Milada meni kyökkiin. --

-- Rouva Riedl, tuokaa, olkaa hyvä, makkaraa ja kaviaaria kellarista,

minä teen voileipiä. -- Ja kun Miller tulee nuuskimaan, sanokaa, että

Goldscheider tarjosi myös sardiineja, mutta Milada säästää ja levittää

leivälle koviksi keitettyjä hienoksi survottuja munia! -- Niin, niin!

-- Sus siunatkoon, neiti, -- huudahti päättävän Polifkan aina

masentunut seuraaja, -- kun teitä katselee! -- Voitteko vielä nauraa

tässä huushollissa!

-- Kuulkaa, rouva Riedl, -- sanoi Milada. -- Minä en ole enää

riippuvainen tästä taloudesta. Minä, -- Milada vaikeni hetken

salaperäisenä ja lisäsi sitten kuiskaten, -- minä olen saanut perinnön

-- isältäni.

-- Hän oli oikea manttaalipomo! -- Nyt on hän kuollut ja saa kaiken

maksaa. Älkää huoliko kertoa sitä kaikille, rouva Riedl, minä yritän

päästä tästä vapauteen.

Rouva Riedl löi kämmenensä yhteen... Mikä onni...! -- Mutta minä olen

sitä aina aavistanut. Neiti ei tähän kolkkaan jää happanemaan. -- Ja

nyt aavistukseni on käynyt toteen...

* * * * *

Hornerin saapuessa penkosi Milada Dubben kirjapakkoja, jotka tämä oli

piilottanut sänkyynsä matrassin ja listojen väliin.

-- Neiti sihteeri -- hyvää päivää, -- sanoi hän. Milada heitti kaikki

pois hymyillen.

-- Kuulkaa Horner, minä kuljetan neitiä sarvista. -- Hän kiertää ja

vääntää, eikä pääse irti. -- Minä juttelen merkillisiä asioita -- sehän

on ihan hassua, -- ja jahka onnistun, uskovat he minun puhuneeni totta.

-- Tuo perintöjuttu kiertää ympäri koko taloa. Kaikki kyselevät siitä.

Marxin teokset, jotka lähetit eilen minulle, pitävät he asiakirjoina.

-- Kaikki onnistuu minulle, kaikki mitä vaan toivon. --

Milada levitti käsivartensa. Hänen nuori, solakka vartalonsa kimmahti.

-- Luulen voivani nyt --

-- Syöstä porttolamamma valtaistuimeltaan ja painaa Punatalon

kuningattaren kruunu päähäsi, -- sanoi Horner ivaten.

-- Niin! Ja lentää sinun aatteittesi mukaan kuin perhoset, -- lopetti

Milada lauseen.

-- Niin pitkälle et toki ole mennyt, -- sanoi Horner tyytyväisenä, --

noh, sano pian, mitä osaa aiot näytellä, mitä arvo-asteita aiot

saavuttaa? Lumppukokoojien pehtoorinko? -- Luittenkokoojien

tarkastajattarenko? Mikä noista seitsemästäkymmenestä kuudesta

ylpeydenpiruista on ottanut sinussa asuntonsa? Siitähän tulisi kauniita

äpäriä! -- Huono ristisiitos teille!

-- Kehnoa avioliittoa! -- Minulle se soveltuu! -- Minä seuraan

kehitystäsi! --

Horner kiinnitti rillit nenälleen pengotakseen papereita.

-- Vai sinä olet ryöstänyt Dubben kuolemattoman osan? --

Milada punnitsi papereita kädellään.

-- Niin, tässä on Dubben koko pienoinen omaisuus. -- Mainetodistus,

tarkastuskortti, muita todistuksia, -- kirjeitä, -- runoja. -- Löysin

ne piilostaan hänen vuoteestaan. -- Dubbe rukka! -- Hän oli

kiinnittänyt kaiken toivonsa näihin! --

-- Onko hän paljonkin menettänyt tuolle vanhalle raadolle? --

Milada kohotti olkapäitään. -- Hän on kaiken velkansa jo itse asiassa

suorittanut. -- Mutta Miller pitää kiinni vaan numeroista ja hautoo

rahojaan. --

-- Mihin Dubbe kuoli? --

-- Mutta hänhän ei olekkaan vielä kuollut! --

-- Loruja! Ole hyvä ja käsitä minut, -- ärähti Horner Miladalle. -- Jos

joku lähetetään tänne, on hän jo elämälle kuollut.

-- Hänen elämäkertansa on todellinen tarina, -- sanoi Milada, laskien

kätensä pienelle käärölle... Dubbe oli hyvästä perheestä, -- englannin

kielen opettajatar. Eräässä perheessä hän opetti ylioppilasta. -- Hän

oli silloin nuori ja kuvankaunis.

-- Seis! Kohtaus nousee... rakkautta, kunniantuntoa, viattomuutta, --

valitusta, epätoivoa ja avutonta yksinäisyyttä, -- kaikki ohitse,

ohitse! -- puuttui Horner Miladan puheeseen.

