-- Saakeli soikoon! Sinun rinnoillesi panenkin jalkani. -- Minä maksan
siitä, flikka!
-- Mutta minun pukuni on puhtaampi kuin sinun jalkasi -- ja kangas on
hienompaa kuin nahka. -- Rampa-Anna silitti keltaista silkkipukuaan.
Bine sitävastoin sitoi pyyhinliinan kaulaansa ottaen vakavana pojan
jalat käsiinsä...
-- Sinusta en huoli, -- kiljui poika, -- senkin tolvana! Asetat ihanat
kenkäni pyyhinliinalle! Tulkaa tänne, likat, minä maksan. Enkä pidä
tuosta böhmiläisestä vuoritissuineen. Niillä voisi jalkojani ruveta
pyörryttämään...
Taasen Gisi lähestyi pöytää, missä nuo ensin mainitut ylioppilaat
istuivat. Hänen hiuksensa olivat avatut. Päässä hänellä oli seppele.
-- Onko teillä kuokka talossa, -- kysyi Joszi kylmän pisteliäästi
vilahtaen kuvaavalla kasvon ilmeellä vastapäätä elämöivälle joukkiolle.
-- Miks'et sinä tullut mieluummin, -- sanoi Gisi kumartuen Joszin
puoleen. -- Ehkä sinulla on lemmitty? Onkohan? -- Gisi osotti Joszin
sormessa olevaa sormusta, missä oli sydämenmuotoinen punanen kivi.
-- Hm! -- Ehkä minun isoäitivainajani olisi antanut sen minulle
anteeksi, sillä hän oli vapaamielinen. Mutta näethän, että minä olen
raivossani ja silloin minusta ei ole mihinkään... Heitä tuon
poikanulikan kasvoille vihtrilliä ja minä kirjoitan runon sinun
kauniista silmistäsi...
-- Silloin neiti Miller rupeaisi ropottamaan, sillä tuo Menzel riiviö
on hänen sydänkäpynsä. Mutta runon voisit minusta kirjoittaa ja oikein
liikuttavan.
-- Onko tuo neiti Miller?
-- Ei. Neiti Miller on vanha. Tuo on Milada.
-- Onko se hänen nimensä? -- Hyvä! Minä pidän ihmisistä, joiden luonne
sopii heidän nimeensä. Kun minä näen hänen silmänsä ja kuulen hänen
nimensä tuntuu minusta kuin näkisin: -- revityn purppuravaatteen, näen
valta-istuimen, joka hitaasti vajoo lokaan. -- Kuulehan, Gust!...
Gust nauroi tahtomattaan katsellen poikien elämää, joka vähitellen tuli
yhä sikamaisemmaksi ja ilettävämmäksi.
-- Hän on porsas, -- sanoi Gust, -- mutta kyllä hänessä on humoria...
Menzel oli jostain saanut hopeapaperiruunun asettaen sen päähänsä.
Soittaja soitti cakewalkia. Fanchon nosti punasen silkkipukunsa helmat
tehden heiluvia tanssiliikkeitä. Fanni oli huonosti maalattu,
poskipäissä ja otsalla oli suuria punasia läiskeitä. Ne tekivät hänen
nauravat kasvonsa hassunkurisen jäykiksi.
-- Katsos kuvaasi minun kengissäni, Salome. Ihaile itseäsi niiden
välkkeessä, -- lausui Menzel juhlallisesti nostellen vuorotellen
jalkojaan.
-- Oikea ryönä!
-- Tanssi, tanssi vanhalle isällesi iloksi! Minä maksan kaikki. Minä
olen Herodes. Minä olen ollut suhteissa kanssasi!
-- Hän on sikahumalassa, -- huusi Joszi.
-- Hiljaa, Johannes-Kastaja, -- rääkkyi Menzel Joszille.
Pojat hirnuivat ilosta. -- Menzel, tänään olet ansainnut selkäsaunan.
Menzel heitti päänsä Puzzin rinnoille ja jalkansa Fanchonin olkapäille.
-- Laskuni! Minä menen.
-- Hyvästi Johannes! Sitten sinulta leikataan pää poikki.
-- Katso hän menee myös, -- sanoi Gust katsoen kauniin Arrigazzin
jälestä, joka hävisi herroineen.
-- Fanchon, tule ulos! -- kuului äkkiä Millerin kiprakka ääni. Miller
oli saanut asiasta vihin Miladan kautta. -- Fanchon!
-- Laske minut! -- Hän ei laske! -- Laske minut! Fanni irroitti yhden
jalan kaulasta, mutta Menzel potki itsepäisenä ja raakana sen takaisin.
Äkkiä kuului vihlova huuto, joka helähti yli salin melun.
-- Hei, -- sanoi Gust, -- jotain on hullusti siellä.
-- Minä tapan sen saatanan -- rääkkyi Joszi ryntäen paikalle.
Aivan typeränä ja tollottaen seisoi Menzel lattialla.
-- Mitä nyt, -- sammalsi hän äärimäisen juopuneella äänellä katsellen
vaikeroivaa Fannia. -- Silmänräpäyksessä olivat eri seurat hajallaan
rientäen onnettomuuspaikalle.
-- Hei, Joszi, auta, kiireesti! -- Gustin ääni raikui selvänä ja
kirkkaana kuumassa, vaikenevassa huoneessa.
Mutta Milada oli jo kumartunut Fanchonin yli nostaen hänen päänsä ylös.
Miten Fanni oli kalpea! -- Suu oli kouristuksentapaisesti pusertunut
kiinni.
Nuori lääketieteen ylioppilas polvistui painaen vaalean, lyhyeksi
leikatun pörröpäänsä heikosti hengittävän tytön rinnalle.
-- Onko tyttö ollut sairas, -- kysyi hän katsahtaen ylös.
-- Mitä vielä. On sikahumalassa, -- sanoi Miller raivoovalla
katseella. --
Milada kysyi tytöiltä, jotka puoliääneen kuiskivat keskenään.
-- Tiedättekö te jotain?
-- Fannilla on jo koko viikon ollut ajos kainalokuopassa, -- selitti
muuan äreästi. -- Ja kun herra Menzel potkasi, niin se kai puhkesi.
-- Vai niin! -- Gustin siniset silmät leimusivat. -- Ottakaa kiinni!
sanoi hän lyhyesti Miladalle. -- Minä luen lääketiedettä, -- lisäsi
hän, ottaen pyörtyneen rinnoilleen Miladan kantaessa jaloista. Joszi
jäi saliin. Hän näpäytti kovasti sormiaan kuin sotamarssia
soittaessaan.
-- Mitä tämä on! -- Mitä hän sanoi? Olenko kauniilla kengilläni tehnyt
pahaa? sanoi Menzel nauraen tyhmänä katsellen kenkiään.
Kun Menzel katsahti ylös, seisoi Joszi ihan hänen edessään käsivarret
ristissä. Hän oli pari minuuttia sitten aprikoinut, antaisiko hän aika
korvapuustin tahi skottlantilaisen nyrkki-iskun tuolle junkkarille,
joka silmänräpäyksessä olisi maannut katuojassa. Se olisi ollut
ansaittu rangaistus siitä, minkä tuo renttu oli aikaan saanut.
-- Mutta onhan hän lapsi ja juovuksissa, mietti Joszi halveksien. Hän
rypisti vaan kulmakarvojaan, niin että ne muodostivat suoran viivan, ja
kiusasi poikaa katseellaan kuin käärme siipirikkolintua.
-- Vai -- niin, -- hän sanoi kovin omituisen ystävällisellä äänellä, --
teillä on ihanat kengät, kiiltonahkakengät. -- Syntyi vaitiolo. --
Menzel vilkutti tyhmänä silmiään...
-- Sontasaappaita ne ovat, -- rähähti Joszi -- likaisia tallukoita, --
vanhat rajat, jotka pitäisi heittää tunkiolle, -- ja raskaasti
hengittäen astui hän pari kertaa jättiläiskiskoisilla vuorisaappaillaan
toisen hienosti puetulle jalalle, jotta tämä vinkuen kaatui taaksepäin.
-- Jos herralla on jotain lisättävää, niin nimeni on Joszi Wallner,
istun joka päivä ylioppilastalolla kello 12-2 viidennen ikkunan ääressä
oikealle. --
Joszi oli jo hävinnyt ovesta, kun pikku Menzel istui lattialla
avuttomalla vihalla aukaisten ryvettyneitä kenkiään, jotka kiusasivat
ja puristivat hirveästi turvonneita jalkoja.
* * * * *
Sill'aikaa tuli Fanchon tuntoihinsa. Gust oli pitänyt hänen kasvoillaan
etikkaan kastettua kangasta. Kauhistuneilla silmillä katseli Fanchon
ympärilleen.
Kaikkiin Gustin kysymyksiin vastasi hän: -- ei mitään, ei mitään, --
minua ei vaivaa mikään.
Fanchonia näytti kovin peloittavan. Joka silmänräpäys hän oli valmis
puhkeamaan äänekkääseen itkuun.
Milada puhutteli häntä: -- Kuule Fanni, tohtori on hyvä, hän tarkoittaa
sinun parastasi. -- Katso, Lamberg lähettää sinut heti sairaalaan, --
hän on raaka sinulle...
-- Hän pelkää nimittäin, -- sanoi Milada kääntyen Gustin puoleen, --
että hän menettää paikkansa, jos hän on vakavasti sairastunut. -- Jos
olet kiltti, Fanni, ei kukaan saa tietää sinusta mitään. --
Silloin Fanni nosti käsivartensa näyttäen haavansa. Gust näki
vasemmassa kainalokuopassa pähkinänkokoisen, puoleksi ruhjotun,
likaisen, paidanpitsien tulipunaiseksi ärsyttämän paahkan, vasen
käsivarsi oli turvonnut ja arka aina rantimeen saakka.
Gust pesi haavan, aukasi sen täydelleen, puhdisti siitä mädän, jolloin
hän selitti, että "Fanni oli uljas nainen", koska hän ei huutanut eikä
vaikeroinut.
-- Ennen kärsin enemmän vielä, -- kuiskasi Fanni hiljaa.
Miladalta Gust pyysi lysoolia, jodoformikangasta ja siteitä. Viimeksi
mainittuja ei ollut. Milada teki liuskoja ohueista puhtaista
nenäliinoista ommellen ne nopeasti yhteen ja Gust tarkasti häntä
hyväksyen pään nyökkäyksellä.
Vahva lysoolin ja jodoformin haju levisi pian huoneesta käytävään. --
Vaieten avusti Milada Gustia. -- Nopeasti ja taitavasti, hermostumatta
ja hätkähtämättä noudatti hän Gustin kiireellisiä määräyksiä, hän tuki
Fanchonia, piti käsivarresta kiini, korjasi mädän ja veren ja nyt hän
seisoi vuoteen pääpuolessa hymyillen tytölle, jonka kalpeissa,
kiihtyneissä kasvoissa näkyi hyvinvoinnin välke sen jälkeen kuin Gust
oli kireälle sitonut käsivarren. Milada koetti rohkaista.
Äkkiä Fanchon huomasi, että hän oli alaston. -- Melkein loukaten
kipeätä käsivarttaan, teki hän liikkeen, jolla veti silkkipeitteen
päällensä, -- Tämä oli harvinainen, tässä ympäristössä kaksinkerroin
ihmeteltävä liike ja nuori mies katsahti hämmästyneenä ja epävarmana
Miladan silmiin, joitten harmaata syvyyttä tuskaisen kysymyksen tunne
synkensi.
-- Mitä? Nauratko sinä meille? Nauratko sinä tuolle tytölle? Pilkkaatko
sitä, että hän itsensä peitti?
Tietämättä miksi, lensi Gust tummanpunaseksi, irroittaen miltei
väkipakolla katseensa Miladan katseista, joka oli hänet melkein
lumonnut ja astui pitkin, kömpelöin askelin pesukaapin ääreen.
