niin sen kuohu sulaa. Sitten se maistuu pahalta... Rosinan ääni kaikui
arkana tässä hiljaisuudessa...
Milada nousi seisomaan maksaakseen, -- sill'aikaa Rosina tyhjensi
kiireesti hänelle siirretyn lautasellisen hedelmäsosetta.
Sitten Milada alkoi vilkkaasti jutella tytön kanssa eikä herjennyt
keskustelemasta, ennenkuin he saapuivat Punatalokujalle. -- Nousten
matoilla peitettyjä käytävärappuja Miladaa vavistutti varmuus Gustin
läheisyydestä niin kovasti, että hänen täytyi turvautua käsipuihin. Hän
astui saliin niin ihmeen loistavin kasvoin, että kaksi vierasta herraa,
jotka istuivat syrjässä juoden mustaa kahvia, tarkastivat häntä
uteliaina ja hämmästyneinä.
Tuo Gustin läsnä-olon varmuus oli Miladassa niin elävä, että hän meni
suoraa päätä pieneen saliin kiitäen sen poikki. Siellä istui Gisi
vieraineen nyökäyttäen hänelle päätään.
Toisen pöydän ääressä istui Bine puettuna uuteen siniseen
kiiltosilkkipukuun, koristettu pitseillä; Bine istui yksinään, mutta
hänen edessään oli pullo rheiniläistä viiniä, josta hän alituisesti
kaatoi lasiinsa kohottaen sen tervehtien naapuripöydän ääressä
istuville, nauraville miehille.
Kun Milada aikoi mennä huoneeseensa, kuunnellen sielunsa selittämätöntä
aavistusta, seisautti hänet Miller...
-- Mitä te sanotte Binestä? Miten on hän muuttunut?! Hän on juonut
viidenkymmenen guldenin edestä viiniä vaan yhden miehen seurassa. --
Ajatelkaa kirkkaana iltapäivänä? Se on minun ansioni, rakas ystävä. --
-- Miten niin?
-- Noh, kun te olitte poissa, kuiskasi Miller ovelana, menen minä ja
asetan kiiltosilkkisen iltapuvun hänen huoneeseensa, -- enkä sano
mitään. -- Viiden minuutin perästä katselen avaimenreijästä, -- Bine
kompuroi sisällä puiden nyrkkiään. -- Mutta iloisella päällä hän on. --
Ja yhden herran kukkaron hän on jo tyhjentänyt. -- Tämä on vasta
liikettä! Siinä täytyy käyttää tuhannen juonta ihan kuin sodassa.
Milada palasi heti Millerin seurassa saliin.
Hän tiesi, että hän oli pettynyt. -- Hän ei etsinyt enää Gustia. -- --
Yö läheni. Vieraita tuli ja meni. Täytyi jo lainata tyttöjä
Zimmermannilta, herttainen Rosina kulki miehen sylistä toiseen ja
Milada unohti öisen toimintansa touhussa pelkonsa ja odotuksensa, joka
iltapäivällä oli hänet vallannut. -- Vaan yhden kerran kiintyi hänen
huomionsa saliin.
Hän näki Binen helakanpunaiset kasvot keskellä nauravien miesten
joukkoa, kuuli hänen kiihtyneen äänekkäästi kirkuvan äänensä, näki
hänen raivoovat liikkeensä ja heristelevät nyrkkinsä, -- tyttöjen
kovasti rääkkyessä ja miesten kuunnellessa innokkaina henkeään
pidättäen. -- Tällaisia salaisuuksia ei kuullut joka päivä. --
-- Noh, mutta maalaiset ovat sikamaisia. Tietysti pappi on pelin
alkuunpanija. --
Milada astui lähemmäksi kuullakseen, miten Bine kertoi. Minä syöksen
sen roiston kaulaan, noin, noin --
-- Mene sinne, Schniagl, hän tarvitsee mallin.
-- -- -- Minä sanon: Kuole!
-- Sitä tämä oli! Bine kertoi onnettomuutensa kaikille.
Juopuneena hän huumasi itseään vielä vihallaan, niin että veri tummana
syöksyi hänen silmiinsä. -- Ja näitten hirnuvien miesten kuullen -- tuo
harkitseva, epäilevä, sulkeutunut Bine!... Oi, kyllä hän oli mennyt
alaspäin!
-- Älä huuda noin, ajattele hiukan, sanoi Milada, tarttuen Binen
käsivarteen.
-- Kuolema Cyrillille! Bine löi nyrkkinsä pöytään.
-- Henki pois, huusi hän.
-- Oikein. Hyvä, ett'et ottaisi muuta. Milada kohautti olkapäitään.
Suuressa salissa hyökkäsi Miller hänen kimppuunsa:
-- Mitä sanotte! Taas hän on juottanut kaksitoista pulloa rheiniläistä
viiniä! Mitä sanotte siitä, rakkaani?
Rappu ylös, rappu alas, huonosti valaistuja käytäviä täytyi Miladan
hiipiä, kuunnella ovien takana, vaatia rahaa vastahakoisilta tytöiltä
-- rauhoittaa niitä, -- taasen kiihoittaa niitä menemään saliin ja
tehdä tiliä Millerille, -- kaikessa kiireessä piti näyttää tekonsa
toteen, selittää, väitellä asioista tahi vastaanottaa olkaansa
kohauttaen epäilyksen purkauksia, -- se oli Miladan hivuttava, ei
koskaan rauhaa suova yötyö. Sillä välillä piti hänen ottaa tilauksia
vastaan, järjestää kyökkiasiat, tehdä voileipiä ja palvella ja saattaa
ulos vakituisia vieraita.
Hänen täytyi avata pukunappeja, kiinnittää ne, järjestää hiuslaitteita,
-- vahtia sisäkköä, että hän pian korjaisi pois lemmen hurjistelujen
jäljet, aina tuntien sitä sisäistä hermostuttavaa pelkoa, joka kiduttaa
kaikkia tällaisten laitosten omistajia ja taloudenhoitajattaria ja
pitää ne alituisessa ärsyttävässä jännityksessä, nimittäin pelko siitä,
että arvaamaton poliisitutkinto pääsisi talossa sellaisten
asianhaarojen perille, jotka eivät ole luvallisia ja synnyttäisi
sellaisen häväistysjutun, jonka seurauksia ei voinut arvioida.
Kello kaksi aamulla syntyi talossa metakka. Milada ei ollut edes
salissa, kun Miller juoksi sieltä ulos pois suunniltaan ja
epätoivoisena huutaen taloudenhoitajattarensa perään.
Kun tämä tuli alas saliin huoneista, oli metakka jo täydessä
käynnissä...
Bine oli keskellä huonetta puolialastomana, pitäen tuolia korkealla
ilmassa, huutaen kuin järjetön. Miehet olivat pelossaan paenneet hänen
läheisyydestään.
Mutta pahin oli se, että Miller oli lyyhistynyt, käsiään vääntäen,
mykässä toivottomuudessa erään herran eteen, joka oli näyttänyt
poliisimerkkinsä ja joka kirein kysymyksin toimitti tutkintoa.
Mitä oli tuon tytön kertomus? -- Oliko hän sääntöjen mukaisesti
ilmoitettu poliisivirastolle? -- Millainen oli talossa vallitseva
laskujärjestelmä? -- Pidätettiinkö tyttö väkisin? -- Selvää oli, ett'ei
tyttö suosiolla täällä pysynyt. -- Ja yleensä, millaista elämää talossa
vietettiin? -- Oliko Millerillä täällä rikoksellisia ja laissa
kiellettyjä huveja tarjolla?
Ja muita täänkaltaisia epämukavia kyselyjä sateli.
Vavisten, sanattomana kuin teossa kiinni saatu suuri pahantekijä,
seisoi Miller tutkintoa pitävän edessä.
-- Tiesinhän sen, -- ajatteli Miller, -- kaikki raukee ylitseni, nyt se
on tapahtunut, -- nyt se on tapahtunut! Poliisit, -- oikeudenkäynti, --
sanomalehti-kirjoitukset, -- vankila, -- ja ikuinen yö... Nämät
mielikuvat pyörivät Millerin päässä, kun Milada saapui äkäten heti,
millainen oli asema.
Ennen kaikkea pistettiin Rosina ja eräs heiluvalettinen Anna, joka oli
lainattu Zimmermannilta, hiilisäiliöön. Leski taas hävisi
keittäjättären apulaisena kellarikerroshuoneustoon. Sitten Binen yhä
raivotessa juopon käheällä äänellä, viskaten tuolin viinipulloille ja
laseille, läksi Milada pelastamaan Millerin, joka sammuvin katsein
vilkutti hänelle. Äänellä, jossa kaikui täysin horjumaton varmuus
nöyryyden sävyssä, selitti Milada kaikki Bineä koskevat asianhaarat.
Hän lupasi heti paikalla tuoda kaikkien tyttöjen todistukset, näytti
Binen virheettömässä kunnossa olevien asiapapereitten ohella muitakin
poliisikamarista saatuja kirjoja, -- sekä talossa pidettyjen viimeisten
tarkastusten pöytäkirja-otteet ja ilmoitustensa vakuudeksi hän
turvautui herra Teobald Sucherin nimeen, joka perustamisesta saakka oli
ollut salin asioitten valvoja.
Itsestään oli selvä, että armollinen rouva oli valmis heti sulkemaan
salinsa herra komisariuksen käskystä, kunnes seikkaperäisempi tutkimus
olisi selvittänyt liikkeen säännönmukaisuuden.
Komisarius vastasi kyllä luopuvansa siitä, koska oli saanut riittävät
selitykset. Ainoastaan tuo juopunut olento tuossa näkyi ansaitsevan
putkaan viemisen. Muuten täyttääkseen tunnollisesti tehtävänsä,
saapuisi hän läheisinä päivinä...
Sitten hän pujahti varalla pidettyyn päällystakkiinsa...
Milada vaihtoi silmäyksen Millerin kanssa jättäen tuolle huokaavalle
velvollisuuden suorittaa viimeiset muodollisuudet.
Porttivahdinrouvan avulla heitti hän raivoavan Binen päähän peitteen,
laahaten hänet pois huoneesta.
Hurjasti pyörivin silmin istui Bine huoneensa lattialla.
-- Mene sänkyyn, kiljui Milada, sulkien oven käytävän puolelta.
Vasta myöhäisenä aamuna rauhoittui sali. Kun Milada astui huoneeseensa,
saavutti hänet Gisi yöpuvussa. -- Kuule, Milada, Seidner oli myös eilen
salissa... Siitä pitkästä ei ole mihinkään, ei huoli enää tytöistä...
