Rampa-Anna levitti käsivartensa. -- Tähän sopii kai panna. --

-- Saakeli soikoon! Sinun rinnoillesi panenkin jalkani. -- Minä maksan

siitä, flikka!

-- Mutta minun pukuni on puhtaampi kuin sinun jalkasi -- ja kangas on

hienompaa kuin nahka. -- Rampa-Anna silitti keltaista silkkipukuaan.

Bine sitävastoin sitoi pyyhinliinan kaulaansa ottaen vakavana pojan

jalat käsiinsä...

-- Sinusta en huoli, -- kiljui poika, -- senkin tolvana! Asetat ihanat

kenkäni pyyhinliinalle! Tulkaa tänne, likat, minä maksan. Enkä pidä

tuosta böhmiläisestä vuoritissuineen. Niillä voisi jalkojani ruveta

pyörryttämään...

Taasen Gisi lähestyi pöytää, missä nuo ensin mainitut ylioppilaat

istuivat. Hänen hiuksensa olivat avatut. Päässä hänellä oli seppele.

-- Onko teillä kuokka talossa, -- kysyi Joszi kylmän pisteliäästi

vilahtaen kuvaavalla kasvon ilmeellä vastapäätä elämöivälle joukkiolle.

-- Miks'et sinä tullut mieluummin, -- sanoi Gisi kumartuen Joszin

puoleen. -- Ehkä sinulla on lemmitty? Onkohan? -- Gisi osotti Joszin

sormessa olevaa sormusta, missä oli sydämenmuotoinen punanen kivi.

-- Hm! -- Ehkä minun isoäitivainajani olisi antanut sen minulle

anteeksi, sillä hän oli vapaamielinen. Mutta näethän, että minä olen

raivossani ja silloin minusta ei ole mihinkään... Heitä tuon

poikanulikan kasvoille vihtrilliä ja minä kirjoitan runon sinun

kauniista silmistäsi...

-- Silloin neiti Miller rupeaisi ropottamaan, sillä tuo Menzel riiviö

on hänen sydänkäpynsä. Mutta runon voisit minusta kirjoittaa ja oikein

liikuttavan.

-- Onko tuo neiti Miller?

-- Ei. Neiti Miller on vanha. Tuo on Milada.

-- Onko se hänen nimensä? -- Hyvä! Minä pidän ihmisistä, joiden luonne

sopii heidän nimeensä. Kun minä näen hänen silmänsä ja kuulen hänen

nimensä tuntuu minusta kuin näkisin: -- revityn purppuravaatteen, näen

valta-istuimen, joka hitaasti vajoo lokaan. -- Kuulehan, Gust!...

Gust nauroi tahtomattaan katsellen poikien elämää, joka vähitellen tuli

yhä sikamaisemmaksi ja ilettävämmäksi.

-- Hän on porsas, -- sanoi Gust, -- mutta kyllä hänessä on humoria...

Menzel oli jostain saanut hopeapaperiruunun asettaen sen päähänsä.

Soittaja soitti cakewalkia. Fanchon nosti punasen silkkipukunsa helmat

tehden heiluvia tanssiliikkeitä. Fanni oli huonosti maalattu,

poskipäissä ja otsalla oli suuria punasia läiskeitä. Ne tekivät hänen

nauravat kasvonsa hassunkurisen jäykiksi.

-- Katsos kuvaasi minun kengissäni, Salome. Ihaile itseäsi niiden

välkkeessä, -- lausui Menzel juhlallisesti nostellen vuorotellen

jalkojaan.

-- Oikea ryönä!

-- Tanssi, tanssi vanhalle isällesi iloksi! Minä maksan kaikki. Minä

olen Herodes. Minä olen ollut suhteissa kanssasi!

-- Hän on sikahumalassa, -- huusi Joszi.

-- Hiljaa, Johannes-Kastaja, -- rääkkyi Menzel Joszille.

Pojat hirnuivat ilosta. -- Menzel, tänään olet ansainnut selkäsaunan.

Menzel heitti päänsä Puzzin rinnoille ja jalkansa Fanchonin olkapäille.

-- Laskuni! Minä menen.

-- Hyvästi Johannes! Sitten sinulta leikataan pää poikki.

-- Katso hän menee myös, -- sanoi Gust katsoen kauniin Arrigazzin

jälestä, joka hävisi herroineen.

-- Fanchon, tule ulos! -- kuului äkkiä Millerin kiprakka ääni. Miller

oli saanut asiasta vihin Miladan kautta. -- Fanchon!

-- Laske minut! -- Hän ei laske! -- Laske minut! Fanni irroitti yhden

jalan kaulasta, mutta Menzel potki itsepäisenä ja raakana sen takaisin.

Äkkiä kuului vihlova huuto, joka helähti yli salin melun.

-- Hei, -- sanoi Gust, -- jotain on hullusti siellä.

-- Minä tapan sen saatanan -- rääkkyi Joszi ryntäen paikalle.

Aivan typeränä ja tollottaen seisoi Menzel lattialla.

-- Mitä nyt, -- sammalsi hän äärimäisen juopuneella äänellä katsellen

vaikeroivaa Fannia. -- Silmänräpäyksessä olivat eri seurat hajallaan

rientäen onnettomuuspaikalle.

-- Hei, Joszi, auta, kiireesti! -- Gustin ääni raikui selvänä ja

kirkkaana kuumassa, vaikenevassa huoneessa.

Mutta Milada oli jo kumartunut Fanchonin yli nostaen hänen päänsä ylös.

Miten Fanni oli kalpea! -- Suu oli kouristuksentapaisesti pusertunut

kiinni.

Nuori lääketieteen ylioppilas polvistui painaen vaalean, lyhyeksi

leikatun pörröpäänsä heikosti hengittävän tytön rinnalle.

-- Onko tyttö ollut sairas, -- kysyi hän katsahtaen ylös.

-- Mitä vielä. On sikahumalassa, -- sanoi Miller raivoovalla

katseella. --

Milada kysyi tytöiltä, jotka puoliääneen kuiskivat keskenään.

-- Tiedättekö te jotain?

-- Fannilla on jo koko viikon ollut ajos kainalokuopassa, -- selitti

muuan äreästi. -- Ja kun herra Menzel potkasi, niin se kai puhkesi.

-- Vai niin! -- Gustin siniset silmät leimusivat. -- Ottakaa kiinni!

sanoi hän lyhyesti Miladalle. -- Minä luen lääketiedettä, -- lisäsi

hän, ottaen pyörtyneen rinnoilleen Miladan kantaessa jaloista. Joszi

jäi saliin. Hän näpäytti kovasti sormiaan kuin sotamarssia

soittaessaan.

-- Mitä tämä on! -- Mitä hän sanoi? Olenko kauniilla kengilläni tehnyt

pahaa? sanoi Menzel nauraen tyhmänä katsellen kenkiään.

Kun Menzel katsahti ylös, seisoi Joszi ihan hänen edessään käsivarret

ristissä. Hän oli pari minuuttia sitten aprikoinut, antaisiko hän aika

korvapuustin tahi skottlantilaisen nyrkki-iskun tuolle junkkarille,

joka silmänräpäyksessä olisi maannut katuojassa. Se olisi ollut

ansaittu rangaistus siitä, minkä tuo renttu oli aikaan saanut.

-- Mutta onhan hän lapsi ja juovuksissa, mietti Joszi halveksien. Hän

rypisti vaan kulmakarvojaan, niin että ne muodostivat suoran viivan, ja

kiusasi poikaa katseellaan kuin käärme siipirikkolintua.

-- Vai -- niin, -- hän sanoi kovin omituisen ystävällisellä äänellä, --

teillä on ihanat kengät, kiiltonahkakengät. -- Syntyi vaitiolo. --

Menzel vilkutti tyhmänä silmiään...

-- Sontasaappaita ne ovat, -- rähähti Joszi -- likaisia tallukoita, --

vanhat rajat, jotka pitäisi heittää tunkiolle, -- ja raskaasti

hengittäen astui hän pari kertaa jättiläiskiskoisilla vuorisaappaillaan

toisen hienosti puetulle jalalle, jotta tämä vinkuen kaatui taaksepäin.

-- Jos herralla on jotain lisättävää, niin nimeni on Joszi Wallner,

istun joka päivä ylioppilastalolla kello 12-2 viidennen ikkunan ääressä

oikealle. --

Joszi oli jo hävinnyt ovesta, kun pikku Menzel istui lattialla

avuttomalla vihalla aukaisten ryvettyneitä kenkiään, jotka kiusasivat

ja puristivat hirveästi turvonneita jalkoja.

* * * * *

Sill'aikaa tuli Fanchon tuntoihinsa. Gust oli pitänyt hänen kasvoillaan

etikkaan kastettua kangasta. Kauhistuneilla silmillä katseli Fanchon

ympärilleen.

Kaikkiin Gustin kysymyksiin vastasi hän: -- ei mitään, ei mitään, --

minua ei vaivaa mikään.

Fanchonia näytti kovin peloittavan. Joka silmänräpäys hän oli valmis

puhkeamaan äänekkääseen itkuun.

Milada puhutteli häntä: -- Kuule Fanni, tohtori on hyvä, hän tarkoittaa

sinun parastasi. -- Katso, Lamberg lähettää sinut heti sairaalaan, --

hän on raaka sinulle...

-- Hän pelkää nimittäin, -- sanoi Milada kääntyen Gustin puoleen, --

että hän menettää paikkansa, jos hän on vakavasti sairastunut. -- Jos

olet kiltti, Fanni, ei kukaan saa tietää sinusta mitään. --

Silloin Fanni nosti käsivartensa näyttäen haavansa. Gust näki

vasemmassa kainalokuopassa pähkinänkokoisen, puoleksi ruhjotun,

likaisen, paidanpitsien tulipunaiseksi ärsyttämän paahkan, vasen

käsivarsi oli turvonnut ja arka aina rantimeen saakka.

Gust pesi haavan, aukasi sen täydelleen, puhdisti siitä mädän, jolloin

hän selitti, että "Fanni oli uljas nainen", koska hän ei huutanut eikä

vaikeroinut.

-- Ennen kärsin enemmän vielä, -- kuiskasi Fanni hiljaa.

Miladalta Gust pyysi lysoolia, jodoformikangasta ja siteitä. Viimeksi

mainittuja ei ollut. Milada teki liuskoja ohueista puhtaista

nenäliinoista ommellen ne nopeasti yhteen ja Gust tarkasti häntä

hyväksyen pään nyökkäyksellä.

Vahva lysoolin ja jodoformin haju levisi pian huoneesta käytävään. --

Vaieten avusti Milada Gustia. -- Nopeasti ja taitavasti, hermostumatta

ja hätkähtämättä noudatti hän Gustin kiireellisiä määräyksiä, hän tuki

Fanchonia, piti käsivarresta kiini, korjasi mädän ja veren ja nyt hän

seisoi vuoteen pääpuolessa hymyillen tytölle, jonka kalpeissa,

kiihtyneissä kasvoissa näkyi hyvinvoinnin välke sen jälkeen kuin Gust

oli kireälle sitonut käsivarren. Milada koetti rohkaista.

Äkkiä Fanchon huomasi, että hän oli alaston. -- Melkein loukaten

kipeätä käsivarttaan, teki hän liikkeen, jolla veti silkkipeitteen

päällensä, -- Tämä oli harvinainen, tässä ympäristössä kaksinkerroin

ihmeteltävä liike ja nuori mies katsahti hämmästyneenä ja epävarmana

Miladan silmiin, joitten harmaata syvyyttä tuskaisen kysymyksen tunne

synkensi.

-- Mitä? Nauratko sinä meille? Nauratko sinä tuolle tytölle? Pilkkaatko

sitä, että hän itsensä peitti?