Pyhkien käsiään hän antoi aivan kuin hän oli nähnyt professorienkin
tekevän klinikassa, viimeisiä määräyksiään.
-- Te ette saa liikuttaa käsivarttanne, te ette saa häiritä sitä, --
ymmärrättekö? Varmemmaksi vakuudeksi jäätte vuoteeseen muutamaksi
päiväksi. Jos te perinpohjin lepäätte, on tauti mennyt ohi. Muuten
saatte kauvan siitä kärsiä. -- Hän ei saa syödä mitään kiihoittavaa,
sanoi Gust kääntyen Miladan puoleen, ja hänen pitää saada olla
rauhassa. -- Gust oli niin täydelleen kiintynyt tehtävänsä tärkeyteen,
että hän täydelleen unohti todellisuuden ja sen paikan, jossa hän oli.
Antaen Miladalle takaisin käsiliinan, sanoi hän hyväksyen: -- Te olette
kovin hyvä -- avustaja, tahtoi hän jatkaa, mutta nähden samalla Miladan
silmissä välkkeen, joka osoitti ujoa kiitollisuutta ja samalla
rohkaisua ja toivoa, niin hän huomasi heti menneensä harhaan, jolloin
hän menetti tasapainonsa ja vaikeni.
-- En uskalla mennä siis salonkiin, -- sanoi Fanni arasti ja allapäin.
Milada painoi päänsä alas ja sanoi vahvasti alleviivatulla
kohteliaisuudella:
-- Haluaako herra tohtori takaisin salonkiin? Me kiitämme teitä
vaivoista.
Äkkiä Gust huomasi olevansa hyvin naurettavassa asemassa. Julkisessa
tyttöpaikassa antoi hän neuvoja, määräsi lääkkeitä, käskien noudattaa
tyyneyttä, -- sellaista tyhmyyttä! Gust ei osannut koskaan ottaa
asioita ylhäältä päin, niinkuin asema vaatisi. Hän vilkasi arasti
Fanniin, joka kovin harmissaan ja pahoilla mielin oli kuunnellut hänen
määräyksiään, sitten hän vilautti Miladan rahalaukkuun, mutisi pari
sanaa ja hävisi. Hän oli tyytymätön itseensä ja pahalla päällä, jumala
tiesi mistä, hakien hattuaan ja päälystakkiaan. Milada antoi ne
hänelle. -- Miladakaan ei huomannut omaa kiihtymystään, että hänen
verensä kiehui, hänen ruskeat poskensa hehkuivat, että hänen kätensä
vapisivat ja kouristuivat, kun hän piti Gustin takkia kädessään.
Silläaikaa Gusti ajatteli harmistuneena itsekseen: Joszi ja Seidner
nauravat katketakseen minun uutta hyväntekeväisyysyritystäni.
Gust oli jo kerran ottanut pienen palelevan pojan kotiinsa, jonka oli
tavannut koditonna kadulla. Seuraavana aamuna poika oli kadonnut,
vieden Gustin kellon ja lompakon.
Gust vihasi kaikenlaisten entisten tyhmyyksiensä uudistumisia ja
kaikkea, joka teki hänen rakkaan minänsä naurettavaksi toisten
silmissä. Siksi sanoi hän Miladalle sangen kuivasti:
-- Näyttäkää tämä omalle lääkärillenne! Tauti on mennyt liikaa
pitkälle, se vaatii tarkkaa hoitoa. --
Milada sanoi: Te ette tule siis enää takaisin taloon? Miladan sanoissa
piilevä hillitty pyyntö sai Gustin heltymään.
-- Minä en tahdo sekaantua Lambergin tehtäviin, sano Gust vältellen.
-- Lamberg ei sitä sure. Täällä on niin paljon autettavaa. -- Ehkä, --
tulette toki kerran vielä tänne.
Hattu kädessä meni Gust käytävästä kadulle. Päätään pudistaen ja
sisällään miettien ja hautoen äskeistä tapahtumaa, joka hänelle ei
usein sattunut, kulki hän tietään tavanmukaisesti kahvilansa ovelle,
viivähtäen, sillä hän ei sinne olisi mielellään sisään tahtonut astua.
Häntä inhoitti toverit, etenkin Joszi, joka nyt utelisi häneltä
kaikkia, viskaten hänen ylitsensä komppasanoja niputtain. Totta
totisesti hän ei olisi nyt sillä vastaanottopäällä. -- Ei hän tätä
asiaa niin tunteelliseltakaan kannalta ottanut, mutta ei hän sietänyt,
että sitä pilkattiinkaan! --
Gust painoi kätensä syvälle päällystakkinsa taskuihin. -- Hm, --
voisihan hänkin kylmäverisesti pistellä, jos ne alkaisivat. Mutta
senkin ne ymmärtäisivät väärin tulkitsemattomalla tavallaan ja
urkkisivat hänen tekojansa. -- Tahi kertoisiko hän yksinkertaisesti
niin, kuin asia oli tapahtunut. -- Kaikkea muuta saattoi kertoa, mutta
tunnustaa tuo juttu, miten tyttö oli itsensä peittänyt, miten Milada
oli katsahtanut häneen ja miten hän, Gust, oli siitä punastunut, se on
mahdotonta. Se oli yksinkertaisesti tyhmästi tehty! Eikä hän voinut
kellenkään myöntää, ei edes Joszille, joka oli hänen paras ystävänsä ja
jota hän kovasti kunnioitti, että tämä juttu oli kovasti painunut hänen
mieleensä. Mutta hän tapasikin ystävänsä väittelemässä erästä
viisaustieteellistä kysymystä. -- Joszi istui katsellen julman
tyytyväisenä sojottavia sääriään tervehtien Gustia sivumennen, vaikka
tämä istahti kovin vakavan näköisenä.
Helpotuksen huokauksella ajatteli Gust: hän ei olekkaan lörpötellyt
asiasta, siis hänkin ottaa asian inhimillisen vakavalta kannalta. Tämä
lisäsi Gustin pelottavaa kiintymystä asiaan.
Kotimatkalla kertoi Gust ystävälleen Fannin onnettomuuden
yksityiskohdat.
Joszi nyökäytti päätään ja puhalteli sikaaristaan savuja ja sanoi: --
Parasta on pitää kaikkia naisia loitolla itsestään. Tuonlaisia pitää
varsinkin varoa, sen neuvon annan sinulle.
Gust tunsi taas, kuinka hän punastui... Toisen kerran hän punastui
samasta asiasta tänään... Heikkoutta! -- Kuule Joszi, miten sinä olet
tuohon lopputulokseen johtunut?
-- Noin mailmanrannalla! Tämäkin asia on herättänyt minussa vanhoja
muistoja. Minä olen kyllä itsekin rappiolla... Joszi oli hyvin
harvapuheinen, kun oli kysymys hänen menneisyydestään. Mutta tässä
tunnelmassaan antoi Gust niille kahdenkertaisen merkityksen.
-- Oletko sinä ollut ennen tekemisissä näiden tyttöjen kanssa? kysyi
Gust jännitettynä.
-- Heidän? -- Jumala nähköön! -- Mutta olen nähnyt melkein samanlaisen
kauniin elämäntarinan. Long long ago! (kauvan aikaa sitten!) siksi, jos
tahdot kuulla kertomuksen... Joszi viskasi sikaarin pätkän kadulle. --
Minä olin silloin nuorempi kuin sinä nyt... olin täydellinen ritari
moitteeton ja vaeltava rakkausonnen etsijä. Eräänä iltana, niinkuin
tänäänkin, pelastin tytön erään sikamaisen miehen käsistä. Se tapahtui
kahvilassa. Mies antoi tytölle kymmenen guldenia, -- siksi piti tytön
tehdä, -- hyi saakeli, -- katkasi Joszi puheensa... sattui, että minä
rakastuin silmittömästi tyttöön. Minä uskoin, piru vieköön, -- että
tämä nainen oli koko laajasta mailmasta juuri minun tähteni syntynyt ja
kasvanut, enkä minä saisi sitä onnea antaa luisua millään käsistäni.
Hän sai minut niin mielettömän vakavaksi, ettei kukaan nainen ole
voinut enää sitä tehdä eläissäni. Minä rupesin kärsivälliseksi, hyväksi
ja ahkeraksi ja kunnianhimoiseksi, -- mitä vaan haluat. Joszi sytytti
paperossin, jatkaen: -- Paljon rahaa maksoi minulle, poikaparka,
eroittaa tyttö imijöistä. Kiitin Jumalaa, kun hän pääsi niistä irti.
Kun tyttö astui uuteen huoneeseen, itki hän... Minä en tahtonut hänen
kanssaan asua -- sillä, -- elä naura minulle! -- minä aijoin hänet
naida. Ja rääkätty, poljettu nainen, ajattelin minä, viihtyy parhain
yksinäisyydessä. Minä kuvittelin nimittäin, että kaikki, mikä oli
miestä, inhoitti häntä. Ja jos minä en häneen itse koskisi, tulisi
hänestä taasen puhdas nainen.
-- Lorun loppu oli se, -- Joszi heitti pois puoleksi poltetun
paperossinsa, -- että hän rupesi suhteisiin leipurin kanssa, -- Joszi
nielasi jotain ja yski. -- Tämän kertoi postinkuljettaja minulle
vihastuneena siitä, kun tyttö ei suostunut hänen kanssaan suhteisiin.
-- Tyttö ei kieltänytkään syytöksiä. -- Hän sanoi, ettei hän voinut
elää ilman miehiä, -- ja kun, -- minä en tahtonut, -- sanoi hän, --
otti hän leipurinsällin vuoteeseensa. Syntyi vaitiolo, -- Sinun ei
tarvitse hakea selitystä eikä puhua mitään. -- Tässä laulussa ei ole
mitään loppusointua. Se on jokapäiväinen ruma asia, väritön niinkuin
minun koko elämäni on oleva. Se on yksi niitä kertomuksia, jonka
jälkeen kuulijakunta katselee mielipahalla ympärilleen kysellen: suokaa
anteeksi, onko tämä leikkiä?
-- Sehän oli anteeksiantamattoman hävytöntä. -- räjähti Gust sanomaan.
-- Anteeksiantamattoman hävytöntä? -- Sen sanoin itsekin alussa. Ja
tapahtuman herättämä mielenliikutus piti minua kuukausia jännityksessä.
Minun vanhalle Aatamilleni oli erittäin hieno kuvailla, että olin
saanut kärsiä tavattoman hävytöntä kohtelua, se karkoitti ankarimman
tuskan, vaikka se kidutti hermojani ja jäykistytti toimintakykyni.
Mutta myöhemmin kuultuani, että toverini, tavalliset poropeukalot,
olivat saaneet kokea ihan samaa ja kertoivat sen olutpöydän ääressä
(sulkumerkkien sisässä selitettynä, niitten kertomusten sankarit olivat
olleet vielä paljon taitavammat kuin minä), silloin vedin paksun viivan
yli koko jutun ja yritin unohtaa sen perinjuurin. Silloin hirtin vanhan
siveysopin ja rauhoituttuani kuiskin omaan korvaani: Miten sinulla oli
oikeus vaatia, vanha ystävä, että tuo olento voisi niin irtaantua
entisistä tavoistaan, että häneltä saattoi vaatia, jotta hän rupeaisi
elämään sinun tarkkaan viivoitetun sääntösi mukaan. Sinun miehuullinen
luomisvoimasi sinut petti. Lapsellesi voit antaa kasvojesi piirteet,
mutta toiselle yksilölle et voi pakoittaa sinulle mieluisaa uutta
luonnetta. Se oli korkeinta suuruuden hulluutta, uskoa, että saatoit
omin röyhkein voimin asettaa naisen piiloon paheilta, joita hän vuosia
oli harjoittanut, joilla hän oli myrkytetty kuin alkohoolilla ja
vaatia, että tuo nainen hyväksyisi sinun itsekieltäymyksesi kiusottavia
kouristuksia. Ja sille kannalle olen jäänyt. Minä en ota mitenkään
veljellisesti osaa kohtaloosi. Jonkin syyn seurausten lain johdosta
olen tullut muistaneeksi tämän jutun. Siinä kaikki. Hyvää yötä! -- Olet
jo kotona.