-- Kuule, Horner, on ihan luonnotonta, -- huudahti Milada, -- enkä ole

saanut siihen vastausta mistään kirjoista: Nainen on ruumiillisesti

niin luotu, että hänen pitää synnyttää lapsia. Miksi yhteiskunta

halveksii ja rankaisee olentoja, jotka täyttävät tämän luonnon pyhän

velvollisuuden? -- Eikö se ole epäjohdonmukaista? -- Selitä se seikka!

-- Kysymyksesi, -- sanoi Horner ivaten, -- on suuri kunnia sille, joka

sen tekee. Minä teen saman ankaran kysymyksen poliisille ja hänen

vastauksensa on yhteiskunnan kanta asiassa.

-- Ehei, Horner, nyt et pääse livistämään. Tahdon saada selvän asiasta.

Ovatko lait olemassa vaan varmassa asemassa olevia ja onnellisia

varten? Onko jokainen avuton ilman lain suojaa? Eikö kukaan muista

heikompia? Pitääkö sen auttamattomasti sortua?

-- Täytyy. Sitä pitää vielä alemmaksi työntää. Se on kunnialain ensi

pykälä, -- vastasi Horner leikkaavalla ivalla. -- Mutta mitä sinä puhut

säälistä. Aviottoman lapsen äiti jälkeläisineen ei ole mikään saamaton,

ei mikään hukkaan mennyt olento. He eivät kaipaa sinun suositustasi. He

kostavat itse yhteiskunnalle, kostavat verisesti. Katso ympärillesi.

Äpärälapsilla on hirveä elinvoima. Hyväänkö -- pahaanko, ken voi sen

arvostaa! -- Horner pui nyrkkiään. -- Meissä on vahva valta. -- Jos

ihmiset olisivat viisaita, -- niin ne varoisivat itseään paremmin

isättömiltä lapsilta. He eivät antaisi niitten kasvaa näin voimakkaiksi

katuojassa kuin sinut ja minut. He kasvattaisivat niitä mieluummin lain

puustavin mukaan elämään, he panisivat niille pykäliä kuonokopaksi.

Mutta katso maailmaa! Tutki rikoksellisten tilastoja! Ota selvä valtion

valloittajista ja portoista! Kaikki ne ovat äpäriä, isättömiä lapsia!

-- Valtio on fuskaaja. Kuin tori-ämmä se tinkii äyrejä, kun

tulevaisuudessa tuhansia markkoja luisuu käsistä! Päivän etuja se

muistaa, kun vuoskymmenet vievät sen taaksepäin. -- Horner nosti

etusormensa. -- Ainoastaan avioliiton käsimyllyssä jauhetaan muka ainoa

käytettävä ihmisaines, ne hurskaat, lempeät ja "käytännölliset"

yhteiskuntapylväät. Joka luonnonvapaa kasvatus on kielletty --

ihmispatentin jäljitteleminen on rikoslain alainen, -- se on

elinkeino-oikeuden rajoittamista. Mitä haluat vielä tietää,

ihmisolento?

-- Niin, elinkeinolain rikkominen on rangaistuksen alaista, -- jatkoi

Milada, otsa uurteisena. -- Niin, yhdellä iskulla menetti Dubbe kaikki

oppituntinsa; lähetystön päällikkö potki hänet ulos ovesta. Viettelijä

läksi ulkomaille. Viettelijän isä oli lyödä raivossaan Dubbea.

Viettelijän äiti kertoi koko mailmalle asian, väännellen viattomana

käsiään. Ainoastaan pesu-akka otti hänet luokseen, antaen hänelle

ruokaa. Kun Dubben piti synnyttää lapsensa, ei hän ollut voinut hommata

kätilöä eikä vuodetta. Kuule, Horner, vuorokauden hän kulki

synnytyslaitoksesta toiseen, pelastuskodista pelastuskotiin. Hän ei

saanut mistään paikkaa. Aviottoman lapsen äitinä olisi hänen pitänyt

tulla työhön jo kolme kuukautta sitten. Hän seisoi kadulla hirveitä

synnytystuskia tuntien, häpeissään ja peloissaan. Silloin muuan

hoitajatar tuli kadulle, ottaen häneltä kunniasanan, että hän

synnytettyään lapsensa, rupeaisi yleiseksi portoksi. Silloin hoitajatar

hommasi hänelle paikan laitokseen orpananaan.

-- Katso nyt miten järkevästi ihmiset toimivat, -- pisti Horner.

-- Kaikki Dubben vaatteet riistettiin häneltä, -- sanoi Milada, silmät

kauhusta suurina kuin näyn nähdessään ja ääni vavisten, kuin näkisi hän

juuri tapahtuman. -- Dubbe tunsi, kuin häntä olisi lyöty aseella

ylihoitajattaren huutaessa: "Anna olla heilakka!" kun Dubbe yritti

ottaa päällensä oman paitansa. -- "Täällä ei saa käyttää omia

vaatteitaan!" -- Sitten tuli lääkäri, joka kysyi: -- Vaimo, vaiko

tyttö? -- Ylikätilö vastasi: -- tyttö! -- Lääkäri vihelsi, sanoen: --

paita päähän! -- Kuule, Horner, kyllä Dubbekin on saanut kokea yhtä ja

toista. -- Mutta kaikkein suurimmassa kurjuudessaan ei hän ole voinut

unohtaa tuota synnytyslaitokseen vastaanottoa. -- Yhä uudelleen hän

kuvasi sen. -- Ja miten lasta siellä hoidettiin. -- Milada vaikeni

hetken.

