-- Häntä pidin miehekkäänä miehenä, -- ajatteli hän itsekseen, -- jonka
piti auttaa minuakin. -- Hän siveli kädellä otsaansa...
-- Kyllä, kyllä minä menen. -- Anna minulle ensin kunniasana, että
pidät suusi visusti kiinni! -- Kas niin. -- Olen ollut liian vanhuuden
höperö, olen lörpötellyt liikaa. -- Jaa, jaa... Siis hyvästi! Horner
otti hattunsa ja painaen sen päähänsä hiipi hän ovesta ulos...
Milada antoi kuin kivettyneenä tarjotun kätensä vaipua alas.
-- Sitä en sentään voinut aavistaa! -- Olen pitänyt häntä rohkeana
ihmisenä... Pidin häntä sellaisena miehenä, joka voisi elämänsä uhrata
aatteensa puolesta... joka voisi periaatteensa puolesta kuollakin. --
Kaikki oli valhetta! -- Kaikki oli mielikuvitusta! -- -- Enkö koskaan
opi tuntemaan totuutta? -- -- Kaikki on toisin, kuin mitä aivoni
kuvittelevat... Elänkö alituisesti erehdyksissä?
Ja Gustin sanat kaikuivat hänen korviinsa: -- Laskemalla paarman
Hornerin päälle, saimme me poikaviikarit hänet juoksemaan pitkin
luokkahuonetta. Täällä porttolassa hän kai näyttelee suurta herraa, --
se on hänen tapaistaan, tuon hulikaanin.
Koululapset ymmärsivät paremmin, mikä Horner oli, kuin hän, Milada! --
Milada oli pitänyt Horneria vapahtajanaan. -- Hän painoi miettien
otsansa ikkunaan... Pitikö hänet hylätä kaikki, minkä Horner oli
opettanut?... Pitikö hänen vaipua takaisin lapsuutensa aikaiseen
onttoon, hyödyttömään, tahdottomaan epätoivoon? Hän tunsi sen
yksinäisyystunteen rautaisen renkaan itseään pusertavan, joka yhä
tiukemmin oli häntä kiristävä hänen loppuijällään.
Helluntaipyhät olivat keväisen ihanat ja juhlalliset. Ne olivat kevään
riemupitoja. Lauantaina sitä ennen tuli postissa näköalakortti
vuoristosta. -- Kortissa oli kaksi allekirjoitusta: Gust ja Joszi. --
Gust oli vielä kirjoittanut siihen kepeät, lennokkaat sanat: ihanaa,
ihanaa on elää täällä! --
Milada tutki värikästä kuvaa. Siinä oli lumihuippuisia alppeja, pieniä,
sinne tänne sirotettuja taloja vihreillä rinteillä ja valkovaahtoisia,
kiemurtelevia puroja... Mutta hänen mielikuvituksensa liikkui laimeasti
ja vastenmielisesti.
Elämä ei ollut aina sellaista.
Päivällisen aikana ryntäsi Bine tummanpunaisena ja mieli kuohuksissa
Miladan huoneeseen:
-- Milada, -- huusi hän, -- antaako hän -- minulle lupaa matkustaa
päiväksi kotiin? -- Vaan päiväksi, -- ja sen jätän sisään, mitä se
tuottaa liikkeelle vahinkoa. -- Katso, minä olen saanut tietää, että
Cyrill tulee kotiin juhliksi.
-- Hänkö kirjoittaa sen sinulle?
-- Ei, vaan Toni Stadler. -- Toni on toverini. -- Toni kirjoittaa, --
katso, -- että kylässä pidetään suuri juhla tanssineen ja että Cyrilliä
odotetaan kotiin vierailemaan... Minun täytyy lähteä kotiin. Kuule, --
Milada, -- minä annan sinulle mitä vaan, jos laitat, että pääsen
lomalle.
-- Minäkö kieltäisin sinulta sen? -- En suinkaan. Milada otti kirjeen
käteensä, lukien sen kertaseen läpi. Olisiko oikein häiritä Binen
lapsellista iloa epäilyksenviittauksilla? -- Kuuleppas, -- miks'eivät
omaisesi kirjoita sinulle?
-- He kai luulevat, että kun olin kotona pääsiäiseksi, -- niin ei akka
täältä nyt laske minua. -- Eivätkä he tahdo herättää minussa kaipuuta.
Mutta kun tulen näin odottamatta, -- aatteles, miten ne jäävät suu
selällään seisomaan...
-- Minä ilmoitan asian Millerille... Huomennako tahdot lähteä?
-- Illalla palaan ja... Sano akalle, että äitini on sairas... Hänestä
valehtelen mielelläni vaikka mitä.
Odottamatta myöntävää vastausta, jonka Milada sai vasta kovan taistelun
jälkeen Milleriltä, oli Bine jo pannut täynnään intoa ja toivoa
matkatarpeensa kuntoon. -- Hän järjesti ne pieneen käsilaukkuun, --
johon hän sijoitti -- punasilkkisen -- kotipukunsa, ja äskeisin
suureksi läjäksi kasaantuneet käsityönsä.
Yö, niinkuin aina pyhien aattoina, oli Punatalossa meluisa ja äänekäs.
St. Pöltenin leski, jonka Ascher oli sinne välittänyt, oli myös ollut
osallisena. Leski oli lyhyt, vaalea, pyöreähkö nainen, hänellä oli
helmikirkkaat silmät ja helmeilevä naurutapa. Hän jutteli kovin, ja
nauroi väliin niin heleästi, että se kuului yli koko salin, niin että
Miller jo mulautti häneen sangen kärttyisänä, antaen selviä
viittauksia, että tuo meno häntä suututti. Miller ei pitänyt siitä,
että miesten ja naisten seurustelu rajoittui vaan turhanpäiväiseen
hakkailuun ja että yhdessä olon tuottava ja todellinen tarkoitus
unohtui tyhjään juttelemisen ja hauskuuden tähden. Tämän huonon tavan
oli leski tuonut mukaansa säännöllisemmistä piireistä.
Muuten herra Albrechtkin oli samana iltana salissa ja lesken olisi
pitänyt olla hänen käytettävänään, jotta hän olisi saatu poistumaan
ja toinen sijaan. Herra Albrecht oli kenkäkaupan omistaja ja
Goldscheiderin entisiä avustajia. -- Millerille hän suostui hommaamaan
vaan kenkiä, -- sillä herra Albrechtin mielestä ei Millerille
kannattanut hankkia "muuta tavaraa", hän ei sitä käsittänyt. Herra
Albrecht oli vastenmielinen vieras, hän ei koskaan maksanut rahassa,
eikä antanut edes juomarahoja. Hän vaati, että kaikki hänen kulunsa
suoritettaisiin kengillä. Miller ei voinut häntä sietää. Hän olisi
mielellään lyhentänyt herra Albrechtin käynnin Punatalossa
välttämättömimpiin minuutteihin ja sitte nähnyt hänen häviävän. Herra
Albrechtin karkeat, punaset kädet, kömpelöt liikkeet, ja pystysuora
tulenvärinen tukka ei kohottanut ympäristön mainetta. Miller ei voinut
sietää hänen pitkiä selityksiään ja sammaltavaa puhetapaansa. Eikä
leski voinut häntä sietää. Hän koetti mitä epätoivoisimmalla tavalla
livistää hänen seurastaan. Kaksi kertaa viikossa leski pääsi tulemaan
St. Pöltenistä kaupunkiin, ja joka kerta oli tuo suutarinroikale
talossa yrittäen häntä hellästi hyväillä.
-- Hän olisi onnellinen, selitti tämä leskelle, jos pääsisi
no-no-ll-osta Ka-ka-karlastaan.
-- Jo-jos ke-ken-k-känne ah-dis-ta-vat, sa-no-kaa v-vaan
Mi-millerille... Mutta mi-mi-tä mi-minä sa-saan siitä -- sammalsi
suutari nauraen typerästi...
Leski muuten saavutti huomiota herättävän aseman. Hänen porvarillinen
menneisyytensä, josta hän aina räkätti kuin räkättirastas, tuotti
hänelle kunnioitusta.
Sali tyhjentyi vasta silloin, kun idän koin kirkkaat juovat välähtäen
laajenivat kuin avoimet sädekimput.
Kevätjuhlallisina alkoivat helluntaipyhät. Aamu oli raikas.
Päällystakkeihinsa kääriytyneet olennot jättivät Punatalon
rientäen katuja pitkin kotiin. Valo toisensa jälkeen sammui yön
huvittelupaikkojen ikkunoista.
Puoli kuudelta Bine läksi talosta. Hänen kasvonsa hukkuivat suuren
sulkahatun varjoon. Se käsi, jonka hän antoi Miladalle jäähyväiseksi,
oli kylmä, ja se vapisi.
-- Iloitsen äärettömästi, kuiskasi hän.
-- Tule täsmällisesti takaisin, sanoi Milada seisoen ulko-ovessa,
sinähän tiedät, miten tärkeää se on.
-- Tiedän, tiedän, sanoi Bine lentäen pois...
Milada oli väsynyt ja loppuun ajettu. Jo varhaisesta aamusta oli hän
saanut kuunnella Millerin haukkumisia ja valitusvirsiä, -- täytyen
tyttöjen suhteen tyynnyttää, sovittaa ja tehdä muistutuksia... Heti,
kun jokin herrasvieras poistui talosta, piti Miladan juosta tytön
huoneeseen vaatimaan taloon kuuluvaa maksu-osuutta, urkkien, jättikö
vieras juomarahoja yli luvallisen määrän... Ja lopuksi hän tunsi aina
selässään urkkijan ja saiturin silmät, jotka vaanivat, ottiko hän muka
itselleen talon rahoja.
Auttaen portinvahdinrouvaa sekaisin olevan salin ensi ruokkomisella,
tuli hänen mieleensä kohtaus Hornerin kanssa kaikkine likaisine
vastenmielisine pikkuseikkoineen. Selvemmin kuin koskaan Milada
oivalsi, että Hornerilta ei ollut enää mitään elämää pysyttelevää
toivottavana.
-- Mihin mies pystyi, sen hän oli kokenut. Horner oli kuitti, -- nyt
hänessä kyti vain viha ja pelko.
