkin
kyllästyy minuun. -- Ja jos olisin ruvennut elämään jonkun
aviomiehen kanssa, olisi se voinut tehdä vekaran tahi saattaa minut
sairaaloiseksi. Herra ties! -- Mitä tällainen ihminen sitte ottaa
eteensä! Kyllä te sen muutenkin arvaatte! -- Enkä tahdo joutua
rappiolle, en! -- En tahdo. -- Minä olen nähnyt liian paljon
meikäläisten avio-elämääkin ja muutakin, ett'ei se minua houkuttele. --
Minä palvelen hienossa liikkeessä, näen joka päivä tuhansia kauniita
esineitä. Ja minä pidän niistä. Pitäisikö minun aina olla puettu
kauhtuneeseen pesupuseroon ja kovettuneeseen vilttihattuun? E-ei! --
Olly katsoi Miladaan niin vakavana kuin olisi ollut kysymys hänen
elämänsä ainoasta onnesta.
-- Kyllä käsittää hyvinkin toimintatapanne, kun teidät vaan näkee,
sanoi Milada myöntyvänä.
-- Siis nähkääs, minä käytän hyvää tilaisuutta edukseni. -- Se herra,
joka -- Olly vaikeni taas hetkeksi, -- ei tämä kai huvitakkaan teitä.
-- Päinvastoin se huvittaa kovin, vastasi Milada, kertokaa enemmän!
-- Minä luulin, että olette liian ylevä minulle, neiti, mutta te ette
olekkaan ylpeä.
-- Miksi minä olisin ylpeä?
-- Noh, koska Gust teitä rakastaa. -- Onnihan on saada tuollainen
herttainen, rikas poika omakseen. -- Minun rakastajani Lohnert on vanha
ja ilkeä, mutta en minä silti valita. Kyllä, totta vie, joku toinen
olisi hauskempi, mutta...
-- Mitä te aijotte rahoilla tehdä, uteli Milada kovin huvitettuna.
-- Hm! Olly murahti kovin merkitsevänä, minulla on monta tuumaa
päässäni. Ensin minun pitää selvittää perhe-asiani. Pitää saada äiti ja
veli hyville jaloille ja maksaa velkani. Sitten rupeen harjoittamaan
sopivaa liikettä. Ettekö usko? Minä myyn käytetyitä silkkisiä
tanssipukuja ja naamiopukuja. Minä tunnen rouvan, joka hankkii mitä
hienoimpia pukuja ruhtinattareilta. Hehän käyttävät pukunsa vaan yhden
kerran. Sitten minä elän, miten minua itseäni lystittää, luonnollisesti
rupeen elämään Joszin kanssa, jos hän sitten enään huolii minusta. --
Syntyi hiljaisuus.
Sitten Olly alkoi taas puhua vilkkaasti: Te ette tarvitse ketään muuta
kuin Gustin. Hänellä on voima yksin ylläpitää teitä.
-- Minulla ei ole siihen aikaa. -- Olen työssäni kiinni koko päivän.
-- Noh, yöt olette kai vapaa, sanoi Olly nauraen, pannen päänsä
kallelleen.
-- Silloin vasta olenkin työssä.
-- Noh, hei! Millaisessa liikkeessä te sitten palvelettekaan?
-- Vuottakaa, kun käännymme katukulmassa, voin osottaa sen teille.
Olly katsahti kiireesti ympärilleen. -- Hän tunsi seudun. -- Sitten hän
vilahti Miladan tyyneihin kasvoihin. --
He kulkivat Kärtnerkadun poikki ja sivuuttivat Louvre de Luxen.
Yksinäisen kujan suuhun Milada seisahtui. Yksi ainoa punanen lyhty
paloi kujan toisessa päässä valaisten kauaksi näkyvän kaksikerroksisen
talon etupuolen, joka ylpeänä ja vaativana kohousi rappeutuneen
ympäristönsä yläpuolelle.
-- Tuolla, neiti Olly, on minun liikkeeni. Olly peräytyi! -- Jumala
siunatkoon! -- Mutta sehän -- -- tehän vaan laskette leikkiä. -- -- --
-- Puhun ankaraa totta. Minä olen tuon talon taloudenhoitajatar.