-- Asianlaita on nimittäin tällainen. -- Lapsi pannaan nukkumaan

matalaan vuoteeseen lattialle. -- Dubbe oli kovin heikko. Hän ei voinut

kurottautua niin alas, eikä hän uskaltanut pyytää, että lapsi olisi

nostettu hänen rinnoilleen. -- Hän häpesi sitä haluaan. -- Eihän hän

ollut vihitty vaimo! -- Koko yön lapsi itki. -- Dubbe hätääntyi lapsen

tähden ja toisti sanaa: tahtoo juoda. -- Hoitajatar antoi Dubbelle

vettä, mutta Dubbe tarkoitti, että hän antaisi lapsensa juoda sitä

maitoa, joka pakkautui rintoihin, vaan jota hän ei uskaltanut pyytää

saada antaa lapselleen.

-- Mitä Dubbe on täällä saanut kokea, sen tiedät itse, Horner! -- Joka

kolmas kuukausi hän pani toimeen kauhean kohtauksen. -- Ja hän säästi

kuin hullu. -- Mutta tuhlasi kaikki taas silkkiin ja samppanjaan. -- Ja

aina sama juttu. -- Joka yritys menee täällä myttyyn. Ei täällä voi

kulkea suoraa tietä. Ei täällä tunne varmuutta. -- Meidät voi kohdata

mikä onnettomuus tahansa, sairaus, raihnaus, velkaantuminen. Kaikki

vastoinkäymiset vievät meidät auttamattomasti alaspäin. -- Joka

pelastusyritys viskaa meikäläisen syvänteestä syvänteeseen.

Horner katsahti Miladaan. Hänen silmänsä säihkyivät pirullisina. --

Minä tunnen erään, joka on itse itsensä vetänyt loasta pois! --

Milada jatkoi: -- Siksi on meistä yhdentekevä, miten elämämme kehittyy.

Tiedätkö, Horner, se joka omistaa jotain omaa elämässä, olkoon se vaan

toiveita ja päämaalin, se voi tarmolla toimia. Se tarkkaa tekojaan, se

on itsetietoinen, se rakentaa. -- Me emme voi rakentaa. Me hävitämme.

Meidät täytyy ensin...

-- Siksi annetaan teille paljon anteeksi, tytöt! -- Miten korkealle

ovat osakkeenne nousseet taivaassa, jalo rouva? --

-- Eivät merkitse mitään! Helvetinoppi ei ole koskaan estänyt

porttolanemäntää kiskomasta saataviaan tytöiltä, eikä taivaanosuudella

ole vielä koskaan saanut vuokraansa maksuun. Varma omaisuus tekee

ihmisen vahvaksi. Ei pilvissä jaksa kukaan pysytellä. En ole ennen kuin

nyt ymmärtänyt, että elämisen varmuus kehittää hyviä puoliamme. Jolla

ei ole varmaa todellisuutta, se hukkuu. Sen sanon sinulle, Horner, minä

en anna enää johdattaa itseäni! Mitä tapahtuneekaan, en antaudu

tahdottomana siihen. Sen tiedän. En tahdo hukkua kuin nämä toiset! --

Horner hieroi kikattaen käsiään.

-- Tämä on se paha karma! -- Todella! -- Mitä teet eläimellisyydellesi?

-- Sen otan sarvista kiinni ja käännän tahtoni mukaan. Ja olkoon, että

seuraan eläimellisiä vaistojani! Vaikka häviäisinkin, häviän vapaana.

En anna itseäni tappaa kuin hirttonuoralla.

Horner lensi pystyyn. Hänen kasvonsa elivät ja vavahtivat, ja sylki

räiskyi hänen suupielistään.

-- Voita, tyttö -- hän kirkasi. -- Turhaan ei vanha Horner ole istunut

lantaläjässä otusta vaanimassa. Pyhä Sontiainen on löydetty. -- Se

haisee... Horner astui askeleen taaemmaksi ja kumartui niin, että

rasvainen hattu kosketti lattiaa. --

* * * * *

Eräänä iltapuolenpäivänä, varsin harvinaiseen aikaan saapui Horner

Punataloon. -- Hän tapasi Miladan konttorihuoneessa innokkaasti

neuvotellen Moosmannin kanssa, joka äkkiä oli päässyt taas Millerin

armolliseen suosioon.

-- Tänään olemme tiedustelleet Birknerin vuoksi, -- sanoi Milada, --

kolme lehteä ei ole ottanut vastaan ilmoitusta, -- neljä lehteä käyttää

sitä uutista huomenna hyväkseen. -- Kolmen päivän kuluttua on meidän

talossamme liikettä. -- Hei! -- Ompelemme vallan ihka uusia pukuja.

Katso! Kaikki muut ovat samallaiset. Birkner saa valkoisen puvun. --.

Miladan huoneessa hyppi Horner vuoroin toisella, vuoroin toisella

jalalla.