-- Tule luokseni, Joszi. Juokaamme lasi asian johdosta. Se tekee
sinulle hyvää.
-- Piru vieköön, poika. Älä kohtele minua kuin tyttö, jolla on
sisätauti! Mutta esityksesi ei ole hassu. Juokaamme asian muistoksi,
virkistäkäämme velttoja suoliamme roomalaisella nesteellä! Minä kaipaan
kaipaamista. Toista se sana, Gust! Sillä on syvä merkitys!
Joszi seisahtui Gustin kotipihalla levittäen käsivartensa.
-- Oi, Olly Polly! Sinua kaipaamme tänä yönä, jotta voisimme viettää
iltamme kunnon kreikkalaisella tavalla. Sinä olet puotimamselli, jolla
ovat kaikkein siroimmat lanteet ja jaloimmat rinnat... Minun
pakanallinen kauneusaistini juhlisi, jos sinä ilmestyisit tuon pilarin
taa... Joszi tuijotti Brennerin talon pihan synkeyteen, -- ja huutaisit
jäljittelemättömällä pikkuvanhalla äänelläsi: Älkää puhuko vedestä.
Minun on nälkä, että näköä haittaa. -- --
Gust hymyili. Hän oli oudon haaveksivassa mielentilassa ja ystävän
juhlallisenhassut purkaukset antoivat hänen syvemmin tuntea
haaveittensa ihanuutta. Joskus järki osoitti hänelle selvästi:
porttoja, -- ammattikiemailua -- likkapaikka-rahanhimoa. Mutta samassa
kuohui hänen nuoresta sydämmestään kuuma verivirta, joka pyyhkäsi
vastenmielisen varottajan pois mielestä.
Ensi kerroksessa seisahtui Joszi. -- Tässä puhuen, millainen on
suhteesi Brenner vanhempaan? Gust kohautti olkapäitään. Noustessaan
portaita sanoi hän: Ukko urkkii tekojani -- kuten aina, -- vastaa
tuskin tervehdykseeni, mutta on sangen kohtelias, kun pyydän rahaa.
Ikävystyttävä on! -- Kaikki on niinkuin ennenkin. --
* * * * *
Seuraavana päivänä Gust Brenner soitti jälleen Punatalon kelloa. Älkää
toki luulko, että -- --! Hänen kasvoissaan oli velvollisuuden tunteen,
hillitsemisen ja päättäväisyyden ilme. Kun hän varhain aamulla oli
arvostellut omaa itseään, hymyili hän vähän iltaselle haaveilulleen
kuitenkin tuntien jonkinlaista mielihyvää. Hän tunsi itsessään
erityistä lämmön ylenpalttiutta. Yö oli ollut pitkä ja kuuma. Hän näki
Joszin, joka kuorsaten makasi sohvalla vaatteet yllä ja huolimattoman
näköisenä, kaulaliina oli noussut niskaan saakka, kaulus oli hiestä ja
viinistä pehmennyt ja ryvettynyt.
-- Hm, -- hän on toki -- huolimatta suurista ansioistaan hieman liian
paljon luhvariluonnetta, tuo rakas Joszi, -- hiukan déraciné
(kannaton). --
Gust käytti usein ranskalaisia sananparsia. Se oli jäännös siltä
ajalta, jolloin hänen ja hänen äitinsä välinen kieli oli ollut ranska,
mielenosotukseksi poroporvarilliselle isälle... Joszia ei saanut
lausumaan sanaakaan. Hän ryöhäsi vaan kääntyen seinään päin.
-- Hm, -- yö on ollut kummallinen. Olin juonut vähän liikaa viiniä, --
hyvä Jumala, -- pitää kunnolleen levätä sen jälkeen ja järjestää
asioitaan.
Gust otti Joszin hopeakellon lattialta. Se näytti mykkänä ja syyttävänä
kolmatta tuntia.
-- Oi, -- sanoi Gust häpeissään.
Hetken kuluttua hän meni kylpemään, ajoi partansa. Ja puhtaalla
ihollaan tuntien puhtaitten vaatteiden viileyden synnyttävän
hyvinvoinnin, meni hän aamulla kahvilaansa -- Sill'aikaa hänen
toverinsa raappi vastenmielisesti räkää kurkustaan, kiertyen nukkumaan
nukkumasta päästyään.
Gust ei ollut vielä muistanut Punataloa. Ehkä sen kuva hetkeksi välähti
hänen mielessään, mutta periaatteen miehenä lykkäsi hän sen sopivampaan
aikaan. Kun hän joi aamu-trabukoansa, rupesi hän laajemmin muistelemaan
eilispäivän tapahtumia. Hän seurasi niitä ajallisessa järjestyksessä
aivan kuin sivultakatsoja, arvostelija, aivan kylmäjärkisesti.
Ensin hän muisti käyntinsä tyttöpaikassa, sen taloudenhoitajattaren ja
hänen suuren rahalaukkunsa, erään tyttöparan onnettomuuden, ensi
avunantinsa... Kaikki tuo oli hyvin joka-aikaista. Ehkä Fanchonin tuli
kylmä, kun hän peitti itsensä. Toinen tyttö, joka oli valesivistynyt
ehkä, tahtoi säästää lääkärinmaksut Lambergilta. Oli käytännön
ihminen...
Edelläpuolenpäivän Gust vietti tapansa mukaan sairaalassa, sitten
hän söi aamiaisen Joszin seurassa talolla, livisti kumminkin
kahvilaseurastaan, sanoi olevan itsellään muita hyvin tärkeitä
tehtäviä, -- ammattitöitä -- lisäsi hän, ja painoi puolen tuntia
myöhemmin Punatalon oven messinkistä kellonnappia.
Portinvahdinrouva aukasi, sisäkkö ryntäsi paikalle tervehtien
kohteliaasti, ja kysyen, tahtooko hän tavata jotain erikoista neitiä.
Gust vastasi karkeasti, että hän tuli katsomaan, miten se neiti jaksaa,
jonka hän eilen leikkasi ja sitoi.
Sisäkön kasvot venyivät vakaviksi. Hän sanoi: Odottakaa hetkinen -- ja
naputti Millerin huoneen ovelle.
Gust jäi epätietoisena seisomaan kiroten noloa asemaansa, johon oli
antautunut. Silloin ovi aukesi ja Miller astui ulos suu messingissä.
Miller oli saanut tietää, että tuo vaaleatukkainen lääketieteen
ylioppilas Gust Brenner oli upporikkaan rautakauppiaan Brennerin ainoa
poika ja perillinen ja Miller oli sen verran liikenainen, että hän
tahtoi mitä lämpöisemmin kannattaa sellaisen miehen lähestymistä
Punatalon asukkaita.
-- Oi, herra tohtori, me olemme äärettömän kiitollisia... te olette
liian ystävällinen!... Miller painoi nappulaa vetäytyen huoneeseensa.
-- Neiti Miladalla on oleva kunnia pitää teille seuraa. --
Gust nousi portaita ylös. Ensi kerroksen portaissa tuli Milada
puolitiestä häntä vastaan.
-- Voi, kuinka olette hyvä, -- sanoi Milada hengittäen syvään.
-- Miten hän voi, -- kysyi Gust.
-- Koko yön on hän vaikeroinut, -- vastasi Milada ottaen takin Gustin
yltä, -- hänellä on myös kuumetta.
-- Onko Lamberg käynyt täällä, -- kysyi Gust hiukan pahoillaan.
-- Ooh, -- sanoi Milada, -- ei hän niin vaan tule. -- Minä mittasin
kuumeen.
-- Tekö? Vai niin. -- Gust hämmästyi, eikä voinut sanoa mitään. -- Myös
häntä hämmästytti tänään Miladan ihmeelliset kasvot...
Noitten suurten, harmaitten silmien ohi ei tahtonut voida kulkea
käytävässä.
-- Missä hän nyt on, -- kysyi Gust kärsimättömänä.
Milada kulki edellä, aukasi Fanchonin huoneen oven...
Tällä kertaa koetti Gust saavuttaa opettajansa auktoriteetin, hän
yritti jäljitellä vanhempien lääkärien liikkeitä, katseita ja
häikäilemätöntä hyvänsuopeutta.
Fanni makasi kalpeana ja apeamielisenä vuoteellaan. Paksu vaalea letti
oli valunut siististi palmikoituna pääalukselta lattialle.
Vuoteen vieressä istui tyttö, joka teki käsitöitä. Tyttö oli komean ja
rohkean näköinen, ja nousi heti poistuakseen! --
-- Jää, -- sanoi Fanni itkevällä äänellä.
-- Minä palaan pian.
-- Hän tekee minulle pahaa.
Bine silitti hyväillen kättä, joka häntä pidätti...
-- Minä menen, herra on hyvä sinulle, -- ja tyttö kumarsi kömpelösti.
Se kunnioitus, joka hänelle suotiin, karkoitti Gustin mielen
ärtyisyyden. -- Miten voitte, -- kysyi hän ystävällisesti.
-- En niin hyvin kuin te.
Gust nauroi: -- Mitä te minusta tiedätte? -- Siis! -- Hän nosti
käsivarren. -- Kaikkialla puhkee paahkoja, -- mutta ne eivät ole enää
niin pahoja. -- Ne me tukahutamme jo alussa. -- Hänellä ei ole enää
kuumetta, -- kuulkaa, herra professori.
-- Se on siksi, ettei hän ole saanut syödä muuta kuin maitoa, -- väitti
Milada.
Gust aukasi siteen, puristi mädän haavasta, pesi sen ja sitoi sen
uudelleen... Hän teki sen jotensakin varmasti ja niin nopeaan, että
Fanni ei ehtinyt huutaa eikä vikistä.
-- Te ymmärrätte paljon, neiti Milada, sanoi Gust huvitettuna, -- minä
olen pian liikaa.
-- Ette suinkaan, -- huudahti Milada lämpöisesti, katsahtaen Gustiin,
jonka katse liukui epävarmana hänen ohitsensa.
-- Särkee, alkoi Fanni puhua, sillä hänestä tuntui kuin molemmat eivät
olisi huomanneet häntä kyllin, -- miten pitää nukkua? -- Tuota -- ja
tuota -- joka paikkaa pakottaa... Ja syhyy niin kovin.
-- Sitten pitää teidän ripottaa siihen paikkaan lääkejauhoja, -- sanoi
Gust lohduttaen. Hänen jöröytensä hälveni, kun hän oli ruvennut
osaamaan näytellä osaansa lääkärinä, pienet paahkat voitelette
salisyylilaastarilla. Tiedättekö, miten se käy?
-- Rikotaan vähän pintaa... sanoi Milada.
-- Kas vaan ajatteli Gust, -- hän on kai ollut sairashoitajatar ja
muistaa vähän entisestään, mutta älykäs hän on kaikissa tapauksissa. --
Ja Gust tunsi, kuin olisi kiusottava paino pudonnut hänestä tämän
havainnon jälkeen.
-- Voiko kirjoittaa reseptin täällä?
-- Teidän täytyy tulla minun huoneeseeni.
-- Tulkaa vielä takaisin tänne tänään, rakkaani, -- rukoili Fanni. --
Mitä saan syödä? Milada ei anna minulle kerrassaan mitään.
-- Se on oikein. Te saatte syödä vaan soppaa, maitoa, valkoista lihaa,
ei mitään ryyditettyä -- eikä väkijuomia.