Hän pelkäsi, -- Milada näki hänen sielunsa köykäisyyden, hän osasi vaan
vihata sitä, joka oli vahvempi ja tunnerikkaampi kuin hän. -- Hän
vihasi sitä, joka oli häntä nuorempi ja elinvoimaisempi! --
Milada aukasi salin ikkunan. Aamuvalo virtasi huoneeseen, se lävisti
kuin tulikeihäillä sen harmaan paksun yöhöyrykerroksen.
-- Äläkä anna Hornerin sekoittaa katsantokantaasi. Kulje suoraan
tietäsi! -- Onni on tunteista yksinkertaisin.
Niin oli Goldscheider hänelle puhunut. Silloin oli Milada uskonut
mailmanparantajan tehtäväänsä, Horneriin, tulevaisuuteensa. Toinen
toisensa perään olivat nuo uskonnontunteet lauhtuneet, hälvenneet. Kuin
tähdet auringon noustessa taivaanrannalle ne hävisivät -- totuuden
valossa!...
Milada lähetti portinvahdinrouvan nukkumaan. Kotvasen hän kuuli tuon
naisen raskasten kompuroivien askelten äänen käytävissä. Hän kuuli
ovien aukenevan ja sulkeutuvan. Sitten vallitsi talossa syvä
hiljaisuus. -- Kaikki nukkuvat, ajatteli Milada, -- ihmiset ovat
väsyneet, siksi he nukkuvat. Minä yksin talossa valvon. Ja kun tuo
viimeinen ajatus välähti Miladan sielussa, tuntui hänestä äkkiä, kuin
olisi tuolla tosi-asialla syvempi merkitys, kuin mitä sille ensi
hetkellä osasi antaa... Nukkua! -- Niin kaikki muut nukkuivat vapautuen
unen hämärässä elämän kirjavasta, kuvarikkaasta vaihtosarjasta. Sielun
komerot olivat suljetut, todellisuuden portti oli kiinni ja unettaren
kepeät sormet olivat painaneet silmäluomet umpeen. -- Hämärä on
rauhoittava, nukkuminen ja uni on hyväteko, älkää herättäkö onnettomia
ihmislapsia nukkuessaan. Uni on heidän ainoa onnensa. -- Mutta Milada
oli katsonut aurinkoon. Sen vahva loimu oli tunkeutunut hänen
silmiinsä, sen valo oli viiltänyt hänen sisimpänsä läpi, niin että
kaikki, mikä hänessä oli tomuista ja valoarkaa nyt kimmahti ja
siroontui tuhansiin hiukkasiin.
Hänen tietoisuutensa irroitti hänet ympäristön teennäisyydestä. Hän
tunsi kaikki metkut ja ansat, ja sen raa'an häikäilemättömyyden, jota
kapitalistiset yrittelijät käyttivät vaanien uhrejaan, jotka he
pyydystivät taitavaan apajaan johtaakseen heidät sitte turmioon. Hän
tunsi tällä liikealalla vallitsevan riistojärjestelmän, jolta mikään
esivalta ei suojellut uhreja, hän oli selvillä siitä laittomasta,
kaikkien yhteiskunnallisten säädösten ulkopuolella olevasta asemasta,
johon ammattiportto on sysätty sivistysmaissa, missä hän saa kärsiä
väkivaltaa niin omaisuuteensa, kuin vapauteensa ja ruumiinsa terveyteen
nähden.
Milada tunsi rouva Zimmermannin laitoksen, missä tytöt pidettiin kuin
vankeina, -- kotona niitten täytyi olla puoli alastomina, sillä emäntä
pelkäsi niitten puettuina pakenevan. Poliisien tarkastuksetkin
suoritettiin siinä laitoksessa koko kadulla kuuluisalla tavalla. Koko
toimituksen aikana täytyi tyttöjen olla poliisien käytettävinä.
Kauneimpien oli pakko ihka-alastomina kulkea herrojen perästä
konjakkipullo kädessä. Milada tiesi, että sellaiset tytöt, jotka eivät
voineet eivätkä enää jaksaneet miellyttää, lähetettiin läpi yöpimeyden
tuntemattomuutta kohden, hän muisti sen salaperäisyyden, jolla
koskemattomat tytöt kiedottiin, hänen mieleensä tulivat ne juonet,
millä naisten neitsyeellisyys revittiin rikki, kaiken hän tunsi
kylläkseen, -- aivan tympääntymiseen, inhoon asti, kunnes hänen
tunteensa olivat tylsistyneet jokapäiväisen tottumuksen voimasta. Siksi
hän ei jaksanut enää itkeä, ei mitään onnea toivoa. -- Ei mikään hymy
poistanut sitä tuskaa, ei mitkään sanat parantaneet niitä haavoja, ei
mikään pelastuksen pilkka valaissut sitä surkeutta, mihin hän ja hänen
kurjuustoverinsa olivat vajonneet.
Milada astui ikkunan luo, hänen katseensa painui häikäistymättä
hehkuvaan päivän silmään. -- Hän puhui auringolle. -- -- Kuin
rautaisilla pihteillä kuristaa minut kurjuus, -- sanoi hän, -- en voi
liikahtaa. En jaksa hengittää tässä ilmapiirissä. -- -- Tahdon auttaa,
tahdon kumota...
-- Elän, hoidan taloutta, johdan tätä taloa vanhaan tapaan... Kohoan
hitaasti täältä, mutta kuljen raatojen yli... En tahdo enää sitä
tehdä... En tahdo... toisti hän ajatuksissaan vihaisena.
-- Mitä sinä tuntisit aurinko ollessasi loppuun palanut, tyhjä ja
autio, ollessasi musta möhkäle, jossa ei olisi valoa, eikä lämpöä
elvyttääksesi mailmaa, helliäksesi ihmisiä?... Sinun täytyisi... Olisit
pakotettu... Halu rakastaa olisi jäänyt kuolleeseen sydämeesi, siksi
sinun täytyisi itkeä...
Aamuilman viileyden läpi tunkeutui lämmin valoaalto, -- se hyväili
Miladan kasvoja, se hiipi jäykiksi pusertuneille nyrkeille, jotka
painuivat ikkunalautaa vastaan, se aukasi ne kääntäen loistollaan
käsipohjat lempeinä aukenemaan. --
Ja tässä hiljaisuudessa kuului kuin ääni: -- Lapsellinen olet... Jos
sydämesi olisi kuollut, eihän se voisi enää lemmestä värähdellä...
Loppuun palanut aurinko kuolee mailmansa kera... Ei ihminen voi
kuoltuaan mitään tuntea... Lempi, lempi on elämän ikuinen tunnusmerkki.
Sillä, joka lempii, on itsessään myös lemmen voima, sillä on valo
omassa itsessään, jota ei mikään voi sammuttaa. Sillä on lämmin sana,
avulias käsi ja pelastava keino kaikille. -- Sillä on auttajansa. --
Myös sinulla on se, Milada...
Milada poistui hitaasti ikkunasta. Oliko hänelläkin apu tarjolla?...
Vastakohtana kaikkiin sanoihin, mielikuviin ja periaatteisiin, jotka
olivat tehneet hänestä selvänäköisen ja toivottoman ihmisen, joka ennen
oli hurmaantunut ja häikäistynyt ihanteista, voisiko olla mahdollista
muuttaa tosi-asioita, luoda uusia tositapauksia? Se ajatus oli
suurenmoinen täyttäen Miladan sielun ihmeen kauhistuksella. Pitikö
hänen ryhtyä sellaiseen tehtävään, toimien, työskennellen? Onnellisena
ja innokkaana kuin leikkivä lapsi rupesi hän seulomaan muistojaan,
määritellen tosi-asioita ja perustuen pikkuseikkoihin. Hän muisteli
kaikenlaisia eri tapahtumia, kokonaisen joukon tosi-oloja, jotka
miellyttävinä hänen sielussaan kumpuivat heittäen painon sen yltä pois.
Milada huomasi, että usein oli jo niin tapahtunut, kuin hän oli
halunnut, aika aijottain oli hän jo voinut omin voimin toimia, väliin
oli teko auttanut, epätoivoisille oli hänen tarmokas asiaanryhtymisensä
pelastustien raivannut. --
Hän muisti Dubben, Fannin, Kamillan sekä useita muita kodittomia
vieraita tyttöjä, joille hän oli hankkinut hetken levon; hänen oli
onnistunut taitavalla tempulla nostaa ne sisällisen epätoivon kurimon
kuilun yli. Hän ei ollut antanut heidän nähdä rappiotilaansa,
toivottomuuttaan. Hän osotti, että heillä oli silmät, silloin kun
toiset vaelsivat pimeydessä, että heillä oli toki ruokaa, kun vielä
onnettomammat näkivät nälkää, että he saivat toki elää, silloin kun
toiset olivat maan mullassa. Siksi hän saattoi aina ylläpitää tytöissä
kipinän rohkeutta. Aurinko ei ihmisessä sammu, niinkauan kuin ihminen
hengittää! -- Mitä tämä kaikki oli?
Se äkkinäinen onnentunne, joka äsken oli vallannut Miladan mielen,
kuoli, synkkiä varjoja ilmestyi hänen silmiinsä. Mitä merkitsi yksilön
lankeemus, yksilön kohoamien? Mitä maksoi Gisin usko, Fannin
kepeämielinen hymy kaikkien yhteisen kauhean, rajattoman kurjuuden
rinnalla? Tuhansia huokaa sorron ikeen alla, kirouksen painamina. Kuka
saa mailman huokaukset vaikenemaan, kuka rakentaa ihmisille sillan yli
rannattoman kärsimysten rämeen? Ettekö voi antaa siihen vastausta te
mailman viisaat? Teidän vaiti-olonne tappaa meidät kaikki, kaikki! --
Milada kohotti käsivartensa kurottaen ne heräävän kaupungin yli, jonka
katoilla elämän ensi haaverikas hymy helmeili.
-- Mitä te muut tiedätte meidän elämästämme? Mitä te rouvat ymmärrätte,
kun kokootte hameenne helmat kohdatessanne meidät, jotta ette saastuisi
meidän kosketuksestamme... Ja mitä te käsitätte, te miehet, jotka yöksi
tulette luoksemme kärsien meitä vaan silloin, kun poskemme ovat
punaisiksi maalatut ja kun me jaksamme teille hymyillä? Te nautitte
ruumiimme lämmöstä, meidän ilakoimisemme vapauttaa teidät elämän
painavista huolista, mutta kun olette saaneet halunne tyydyttää,
paiskaatte kylminä oven jälkeenne kiinni ja pakenette.