-- En tiedä, vaan sinä puhut liikaa, Milada, -- sinä ajattelet

ylenmäärin, olet ottanut tehtäväsi hyvin tärkeältä kannalta. -- Sinulla

on ollut uskomaton menestys -- eikö totta? -- Tahtoisin vaan tietää,

tiedätkö yhtä varmasti, mihin sinun kunnioitettava ruumisraatosi kerran

haudataan.

-- Peijakas! -- sanoi Milada. -- En ole tullut vielä sitä ajatelleeksi.

-- Niin siksi, että olet kana. Miten luulet voivasi mitään elämässäsi

saavuttaa, mistä arvosta on sinulle jokin kaukaisempi tahi

läheisempikin tarkoitusperä, jos et tiedä, mikä on elämäsi päämaali? --

Miten voit heittäytyä seikkailuihin, antautua keinotteluyrityksiin,

miten voit heittäytyä olemassaolon kuohuvaan mahdollisuuksien mereen,

jos et ole varma siitä, että sinun yritysten ja keinottelujen kuluttama

ruumiisi -- kaatuu -- ja saa varman tyyssijan?! Et tunne vielä, mikä

merkitys on yksilölle hautuumaapaikan asema, minkä arvoinen on

ylhäisten sukujen perhehautakammio, -- miten yksityisten toivo saada

komea arkku, saa heidät yrittämään sankaritöitä! -- Se antaa elämälle

voimaa ja lentoa. -- Sinä, jolla on mielikuvitusta, joka tahdot käydä

mailmanmullistajasta, hae itsellesi ensin vankka maa-alue, jos ei

muuta, niin kolme kyynärää! -- Jos sinulla ei ole edes se oma, ei

sinun tahdollasi ole tarmoa, -- sinun kunnianhimollasi ei ole

uskaliaisuutta, -- sinun päätelmilläsi ei ole -- selkärankaa. Paras

tehtävä, minkä olen voinut sinulle keksiä... totta tosiaan, en jaksa

seurata kehitystäsi, -- olen väsynyt. -- Milada katsahti Horneriin. --

Hornerin kasvot olivat entistään turvonneemmat, kalpeammat ja

levottomammat. -- Hänen tuuheat kulmakarvansa, joita hän rypisti

ankarasti, peittivät puoleksi tuijottavat kovin pienentyneet

silmäterät. -- Milada tunsi tuon ilmeen.

-- Sinä juopottelet taas, Horner, -- sanoi hän.

Katsahtamatta Miladaan kaiveli hän takintaskujaan ja veti lopulta esiin

povitaskustaan suuren kirjekuoren.

-- Siinä on, -- sanoi hän pikaisesti, -- ota se, -- maksuvapaana ja

verottomana, -- sinusta tulee ihana ruumis.

Milada katsahti sanatonna Horneriin.

-- Tiedätkö, että olen usein ja tositunteella ajatellut kuollutta

ruumistasi. Se on minulle mieluinen ajatus -- minä melkein rakastaisin

sinua kuolleena. -- Ketään ei sinun tarvitse sitte enää mielistellä,

kenkään ei saa sinua enää himoita, -- kellekään ei sinun tarvitse antaa

hyväilyjäsi -- rahasta. Älä luule, että olen mustasukkainen tahi

teatterimainen! -- Onko tämä seikka naurettava? -- Horner naksautti

sormillaan.

-- Minua kalvaa se harmi, että minun täytyy joka päivä uudelleen

teroittaa sitä asetta, jota heilutan ja heristän murhatakseni elämän.

-- Ainoa toiminta, joka nyt minua huvittaa, on ottaa selvä siitä

olemassaolosta -- joka elää -- toisen kuolemasta.

-- Kuule tyttö, -- olla kuoleman ystävä, saattaa sinut siihen hienoon

ilmapiiriin, jossa nyky-elämän into hälvenee ja tahdonlujuus häviää

tuhaksi. -- Joka päivä sukellan tuohon ilmapiiriin, noustakseni siitä

vahvana kuin voittaja. -- Hei, katso minua! Enkö näytä sellaiselta

mieheltä, joka lopulta on voittanut?

Horner oikasi vartalonsa. Hänen silmänsä pyörivät päässä, hänen

viiksiensä päät vapisivat.

-- Etkö ole kertaakaan kuvitellut, -- alkoi Horner äkkiä hiljaa

uudelleen puhua, -- etkö ole vielä miettinyt, että elämäsi kerran

kokonaan taukoo? Kerrallaan on kaikki -- päättynyt! -- Vielä näet tuon

kouhtuneen seinän, voit laskea piikkikuviot katossa, kuulet katumelun,

puhut jotain vielä, puhut illallisesta, haluat retiisejä, punasia,

maukkaita, -- ha, ha, ja sitten kerran -- bum! -- Kaikki on lopussa!

-- Kuvittele, mitä sitte seuraa, aivan selvästi ja yksityisseikkoja

myöten. Älä puhu kehityksestä, biologiiasta, rappeutumisesta ja

uudelleen syntymisestä, -- huusi Horner kiivaana, -- säästä minua

kuulemasta historiaa, sivistys- ja sielun kuolemattomuus-periaatetta.

-- Se on poliisivaltaista hulluutta, sen minä sanon. -- Sinä et

kuoltuasi mitään ajattele, et tunne, -- peninkulmia olet kaikkonut --

illallisesta, tuosta lämpöisestä, makeasta illallisesta, jota et enää

voi sulattaa, koska kuolit kahvin juotuasi.