Ei kestään, sanoi Seidner... Mutta tohtori, Gust-kulta lähetti meille
kaikille tervehdyksensä. Sinun pitää mennä hänen luokseen! -- Oletko
iloinen, kysyi Gisi uteliaana katsoen Miladaa...
-- Voi sinua, hupakkoa, mitä se minua koskisi, sanoi Milada liikkumatta
ja hiljaa.
-- Minä luulin aivan vissisti, vastasi Gisi puoliääneen ja kuin
loukattuna.
Mutta heti hän heltyi taas ja sanoi: Katsoppas! -- Käsissään hän piti
suuren suurta omenaa, joka oli kullankeltainen, granaattipunaisine
suonineen. -- Tämän antoi Seidner minulle. -- Hän on oikea
viisaustieteilijä... Mutta se pitkä ylioppilas ei kelpaa mihinkään. --
Hänen nimensä on Joszi. Mutta sitä -- katso sitä voisin rakastaa. Jos
hän vaan -- -- Äkkiä Gisi pudisti päätään ja kiertäen molemmat
käsivartensa Miladan kaulaan, suuteli hän häntä hurjasti suulle.
-- Sinulle omena kuuluu, kuiskasi hän haikeasti ja hävisi...
Milada painoi sileän, viileän hedelmän lämpöisiä poskiaan vastaan.
Vaikka tuo lähetti oli outo, niin olihan tuo ilosanoma toki tänään
saapunut.
Kaksi päivää tämän jälkeen, jolloin päivällinen oli jo aikoja sitten
syöty, astui Michal Miladan huoneeseen. --
Koska Milada kirjoitti, istui Bine kotvasen pää alaspainuneena
liikkumattomana.
-- Onko sinulla jokin asia, kysyi Milada katsahtaen vilahdukselta
häneen.
-- On, -- sanoi Bine syyllisenä, -- olisi minulla jokin tärkeä asia.
-- Mikä siis?
Bine katsahti ylös, hänen katseensa harhailivat levottomina. -- Oletko
suuttunut, kysyi hän epävarmalla äänellä toistaen kiihkeästi ja
syyttäen. -- Oletko sinäkin suuttunut?
Milada pudisti vitkaan päätänsä. En ole suuttunut, vaan minä säälin
sinua... Miten sinä saatoit tuon tehdä?
Bine teki kieltävän liikkeen. -- Tiedän kaikki... Minä en siis saa
jäädä tänne... Lähden tietysti pois!
-- Onko sinulla rahaa?
-- Ei, enkä tarvitsekaan... Vaihda minut johonkin toiseen paikkaan,
kauas, kauas toiseen kaupunkiin... Täällä olen kaikkien naurettavana ja
oman itseni pilkkana... Jos jään tänne, tiedän, että tuossa, tuossa
olen istunut ajatellen kaikkea ja iloiten... Silloin viha nousee
minuun... Minun täytyy riidellä ja tapella... Kun olen poissa, on
kaikki hyvä... Ei kukaan tunne minun juttuani... Ei kukaan tuuppaa
minua sanoen: tyhmä naikkonen olet!...
-- Mutta...
-- Katso, olen saanut jo vastauksen kirjeeseeni. Bine veti kirjeen
esille aukaisten sen... Se on saksaksi, sanoi hän Miladalle, joka
epäröiden katseli sitä.
-- Hyvä Jumala, -- Spizzariko on hommannut sinulle paikan, -- miten
sinä sellaiseen suostuit... Mutta sisimmässään hän tuumi: tuo on taas
sama varovainen, itsetietoinen, tarmokas olento... Hän ei vitkastele,
ei anna sysätä itseään mihin vaan... Etsii oman tiensä... oman tiensä!
Vahinko, että se rajoittui tällaiseen ahtaaseen alaan!
-- Yhdentekeväähän se on, vastasi Bine tyynesti Miladan empiessä.
Tuo vaatimaton lause, joka ilmaisi täydellistä alistumista ja
toivottomuutta, koski Miladaan. Hän sanoi lämpimästi sivellen työn
kovettamilla käsillään Binen sileitä, paksuja käsiä... Bine, sinä olet
tehnyt monta tuhmuutta... Mutta ole tällä kertaa -- viisaampi! Älä mene
noin ajattelemattomasti Punatalosta!... Täältä meno merkitsee alemmaksi
vajoamista.
Michal tuijotti eteensä... Kaikki tekevät pilkkaa onnettomuudestani.
Hän teki poistavan liikkeen Miladaa kohden... Tiedän... se oli oma
syyni... Mutta jokin pakkautuu kurkkuun -- lopetti Bine matalalla
äänellä, -- minun täytyy rääkkyä kuin hullu eläin.
-- Sinä et saa juopotella.
-- Minä olen aina juovuksissa,... sanoi Bine hiljaa itsekseen veren
lentäessä hänen kasvoihinsa... Hän häpesi.
Milada käänsi päänsä pois.
-- Miten paljon eikö ollut vieläkin inhimillisyyttä tuossa naisessa!...
Miten paljon eikö ammattihaureudella olisi vielä hänessä hävittämistä!
Ja kuin ennustaja näki Milada lankeemuksen seuraavan lankeemusta, kuilu
kuilulta, -- jonka pimeyteen Binen minän täytyi pelastuksetta hukkua.
-- Auta! Auta! Ääni huusi hänen sisästään.
Tässä eivät auttaneet Hornerin saivartelut eivätkä hänen kaulaa
katkovat ajatushyppynsä. Hänen omat toiveensa -- olivat sairaat,
harhailivat ilman päämaalia... Milada hengitti syvään. --
Etäisyydestä kaikui Gustin rauhoittava ääni: Fanni saa vapaapaikan
keuhkotautiparantolassa... Tänne hän ei saa enää palata. Hänet tahdomme
pelastaa.
Nämät muutamat sanat olivat voimakkaammat kuin kaikki tunnehoureet,
jotka kohosivat kuin värikkäät kuplat suosta... Siten apu lähestyi,
koruttomana, näkymättömänä, mutta soveltuen todellisuuteen ja tehden
liiton elämän kanssa. Hän jaksoi tuon tehdä... Gust -- tuo vapaa mies!
-- Kaikki muut olivat orjia hänen rinnallaan.
Hetken kuluttua sanoi Milada tyynesti: Minä antaisin sinulle neuvon
Bine, mene palvelemaan!... Sinä olet vahvarakenteinen, et pelkää tehdä
työtä... Anna kirjasi poliisilaitokseen takaisin, minä tulen kanssasi
paikanvälitystoimistoon.
-- En voi enää tehdä työtä, vastasi Bine lyhyesti ja uhmaten.
-- Miten et voi? Olethan tehnyt vuosikausia raskasta työtä kotonasi.
-- Kotonani? Silloin olin iloinen, työ oli leikkiä. Nyt minun täytyy
juoda, nauraa, huutaa, nyt minun täytyy unohtaa paljon suruja, jotka
pakottavat päässäni. Yöt päivät ne rasittavat minua... Sellaiset
ihmiset jaksavat tehdä työtä, joiden ei tarvitse mitään mielessään
hautoa... Enkä -- en tiedä mistä syystä, -- mutta minä en jaksa enää
tehdä työtä. Olen aina väsynyt.
Taasen hän tuijotti välinpitämättömänä kiinnittämättä katsettaan
mihinkään varmaan paikkaan, tämä teki hänen kasvonsa melkein
eläimellisen tylsiksi. Ja Milada tiesi, että Bine puhui totta. -- Sekö
oli juuri tämän elämän hävittävä voima? Kuin ohuilla silkkilangoilla
kietoivat sen joutilaat pitkät tunnit, tahdon, tarmon, ne lamauttivat
elämän voimat, pirstoen kaikki vaistot veltostuneissa jäsenissä. Se,
että nämät naiset pelkäsivät ihmisiä, ja lyyhistyivät valottomiin
kolkkiin, ei johtunut sielullisista, -- vaan suorastaan ruumiillisista
syistä, sillä nuo öisten hurjastelujen kuluttamat naisruumiit, jotka
päivät viruivat puolihorroksissa, eivät jaksaneet enää elpyä, eivät
parata, eivätkä alkaa uudelleen ponnistaa.
Nyt yhteiskunta vaatii, että noitten olentojen pitää jaksaa iloita,
yrittää, kohota, toimia ja toivoa... Vaatikaa, -- että tulehtunut,
pahaksi paahkaksi turvonnut sormi taipuisi sirona ja notkeana, että se
jaksaisi johonkin tarttua ja pitää siitä kiinni. -- Menkää, menkää,
hornaan vaatimuksinenne!
-- Nämä naiset eivät ole itse tahtoneet rappeutua, se rappeutuminen on
iskenyt heihin kuin tauti murtaen ne.
-- Syy heidän turmioonsa on se maaperä, jossa heidän olemuksensa juuret
ovat, josta heidän olisi pitänyt saada imeä voimaa ja eloa, mutta jolta
teidän ihmisten ylpeys, viha, teidän kuvaamattoman julma siveysoppinne
on täydelleen riistänyt lämmön, siunauksen ja elämisen mahdollisuudet.
Siksi Milada sanoi puristaen lujilla työn uurtamilla kourillaan Binen
kättä, joka oli pöydällä:
-- Ehkä on parasta, Bine, että itse valitset tulevaisuutesi. Ehkä
muualla harkitset kohtaloasi tyynemmin. -- Minä menen itse Spizzarin
luo... Mutta yhden seikan painan mieleesi... jäänetkö tänne tahi
poistunetko, älä menetä itseäsi!
-- Niinkauan kuin et itse joudu epätoivoon, ei elämä mahda sinulle
mitään. Se on varma tosi.