Tietämättä miksi, lensi Gust tummanpunaseksi, irroittaen miltei

väkipakolla katseensa Miladan katseista, joka oli hänet melkein

lumonnut ja astui pitkin, kömpelöin askelin pesukaapin ääreen.

Pyhkien käsiään hän antoi aivan kuin hän oli nähnyt professorienkin

tekevän klinikassa, viimeisiä määräyksiään.

-- Te ette saa liikuttaa käsivarttanne, te ette saa häiritä sitä, --

ymmärrättekö? Varmemmaksi vakuudeksi jäätte vuoteeseen muutamaksi

päiväksi. Jos te perinpohjin lepäätte, on tauti mennyt ohi. Muuten

saatte kauvan siitä kärsiä. -- Hän ei saa syödä mitään kiihoittavaa,

sanoi Gust kääntyen Miladan puoleen, ja hänen pitää saada olla

rauhassa. -- Gust oli niin täydelleen kiintynyt tehtävänsä tärkeyteen,

että hän täydelleen unohti todellisuuden ja sen paikan, jossa hän oli.

Antaen Miladalle takaisin käsiliinan, sanoi hän hyväksyen: -- Te olette

kovin hyvä -- avustaja, tahtoi hän jatkaa, mutta nähden samalla Miladan

silmissä välkkeen, joka osoitti ujoa kiitollisuutta ja samalla

rohkaisua ja toivoa, niin hän huomasi heti menneensä harhaan, jolloin

hän menetti tasapainonsa ja vaikeni.

-- En uskalla mennä siis salonkiin, -- sanoi Fanni arasti ja allapäin.

Milada painoi päänsä alas ja sanoi vahvasti alleviivatulla

kohteliaisuudella:

-- Haluaako herra tohtori takaisin salonkiin? Me kiitämme teitä

vaivoista.

Äkkiä Gust huomasi olevansa hyvin naurettavassa asemassa. Julkisessa

tyttöpaikassa antoi hän neuvoja, määräsi lääkkeitä, käskien noudattaa

tyyneyttä, -- sellaista tyhmyyttä! Gust ei osannut koskaan ottaa

asioita ylhäältä päin, niinkuin asema vaatisi. Hän vilkasi arasti

Fanniin, joka kovin harmissaan ja pahoilla mielin oli kuunnellut hänen

määräyksiään, sitten hän vilautti Miladan rahalaukkuun, mutisi pari

sanaa ja hävisi. Hän oli tyytymätön itseensä ja pahalla päällä, jumala

tiesi mistä, hakien hattuaan ja päälystakkiaan. Milada antoi ne

hänelle. -- Miladakaan ei huomannut omaa kiihtymystään, että hänen

verensä kiehui, hänen ruskeat poskensa hehkuivat, että hänen kätensä

vapisivat ja kouristuivat, kun hän piti Gustin takkia kädessään.

Silläaikaa Gusti ajatteli harmistuneena itsekseen: Joszi ja Seidner

nauravat katketakseen minun uutta hyväntekeväisyysyritystäni.

Gust oli jo kerran ottanut pienen palelevan pojan kotiinsa, jonka oli

tavannut koditonna kadulla. Seuraavana aamuna poika oli kadonnut,

vieden Gustin kellon ja lompakon.

Gust vihasi kaikenlaisten entisten tyhmyyksiensä uudistumisia ja

kaikkea, joka teki hänen rakkaan minänsä naurettavaksi toisten

silmissä. Siksi sanoi hän Miladalle sangen kuivasti:

-- Näyttäkää tämä omalle lääkärillenne! Tauti on mennyt liikaa

pitkälle, se vaatii tarkkaa hoitoa. --

Milada sanoi: Te ette tule siis enää takaisin taloon? Miladan sanoissa

piilevä hillitty pyyntö sai Gustin heltymään.

-- Minä en tahdo sekaantua Lambergin tehtäviin, sano Gust vältellen.

-- Lamberg ei sitä sure. Täällä on niin paljon autettavaa. -- Ehkä, --

tulette toki kerran vielä tänne.

Hattu kädessä meni Gust käytävästä kadulle. Päätään pudistaen ja

sisällään miettien ja hautoen äskeistä tapahtumaa, joka hänelle ei

usein sattunut, kulki hän tietään tavanmukaisesti kahvilansa ovelle,

viivähtäen, sillä hän ei sinne olisi mielellään sisään tahtonut astua.

Häntä inhoitti toverit, etenkin Joszi, joka nyt utelisi häneltä

kaikkia, viskaten hänen ylitsensä komppasanoja niputtain. Totta

totisesti hän ei olisi nyt sillä vastaanottopäällä. -- Ei hän tätä

asiaa niin tunteelliseltakaan kannalta ottanut, mutta ei hän sietänyt,

että sitä pilkattiinkaan! --

Gust painoi kätensä syvälle päällystakkinsa taskuihin. -- Hm, --

voisihan hänkin kylmäverisesti pistellä, jos ne alkaisivat. Mutta

senkin ne ymmärtäisivät väärin tulkitsemattomalla tavallaan ja

urkkisivat hänen tekojansa. -- Tahi kertoisiko hän yksinkertaisesti

niin, kuin asia oli tapahtunut. -- Kaikkea muuta saattoi kertoa, mutta

tunnustaa tuo juttu, miten tyttö oli itsensä peittänyt, miten Milada

oli katsahtanut häneen ja miten hän, Gust, oli siitä punastunut, se on

mahdotonta. Se oli yksinkertaisesti tyhmästi tehty! Eikä hän voinut

kellenkään myöntää, ei edes Joszille, joka oli hänen paras ystävänsä ja

jota hän kovasti kunnioitti, että tämä juttu oli kovasti painunut hänen

mieleensä. Mutta hän tapasikin ystävänsä väittelemässä erästä

viisaustieteellistä kysymystä. -- Joszi istui katsellen julman

tyytyväisenä sojottavia sääriään tervehtien Gustia sivumennen, vaikka

tämä istahti kovin vakavan näköisenä.

Helpotuksen huokauksella ajatteli Gust: hän ei olekkaan lörpötellyt

asiasta, siis hänkin ottaa asian inhimillisen vakavalta kannalta. Tämä

lisäsi Gustin pelottavaa kiintymystä asiaan.

Kotimatkalla kertoi Gust ystävälleen Fannin onnettomuuden

yksityiskohdat.

Joszi nyökäytti päätään ja puhalteli sikaaristaan savuja ja sanoi: --

Parasta on pitää kaikkia naisia loitolla itsestään. Tuonlaisia pitää

varsinkin varoa, sen neuvon annan sinulle.

Gust tunsi taas, kuinka hän punastui... Toisen kerran hän punastui

samasta asiasta tänään... Heikkoutta! -- Kuule Joszi, miten sinä olet

tuohon lopputulokseen johtunut?

-- Noin mailmanrannalla! Tämäkin asia on herättänyt minussa vanhoja

muistoja. Minä olen kyllä itsekin rappiolla... Joszi oli hyvin

harvapuheinen, kun oli kysymys hänen menneisyydestään. Mutta tässä

tunnelmassaan antoi Gust niille kahdenkertaisen merkityksen.

-- Oletko sinä ollut ennen tekemisissä näiden tyttöjen kanssa? kysyi

Gust jännitettynä.

-- Heidän? -- Jumala nähköön! -- Mutta olen nähnyt melkein samanlaisen

kauniin elämäntarinan. Long long ago! (kauvan aikaa sitten!) siksi, jos

tahdot kuulla kertomuksen... Joszi viskasi sikaarin pätkän kadulle. --

Minä olin silloin nuorempi kuin sinä nyt... olin täydellinen ritari

moitteeton ja vaeltava rakkausonnen etsijä. Eräänä iltana, niinkuin

tänäänkin, pelastin tytön erään sikamaisen miehen käsistä. Se tapahtui

kahvilassa. Mies antoi tytölle kymmenen guldenia, -- siksi piti tytön

tehdä, -- hyi saakeli, -- katkasi Joszi puheensa... sattui, että minä

rakastuin silmittömästi tyttöön. Minä uskoin, piru vieköön, -- että

tämä nainen oli koko laajasta mailmasta juuri minun tähteni syntynyt ja

kasvanut, enkä minä saisi sitä onnea antaa luisua millään käsistäni.

Hän sai minut niin mielettömän vakavaksi, ettei kukaan nainen ole

voinut enää sitä tehdä eläissäni. Minä rupesin kärsivälliseksi, hyväksi

ja ahkeraksi ja kunnianhimoiseksi, -- mitä vaan haluat. Joszi sytytti

paperossin, jatkaen: -- Paljon rahaa maksoi minulle, poikaparka,

eroittaa tyttö imijöistä. Kiitin Jumalaa, kun hän pääsi niistä irti.

Kun tyttö astui uuteen huoneeseen, itki hän... Minä en tahtonut hänen

kanssaan asua -- sillä, -- elä naura minulle! -- minä aijoin hänet

naida. Ja rääkätty, poljettu nainen, ajattelin minä, viihtyy parhain

yksinäisyydessä. Minä kuvittelin nimittäin, että kaikki, mikä oli

miestä, inhoitti häntä. Ja jos minä en häneen itse koskisi, tulisi

hänestä taasen puhdas nainen.

-- Lorun loppu oli se, -- Joszi heitti pois puoleksi poltetun

paperossinsa, -- että hän rupesi suhteisiin leipurin kanssa, -- Joszi

nielasi jotain ja yski. -- Tämän kertoi postinkuljettaja minulle

vihastuneena siitä, kun tyttö ei suostunut hänen kanssaan suhteisiin.

-- Tyttö ei kieltänytkään syytöksiä. -- Hän sanoi, ettei hän voinut

elää ilman miehiä, -- ja kun, -- minä en tahtonut, -- sanoi hän, --

otti hän leipurinsällin vuoteeseensa. Syntyi vaitiolo, -- Sinun ei

tarvitse hakea selitystä eikä puhua mitään. -- Tässä laulussa ei ole

mitään loppusointua. Se on jokapäiväinen ruma asia, väritön niinkuin

minun koko elämäni on oleva. Se on yksi niitä kertomuksia, jonka

jälkeen kuulijakunta katselee mielipahalla ympärilleen kysellen: suokaa

anteeksi, onko tämä leikkiä?

-- Sehän oli anteeksiantamattoman hävytöntä. -- räjähti Gust sanomaan.

-- Anteeksiantamattoman hävytöntä? -- Sen sanoin itsekin alussa. Ja

tapahtuman herättämä mielenliikutus piti minua kuukausia jännityksessä.

Minun vanhalle Aatamilleni oli erittäin hieno kuvailla, että olin

saanut kärsiä tavattoman hävytöntä kohtelua, se karkoitti ankarimman

tuskan, vaikka se kidutti hermojani ja jäykistytti toimintakykyni.

Mutta myöhemmin kuultuani, että toverini, tavalliset poropeukalot,

olivat saaneet kokea ihan samaa ja kertoivat sen olutpöydän ääressä

(sulkumerkkien sisässä selitettynä, niitten kertomusten sankarit olivat

olleet vielä paljon taitavammat kuin minä), silloin vedin paksun viivan

yli koko jutun ja yritin unohtaa sen perinjuurin. Silloin hirtin vanhan

siveysopin ja rauhoituttuani kuiskin omaan korvaani: Miten sinulla oli

oikeus vaatia, vanha ystävä, että tuo olento voisi niin irtaantua

entisistä tavoistaan, että häneltä saattoi vaatia, jotta hän rupeaisi

elämään sinun tarkkaan viivoitetun sääntösi mukaan. Sinun miehuullinen

luomisvoimasi sinut petti. Lapsellesi voit antaa kasvojesi piirteet,

mutta toiselle yksilölle et voi pakoittaa sinulle mieluisaa uutta

luonnetta. Se oli korkeinta suuruuden hulluutta, uskoa, että saatoit

omin röyhkein voimin asettaa naisen piiloon paheilta, joita hän vuosia

oli harjoittanut, joilla hän oli myrkytetty kuin alkohoolilla ja

vaatia, että tuo nainen hyväksyisi sinun itsekieltäymyksesi kiusottavia

kouristuksia. Ja sille kannalle olen jäänyt. Minä en ota mitenkään

veljellisesti osaa kohtaloosi. Jonkin syyn seurausten lain johdosta

olen tullut muistaneeksi tämän jutun. Siinä kaikki. Hyvää yötä! -- Olet

jo kotona.