Horner veti Miladan käsivarresta luoksensa, puhuen hänelle hiljaa, niin

että hänen käheä äänensä kuului kuiskeelta.

-- Kuvittele seuraavaa hetkeä, ajattele sitä muurahaismaista

pikkukonttaamista, josta elämä on kokoonpantu hommineen, tapahtumineen,

tosi-oloineen. Muista katulyhtyjä, jotka sytytetään kauniin kirkkaina

toinen toisensa jälkeen röyhkeän punasina marraskuun iltausvassa. Näitä

et enää näe, kun sinut on laskettu lyijynharmaana syysiltapäivänä maan

poveen. -- Tämä on se kauhistus, se totuus, jota elävä ruumiimme ei

tahdo muistaa, jota vastaan harmaanaineksinen pikku-aivohisto taistelee

ja pinnistää. -- Tämä aivosto, joka voi kuvitella tulevien vuosisatojen

sivistystehtävän, kutistuu tomuksi, kun on kysymys kuvitella sitä, joka

tapahtuu sen seisahduttua. Heittäydy sinä tuon kuolemankuvittelun

kuiluun. -- Raudoitettuna, todellisen sarvinahan ympäröimänä palaa

hento sielusi sieltä.

Milada oli nojannut kasvonsa käsiinsä, kuunnellen kiintyneenä Hornerin

puhetta.

Hornerin puhe oli kuin käheää kuiskimista; vaikeata oli seurata hänen

ajatusjuoksuaan.

-- Eikö niin?! -- Sinä makaat huoneessasi, kärpäset ja muut hyönteiset

imeytyvät otsapintaasi. -- Aamukoitto valaisee harmaan taivaan,

auringonsäteet väräjöivät nenälläsi... Maitokuski ja leipäpoika

saapuu... He tulevat juuri sillä hetkellä, jolloin sinä unisena käänsit

kylkeäsi lämpimällä vuoteellasi. -- Kyökissä kuuluu iloinen ääni...

Neitillä ei ole enää herraa luonaan, tarvitaan kahta kaakkua vähemmän.

Huoneeseesi viskataan kaikenlaista romua, silityslauta tahi märkiä

pesuvaatteita, -- sellaisia tavaroita, joita et elämässäsi olisi voinut

sietää ajelehtimassa huonekaluillasi... Mustetta ja kyniä varastetaan

huolettomasti kirjoituspöydältäsi... he huutavat ja lörpöttelevät

ympärilläsi. Sinä makaat siinä paareilla ja kärpäset likaavat

kasvojasi... mitä? Sitten sinä tunnet niskassasi rystöisen käden! --

Mitä merkitsevät sinulle vuosituhansien ihanteet, joiden toteutuminen

on vaan luvattu, kun kerran koittaa aamu, jonka ruskoa et enää näe!? --

Mitä auttavat sinua kaikki ne aivot, jotka tuolla ylhäällä liikkuvat,

kun et enää näe punaisia katulyhtyjä, -- koska päivällä jo kuolet?!

Tämä on kuoleman pelon ihmevoima, -- se ihmevoima, joka tekee meistä

ihmisistä kerjäläisiä, narreja ja pyhimyksiä. Ja se tapahtuu siksi,

että kellään ei ole rohkeutta tarkastaa kuoleman käsitettä kirkkaalla

päivällä, tehdä se vähäarvoiseksi, pitäen kuoleman pelkoa mielettömänä.

-- Me apinat, me hyppäämme mieluummin pelkurimaisina suinpäin

loppumattomaan ijankaikkisuuteen, -- kuin että uskallamme siihen

valmistautua... minä sanon sinulle, hyvä neiti, siihen tarvitaan

rohkeutta! .. Kun minä ensi kerran tunsin kuoleman pelkoa, niin minä

porasin ja vikisin kuin pieni poika. -- Ja minä olin silloin pieni

poika, minä pyysin apua isä-aivoilta ja äiti-viisaudelta, jotta he

olisivat lastansa tulleet lohduttamaan... mutta ne vaikenivat. --

Silloin muodostin oman kantani -- etsien, kompastuen, ymmärrätkö? Mutta

saavutin sen kumminkin. Horner takoi nyrkillään pöytää, huutaen: --

Nautinto auttaa -- sikamaisin hävyttömyys! -- Ei mikään muu auta

niinkuin se! Ei mikään ole niin poikkeukseton kuin se. -- Lihan himoa,

-- huomaappas se, likkaseni, -- pitää sinun seurata niin paljon kuin

sinä vaan voit! Lihan himo on ainoa tunne, joka meissä tappaa kuoleman

pelon. Vain nautinnon ilon vallassa uskallamme tehdä kuolemalle tenän.

Meidän ruumiimme ja sielumme pelastuu silloin ränsistymästä .. Kaikki

hymyilee silloin... Maan paino ei meitä masenna... Kuin poikaset me

makaamme ruohikossa, pikertäen riemusta... Me luulemme olevamme luojia

ja luomakunnan voima kuohuu meissä... Näemme uusia polvia syntyvän...

Silmiimme kangastaa uusi maailma... Mutta... Poikaset jäivät yksin...