Spizzarin toimisto oli kaikkein mutkikkaimmassa
juutalaiskorttelikunnassa, kapea, tuskin päänkorkeudelle kohouva ovi
johti tulijan mustaan, savuttuneeseen, matalaan, mutta sangen laajaan
huonepahaseen, joka samalla oli kyökki ja makuuhuone. Keskellä
kirstuja, koreja ja nyyttejä, joissa oli pito- ja liinavaatteita,
istui kuivettunut kuin keltaisessa usvassa uiva Margot, jonka
vasemmanpuolinen väärä lonkka ihan hävisi suureen, ruskeanahkaiseen
eukkotuoliin ja joka innokkaana syventyi suureen palkollisluetteloonsa,
heti kun ovi vaan narahti. Sen ohessa hänen pelokkaat, veristyneet
silmälautansa vilkkuivat sisäänastuvaa kohden, ja hän laski kuuluvan
helpotuksen huokauksen tuntien Miladan -- Miladan kysyttyä jotain,
viittasi Margot vaieten selkänsä taa ja Milada astui tapeettioven
kautta pihalle. Sieltä johtivat kapeat, mutkeltavat rappuset liikkeen
kaikkein pyhimpään, vanhemman sisaren toimistoon, jonka liikekyltti oli
sangen viaton ilmoittaen hänen harjoittavan "kaunistustarpeitten ja
terveysesineiden" kauppaa.
Milada kolkutti ovelle; kun rouva Spizzari oli katsonut "luukun" läpi
ottaakseen tarkasti ja sangen monipuolisesti selvän, millaiselle
asialle vieras tuli, ripusti hän mustan esiliinansa naulaan ja aukasi.
Hän oli joltisen leveälonkkainen nainen kaksoisleukoineen. Hänellä oli
väritön, joskus vaaleaksi värjättynä ollut tukka, joka sileäksi
kammattuna oli mustien ja valkoisten haivenien raidottama. Hänen toinen
silmänsä oli petomaisen teräväkatseinen, toinen oli sammunut ja sokea,
painuneena raskaan silmälaudan alta syvälle kuoppaan. Tämä rouva oli
erilaisimmissa piireissä tunnettu ja pelätty tyttökauppias,
sikiönkarkoittaja ja salaperäisten tapahtumien avustaja madame Nelly
Spizzari -- oikeastaan Spitzer, -- entinen tanssijatar, kuin hän aina
itse ylpeänä esiintoi ja viiniasioitsija Jochele Spitzerin laillinen
aviovaimo, -- joka oli elämällään saattanut tämän aviokumppaninsa
hulluinhuoneeseen.
Rouva Spizzari istui tavallisesti toimistossaan kunnioitusta herättävän
sanomalehtien ja painotuotteitten peittämän kirjoituspöydän ääressä,
mieskorkuisten hyllykaappien keskellä, joita oli huoneen kaikilla
seinillä ja joiden edessä oli vihreät uutimet. Kaapeissa oli suuria ja
pieniä postipaketteja, valmiiksi sidottuja ja suljettuja tukkuja,
malleja, laatikoita, joissa oli itämaalaisia harvinaisuuksia tehtyinä
vahasta tahi kummista, salaisia apukeinoja ja muita kaluja. Lisäksi
siellä oli kirjoja ja valokuvia, joiden näkyvä osa oli viaton
puutarhakuva. Kaikkea tätä oli mitä parhain ja täydellisimmin lajiteltu
varasto, -- kuvaamaton esineitten ja pikkulippaitten kokoelma,
joita myytiin asiantuntijoille korkeasta hinnasta. Mutta hyvin
kunnioitettavan "kolikkojoukkonsa" ei Spizzari ollut koonnut
tämän liikkeen yhtä vähän kuin sisarensa Margotin hoitaman
paikanvälitystoimiston avulla, vaan ainoastaan sikiönkarkoittamisella
ja hommaamalla tyttöjä julkisiin porttoloihin, -- mutta hänen
liikkeensä oli ankaran "tunnollinen" niinkuin hän itse kehui: Ei
lihankiloakaan viedä minun kaupastani "noille." -- Sanalla nuot hän
käsitti kaikki ulkopuolella Itävaltaa olevat parituslaitokset.
Rouva Spizzari oli noissa kolminaisissa liikeyrityksissään kehittynyt
ylen säännölliseksi. Hän ei sietänyt, että asia, jonka käsittely kuului
toiseen huoneeseen, ratkaistiin toisessa.
Siksi hän nyökäytti nytkin heti Miladalle ystävällisesti päätään vetäen
eräältä kohdalta vihreän uutimen syrjään, josta ilmestyi ruskeaksi
kiilloitettu sangen taitavasti kaappiin tehty salaovi. Se huone, mihin
hän vei Miladan, oli aivan pimeä. Spizzari väänsi nappulaa, silloin
tuli näkyviin pieni, paljas huone, joka oli eteisen tapainen. Sen
kaluston muodostivat meriruokotuolit ja pitkä pöytä, jolla oli
kaikenlaisia kuppeja, erilaisine sikarineen ja paperosseineen.
Konjakkipullo kuuden lasin ympäröimänä ja jotensakin kulunut
korttipakka, joka kai oli joutunut sinne tilapäisesti, täydensivät
huoneen sisustuksen. Huone näytti olevan ilman ikkunaa.
Yhdessä nurkassa oli suuri, laatikonmuotoinen, leveä musta laukku,
jonka sulki englantilainen lukko. Rouva Spizzari teki suosiollisen
liikkeen. -- Hyvä, että te tulitte, eikö teidän emäntänne -- Spizzari
lausui viime sanan kovin halveksivasti vitkastellen. -- Pikku asioista
se kääntää perseennsä ihmiselle.
Rouva tunsi hyvin Miladan. Hän oli seurannut Miladan kehitystä
"liikkeessä", ollen aina valmis myöntämään hänen olevan toimeliaan ja
etevän... Meillä ei kai Jumalan kiitos ole keskinäisiä selvittämättä
olevia asioita? Eikö niin?
-- En usko, että on, rouva Spizzari. Mutta te tiedätte kai hyvin, että
Michal tahtoo muuttaa.
-- Hän on vielä sangen sovelias teille ja hänelle itselleen on teillä
olo edullinen... Onko hän viisas?
-- Noh, mitä paikkoja teillä on tarjottavana? Yhden minä heti jätän
huomioonottamatta, Nelly -- Galizian.
-- Oletteko kuullut jotain? Olisinko hullu! Entisestä E. Goldscheiderin
liikkeestä lähetettäisiin tyttö Galitziaan!... Se olisi ravunkulkua...
Te olette jo oppinut puhumaan vähän Millerin tapaan, hyvä lapsi. --
Mutta hän oli siitä huolimatta hyvällä tuulella, asetti sarvisankaiset
rillinsä nenälleen ja aukasi avaimella, joka roikkui hänen
kellonvitjoissaan, salaperäisen mustan laukun. Selaillen kirjoituksiaan
ja muistiinpanojaan ja kastaen sormenpäitään aukasi hän kirjeitään
lempeällä kädellä silitellen pieniä kokoonkäärittyjä paperiliuskoja ja
kysyi kuin sivumennen: 530, miten paljon hän on teille velkaa? Mitkä
prosentit lupaatte antaa, neiti Milada?
-- Hän on 350 guldenia velkaa, rouva Spizzari ja tehän tiedätte, että
me vaadimme 30 prosenttia. Mutta me tekisimme tällä kertaa mieluimmin
vaihtokauppaa. Me tarvitsemme uusia tyttöjä. Me tarvitsemme syksykautta
varten, -- sanokaamme elokuusta alkaen, -- tuoretta väkeä.
-- Elokuussa Redisch lopettaa liikkeensä Agramissa. -- Silloin saatte
25 prosenttia. Nautalihasta täytyy teidän maksaa enemmän... Mitä
sanotte? sanoi hän vetäen kirjeen esille, -- jostain täytyy teidänkin
luopua kaupanteossa -- te mustalainen! -- Nyt kun on kylpyaika, on
naiskysyntä suuri.
-- En anna groscheniakaan perään, rouva Spizzari... Te tunnette
periaatteemme... Mutta onko teillä varmoja tarjouksia nykyään?
-- Odottakaa, lapseni, enhän voi esittää teille lantakinttuja; mitä
Lehmann Kaschausta lähettää, ei teikäläisiä herroja innostuta -- -- se
kuuluu mäelle. Noh, katsotaan!... Olmützista, Ostrausta, Znaimista,
Brünnista tulee vaan roskaa... Aussigissa, Aussigissa, siellä ovat
Weberiläiset. Ah, ne maksavat huonosti, -- rouva tuuppasi rillit
otsalleen. -- Weberillä on hyvää tavaraa, mutta naiset tulevat melkein
alastomina talosta... Vanhanaikainen porttolanpitotapa... Siksi ei
sieltä voi paljoa vaatia -- 45 prosenttia saatte.
-- Ei puhettakaan sellaisista!
-- Neiti Milada, te kelpasitte liikkeeseenne kuudeksi vuodeksi, ettekä
totta vie ollut mikään kaunotar.
-- Olin liikkeessä vaan neljä vuotta, Nelly. -- Enkä voi sitä aikaa
kiittää. Eikö teillä ole muuta tarjottavana?
-- Mitä merkitsee "muuta"? Pannaan Aussig pois. Minulla on tässä, --
rouva laski kätensä paperille. -- Tahdotteko tehdä hyvän ja vakavan
kaupan? -- Minä puhun teille avomielisesti. Te ette ole hullu,
ja te suostutte Aussigiin silloin 45 prosentista, kun saatte
kuranttitavarasta muualla vain 25 prosenttia. Me olemme jo voidelleet
toisiamme molemmin puolin. Mutta minä sovin vielä kaupoissa kanssanne
ja hyvän kaupan teenkin. Te ymmärrätte minut. -- Mitä sanotte
Budweisista, -- Fischerin laitoksesta?
-- Noh?
-- Mitä "noh"! Jos se kelpaa herroille, niin korvaa se kaikki teidän
neidillenne kaksin verroin... Uskokaa, ne ihmiset, joilla on rahaa,
haisevat ihan eri lailla. Miller on kuin vanha virsikirja. -- Mutta
Fischer! -- Hän on ruhtinaitten ja kreivien oikea käsi. Tarvitseeko hän
naisia? -- Hänellä on antaa teille tyttöjä... Ja hän saa niitä vaikka
Punaselta mereltä asti... Mutta hän haluaa päästä eräästä tytöstä.
-- Päästä, rouva Spizzari ja vaan Budweisista. Mitä tämä on?
-- Olkaa höpisemättä. Te ymmärrätte omaa liikettänne hoitaa, mutta
ylimalkaista tyttöliikettä ette ymmärrä, ette nimeksikään, vastasi
Spizzari ylen tuiskivana. -- En ole ottanut tyttöä myytäväksi en teitä,
enkä muitakaan varten. -- Tyttö on harvinainen tilaisuus... Jos
Fischerille ei olisi tapahtunut onnettomuus, ei häntä olisi saanut
nähdä tässä kaupungissa ollenkaan... Hänellä on ollut häväistysjuttu
luutnantin tähden, -- poliisi luulee tytön jo kadonneen... Velkoja
hänellä ei ole ja Fischer maksaa 40 prosenttia. -- Noh! -- Eikö tämä
ole oivallinen kauppa?