-- Tule luokseni, Joszi. Juokaamme lasi asian johdosta. Se tekee

sinulle hyvää.

-- Piru vieköön, poika. Älä kohtele minua kuin tyttö, jolla on

sisätauti! Mutta esityksesi ei ole hassu. Juokaamme asian muistoksi,

virkistäkäämme velttoja suoliamme roomalaisella nesteellä! Minä kaipaan

kaipaamista. Toista se sana, Gust! Sillä on syvä merkitys!

Joszi seisahtui Gustin kotipihalla levittäen käsivartensa.

-- Oi, Olly Polly! Sinua kaipaamme tänä yönä, jotta voisimme viettää

iltamme kunnon kreikkalaisella tavalla. Sinä olet puotimamselli, jolla

ovat kaikkein siroimmat lanteet ja jaloimmat rinnat... Minun

pakanallinen kauneusaistini juhlisi, jos sinä ilmestyisit tuon pilarin

taa... Joszi tuijotti Brennerin talon pihan synkeyteen, -- ja huutaisit

jäljittelemättömällä pikkuvanhalla äänelläsi: Älkää puhuko vedestä.

Minun on nälkä, että näköä haittaa. -- --

Gust hymyili. Hän oli oudon haaveksivassa mielentilassa ja ystävän

juhlallisenhassut purkaukset antoivat hänen syvemmin tuntea

haaveittensa ihanuutta. Joskus järki osoitti hänelle selvästi:

porttoja, -- ammattikiemailua -- likkapaikka-rahanhimoa. Mutta samassa

kuohui hänen nuoresta sydämmestään kuuma verivirta, joka pyyhkäsi

vastenmielisen varottajan pois mielestä.

Ensi kerroksessa seisahtui Joszi. -- Tässä puhuen, millainen on

suhteesi Brenner vanhempaan? Gust kohautti olkapäitään. Noustessaan

portaita sanoi hän: Ukko urkkii tekojani -- kuten aina, -- vastaa

tuskin tervehdykseeni, mutta on sangen kohtelias, kun pyydän rahaa.

Ikävystyttävä on! -- Kaikki on niinkuin ennenkin. --

* * * * *

Seuraavana päivänä Gust Brenner soitti jälleen Punatalon kelloa. Älkää

toki luulko, että -- --! Hänen kasvoissaan oli velvollisuuden tunteen,

hillitsemisen ja päättäväisyyden ilme. Kun hän varhain aamulla oli

arvostellut omaa itseään, hymyili hän vähän iltaselle haaveilulleen

kuitenkin tuntien jonkinlaista mielihyvää. Hän tunsi itsessään

erityistä lämmön ylenpalttiutta. Yö oli ollut pitkä ja kuuma. Hän näki

Joszin, joka kuorsaten makasi sohvalla vaatteet yllä ja huolimattoman

näköisenä, kaulaliina oli noussut niskaan saakka, kaulus oli hiestä ja

viinistä pehmennyt ja ryvettynyt.

-- Hm, -- hän on toki -- huolimatta suurista ansioistaan hieman liian

paljon luhvariluonnetta, tuo rakas Joszi, -- hiukan déraciné

(kannaton). --

Gust käytti usein ranskalaisia sananparsia. Se oli jäännös siltä

ajalta, jolloin hänen ja hänen äitinsä välinen kieli oli ollut ranska,

mielenosotukseksi poroporvarilliselle isälle... Joszia ei saanut

lausumaan sanaakaan. Hän ryöhäsi vaan kääntyen seinään päin.

-- Hm, -- yö on ollut kummallinen. Olin juonut vähän liikaa viiniä, --

hyvä Jumala, -- pitää kunnolleen levätä sen jälkeen ja järjestää

asioitaan.

Gust otti Joszin hopeakellon lattialta. Se näytti mykkänä ja syyttävänä

kolmatta tuntia.

-- Oi, -- sanoi Gust häpeissään.

Hetken kuluttua hän meni kylpemään, ajoi partansa. Ja puhtaalla

ihollaan tuntien puhtaitten vaatteiden viileyden synnyttävän

hyvinvoinnin, meni hän aamulla kahvilaansa -- Sill'aikaa hänen

toverinsa raappi vastenmielisesti räkää kurkustaan, kiertyen nukkumaan

nukkumasta päästyään.

Gust ei ollut vielä muistanut Punataloa. Ehkä sen kuva hetkeksi välähti

hänen mielessään, mutta periaatteen miehenä lykkäsi hän sen sopivampaan

aikaan. Kun hän joi aamu-trabukoansa, rupesi hän laajemmin muistelemaan

eilispäivän tapahtumia. Hän seurasi niitä ajallisessa järjestyksessä

aivan kuin sivultakatsoja, arvostelija, aivan kylmäjärkisesti.

Ensin hän muisti käyntinsä tyttöpaikassa, sen taloudenhoitajattaren ja

hänen suuren rahalaukkunsa, erään tyttöparan onnettomuuden, ensi

avunantinsa... Kaikki tuo oli hyvin joka-aikaista. Ehkä Fanchonin tuli

kylmä, kun hän peitti itsensä. Toinen tyttö, joka oli valesivistynyt

ehkä, tahtoi säästää lääkärinmaksut Lambergilta. Oli käytännön

ihminen...

Edelläpuolenpäivän Gust vietti tapansa mukaan sairaalassa, sitten

hän söi aamiaisen Joszin seurassa talolla, livisti kumminkin

kahvilaseurastaan, sanoi olevan itsellään muita hyvin tärkeitä

tehtäviä, -- ammattitöitä -- lisäsi hän, ja painoi puolen tuntia

myöhemmin Punatalon oven messinkistä kellonnappia.

Portinvahdinrouva aukasi, sisäkkö ryntäsi paikalle tervehtien

kohteliaasti, ja kysyen, tahtooko hän tavata jotain erikoista neitiä.

Gust vastasi karkeasti, että hän tuli katsomaan, miten se neiti jaksaa,

jonka hän eilen leikkasi ja sitoi.

Sisäkön kasvot venyivät vakaviksi. Hän sanoi: Odottakaa hetkinen -- ja

naputti Millerin huoneen ovelle.

Gust jäi epätietoisena seisomaan kiroten noloa asemaansa, johon oli

antautunut. Silloin ovi aukesi ja Miller astui ulos suu messingissä.

Miller oli saanut tietää, että tuo vaaleatukkainen lääketieteen

ylioppilas Gust Brenner oli upporikkaan rautakauppiaan Brennerin ainoa

poika ja perillinen ja Miller oli sen verran liikenainen, että hän

tahtoi mitä lämpöisemmin kannattaa sellaisen miehen lähestymistä

Punatalon asukkaita.

-- Oi, herra tohtori, me olemme äärettömän kiitollisia... te olette

liian ystävällinen!... Miller painoi nappulaa vetäytyen huoneeseensa.

-- Neiti Miladalla on oleva kunnia pitää teille seuraa. --

Gust nousi portaita ylös. Ensi kerroksen portaissa tuli Milada

puolitiestä häntä vastaan.

-- Voi, kuinka olette hyvä, -- sanoi Milada hengittäen syvään.

-- Miten hän voi, -- kysyi Gust.

-- Koko yön on hän vaikeroinut, -- vastasi Milada ottaen takin Gustin

yltä, -- hänellä on myös kuumetta.

-- Onko Lamberg käynyt täällä, -- kysyi Gust hiukan pahoillaan.

-- Ooh, -- sanoi Milada, -- ei hän niin vaan tule. -- Minä mittasin

kuumeen.

-- Tekö? Vai niin. -- Gust hämmästyi, eikä voinut sanoa mitään. -- Myös

häntä hämmästytti tänään Miladan ihmeelliset kasvot...

Noitten suurten, harmaitten silmien ohi ei tahtonut voida kulkea

käytävässä.

-- Missä hän nyt on, -- kysyi Gust kärsimättömänä.

Milada kulki edellä, aukasi Fanchonin huoneen oven...

Tällä kertaa koetti Gust saavuttaa opettajansa auktoriteetin, hän

yritti jäljitellä vanhempien lääkärien liikkeitä, katseita ja

häikäilemätöntä hyvänsuopeutta.

Fanni makasi kalpeana ja apeamielisenä vuoteellaan. Paksu vaalea letti

oli valunut siististi palmikoituna pääalukselta lattialle.

Vuoteen vieressä istui tyttö, joka teki käsitöitä. Tyttö oli komean ja

rohkean näköinen, ja nousi heti poistuakseen! --

-- Jää, -- sanoi Fanni itkevällä äänellä.

-- Minä palaan pian.

-- Hän tekee minulle pahaa.

Bine silitti hyväillen kättä, joka häntä pidätti...

-- Minä menen, herra on hyvä sinulle, -- ja tyttö kumarsi kömpelösti.

Se kunnioitus, joka hänelle suotiin, karkoitti Gustin mielen

ärtyisyyden. -- Miten voitte, -- kysyi hän ystävällisesti.

-- En niin hyvin kuin te.

Gust nauroi: -- Mitä te minusta tiedätte? -- Siis! -- Hän nosti

käsivarren. -- Kaikkialla puhkee paahkoja, -- mutta ne eivät ole enää

niin pahoja. -- Ne me tukahutamme jo alussa. -- Hänellä ei ole enää

kuumetta, -- kuulkaa, herra professori.

-- Se on siksi, ettei hän ole saanut syödä muuta kuin maitoa, -- väitti

Milada.

Gust aukasi siteen, puristi mädän haavasta, pesi sen ja sitoi sen

uudelleen... Hän teki sen jotensakin varmasti ja niin nopeaan, että

Fanni ei ehtinyt huutaa eikä vikistä.

-- Te ymmärrätte paljon, neiti Milada, sanoi Gust huvitettuna, -- minä

olen pian liikaa.

-- Ette suinkaan, -- huudahti Milada lämpöisesti, katsahtaen Gustiin,

jonka katse liukui epävarmana hänen ohitsensa.

-- Särkee, alkoi Fanni puhua, sillä hänestä tuntui kuin molemmat eivät

olisi huomanneet häntä kyllin, -- miten pitää nukkua? -- Tuota -- ja

tuota -- joka paikkaa pakottaa... Ja syhyy niin kovin.

-- Sitten pitää teidän ripottaa siihen paikkaan lääkejauhoja, -- sanoi

Gust lohduttaen. Hänen jöröytensä hälveni, kun hän oli ruvennut

osaamaan näytellä osaansa lääkärinä, pienet paahkat voitelette

salisyylilaastarilla. Tiedättekö, miten se käy?

-- Rikotaan vähän pintaa... sanoi Milada.

-- Kas vaan ajatteli Gust, -- hän on kai ollut sairashoitajatar ja

muistaa vähän entisestään, mutta älykäs hän on kaikissa tapauksissa. --

Ja Gust tunsi, kuin olisi kiusottava paino pudonnut hänestä tämän

havainnon jälkeen.

-- Voiko kirjoittaa reseptin täällä?

-- Teidän täytyy tulla minun huoneeseeni.

-- Tulkaa vielä takaisin tänne tänään, rakkaani, -- rukoili Fanni. --

Mitä saan syödä? Milada ei anna minulle kerrassaan mitään.