Liian -- yksin. -- Poikaset leikkivät vaan, hah, hahhaa!... Hän nauroi

käheästi... Taas vedettiin Herraa nenästä!

Hornerin kasvojen ilme oli kaamea tätä sanoessaan... Hänen piirteensä

olivat käivertyneet. Hänen suunsa oli veurullaan ja niitten pielissä

pursui sylkikuohua... Koko hänen pöhöttynyt ruumiinsa vapisi omien

sanojensa innostamana. Milada veti päänsä taaksepäin.

-- Mutta juuri siksi -- alkoi Horner puhua uudelleen -- on minut

potkittu pois sakista... Minä näen herra kanssaveljeni hyvinkin

läheltä... Minä kosketan häntä hyvin usein kyynäryspäilläni... Minä

kuulen hänen ontot teatterimaiset komppasanansa... Lopputulos on siis

seuraava:

Minä en kiinny mihinkään, en rakasta mitään, en totuta itseäni

mihinkään, jotta minä arvostelevalla silmälläni voisin entisyyttäni

kylmästi punnita. Te kaikki, kaikki, -- sanoi hän ja piirsi kädellään

suuren kaaren -- olette minulle kerrassaan kuolleita esineitä... Minua

ei mikään enää hämmästytä... Elämä on minusta sangen mukava laitos. --

Se on minulle niin selvä ja tuttu kuin minun vanha saappaani.

Horner hieroi käsiään, palaten entiseen tunnelmaansa ja kääntyi suoraan

kuulijainsa puoleen, sanoen:

-- Siis, neiti Milada Rezek, Teidän kunnioitetulle ja rakastavalle

raadollenne, -- ja sitte Horner kumartui syvään, -- muistaen, että pian

on pääsiäislahjain aika, -- olen rohjennut -- hän kumarsi taas --

lähestyä teitä pienellä muistolahjalla.

Milada otti vastaan kirjekuoren, aukaisten sen utelijaana.

-- Eikös vain toisen luokan hautaus ole sangen hieno, komeili Horner.

Ja ihmeellisen halpakin se on, kun muistaa, mitä kaikkea silloin saa:

Saa kauniin mustan verkapeitteen, neljä kynttilää, huomaappas,

neljä paksua kynttilää! -- Minä olen ne itse valikoinnut... Ja

pellinsiluseppeleen olen vielä lisäksi hommannut haudallesi... Jos ei

muunlaisiakaan satuttaisi laskemaan, niin onhan sekin jotain

olevinaan... Sinunlaisillesi vainajille ei juuri eläviä ruusuja

haudalle tuhlata.

-- Annappas, kun otan sinusta kirstunmittaa! -- Arkku -- on

keskipituinen, se sinulle on parahiksi... Ihmiset laittavat arkun

viisitoista senttiä ruumista pitemmäksi. Kuoltuaan näet ihminen

suurenee!

Milada kääntyi poispäin ja sanoi: kuuleppas, kyllä sinä olet vähän

sairaloinen, ja samalla hänen sisällään vihloi kammo...

-- Kuuleppas sinä olet kiittämätön. -- Minä olen hommannut sinulle

paikan, jotta voisit kuolla missä tahdot ja milloin tahdot. -- Enkö ole

tehnyt silloin hyvin? Etkö nyt voi olla rauhallinen varmasta

tulevaisuudestasi? Eikö tästä lähtien kaikki, mikä ympärilläsi

tapahtuu, ole roskan arvoinen? Mitä sinulla on enää surtavaa,

pelättävää? Nyt voit asettaa elämäsi ihanteelliselle kannalle. -- Minä

en huolehdi enää tulevaisuudestasi.

-- Noh, mutta toivotko kaikin tavoin kuolemaani?

Horner räjähti:

-- Tyhmä hanhi! Kaikki ovet ovat sinulle auki. Nyt voit vasta alkaa

elää! -- Vasta silloin, kun ihminen on voittanut kuolemanpelon, niin

perinpohjin, että sitä voi kohdella veljenään, silloin vasta voi

nauttia vapaasti elämästä! Nyt voit toimia! Tee mitä haluat, heitä

hiiteen Punatalon emäntä, rupea siveyssaarnaajaksi, ompelijattareksi

tahi markkinoiden nuorallatanssijaksi! Osta itsellesi kolme uutta

paitaa ja ryhdy pitämään omaa tyttöliikettä, yhdentekevää! Nyt on

sinulla onnen lipas kädessä. -- Avaa se! --

Horner työnsi Miladalle kirjekuoren suljettuna.

-- Sulje visusti laatikkoon säädyllinen hautausmahdollisuus -- ota se!

Vastaamatta kiihtyneelle miehelle otti Milada sen sulkien

laatikkoonsa...

Horner sytytti Virginiasikarin.

-- Onko siinä luettelonumero?

-- Tietysti! Se on pantu kirjoihin. -- Osaston nimi, ryhmä, rivi ja

hauta on tarkkaan merkitty! Voit mennä katsomaan paikkaasi, -- jatkoi

Horner suopeana. -- Se on kaunis! Ei ole paljon hautoja läheisyydessä.

Hautuumaan kolkka on juuri täytetty. Ilma on siellä erinomaisen puhdas.