-- Onko teillä valokuva?
-- Totta kai! -- Hän otti kirjeestä valokuvan tarjoten sen Miladalle.
-- Noh? -- Eikö se ole erinomainen ilmiö? -- Eikö? -- Sovitaanko
kaupoissa? Hyvää? -- Fischer on oikea ritari. -- Hän kirjoittaa, -- ja
miten! -- Hän menettää tällä kaupalla. -- Niin, olkaa hyvä, upseerien
kanssa on tyttö ollut tekemisissä, se on hitonmoisen harvinainen
juttu... Ehkä hänen ei tarvitse maksaa muuta kuin 30 prosenttia...
-- 40, Nelly!
-- 40-30 même chose! (samaa se). Kun Budweisin Fischer tekee kauppaa
nykyään Millerin kanssa, niin hän sylkäsee kirjeeseensä... Mutta
minulla on täysi vapaus sopia itsenäisesti. Tavanmukaiset prosentit
kirjoitatte Millerin saataviin,... lopun otan minä välityksestä.
-- Tämä on hyvä kauppa teille, -- vaan ei meille. Jos tytöllä ei ole
velkoja, ei hänellä ole vaatteita. Sen seikan tunnemme jo tyystin...
Meidän Binemme voi hyvin näyttäytyä. Fischerin pitää antaa tytölle
hyvät vaatteet tahi maksaa 75 prosenttia käteisesti. Mitä
poislaskemiseen tulee, hyvä Nelly, on paras tehdä se laillisessa
muodossa, muuten se on veteen viskattua rahaa.
-- Jääräpää, mutisi Spizzari kiukkuisena.
-- Käyttäkää hyväksenne Fischerin asemaa, jos hän kerran on pinteissä.
Minä tunnen tällaiset jutut. Kyllä silloin saa rahoja heltiämään.
-- Hyvä ihme, millainen te olette!
-- Noh, rouva Spizzari, kyllä minuakin vähän arveluttaa ottaa taloon
tyttö, jolla on poliiseja kintereillä. Niin, niin, olkaamme rehelliset.
Fischer ei ole muuten mikään jänishousu. Hän on kyllin hyvissä
kirjoissa "etsivien" kanssa. Mutta kuten sanottu, en aio enää kinata.
Joko hän maksaa 75 prosenttia, -- 50 meille, -- 25 teille, tahi hän
antaa tytölle täydelliset kapiot... Kaikissa tapauksissa, me
pidätämme Binen matkakirstun, kunnes uusi tyttö saapuu... Se on
oikeudenmukainen valtamme, kuten tiedätte. Minua surettaa lähettää Bine
tuollaiseen taloon. -- Vanha punataloylpeys sävähti nuoressa
taloudenhoitajattaressa...
-- Mitä Bine on! Sama onko omena mätä sisältä vaiko päältä... Maksakaa
12 1/2 prosenttia käteisesti minulle ja te saatte tavarani.
-- En voi. Täytyisi maksaa omasta taskustani. Kuulkaa, rouva Spizzari,
älkää kaupitelko! Me emme anna käteistä rahaa, jollei meillä ole varmaa
takuuta. --
Spizzari heilutti päätään. -- Kaikki riippuu Fischeristä. Se riiviö
tappaa minut. -- Miten järjestämme suoranaiset kulunkini?
-- Ne me suoritamme, se on itsestään selvää.
-- Pitääkö minun mankua ne teidän neidiltänne...
-- Minä maksan ne, kun tavaran jätätte, omasta lompakostani... Siis
kauppa on varma kuin pankissa, lopetti Milada puheensa tarjoten
kohoutuen kätensä.
Spizzari piti siitä kiinni.
-- Minä pidän teistä. -- Teillä on pää kuin partaveitsi. -- Minä pidän
teistä enemmän kuin koskaan ennen. Teillä on, totta vie, hyvin käytetyt
kädet! -- Kaiken teette siis vaan emäntänne hyväksi?
-- Oh, vastasi Milada kevyesti, -- ansaitseehan siinä itsekin.
-- Mitä vielä te ansaitsisitte! Jätätte kaiken sille pitkälle vanhalle
piialle. --
Spizzari seisoi hetken miettivänä, sitten hän otti rillit nenältään,
pisti Fischerin kirjeen syvään rintojensa väliseen kuiluun, sulki
huolellisesti mustan asiapaperilaukkunsa ja viittasi Miladalle...
Milada ei uskonut silmiään. Äkkiä salaperäisen koneiston kulettamana
hävisi harmaa seinä näyttäen valkoisen kultanupuilla koristetun oven.
Myös se aukeni ja Milada näki ihanimman ja komeimman kylpyhuoneen,
minkä eläissään oli nähnyt. Hänen ammattinsa oli antanut hänelle
tilaisuutta nähdä mitä erilaisimpia hotelleja, yksityishuoneustoja ja
yökorttereita, mutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitella näkevänsä
hämmästynein silmin tällaista hienostunutta loistoa, missä välkkyi
vaaleanpunainen marmori, valkosäteilevä kristalli ja vedensiintävä
atlassilkki, jonka yli riippui kukka ja kirsikkamarjaoksia. -- Täällä
oli satoja valonliekkejä, satoja välähdyksiä... Hyvien hajuvesien
pilviä lemusi huumaten... Ja kun vesi valui simpukankuoren muotoiseen
vesivannaan, kuului hiljaista salaista soittoa...
-- Sus' siunatkoon, sanoi Milada.
-- Sen uskon, vastasi Spizzari, jonka sokeakin silmä tyytyväisenä
liikahti...
-- Mutta miksi teillä on tuollainen laitos?
-- Katsokaa! -- Koska tuossa vieressä... Vedensiintävä silkkiuudin
huojui syrjään ja yhtä harkitun ylellinen makuuhuone tuli näkyviin...
Mykkänä seisoi vieras.
-- Täällä voisi keisari huvitella, sanoi Milada kunnioituksensekaisella
äänellä.
-- Lienee käynytkin täällä lurjustelemassa, vastasi Spizzari.
-- Nyt näette, miten Nelly kuvittelee voivansa asiansa järjestää, sanoi
Spizzari, kun he palasivat takaisin. -- Järjestäisin kaksikymmentä
tällaista huonetta, oven kohdalla on valoton, sitten on pelihuone,
talvipuutarha... Hän kehasi... Lapseni, minä olen tutkinut Nizzaa.
Siellä ansaitaan miljooneja... Eikö totta, neiti Milada, tuota ei
kustanna hurskas neiti Miller.
-- Sehän on kuin unta, sanoi Milada tuijottaen ruskeisiin,
likaisennäköisiin kaappeihin, joiden taa loistava ihanuus oli salattu.
Spizzari tarttui Miladan käteen sanoen merkitsevästi:... Kuulkaa,
lapsi, eikö hän aio myödä.
-- Myö-dä! -- Milada hätkähti vähäsen. Hän ei ollut ottanut tuota
mahdollisuutta vielä ollenkaan huomioon... Miller möisi liikkeensä! --
Vieraat ryhtyisivät siihen. -- Milada -- olisi liikanainen, -- hänet
ajettaisiin pois. -- Hän ei ollut valmistautunut tuohon. Se tuli liian
äkkiä, liian varhain hänen suunnitelmiinsa. -- Mutta se ajatus tuli. --
Hän ei ollut sitä tahtonut, -- eikä tahtonut. -- Se tuli kuin kohtalon
iskusta.
Ja hän tunsi kulkevansa kohtaloaan kohti vastatessaan. -- Jos vaan
saadaan sopiva hinta. Liikkeessä on paljon työn ja kapitaalin arvoa.
-- Kapitaali on sivuseikka, lapseni. -- Ja mitä työhön tulee! -- Meidän
kesken sanottu, Miller ei osaa lakanaa levittää... Kyllä me tiedämme,
kuka liikettä hoitaa. Pitää tietää, kuka kauppaa tekee. Voi miettiä. --
Mutta kysymys ei maksa rahaa. -- On kysymys vaan siitä, -- Spizzari
lausui tavut painolla, -- jos te, jos te tahdotte, että se myydään. --
-- Noh, -- heitti Milada sanat väliin, -- lopuksi, täytyy minun sanoa,
että minulla on sopimuskirjan perusteella lähin oikeus siihen. --
Lopuksi en minäkään ole ilman pääomaa.
-- Oh! Luuletteko, että meikäläisten kesken ei puhuttaisi teistä!
huudahti Spizzari kuin sähkön iskemänä. Muutamille ihmisille on
asemanne selvä kuin kymmenen sormea.
-- Asian laita on se, sanoi Milada, -- että minä olen ottanut nimiini
Goldscheiderille olevan kiinnitysvelan. -- Myös on minun käsissäni
Kesslerin kanssa toinen pienempi velka. -- On siis vaan muotoasia,
olenko tänään osakas vai enkö. -- Millerin kanssa pitää kauan sovittaa,
hän epäilee kaikkia. Hänet täytyy valmistaa tähän kauppaan. -- Jos te
tänään sen esitätte, vaatii hän mahdottomia summia. Mutta jos minä
esitän sen liikepulan aikana, kun hänen vatsansa on kipeä, jolloin
tulevaisuus tuntuu hänestä mustalta, jos minä käytän vaillinkia
hyväkseni tahi panen sellaisen toimeen, -- Milada yskähti, -- niin
silloin voi jotain asiaa lävitse ajaa hänen suhteensa.
-- Minähän sanoin, että teillä on hyvä pää, neiti Milada, -- huusi
Spizzari innossaan, teidän kanssanne on ihana tehdä työtä. -- Jos
Jumala meille päiviä suo, niin... hän katkasi puheensa. Myös Milada
astui ovea kohden -- molemmat huomasivat, -- että oli tarinoitu kyllin.