-- Sehän on Punatalo, sai Olly äännähdettyä -- --
-- Aivan niin! Minä olen Punatalon taloudenhoitajatar.
Olly katseli Miladaa kasvavalla kauhulla. Todellako, saattoi lukea
hänen laajenevista silmistään.
-- Niin, niin, -- vastasi Milada katseellaan.
-- Siis hyvää yötä, neiti Olly, minun täytyy joutua! --
Konemaisesti kurotti Olly sormenpäänsä Miladan tarjottua kättä kohden.
-- Hyvää --, hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan.
Äkkiä hän veti kätensä pois paeten.
* * * * *
Kolme päivää sen jälkeen Milada saapui iltahämärässä Gustin huoneeseen
-- ruveten esteettä hänen lemmitykseen.
Hän oli saanut seuraavan kirjeen.
Rakas Mila!
Tulen juuri kahvilasta, missä ensi kerran ottelimme Joszin kanssa.
Kuten arvata saattoi, on Joszi kauhean järkevä, kunnioittaa kyllä
sinua, ei ole ennakkoluuloinen j.n.e., j.n.e. Eikö se ole pikku
seikka, -- vaiko mitä?
Muistaessani eilisiltaa ristitsen käteni kiittäen siima. Joszi
otti minulta sen katkeruuden kamun, joka vielä poltti sydämmessäni
muistellessani kieltoasi. Mutta sinä et saa enää jättää minua
sellaiseen kurjuuteen, eikä tehdä minua niin toivottomien
tunnelmien uhriksi, kuin miksi teit minut viime maanantaisena
yönä. Ei se johtunut siitä, ett'en saanut omistaa sinua kokonaan,
se päinvastoin kiihotti minua enemmän. Kieltäydy usein, minä
kaipaan vastustusta naisen puolesta. -- Mutta yön pimeydessä
kuuluu pahoja ääniä, ne toistavat myrkyllisinä omat tunnustuksesi.
-- Ei siis sanaa enää niistä!
Rakas Mila, en kysy menneisyyttäsi, en tahdo koskaan oppia sitä
tuntemaan, en toisten, enkä sinun suusi kautta. Yhden seikan
tiedän varmaan: meidän onnemme versoo vaan yksinäisimmässä
kaksinolossa. Minä pyydän siis hartaasti: älä puhu kenellekään
yksityisestä elämästäsi, ole hyvin varovainen niitten ihmisten
suhteen, jotka voivat tietää, kuka minä olen. Minä huolehdin
siitä, että saamme tästä lähtien olla aina vaan kahden kesken.
Sinun avomielisyytesi Ollylle oli harmillinen kompastus. Olly
on ihan päästään pyörällä ja hänen täytyi vannoa meille pyhästi,
että hän pitää tästä asiasta suunsa kiinni kaikkien muitten
suhteen. Minä olen aikonut vuokrata meille kaupungista yksityisen
huoneen välttääksemme ikävyyksiä. Luonnollisesti otan sinne
pianon Joszia varten.
Tulet siis perjantaina? Elä terveenä! Vastaa heti!
Gust.
Rakas Gust!
Kaikessa kiireessä putkipostissa. Miller on sairas ja ihan
vuoteen oma -- en voi tulla luoksesi. Eikö se ole kauheaa? --
Ole hyvä, Gust, ja tule minun luokseni! Kun juoksen edestakasin
saan nähdä sinut aina välillä ja minun huoneessani saamme olla
rauhassa -- ainakin varttitunnin. Kuule, armas, meillä on vielä
paljon puhuttavaa. Kirjeellinen selityksesi tuntuu oudolta.
Näin ei Gust puhuisi, ajattelin lukiessani, kun hän katsoo minua
silmiin. Tällaisia sanoja syntyy vain paperille, vaan ei
aivoissasi, -- mies. Minä tunnen sinut paremmin ja toivon siksi,
että opit itsetietoiseksi persoonallisuudeksi minun käsissäni ja
että luonteesi kauneus minun seurassani ilmenee ja vaikuttaa
kaikkeen mihin ryhdyt ja mitä käsittelet. -- Se pakenee
julkisuutta, joka on kuolevaa.