Te miehet, te ette tahdo nähdä, miten me naiset teidän tähtenne
vanhenemme, miten me kuihdumme, miten sairas ruumiimme meitä kiduttaa,
miten sielumme eläimellistyy, koska olemassaolomme on mennyt
sirpaleiksi elämän joutavassa sirinässä ja särinässä, koska meitä
kauhistuttavat menneisyyden muistot ja tulevaisuuden musta hauta.
Kenellä teistä on sydän koputtaa päivänvalossa huoneemme ovelle,
aukaistakseen suljetun sielumme komeron kysymällä: Miten sinä himojemme
orja, päivisin elät? --
Milada hengitti syvään. Sillä miehellä täytyi olla luja tahto, hänen
täytyi olla voimakas ja iloinen kuin kevät, joka puhaltaa piiloon
syksyiset mädänneet lehdet ja herättää eloon kaiken sen, jossa elämisen
mahdollisuuden tuike on. -- Sen tahdon täytyi ilmestyä. -- Mies oli
tuleva! -- Hän nousisi ja sanoisi: Tulkaa, ja seuratkaa minua!
Milada istui avoimen ikkunan ääressä taaksepäin nojautuneena verhoten
punasilla uutimilla paljaat käsivartensa. Auringon loimu nousi
korkealle leiskuen ja värähtäen. Mitä tämä oli? Milada aukasi silmänsä
selkoselälleen.
Eikö joku ilmestynyt hänen silmiinsä? -- Eikö jokin olento lausunut
noita sanoja? --
-- Tulkaa ja seuratkaa minua!... Ken hän oli? -- Gust? Hänkö se oli?
Gust!
Milada näki orpolastenkodin kuin unessa. Sen harmaalla seinällä riippui
ruma, verinen, raihnas mies. Kädessään hän piti sydäntä, joka liekehti.
Hiljaa oli kaikki, hiljaa. Rouva Celestine puhui Vapahtajasta, Jeesus
Nazarealaisesta, joka kuoli ristinpuussa.
Gust oli kaunis, Gust oli onnellinen, Gust oli elävä ihminen.
Milada hymyili hellästi nukkuen rauhallisesti...
Kun hän heräsi, valoi aurinko häikäisevän lieskansa huoneen joka
soppeen. Sisäkkö tomutti ja puhdisti huonetta huutaen heräävälle.
-- Tänään on vasta oikea helluntai-aamu, eikö totta, neiti Milada! --
* * * * *
Kaikki oli hiljaa helluntaisunnuntaina. Miller oli antanut perään
Miladan hartaille pyynnöille saada hommata tytöille muuan aitio
käytettäväksi sirkuksessa tänä pyhänä. Kaksissa vuokra-ajuriajopeleissä
olivat neidit lähteneet matkalle pirteinä ja toimintahaluisina. Tätä ei
voitu odottaa vanhalta "kitupiikiltä."
Putzi vaan nyrpisti nenäänsä väittäen, että missä hän ennen oli ollut,
siellä annettiin pilettejä iltanäytäntöön eikä tuollaisiin
helppohintaisiin, johon eivät ottaneet osaa muut kuin lapset ja
korkeintaan ylioppilaat. Kaikki oli täällä ala-arvoisempaa. Tämä ei
estänyt Putzia ottamasta päällensä, mitä hänellä koreinta oli. Päähänsä
hän pani niin laajan sulkahatun, että se herätti toisissa kateutta ja
sai Gisin huomauttamaan:
-- Hävettää lähteä tuollaisen seurassa. On puettu kuin mikäkin
komeljantska. --
Milada jäi Karlan kanssa kotiin. Myös Pöltenin leski pikku Rosinan
kanssa oli talossa, niin että sitä ei voitu sanoa "orpotaloksi",
niinkuin Miller pelkäsi.
Rosina soitti pianoa, leski kaiveli käsilaukkunsa tuntemattomasta
syvyydestä makeisia. Karla nukkui huoneessaan. -- Rukouskirja rinnalla
hän oli uinahtanut ja kauniissa, hiukan pullistuneissa kasvoissa näkyi
syviä kyyneljuovia poskimaalissa.
Milada istui huoneessaan antaen ajatustensa lentää etäisyyteen --
Rosinan takoessa yksitoikkoista säveltä pianolla. Milada muisti vaalean
Kamillan miettien, lähettikö tuo yhä joka kuukausi rahaa sveitsiläiseen
nunnaluostariin.
Milada muisti Bineä, -- joka nyt kai istui omaistensa seurassa Cyrillin
vieressä kunniapaikalla -- onnellisena ja ylpeänä. Ja Arrigazzin komean
kauneuden ohella, joka nyt kai kuihtui Abbaziassa, johon hän muutama
päivä sitten oli viety, näki Milada Fanchonin kapeat kasvot, sellaisina
jommoisina hän oli ne nähnyt sairaalan punatäplikkäällä päänaluksella,
missä Fanchon katseli häntä silmillä, jotka pelokkaina ja vihamielisinä
olivat kummallisen kellertävän hehkuvat. Fanchon oli kovin kipeä, mutta
hoitajatar sanoi:
-- Kyllä se raato vielä haluaisi jatkaa entistä elämäänsä.
Milada vei Fannille hedelmiä ja suklaata, mutta vastoin tapaansa ei
tämä niihin katsahtanutkaan, vaan kuiskasi itkun vääntämine kasvoineen:
-- Harmittaa, -- harmittaa. --
-- Oletko vihainen minullekin.
-- Harmittaa, toisti sairas itsepäisesti hampaitaan kiristäen, -- sen
järkevämpää sanaa ei saanut hänen suustaan, helluntai-auringon
valaistessa hänen kalpeita sormiaan...
Milada ajatteli: -- Sinua suututtavat kaikki ne ihmiset, jotka
helluntaina iloitsevat ja nauravat silloin, kun sinun silmissäsi on
vaan suruni katkeria kyyneleitä... Sinua suututtavat ne onnelliset ja
terveet, jotka eivät viru sairasvuoteilla toivottomina ja hyljättyinä,
sen uskon Fanni raukka...
Sitten hän karkoitti nuo ikävät kuvat mielestään ja ilman ylimenoa,
kuumeen kiireellä, ilmeni hänen silmiinsä Gustin kuva... Aivan
sulautuneena sisäisiin tunnelmiin, kuunteli hän vaan Gustin äänen
sointua, näki Gustin katseen tyyneenä vaipuvan omaansa, tunsi hänen
ruumiinsa tuoksun niin voimakkaasti, että hän sävähti.
-- Tiedättekö, -- lakki toisessa, pullo toisessa kädessä tervehdin minä
luontoa korkeimmalla vuoren jyrkänteellä.
Sellainen mies oli Gust, niin nuori, aina ryhtyen toimeen nauravin
silmin. -- Se oli sen toisen maailman ilmiö, sen maailman lihaa ja
verta, joka tahtoo elää kouraisten itselleen onnea ja nautintoa...
Kadun kirkkaan näköalan tummensi äkkiä varjo. Vastaisella puolella
seisoi Horner viuhtoen mukuraisella kepillään ilmassa.
Milada tervehti mennen alas avaamaan. Horner katseli häntä kysyväisenä
korkealle kaareutuneitten kulmakarvojensa alta, mutta kun Miladan
kasvojen ilme oli tyyni, jopa iloinenkin, astui Horner pari sanaa
mutistuaan taloon.
-- Nämät pyhäpäivät, -- ärähti hän, -- saavat ihmisen pahemmin kuin
muut pois suunniltaan. -- Jos ei niitä olisi, voisi helposti kuvitella
olevansa kuollut... Yht'äkkiä valkenee punasenheleä päivä, joka pistää
sisimpääsi. Siivoojatar nousee kello kahdeksalta, sen sijasta, että
hän arkeoina on jo kuudelta valveilla. Siksi jäävät vaatteesi
korjaamatta... Kellot kilisevät, naapurisi vonkuvat: Oi suven
suloisuutta. -- -- Hyi saakeli, koko talo haisee kärynneelle rasvalle.
Teeppäs, mitä haluat, sinunkin silmiisi pistää tuo punainen auringon
valo. Yht'äkkiä huomaat kaikki... Näet takkisi ruokapilkut... kenkäsi
ruskeuden... vuosien tomun ja lian vilttihatussasi.
Horner tuijotti synkkänä vanhaan hattuunsa kiertäen sitä...
-- Joka nurkassa ja käänteessä törmäät yhteen maailman kanssa, tapaat
kanssaihmisiäsi, pää-asiallisia ja todellisia olosuhteita. Lyhyeen
sanottu, sinä huomaat, että sinun täytyy elää. On rakkaan kristikunnan
juhlapäivä! Minusta tuntuu, kuin se olisi pystynenäisen Liisun kireäksi
palmikoitu, rasvainen, räikeän sinisillä nauhoilla kiedottu lyhyt
sunnuntailetti. Minä istun siinä kuin täi tervassa kiukutellen. --
Horner läimähytti kepillään.
-- Niin Horner, yhdyselämä ihmisten kanssa on joltisen vaikea taide.
-- -- -- Ei teidän kanssanne eläminen, -- sanoi hän, -- siksi se vetää
minua aina säärestä tänne teidän luoksenne... Täällä on arkitunnelma
ainainen. Horner istahti mukavaan asemaan sytyttäen sikarinsa...
Näin oli kaikki hyvin... Kaikki heidän väliset kinansa olivat
unohdetut.
Ja naurettavaa olisi riidellä tuollaisen poikaklopin tähden -- hänen,
-- hänen! Hänhän, Horner, oli tehnyt Miladan siksi, -- minä hän tuossa
oli ja eli...
-- Sanon sinulle, likka, ja seuraa sinä minun neuvojani... sillä mitä
enemmän olet vapaa aatteista ja tahdonpurkauksista, sen korkeammalle
sinun sisäinen olemuksesi sinut nostattaa. Sinä voit vaan tahdollasi
saavuttaa pikkuseikkoja, sinun aineesi etsii maalinsa. -- Sinun pitää
elää alkuheilurin voimalla ja tarkkuudella, pitää syntymistäsi sen ensi
heilumisen alkuna, ei tarvita muuta ponnistusta. Sinä kuulet
elämänvaellukseni hienoimman sykähdyksen. Annan sen sinulle. -- Horner
puhui juhlallisesti ja liioitellen kun aina, jolloin hän oli luonnoton
yrittäen saavuttaa puheellaan määrättyä päätelmää.