Nyt seurasi harvinainen suosionosotus, joka vaan tuli
liikesalaisuuksien tuntijain osalle. Nelly saattoi vieraansa portaille
asti ja taipuen alas hän huusi: Älkää loukatko itseänne portaissa,
lapsukaiseni! --
Milada pääsi lopulta kadulle. Hän tunsi vaistomaisesti ja erityisellä
mielihyvällä, että hän ensi kerran oli toiminut itsetietoisen
itsenäisesti olematta pakotettu taipumaan toisten keinottelujen
välikappaleeksi, ja että samalla tuo vaarallinen, mutta hurmaava
arvojen taistelu oli alkanut, joka perustui tosiasioihin. Hän ei enää
leikkinyt mielikuvilla, hän tunkeutui hitaasti eteenpäin tavoitellen
olevia oloja. -- Nyt piti vaan uskaltaa alkaa. -- Voitto tahi tappio!
-- Kesken kuohuvien ajatusten pyörrettä kiiti hänen vapautettu tahtonsa
tulevaisuutta kohden. --
Nyt saattoi melkein lähteä Gust Brennerin luo, ajatteli hän äkkiä
kulkiessaan. Lukemattomia kertoja oli hän yrittänyt kirjoittaa hänelle
kirjeen, oli repinyt jo alkamansa kirjeet ilman syytä, vaan
itsetiedottoman pelon vallassa ett'ei heräisi haaveistaan, jahka taas
tapaisi Gustin. Nyt hän seisahtui melkein pelästyneenä, kun tunsi
rinnassaan odotuksen synnyttämän suuren riemun, joka hänen mielensä
täytti.
Käydä hänen luonaan! -- Miks'ei? -- Olihan hänellä aikaa kiertää
virranrantakadulle. Eikä hän tahtonut luulotella, että tämä käynti oli
jotain erikoista. Gust oli hänet kutsunut... ja lähettänyt terveiset
Seidnerin kautta. Kun otti siitä kaiken liioittelun pois, ei se ollut
mikään erityinen suosion osoitus. Ja yhä kiihkeämmin, koettaen kylmällä
järjellä ratkaista tuon vastakohtaisen tapauksen, Milada kiiti
eteenpäin...
Tuossa oli rantakatu. Siinä vyöryivät virran mustat aallot. Köyhälistön
lapset latkuttivat siinä jalkojaan. Sotilaita käyskenteli helluineen
sen kivisellä käytävällä. Aurinko valoi kaiken kultaloistonsa
rantakadun talojen katoille ja niitten ikkunoihin. Milada oli saapunut
päämaaliinsa. Epäystävällisinä tuijottivat vanhojen mustuneitten
varastohuoneitten ristikkoikkunat häneen. Niitten yläpuolella oli
kyltti, joka ilmoitti: "David Brenner, raudan, teräksen, ja
metallilangan tukkuliike." Rautalevyjä, tankoja, renkaita, ketjuja ja
ristikkoa oli läjittäin kadulla; ihan sisäänkäytävän edessä oli
valtaava romuröykkiö, missä oli ruostuneita nauloja, lisuja, taipuneita
levyjä, ja teräviä välkkyviä läkkipalasia, kaksi puolikasvuista poikaa
polvistui sen ääressä nyppien uutterasti kelpokuntoiset esineet lisujen
ja sirujen seasta.
Kotvasen Milada seisoi epäröivänä sen ääressä katsellen poikia. Sitten
tulivat vankkurit kolisten rautalevykuormineen porttikäytävän kautta,
ajaen hänet syrjään. Ajaja auttoi huutaen ja lyöden hevosta, joka
ponnisti kovin vetäessään.
Uteliaitten poikien silmien seuraamana tunkeutui Milada kiiruhtaen
porttiholviin. Siitä hän astui neliömuotoiseen hämärään pihaan, joka
oli täynnään laatikoita, astioita ja käsirattaita.
-- Älkää menkö pitemmälle, neuvoi mies, joka työskenteli siinä, --
vanha herra asuu tuolla edessä.
-- Entäs nuori herra, tohtori?
-- Vai niin, hän asuu tuolla uudella puolella.
Milada palasi aukaisten pikaisesti oven. Kello kilahti.
Päällystetystä konttorihuoneovesta tuli vanha mies, joka oli pitkä ja
laiha ja jolla oli pienet, pystysuorat valkoisenvivahtavat viikset.
-- Ketä haette?
-- Herra Brenneriä.
-- Vanhaa vaiko nuorta?
-- Tohtoria, selitti Milada rohkeana.
Mies siristi silmiään. -- Ei te mitään, sanoi hän, teidän pitäisi tässä
tapauksessa tutustua ensin vanhempaan. Herra tohtori, armollisen
suosionne esine, asuu kerros ylempänä, seuraava ovi oikeelle. Minulla
on kunnia.
Aivan ymmällään astui Milada rautaisia, kiusallisen puhtaita
kiertoportaita ylös. Oliko äskeinen vanhus jokin talon
palveluskunnasta? Tahi oliko se peräti Gustin isä?... Ei. Hän ei ollut
rahtuakaan Gustin näköinen. -- Se rauhoitti Miladan. Valkoisella
ovella, ainoalla koko talossa, joka näytti kodikkaalta ja
miellyttävältä, oli Gustin nimikortti. Nyt vasta selvisi Miladalle
tyyntyen kerrallaan tunnelmansa. Hän harkitsi asemansa. Hän kokosi
mieleensä ensi sanat, jotka hän aikoi sanoa Gustille. Jäähyväissanatkin
hän jo laati edeltäkäsin. Tuskin hän tunsi jonkinlaista uteliaisuuden
väristystä soittaessaan ovikelloa. Heleästi se kajahti talossa. Milada
kuunteli. Hän soitti toisen kerran. Ei kukaan liikahtanut. Ei kukaan.
-- -- Nyt vasta Miladassa viimeisen tunnin mielenkiinto purkaantui,
häntä rupesi vilustuttamaan vieraassa talossa, pelon tunne, kuin kauan
pidätetty nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. Halu nähdä Gustin poltti
hänen sisimmässään. Se kaihontunne tuntui -- vastustamattomalta. Kaikki
vastalauseet, joka muu perustelu, joka harkinta puolelta ja toiselta --
oli ollut valheellisuutta... Tosi oli vaan se, että Milada halusi nähdä
Gustin. Ja nyt Gustin ovi olikin suljettu! Se yksinkertainen tosiasia
järkytti Miladan haaveilut, että ylioppilas ei tietysti pysynyt
kotosalla tällaisena ihmeenihanana keväisenä edelläpuolenpäivänä.
Milada tuijotti lasioven kuolleeseen ruutuun, kuin olisi hän luullut
sen itsestään aukenevan ja laskevan hänet sisään. -- Hän naputti
kovasti tietäen varsin hyvin, että se yritys oli turha.
Ei onnistunut, -- ajatteli hän lopussa alistuvana. -- En voi toivoa
hänestä mitään, -- kaikki on loppunut.
Ja kuitenkin äkkinäisen mielijohteen voimasta kirjoitti hän mustalle
taululle, joka riippui seinässä oven kohdalla nimensä lisäten:
-- Kävin täällä...
Selittämättä tekojaan koetti hän mahdollisimman huomaamatta päästä
talosta pois.
* * * * *
Gust Brenner käveli heilutellen itseään hitaasti kotiinsa kohden
leutona kevätiltana. -- Hän oli ostanut illallisensa matkalla päättäen
varmasti viettää iltansa lukemalla huoneessaan. Jopa hän oli vihoissaan
hypähtänyt pystyyn, kun Joszi oli epäillen puhunut tuollaisen ohjelman
täydellisestä seuraamisesta, Seidnerin kuvaavasti virnistellessä.
-- Hulluutta! -- ajatteli Gust, niinkuin ei voisi viettää iltaansa
muualla kuin tukahduttavassa kahvilailmassa tahi naisten seurassa...
Niinkuin ei maailmassa löytyisi muuta huvia... Yleensä kevät teki
Seidnerille pahaa, hän juoksi alinomaa kaduilla kuin kiimainen
"koiraskissa"... Se oli yksinkertaisesti ilettävää. Ja lopuksi,
-- niin hän, Gust, eikä tämä ollut hänen huonoin puolensa, --
ei voinut ajan pitkään salata "pikkuporvarillisuuttaan", --
"hovineuvosperinnöllisyyttään." Joszi saattoi nauraa sille, hyvä, --
Joszi oli ilman sukulaissuhteita. Mutta Gustin selän takana oli
perhekunniantunto. -- Ja saakeli soikoon! Miten ihminen kiertänee ja
kuljeskellee, -- perheelläkin on jonkinlaisia velvollisuusvaatimuksen
oikeuksia.
Joszi oli yksilöllinen luonne, -- todella. -- Mutta hän oli halju. --
Hän ei tahtonut rajoittaa olemustaan. -- Kyllä hyvin sanottu. Hän ei
keinotellut. Ei missään tapauksessa. -- Mutta hän oli "hamppariluonne",
niinkuin hän itse sanoi, eikä hän jaksanut enää mitään luoda.
Ja Seidner! -- Hyvä Jumala, Gustilla ei ollut minkäänlaisia
ennakkoluuloja, totisesti ei, mutta Seidner oli sittenkin juutalainen.
Seidner oli "hurjanluontoinen kiihkoilija ja samalla hyvin järjestetyn
laskujärjestelmän kannattaja." Se oli paras luonteen kuvaus hänestä.
Hän oli nousukas, pyrkijätyyppi, yhteiskunnallisella alalla seikkaileva
mies. -- Hän oli kotoisin Unkarista, eli vaan lahjarahoilla, kirjoitti
sanomalehtiin, oli kaikkien merkillisten ilmiöitten sinätuttava ja oli
jo saavuttanut maineen suurkaupungissa. -- Hän oli niitä, jotka
yrittivät tehdä mahdollisimman erilaisia tehtäviä. -- Ja hän oli kai
kyllin lahjakas toteuttamaan aikeitaan.
Mutta hän, Gust. -- Hyvä isä, ilman liioittelua. Hänen jalosukuinen
verensä ei sietänyt järjestymättömyyttä, ei millään alalla... Hän
halusi rauhaa, selväpiirteisyyttä... ehkä vähän pikkumaista
tarkkuuttakin... Hänen äitinsä eno Benno, -- äidin sukua tietysti, oli
ollut kansan valitsema ministeri, -- ja kuitenkin pikkuporvari, kuin
hän ylpeänä kirjoitti valokuvaansa...
Saattoi kyllä olkapäitään kohauttaen nauraa noille ihmisille, --
hovineuvoksille, hallitusneuvoksille, presidenteille, -- hyvä isä,
kyllä hänkin tunsi sukulaistensa heikkoudet ja hullutukset, eikä heitä
säästänyt... Mutta ne olivat hienoja, selväpiirteisiä ihmisiä, jotka
eivät hiuskarvaakaan tahtoneet poiketa viisauden, eli oikeammin
järjestyksen tieltä. --
Ja siihen tarvittiin taitoa. -- -- Noh, kaikkea saattoi ivata, lopulta
mitä vaan.