-- Ennen olen syömättä.
-- Niin, Fanni, nyt et saa enää kerjätä konjakkia.
-- Onko sekin väkijuomaa?
Gust meni kiireesti käytävään. Milada tuli perästä kasvot kouristuksen
tapaisesti hillityt. Sitten he antoivat tunteilleen vallan. Milada
laski kätensä helmaansa taivuttaen yläruumiinsa eteenpäin ja nauroi.
Gust laski kätensä selän taa nojautuen seinään yhtyen nuorekkaan
Miladan iloon.
-- Mitä se on? -- huusi Fanni loukkaantuneena. Milada veti Gustia
hihasta, johtaen hänet loitommalle ja sanoi. -- Minä selitän hänelle
asian.
-- Ei se ole tarpeellista, -- vastasi Gust seuraten Miladaa hänen
huoneeseensa.
Huoneessa oli pieni pöytä asetettu ikkunoitten väliin
kirjoituspöydäksi. Huoneessa ei ollut nimeksikään sitä väkevää,
kuvaamatonta hajua, joka vallitsi Fannin huoneessa ja joka oli Gustia
hiukan liikaa vaivannut. Ikkuna oli auki, ja raaka, kostea ilma virtasi
huoneeseen. Huone oli jokapäiväisen käytännöllisesti järjestetty kuin
ylioppilaskamari. Siitä puuttui vaan se epäjärjestys, joka vallitsi
ylioppilaan huoneessa, missä oli viskattu sinne tänne alusvaatteita,
kirjoja ja tupakkavehkeitä. Täällä vallitsi ankara järjestys.
Milada antoi Gustille mustetta ja kynän aukasten paperilaukun. Hän
korjasi omat paperinsa nopeasti pois ja Gust istui pöydän ääreen. --
-- Tätä kirjoituspöytää näytään käytettävän, -- ajatteli Gust
kirjoittaessaan. -- Siis pitää kolme kertaa päivässä pestä syhyvät
paikat haalealla vedellä ja ripottaa niihin jauhoa. -- Paahkat voi
voidella laastarilla; kyllä ne vielä uudistuvat, mutta ne ovat vähemmän
vaaralliset.
Gust puhui kääntyen taaksepäin. Hänen silmänsä sattuivat silloin
huoneen kirjavarastoon, joka oli piirongilla. Niitten kultakirjaimiset
selät saivat hänet pahemmin ymmälle, kuin lukuisat maalipöntöt Fannin
huoneessa. Hän luki kirjojen nimet: Marxin Kapitaali... Yksityinen ja
hänen omaisuutensa, -- Parerga ja paralipomena, -- Voima ja aines, --
Bebel, -- Fournier -- häntä pyörrytti. Hänen päässään pyöri ajatuksia,
jotka pakottivat aivoissa. Mikä oli tämä nainen ja miten hän oli
tällaisessa paikassa? Oliko tämä uusi, harvinainen keino vietellä
miehiä? Hän nousi äkkiä seisomaan. Silloin hänet kohtasi surullinen
katse, joka oli vakava, ymmärtävä, -- arvoituksen kaltainen Gustille.
Milada oli puoleksi auaissut huulensa, mutta hän vaikeni... hän painoi
lisäksi päänsä alas, niin että Gust näki paksut ruskeanpunervat
palmikot, jotka kiertyivät pään ympäri.
Gust haki sanaa, jolla olisi voinut sovitella lyhyen, selittävän
lauseen...
Milada kohotti päänsä ja sanoi hitaasti, vaatimattomana, sanojaan
punniten.
-- Te olette kovin hyvä.
-- Hyvä mies, tahi toisin sanoin, tyhmä, -- ärähti Gust karkeasti
harmitellen, että oli joutunut näin likeisistä asioista keskustelemaan.
-- Oletteko ollut sairaanhoitajatar? -- sanoi hän heti sen jälkeen.
-- En ole koskaan sitä ollut.
-- Oletteko käynyt ylioppilaskamareissa?
-- En ole asunut tätä katua loitommalla, -- sanoi Milada, -- olen
syntynyt täällä, -- en tunne paljoa muuta maailmaa.
-- Miten tämä on selitettävissä, -- sanoi Gust lyötynä, katse
harhaillen kirjojen yli.
-- Minulla on ollut muutamia vuosia ystävä, -- ihmeellinen opettaja,
joka on lämpimästi minua holhonnut. -- Minä, -- Milada sivalsi otsaansa
ja puhui hyvin nopeaan seuraavan, -- olin jo kovin rappiolla. Olin
menettänyt kaiken itsekunnioitukseni, -- kun Horner tuli. -- Tunnetteko
apu-opettaja Hornerin?
Vastaamatta kysymykseen räjähti Gust sanomaan: -- Miten
teidänkaltaisenne nainen voi elää tällaisessa talossa? Miten voi
ihminen, jolla on ollut älyä oppia tuo kaikki, kestää tässä
ympäristössä!
-- Minua tarvitaan, vastasi Milada hiljaa.
-- Oletteko osakas?
-- En.
-- Onko teidän pakko, -- Gust yski, -- tarkoitan, täytyykö teidän
täyttää tämän talon tehtäviä, -- tarkoitan sellaisia. --
-- Ei enää.
Äkillinen raivo valtasi Gustin. -- Se on häpeällistä, -- mutisi hän
itsekseen, --... Ei, ei, ei, se on tuhatvertaa häpeällistä! --
Vaistomaisesti paeten etsi hän oven.
-- Tuletteko huomenna, kysyi Milada liikahtamatta paikaltaan.
Gustin siniset silmät tummenivat, hän hypisteli hermostuneena
englantilaiseen malliin leikattuja viiksiään.
-- Olenhan alkanut tämän hulluuden, pitää kai se lopettaa, sanoi hän
karkeasti.
Miladan kasvot jännittyivät mielenkiinnosta. Noin hän ei saanut
poistua. Ei saanut. Hänen piti katsoa Miladaa silmiin viimeisen kerran,
ennenkuin katosi ainiaaksi.
-- Saako Fanni nousta vuoteeltaan, -- kysyi Milada äkkiä tietämättä,
mitä kysyisi.
Hän saavutti maalinsa. Gust kääntyi katsoen Miladaan pistävästi.
-- Te olette tarkka liikkeen harjoittaja, -- sanoi hän.
-- Onko teillä mitään liikettä vastaan? -- antoi hän takaisin.
-- Minä halveksin sitä, että kokoatte kultaa noitten kurjien olentojen
kustannuksella.
-- Tiedättekö, että useat noista olennoista, esimerkiksi Fanni, olivat
niin tyystin huonon ravinnon kuihduttamia, että heidän oli pakko ryhtyä
tähän ammattiin. He olisivat muuten täydelleen sortuneet. Tämä talo
antaa heille toki välttämättömimmät elintarpeet.
-- Ja he eivät täällä sitten sorru -- Fanni myös, -- Gust jäljitteli
Miladan puhetapaa.
-- Olette oikeassa, -- myönsi Milada kovin vakavana, -- heidän täytyy
sortua kaikissa tapauksissa.
-- Minun mielestäni on sangen surullinen liike se, joka heitä auttaa
sortumisessansa.
-- Te syytätte liikettä siitä, -- vastasi Milada lyötynä pudistaen
päätään. -- Liike on vaan järjestynyt taloudellinen ilmiö, joka on
syntynyt siksi, että sen tarve on laajalle ja voimakkaana levinnyt,
esiintyen kaikilla kaduilla.
-- Elämä vaatii uhreja. Mutta tässä on kysymys yksilön
kunniantunteesta, -- sanoi Gust rikkiviisaana vetäen päällystakin
yllensä.
-- Vahinko vaan, että nälkä ja epätoivo on usein voimakkaampi kuin
kunniantunto, vastasi Milada puoliääneen.
-- Nälkä ja epätoivo! -- Ijankaikkinen vanha laulu, jota vedetään joka
tapauksessa! -- Miks'eivät nämät kylläiset heitä pois kahleitaan? --
Gust teki tyttöjä osoittavan liikkeen. -- Nuo monet, kaikki, -- --
tekin!
-- Muutamat ihmiset ovat tuomitut kantamaan kahleita.
-- Niin, koska ne ovat hopeasta, -- nauroi Gust astuen portaita alas...
Koko päivän kesti tätä samaa tunnelmaa Gustissa; häntä repivät mitä
ristiriitaisimmat mietteet. Yön tullessa ja laskeuduttuaan levolle,
kokoontui hänessä kaikki, joka häntä kiihoitti ja se kiertyi hyvästi
erään salaperäisen, hengitystä tyristyttävän odotuksen keskustaan, joka
teki joka lähentelevän harkinnan ja mielenlujuuden tyhjäksi, sulautuen
rohkeisiin unelmiin.
Viimeinen ajatus, joka jäi nukkuessa hänen mieleensä, oli tämä:
-- Huomenna näen hänet jälleen!
* * * * *
Seuraavana aikana tuli nuori lääketieteen ylioppilas joka päivä
Punataloon. Fanchonin haava parani häiriöttä, ja Gust hoiti häntä vielä
sittenkin, kun hän aikoja sitten jo esiintyi salissa. Fanni meni
vuoteeseensa juuri vähää ennen, kuin "tohtori" -- siksi Gust kutsuttiin
lyhyesti talossa -- tuli. Hän vikisi ja ähkyi vähän, antoi mitata
kuumeensa, määrätä ruokalajeja, vähän itseään sääliä, vähän lohduttaa
ja hyvitellä.
Se vieroittava tunne, joka alussa oli syntynyt Gustiin tässä
ympäristössä, hävisi, sittekun hän oli saanut katsastaa talon
asujainten jokapäiväiseen elämään. Hän hylkäsi siksi sen ivallisuuden
ja ylimielisyyden, jolla hän panssaroi joka ilmestyvän epävarmuuden ja
hämillejoutumisen tunteen itsessään. Hän esiintyi jo päättävänä ja
vapaana, ja hänen todellinen rakastettava luonteensa pääsi hänessä
voitolle.
Gustin lapsuus oli ollut kovin yksinäinen. Häntä vieroittivat ihmisistä
naisten oikut ja kaikenlaiset vihollismieliset vaikutukset.
Ylioppilaana häntä hallitsivat vanhemmat toverit; etenkin Joszin
ylimielinen maailmantuntemus ja Seidnerin juutalainen väittelytaito,
joten hän, äitinsä hemmoittelema poika, aseetonna ja avuttomana aina
näitten seurassa joutui alakynteen.
Kuitenkin oli hänessäkin taistelu-intoisia ja itsenäisiä haluja, jotka
vaan vuottivat tilaisuutta päästäkseen irralleen hallitsemaan asemaa.
Täällä Punatalossa oli hänellä siihen tilaisuutta. Riittäisi hyvinkin
käyttää tutkintoväliaikansa näitten tyttöjen tutkimiseen ja
lääkitsemiseen.
Gust antoi varovaisesti lääkemääräyksiä, antoi vaan heidän käyttää
sellaisia pulvereita ja salvoja, joita sivistyneet maallikotkin
tuntevat ja vaaratta käyttävät ilman lääkärin neuvoa. Mutta ei voinut
kieltää, että hän Milleristä portinvahdin rouvaan asti oli tehnyt
auktoriteetin vaikutuksen tässä talossa. Se kutitti hänen
itserakkauttaan ja tyydytti hänen sisäistä suuruuden haluansa, josta ei
puuttunut vakava taipumus auttaa siellä, missä apua kaivattiin. Hän
sanoi itsekseen, että hänen Punatalo-käynnillään oli vakava ja syvä
syy. -- Se aate häntä elähytti, että hän, ylhäisön jälkeläinen, oli
kohtalon määräämänä tullut näitten rappiolle joutuneitten ja lain
suojaa vailla olevien auttajaksi niin ihmisenä kuin lääkärinä.