-- Sanon sinulle enemmän. Ihmiselämä on kuin pullo jaloa nestettä, joka
valetaan lika-astiaan. -- Ken tuntee tuosta harmaasta ropakosta juoman
jumaluuden? -- Lokaviemäri sen pian nielee ja hajottaa sen satoihin
pieniin ripsuihin. Sen alku-aines häviää, sen tuoksu katoaa... Sen
voima hälvenee. Niin, niin. Niin, niin. -- Horner haukotteli
pyyhkäisten kätensä yläpuolella suunsa...
-- Mitä ovat meidän periaatteemme, meidän kiihkoilumme, meidän tahtomme
mielenosotukset, meidän suurtekomme muuta kuin värillisiä kuplia, jotka
kohoavat olemassa olomme likakuilun yli rikkoutuen ensi kosketuksesta.
Ulkopuolella omaa näköpiiriämme ne menettävät merkityksensä,
tarkoituksensa -- myös -- sen että me näkisimme ne enää. Vielä
merkillisempää on, ett'emme tiedä niistä enää mitään. Se on joka
yksilöllisen onnen petollisuus ja naurettavaisuus.
Milada oli taas palannut entiseen asemaansa ikkunan ääreen, jahka oli
tuonut Hornerille virvokejuoman. Puoleksi hän kuunteli Hornerin sanoja,
puoleksi hän yhdisti ne omaan ajatusjuoksuunsa.
-- Tuo viisaustiede ja Fanchonin vihaiset kyyneleet, Rosinan
yksitoikkoinen soitto ja Arrigazzin lemuavien silkkivaatteiden
kahiseminen, -- kummallista, -- ajatteli hän, -- kaikki tuo on samaa
alkujuurta, on läheisessä yhteydessä, on samaa vivahdusta, levittää
saman voimattoman makean tunnelman. Jokainen näistä ilmiöistä näyttää
ensi katseella erilaisilta, ja kuitenkin tunnen tässä silmänräpäyksessä
-- melkein ruumiissani -- että ne kuuluvat kaikki yhteen.
Horner puhui yhä yrittäen aina temmata Miladan mukaansa, vallata hänen
mielensä. Hänen puheensa tuli yhä teennäisemmän yleväksi. Häntä ärsytti
tuo tumma vaikeneva olento, jota jo ympäröi myöhäisen iltapäivän hämärä.
-- -- -- Aurinkoinen lepohetki, -- -- korkeat vuoret, -- -- Gust, -- --
naisia, jotka nauravat. Milada kouristi kätensä. He kuuluivat yhteen.
Hän muisti iltapäivät Meijerissä, jossa hän näki nuo naiset kasvoista
kasvoihin. Joku noista oli kai Gustin oma. Varmasti löytyi tyttö, jolle
hän kirjoitti pitkiä kirjeitä matkoiltaan, jolle hän uskoi sen
kauneuden riemun, jonka hän tunsi, jonka käteen hän tarttui tällaisena
hämäränhetkenä, jolloin saapuva ilta vaippaa kaikki esineet, kaikki
mielet viehkeänharmaaseen verkkoonsa. Ah! Katkera huuto kaikui Miladan
huulilta.
Hän pudisti päätään... Pois, pois...
Horner jatkoi puhettaan... Rosinan soitto mateli kuin uninen käärme
kantojen ja risujen lomitse.
Se sai ajan kuin seisomaan... Tämä iltapäivä tuntui ijankaikkiselta...
Eivätkö muutkaan jo palaa?... Milada pusersi huulensa lujasti yhteen...
Horner kurotti peukalonsa häntä kohden. -- Sinulle, juuri sinulle
sanon, sinun kuolinkamppailusi on oleva pitkällöinen. Sinä olet liian
sitkeä.
Ikkunasta kuului Miladan ääni vastaukseksi. -- Erehdyt, minä kuolen
kerran helposti, koska lisäksi kuolen mielelläni. Minä olen silloin
niin väsynyt.
Milada läheni Horneria nojautuen pöytään.
-- Luulen joka ihmisen saaneen luonnosta voimaosuutensa, jonka hänen
pitää työhön käyttää. Jokainen välttämättömään toimintaan -- -- --
-- Puhu asiaa, asiaa! Äläkä nypi ajatuksiasi, kuin vuohi ruohoa,
haukkui Horner, joka ei koskaan jaksanut kuulla toisen puhetta.
-- Katso, jos jokin vaikea teko on suoritettava, niin siihen ryhtyy
punnitsematta, muistamatta vastuksia ja vaikeuksia, vaan muistaen
päämaalia. Katso, silloin meillä on voimia aikeemme toteuttamiseen.
Usein tapahtui minulle siten elämässä, kun tein tiliä Goldscheiderille,
-- -- ennenkuin puhuin Millerin kanssa, kun vielä olin pakotettu
antautumaan joka miehelle salissa ja janosin vapautta. Sitte vasta
perästäpäin harkitsin sitä voimaponnistusta, sitä hyppäystä, jonka olin
tehnyt, jokaista uutta voittoa pidin väsymykseni korvauksena. Nyt olen
kuitti. Tänään, näin kuin seison, en voisi enää tuollaista yrittää
vaadittaissa. Vielä pahempi. En voi enää tahtoakkaan yrittää. Elämä ei
ole enää ihmeellistä, päämaali on myös tietä. Toinen jää tien tuolle,
toinen tälle kohdalle. Jokainen pääsee niin pitkälle, kun hänelle
riittää voimia. Nyt ymmärrän, mitä voimattomampia olemme, sen helpommin
kuolemme. Loppuun kulunut olento ei tunne kuolintuskaa. Se, joka
todella on elämää rakastanut, joka pelotta on siihen uhrannut voimansa,
joka on tyhjentynyt kestävyydessä, jonka kuivunut sielu on kielteinen,
-- joka haluaa lepoa, se kuolee ilolla. Itsestään on selvä, että
ihminen nukkuu ijankaikkisesti kuin syksyn kellastunut lehti putoaa
maahan ilman kaipuuta, tuskin huomaten, että hänessä jotain ihanaa
hukkuu.
Aivan matalasti ja yksitoikkoisesti jatkoi Horner:
-- Mutta käyttämätön, hyödyttämätön, kasattu voima kuohuu ja kihisee
vanhenevassa ruumiissa vaatien käyttö- ja vaihtotilaisuutta. Se kostaa
sopimattoman hoitajansa velttoutta, se ajaa häntä pyyteestä pyyteeseen,
päämaalista päämaaliin, se laahaa häntä kaikkien tuskien alueitten
läpi, joka himojen kadulle sulkien hänet kaihon ulospääsemättömään
käytäväsikermään, rääkäten häntä.
-- Lopuksi se repii häntä kuolinkauhulla... tuolla sokealla,
pohjattomalla tuskalla, jota hän tuntee muistaen suurta tilintekoa
uskovaisten kanssa, tuskalla, joka särkee kuin lyijy elävien suonissa.
Eikö niin?
Horner hyppäsi pystyyn. -- Oikeassa olet, riiviö, villi! Sinä pidit
hyvän puheen. Pam!... Kratsj!... Olet lyönyt kuoliaaksi kärpäsen, joka
rohkean tuomiosi johdosta hörisi? -- Eikö niin? -- Hornerin silmät
kieppuivat, hänen huulensa vapisivat luonnottoman kiihkeinä, sylki
räiskyi hänen suustaan. -- Hyvin pohdittu, portto. Viisaustieteilijä ei
olisi voinut sitä paremmin selittää. Ja lauseittesi muoto oli tarkka.
Ja piru periköön, se oli totta! Noh, nyt saat viisautesi voimalla
ottaa nuoran ja hirttää vanhan Hornerin... Tässä on myös tuota
mätänevää voimaa. -- Horner repi takkinsa auki ja raastoi harmaata
villapaitaansa. -- Ja täällä, -- hän löi otsaansa, -- on sen
pesäpaikka, täältä se johtaa ryönää ja haisevaa moskaa ruumiiseeni,
saastuttaen elämäni... Se nostattaa myrkkypaahkoja, helvetinkuvia,
kuolemaa ja perkeleellisyyttä ja unelmia, unelmia... unelmia. Ah, jospa
olisinkin väsynyt, jospa olisin. -- Hän kumartui eteenpäin. -- Tule
tänne, minä sanon sinulle jotain, -- minulla on ahnas sielu. Se on
himokas, häpeämätön, alaston, inhottava kuin vanha, lihava nainen,
jossa on raivoisa mieskipu... Sillä minä petän uskovaisiani. He, he,
minä menen onnettomimpien, köyhimpien luo ostamaan sieluja. Ne otan
omakseni. He, he, etkö huomaa jotain? Sinut olen siten ostanut.
Halvalla sain. Ja hyvä olit otus! Olen suorittanut vanhoja velkojani
sinun avullasi niin paljon kuin en koskaan ennen. Silloin sain olla
rauhassa.
-- Käskitkö minun tarkata entisyyttäni? Katsoa taaksepäin, -- alkoi
Horner uudelleen kuiskien, mutta kauhistuksen sävy äänessä, -- katso,
sitä en rohkene tehdä. En, en, rakas painajainen, -- rakas pelkoni, en
voi seisahtua, en tarkastaa olevia oloja...
Milada näki vaan Hornerin syvälle painuneen pään harmahtavat hiukset ja
niskan lihavuuskummun likaisenharmaine ihopintoineen. Se inho, joka oli
vallannut Hornerin, tarttui Miladaan.
Äkkiä Horner kihahti pystyyn. -- Tahdotko jo hirttää vanhan kaverisi?
Joko hän hoipertaa? Joko hänen kielensä riippuu ulos suusta? Ei se tee
mitään. Ei se tuota ontolle pääkallolle mitään tuskaa. Tunnen asian.
Olet suorittanut loppuun riistosi, minä olen vanha ja elähtänyt, kuin
tyhjä karamelli. -- Horner osotti liikkeellään hirttämistä.
-- Horner, huudahti Milada kauhuissaan.
-- En minä itseäni tapa. Kuule, ei sitä silloin tee, kun siitä puhuu.
Tällaisten melskeitten jälkeen paneutuu vuoteelleen lepäämään. Minä
olen vanha sika. Kun ruumis ei tahdo, saa sielu vaieta. He, he, eikö se
ole hassua? Mitäh?