Välttämättömintä oli pysytellä sisimmälle luonteelleen uskollisena. Hän
-- Gust... Ja siihen tarvittiin kunnioitettavan paljon voimaa, jos
vertasi sen siihen intoon, millä häntä vedettiin vastapuolelle. Aivan
oikein, mutta tänään hänen piti lukea ahkerasti!
Kulkiessaan porrasaskeleita ylös heilutti hän hyväntuulisena
valkonuppista keppiään hyräillen: Gaudeamus igitur. (Iloitkaamme siis)!
Ovensa kohdalla hän seisahtui kuin ammuttu kuula. -- -- Milada oli
käynyt täällä! -- Mitä se oli! -- Oli ollut tässä. -- -- Milada -- --
taloudenhoitajatar!... Ja miksi oikeastaan?
Gust oli kokonaan unohtanut, että hän kirjeessään oli melkein käskenyt
Miladan tulla luokseen, että hän viime kerralla, kun Seidner sanoi
menevänsä Punataloon, puoleksi leikillä, puoleksi kehaistakseen lähetti
terveiset Miladalle, kysyen, "saisiko häntä pian tavata." Tämä kaikki
hälveni hämmentyneeseen suuttumukseen, joka hänet valtasi, kun hän
kuivalla sienellä pyyhkäsi nimen ja lisäyksen pois.
Gust piti sopimattomana, -- shocking (loukkaavana), että Milada noin
vaan tuli hänen luokseen. -- "Päällehyökkäämiseksi" hän sitä sanoi.
Lopuksi ei se seura soveltunut hänelle. Hän huomasi sen jo silloin ja
väisti siksi koko Punataloa. -- Ja tuota tapaa tunkeutua hänen luokseen
hän ei voinut hyväksyä.
Gust oli syönyt illallisensa, ja kaatoi nyt itselleen lasiin hienoa,
keltaista viiniä, sytytti papyrossinsa, aukasi ikkunan yliruudun ja
veti kirjoitustuolinsa paikalleen ruvetakseen lukemaan.
-- Milada -- oli ollut täällä! -- Sepä oli oivallista! -- Vanhus oli
tietysti ollut urkkimassa, kuten aina. -- Ja ukko oli tietysti
mahdottomasta sulkahatusta ja väärennetyistä hohtokivistä arvannut,
mitä Milada oli väkeään. -- Kyllä se äijä tällaisia tunsi. -- -- -- Ja
ensi tilassa saa taas osakseen katseita, pilkkalauseita, pistosanoja.
Koko isällisen huolenpidon koneisto oli siis taas liikkeellä.
-- Milada oli siis käynyt täällä. Hän oli ilmoittanut sen omituisella
tavalla... Ja hän näkyi jaksavan odottaa jotensakin itsepäisesti... Ei,
tuo lausetapa ei sopinut Miladalle... Jotain erikoista oli sittenkin
aina tuossa taloudenhoitajattaressa... Hänessä ei löytynyt hivettäkään
huoramaisuutta... Sen Joszi heti huomasi. Hänellä olivat sfinxin
silmät, jotka uneksivat ihmetöitä... Oh niin, jotain niissä piili,
paljonkin ne ilmaisivat.
Gust nojautui taaksepäin, vetäen papyrossin tuoksua sieraimiinsa,
yrittäen muistosta muodostaa Miladan kasvot. -- Ainoastaan noitten
suurten harmaitten silmien katse ilmestyi hänen eteensä. Kuin siltaa
pitkin liehuivat muistot sen kautta menneisyyteen. Sanoja heräsi taas
hänen sielussaan, jotka Milada oli lausunut. Ne olivat kuin salaiset
ensin näkymättömät paperille laaditut kirjaimet, jotka lämmön
vaikutuksesta taas tulevat näkyviin.
-- Minä kaipaan sitä, joka minut elämään taas yhdistää, paljon on
täällä, jota pitäisi parantaa, auttaa. -- -- Taasen tuon tytön
käsittämätön sielu häntä kiihoitti, se ihmelumous, joka häntä ympäröi.
-- Oliko tuo väärinkäsitettyä haaveksivaisuutta, -- elämään
kyllästymistä, -- tahi mitä se oli? Jumala ties! Nyt tytössä ilmeni
luonnollinen pelastuksen ja vapautuksen kaipuu. Nyt hän tarrasi kiinni
Gustiin.
-- Tämä oli kirotun sosialidemokraattisen opin tulos, -- sadatteli
Gust, -- se täyttää päät ja panee ne pyörälle. Se johdattaa ihmiset
hullun tekoihin. Milada olikin anarkistin, vallankumouksellisen
näköinen -- ihan -- kuin Charlotte Corday! -- Ei! -- Ihan kuin Louise
Michel.
... Ja onnellisena siitä, että oli osunut oikeaan, rupesi Gust
haaveksimaan.
Hänen äidillään oli vanha kivipainokuva tuosta kuuluisasta vapauden
naistaistelijasta ja jo poikana viehätti ja kutsui häntä ihmeellisesti
luokseen tuon naisen syvä, uhkaava, etäisyyteen kohdistunut katse ja
hänen ylpeinä kaartuvat huulensa.
-- Gust, rakasta vain iloa! -- Tämä oli ollut hänen äitinsä usein
kuultu kehoitus.
Mutta miten saattoi tukahduttaa sielun hämärät vaistot ja ne mielensä
mukaan johtaa, kun ne salaperäisesti ja voimakkaasti aina imeytyivät
siihen kiinni, joka oli synkkää, syvää ja salaista?!
Saattoivatko Gustin pikku serkut Franzi, Betty ja Loni häntä tyydyttää?
Heissä oli kyllin tyttö-ilakoimista, heidän seurassaan saattoi leikkiä
panttileikkejä ja näytellä seuranäytelmiä. Ei Joszi häntä yksin saanut
tuohon tympääntymään ja kyllästymään, ei, oma sisin luonne nousi tuota
liian vaaleenpunaista ja makeaa vastaan haluten metallia -- jaloa
metallia. Sillä oli oikea sointu.
Ja nyt tajusi hän tuon yksinkertaisen, kysymättäkin siveellisesti ihan
moitteettoman toimintansa Punatalossa. Hän tiesi, että tokkopa kukaan
hänen ystävistään olisi voinut tehdä tuon teon niin epäitsekkäästi
ilman erityistä tarkoitusta, ilman sivuharrastuksia, niin ilman
vähintäkään itsetyydytystä kuin hän. Ei suinkaan Joszikaan. Mitä Joszi
teki, sen hän teki oikusta, ihmishalveksumistunteesta... Mutta hän, --
Gust, teki sen täysin itsetietoisena, selväjärkisestä...
-- Hän tahtoi pelastaa Fannin, saattaa valoa ja elämänhalua vankilaan.
Käsivarret pään alla mukavassa asennossa antoi hän ajatustensa vapaasti
lentää illan hämärässä. -- Hän irroitti paidankauluksensa sulkien
silmänsä. Salaisuus yhä läheni häntä, se kumartui hänen ylitsensä
suudellen hänen sinisiä poikasilmiään. -- Hän aukasi ne selkoselälleen,
ne olivat kuumat ja kiimasta turvonneet.
Tuota tyttöä!... Hänessä oli jotain erityistä -- jotain voimakasta,
vapaata ja luonnon pursuvaa. -- -- Sen oli Joszi myös havainnut. --
Sellaista naislajia, sanoi hän silloin, pitää kavahtaa. Gust rypisti
otsaansa. Tätä laulua oli laulettu hänen varhaisimmasta nuoruudestaan
asti. Tuo vakulaulu oli kuulunut nukuttavana koko hänen elämänsä
ajan... Kavahtaa, -- kavahtaa, -- olla varovainen eikä koskaan uskaltaa
tarttua mihinkään. -- -- Älä satuta itseäsi!... Älä loukkaa itseäsi!...
Älä ota mitään sydämellesi! Ole iloinen!
Niinkauan kuin äitimuori eli, suojeli tämä häntä kuin kalleinta
kalleuttaan. Hän oli äitinsä ainoa lapsi ja äidin yksinäisen sydämen
kaikki tunteet kiintyivät lapseen. Myös poika rakasti äitiään. Todella.
-- Melkein narrimaisuuteen asti. -- Mutta hänen poika-ikänsä ilo hukkui
siten. -- Hän ei uskaltanut edes kertaakaan mennä yksin kadun yli eikä
lähteä toverien kanssa maalle.
Sydän kaihoovana niellen salaisia kyyneleitä istui hän huoneessaan
kaakkuja ja suklaatia syöden, kun toiset pojat laittoivat ikkunan alla
lumiukkoja, potkivat palloa tahi uittivat veneitä.
-- Poju, se on vaarallista, varo itseäsi! -- Ja hän pysyi äitinsä
hameen helmoissa antaen lellitellä itseään.
Sitten äiti kuoli. Äidin sijaan tuli kolme: isoäiti tuhansine
eukkosuruineen, vapisevine, norsunluuvalkoisine käsineen, jotka tehden
ristinmerkin hänen rinnalleen ja otsalleen aina kuin loihtivat häntä,
täti, hovineuvoksetar, joka ennusti hänelle korkeimmat valtionvirat
heiluttaen Benno-enon esimerkkiä kuin vitsaa -- ja hän, isä-äijä, --
joka aina urkki...
Sen hän tunsi melkein niskassaan. -- Mistä se johtui, sitä hän ei
voinut selittää. -- Hän tiesi varmasti, että äijä tunsi kaikki hänen
tekonsa, -- pani kaikki muistiin ja kulki hänen kintereillään vaanien.
-- Mene mihin tahdot, minä tiedän kaikki kuin itse Jumala! --
Ovella hän kuunteli, aukasi kirjeet. -- Hyi helvettiä tuota
urkkimisverkkoa, johon hän kiedottiin...
Eikö hän lopulta ollut itse mies? Eikö hän jo saanut tehdä, mitä itse
lystäsi? Täti hovineuvoksetar pyörtyisi, jos hän saisi tietää, että
tyttö -- tuli hänen luokseen käymään -- sellaisesta talosta.
-- Onni on järjestystä, -- oli Benno-eno sanonut. -- Se oli ollut
Gustin elämän johtavana lankana -- tähän asti. Nyt hänen täytyi tuosta
irtaantua ainakin sisäisesti.