-- Se on oikein. Te saatte syödä vaan soppaa, maitoa, valkoista lihaa,

ei mitään ryyditettyä -- eikä väkijuomia.

-- Ennen olen syömättä.

-- Niin, Fanni, nyt et saa enää kerjätä konjakkia.

-- Onko sekin väkijuomaa?

Gust meni kiireesti käytävään. Milada tuli perästä kasvot kouristuksen

tapaisesti hillityt. Sitten he antoivat tunteilleen vallan. Milada

laski kätensä helmaansa taivuttaen yläruumiinsa eteenpäin ja nauroi.

Gust laski kätensä selän taa nojautuen seinään yhtyen nuorekkaan

Miladan iloon.

-- Mitä se on? -- huusi Fanni loukkaantuneena. Milada veti Gustia

hihasta, johtaen hänet loitommalle ja sanoi. -- Minä selitän hänelle

asian.

-- Ei se ole tarpeellista, -- vastasi Gust seuraten Miladaa hänen

huoneeseensa.

Huoneessa oli pieni pöytä asetettu ikkunoitten väliin

kirjoituspöydäksi. Huoneessa ei ollut nimeksikään sitä väkevää,

kuvaamatonta hajua, joka vallitsi Fannin huoneessa ja joka oli Gustia

hiukan liikaa vaivannut. Ikkuna oli auki, ja raaka, kostea ilma virtasi

huoneeseen. Huone oli jokapäiväisen käytännöllisesti järjestetty kuin

ylioppilaskamari. Siitä puuttui vaan se epäjärjestys, joka vallitsi

ylioppilaan huoneessa, missä oli viskattu sinne tänne alusvaatteita,

kirjoja ja tupakkavehkeitä. Täällä vallitsi ankara järjestys.

Milada antoi Gustille mustetta ja kynän aukasten paperilaukun. Hän

korjasi omat paperinsa nopeasti pois ja Gust istui pöydän ääreen. --

-- Tätä kirjoituspöytää näytään käytettävän, -- ajatteli Gust

kirjoittaessaan. -- Siis pitää kolme kertaa päivässä pestä syhyvät

paikat haalealla vedellä ja ripottaa niihin jauhoa. -- Paahkat voi

voidella laastarilla; kyllä ne vielä uudistuvat, mutta ne ovat vähemmän

vaaralliset.

Gust puhui kääntyen taaksepäin. Hänen silmänsä sattuivat silloin

huoneen kirjavarastoon, joka oli piirongilla. Niitten kultakirjaimiset

selät saivat hänet pahemmin ymmälle, kuin lukuisat maalipöntöt Fannin

huoneessa. Hän luki kirjojen nimet: Marxin Kapitaali... Yksityinen ja

hänen omaisuutensa, -- Parerga ja paralipomena, -- Voima ja aines, --

Bebel, -- Fournier -- häntä pyörrytti. Hänen päässään pyöri ajatuksia,

jotka pakottivat aivoissa. Mikä oli tämä nainen ja miten hän oli

tällaisessa paikassa? Oliko tämä uusi, harvinainen keino vietellä

miehiä? Hän nousi äkkiä seisomaan. Silloin hänet kohtasi surullinen

katse, joka oli vakava, ymmärtävä, -- arvoituksen kaltainen Gustille.

Milada oli puoleksi auaissut huulensa, mutta hän vaikeni... hän painoi

lisäksi päänsä alas, niin että Gust näki paksut ruskeanpunervat

palmikot, jotka kiertyivät pään ympäri.

Gust haki sanaa, jolla olisi voinut sovitella lyhyen, selittävän

lauseen...

Milada kohotti päänsä ja sanoi hitaasti, vaatimattomana, sanojaan

punniten.

-- Te olette kovin hyvä.

-- Hyvä mies, tahi toisin sanoin, tyhmä, -- ärähti Gust karkeasti

harmitellen, että oli joutunut näin likeisistä asioista keskustelemaan.

-- Oletteko ollut sairaanhoitajatar? -- sanoi hän heti sen jälkeen.

-- En ole koskaan sitä ollut.

-- Oletteko käynyt ylioppilaskamareissa?

-- En ole asunut tätä katua loitommalla, -- sanoi Milada, -- olen

syntynyt täällä, -- en tunne paljoa muuta maailmaa.

-- Miten tämä on selitettävissä, -- sanoi Gust lyötynä, katse

harhaillen kirjojen yli.

-- Minulla on ollut muutamia vuosia ystävä, -- ihmeellinen opettaja,

joka on lämpimästi minua holhonnut. -- Minä, -- Milada sivalsi otsaansa

ja puhui hyvin nopeaan seuraavan, -- olin jo kovin rappiolla. Olin

menettänyt kaiken itsekunnioitukseni, -- kun Horner tuli. -- Tunnetteko

apu-opettaja Hornerin?

Vastaamatta kysymykseen räjähti Gust sanomaan: -- Miten

teidänkaltaisenne nainen voi elää tällaisessa talossa? Miten voi

ihminen, jolla on ollut älyä oppia tuo kaikki, kestää tässä

ympäristössä!

-- Minua tarvitaan, vastasi Milada hiljaa.

-- Oletteko osakas?

-- En.

-- Onko teidän pakko, -- Gust yski, -- tarkoitan, täytyykö teidän

täyttää tämän talon tehtäviä, -- tarkoitan sellaisia. --

-- Ei enää.

Äkillinen raivo valtasi Gustin. -- Se on häpeällistä, -- mutisi hän

itsekseen, --... Ei, ei, ei, se on tuhatvertaa häpeällistä! --

Vaistomaisesti paeten etsi hän oven.

-- Tuletteko huomenna, kysyi Milada liikahtamatta paikaltaan.

Gustin siniset silmät tummenivat, hän hypisteli hermostuneena

englantilaiseen malliin leikattuja viiksiään.

-- Olenhan alkanut tämän hulluuden, pitää kai se lopettaa, sanoi hän

karkeasti.

Miladan kasvot jännittyivät mielenkiinnosta. Noin hän ei saanut

poistua. Ei saanut. Hänen piti katsoa Miladaa silmiin viimeisen kerran,

ennenkuin katosi ainiaaksi.

-- Saako Fanni nousta vuoteeltaan, -- kysyi Milada äkkiä tietämättä,

mitä kysyisi.

Hän saavutti maalinsa. Gust kääntyi katsoen Miladaan pistävästi.

-- Te olette tarkka liikkeen harjoittaja, -- sanoi hän.

-- Onko teillä mitään liikettä vastaan? -- antoi hän takaisin.

-- Minä halveksin sitä, että kokoatte kultaa noitten kurjien olentojen

kustannuksella.

-- Tiedättekö, että useat noista olennoista, esimerkiksi Fanni, olivat

niin tyystin huonon ravinnon kuihduttamia, että heidän oli pakko ryhtyä

tähän ammattiin. He olisivat muuten täydelleen sortuneet. Tämä talo

antaa heille toki välttämättömimmät elintarpeet.

-- Ja he eivät täällä sitten sorru -- Fanni myös, -- Gust jäljitteli

Miladan puhetapaa.

-- Olette oikeassa, -- myönsi Milada kovin vakavana, -- heidän täytyy

sortua kaikissa tapauksissa.

-- Minun mielestäni on sangen surullinen liike se, joka heitä auttaa

sortumisessansa.

-- Te syytätte liikettä siitä, -- vastasi Milada lyötynä pudistaen

päätään. -- Liike on vaan järjestynyt taloudellinen ilmiö, joka on

syntynyt siksi, että sen tarve on laajalle ja voimakkaana levinnyt,

esiintyen kaikilla kaduilla.

-- Elämä vaatii uhreja. Mutta tässä on kysymys yksilön

kunniantunteesta, -- sanoi Gust rikkiviisaana vetäen päällystakin

yllensä.

-- Vahinko vaan, että nälkä ja epätoivo on usein voimakkaampi kuin

kunniantunto, vastasi Milada puoliääneen.

-- Nälkä ja epätoivo! -- Ijankaikkinen vanha laulu, jota vedetään joka

tapauksessa! -- Miks'eivät nämät kylläiset heitä pois kahleitaan? --

Gust teki tyttöjä osoittavan liikkeen. -- Nuo monet, kaikki, -- --

tekin!

-- Muutamat ihmiset ovat tuomitut kantamaan kahleita.

-- Niin, koska ne ovat hopeasta, -- nauroi Gust astuen portaita alas...

Koko päivän kesti tätä samaa tunnelmaa Gustissa; häntä repivät mitä

ristiriitaisimmat mietteet. Yön tullessa ja laskeuduttuaan levolle,

kokoontui hänessä kaikki, joka häntä kiihoitti ja se kiertyi hyvästi

erään salaperäisen, hengitystä tyristyttävän odotuksen keskustaan, joka

teki joka lähentelevän harkinnan ja mielenlujuuden tyhjäksi, sulautuen

rohkeisiin unelmiin.

Viimeinen ajatus, joka jäi nukkuessa hänen mieleensä, oli tämä:

-- Huomenna näen hänet jälleen!

* * * * *

Seuraavana aikana tuli nuori lääketieteen ylioppilas joka päivä

Punataloon. Fanchonin haava parani häiriöttä, ja Gust hoiti häntä vielä

sittenkin, kun hän aikoja sitten jo esiintyi salissa. Fanni meni

vuoteeseensa juuri vähää ennen, kuin "tohtori" -- siksi Gust kutsuttiin

lyhyesti talossa -- tuli. Hän vikisi ja ähkyi vähän, antoi mitata

kuumeensa, määrätä ruokalajeja, vähän itseään sääliä, vähän lohduttaa

ja hyvitellä.

Se vieroittava tunne, joka alussa oli syntynyt Gustiin tässä

ympäristössä, hävisi, sittekun hän oli saanut katsastaa talon

asujainten jokapäiväiseen elämään. Hän hylkäsi siksi sen ivallisuuden

ja ylimielisyyden, jolla hän panssaroi joka ilmestyvän epävarmuuden ja

hämillejoutumisen tunteen itsessään. Hän esiintyi jo päättävänä ja

vapaana, ja hänen todellinen rakastettava luonteensa pääsi hänessä

voitolle.

Gustin lapsuus oli ollut kovin yksinäinen. Häntä vieroittivat ihmisistä

naisten oikut ja kaikenlaiset vihollismieliset vaikutukset.

Ylioppilaana häntä hallitsivat vanhemmat toverit; etenkin Joszin

ylimielinen maailmantuntemus ja Seidnerin juutalainen väittelytaito,

joten hän, äitinsä hemmoittelema poika, aseetonna ja avuttomana aina

näitten seurassa joutui alakynteen.

Kuitenkin oli hänessäkin taistelu-intoisia ja itsenäisiä haluja, jotka

vaan vuottivat tilaisuutta päästäkseen irralleen hallitsemaan asemaa.

Täällä Punatalossa oli hänellä siihen tilaisuutta. Riittäisi hyvinkin

käyttää tutkintoväliaikansa näitten tyttöjen tutkimiseen ja

lääkitsemiseen.

Gust antoi varovaisesti lääkemääräyksiä, antoi vaan heidän käyttää

sellaisia pulvereita ja salvoja, joita sivistyneet maallikotkin

tuntevat ja vaaratta käyttävät ilman lääkärin neuvoa. Mutta ei voinut

kieltää, että hän Milleristä portinvahdin rouvaan asti oli tehnyt

auktoriteetin vaikutuksen tässä talossa. Se kutitti hänen

itserakkauttaan ja tyydytti hänen sisäistä suuruuden haluansa, josta ei

puuttunut vakava taipumus auttaa siellä, missä apua kaivattiin. Hän

sanoi itsekseen, että hänen Punatalo-käynnillään oli vakava ja syvä

syy. -- Se aate häntä elähytti, että hän, ylhäisön jälkeläinen, oli

kohtalon määräämänä tullut näitten rappiolle joutuneitten ja lain

suojaa vailla olevien auttajaksi niin ihmisenä kuin lääkärinä.