-- Kolmannen luokan multa oli minusta liian huono. -- -- Se on ihan

aidan vieressä, ihmiset ovat sinne mätätyt kuin sillit tynnyriin. Se on

roskakansan kohtalo. -- On!

Sikari letkui Hornerin suunpielessä. -- Hänen kasvonsa lopsahtivat

väsyneisiin, tylsiin laskoksiin.

Milada tunsi nuo tylsän herpautumisen kohtaukset, jotka aina ilmenivät,

kun Horner oli juonut tahi kovin kiihtynyt ruumiillisesti. Ne

tapahtuivat kesken hänen innostuneinta puhettaan tehden hänet ihan

vastaanottamattomaksi sille, mikä hänen ympärillään tapahtui...

-- Ja, ja, -- kaikki on hyvin, -- usko minua! -- sammalsi hän. --

Kaikki on turhuus ja -- hengen vaiva...

Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänestä tuntui, kuin olisi tuo kapea

Punatalokatu laajennut vihreäksi aukeaksi nurmeksi. Kalpean, kaarevan

taivaan alla näki hän rivin mustia kumpuja. Yksi niistä oli hänen oma

hautansa.

Musta, mykkä maa vartoi häntä. -- Se oli hänen ensimäinen omaisuutensa,

hänen ainoa varma tulevaisuutensa. -- Ihmeellistä! Mitenkä hän käsitti

tämän nyt vasta? -- Jotain nuorta, hurjaa, taisteluhaluista kuohahti

hänessä, sellaista, jota hän ei ollut vielä koskaan ennen tuntenut. Se

teki hänen uurteiset kasvonsa -- hyvän -- ja nuorekkaan näköisiksi.

-- Ajattele, mitä haluat, Horner! Minä tahdon elää, -- elää, elää! --

Olen utelias näkemään tulevaisuuteni, tervehdin sitä ilolla. -- Ja

lopuksi -- -- -- Milada kierrähti korollaan virkkaen:

-- Erään seikan tunnen olevan varman: Mitä tapahtunee, lopulta olen

sanova: -- Ihana oli toki elämäni vaellus! --

* * * * *

Miller istui konttoorihuoneessaan lukien "Kaikkien saksalaisten

katoolilaisen sanansaattajaa." -- Hirvittävä tapaus!

Hän istui siinä musta pitsimyssy harmahtavalla päälakiaisella. Hänen

kalpeitten kasvojensa sadat viuruiset viirunsa olivat nyt juhlallisina

silinneet... Oli Palmusunnuntai-aamu! Hän oli juuri tullut kirkosta ja

laskenut heti ne rahat, jotka olivat tulleet viime yön "toimista."

Hänen vielä kirkko-uhrisavulle tuoksuvat sormensa sulkivat ne

mielihyvällä kassalaatikkoon. -- Viime päivinä oli kertynyt hyvin

rahaa! -- Birkner oli ne kasannut! Ei voinut aavistaa, mitä tuo aikaan

sai! Hänellä olivat vaan pyöreät, sileät kasvot, joita ympäröi vaalea

lettilaite... Yllä hänellä oli valkoinen puku, punainen nauha

kaulassa... Mutta hän osasi kertoa! Aina vaan murhaajasta! Ensin se

Milleriä vähän pöyristytti. -- Mutta hän tottui siihen vähitellen. --

Joka ilta kuuli saman jutun. -- Nyt hän ei pannut sitä enää merkille.

Birkner oli ollut suhteissa asianajajan kanssa, omien sanojensa mukaan,

mutta siitä tietysti ei Robbu tiennyt mitään... Tämä tahtoi aina, että

hänen piti elää hyvin, syödä hyvin, olla hienosti puettu! Ajatelkaa,

miten se olisi voinut käydä laatuun, kun miehellä on vaan

kolmekymmentäviisi guldenia kuussa tuloja, sihteerin palkka! Ja tuo

ukkovainajani oli niin kitsas...

Tämähän kuulosti ihan kapinalliselta! Miehet kävivät Birkneriin kiinni

kuin sika leipään. Ja aina niitä tuli uusia ja innostuneempia. Puolen

yötä niitä tuli kunnes portinvahdin rouvan täytyi sulkea talo, sillä se

oli jo liian täysi. Luonnollisesti ne olivat vallan hienoja herroja!

Joka ei maksanut viisikymmentä guldenia, oli pakotettu tyytymään

tavallisiin likkoihin. Ja myös ne olivat nyt, Jumala ties, kuin pirun

riivaamia. -- Miller teki tottuneena ja kiireesti ristinmerkin. --

Herra Jumala, mitä elämää ne pitivät! Lensivät huoneesta huoneeseen,

läpi ullakkojen ja käytävien; toinen toisensa jälkeen, miehet

kintereillä; -- ja miten ne kiljuivat...