-- Pikkuinen itsesaastutus -- -- ei koskaan pahenna mielentilaa. --
Horner näpäytti ilettävän hulluna sormiaan, kohottaen tyhjän lasinsa.
Selkä edellä voimatta kääntää katsettaan Hornerin käpertyneistä,
pilkallisesti hymyilevistä kasvoista kulki Milada ovea kohden.
Hän tahtoi paeta, paeta päästäkseen koskaan tapaamasta tuota miestä,
kuulemasta häntä... Hän on kuin raato, -- kuollut raato, -- ajatteli
hän jähmettyneenä, -- pois hänen luotaan. Täytyy pelastua, hänhän
tappaa ihmisen.
Tietämättä, mitä teki, meni Milada saliin, istuen Rosinan viereen,
ollen onnellinen tuntiessaan elämän tuoksun, joka lemusi tuosta
tiiheästä keltatukasta. Hän söi makeisia lesken pussista, juoksi Karlan
huoneeseen, herätti hänet neuvoen häntä pukeutumaan kauniiksi, sillä
tänään tuli hienoja vieraita. Sitten hän meni kyökkiin, maisteli
illallista, antoi asettaa lautasellisen itselleen ja kaiken tämän
ohessa hän ajatteli: -- Huoneessani on kuollut raato.
Milada seisoi portinvahtirouvan kanssa käytävässä tirkistäen,
saapuivatko jo vaunut neiteineen ja katsahtaen taaksensa hän näki
Hornerin -- astuvan portaita alas. Milada painui seinää vastaan
tarttuen molemmin käsin porttivahtirouvan esiliinaan puhuen tälle
herkeämättä.
Horner seisahtui Miladan eteen. -- Noh, sanoi hän hymyillen
murhaavasti, -- nyt eroamme, kuten soveltuu, molemminpuolisesti
toisiamme halveksuen.
Horner astui ovelle. -- Milada kurotti konemaisesti kätensä. Mutta hän
ei saanut sanaa suustaan, sillä hän tiesi, että se oli turhaa.
Kun sulkeutuvan oven pauke tunki hänen korviinsa, hengitti hän äkkiä
syvästi onnellisena, ja lämmin elämänvirta vieri hänen sydämeensä.
Hänestä tuntui, kuin olisi hänen sielunsa vapautunut kuolleen
kuristuksesta.
Niin hävisi Horner onnettomien talosta omaan maailmaansa. Kavalana kuin
varas vei hän mukaansa Miladan viimeisen omaisuuden, hänen
säälintunteensa.
Mutta sinä silmänräpäyksenä pääsi Milada -- vapauteen.
Rajaton, sovitteleva kiitollisuudentunne, joka kaikkeudesta syntyi ja
kaikkeen kohdistui soi pitkiksi hetkiksi siunausta hänen pelastuneelle
ruumiilleen.
Viides osa.
Kokemuksia.
Johdesana:
Itsenäinen omatunto on siveyspäiväsi aurinko.
(Goethe.)
Toisena helluntaipäivänä varhain aamulla palasi Bine odottamatta
Punataloon... Kukaan ei ollut huomannut hänen saapumistaan, ei kukaan
muistanut, kuka oli aukaissut hänelle oven.
Kun Milada kulki hänen huoneensa ohi, kuuli hän heikon kohinan, hän
avasi oven ja näki Binen. Bine istui täysissä pukimissa, niinkuin hän
edellisen päivän aamuna oli lähtenyt talosta mustalla puisella
matkalaukullaan. Ja kuitenkin hänen vaatteittensa sekasotkussa oli
jotain, joka herätti Miladan huomion. Hame oli kuin kiireessä vinosti
kiinnitetty, pitsiröyhelö oli liukunut poikki olan, musta sulkahattu
oli huolimattomasti päähän pantu, se oli russaantunut, ja letit, jotka
olivat ennen siististi pään ympäri kierretyt, olivat valuneet niskaan
hatun mukana.
-- Bine, mikä sinun on? --
Kun tyttö katsahti hitaasti ja raskasmielisenä häneen, huomasi Milada,
että jotain pahaa oli tälle tapahtunut... -- Mitä sinulle on
tapahtunut? Nouse ylös, sanon! Noh, mutta nouse toki seisomaan, likka!
Värähdys, joka nyt jäykkänä ja kouristaen välähti Binen kasvoissa,
liikutti istuvan jäseniä, kuin olisi tämä herännyt lyijyraskaasta
unesta.
Tämä värähdys oli hirvittävän tunnepurkauksen enne. Bine heittäytyi
pitkälleen lattialle, huusi ja ulvoi, viskaten päätänsä niin hurjasti
sinne tänne, että se joka kerta kolahti lattialautoihin.
Silmänräpäyksessä oli huone täyttynyt... Useimmat tytöt olivat puetut
-- paitaan -- seisoen ja puhellen keskenään tuon raivoovan ympärillä...
Mikä hänelle on tullut? -- Eikö hän käynytkään kotonaan? -- Pitääkö
hakea lääkäri? -- Onko hän ottanut myrkkyä. -- Herra Jumala siunatkoon!
Turhaan yritti Milada saada Bineä pystyyn... Toiset auttoivat häntä. --
Putzi valoi päättäväisenä kannullisen kylmää vettä hänen päähänsä,
sillä aikaa, kun Rampa-Anna räiskytti hullunkurisella tavalla hänen
päähänsä hajuvettä. Mutta kouristuksentapaisesti ja rautalujana tarrasi
Bine lattiaan. Hän lausui parkuessaan sanoja, joita kukaan ei
käsittänyt, hän tappeli villinä avustajiensa kanssa, hän löi Miladan
käteen, kun tämä yritti nostaa hänen päänsä lattialta.
-- Ei mikään auta, -- sanoi Rampa-Anna lopussa laskien hajuvesipullon
pois, -- koska täällä ei ole miesvoimaa, annetaan kirkua...
Portinvahtirouva saapui ja sanoi: -- Neiti Miller soittaa yhtenänsä
kysyen, mitä on tapahtunut... Mutta hyi häpeä, neiti Bine, -- pidätte
tuollaista menoa talossa. Katsokaa ikkunasta! Väkeä on jo kadulla
kuulemassa. Pian tulee poliisi... Sitten käy kuin Zimmermannilla
jälestäpäin.
Ne sanat tepsivät... Bine makasi liikkumatta... Nyt Milada veti hänet
ylös.
-- Mikä sinun on? -- Mitä on sinulle tapahtunut? Tytöt huusivat
sekaisin. -- Noh, puhu toki ihminen!
-- En tiedä, minä olen minä... Kuin hullu Bine seisoi töllistäen
toisiin. -- Hänen poskensa olivat kuopassa, silmälaudat olivat
turvonneet ja punaset. -- Istuin pellolla koko yön, -- sanoi hän hiljaa
Miladalle.
-- Etkö siis käynytkään kotona?
-- Kävitkö kotona, Bine?
-- Kyllä minä sen tiedän, -- nyyhkytti Bine raskaasti ja väsyneenä...
kaikki, kaikki muistan... hän katseli hitaasti ympärilleen vihaisena,
kunnes hänen katseensa kiintyi Miladaan. Miladan harmaitten silmien
hyvyyden loisto poisti hänen surunsa.
-- Olen tyyni, -- kuiskasi hän Miladalle nyökäyttäen päätänsä. Sitten
hän istui uudelleen puukirstulleen, laski käsivartensa polvien poikki
ja painoi siihen päänsä eikä liikahtanut enää.
Aivan ymmällään ja avuttomina katselivat toiset tytöt toisiaan.
-- Hän on humalassa, väitti Anna.
-- Hullu, sanoi Putzi.
Ainoastaan Miladassa heräsi synkkä aavistus.
-- Menkää nukkumaan, -- komensi hän tyttöjä. Yrittämättä enää Bineä
liikuttaa, otti Milada hänen päästään märän hatun ja kääri peitteen
hänen palelevan ruumiinsa ympäri. -- Sitten hän ajoi muut pois
huoneesta.
Tunnin perästä Bine makasi riisuttuna vuoteessaan vetäen hartaasti
unta. -- Kuin surkastuneet olivat hänen karkeat ennen terveet ja
avomieliset kasvonsa. Sormensa hän sojotti kuin kauhusta ja
itsesuojeluksesta. Hengitys oli kuin levotonta vetämistä. Näytti kuin
hän pakenisi yhä, pakenisi juoksujalkaa.
-- Likkarukka, sanoi Gisi, joka seisoi päänaluksen kohdalla Miladan
astuessa Binen huoneeseen. -- Mitä sinä uskot hänestä? --
Gisi oli hurmaavan herttainen vaaleanvihreässä kotipuvussaan ja
äidillisen hellällä hyväntahtoisella liikkeellä hän järjesti Binen
sänkyvaatteita.
-- Häntä on solvattu hävyttömällä tavalla, sanoi Milada lyhyesti.
-- Hänkö on sen tehnyt?
-- Niin, Cyrill.
-- Aina on jokin mieshunsvotti syypää, kun me sorrumme, -- ärähti Gisi
vihaisena, -- ole sitten ylevä ja puolla muka oikeutta.
Gisi potkasi hatun jalallaan ja hänen suloiset kasvonsa kivettyivät.
-- Luuletko, että hän nyt nukkuu hyvin?
-- Miten minä sen tiedän?
-- Eikö Cyrill huoli hänestä?
-- Onko se sinusta ihmeellistä?
-- En -- oikein -- tiedä, sanoi Gisi epäröiden... Sitten hän huokasi ja
meni pois.
Päivällisen aikana ilmoittivat neidit, että Michal oli sulkenut ovensa
ja että hän kuului elämöivän huoneessaan.
Mutta aivan viivähtelemättä aukasi Bine oven, kun Milada huusi hänelle.
Bine oli siivonnut huoneensa, siistinyt vuoteensa, kammannut tukkansa
ja pukeutunut... Hän oli jo iltaakin varten somistanut itsensä. Milada
huomasi sen jonkinlaisella sisäisellä rauhoitustunteella. Binen kasvot
vaan olivat laihat ja vihasta uurteiset, veristyneet silmälaudat
eroittuivat räikeinä paksulta puuteroidusta kasvojen pinnasta.
-- Noh, sano toki, Bine, mitä viime yönä siis on tapahtunut?