Koska kristinuskon lähetyssaarnaajat, ajatteli Gust itsekseen, --

lähtevät mustimpaan Afrikaan, antautuen varmaan vaaraan tietämättä,

menestyvätkö ja sen ottavat tehtäväksi vaan tehdäkseen parista

neekerisielusta katoolilaisia, -- miks'ei jokin ylioppilas uskaltaisi

tunkeutua porvarillisen yhteiskunnan turvista ammattihaureuden

erämaahan ja korpeen?!

Hän kulki siksi joka päivä kasvanein itsetuntoin hyvin laitettua,

mukavaa kärsimyksen tietä kertomatta siitä kuitenkaan rahtuakaan

ystävilleen.

Hänen sankarimoinen, päättävä luonteensa ei pitkiin aikoihin olisi

jaksanut vielä kestää Joszin pitkäveteistä "Kas vaan" lausetta tahi

Seidnerin purevaa ivahyökkäystä.

Tuskin hän oli astunut Punatalon ovesta sisään, ennenkuin kaikki, jotka

vaan eivät nukkuneet, jättivät huoneensa kiirehtien häntä vastaan. --

Häneltä kysyttiin yhtä ja toista, toivottiin apua, pyydettiin lohtua,

neuvoja, lääkettä, parempaa ruokaa, tahi ennen kaikkea, että

Miller-eukko kustantaisi heille viiniä, -- ainakin kerran päivässä. --

Gustin käynnit saivat vaihtelua Punatalon muuten yksitoikkoiseen

elämään.

Huomaamatta itsekkään oli Gust muuttunut tyttöjen läheiseksi ystäväksi.

Hän kertoi heille sairaalajuttuja, ylioppilasvitsejä, matkakaskuja. Hän

tunsi kaikki uutuudet siinä korttelikunnassa, missä Punatalo ja

sotilassairaala sijaitsivat ja jutteli niistä viattomalla tavalla.

Tytöt ottivat kiitollisina ja halukkaina joka huvituksen vastaan,

arvostelivat joka yksityisseikan joka taholta, toistivat vanhoja

juttuja, joita hän kertoi, kuin olisivat ne olleet uusia, jännittäviä

ja hauskoja.

Gust toi elämänhengähdyksen taloon. Oli aivan ihmeellistä, miten paljon

saattoi herättää vähitellen eloon ahdistetun ja murjotun naisellisuuden

alta vekkulimaisuutta, iloa ja kompasanojen latelemistaitoa. -- Tytöt

eivät ollenkaan olleet röyhkeitä ja irstaita. -- He keksivät mitä

viattomimpia lapsenleikkejä, mitä veitikkamaisimpia temppuja

nauraen katketakseen, kun saivat Gustinkin yhtymään tähän

koulutyttöylenpalttisuuteen.

Gust tunsi Goethen runoja liian vähän muistaakseen tähän tilaisuuteen

sopivan runosäkeen, jonka olisi voinut sata kertaa todeksi vannoa.

-- Porton ensi viettelykset muuttuvatkin puhtaiksi. --

Gust ei likimainkaan osannut ottaa sitä nuorten voimalla leiskuvaa

tunnelmaa, joka tästä lähtien talossa vallitsi, omaksi ansiokseen.

-- Vaan kuitenkin ainoastaan hän, tuo nuori, herttainen mies, jolla oli

välkkyvän siniset silmät ja lujat, lämpöiset kädet, jotka suuressa

innossaan aina auttivat, missä apu oli tarpeellinen, oli se, joka tämän

kevät-ihmeen aikaan sai.

Gust oli jotensakin vähän aistillinen, harkitseva luonne niinkuin hänen

kovin hienotunteinen, sairaalloisen herkkä äitinsäkin oli ollut. Kuin

äiti hän piti kaikesta siitä, joka oli siroa, valoisaa ja kaunista,

kaikesta, joka aisteille oli mieluisaa. Hän ei ryhtynyt kuitenkaan

nauttimaan kovin kourin; hän ei pitänyt karkeista nautinnoista eikä

lihanhimon hurjisteluista.

Hän ihaili kovin kaunista Arrigazzia, mutta hän ei ärtynyt

sukupuolisesti, kun tämä, valittaen luuvaloa, makasi alastomana,

tuoksuen hyville voiteille, vuoteellaan. Gust hieroi kipeät olkapäät ja

peitti hänet sitten huolellisesti, -- "sillä kipeät olkapäät eivät

kestä vetoa", sanoi Gust. Tämän nuorukaisen sisäinen sielun puhtaus ja

koskemattomuus teki nämät liassa ryvettyneet naissielut vielä kerran

lapsellisen viattomiksi ja pyhiksi.

Gust puhui Arrigazzin kanssa hauskaa ja virheetöntä ranskaa, -- kieltä,

joka sai hänet muistamaan lapsuutensa ja äitinsä.

Vaitelias Karia elpyi, niin että hänen silmänsä säteilivät huomattavan

kiiltävinä, kun Gust kehui hänen kotiseutunsa vuoriston ihanuutta. --

Yhäti yritti Fanchon udella, tunsiko Gust Froh'in, ja kun Gust kielsi,

ei hän voinut sitä oikein käsittää. -- Gustin pitäisi mennä valtuustoon

ja tervehtiä Frohia Fannin puolesta, neuvoi Fanni, niin hän oppisi

tuntemaan oikean toverin.

Se henkinen välittäjä, joka sai Gustin unohtamaan räikeän

itserakkautensa, joka häntä alussa vaivasi, ja kiintymään näihin

"ilmiöihin", jotka hänen porvarilliset periaatteensa tuomitsivat

kunniattomaan häviöön, oli ihmeellinen ja hänelle vielä käsittämätön

talon "taloudenhoitajatar", tuo Milada Rezek, jolla oli egyptiläisen

patsaan muotoiset silmät, jotka näyttivät uneksivan eteläisen yötaivaan

alaisia ihmeellisiä salaisuuksia...

Miladan kylmä, näkyvästi itseensä sulkeutunut älykkäisyys, joka oli

vapaa kaikesta naiskiemailusta, veti Gustin tunteet puoleensa

vastustamattomalla voimalla, mutta Miladan personan kovuus, jota ei

voinut mitenkään väärin käsittää, ne karkeat luonteen piirteet, joilla

hän kahlehti ympäristönsä puolustaen sitä mailmalta, se loukkasi Gustin

porvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuitenkin vähitellen, askel askeleelta

lähestyi Gust häntä. -- Milada herätti hänessä uteliaisuutta, hän

synnytti Gustissa osanottoa, hän osoitti Gustille yksilön

kohtalon, antoi hänelle persoonassaan liikuttavien kuvien ja

vastenmielisyysilmiöitten kokonaisuuden, ja näytti hänelle

näkymättöminä toimivat yhteiskunnalliset syyt, jotka synnyttävät

paheitten murhenäytelmän. Lopuksi antoi Milada Gustin tuntea

itserakkauden ilon siitä, että Gust oli uskaltanut astua tähän

ihmiskohtaloiden korpeen tienraivaajana ja löytöretkeilijänä.

-- Hän herättää voimakasta mielenkiintoa -- hän ihan kahlehtii

tunteeni, -- sanoi Gust itseksensä Miladasta. -- Sellaista

mielenkiintoa lienevät herättäneet ne naiset, jotka saivat Zolankin

luomaan "Germainen" ja "Nanan." Minä olen vakuutettu siitä, että Joszi

hullaantuisi häneen. --

Tämä viimeinen lause oli muka jonkinlainen sisäinen selitys siitä

kieltämättömästä pakosta, joka saattoi Gustin kerran päivässä ainakin

halajamaan tilaisuutta saada katsahtaa Miladan loistaviin, syviin

silmiin.

-- Hän ei ärsytä minua sukupuolisesti, minä unohdan melkein, että hän

on nainen, minusta hän on ratkaisematon arvoitus, -- toisti Gust

itseksensä joka päivä omantunnonmukaisena ja varovaisena, niinkuin

sairas tiputtaa katkeraa lääkettä sokeripalaseen.

Ei koskaan juolahtanut tyttöjen mieliinkään vaatia Gustia tulemaan

illalla salonkiin tai muutenkaan antautumaan sukupuolisuhteisiin heidän

kanssaan; ei koskaan seurustellessaan kevytmielisinten ja paheisiin

vaipuneimpien kanssa kukaan lähestynyt Gustia loukkaavalla irstailulla,

eikä röyhkeällä häikäilemättömyydellä.

Milada sanoi Gustille kerran suoraan, että hänelle olisi vastenmielistä

nähdä Gustin tapaavan täällä Hornerin. Itse asiassa hän oli salannut

tohtorin Punatalossa käynnit kokonaan Hornerilta. Milada selitti

tekonsa siten itsekseen, että Gustin kiintymys taloon ei kohdistunut

erityisesti häneen ja että Horner epäilemättä käsittäisi Gustin

harrastukset väärin. Oi, voi. Näinä kaikiksi ajoiksi rusoisen valon

kirkastamina onnen päivinä, -- mietti Milada liian usein, -- onko tämä

"oikein vaiko väärin", harkitsi ja sovitteli tavalla, jota ei olisi

uskonut tuosta selväpiirteisestä, järkevästä olennosta.

Gust vastasi Miladan esitykseen: -- Olisiko kohtaamiseni Hornerin

kanssa yleiseen vastenmielinen tapaus? -- Toivoakseni se olisi vaan

Hornerille. Hän pelkää julmasti vahvoja lihaksia. Ettekö te sitä tiedä.

Se seikka on maan kuulu. -- Lausukaa vain Joszin nimi en passant

(ohimennen).

-- Niin hullu en toki ole, -- vastasi Milada hymyillen. -- Mutta

sisimmässään hän iloitsi tämän salaisuuden kuultuaan.

Kuin usein ennen, oli Horner taas alituisessa levottomassa ja

selittämättömän oikullisessa mielentilassa, jolloin hänelle ei

uskaltanut esittää mitään uutta ja odottamatonta. Miladan mielestä oli

huvittavaa säilyttää mielessään kaikki ne ihmeelliset seikat, joita hän

nyt oppi tuntemaan, joita hän hautoi sielussaan ja toivoi, sen sijasta,

että olisi esittänyt ne tuolle aina rähisevälle miehelle kylmin sanoin

ja lausein, jotka ehk'eivät olisi ajatuksia tyhjentäneet. --

Silloin nousi hirmumyrsky tässä luonnon hiljaisuudessa. Äkkiä sairastui

muuan tyttö, joka kauan oli Gustille näytellyt kipeän ja pahoinvoivan

osaa.

Se tyttö oli Putzi Bleier, joka sai kovan kuumeen, jota Putzin oma

luonteen iloisuus, eivät Gustin säätämät "inpackningit" eivätkä

Millerin raivonpuuskat saaneet poistumaan. Miller sanoi saaneensa jo

viikkoja sitten kyllin "tohtoroimisesta" talossa.

-- Putzi on yleensä veretön, heikko -- kehnosti ravittu, -- sanoi Gust

neljäntenä päivänä, -- en näe erityistä tautia, -- antakaa hänelle

paljon maitoa, -- ja jos kuume vähenee, niin antakaa paistettua lihaa

ja mietoa punaviiniä. -- Hän ei mitenkään saa nousta vuoteeltaan.

Tämän Gust sanoi neiti Millerille itselle, joka hymyili kovin

ystävällisenä hänelle.