Koska kristinuskon lähetyssaarnaajat, ajatteli Gust itsekseen, --
lähtevät mustimpaan Afrikaan, antautuen varmaan vaaraan tietämättä,
menestyvätkö ja sen ottavat tehtäväksi vaan tehdäkseen parista
neekerisielusta katoolilaisia, -- miks'ei jokin ylioppilas uskaltaisi
tunkeutua porvarillisen yhteiskunnan turvista ammattihaureuden
erämaahan ja korpeen?!
Hän kulki siksi joka päivä kasvanein itsetuntoin hyvin laitettua,
mukavaa kärsimyksen tietä kertomatta siitä kuitenkaan rahtuakaan
ystävilleen.
Hänen sankarimoinen, päättävä luonteensa ei pitkiin aikoihin olisi
jaksanut vielä kestää Joszin pitkäveteistä "Kas vaan" lausetta tahi
Seidnerin purevaa ivahyökkäystä.
Tuskin hän oli astunut Punatalon ovesta sisään, ennenkuin kaikki, jotka
vaan eivät nukkuneet, jättivät huoneensa kiirehtien häntä vastaan. --
Häneltä kysyttiin yhtä ja toista, toivottiin apua, pyydettiin lohtua,
neuvoja, lääkettä, parempaa ruokaa, tahi ennen kaikkea, että
Miller-eukko kustantaisi heille viiniä, -- ainakin kerran päivässä. --
Gustin käynnit saivat vaihtelua Punatalon muuten yksitoikkoiseen
elämään.
Huomaamatta itsekkään oli Gust muuttunut tyttöjen läheiseksi ystäväksi.
Hän kertoi heille sairaalajuttuja, ylioppilasvitsejä, matkakaskuja. Hän
tunsi kaikki uutuudet siinä korttelikunnassa, missä Punatalo ja
sotilassairaala sijaitsivat ja jutteli niistä viattomalla tavalla.
Tytöt ottivat kiitollisina ja halukkaina joka huvituksen vastaan,
arvostelivat joka yksityisseikan joka taholta, toistivat vanhoja
juttuja, joita hän kertoi, kuin olisivat ne olleet uusia, jännittäviä
ja hauskoja.
Gust toi elämänhengähdyksen taloon. Oli aivan ihmeellistä, miten paljon
saattoi herättää vähitellen eloon ahdistetun ja murjotun naisellisuuden
alta vekkulimaisuutta, iloa ja kompasanojen latelemistaitoa. -- Tytöt
eivät ollenkaan olleet röyhkeitä ja irstaita. -- He keksivät mitä
viattomimpia lapsenleikkejä, mitä veitikkamaisimpia temppuja
nauraen katketakseen, kun saivat Gustinkin yhtymään tähän
koulutyttöylenpalttisuuteen.
Gust tunsi Goethen runoja liian vähän muistaakseen tähän tilaisuuteen
sopivan runosäkeen, jonka olisi voinut sata kertaa todeksi vannoa.
-- Porton ensi viettelykset muuttuvatkin puhtaiksi. --
Gust ei likimainkaan osannut ottaa sitä nuorten voimalla leiskuvaa
tunnelmaa, joka tästä lähtien talossa vallitsi, omaksi ansiokseen.
-- Vaan kuitenkin ainoastaan hän, tuo nuori, herttainen mies, jolla oli
välkkyvän siniset silmät ja lujat, lämpöiset kädet, jotka suuressa
innossaan aina auttivat, missä apu oli tarpeellinen, oli se, joka tämän
kevät-ihmeen aikaan sai.
Gust oli jotensakin vähän aistillinen, harkitseva luonne niinkuin hänen
kovin hienotunteinen, sairaalloisen herkkä äitinsäkin oli ollut. Kuin
äiti hän piti kaikesta siitä, joka oli siroa, valoisaa ja kaunista,
kaikesta, joka aisteille oli mieluisaa. Hän ei ryhtynyt kuitenkaan
nauttimaan kovin kourin; hän ei pitänyt karkeista nautinnoista eikä
lihanhimon hurjisteluista.
Hän ihaili kovin kaunista Arrigazzia, mutta hän ei ärtynyt
sukupuolisesti, kun tämä, valittaen luuvaloa, makasi alastomana,
tuoksuen hyville voiteille, vuoteellaan. Gust hieroi kipeät olkapäät ja
peitti hänet sitten huolellisesti, -- "sillä kipeät olkapäät eivät
kestä vetoa", sanoi Gust. Tämän nuorukaisen sisäinen sielun puhtaus ja
koskemattomuus teki nämät liassa ryvettyneet naissielut vielä kerran
lapsellisen viattomiksi ja pyhiksi.
Gust puhui Arrigazzin kanssa hauskaa ja virheetöntä ranskaa, -- kieltä,
joka sai hänet muistamaan lapsuutensa ja äitinsä.
Vaitelias Karia elpyi, niin että hänen silmänsä säteilivät huomattavan
kiiltävinä, kun Gust kehui hänen kotiseutunsa vuoriston ihanuutta. --
Yhäti yritti Fanchon udella, tunsiko Gust Froh'in, ja kun Gust kielsi,
ei hän voinut sitä oikein käsittää. -- Gustin pitäisi mennä valtuustoon
ja tervehtiä Frohia Fannin puolesta, neuvoi Fanni, niin hän oppisi
tuntemaan oikean toverin.
Se henkinen välittäjä, joka sai Gustin unohtamaan räikeän
itserakkautensa, joka häntä alussa vaivasi, ja kiintymään näihin
"ilmiöihin", jotka hänen porvarilliset periaatteensa tuomitsivat
kunniattomaan häviöön, oli ihmeellinen ja hänelle vielä käsittämätön
talon "taloudenhoitajatar", tuo Milada Rezek, jolla oli egyptiläisen
patsaan muotoiset silmät, jotka näyttivät uneksivan eteläisen yötaivaan
alaisia ihmeellisiä salaisuuksia...
Miladan kylmä, näkyvästi itseensä sulkeutunut älykkäisyys, joka oli
vapaa kaikesta naiskiemailusta, veti Gustin tunteet puoleensa
vastustamattomalla voimalla, mutta Miladan personan kovuus, jota ei
voinut mitenkään väärin käsittää, ne karkeat luonteen piirteet, joilla
hän kahlehti ympäristönsä puolustaen sitä mailmalta, se loukkasi Gustin
porvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuitenkin vähitellen, askel askeleelta
lähestyi Gust häntä. -- Milada herätti hänessä uteliaisuutta, hän
synnytti Gustissa osanottoa, hän osoitti Gustille yksilön
kohtalon, antoi hänelle persoonassaan liikuttavien kuvien ja
vastenmielisyysilmiöitten kokonaisuuden, ja näytti hänelle
näkymättöminä toimivat yhteiskunnalliset syyt, jotka synnyttävät
paheitten murhenäytelmän. Lopuksi antoi Milada Gustin tuntea
itserakkauden ilon siitä, että Gust oli uskaltanut astua tähän
ihmiskohtaloiden korpeen tienraivaajana ja löytöretkeilijänä.
-- Hän herättää voimakasta mielenkiintoa -- hän ihan kahlehtii
tunteeni, -- sanoi Gust itseksensä Miladasta. -- Sellaista
mielenkiintoa lienevät herättäneet ne naiset, jotka saivat Zolankin
luomaan "Germainen" ja "Nanan." Minä olen vakuutettu siitä, että Joszi
hullaantuisi häneen. --
Tämä viimeinen lause oli muka jonkinlainen sisäinen selitys siitä
kieltämättömästä pakosta, joka saattoi Gustin kerran päivässä ainakin
halajamaan tilaisuutta saada katsahtaa Miladan loistaviin, syviin
silmiin.
-- Hän ei ärsytä minua sukupuolisesti, minä unohdan melkein, että hän
on nainen, minusta hän on ratkaisematon arvoitus, -- toisti Gust
itseksensä joka päivä omantunnonmukaisena ja varovaisena, niinkuin
sairas tiputtaa katkeraa lääkettä sokeripalaseen.
Ei koskaan juolahtanut tyttöjen mieliinkään vaatia Gustia tulemaan
illalla salonkiin tai muutenkaan antautumaan sukupuolisuhteisiin heidän
kanssaan; ei koskaan seurustellessaan kevytmielisinten ja paheisiin
vaipuneimpien kanssa kukaan lähestynyt Gustia loukkaavalla irstailulla,
eikä röyhkeällä häikäilemättömyydellä.
Milada sanoi Gustille kerran suoraan, että hänelle olisi vastenmielistä
nähdä Gustin tapaavan täällä Hornerin. Itse asiassa hän oli salannut
tohtorin Punatalossa käynnit kokonaan Hornerilta. Milada selitti
tekonsa siten itsekseen, että Gustin kiintymys taloon ei kohdistunut
erityisesti häneen ja että Horner epäilemättä käsittäisi Gustin
harrastukset väärin. Oi, voi. Näinä kaikiksi ajoiksi rusoisen valon
kirkastamina onnen päivinä, -- mietti Milada liian usein, -- onko tämä
"oikein vaiko väärin", harkitsi ja sovitteli tavalla, jota ei olisi
uskonut tuosta selväpiirteisestä, järkevästä olennosta.
Gust vastasi Miladan esitykseen: -- Olisiko kohtaamiseni Hornerin
kanssa yleiseen vastenmielinen tapaus? -- Toivoakseni se olisi vaan
Hornerille. Hän pelkää julmasti vahvoja lihaksia. Ettekö te sitä tiedä.
Se seikka on maan kuulu. -- Lausukaa vain Joszin nimi en passant
(ohimennen).
-- Niin hullu en toki ole, -- vastasi Milada hymyillen. -- Mutta
sisimmässään hän iloitsi tämän salaisuuden kuultuaan.
Kuin usein ennen, oli Horner taas alituisessa levottomassa ja
selittämättömän oikullisessa mielentilassa, jolloin hänelle ei
uskaltanut esittää mitään uutta ja odottamatonta. Miladan mielestä oli
huvittavaa säilyttää mielessään kaikki ne ihmeelliset seikat, joita hän
nyt oppi tuntemaan, joita hän hautoi sielussaan ja toivoi, sen sijasta,
että olisi esittänyt ne tuolle aina rähisevälle miehelle kylmin sanoin
ja lausein, jotka ehk'eivät olisi ajatuksia tyhjentäneet. --
Silloin nousi hirmumyrsky tässä luonnon hiljaisuudessa. Äkkiä sairastui
muuan tyttö, joka kauan oli Gustille näytellyt kipeän ja pahoinvoivan
osaa.
Se tyttö oli Putzi Bleier, joka sai kovan kuumeen, jota Putzin oma
luonteen iloisuus, eivät Gustin säätämät "inpackningit" eivätkä
Millerin raivonpuuskat saaneet poistumaan. Miller sanoi saaneensa jo
viikkoja sitten kyllin "tohtoroimisesta" talossa.
-- Putzi on yleensä veretön, heikko -- kehnosti ravittu, -- sanoi Gust
neljäntenä päivänä, -- en näe erityistä tautia, -- antakaa hänelle
paljon maitoa, -- ja jos kuume vähenee, niin antakaa paistettua lihaa
ja mietoa punaviiniä. -- Hän ei mitenkään saa nousta vuoteeltaan.
Tämän Gust sanoi neiti Millerille itselle, joka hymyili kovin
ystävällisenä hänelle.