-- Viime yönä? -- Tulin hulluksi, kun istuin pellolla koko yön.
-- Etkö käynytkään kotona?
Bine kääntyi katsoen painolla Miladaan. Nyyhkytys nousi hänen
kurkustaan, tukehtuneella äänellä hän sanoi: -- Kaikki on loppu. --
Sitten hän astui vanhalla, raskaalla tavallaan Miladan luo tarttuen
hänen käteensä.
-- Sinähän tunsit asian. -- Miks'et varoittanut minua: -- houkkio, mitä
sinä heiltä toivot? Olethan huono nainen, Bine, turmeltunut, -- et sovi
kunnon miehen vaimoksi. -- Olet hylkiö, rappiolla... Miks'et
selittänyt? -- Miks'et? --
-- Kuka on tuon kaiken sinulle sanonut?
-- Kuka? -- Kaikki. -- Kaikki. -- Sen sanoi pastori, isä, äiti, Bozenka
myös ja -- Bine nyyhki -- Cyrill. -- Kun puhut rehellisesti Milada, --
eikö tuo ole totta, -- eikö totta Milada? -- Bine ei malttanut odottaa
vastausta, vaan jatkoi: -- Vai niin, kaikki on mennyt, kaikki... rahat,
mökki, lehmä, -- sulhanen, kaikki... Mutta että ne kehtasivat niin
hävyttömästi minua kohdella, ajaa minut kuin mustalaisen äitini
talosta! Ja papin he usuttivat kintereilleni virsikirja kourassa, hyi,
hyi!
-- Minä seison kun koira rankkasateessa enkä tiedä, mitä he minulle
aikoivat tehdä. -- Kaikki lyövät ja haukkuvat minua. Sitten he sulkevat
ovensa ja minä likka-raukka saan lähteä. Nyt sen kuulit.
-- Kerro toki Bine kerran kaikki järjestään, sanoi Milada silittäen
Binen kylmää kättä.
Milada käsitti Binen seuraavasta, sekavasta, vihankyynelten
katkaisemasta kertomuksesta, että kuviteltuaan tapaavansa omaisensa
odottamattoman iloisina hänen arvaamattoman saapumisensa johdosta, oli
hän tavannut ne sangen nolostuneina siitä. Koti oli ollut koristettu,
pöytä oli ollut helluntaiksi katettu, mutta vieraita ei saapunut ja
kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastattiin kylmästi ja kuivasti, jotta jo
heti tulonsa jälkeen hän kovisti isäänsä kysyen, mitä oli tapahtunut.
Isä vastasi hämillään: äitisi on kuullut jotain sinusta, ja riensi heti
pois. Cyrilliä hän ei nähnyt ollenkaan. Bine meni Cyrillin äidin luo,
-- ovi oli siellä sulettu, palvelijatar sanoi, että kaikki olivat
menneet böömiläiseen kirkkoon. Koko koti oli levoton, äiti katseli
häntä vihaisin katsein nauraen ivallisesti ja kun nuorin sisko Bozenka
kajosi hänen -- Binen -- hattuun, niin äiti kidahti hänelle. Binen
mieltä se oli niin ahdistanut, että hän ei uskaltanut enää mitään
kysäistä. Siskojen kanssa eukko aina pisti päänsä yhteen kuiskuttaen.
Kerran Bine kuuli kuinka palvelijatar huusi ylhäältä ikkunasta: -- Hän
odottaa jo pihalla. -- Kun tyttö näki Binen, poistui hän pelästyneenä
ja äiti haukkui. Silloin hänelle seikka selvisi.
-- Kuka odottaa pihalla, kysyi hän.
-- Mitä se sinua liikuttaa, riiviö, mene, kyllä saat sen häneltä
itseltään kuulla.
-- Bine oli mennyt pihalle. Siellä ei ollut ketään. Mutta hän kuuli
koiran vinkuvan, sillä se tunsi hänet. Kun Bine menee koiran ääntä
kohden, seisoo joku mökin ovella pitäen koiraa kuonosta kiinni. Se on
Cyrill sotamiespuvussa...
Bine vaikeni hetkeksi tuijottaen eteensä. Sitten hän jatkaa
selosteluaan: Kun Bine tahtoo tervehtiä Cyrilliä, tuuppaa tuo hänen
kätensä pois sanoen kuulleensa, että Bine on kaupunkilaishutsu, niin
että Cyrillin on täytynyt hävetä hänen tähtensä koko suvun edessä. Ja
hänen äitinsä on luvannut lyödä häneltä pään puhki, jos hän ottaa Binen
mukaansa kotiinsa. Eikä hän tahdo sormenpäilläänkään kajota synnillä
saatuun rahaan, aikoja sitten on pastori ottanut sen huostaansa. Ja nyt
Bine saa korjata luunsa ja lähteä takaisin huorapaikkaansa, missä
saadaan silkkirisoja ja kultaketjuja.
Kun Bine kauhussaan yrittää puolustautua, ympäröivät hänet isä ja äiti
ja kaikki haukkuvat, Bozenka pitää lyhtyä kädessään ja toinen sisar --
ottaa Cyrillin kaulasta kiinni hymyillen hänelle. Silloin Bine käsittää
kaiken. Cyrill kalistaa sapeliaan sanoen haluavansa tappaa Binen. Ja
Andulka sanoo Cyrillille:
-- Älä huoli, ei kannata tuollaisen takia saattaa itselleen
ikävyyttä. --
Bine lentää äitinsä kurkkuun huutaen: Tämän sinä olet aikaan saanut.
-- Niin, -- vastaa tuo, -- suututtaako se sinua, että Cyrill ottaa
kunnollisen tytön mieluimmin vaimokseen?
-- Missä ovat rahani, sanon isälle.
-- Äiti kirkuu: Me emme tarvitse sinun rahojasi, lutka, kona! Kysy
arvoisalta herra pastorilta, missä ne ovat.
-- Pappikin jo saapuu, sellainen pitkä, musta kauhistus böömiläisestä
seurakunnasta, jota hän ei ollenkaan tuntenutkaan. Tämä sanoo, että hän
on harkinnut käyttää rahat alttarikuvaan pyhästä Mataleenasta.
-- Papin puhuessa näen, että Andulka nauraa ja Cyrill nauraa kiertäen
viiksiään. -- Bine hyppäsi pystyyn. -- Silloin lennän Andulkan päälle
ja puristan häntä nyrkeilläni kuin hullu, revin häntä ja kuristan
kaulasta kunnes he tempaavat minut hänestä irti. Mitä sitten tapahtui
-- Bine pudisti päätään, -- en tiedä. Pappi vaan jäi luokseni kuin
raato ja rukoili. Eräs heitti matkalaukkuni pihalle, toinen viskasi
hatun ikkunasta. -- Cyrill kirosi jälestäni ja sitten oli kaikki loppu.
-- Miten saavuin asemalle, -- ja minkä kautta, -- en muista. Yön läpi
saavuin tänne, istuttuani aikani pellolla. Nukuinko, valvoinko, sitä en
tiedä. Tiedän vaan, että tahtoisin kuolla. -- Bine nojasi päänsä
seinään nyökäyttäen hitaasti päätään. Milada polki lattiaa.
-- Näin ei asia saa päättyä. Anna minulle postiosoituskuitit, minä
menen heti lakitieteen tohtorin Morgenstern'in luo, heti. Hän voi
auttaa meitä. --
Bine katseli Miladaa tylsänä turvonnein silmin.
-- Me menemme asianajajan luo! He saavat muiston tästä
häväistysjutusta... Minä huomaan jo, miksi koko juttu on punottu.
Bine teki liikkeen... Et sinä etkä asianajaja voi saada -- Cyrilliä
rakastamaan minua!
Ovella seisoi Gisi kuuntelemassa.
Myös Putzi kurkisti huoneeseen syvin, loistavin sinisin silmin.
-- He tiesivät koko ajan, miten sinä elit, kaikki siveysinto oli peli,
rahanpuijausta... Sinun sotilaasi on myös veijari...
-- Ei, vastasi Bine lujana, -- hän rakasti minua jo koulussa, -- mutta
-- ja Binen suun ympäri ilmestyi synkkä piirre, -- he ovat itse asiassa
oikeassa,... Minunkaltaiseni -- on huono nainen, -- ei sovi
maalaiselämään...
Hitaasti, hitaasti syntyi siveysopin käsitteet noissa kömpelöissä
aivoissa... Binen kasvot värähtivät ja liikkuivat, näki miten tuo suora
luonne kärsi tuskia, selviten käsittämään hirveää todellisuutta.
-- Minä ajattelin ensi aikoina, minä ajattelin, noin paljon rahaa ja
hyvinvointia ja kauneutta ei voi saada muulla kuin synnillä ja
saastalla. Ja joka kuukausi kun vein rahat postiin, ajattelin: Noin
paljon olen ansainnut laiskottelemalla. Mutta kun alussa ei mitään
erikoista sattunut, mietin, saattaahan ihminen elää mukavasti saamatta
rangaistusta. Nyt tiedän. Kun olin yksinkertainen maalaistyttö huivi
päässä, niin isä piti minusta, Bozenka ja Cyrill, kaikki kotona
rakastivat minua. Ja nyt, kun minulla ovat kultavitjat, ajavat ne minut
pois kylästä. Se on synnin rangaistus.
Putzi sanoi: Ne ovat paljon huonompia siellä kotona.
-- Saat vielä paremman miehen, kuin mitä tuo miesroikale oli, sanoi
Gisi.
-- Heidän pitää antaa sinulle rahat takaisin, sanoi Milada vihasta
säihkyvin silmin.
-- Etkö sinä voidellut sitä miestä kertaakaan, uteli Rampa-Anna
kiihkeästi.
-- Olisit heittänyt vitrilliä naamaan tuollaiselle böömiläiselle
raharosvolle.
Bine ei ehtinyt enää jatkaa, sillä portinvahtirouvan putkasta
soitettiin jo kerran. Tytöt kiirehtivät käytävään.
-- Kuule nyt sentään, Bine, sanoi Milada nopeasti. Pidä pääsi korkealla
ja elä tyynesti edelleen... Minä autan sinua... Unohda kaikki muu! --
Muista vaan tulevaisuuttasi! Milada ei rohjennut kutoa sen enemmän
valheverkkoa tuolle rääkätylle olennolle... Hän lopetti puheensa
melkein rukoillen: Etkö sinä viihtynyt täällä Bine? Etkö ollut
onnellinen?