Mutta tuskin Gust oli päässyt talon näkyvistä, ennenkuin Miller ryntäsi

raivopäänä Putzin huoneeseen haukkuen häntä aasiksi, raadoksi,

juonittelijaksi... Ja jos hänellä oli vielä aikomus pelata sairaan

osaa, niin menköön kunnan sairaalaan... Miller oli saanut kyllin

tohtoroimisesta... Jos tohtori vielä kerran pistää nenänsä taloon, niin

kadulta itsensä jälleen löytää... Jos joku sairastuu, niin kutsutaan

Lamberg ja Miller maksaa! Hänestä näyttää, kuin tuo miesriiviö

ylioppilaaksi toisi mukanaan tauteja taloon... Kokeilee ihmisillä kuin

nautakarjalla... Heti paikalla kutsutaan Lamberg taloon... Niin...

Sitten saa kyllä asian oikean ladun...

Putzi itki ja valitti, -- nousi kuumeisena vuoteeltaan ja kompuroi

saliin... Neiti Miller sai nähdä, että hän ei oikeastaan ollut

sairas... Miksi kutsuttiin tohtori Lamberg?

Milada lähetti hänet tietysti takaisin vuoteelle kuunnellen olkaa

nostaen hallitsijattarensa haukkumisia ja pistopuheita.

Seuraavana päivänä tuli tohtori Lamberg taloon. Hän näki heti, että

Putzilla oli lavantauti, sadatteli, että hänet niin myöhään haettiin

sairaan luo, määräsi Putzin heti kunnansairaalaan ja että hänen

huoneensa ja tavaransa piti sauhuttaa.

-- Noh niin, -- tämä on kaunis juttu, -- noh, nyt sen tietää, mistä se

on alkunsa saanut -- sanoi Miller sapekkaana ja purevan syyttävänä.

Miladan täytyi juosta sairaalan vastaanottokansliaan, eikä hänellä

ollut aikaa avustaa mielipuolena itseään puolustelevaa Fannia, jota

Millerin käskystä tohtori Lamberg syynäsi. --

Lamberg sanoi tuntevansa Fannin jo Goldscheiderin ajoilta saakka,...

silloin hän jo epäili häntä... Nyt olisi toki paras... että tuo "pieni

vaarallinen otus", -- Lamberg kutitti Fannia kaulasta, --

"toimitettaisiin talosta." Keuhkotautibasillit eivät ole hauskoja

asukkaita pitää huoneissaan. --

Tuskin oli Lamberg hävinnyt talon ovesta, kun Miller rupesi raivoomaan.

-- Noh nyt kannattaisi suudella rakkaan herra Gustin käsiä! -- sanoi

hän Fannille, joka ihan höperönä istua tuijotti puolialastomana. --

Toinen sai lavantaudin, toinen keuhkotaudin häneltä. -- Kyllä se oli

senkin tohtori! -- Tuli suoraan leikkaushuoneesta; ja maleksi sitten

täällä... Hän siitä nyt sai vahingon kärsiä, mutta sen hän mielellään

kesti, kunhan vaan hän itse ja muut tästä lähtien säästyisivät herran

tohtoroimiselta...

Fanni kuuli vain yhden ajatuksen... Hänen täytyi lähteä talosta. Tänne

hän oli jo kotiutunut, täällä olivat ihmiset toki ystävällisiä, täällä

hän oli "pikku Fanchon."

Hän nojasi päänsä käsiinsä... Niin paljon hän jaksoi itseään hillitä,

ett'ei näyttänyt epätoivoaan toisille.

-- Onko minun laitani siis niin toivoton, -- kysyi hän sormiensa

lomista.

-- Josko! Lamberg sanoi ett'ei hän ole nähnyt useinkaan noin toivotonta

taudinlaatua. Aivan kuin joku olisi varta vasten hänet yltäänsä

saastuttanut. --

-- Sitten täytyy minun ihan pian kuolla, -- sanoi Fanni äkkiä pudottaen

kädet kasvoiltaan. Jäytyneet laihat lapsen kasvot, silmät kauhusta

mustina, tulivat käsien välistä näkyviin.

Miller tuli levottomaksi. -- Kuolla, -- sanoi hän lopulta. -- Eihän

heti kuole, -- tyhmää lorua. -- -- Eihän Dubbekaan kuollut. Hän on

"toimessa" Ungernilla ja ansaitsee jälleen. -- Minä vaan en saanut

penniäkään, -- lopetti Miller myrkyllisenä puheensa.

Mutta kun Fanni ei äännähtänyt, rupesi Milleriä peloittamaan. Hän

kohautti olkapäitään ja meni ulos. Oven takana hän kuunteli hetken, --

vaan hän ei kuullut sinnekään äännähdystä. -- Huoneessa vallitsi kuolon

hiljaisuus.

-- Ei voi aina toisia säästää ja maksaa kaikki omalla selkänahallaan,

-- sanoi Miller. -- Puhuu muka kuolemasta ja hyppelee silkkipuvuissa

viikon perästä ympäri taloa. --

Kun Milada palasi sairaalasta, ilmoitti Miller ensi työkseen, että

Fanninkin täytyy ajaa talosta. -- Zimmermann oli antanut viittauksia,

että jos Miller lähettäisi pois henkilöitä, niin hän ottaisi niistä

pari kolme. -- Fanni saisi olla yhtenä, Putzi sopiessa toisena. --

Miladan kysyttyä, tiesikö Fanni tämän vastasi Miller:

-- Totta kai, Lamberg sanoi sen heti. --

Milada meni Fannin huoneen oven taa, mutta se oli lukossa. Toiset

kertoivat, että Fanni sanoi jokaiselle, joka yritti häntä puhutella:

-- Minä kuolen, -- minun täytyy kuolla, -- Fannin elämä on kuitti. --

-- Nyt hän rukoilee, -- selitti Bine katsoen avaimenreiästä.

-- Jumalan kiitos, ett'en minä antanut mokoman riiviön itseäni

puoskaroida, -- sanoi Arrigazzi töykeästi. Lopuksi hän olisi pomiloinut

minuunkin jotain saastaa --.

-- Kuka puhuu tuollaisia hullutuksia? -- kyseli Milada.

-- Minä annan sinulle hullutuksistasi, tuon paskakintun tähden, --

kuule sinä vaan!... huusi Arrigazzi raivoissaan kädet lanteilla... Ja

minä sanon sinulle, sinun räkäinen ylioppilaskloppisi on juuri nuo

taudit taloon tuonutkin.

Mitä tämä soimaus oli? Kuka levitti nuo myrkylliset epäilykset?...

Milada aikoi kysellä lähemmin asiaa Arrigazzilta, joka koreassa

alushameessaan oli livistänyt tyhmänä ja suurisuisena, mutta hän

hillitsi itsensä.

-- Siis Gust auttavine, yrittelevine käsineen oli viskattu lokaan, oli

valettu juorujen samealla likavedellä, kuin kaikki muukin tässä

elämässä. Tämä oli tullut niin äkkiarvaamatta, ett'ei Miladalla ollut

aikaa järjestää ajatuksiansa, -- hillitä sitä kiihoitusta, jonka se

hänessä aikaan sai.

-- Parasta oli olla kuulematta.

Hän kääntyi mennäkseen konttorihuoneeseen. Silloin juoksi Gisi hänen

luokseen, tuo vaalea, herttainen Gisi, joka oli Miladan rakkain ystävä.

Gisi kuiskasi:

-- Milada, minä pelkään kovin! -- Miksi hän teki tuon?! -- --

Miladan sisintä vihlasi tuska, -- Gisi, uskotko sinäkin -- voitko

sinäkin puhua tuollaista?

-- Oi, voi, Mila, täytyy uskoa... Kun äitini oli sairaalassa Krakaussa,

ruiskuttivat lääkärit häneen jotain, ja hänelle nousi punasia pilkkuja

ruumiiseen ihan kuin Putzille... Se on totta.

Milada tyrmistyi. -- Menkää hiiteen, oletteko kaikki hullut...

Lääkärikö, Gustiko toisi taudinsiemeniä taloon. -- Tahtoisin tietää,

kuka tuonkin häijyyden on keksinyt? --

-- Noh, tiedätkö, -- hänhän on vaan puoleksi vasta lääkäri, hänen

täytyy vielä harjoitella, ja hän ajattelee, että katunaisten kanssa voi

kokeilla. --

-- Sitä hän ei ajattele. Minä tunnen hänet. Hän on kovin hyvä! Hän

tahtoo vaan auttaa.

-- Niin, kai hän aikoi perästäpäin auttaa, mutta ensin hän kokeili, --

väitti itsepäisenä Gisi.

Aivan kalpeana pois suunniltaan istui Milada kirjoituspöytänsä

ääreen... Tämä oli siis hänen työnsä palkka! -- Sen hän sai

vastaanottaa siksi, että hän oli tunkeutunut näihin kurjuuden pesiin

ottaakseen osaa niitten asujainten elämän taisteluun. -- Ja näin he

kohtelivat häntä... Nuo naikkoset!... Nuo ajattelemattomat, tyhmät

olennot!... Kuin pöllöt ne kykkivät kasassa huutaen, kun saivat nähdä

auringon valon. -- Gust oli antanut Putzille ruiskeen, siksi että tällä

oli hurjat emätuskat. -- -- Nyt he sanoivat Gustin aikoneen tappaa

Putzin! -- -- Hänhän voisi tälle ihan nauraa... Ei suinkaan hän pane

painoa tällaisten ihmisten sanoihin! -- -- Siksi hän oli liian vahva,

liian varma, liian ylevä...

Milada katseli eteensä, hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt Gustin

iloiset silmät, jotka hohtivat lämpöä, rauhaa ja tyynnytystä niiden

katsojaan.

-- Emmekö yritä tehdä sen, mikä on välttämätöntä, -- -- emmekö?

-- Me! -- Äkkiä Miladan unelmat sekaantuivat... Missä, missä hänen

ajatuksensa harhailivat! -- Mikä viehätti häntä, mikä johti hänet

haaveksimaan Gustista?

-- Mitä hänessä tapahtui?... Gusthan oli vieras mies, vieras, tuhat

kerroin vieras. -- Hän ei aavista, mitä Milada halajaa, miten

itserakkaana ja röyhkeänä sinä uskallat tulkita hänen hyvyytensä

perussyyn. Hän voisi jäädä pois eikä ikinä enää palata. -- Onko siis

kaikkien ihmisolennon pyrkimysten päämaali itsekäs eläimellinen

pyyte?... Oliko Horner oikeassa, kun hän vastasi tähän kysymykseen

ehdottomasti myöntäen. Miladan ajatukset pusertuivat aivoissa, tulivat

luonnottomiksi. Hänen sielussaan heräsi vastenmielisyys, vihainen

halveksumisen tunne sitä vaistoa vastaan, jota hän ei uskaltanut

myöntää oikeaksi, mutta joiden valtaan hänen kaikin voimin täytyi

kuitenkin antautua. Me molemmat... Kasvavalla kiihtymisellä hän

huomasi, että tuo käsite oli hänet täysin vallannut. Hän havaitsi, että

hän kaikissa yrityksissään ja toimissaan, pyrkien kaukausimpiin

päämaaleihin kuvitteli Gustin miehenä rinnallaan. Voimattomana hänen

oli pakko antautua unelmiinsa.

-- Meidän täytyy tehdä jotain Fanchonin hyväksi, -- sanoi Milada

mielikuvituksessaan Gustille. -- Fanchon on pieni, sairas tyttölapsi,

jonka perhossielun kauhu ja murhe on jäytänyt. --

-- Tiedättekö, Gust, me emme saa antaa häntä mamma Zimmermannin käsiin,

jotta Miller saisi 75 prosenttia, eikö totta, emme voi sitä myöntää? --

Ja Milada kertoi haaveissaan Gustille Fannin elämäntarinan, tuon

kurjalistolapsen, joka ensi kerran eläissään sai lihaa syödäkseen,

silloin kun antautui rakennuksella vasta kolmentoista vuotiaana

rapparille...

-- Me söimme kaksi Frankfurtimakkaraa kastikkeen kanssa, -- selitti

Fanni äidilleen.