Mutta tuskin Gust oli päässyt talon näkyvistä, ennenkuin Miller ryntäsi
raivopäänä Putzin huoneeseen haukkuen häntä aasiksi, raadoksi,
juonittelijaksi... Ja jos hänellä oli vielä aikomus pelata sairaan
osaa, niin menköön kunnan sairaalaan... Miller oli saanut kyllin
tohtoroimisesta... Jos tohtori vielä kerran pistää nenänsä taloon, niin
kadulta itsensä jälleen löytää... Jos joku sairastuu, niin kutsutaan
Lamberg ja Miller maksaa! Hänestä näyttää, kuin tuo miesriiviö
ylioppilaaksi toisi mukanaan tauteja taloon... Kokeilee ihmisillä kuin
nautakarjalla... Heti paikalla kutsutaan Lamberg taloon... Niin...
Sitten saa kyllä asian oikean ladun...
Putzi itki ja valitti, -- nousi kuumeisena vuoteeltaan ja kompuroi
saliin... Neiti Miller sai nähdä, että hän ei oikeastaan ollut
sairas... Miksi kutsuttiin tohtori Lamberg?
Milada lähetti hänet tietysti takaisin vuoteelle kuunnellen olkaa
nostaen hallitsijattarensa haukkumisia ja pistopuheita.
Seuraavana päivänä tuli tohtori Lamberg taloon. Hän näki heti, että
Putzilla oli lavantauti, sadatteli, että hänet niin myöhään haettiin
sairaan luo, määräsi Putzin heti kunnansairaalaan ja että hänen
huoneensa ja tavaransa piti sauhuttaa.
-- Noh niin, -- tämä on kaunis juttu, -- noh, nyt sen tietää, mistä se
on alkunsa saanut -- sanoi Miller sapekkaana ja purevan syyttävänä.
Miladan täytyi juosta sairaalan vastaanottokansliaan, eikä hänellä
ollut aikaa avustaa mielipuolena itseään puolustelevaa Fannia, jota
Millerin käskystä tohtori Lamberg syynäsi. --
Lamberg sanoi tuntevansa Fannin jo Goldscheiderin ajoilta saakka,...
silloin hän jo epäili häntä... Nyt olisi toki paras... että tuo "pieni
vaarallinen otus", -- Lamberg kutitti Fannia kaulasta, --
"toimitettaisiin talosta." Keuhkotautibasillit eivät ole hauskoja
asukkaita pitää huoneissaan. --
Tuskin oli Lamberg hävinnyt talon ovesta, kun Miller rupesi raivoomaan.
-- Noh nyt kannattaisi suudella rakkaan herra Gustin käsiä! -- sanoi
hän Fannille, joka ihan höperönä istua tuijotti puolialastomana. --
Toinen sai lavantaudin, toinen keuhkotaudin häneltä. -- Kyllä se oli
senkin tohtori! -- Tuli suoraan leikkaushuoneesta; ja maleksi sitten
täällä... Hän siitä nyt sai vahingon kärsiä, mutta sen hän mielellään
kesti, kunhan vaan hän itse ja muut tästä lähtien säästyisivät herran
tohtoroimiselta...
Fanni kuuli vain yhden ajatuksen... Hänen täytyi lähteä talosta. Tänne
hän oli jo kotiutunut, täällä olivat ihmiset toki ystävällisiä, täällä
hän oli "pikku Fanchon."
Hän nojasi päänsä käsiinsä... Niin paljon hän jaksoi itseään hillitä,
ett'ei näyttänyt epätoivoaan toisille.
-- Onko minun laitani siis niin toivoton, -- kysyi hän sormiensa
lomista.
-- Josko! Lamberg sanoi ett'ei hän ole nähnyt useinkaan noin toivotonta
taudinlaatua. Aivan kuin joku olisi varta vasten hänet yltäänsä
saastuttanut. --
-- Sitten täytyy minun ihan pian kuolla, -- sanoi Fanni äkkiä pudottaen
kädet kasvoiltaan. Jäytyneet laihat lapsen kasvot, silmät kauhusta
mustina, tulivat käsien välistä näkyviin.
Miller tuli levottomaksi. -- Kuolla, -- sanoi hän lopulta. -- Eihän
heti kuole, -- tyhmää lorua. -- -- Eihän Dubbekaan kuollut. Hän on
"toimessa" Ungernilla ja ansaitsee jälleen. -- Minä vaan en saanut
penniäkään, -- lopetti Miller myrkyllisenä puheensa.
Mutta kun Fanni ei äännähtänyt, rupesi Milleriä peloittamaan. Hän
kohautti olkapäitään ja meni ulos. Oven takana hän kuunteli hetken, --
vaan hän ei kuullut sinnekään äännähdystä. -- Huoneessa vallitsi kuolon
hiljaisuus.
-- Ei voi aina toisia säästää ja maksaa kaikki omalla selkänahallaan,
-- sanoi Miller. -- Puhuu muka kuolemasta ja hyppelee silkkipuvuissa
viikon perästä ympäri taloa. --
Kun Milada palasi sairaalasta, ilmoitti Miller ensi työkseen, että
Fanninkin täytyy ajaa talosta. -- Zimmermann oli antanut viittauksia,
että jos Miller lähettäisi pois henkilöitä, niin hän ottaisi niistä
pari kolme. -- Fanni saisi olla yhtenä, Putzi sopiessa toisena. --
Miladan kysyttyä, tiesikö Fanni tämän vastasi Miller:
-- Totta kai, Lamberg sanoi sen heti. --
Milada meni Fannin huoneen oven taa, mutta se oli lukossa. Toiset
kertoivat, että Fanni sanoi jokaiselle, joka yritti häntä puhutella:
-- Minä kuolen, -- minun täytyy kuolla, -- Fannin elämä on kuitti. --
-- Nyt hän rukoilee, -- selitti Bine katsoen avaimenreiästä.
-- Jumalan kiitos, ett'en minä antanut mokoman riiviön itseäni
puoskaroida, -- sanoi Arrigazzi töykeästi. Lopuksi hän olisi pomiloinut
minuunkin jotain saastaa --.
-- Kuka puhuu tuollaisia hullutuksia? -- kyseli Milada.
-- Minä annan sinulle hullutuksistasi, tuon paskakintun tähden, --
kuule sinä vaan!... huusi Arrigazzi raivoissaan kädet lanteilla... Ja
minä sanon sinulle, sinun räkäinen ylioppilaskloppisi on juuri nuo
taudit taloon tuonutkin.
Mitä tämä soimaus oli? Kuka levitti nuo myrkylliset epäilykset?...
Milada aikoi kysellä lähemmin asiaa Arrigazzilta, joka koreassa
alushameessaan oli livistänyt tyhmänä ja suurisuisena, mutta hän
hillitsi itsensä.
-- Siis Gust auttavine, yrittelevine käsineen oli viskattu lokaan, oli
valettu juorujen samealla likavedellä, kuin kaikki muukin tässä
elämässä. Tämä oli tullut niin äkkiarvaamatta, ett'ei Miladalla ollut
aikaa järjestää ajatuksiansa, -- hillitä sitä kiihoitusta, jonka se
hänessä aikaan sai.
-- Parasta oli olla kuulematta.
Hän kääntyi mennäkseen konttorihuoneeseen. Silloin juoksi Gisi hänen
luokseen, tuo vaalea, herttainen Gisi, joka oli Miladan rakkain ystävä.
Gisi kuiskasi:
-- Milada, minä pelkään kovin! -- Miksi hän teki tuon?! -- --
Miladan sisintä vihlasi tuska, -- Gisi, uskotko sinäkin -- voitko
sinäkin puhua tuollaista?
-- Oi, voi, Mila, täytyy uskoa... Kun äitini oli sairaalassa Krakaussa,
ruiskuttivat lääkärit häneen jotain, ja hänelle nousi punasia pilkkuja
ruumiiseen ihan kuin Putzille... Se on totta.
Milada tyrmistyi. -- Menkää hiiteen, oletteko kaikki hullut...
Lääkärikö, Gustiko toisi taudinsiemeniä taloon. -- Tahtoisin tietää,
kuka tuonkin häijyyden on keksinyt? --
-- Noh, tiedätkö, -- hänhän on vaan puoleksi vasta lääkäri, hänen
täytyy vielä harjoitella, ja hän ajattelee, että katunaisten kanssa voi
kokeilla. --
-- Sitä hän ei ajattele. Minä tunnen hänet. Hän on kovin hyvä! Hän
tahtoo vaan auttaa.
-- Niin, kai hän aikoi perästäpäin auttaa, mutta ensin hän kokeili, --
väitti itsepäisenä Gisi.
Aivan kalpeana pois suunniltaan istui Milada kirjoituspöytänsä
ääreen... Tämä oli siis hänen työnsä palkka! -- Sen hän sai
vastaanottaa siksi, että hän oli tunkeutunut näihin kurjuuden pesiin
ottaakseen osaa niitten asujainten elämän taisteluun. -- Ja näin he
kohtelivat häntä... Nuo naikkoset!... Nuo ajattelemattomat, tyhmät
olennot!... Kuin pöllöt ne kykkivät kasassa huutaen, kun saivat nähdä
auringon valon. -- Gust oli antanut Putzille ruiskeen, siksi että tällä
oli hurjat emätuskat. -- -- Nyt he sanoivat Gustin aikoneen tappaa
Putzin! -- -- Hänhän voisi tälle ihan nauraa... Ei suinkaan hän pane
painoa tällaisten ihmisten sanoihin! -- -- Siksi hän oli liian vahva,
liian varma, liian ylevä...
Milada katseli eteensä, hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt Gustin
iloiset silmät, jotka hohtivat lämpöä, rauhaa ja tyynnytystä niiden
katsojaan.
-- Emmekö yritä tehdä sen, mikä on välttämätöntä, -- -- emmekö?
-- Me! -- Äkkiä Miladan unelmat sekaantuivat... Missä, missä hänen
ajatuksensa harhailivat! -- Mikä viehätti häntä, mikä johti hänet
haaveksimaan Gustista?
-- Mitä hänessä tapahtui?... Gusthan oli vieras mies, vieras, tuhat
kerroin vieras. -- Hän ei aavista, mitä Milada halajaa, miten
itserakkaana ja röyhkeänä sinä uskallat tulkita hänen hyvyytensä
perussyyn. Hän voisi jäädä pois eikä ikinä enää palata. -- Onko siis
kaikkien ihmisolennon pyrkimysten päämaali itsekäs eläimellinen
pyyte?... Oliko Horner oikeassa, kun hän vastasi tähän kysymykseen
ehdottomasti myöntäen. Miladan ajatukset pusertuivat aivoissa, tulivat
luonnottomiksi. Hänen sielussaan heräsi vastenmielisyys, vihainen
halveksumisen tunne sitä vaistoa vastaan, jota hän ei uskaltanut
myöntää oikeaksi, mutta joiden valtaan hänen kaikin voimin täytyi
kuitenkin antautua. Me molemmat... Kasvavalla kiihtymisellä hän
huomasi, että tuo käsite oli hänet täysin vallannut. Hän havaitsi, että
hän kaikissa yrityksissään ja toimissaan, pyrkien kaukausimpiin
päämaaleihin kuvitteli Gustin miehenä rinnallaan. Voimattomana hänen
oli pakko antautua unelmiinsa.
-- Meidän täytyy tehdä jotain Fanchonin hyväksi, -- sanoi Milada
mielikuvituksessaan Gustille. -- Fanchon on pieni, sairas tyttölapsi,
jonka perhossielun kauhu ja murhe on jäytänyt. --
-- Tiedättekö, Gust, me emme saa antaa häntä mamma Zimmermannin käsiin,
jotta Miller saisi 75 prosenttia, eikö totta, emme voi sitä myöntää? --
Ja Milada kertoi haaveissaan Gustille Fannin elämäntarinan, tuon
kurjalistolapsen, joka ensi kerran eläissään sai lihaa syödäkseen,
silloin kun antautui rakennuksella vasta kolmentoista vuotiaana
rapparille...