-- Hakkailla, -- naida, -- iso-äidin ijankaikkisen tutisevan pelon
aihe! -- Lorua! -- Gust tahtoi kerran elää, elää lopulta kuin muut
muitten kera. -- Hän nolon arastelevine luonteineen tahtoi kerran olla
rohkea, -- sillä arka hän oli, syvimmässä sisimmässään pelkuri ja
nahjus. -- Ja siihen olivat naiset syypäät, ne, jotka olivat hänet
kasvattaneet.
Hänellä ei ollut ollut vielä sitä uskallusta, että olisi naisia
lähestynyt.
-- Varo juutalaisnaisia! -- Vältä ompelijattaria! --
Musiikkiopistolainen on turmeltunein naisilmiö! -- Ja niin edespäin oli
hänelle saarnattu! Voiko ihminen kehittyä siinä pelottomaksi?
Se oli noille tädeille aivan oikein, että Gust joutui oikein
ammattiporton käsiin. Sellaisen ne olivat peräti unohtaneet ottaa
lukuun. Heidän kaino sydämensä ei olisi voinut sellaista aavistaakaan.
Kuinka kadehdittavan vapaa ja varma oli sitävastoin Joszi! Mitä eikö
hän ollut kokenut! Ja miten Joszi sitten esiintyi! Siksi hän saattoi
kohdella Gustiakin leikkisällä ylimielisyydellä, jossa oli pieni
halveksimisen sävy, -- suojelijanaamalla. Gust lensi vihaisena pystyyn
alkaen kulkea huoneessa pitkin askelin.
Nyt hän oli saanut kylläkseen perhesuojeluksesta. Nyt hän tahtoi elää
niinkuin häntä miellytti. -- Hän ei välittäisi enää tätinsä arvonimestä
ja Benno-enon esimerkistä! Piru periköön kaikki arvoisat esi-isät! Ja
yleensä eihän hän lukenutkaan lakitiedettä! Mitä pirua häneen koski
rautatiehovineuvoksen arvonimi!?
Nyt hän tahtoi heille näyttää osaavansa itsekin jotain päättää ja ajaa
sen perille ilman isämeitää ja synnintunnustusta. Hän istui
kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kirjepaperin eteensä.
-- Minkä päällekirjoituksen hän siihen laatisi? -- "Rakas neiti."
-- Ei kelvannut. -- "Rakkaani". -- Ei. -- Se oli niin tehtyä. Paras oli
olla luonnollinen ja kirjoittaa: Milada! Tahdotteko te palata
maanantai-illalla? En kehoita teitä silti olemaan kahden kesken
kanssani.
Gust pudisti päätään, -- tuohan oli kuin ivaa. -- Siis piti kirjoittaa
toisin. -- Hän otti uuden paperin esille ja kirjoitti siihen nopeasti
ja kepeästi:
Milada, haluatteko te palata ensi maanantaina? Se onneton sattuma,
että me viime kerralla emme tavanneet toinen toistamme, ei kai
ikipäiviksi ratkaise välistä suhdettamme, eikö totta? Minua
ilahduttaa nähdä teidät näin pitkän eron jälkeen. Au revoir!
(Näkemiin).
Gust Brenner.
Näin kuului parhaalta. -- Ja nyt piti joutua viemään se postiin! Jos ei
sitä itse veisi, niin palvelijatar voisi viedä sen liikekirjepinkkaan
ja silloin Gust joutuisi taas satimeen. Näitten eri ajatusten
kiihoittamana, mutta tyytyväisenä itseensä, niinkuin hän ei ollut ollut
koskaan ennen, painoi Gust hatun lyhyeksi leikatuille, suorille,
vaaleille hiuksilleen ja astui ulos talosta.
Tämä kirje saapui Punataloon. Milada piilotti sen yöksi, niinkuin
kaikki rakastuneet tytöt, päänaluksensa alle ja päivällä kantoi hän
sitä salattuna mustassa rahalaukussaan, joka oli kiinni napitettu hänen
vyötäisiinsä. Tietäen, ettei kukaan kiinnittäisi hänen huomiotaan, otti
hän kirjeen sormenpäillään rahalaukusta katsellen pieniä, kepeitä
kirjaimia, joilla hänen nimensä oli siihen piirretty, melkein hartaasti
ihaillen. Elämä kulki nyt häntä kohden tarjoten hänelle kätensä. -- Hän
saisi nähdä Gustin uudelleen! Hän saisi kuulla hänen äänensä! Hän saisi
sanoa: Gust! Hänen onnellaan ei olisi oleva rajoja.
* * * * *
Herra Teobold Sucher, poliisiagentti, etsivä ja herra hallitusneuvoksen
oikea käsi istui kuninkaallis-keisarillisen poliisilaitoksen toisessa
osastossa ollen erittäin tuimalla päällä.
Tällä suurella miehellä, jolla oli yhä vielä pikimusta, laillisesti
leikattu parta, oli tänään erityisesti kaikki syyt olla tyytymätön
mailman järjestykseen. Niinä kahtenakymmenenä vuotena, jolloin hän oli
hallinnut "lokaviemärissä", siksi sanottiin poliisi-aseman toista eli
siveysosastoa, ei hänelle ollut moista tapahtunut.
Hän, Sucher, oli saanut nenälleen! -- Ja ihan ohimennen!
"Pieni letkaus" se vaan oli niinkuin Treulich sanoi, ensi luokan
komisarius ja virkailija samallaisella arvoasteella. Olihan vaan
saanut tuollaisen jäisen muistutuksen herra poliisipäälliköltä ja
hallitusneuvokselta, -- että hän, Sucher, liikkuisi tästä lähtien vähän
rajoitetummalla alalla, muuten täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin jotta
häntä ei käytettäisi enää sisäisten asioitten hoidossa. Sepä oivaa!...
Kerrallaan! Kerrallaan erosivat heidän tiensä ja harrastuksensa, --
hänen ja herra hallitusneuvoksen... Suurenmoista!
Herra hallitusneuvoshan suosi itse porttoloita, yleisiä likkapaikkoja
ja numerojärjestelmää, sen tiesi koko mailma. -- Porvarillisen
yhteiskuntajärjestelmän puolustajana piti hän noita ihania laitoksia
kovin tarkoitustaan vastaavina, eikä hänen puoleensa turhaan koskaan
käännytty ammattipiireissä, kun oli kysymys siitä, mitenkä saattoi
kiertää vaaratta parittelemista koskevia lainpykäliä.
Ja hän, Sucher, hänen niinsanottu luottamusmiehensä,
hengenheimolaisensa ja opetuslapsensa, toimeenpaneva valta,
hän, joka niin pitkälle kuin muisti, ei ollut koskaan kapinoinut
herra poliisipäällikön periaatteita eikä toiveita vastaan, päinvastoin
pannut ne käytäntöön ja edistänyt niitä, missä vaan saattoi,
-- hän, joka molemmille herroille komisariuksille palvelusintoisena
joka päivä nosti ihan nenän eteen tämän keiton kaikkine aineksineen
ja lateli virka-asiat kuin kortteja sormillaan, hän sai
virkavirhemuistutuksen siitä, nokalleen, aivan tavallisen,
kumoamattoman päiväkäskymuistutuksen, -- ja miksi, miksi?
-- Tuollaisen naasakan tähden, tuon Gersonin, jonka hän oli temmannut
kätilön käsistä, jonka hyväntekijä hän, oikein sanottuna oli, ja jonka
hän oli toimittanut Jonaschin luo asumaan niin komeasti kuin
prinsessan.
-- Hyvät ihmiset ajatelkaa, hän sai asua siellä yksityisessä huoneessa
ja omissa laskuissaan. -- Missä saa siten elää, ei suinkaan Amschelin
eikä Klepetarin luona!
-- Ja tämä kaikki tapahtui vaan siksi, että hän, Sucher, oli mennyt
tytön puolesta takuuseen.
-- Hänellä oli jo valloitettu asema, hän oli luottomies... Hän piti
luetteloa... Hän sai panna toimeen tarkastuksia... Kuka muu täällä
siihen pystyisi?... Treulichkö, tuo vinttikoira, vaiko peräti rakas
herra paroonimme -- Landskroona!?... Välittävätkö ne mistään? --
Treulich oli suuri juoppo ja laiska, eikä hänelle riittänyt aikaa
muuhun kuin paperossien polttoon ja naisväen tiskaamiseen.
-- "Rakas paroonimme" -- käytti viiksenkähertäjää virkatoimissaankin ja
haisi puuterille ja hajuvesille kuin tanssijatar... Hän ajoi kiroten
sellaisia asianomaisia, joita Sucher ohjasi, yksinkertaisesti ovesta
ulos... Hän oli suoraan sanonut poliisipäällikölle, että jos hänen on
pakko lähteä porttoloihin tarkastamaan, rupeaa häntä oksennuttamaan ja
vatsaa vääntämään. Kuka oli siis poliisilaitoksessa mies paikallaan?
-- Kuka itse asiassa hoiti toista osastoa? Herra hallitusneuvosko sen
teki, joka toisella kädellä piti yläilmoista kiinni ja toisella
kädellään antoi viittauksia alaspäin niin sanotusti yhdisti ylä- ja
alavirkakoneiston rattaat? Tahi pystyikö Treulich virkaansa, hän, jolle
"Sinisen tähden" ravintolan aamiaisruokaluettelo oli tärkeämpi kuin
kaikki virkakysymykset yhteensä?
-- Hän oli oikea mies, hän, Sucher!
-- Missä ikinä jotain tapahtui poliisilaitoksessa, likkapaikoissa tahi
sairaalassa, missä kaikki neuvot olivat loppuneet, siellä huudettiin:
Haetaan Sucher! Ja Sucher tuli pelastaen naiset pälkähästä. Hän ei
raappinut korvantaustaansa, eikä kursaillut... Pian, pian pantiin tyttö
joko poliisiluetteloon tahi putkaan.
-- Ja tällainen etevä virkamies potkittiin pois. Hän sai
yksinkertaisesti nokalleen nartun tähden. Tämä ansiokas virkailija
tehtiin virkaheitoksi kuristamalla. Mutta hyvä, hyvä, saavat kerran
nähdä, kehenkä olivat pistäneet.
Sucher levitti heittäen ylimääräisen lehden pöydälle ja syventyi
ärtyneenä uutisten lukemiseen.