Äiti kuunteli nyyhkien innostunutta kertomusta siitä, miten hyvältä tuo

hieno ruoka oli maistunut, jonka hänen esikoisensa hänelle kertoi.

-- Niin, niin, sellaista minäkin kerran sain syödäkseni nuorena

ollessani, -- lisäsi äiti kateellisena.

Ulko-oven kello kilahti. -- Milada katsoi kelloaan. Oli Gustin tunti!

-- Hän oli siis talon edustalla... Nopeasti riensi Milada ulos, aukasi

talonoven vetäen hänet melkein tervehtimättä konttorihuoneeseen...

Milada huomasi nyt vasta, että hän ei ollut riisunut päällystakkiaan ja

hattuaan, ollen puettu niinkuin oli sairaalasta saapunut kotiin.

-- Aatelkaa herra tohtori! -- sanoi Milada ilman selitystä. -- Putzilla

on lavantauti, on ollut pakko viedä hänet sairaalaan.

-- Siis kuten epäilin, -- vastasi Gusti päätään nyökyttäen.

-- Hän houri koko yön. Miller kutsutti Lambergin, joka käski viedä

hänet sairaalaan.

-- Tietysti pois talosta. -- Desinfisioidaanko tuolla ylhäällä?

-- Kyllä, nyökäytti Milada päätään vastaukseksi. -- Mutta aatelkaa,

herra tohtori, Fanni raukan täytyy myös lähteä talosta. Hänellä on

keuhkotauti, sanoi Lamberg, ja Miller ajaa hänet pois talosta.

-- Vai niin, -- vastasi Gust näkyvästi pahoillaan siitä kömpelöstä

hätääntymisestä, joka ilmeni Miladan tiedonannossa.

-- Lamberg on tuntenut Fannin kauan Goldscheiderin ajoilta asti,

kiiruhti Milada selittämään.

Gust oli hämillään kiertäen viiksiään.

-- Tahtoisin mielelläni auttaa Fannia, -- sanoi Milada hiljaa ja

ujostellen, joutuen myös hieman suunniltaan pois. -- Hänelle on

sanottu, miten hänen laitansa on, että hänen täytyy pian kuolla. --

-- Kuka sen on sanonut? -- keskeytti Gust.

-- Tohtori Lamberg ja neiti Miller.

-- Sehän oli ilkeä teko, -- puhkesi Gust sanomaan pahoillaan, purkaen

sanoillaan molempien kiihoituksen, -- miten he ovat sen uskaltaneet

tehdä! Lääkärimies on voinut olla noin tunteeton! -- Sitä en voi

uskoa. --

-- Fanni itkee ja rukoilee huoneessaan. En tiedä, mitä pitää hänelle

tehdä.

-- Olihan selvää, että hänellä oli keuhkotauti, ihan sen näki ensi

silmäyksellä, mutta että jokin kehtasi sen sanoa hänelle vasten silmiä,

heikolle naiselle, sehän on anteeksiantamatonta, -- sanoi Gust kulkien

huoneessa edestakaisin. -- -- Noh, miten ne aikovat hänet parantaa?

Milada sanoi:

-- Katsokaa tuonne kujan toiselle puolelle! Siellä maan alla melkein,

missä ikkunat ovat kaiket päivät verhotut, asuu muuan rouva Zimmermann.

Hän ostaa sellaisia tava... tyttöjä luokseen -- pitää niitä omissa

hommissaan tahi myöpi niitä. Ei hänen luonaan ole pahinta asua, vaikka

nuo tyttöraukat pitkään vuoteen eivät saa hengittää raitista ilmaa

muulloin kuin kerran kuukaudessa ajaen issikalla. Mutta Zimmerman on

tekemisissä kaikenlaisten pesien omistajien kanssa, sellaisten pesien,

mihin sairaat tytöt, sellaiset kuin Fanni häviävät ijäksi, -- ihmisten

tietämättä. -- Sellaisista tahtoisin hänet pelastaa.

Gust kulki herkeämättä edestakaisin lattialla.

-- Sanoa se tyttöraukalle ihan vasten kasvoja! Se on melkein liikaa --

tällaisilta ihmisiltä. Fanni rukka! Onko hän Millerille paljonkin

velkaa?...

-- Laskujen mukaan, tiedättekö, on hän Millerille...

Tänä hetkenä häiritsi joku heidän puheensa. Miller lykkäsi laihan

ruhonsa varovaisena huoneeseen. Kylmän jäykästi kumartaen tervehti hän

"ylioppilaskloppia", joka puolestaan tuskin katsahti häneen.

-- Neiti Milada, -- sanoi Miller arvokkaasti, -- rouva Zimmermann

tahtoo saada Fannin laskun jäljennöksen. Sitte pitää Fannin...

Gust asettui, päättäväisenä ja varsin leveäsäärisenä Millerin nenän

eteen.

-- Fannin, -- sanoi hän kiihtyen ensi sanalla -- pitää päästä

sairaalaan, mutta ei tuon naisen luo tuolla kujalla! --

-- Kenen kustannuksella, -- saanko luvan kysyä, pisti Miller. -- Se

maksaa rahaa, käsitättekö! Minä -- en mitenkään -- pidä häntä

talossani.

Miller vilkutti silmiään kuin vihainen kissa, joka miettii, pitääkö

hänen heti hyökätä vihollisensa kimppuun tahi juonitella hetken.

-- Tyttö voi sairaalasta palata vanhempiensa luo. Onhan hänellä kai

jonkinlaisia sukulaisiakin. Eihän tuollaista lasta saata heittää

kadulle. --

-- Hänellä ei ole minkäänlaista kotia, -- huomautti Milada.

Miller lisäsi: -- Hän on minulle suuren joukon velkaa, -- minä en saata

menettää rahojani, -- koska tyttö vielä kelpaa käytettäväksi. -- Eikö

niin, neiti Milada? -- Mutta jos herra tohtorilla on erityiset aikeet

hänen suhteensa, niin...

Gust pyhkäsi kädellään ohimoonsa niinkuin oli nähnyt professorinsakin

tekevän hyvin vaarallisissa tautitapauksissa.

-- Nulikka, -- olisi Joszi sanonut. Mutta Gustia miellytti se asema,

mihin hän oli täten joutunut... Nyt piti vaan säilyttää se. Lujana iski

hän Milleriin, jonka saamattomuuden ja horjuvaisuuden hän oli heti

äkännyt.

-- Kyllä kai joku vapauttaa Fannin hänen velastaan. --

Milada katsahti Gustiin suurin, lämpöisin silmin. Tämän katseen

elvyttämänä kääntyi Gust Miladaan. Vaieten tahtoi hän tälle vakuuttaa:

-- Olkaa levollinen, minä teen sen. --

Miller väänteli itseään epätietoisena ja levottomana. -- Kyllä, mutta

tarjous pitää olla luotettava, herra tohtori, jotta saatan siihen

suostua. -- Fanni on vielä hyvin haluttu henkilö. Zimmermann on sen

myöntänyt. Milada voi sen todistaa, ett'en voi luovuttaa Fannia

vähemmällä kuin -- 500 guldenilla...

Koska Gust hätkähtäen vaikeni, kun kuuli tuon suuren raha-erän, jatkoi

Miller äreänä:

-- Minä en ole enää nuori, enkä tervekkään, minä olen myös kovin

sairas... Milada sanokaa, olenko terve...

-- Neiti on vähän hermostunut, -- sanoi Milada liikahtamatta.

-- Sairas minä olen, perin heikko, -- vaikeroi Miller. -- Hän aavisti

hämärästi, että tässä aiottiin häntä vastustaa ja että Goldscheider

olisi tässä tapauksessa ajanut Gustin ulos ovesta, jos hän olisi näin

kutsumatta sekaantunut hänen liikeasioihinsa. Mutta Millerillä ei ollut

siihen kyllin rohkeutta ja tahdonlujuutta.

-- Minä kaipaan kodin rauhaa -- ja hoitoa, -- eikä Fanni. --... Minä

menetän rahani, leponi, hermoni. Kuka säälii minua?! --

-- Ottakaa joka aamu, 18-21 asteen kylpyjä ja inpackninkeja, -- määräsi

Gust reippaasti...

Miller oikasi käsivartensa. -- Minuun te ette saa kajota! -- kiljui hän

ilkeänä paeten ovesta ulos.

Miladan täytyi hymyillä muistellen, kuinka varovaisena neiti Miller

pisti joka aamu pitkän nenänsä lämpöiseen saippuaveteen...

-- Kuulkaa, tämä on kamala liike... Tuo ihminen on pähkähullu!

-- Ei hänen kanssaan voi helpolla puhua järkeä, -- sanoi Milada

kohteliaasti.

-- Noh, miten nyt käy. Milada, saammeko Fannin tästä pesästä pois, vai

emmekö? --

Ensi kerran Gust mainitsi Miladan nimeltä... Tuon syvästisulkeutuneen

naisen silmiin nousi kyyneleitä.

-- Eikö Fannilla ole jokin kaukainen täti maalla? -- jatkoi Gust, --

vuoden maalla olo, metsäilma, maito, hiljaisuus, pelastaisi hänet --

ainakin muutamiksi vuosiksi. --

-- Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, -- sanoi Milada

hiljaa kuin uupunut.

-- Herra Jumala, ei seitsemäätoista! Sellaisia alaikäisiä varten ei ole

siis mitään suojaa... Ne työnnetään kadulle! Hyi helvettiä! --

Joszi oli väärässä, -- Gust ei ollut nulikkamainen, ei häntä saattanut

tähän ikävystyneen "siveyshuvitteluhalu." Mieluummin hänen aivoissaan

kangasti se suunnaton rikos, jonka teki se yhteiskunta, johon hän itse

kuului ja joka vyörytti äärettömän edesvastuun väsyneille, kurjuuden

raatelemille lasten hartioille.

Milada astui varmana Gustin eteen.

-- Herra Brenner, tässä ei ole kysymys rahasta, minä voin sen summan

kokoon saada, -- en ole ihan köyhä, -- tässä tarvitaan henkilö, joka

voi raivata tien, auttaa meitä... Mihin minä vaan käännyn, minä

julkisen haureuslaitoksen taloudenhoitajatar, ajetaan minut pois. --

Meillä on toiset sairaala-osastot, toiset lääkärit, toiset poliisit

kuin muilla ja tulomme, -- muuta emme uskalla pyytää. Jos tahdon jotain

aikaansaada, pelastaa Fannin vaikka pariksi vuodeksi, tarvitsen saada

hänet laitokseen, nauttimaan hyväntekeväisyydestä ja lain turvasta, --

jota ainoastaan teidän maailmanne saa nauttia! --

Gust katsahti Miladaan. -- Mikä ihmeellinen olento te olette!...

Kohtalotar... sanoitte kerran... kuului Gustin hillitsemätön ääni...

Miksi täytyy teidän elää tällaisessa maailmassa?! -- Selittäkää se

minulle! --

Gust tarttui Miladan käsivarteen. -- Värähdys kävi läpi Miladan

ruumiin. -- Hän jäykistyi jääden seisomaan.

-- Ettekö voi harrastaa muuta, Milada, kuin tätä sysisynkkää kurjuutta,

-- kysyi Gust uudelleen karkeasti.

Ensi kerran eläissään vavahti Milada miehen kosketuksesta. -- Outo,

tuntematon tunne valtasi huumaten hänen aistimuksensa, saattaen

hurjasti kuohumaan kaikki voimat, kaikki halut, jotka hän tähän asti

oli pitänyt tahtonsa alaisina. Ne hyörivät kuin akanat tuulenpuuskassa.

Se hyörinä täytti niin hänen sisäisen olemuksensa, että hän menetti

todellisuuden tajunnan. -- -- Kuja ja Punatalo, Fanni ja hänen omat

entiset harrastuksensa häipyivät kauas -- kauas...