-- Me söimme kaksi Frankfurtimakkaraa kastikkeen kanssa, -- selitti
Fanni äidilleen.
Äiti kuunteli nyyhkien innostunutta kertomusta siitä, miten hyvältä tuo
hieno ruoka oli maistunut, jonka hänen esikoisensa hänelle kertoi.
-- Niin, niin, sellaista minäkin kerran sain syödäkseni nuorena
ollessani, -- lisäsi äiti kateellisena.
Ulko-oven kello kilahti. -- Milada katsoi kelloaan. Oli Gustin tunti!
-- Hän oli siis talon edustalla... Nopeasti riensi Milada ulos, aukasi
talonoven vetäen hänet melkein tervehtimättä konttorihuoneeseen...
Milada huomasi nyt vasta, että hän ei ollut riisunut päällystakkiaan ja
hattuaan, ollen puettu niinkuin oli sairaalasta saapunut kotiin.
-- Aatelkaa herra tohtori! -- sanoi Milada ilman selitystä. -- Putzilla
on lavantauti, on ollut pakko viedä hänet sairaalaan.
-- Siis kuten epäilin, -- vastasi Gusti päätään nyökyttäen.
-- Hän houri koko yön. Miller kutsutti Lambergin, joka käski viedä
hänet sairaalaan.
-- Tietysti pois talosta. -- Desinfisioidaanko tuolla ylhäällä?
-- Kyllä, nyökäytti Milada päätään vastaukseksi. -- Mutta aatelkaa,
herra tohtori, Fanni raukan täytyy myös lähteä talosta. Hänellä on
keuhkotauti, sanoi Lamberg, ja Miller ajaa hänet pois talosta.
-- Vai niin, -- vastasi Gust näkyvästi pahoillaan siitä kömpelöstä
hätääntymisestä, joka ilmeni Miladan tiedonannossa.
-- Lamberg on tuntenut Fannin kauan Goldscheiderin ajoilta asti,
kiiruhti Milada selittämään.
Gust oli hämillään kiertäen viiksiään.
-- Tahtoisin mielelläni auttaa Fannia, -- sanoi Milada hiljaa ja
ujostellen, joutuen myös hieman suunniltaan pois. -- Hänelle on
sanottu, miten hänen laitansa on, että hänen täytyy pian kuolla. --
-- Kuka sen on sanonut? -- keskeytti Gust.
-- Tohtori Lamberg ja neiti Miller.
-- Sehän oli ilkeä teko, -- puhkesi Gust sanomaan pahoillaan, purkaen
sanoillaan molempien kiihoituksen, -- miten he ovat sen uskaltaneet
tehdä! Lääkärimies on voinut olla noin tunteeton! -- Sitä en voi
uskoa. --
-- Fanni itkee ja rukoilee huoneessaan. En tiedä, mitä pitää hänelle
tehdä.
-- Olihan selvää, että hänellä oli keuhkotauti, ihan sen näki ensi
silmäyksellä, mutta että jokin kehtasi sen sanoa hänelle vasten silmiä,
heikolle naiselle, sehän on anteeksiantamatonta, -- sanoi Gust kulkien
huoneessa edestakaisin. -- -- Noh, miten ne aikovat hänet parantaa?
Milada sanoi:
-- Katsokaa tuonne kujan toiselle puolelle! Siellä maan alla melkein,
missä ikkunat ovat kaiket päivät verhotut, asuu muuan rouva Zimmermann.
Hän ostaa sellaisia tava... tyttöjä luokseen -- pitää niitä omissa
hommissaan tahi myöpi niitä. Ei hänen luonaan ole pahinta asua, vaikka
nuo tyttöraukat pitkään vuoteen eivät saa hengittää raitista ilmaa
muulloin kuin kerran kuukaudessa ajaen issikalla. Mutta Zimmerman on
tekemisissä kaikenlaisten pesien omistajien kanssa, sellaisten pesien,
mihin sairaat tytöt, sellaiset kuin Fanni häviävät ijäksi, -- ihmisten
tietämättä. -- Sellaisista tahtoisin hänet pelastaa.
Gust kulki herkeämättä edestakaisin lattialla.
-- Sanoa se tyttöraukalle ihan vasten kasvoja! Se on melkein liikaa --
tällaisilta ihmisiltä. Fanni rukka! Onko hän Millerille paljonkin
velkaa?...
-- Laskujen mukaan, tiedättekö, on hän Millerille...
Tänä hetkenä häiritsi joku heidän puheensa. Miller lykkäsi laihan
ruhonsa varovaisena huoneeseen. Kylmän jäykästi kumartaen tervehti hän
"ylioppilaskloppia", joka puolestaan tuskin katsahti häneen.
-- Neiti Milada, -- sanoi Miller arvokkaasti, -- rouva Zimmermann
tahtoo saada Fannin laskun jäljennöksen. Sitte pitää Fannin...
Gust asettui, päättäväisenä ja varsin leveäsäärisenä Millerin nenän
eteen.
-- Fannin, -- sanoi hän kiihtyen ensi sanalla -- pitää päästä
sairaalaan, mutta ei tuon naisen luo tuolla kujalla! --
-- Kenen kustannuksella, -- saanko luvan kysyä, pisti Miller. -- Se
maksaa rahaa, käsitättekö! Minä -- en mitenkään -- pidä häntä
talossani.
Miller vilkutti silmiään kuin vihainen kissa, joka miettii, pitääkö
hänen heti hyökätä vihollisensa kimppuun tahi juonitella hetken.
-- Tyttö voi sairaalasta palata vanhempiensa luo. Onhan hänellä kai
jonkinlaisia sukulaisiakin. Eihän tuollaista lasta saata heittää
kadulle. --
-- Hänellä ei ole minkäänlaista kotia, -- huomautti Milada.
Miller lisäsi: -- Hän on minulle suuren joukon velkaa, -- minä en saata
menettää rahojani, -- koska tyttö vielä kelpaa käytettäväksi. -- Eikö
niin, neiti Milada? -- Mutta jos herra tohtorilla on erityiset aikeet
hänen suhteensa, niin...
Gust pyhkäsi kädellään ohimoonsa niinkuin oli nähnyt professorinsakin
tekevän hyvin vaarallisissa tautitapauksissa.
-- Nulikka, -- olisi Joszi sanonut. Mutta Gustia miellytti se asema,
mihin hän oli täten joutunut... Nyt piti vaan säilyttää se. Lujana iski
hän Milleriin, jonka saamattomuuden ja horjuvaisuuden hän oli heti
äkännyt.
-- Kyllä kai joku vapauttaa Fannin hänen velastaan. --
Milada katsahti Gustiin suurin, lämpöisin silmin. Tämän katseen
elvyttämänä kääntyi Gust Miladaan. Vaieten tahtoi hän tälle vakuuttaa:
-- Olkaa levollinen, minä teen sen. --
Miller väänteli itseään epätietoisena ja levottomana. -- Kyllä, mutta
tarjous pitää olla luotettava, herra tohtori, jotta saatan siihen
suostua. -- Fanni on vielä hyvin haluttu henkilö. Zimmermann on sen
myöntänyt. Milada voi sen todistaa, ett'en voi luovuttaa Fannia
vähemmällä kuin -- 500 guldenilla...
Koska Gust hätkähtäen vaikeni, kun kuuli tuon suuren raha-erän, jatkoi
Miller äreänä:
-- Minä en ole enää nuori, enkä tervekkään, minä olen myös kovin
sairas... Milada sanokaa, olenko terve...
-- Neiti on vähän hermostunut, -- sanoi Milada liikahtamatta.
-- Sairas minä olen, perin heikko, -- vaikeroi Miller. -- Hän aavisti
hämärästi, että tässä aiottiin häntä vastustaa ja että Goldscheider
olisi tässä tapauksessa ajanut Gustin ulos ovesta, jos hän olisi näin
kutsumatta sekaantunut hänen liikeasioihinsa. Mutta Millerillä ei ollut
siihen kyllin rohkeutta ja tahdonlujuutta.
-- Minä kaipaan kodin rauhaa -- ja hoitoa, -- eikä Fanni. --... Minä
menetän rahani, leponi, hermoni. Kuka säälii minua?! --
-- Ottakaa joka aamu, 18-21 asteen kylpyjä ja inpackninkeja, -- määräsi
Gust reippaasti...
Miller oikasi käsivartensa. -- Minuun te ette saa kajota! -- kiljui hän
ilkeänä paeten ovesta ulos.
Miladan täytyi hymyillä muistellen, kuinka varovaisena neiti Miller
pisti joka aamu pitkän nenänsä lämpöiseen saippuaveteen...
-- Kuulkaa, tämä on kamala liike... Tuo ihminen on pähkähullu!
-- Ei hänen kanssaan voi helpolla puhua järkeä, -- sanoi Milada
kohteliaasti.
-- Noh, miten nyt käy. Milada, saammeko Fannin tästä pesästä pois, vai
emmekö? --
Ensi kerran Gust mainitsi Miladan nimeltä... Tuon syvästisulkeutuneen
naisen silmiin nousi kyyneleitä.
-- Eikö Fannilla ole jokin kaukainen täti maalla? -- jatkoi Gust, --
vuoden maalla olo, metsäilma, maito, hiljaisuus, pelastaisi hänet --
ainakin muutamiksi vuosiksi. --
-- Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, -- sanoi Milada
hiljaa kuin uupunut.
-- Herra Jumala, ei seitsemäätoista! Sellaisia alaikäisiä varten ei ole
siis mitään suojaa... Ne työnnetään kadulle! Hyi helvettiä! --
Joszi oli väärässä, -- Gust ei ollut nulikkamainen, ei häntä saattanut
tähän ikävystyneen "siveyshuvitteluhalu." Mieluummin hänen aivoissaan
kangasti se suunnaton rikos, jonka teki se yhteiskunta, johon hän itse
kuului ja joka vyörytti äärettömän edesvastuun väsyneille, kurjuuden
raatelemille lasten hartioille.
Milada astui varmana Gustin eteen.
-- Herra Brenner, tässä ei ole kysymys rahasta, minä voin sen summan
kokoon saada, -- en ole ihan köyhä, -- tässä tarvitaan henkilö, joka
voi raivata tien, auttaa meitä... Mihin minä vaan käännyn, minä
julkisen haureuslaitoksen taloudenhoitajatar, ajetaan minut pois. --
Meillä on toiset sairaala-osastot, toiset lääkärit, toiset poliisit
kuin muilla ja tulomme, -- muuta emme uskalla pyytää. Jos tahdon jotain
aikaansaada, pelastaa Fannin vaikka pariksi vuodeksi, tarvitsen saada
hänet laitokseen, nauttimaan hyväntekeväisyydestä ja lain turvasta, --
jota ainoastaan teidän maailmanne saa nauttia! --
Gust katsahti Miladaan. -- Mikä ihmeellinen olento te olette!...
Kohtalotar... sanoitte kerran... kuului Gustin hillitsemätön ääni...
Miksi täytyy teidän elää tällaisessa maailmassa?! -- Selittäkää se
minulle! --
Gust tarttui Miladan käsivarteen. -- Värähdys kävi läpi Miladan
ruumiin. -- Hän jäykistyi jääden seisomaan.
-- Ettekö voi harrastaa muuta, Milada, kuin tätä sysisynkkää kurjuutta,
-- kysyi Gust uudelleen karkeasti.
Ensi kerran eläissään vavahti Milada miehen kosketuksesta. -- Outo,
tuntematon tunne valtasi huumaten hänen aistimuksensa, saattaen
hurjasti kuohumaan kaikki voimat, kaikki halut, jotka hän tähän asti
oli pitänyt tahtonsa alaisina. Ne hyörivät kuin akanat tuulenpuuskassa.