Bine nyökäytti päätään. Olin onnellinen siksi, että muistelin kotoani,
siksi että iloitsin uneksien Cyrillistä -- omasta mökistä -- ja
puutarhasta... Kaikki näin jo hengessäni, miten ne olisin järjestänyt.
Hän nousi seisomaan. Huulten ympärillä oleva synkkä uurre syveni, äänen
vanhaan harkinnan sävyyn tuli jotain särkynyttä ja valittavaa.
-- Tiedätkö, raskaan raadannan kautta saatu raha on hyvä ja oikea,...
silloin unelma käy toteen... Silloin on ilokin siitä oikea...
Tiedätkö... Mutta se raha, jonka saa näin synnillisen helposti ja pian,
-- ei tuota onnea. -- -- Kotvasen kuluttua lisäsi hän varmana kuin
olisi hän päässyt lopulliseen tulokseen: -- He olivat sittenkin
oikeassa... Kunnon mies ei voi naida tällaista ihmistä... Se olisi
säälittävää.
-- Kunnon mies ei toimi niinkuin Cyrill.
-- Oi, sanoi Bine vetäen Miladaa käsivarresta... Cyrill on kunnon
mies... Muuten hän olisi hylännyt minut silloin, -- kun läksin vasta
ansaitsemaan rahaa... Äiti -- mokoma -- eukko, -- vihanvälke välähti
Miladan katseessa, -- on minut tänne narrannut. Olisi pitänyt aikoja
sitten karata kotoa -- kuin -- kuin tänä yönä isäni talosta... Mutta --
piru riivasi minua silloin...
-- Heidän pitää antaa rahasi takaisin, toisti Milada, vaikka hän tiesi,
että raha ei voinut merkitä nyt mitään Binelle. -- Mutta hän iski
tuohon kiinni kiihkoisalla voimalla, -- ja se katkeruus, joka hänessä
alkoi kyteä voimatta tosi-oloja muuttaa, purkautui yhä tuohon vihaiseen
vaatimukseen...
Jokin kouristui hänessä, kun Bine sanoi: Tyhmä, nuori tyttö olin, kun
läksin kaupunkiin. Äiti antoi minulle tämän osoitteen, poliisit
laskivat komppasanoja, noh, pidin tätä kaikkea hyvänä...
-- Jospa joku olisi minua neuvonut. Älä tee, likkarukka, tuota. Pysy
erilläsi moisista laitoksista! -- Raskas työ on sinulle edullisempi
ala, -- olisi ollut hyvä työ tuo neuvominen, -- Bine kohautti
olkapäitään. -- Kukaan ei minua suojellut... Molemmat tytöt vaikenivat.
-- Sähkökello kilahti. -- Molemmat kuuntelivat. Alhaalta huudettiin: --
Neiti Bine, tulkaa! -- Kuului askeleita. Jostain konemaisesta
pakontunteesta aukasi Bine oven ja astui ulos... Milada seurasi
häntä... Hän näki Binen täyteliään, raskaan naisvartalon hitaasti
kulkevan miestä kohden, kurottaen hänelle kätensä -- vastaten
tervehdykseen ja puhuvan... Nyt kulki pari Miladan ohi... Bine katseli
eteensä... Mies puristi häntä käsivarrellaan lähelle ruumistaan nauraen
irstaasti, kunnes he hälvenivät Binen oven taa.
* * * * *
Kesä alkoi myrskyisenä ja sateisena. Myrskysäällä kulki Milada Luisen
sairaalaan. Hän oli saanut kirjeen Fannilta, jossa tämä ilmoitti,
että hän nyt pääsi sairaalasta ja mieluimmin menisi mereen kuin
Zimmermannille takaisin, joka oli vienyt hänen kaikki vaatteensa, jotta
hänen olisi ollut pakko palata... Milada tunsi porttola-emäntien tavat,
hän oli ottanut mukaansa alusvaatteita ja puvun voidakseen pelastaa
tyttöraiskan pahimmasta pulasta.
Miladan rinnalla kulki "pikku Rosina", solakka vaalea tyttö suloisine
kasvonpiirteineen, jonka St. Pöltenin leski oli juuri tuonut mukanaan
taloon... Rosina kantoi suurta lipasta, vasemmalla kädellä hän suurella
vaivalla piti kiinni suuresta, pehmeästä hatustaan, tuulen vihurien
puskiessa.
-- Hyvä, että otin lyhyet hameet, huomautti Rosina katsahtaen
vesilätäkköihin.
Ollen säädyllisestä perheestä oli muuan upseeri vietellyt hänet
viisitoista vuotiaana... Kun tästä oli pahoja seurauksia, ja vanhemmat
ajoivat hänet raa'asti pois kotoaan, vei upseeri hänet St. Pölteniin
erään lesken luo; leskellä oli paha onni, sikiön karkoittaminen
epäonnistui. Syntyi jättiläishäväistysjuttu, upseeri lähetettiin
rangaistuspataljoonaan ja vanhempien talon ovi sulkeutui tytölle
ikipäiviksi. Kun tyttö oli vähäsen paikattu sairaalassa, otti leski
hänet hoteisiinsa. Luulotellen hankkivansa tytölle paikan
pääkaupunkiin, johdatti leski hänet monen mutkan kautta Millerin
saliin, -- ensiksi lainaksi, koska hänen täytyi näön vuoksi aina
ilmestyä taas St. Pölteniin. --
Seuraten selittämätöntä vaistoa oli Milada ottanut tytön mukaansa
sairaalaan. Hän oli jo tottumuksen pakosta niin tylsistynyt, että hän
ei jaksanut enää sääliä eikä tuntea omantunnon vaivoja, mutta hän
kuvitteli, että oli hyvä, jos tyttö saisi ajoissa nähdä, miten hänen
nykyinen mukava elämänsä epäilemättä päättyisi. Se olisi kuin sanaton
varoitus, joka järkyttäisi tuon ihanissa haaveissa uneksivan lapsen
mielen. Matkalla Rosinchen lörpötti herkeämättä; hän kertoi
tanssikoulutunneistaan, ystävistään ja ensi tanssipuvustaan, jonka hän
oli saanut koulun päättäjäisjuhlaan; hän kertoi lasikaapista, mihin
äiti sulki aina leikkikalut ja jossa oli nukke, joka osasi kävellä.
-- Mutta äiti oli niin hassu. Eikö olisi ollut parempi leikkiä sillä,
kuin pitää se kaapissa. Kaikki piti olla lukon takana ja me saimme
itkeä. -- Harvoin Rosina puhui kohtalonsa surunäytelmästä eikä koskaan
kysymättä. -- Upseeria hän kutsui "nuoreksi herraksi", vastakohtana
siihen aatelismieheen, joka oli häntä sitten käyttänyt ja jota hän
kutsui "vanhaksi herraksi."
Milada oli utelias tietämään, minkä vaikutuksen Punatalon toimet ja
tehtävät tekivät tuon kuudentoista vuotiaan tytön mieleen. Mutta se ei
ollut monisäikeinen se vaikutus: Gisi oli kaunein, hän osasi niin
herttaisesti kohdella herroja, Putzi hääräsi kuin höpsö, ja Milleriä
hän pelkäsi. -- Hän olisi mieluimmin tahtonut olla vaan yhden, -- tahi
korkeintaan kahden herran käytettävänä... ja vapautua leskestä, joka
aina vaati rahaa. Siinä oli kaikki.
-- Mutta, kysyi Milada, mitä isä ja äiti siitä arvelevat.
Rosina kaiversi suunsa. -- Äiti olisi saanut olla toisenlainen. Aina
hän oli ankara. Nuken oli hän kyllä antanut, -- mutta kun joku tahtoi
sillä leikkiä, niin se sai selkäänsä. Sellaista typeryyttä. Eivätkö
nuket ole leikkimistä varten!... Ja siten jatkui lörpötys aina
sairaalaan asti.
Fanni tuli heitä vastaan puettuna harmaaseen sairaalakaappuun. Hän oli
kovin kalpea ja laihtunut, mutta "terve kuin pukki" omien väitteittänsä
mukaan.
Fanni oli iloisella päällä, oikein ylenpalttinen, aivan toisellainen,
kuin mitä Milada olisi saattanut hänen kirjeestään päättää. Hän
kuittasi Miladan tuomat vaatteet kiittämisellä, mutta näytti
molemmille, Miladalle ja Rosinalle, salaperäisesti hymyillen
tummanruskean samettipuvun joutsenhöyhenkoristeilla. Puku oli hieman
kulunut ja kauhtunut, mutta Fanni sanoi ylpeänä sen olevan omansa.
Sitten hän haukkui hoitajatarta, Zimmermannia, joka oli varastanut
hänet putipuhtaaksi, mutta nyt hän ei muistanut sitä enää, sillä hän
saavuttaisi onnen, -- oh, minkälaisen onnen!... On oikein pitkä juttu,
-- sillä Olympia, Goldscheiderin ensi taloudenhoitajatar, oli myös
sairaalassa, ja hän oli lahjoittanut Fannille tämän puvun ja esittänyt
hänelle "tilaisuuden" liike-yritykseen... vapaassa luonnossa...
-- Olympia?!
-- Niin, mutta hän on kovin kurjassa kunnossa. Tuolla toisella puolella
hän makaa. Näetkö tuolla, -- jossa vaan aina kaksi makaa yhdessä...
Tiesitkö sinä, että hänellä oli samanlainen tauti kuin minulla?...
Fanni tiesi sen. Me menemme puistoravintola-isännän palvelukseen.
Siellä on ulkoravintolassa joka ilta soittoa. Olympia soittaa harppua
ja minä laulan. Me saamme valkoiset puvut ja unkarilaiset
vyötärenauhat... Ravintolaa sanotaan pusstamajaksi [pussta = aro]. --
Eikö ole komeaa?
-- Onko Olympia sairas? Fanni kipristi naamaansa.
-- On, hän ei elä enää kauan, on lääkäri sanonut. -- Joka kerran on
tuossa osastossa, ei parane. -- Siksi hän on antanut minulle ruskean
pukunsa. Hän ei aio enää kiinni ottaa.