Gust seisoi siinä pitäen hänen käsivarrestaan kiinni... Elämä oli

tyrehtyä Miladan rinnassa...

-- Minä olen tuomittu tähän kurjuuteen, -- sanoi Milada vaikeasti,

tukehtuneella äänellä.

-- Noh niin, minä tahdon auttaa teitä, sanoi Gust karkeasti vetäytyen

taaksepäin. -- Fanni ei saa joutua tuohon taloon. Hänet täytyy

pelastaa, -- mikäli se on tieteen vallassa... Minun isäni on ottanut

osaa keuhkotautiparantolan perustamiseen. -- Siellä on vapaapaikkoja...

Hankin Fannille vapaapaikan... Oletteko nyt tyytyväinen?

Milada hengitti vapaana... Mutta hänen harmaat katseensa harhailivat

arasti ja neuvottomina Gustin ohi Punatalokadulle päin.

-- Fanchonin täytyy myös saada itse haluamaan täältä pois... Hän on

vähän kummallinen, hiukan pelästyksissään.

-- Kyllä kai hän luullakseni luottaa minuun. Minä taivutan hänet.

Hoitakaa te mieluummin Milleriä.

Gust naurahti, mutta hänen naurunsa ei ollut enää poikamaisen huoleton

ja heleä. -- Ensin pitää tappaa lohikäärme, sitte pelastaa impi sen

kynsistä... Pyhä Yrjänä ja miekkani minua auttakoon! -- Leikkipuhe ei

tuntunut olevan nyt paikallaan, sen hän tunsi itsekin; apein mielin

aukasi hän oven laskien Miladan kulkemaan edellään.

Fanni istui patjat tukena sängyssään järjestäen kultakutrejaan, jotka

paksuina ja lavealti peittivät hänen otsaansa ja ohimoitaan... Hänen

silmälautansa olivat itkusta hieman turvonneet ja punertavat, mutta

huulilla oli taas mielikuvitusten synnyttämä, kepeä hymy, joka niillä

aina ilmeni, kun Fanni oli iloisessa mielentilassa...

Kun Fanni näki Miladan ja Gustin astuvan ovesta sisään, pudotti hän

käsivartensa alas. Hänen kasvoilleen ilmeni arasteleva, vakava ilme.

-- Noh, Fanni, miten voitte, sanoi Gust nostaen tuolin vuoteen

ääreen...

-- Meidän tohtorimme, -- sanoi Fanni hieman ärtyneenä, -- ei ollut

kovin tyytyväinen minuun.

-- Katsokaa nyt, -- alkoi Gust puhua sillä äänellä, millä hänen

opettajansa tavallisesti lausui tärkeimmät sanat sairasvuoteen ääressä.

Se merkitsi sitä, että nyt ei löytynyt muuta neuvoa kuin seurata

lääkärin määräyksiä, muuten on kaikki hukassa.

-- Kuulkaa, Fanni, -- tehän tiedätte varmaan, että teidän keuhkonne

ovat teille kiusana. --

-- Mitä vielä, -- keskeytti Fanni kiihkoisena, -- Zimmermann sanoi,

että minunlaiseni voi elää kahdeksankymmenen vuotiaaksi. --

-- Kävikö Zimmermann täällä, -- sekaantui Milada puheeseen.

-- Kävi kai! Ja hän sanoi...

-- Zimmermann on vanha akka, jonka sanoille annamme niitten oman arvon,

-- sanoi Gust, -- mutta olette oikeassa... Jos rupeatte elämään

järkevästi, saatte elää iloisena miten kauan vaan. Neiti Milada ja minä

hommaamme teille vapauden ja viemme teidät parantolaan hyvien ihmisten

luo...

-- Minut viette täältä pois, -- kysyi Fanni jäykistyneenä nousten

istumaan.

-- Maalla te paranette pian... Saatte maata tuntikaupalla luonnon

helmassa lääkärin hoidon alaisena. --

-- Jeesus Kristus, Herra Jumala, oletteko jo panetelleet minua

herroille, että olen niin sairas ja kelpaamaton, -- huudahti Fanni

heittäen peitteen päältään. -- Hävetkää, hävetkää, jos olette

ilmoittaneet sen Zimmermannille, ett'ei hän huolikkaan enää minusta...

Sellainen hulttio te olette.

Fanni pui nyrkkiään purskahtaen itkemään vihasta kuin lapsi.

Gust työnsi Miladan sivuun, kun tämä aikoi puuttua keskusteluun, sanoen

ankarasti:

-- Älkää olko houkkio, Fanni! Täällä te menette rappiolle. Me

tarkoitamme teidän parastanne. Jos mieluummin haluatte ilmoittaa

vanhemmillenne, niin tehkää se, -- ne voivat ottaa teidät luokseen ja

te saatte sinne apua...

-- Sitä te ette saa koskaan nähdä, te puoskari, te! Lähetätte minut

kotiin!... Minä en tahdo mennä kotiin, enkä mene!... Ymmärrättekö?

Ensin olette pahentaneet maineeni, juoruamalla, että olen sairas, ja

sitten toimitatte minut pois ihmisten joukosta, ett'en pääse enää

koskaan nousemaan. Mutta te ette tunne minua... Minä menen

poliisikamariin... Minä olen merkattu kirjoihin, te ette saa viedä

minua pois täältä.

Fanni hyppäsi tasajaloin vuoteestaan heittäen yönutun hartioiltaan. --

Hänen silmänsä paloivat ilkeinä, vihan kyynelten valuessa laihoille,

kalpeille poskille.

Aivan ryhtinsä menettäneenä seisoi Gust keskellä huonetta. Fannin

alkaessa herjauksiaan oli hän hypännyt seisoalle, katsellen kuin pois

suunniltaan pientä raivotarta, joka syyti haukkumasanoja hänelle.

Milada, joka oli aavistanut, että jotain täänkaltaista tapahtuisi,

tarttui Fanchonin käsivarteen sanoen ankarasti:

-- Pidä suusi kiinni! Selkääsi tarvitsisit, kana, jotta aivosi

selkenisivät... Heti paikalla menet sänkyyn! Sinun pitää tulla

terveeksi maalla!

-- Terveeksi, -- huusi Fanchon ollen suunniltaan, -- pitääkö minun elää

siellä lehmänsonnalla ja ruoholla!? Mitä! Kiitos kaunis, että tuo on

minut maalannut... Mutta minua ei niin kukisteta kuin Putzi... Minä

olen kovin sitkeä. --

-- Roistot, -- sanoi Milada kyllästyneenä töyttäen vuodetta.

-- Kuulkaa, minä puhun poliisille, miten te täällä puoskaroitte.

Lamberg käski tehdä sen. Lamberg on jo täysioppinut tohtori, mutta te

olette vaan ylioppilasnulikka. --

-- Hiljaa, -- huusi raivossaan Milada kurottaen kätensä.

Fanni kiipesi sänkyyn kuin äkäinen piski...

-- Säälitkö helmasi, -- huusi hän patjojen välistä...

Huoneen ovi aukesi mennen paukahtaen kiinni...

Milada ei kääntynyt. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut... Hän ei

uskaltanut katsahtaa Gustiin... Ei... Äkkiä hänen jalkansa rupesivat

vapisemaan, niin että hänen täytyi tukea itseään pöydällä...

Gust ei voinut ehtiä vielä kauas... Ehkä hän oli juuri ehtinyt

eteisestä käytävään.

Hänen täytyi saavuttaa Gust... lausua pari selittävää sanaa... saada

Gustin ymmärtämään... Mutta kuin unessa oli hän pitkiksi sekunneiksi

menettänyt liikuntamahdollisuutensa... Gust meni... eikä Milada voinut

häntä seurata. Hänen täytyi seisoa tässä. Oli kuin ilma olisi kumeana

värissyt... Kaikki oli ohi! -- Katsahtamatta Fanchoniin poistui Milada

huoneesta.

Kuin unessa kävijä kulki hän läpi käytävän katsahtaakseen

konttorihuoneeseen. Gustin hattu ja takki oli poissa. Ainoastaan keppi

valkoisine ylioppilasnuppineen oli jälellä nojautuen unohtuneena

nurkkaan. Paeten oli Gust siis jättänyt talon.

* * * * *

Herra tohtori! Viikon kiusasin itseäni, ennenkuin päätin ryhtyä

kirjoittamaan tätä kirjettä.

Joka kerta, kun kello soi tuona tunnettuna päivän tuntina,

ajattelin, hän palaa kuitenkin... Jo kului viikko, -- silloin

tiesin, että te ette palaisi, ja tässä olen nyt avuton... Onko

mahdollista? Oletteko todella suuttunut tuohon peloitettuun,

ärtyneeseen lapseen, joka tarraa tuohon kurjaan elämään

innokkaammin kiinni, siksi että hän sen jo tuntee, ennenkuin

antautuu tuhansiin iloisiin mahdollisuuksiin, jotka ovat hänelle

tuntemattomia ja jotka siksi häntä peloittavat?

Vaikka olisitte voinut kirjallisesti luvata Fannille onnea ja

terveyttä, ei hän olisi siihen luottanut. Niin peräti ihminen

menettää tulevaisuuden uskonsa ja uskaliaisuutensa Punatalossa.

Minä kysyin itseltäni usein näinä kahtena viikkona: Voiko tämä

kokemus riistää herra Brenneriltä halun olla hyvä?

Herra tohtori! Minä koetin vähän aikaa sitten näpäyttää säveliä

Gisin sitralla. Melkein sain ne jo kokoon, kun peukalonpäätäni

rupesi aristelemaan, joka säveliä kokeilee. Minä tunsin lopulta

kovaa, kiusottavaa pakotusta peukalossani, niin että minun täytyi

luopua soittoyrityksestäni. Vähän ajan kuluttua siihen syntyi

punanen rakkula. Silloin sanoi Gisi, joka tuntee soittokoneen ja

soiton:

-- Nyt juuri pitää sinun jatkaa soitto-opintojasi, muuten ei

synny sormeesi se paksu nahka, joka on välttämätön, jos mielit

oppia soittamaan kauniisti. Aran ihon pitää hävitä! -- Aatteles,

mitä tuo vanha puulaatikkokin vaatii minulta, -- mietin itsekseni.

Paljon vaikeampaa kai lie voittaa ihmissielun kieliä, jotka

jo ovat saaneet turmeltuakin. Meidän hempeän, arastelevan

lähimmäisenrakkauden tunteen täytyy muodostua kovanahkaisemmaksi,

jotta emme tuntisi pikkumaista itserakkauden loukkausta. Suokaa

anteeksi. Luettuani edellisen lauseen, tuntuu, kuin tahtoisin

neuvoa teitä. Sitä en tahdo. Tosiasia on, että minä itsekin

entistä kipeämmin kaipaan johtavaa kättä, joka minut saattaisi

todelliseen elämään. Kaikki lupsahtaa käsistäni. Olen mahditon.

Myös Fanni hukkuu lähettyviltäni. En voi mihinkään ryhtyä. En

jaksa mitään pidättää. --

Horner on opettavainen. Hän on periaatteessaan täydellinen. Mutta

jos tartun hänen käteensä, sanoen: osoita minulle tositoiminta --

niin tuo komea mies -- livistää.

Fanni joutuu Zimmermannille. Ainoa, minkä saatoin häneltä

pusertaa, oli lupaus, että hän ei läksisi tältä kadulta,

ennenkuin hän ilmoittaisi sen minulle. Hänen viimeinen

elinvoimansa häviää siellä. Ehkä minun täytyy vielä kerran pyytää

teiltä apua Fannille. En voi uskoa, että meidän ja teidän välinen

suhteemme on ihan rikki.

Pyhä sontiainen: Kuvaus porttola-elämästä · 第 15 / 40 题