Se hyörinä täytti niin hänen sisäisen olemuksensa, että hän menetti
todellisuuden tajunnan. -- -- Kuja ja Punatalo, Fanni ja hänen omat
entiset harrastuksensa häipyivät kauas -- kauas...
Gust seisoi siinä pitäen hänen käsivarrestaan kiinni... Elämä oli
tyrehtyä Miladan rinnassa...
-- Minä olen tuomittu tähän kurjuuteen, -- sanoi Milada vaikeasti,
tukehtuneella äänellä.
-- Noh niin, minä tahdon auttaa teitä, sanoi Gust karkeasti vetäytyen
taaksepäin. -- Fanni ei saa joutua tuohon taloon. Hänet täytyy
pelastaa, -- mikäli se on tieteen vallassa... Minun isäni on ottanut
osaa keuhkotautiparantolan perustamiseen. -- Siellä on vapaapaikkoja...
Hankin Fannille vapaapaikan... Oletteko nyt tyytyväinen?
Milada hengitti vapaana... Mutta hänen harmaat katseensa harhailivat
arasti ja neuvottomina Gustin ohi Punatalokadulle päin.
-- Fanchonin täytyy myös saada itse haluamaan täältä pois... Hän on
vähän kummallinen, hiukan pelästyksissään.
-- Kyllä kai hän luullakseni luottaa minuun. Minä taivutan hänet.
Hoitakaa te mieluummin Milleriä.
Gust naurahti, mutta hänen naurunsa ei ollut enää poikamaisen huoleton
ja heleä. -- Ensin pitää tappaa lohikäärme, sitte pelastaa impi sen
kynsistä... Pyhä Yrjänä ja miekkani minua auttakoon! -- Leikkipuhe ei
tuntunut olevan nyt paikallaan, sen hän tunsi itsekin; apein mielin
aukasi hän oven laskien Miladan kulkemaan edellään.
Fanni istui patjat tukena sängyssään järjestäen kultakutrejaan, jotka
paksuina ja lavealti peittivät hänen otsaansa ja ohimoitaan... Hänen
silmälautansa olivat itkusta hieman turvonneet ja punertavat, mutta
huulilla oli taas mielikuvitusten synnyttämä, kepeä hymy, joka niillä
aina ilmeni, kun Fanni oli iloisessa mielentilassa...
Kun Fanni näki Miladan ja Gustin astuvan ovesta sisään, pudotti hän
käsivartensa alas. Hänen kasvoilleen ilmeni arasteleva, vakava ilme.
-- Noh, Fanni, miten voitte, sanoi Gust nostaen tuolin vuoteen
ääreen...
-- Meidän tohtorimme, -- sanoi Fanni hieman ärtyneenä, -- ei ollut
kovin tyytyväinen minuun.
-- Katsokaa nyt, -- alkoi Gust puhua sillä äänellä, millä hänen
opettajansa tavallisesti lausui tärkeimmät sanat sairasvuoteen ääressä.
Se merkitsi sitä, että nyt ei löytynyt muuta neuvoa kuin seurata
lääkärin määräyksiä, muuten on kaikki hukassa.
-- Kuulkaa, Fanni, -- tehän tiedätte varmaan, että teidän keuhkonne
ovat teille kiusana. --
-- Mitä vielä, -- keskeytti Fanni kiihkoisena, -- Zimmermann sanoi,
että minunlaiseni voi elää kahdeksankymmenen vuotiaaksi. --
-- Kävikö Zimmermann täällä, -- sekaantui Milada puheeseen.
-- Kävi kai! Ja hän sanoi...
-- Zimmermann on vanha akka, jonka sanoille annamme niitten oman arvon,
-- sanoi Gust, -- mutta olette oikeassa... Jos rupeatte elämään
järkevästi, saatte elää iloisena miten kauan vaan. Neiti Milada ja minä
hommaamme teille vapauden ja viemme teidät parantolaan hyvien ihmisten
luo...
-- Minut viette täältä pois, -- kysyi Fanni jäykistyneenä nousten
istumaan.
-- Maalla te paranette pian... Saatte maata tuntikaupalla luonnon
helmassa lääkärin hoidon alaisena. --
-- Jeesus Kristus, Herra Jumala, oletteko jo panetelleet minua
herroille, että olen niin sairas ja kelpaamaton, -- huudahti Fanni
heittäen peitteen päältään. -- Hävetkää, hävetkää, jos olette
ilmoittaneet sen Zimmermannille, ett'ei hän huolikkaan enää minusta...
Sellainen hulttio te olette.
Fanni pui nyrkkiään purskahtaen itkemään vihasta kuin lapsi.
Gust työnsi Miladan sivuun, kun tämä aikoi puuttua keskusteluun, sanoen
ankarasti:
-- Älkää olko houkkio, Fanni! Täällä te menette rappiolle. Me
tarkoitamme teidän parastanne. Jos mieluummin haluatte ilmoittaa
vanhemmillenne, niin tehkää se, -- ne voivat ottaa teidät luokseen ja
te saatte sinne apua...
-- Sitä te ette saa koskaan nähdä, te puoskari, te! Lähetätte minut
kotiin!... Minä en tahdo mennä kotiin, enkä mene!... Ymmärrättekö?
Ensin olette pahentaneet maineeni, juoruamalla, että olen sairas, ja
sitten toimitatte minut pois ihmisten joukosta, ett'en pääse enää
koskaan nousemaan. Mutta te ette tunne minua... Minä menen
poliisikamariin... Minä olen merkattu kirjoihin, te ette saa viedä
minua pois täältä.
Fanni hyppäsi tasajaloin vuoteestaan heittäen yönutun hartioiltaan. --
Hänen silmänsä paloivat ilkeinä, vihan kyynelten valuessa laihoille,
kalpeille poskille.
Aivan ryhtinsä menettäneenä seisoi Gust keskellä huonetta. Fannin
alkaessa herjauksiaan oli hän hypännyt seisoalle, katsellen kuin pois
suunniltaan pientä raivotarta, joka syyti haukkumasanoja hänelle.
Milada, joka oli aavistanut, että jotain täänkaltaista tapahtuisi,
tarttui Fanchonin käsivarteen sanoen ankarasti:
-- Pidä suusi kiinni! Selkääsi tarvitsisit, kana, jotta aivosi
selkenisivät... Heti paikalla menet sänkyyn! Sinun pitää tulla
terveeksi maalla!
-- Terveeksi, -- huusi Fanchon ollen suunniltaan, -- pitääkö minun elää
siellä lehmänsonnalla ja ruoholla!? Mitä! Kiitos kaunis, että tuo on
minut maalannut... Mutta minua ei niin kukisteta kuin Putzi... Minä
olen kovin sitkeä. --
-- Roistot, -- sanoi Milada kyllästyneenä töyttäen vuodetta.
-- Kuulkaa, minä puhun poliisille, miten te täällä puoskaroitte.
Lamberg käski tehdä sen. Lamberg on jo täysioppinut tohtori, mutta te
olette vaan ylioppilasnulikka. --
-- Hiljaa, -- huusi raivossaan Milada kurottaen kätensä.
Fanni kiipesi sänkyyn kuin äkäinen piski...
-- Säälitkö helmasi, -- huusi hän patjojen välistä...
Huoneen ovi aukesi mennen paukahtaen kiinni...
Milada ei kääntynyt. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut... Hän ei
uskaltanut katsahtaa Gustiin... Ei... Äkkiä hänen jalkansa rupesivat
vapisemaan, niin että hänen täytyi tukea itseään pöydällä...
Gust ei voinut ehtiä vielä kauas... Ehkä hän oli juuri ehtinyt
eteisestä käytävään.
Hänen täytyi saavuttaa Gust... lausua pari selittävää sanaa... saada
Gustin ymmärtämään... Mutta kuin unessa oli hän pitkiksi sekunneiksi
menettänyt liikuntamahdollisuutensa... Gust meni... eikä Milada voinut
häntä seurata. Hänen täytyi seisoa tässä. Oli kuin ilma olisi kumeana
värissyt... Kaikki oli ohi! -- Katsahtamatta Fanchoniin poistui Milada
huoneesta.
Kuin unessa kävijä kulki hän läpi käytävän katsahtaakseen
konttorihuoneeseen. Gustin hattu ja takki oli poissa. Ainoastaan keppi
valkoisine ylioppilasnuppineen oli jälellä nojautuen unohtuneena
nurkkaan. Paeten oli Gust siis jättänyt talon.
* * * * *
Herra tohtori! Viikon kiusasin itseäni, ennenkuin päätin ryhtyä
kirjoittamaan tätä kirjettä.
Joka kerta, kun kello soi tuona tunnettuna päivän tuntina,
ajattelin, hän palaa kuitenkin... Jo kului viikko, -- silloin
tiesin, että te ette palaisi, ja tässä olen nyt avuton... Onko
mahdollista? Oletteko todella suuttunut tuohon peloitettuun,
ärtyneeseen lapseen, joka tarraa tuohon kurjaan elämään
innokkaammin kiinni, siksi että hän sen jo tuntee, ennenkuin
antautuu tuhansiin iloisiin mahdollisuuksiin, jotka ovat hänelle
tuntemattomia ja jotka siksi häntä peloittavat?
Vaikka olisitte voinut kirjallisesti luvata Fannille onnea ja
terveyttä, ei hän olisi siihen luottanut. Niin peräti ihminen
menettää tulevaisuuden uskonsa ja uskaliaisuutensa Punatalossa.
Minä kysyin itseltäni usein näinä kahtena viikkona: Voiko tämä
kokemus riistää herra Brenneriltä halun olla hyvä?
Herra tohtori! Minä koetin vähän aikaa sitten näpäyttää säveliä
Gisin sitralla. Melkein sain ne jo kokoon, kun peukalonpäätäni
rupesi aristelemaan, joka säveliä kokeilee. Minä tunsin lopulta
kovaa, kiusottavaa pakotusta peukalossani, niin että minun täytyi
luopua soittoyrityksestäni. Vähän ajan kuluttua siihen syntyi
punanen rakkula. Silloin sanoi Gisi, joka tuntee soittokoneen ja
soiton:
-- Nyt juuri pitää sinun jatkaa soitto-opintojasi, muuten ei
synny sormeesi se paksu nahka, joka on välttämätön, jos mielit
oppia soittamaan kauniisti. Aran ihon pitää hävitä! -- Aatteles,
mitä tuo vanha puulaatikkokin vaatii minulta, -- mietin itsekseni.
Paljon vaikeampaa kai lie voittaa ihmissielun kieliä, jotka
jo ovat saaneet turmeltuakin. Meidän hempeän, arastelevan
lähimmäisenrakkauden tunteen täytyy muodostua kovanahkaisemmaksi,
jotta emme tuntisi pikkumaista itserakkauden loukkausta. Suokaa
anteeksi. Luettuani edellisen lauseen, tuntuu, kuin tahtoisin
neuvoa teitä. Sitä en tahdo. Tosiasia on, että minä itsekin
entistä kipeämmin kaipaan johtavaa kättä, joka minut saattaisi
todelliseen elämään. Kaikki lupsahtaa käsistäni. Olen mahditon.
Myös Fanni hukkuu lähettyviltäni. En voi mihinkään ryhtyä. En
jaksa mitään pidättää. --
Horner on opettavainen. Hän on periaatteessaan täydellinen. Mutta
jos tartun hänen käteensä, sanoen: osoita minulle tositoiminta --
niin tuo komea mies -- livistää.
Fanni joutuu Zimmermannille. Ainoa, minkä saatoin häneltä
pusertaa, oli lupaus, että hän ei läksisi tältä kadulta,
ennenkuin hän ilmoittaisi sen minulle. Hänen viimeinen
elinvoimansa häviää siellä. Ehkä minun täytyy vielä kerran pyytää
teiltä apua Fannille. En voi uskoa, että meidän ja teidän välinen
suhteemme on ihan rikki.