Milada hankki luvan saada käydä Olympiaa katsomassa ja hoitajatar vei
hänet tuonne toiselle puolelle. Siinä kaunis Olympia makasi vuoteellaan
kuin aave tuhkanharmaine, lutoine kasvonpiirteineen, vapisevine
käsineen ja peloittavan soinnuttomine, heikkoine äänineen. Kului vähän
aikaa ennenkuin sairas tunsi nuo oudot, tummavarjoiset kasvot, jotka
kumartuivat hänen ylitsensä. Sairas pyöritti silmiään yrittäen
kiinnittää katseensa häneen... Ah, Olympia tuli kaukaa, kaukaa!
-- Noh, Oly, miten sinun on?
-- Tuossa, tuossa, sairas tarttui kaulaansa, -- olen hengittänyt liian
paljon kosteaa yö-ilmaa, liian kosteaa.
-- Sinä paranet taas, kuiskasi Milada masentuneena.
Olympian ennen niin sirot "otsakiharat" riippuivat nyt harmaina ja
kosteina, hiestä tahmeina suoraan poskilla.
-- Ääneni on poissa, -- kähisi Olympia, -- nyt -- aion... hän teki
vaikeasti harpunsoittajan liikkeen.
-- Ja Fannin pitää laulaa sinun säestämänäsi, -- jaksaako tuo niinkuin
sinä? -- Milada kumartui alas.
-- Hän sanoi, -- ei -- paljo -- -- mutta hiukkasen, -- mutta -- mutta,
-- Olympia kohautti olkapäitään tarttuen vaikenevaan kurkkuunsa. -- --
Sitten hän pyysi taulun, joka oli vuoteen vieressä ja kirjoitti sille:
Fanni on kovin, kovin sairas. -- Lääkäri sanoi, -- ett'ei hän kestä
mitään.
-- Sanoin sen isännälle, kähisi Olympia vaikeasti.
-- Onko hän hyvä sinulle?
Olympia laski taulun pois kohauttaen olkapäitään. Sitten hän nyökäytti
nopeaan päätään sulkien silmänsä. Milada tarttui hänen käteensä.
-- Sairas! -- kuiskasi Olympia; -- ja vastuksien pohjattomuus kuvastui
noissa sanoissa. -- Kyynel tihkui silmäluomien alta vierien paidan
karkeaan poimuun.
-- Ehkä sinä lähdetkin takaisin Pariisiin, siellä on sinun parempi
elää, yritti Milada leikillä sanoa.
Olympia pudisti päätään, ja kuitenkin haaveksiva hymy liukui hänen
huuliensa yli.
-- Tervehdi kaikkia, huoahti hän, -- ihanaa oli elämä Punatalossa.
Mitkä kuvasarjat lienevätkään kiitäneet verettömissä aivoissa!
Goldscheiderin sali, taloudenhoitajattaren musta silkkipuku,
rahalaukku, soittoa... Ehkä kaukaisempia kuvia, -- -- Pariisi, --
naurua ja elämää, -- humisevia juhlia, -- aurinkoisia ratsastusretkiä
metsässä, -- ja tanssiaisia, joissa paljastettu, välkkyvä naisliha
vallitsi... Ja rakkautta, jota oli ollut sydämen kyllyydeksi!
-- Ihanaa oli elämä ollut! -- Liha oli juhlahumussa maksanut osuutensa
kohtalolle... Joka kouristus oli mennyt ohi... nyt vallitsi rauha!
-- Suu kiinni, keskeytti karkeasti hoitajatar, -- entäs, -- kun hänen
täytyy, -- tohtori on käskenyt...
Milada kumartui pikaisesti suudellen sairaan otsaa ja painoi vaanivan
hoitajattaren käteen kultarahan.
-- Meidän täytyy olla ankarat, meidän täytyy heistä vastata,
puolusteleikse hoitajatar kiireesti.
Toisella puolella oli Fanni täydessä touhussa kuvaten niitä ihanuuksia,
jotka häntä odottivat. Pää-osan kuvauksessa näytteli se valkoisenvihreä
nauha, jonka hänen piti saada pukuunsa ja kokardi, joka pistettiin
tukkaan ja ne unkarilaiset aatelismiehet, jotka tulisivat
ravintolaan...
-- Niitä sanotaan magnaateiksi, ja ne ajavat kultavaunuissa vihreät
sulkaviuhkat takanaan...
Ja Rosina katseli suurin ihailevin sinisin silmin kertojaa...
"Esiintymisen" jälkeen kutsuivat herrat vieraat "taiteilijat" juomaan
samppanjaa ja syömään austereita ja mitä ruokalajiluettelossa kalleinta
oli. Ja sunnuntaisin tulivat sitten oikeat mustalaiset soittamaan, --
ne olivat tummia miehiä, silmät palaen päässä kuin kekäleet... Oh,
niitä kannatti rakastaa! Ja puhuen keikaili Fanni pesukaapin
yläpuolella olevan puolimustan peilin edessä sylkien runsaasti
nenäliinaansa, jättäen huulille hienon vaaleanpunasen veriviivan.
Lopuksi hän lupasi Rosinalle, että hän muistaisi häntä, jos
"esiintymiseen" tarvittaisiin avustajia...
-- Kun isäntä on hyvällä päällä, niin minä sanon sen hänelle... Minä
olisin kyllä mieluummin mallina -- noin -- esimerkiksi "kaihona" -- eli
"hämäränä" harsoissa... Kyllä minä vielä pääsen teatteriin.
-- Tuollainen taipumus on ihana, sanoi Rosina raskaasti hengittäen ja
aivan huumaantuneena.
-- Nopeasti ei meikäläinen saavuta mainetta, -- lohdutti häntä
Fanni suuresti tyytyväisenä siihen vaikutukseen, jonka hän oli
kertomuksellaan tehnyt. -- -- Sitten hän saattoi molemmat vieraansa
käytävään yhä vilkkaasti lörpötellen, kysellen ja lähettäen kaikille
terveisensä.
-- Kuule, Mila, tohtorin, -- tuon sinun, -- tiedäthän, -- Gustin näin
minä toissapäivänä... Hän kävi meidän osastossamme... Minä tervehdin
häntä, vaikka hän on tehnyt minut näin vaivaiseksi, se hulttio...
Vieläkö sinä viitsit pitää hänestä?
Fanni sai yskäkohtauksen. Hento vartalonsa hoippui sinne tänne hänen
vetäissään epätoivoisasti henkeään, jonka tyrehti kirkas veri, joka
pakkautui henkitorveen. --
-- Laitatko luusi paikallesi, senkin riiviö, haukkui hoitajatar, joka
kulki ohi kantaen pumpulitukkuja, -- vuotappas, kun Schiffer saa sinut
nähdä. -- Nopeaan hävisi verinen nenäliina Fannin kaapun taskuun. Hän
nyökäytti päätään jäähyväisiksi juosten takaisin osastoonsa
hoitajattaren kulkiessa haukkuen jälestä. -- Lentää sen keuhkorääpäleen
kanssa, joka sillä vielä on sisässään, sanoi hoitajatar Miladalle,
pudistaen suuttuneena päätään.
-- Näittekö -- veren, kysyi Rosina Miladalta kauhistuneena.
-- Niin me elämme, niin me kuolemme, ajatteli Milada.
-- Eikö totta, tuo ei voi elää kauan, tiedusteli Rosina pitäen molemmin
käsin hatustaan kiinni, jota rajuilma retosteli. -- Ja odottamatta
syviin mietteisiin vaipuneen kumppaninsa vastausta, lisäsi hän säälien:
-- Juuri kun häntä sellainen onni vartoo. Eikö se ole surkeaa?
Milada ei vastannut. Hänen sielussaan temmelsi pelästettyjä muistoja,
-- kuin yölintuja valon ympärillä...
Gust on täällä, -- Gust oli ollut sairaalassa, -- Fanni oli nähnyt
hänet. -- Siis hän ei ollutkaan Berlinissä. -- Hän oli järjestänyt
kaikki tuon tosi-asian perusteella, että Gust olisi poissa. Mutta nyt,
kun Gust oli täällä... kun hän oli lähellä Miladaa, -- jolloin Milada
saattoi hänet nähdä, -- huomenna, ehkä ylihuomenna viimeistään... Se
selvyyden tunne, joka nyt hänet valtasi, oli pelokas ja onneton... Gust
palaisi kyllä... Mutta hän oli nyt herra, talon "kundi"... Kun hän
käski, täytyi Miladan viedä hänet kauniimman tytön makuukamariin.
-- En voi, -- huusi hänessä tuska, -- en voi... Jätän Punatalon, --
kadun, kaiken, -- kaiken unohdan, -- voin lisäksi...
Hän seisahtui hetkeksi kootakseen ajatuksensa... Rosina katseli
halukkaana erään leipomopuodin ikkunaa. Milada nyökäytti päätään...
Puoti oli tyhjä, -- Rosina otti ananassosetta hymyillen tyytyväisenä
myyjättärelle, joka tarkasti häntä epäilevän näköisenä.
-- Minun täytyy tehdä loppupäätös tästä asiasta, ajatteli Milada, pian,
pian, ennenkuin palaan kotiin, ehkä tapaan Gustin istumassa pöydän
ääressä... Gisin tahi Thean seurassa... silloin ei kukaan huomaa
mitään... en tahdo... en tahdo, että kaikki tulee ilmi. Ja kuitenkin
hänestä tuntui melkein mahdottomalta seurustella Gustin kanssa niinkuin
ennen. Milada oli miettinyt liian paljon; hän oli liittänyt hänen
kuvansa liian lähelle sisintä elämäänsä... Hän ei voinut hänestä enää
irtaantua. -- Gustin käden puserrus, hänen hymynsä, hänen katseensa,
hänen tahtonsa, hänen voimansa ei tehnyt hänen silmissään enää Gust
Brenneristä vierasta herraa. Se oli Miladan omaisuutta, hänen
hiljaisinten hetkiensä rikas sisältö. Helluntai-aamu lukemattomine
lupauksineen tuli viettelevänä hänen mieleensä. Jaksoiko hän toteuttaa
ne kaikki? Usein hän oli ennen sanonut Hornerille: -- Mitä minä tahdon,
sen saavutan, sen tunnen. Minulla on se varmuus, joka toteuttaa
aikeensa.
Mutta tässä hänen voimansa lamautui. -- Hänen uskonsa heikkeni, tässä
tapauksessa, jolloin tahdontoteuttaminen oli olemassaolon
täyttymistä...