Hyvän ajan Milada seisoi hänen kirjoituspöytänsä ääressä yrittäen
esittää asiansa. -- Sucher tunsi Miladan varsin hyvin, mutta koska
häntä kohdeltiin häpäisemällä, tahtoi hänkin häväistä toisia.
Möristen vilkasi hän vinosti Miladan asiapapereihin.
-- Ei koske minua. -- Tämä on tohtori Treulichin asia. -- Minä en ole
mikään puoluekoni. -- Menkää toisten luo tahi helvettiin, se on aivan
saman tekevää -- tässä laitoksessa.
-- Herra Sucher, mehän olemme aina saaneet turvautua teihin, sanoi
Milada pyytäen, lykäten Sucherin eteen pari asiapaperia ja vierittäen
hopearahan kirjoituspöydälle Sucherin käteen. -- Tämä täytyy olla pian
laillistettu, tyttö saapuu viikon perästä.
Sucher pisti rahan liivintaskuunsa tuupaten paperit luotaan. -- Ei käy
enää laatuun, ilman naikkosen omaa läsnäoloa ei häntä saa ilmoittaa.
-- Mutta minähän tuon hänet sitten nähtäväksenne, herra Sucher.
-- Ovatko hänen asiansa kunnossa? Mistä hän saapuu, kysyi Sucher
vilkaisten papereihin päin.
-- Hän tulee Budweisista, vastasi Milada itsetietoisesti.
Nyt katsahti Sucher Miladaan ja hänen oikea silmänsä vilkkui
hävyttömästi.
-- Fischeriltako saatte tavaraa?! sanoi hän halveksien... Kylläpä lie
ensiluokkaista!
-- Hän oli ilmoitettu siellä tarjoilijattareksi.
-- Ei auta, tiuskasi Sucher raa'asti tyrkäten paperit pois luotaan, --
hän ei saa kirjoja täältä. Ei ainakaan minulta. Kääntykää herra
hallitusneuvoksen puoleen.
-- Mutta herra Sucher...
-- Ei auta, kiljahti hän vielä kerran... Koettakaa päästä hänen
suosioonsa, jos hän nyt on sillä tuulella, että se onnistuu... Hän on
sanonut, että hänen allekirjoituksettaan ei mikään huora saa enää olla
ammatissaan... Ja olkoon minun puolestani! Menkää hänen luokseen, sanoi
Sucher myrkyllisesti. -- Nyt puhaltaa tuuli siten meillä. Teikäläiset
vaimoihmiset saavat pian matkapassin. Minä en uskalla paperilappuakaan
allekirjoittaa.
-- Älkää olko ankara minulle, herra Sucher, ehkä asia taas selvenee.
Tehän tunnette liikkeemme tavat. Tahdon järjestää kaikki, ennenkuin
tyttö saapuu.
-- Niin, niin, aina luullaan, että Sucher voi kaikki järjestää. Sucher
on kaikkivaltias muka kuin Taivaallinen Isä! Ja minä, aasi, teen
tietysti kaikki!... Ja tuo tuolla sisällä vetää minua korvista!...
Treulich on tietysti hyvä kaveri, parooni mallikelpoinen nuori mies,
minä se olen tämän talon piru. Hän tuolla on hyvissä väleissä kaikkien
puolueitten kanssa, hän hallitusneuvos ja teidän armonne. Hän saa
kunniamerkit ja minä hirttonuoran. Eikä koira perästä hauku. -- Mutta
Gersonin, totta vie, laitan vielä kadulle kulkemaan.
-- Mitä hän on siis tehnyt, kysyi Milada kohteliaana.
-- Emäsika hän on, tekopyhä! -- Jo neljätoista vuotiaana se alkoi
pelata herrojen kanssa. Silloin Thomasin taloudenhoitajatar, Strebler
vei hänet Lambergin luo, -- Lamberg lähetti hänet takaisin, koska tuo
aasimainen heilakka oli vielä kajoomaton. Tunnin perästä vei Strebler
hänet takaisin, -- ruumiin vika oli silloin jo poistettu. Tyttö sai
poliisikirjan ja auttoi Thomasta, tuota enkelintekijää, rahoja
kasaamaan. Vuoden perästä tyttö sai keskoiset, -- puoli kuolleena...
Mitä se ryönä teki? Antoi kirjansa pois... Hän ei Jumalan nimeen tahdo
enää olla mukana tuollaisessa... Noh, mitä me saatoimme tehdä?...
Pitikö antaa hänen mennä? -- Ei suinkaan! Olisi tuottanut meille
tappiota. -- Mutta sillä ihmisellä on sydän kivestä... Ja minä onneton,
joka pistin nenäni siihen sakkaan!... Minä pidin tuota Roosaa kuin omaa
tytärtäni... Ei ollut halua häijynkään tehdä meille minkäänlaisia
palvelustehtäviä... Mitä me nyt teemme hänelle, sanoin Carlotalle...
Teemme hänestä hierojan. -- Hyvä! -- Minä vien hänet Jonaschin luo
tuonne Prinssikadulle. Minä maksan huonevuokran, takaan Roosan, --
sanon sen Jonaschille.
-- Me ilmoitamme lehdessä. -- Hän saa työtä. -- Hän saa hyvinkin
työtä... Jonasch ei ole saita, mutta elää hänenkin täytyy... Roosa
tarvitsee hyvää ruokaa, yövaatteita, alusvaatteita. -- Herra Jumala,
enhän minä voinut väkisin viedä tuollaista tuottavaa otusta porttolaan,
kun tuo ei mennyt hyvällä. -- Ei sellaista saa onnistumaan, vaikka itse
poliisimestari tyttöä pakottaisi... Kyllä minä tunnen siksi hyvin
lainpykälät.
-- Luonnollisesti ette häntä pannutkaan porttolaan, sillä teillä ei
olisi silloin ollut siitä yksin kaikki tulot, ajatteli Milada.
-- Noh, nähkääs; vero on raskas suorittaa ja Jonasch otti silloin
tällöin vähän rahaa. Niin oli kaikki hyvin.
-- Mutta sitte tuli taloon pöllöpäinen kynäilijä, -- tietysti
juutalainen, tyhjäntoimittaja, kysyy Jonaschilta koppavasti, miten tämä
voi tytöltä kiskoa maksua, -- hän ei ole poliisin kirjoissa, hän ei
ole, sanoo hän, eikä tahdo olla julkinen portto. Ja mies uhkaa
kirjoittaa lehtiin, mennä lakiin ja antaa Jonaschin kuulla tuhannen
sarvipäätä päällekkäin. Ja Jonasch, tuo aasi, lykkää syyn minun
niskoilleni! Minun!
-- Kun tuo kynäherra kuulee minun nimeni, niin hän lähtee juoksemaan
ympäri mailmaa... Luonnollisesti hän on nyt tytön uskottu mies ja
asioitsija... Kylläpä oli juoruamista... Sitten hän lentää tänne ja
pitää sellaista helvetinmoista menoa, ett'ei sitä voi kertoakaan. Eikä
hän aio muka lakata, ennenkuin kaikki on mailmalle paljastettu.
-- Ja hän haukkuu mitä sikamaisimmin! -- Mutta meidän herra
hallitusneuvoksemme, sanottakoon hänestä mitä tahansa, niin tällaisissa
asioissa hän on mestarillisen ovela. Ja kyllä hän saa kaikki kiikkiin,
olkootpa vaikka juutalaisiakin. Tiedättekö, mitä hän vastasi?
-- Niin, sanoi hän, tytön pitää ottaa pois Jonaschilta ja maksaa hänen
velkansa... Mutta silloin täytyy hänet stante pede (heti paikalla)
panna porttolaan, koska hän on laillisesti todistettavasti harjoittanut
ruumiillista epäsiveellisyyttä ansaitakseen, -- tahi, -- herra
asioitsijan, juutalaisen, -- täytyy hänet naida, -- se on
samantekevää... Ha, ha, ha! Sellainen on lakikirjan pykälä... Te ette
voi kuvitella sitä sappea, jonka israelilainen sylki... Miten niin? --
Mitä tämä on?! -- Mitä se merkitsee?! Poliisimestari vastaa, laki
säätää ja määrää, että koska tytöllä ei ole ammattia jolla elää ja on
poliisin valvonnan alainen, niin salaisen ammattihaureuden
välttämiseksi ja lainvastaisen toiminnan vastustamiseksi on hän oleva
joko julkinen portto tahi laillisesti vihitty aviovaimo. -- Jos siihen
suostutaan, on tyttö vapaa... Loppupäätös on se, että se, joka
sekaantuu poliisiviranomaisten toimintaan, saa vastata sekaantumisensa
seurauksista...
-- Mitä vastasi pelastaja?
-- Ei mitään; meni kai tilaamaan kristittyjen portolle morsiusseppeleen
tuo juutalainen, nauroi Sucher pirullisesti.
Ovi aukeni. Päivystävä komisarius, tohtori Treulich astui sisään pinkka
asiapapereita kainalossa. -- Milada tunsi hänetkin.
Häntä sanottiin yleisesti paksuksi herraksi, hän johti persoonallisesti
Sucherin kanssa tarkastuksia, ja oli silloin sangen myötäantavainen ja
hyvännahkainen herrasmies...
Tänään hän oli kiukkuisen näköinen, sillä hän oli juuri ollut
neuvosherran puheilla, joka tahtoi muutamia vuosiselostuksia
parannettaviksi. Tuo hierojajuttu, joka oli kierrellyt lehdissä,
oli herättänyt ylemmissä virkamiespiireissä tunnokasta
oikeudenmukaisuusintoilua... Mitä hän tahtoo, kysyi hän lyhyesti.
-- Hän ilmoittaa uuden ammattihuoran saapumisen, herra komisarius -- --
Goldscheiderilta, herra komisarius. Hänen paperinsa ovat muuten
kunnossa.
-- Älkää laskeko ihmisiä huoneeseeni, sanoi Treulich kuivasti ja heitti
oven jälkeensä kiinni.
Sucher myönsi: kyllä, herra komisarius! -- sitten hän sanoi
Miladalle, menkää ennenkuin äijä tulee! Tänään herrat eivät latele
kohteliaisuuksia!
Milada tahtoi vielä sanoa jotain... Mutta Sucher tuuppasi hänet
olkapäistä ulos ja sulki oven. Taas tuo ihminen oli raaka!
Mutta syksyllä, kun hänellä oli tarjouksia, -- kylläpäs oli
sovinnollisempi tuo vanha roisto!...