He olivat kaiken samppanjan juoneet, mitä oli talossa. -- -- Vaikka

Milada oli ostanut sitä sellaisien summien edestä, -- jotka Millerin

mielestä olivat mahdottomia saada kaupaksi, -- niin se kaikki oli

loppunut. -- Aamulla kello kahdeksalta oli tänään Rezek lähtenyt

kaupungille tekemään ostoksiaan, hankkimaan hanhenmaksaleivoksia,

piirakoita, kaviaaria. -- -- Ja tätä oli kestänyt jo viisi päivää! --

Jumalan kiitos! Nämät Pääsiäispyhät olivat olleet ihania! Herraa sai

siitä kiittää. --

Miller syventyi taas alettuun "Sanansaattajaansa", jossa oli kirjoitus:

"Orpolasten katoolilaishengellisestä hoidosta" ja otti vastaan

katsahtamatta lehdestä sen paksun postipinkan, jonka portinvahdin rouva

laski kirjoituspöydälle. -- Miller luki kirjoituksen loppuun, tunsi

sydämessään syvää myötätuntoisuutta hyvää kirjailijaa kohtaan nojautuen

hyväntuntoisesti huoaten tuolin selkänojaan. Milada saa hoitaa postin.

-- Miladahan oli alkanut tämän leikin, lopettakoon sen myös! Tuossa oli

nyt pinkka hakemuksia, tarjoumuksia ja ilmoituksia. --

Kyllähän Miller perästäpäin osaisi jakaa käskyjään. Paljon

huolettomampi ja helpompi oli nyt hänen elämänsä. -- Tämä Rezekin

käyttäminen liikkeessä, oli hänestä mainio keksintö. -- Luonnollisesti

ei sopinut näyttää Rezekille että hän oli tarpeellinen, vaikka kylläkin

hän hoiti liikettä hyvin. Miller oli mielestään keksinyt ehdottoman

viekkaan keinon. Hän päätti antaa kaiken työn Miladalle, itse vaan

ahkerasti kulkien hänen kintereillään, tarkkaan urkkien, panna kaikki

tulot muistiin ja pitäen rahat itse, ja sitten -- hm, -- kun kaikki oli

tehty, potkisi hän Miladan ulos ovesta! Milada voisi helposti tehdä

itsensä korvaamattomaksi ja kasvaa emäntänsä yli pään. Paras olisi

pitää häntä kovassa kurissa. -- Jos vielä jatkuisi tällaista tuloa

puolen vuotta, silloin voisi hän jotain toivoa. -- Sillä mahdotonta oli

kuolla -- tällaisen paikan emäntänä!

Mutta itse asiassa oli Miller kokonaan joutunut Miladan johdon

alaiseksi, kadottaen näkyvistään koko liikkeen sisäisen koneiston. --

Milada teki sopimuksia asioitsijoiden, hankkijoiden, tyttöjen ja

kundien kanssa, hän hoiti kyökin, vaaterahaston ja kirjanpidon,

ainoastaan rahat piti Miller itse... Puhtaaseen rahaan ei saanut kukaan

kajota. Millerin vahva aikomus oli se, että tulojen vastaanotto teki

hänestä talon valtijattaren. --

Milada oli liian viisas, jotta hän ei ottanut vastaan ulkonaista

edustamisvelvollisuutta; kaikkialle hän työnsi silloin "neidin", mutta

ei yhtään liikeyritystä päätetty tehdä, jota ei Milada ollut

tarkastanut ja hyväksynyt. Milada järjesti kuitenkin asian niin, että

Miller luuli itse tehneensä ja järjestäneensä päätökset. Se taikasana,

jolla Milada kaikissa ristiriitaisissa tapauksissa voitti, oli aina:

"näin tehtiin Goldsheiderin aikana." Tämä tukki Millerin suun, kun hän

joutui ahneutensa, ilkeytensä ja tyhmän itserakkautensa uhriksi ja

silloin oikutteli itsetyytyväisenä ja ällipäisenä kuin huonosti

kasvatettu lapsi. --

Asioitsijoitten ja tyttöjen seurassa koetti Miller aina niin kauvan

kiertää ja vääntää asiaa ja pelastua puhetavoilla ja verukkeilla, kunnes

hän sai kuulla Miladan arvostelun. Hän huusi silloin "Rezek, Rezek --

minulla on niin paljon tehtävää, sopikaa te herran kanssa siten

asiasta, kuin minä jo eilen säädin."

Myöhemmin kyllä asioitsijat huomasivat tämän tempun. He kääntyivät

suoraan Miladan puoleen, jonka kanssa sopimus tehtiin pikemmin ja

mukavammin kuin tuon aina epävarman ja hapuroivan Millerin kanssa. Nyt

vihdoin siitä asti, kun hän oli vastaanottanut liikkeen, sai Miller

tuntea miellyttävän levon tunteen ja sivultakatsojan mukavuuden.

Kyökissä oli kaikki kunnossa, -- Riedl järjesti kaikki, tytöt eivät

riidelleet eivätkä rähisseet. --

Milada oli sanonut heille: -- "Neidit puhuvat yleensä liikaa

palvelijattarien kanssa. Se ei sovellu, se poistaa kunnioituksen.

Puhukaa vaan välttämättömimpiä asioita."

Milada noudatti itse tarkkaan tätä sääntöä. Myöskin hänen suhteensa

toisiin tyttöihin oli vähitellen, huomaamatta ja hitaasti, paljon

muuttunut. Ja tuo perintöjuttu, jota Milada ei tahtonut lähemmin

selostaa, päinvastoin alleviivasi lyhyillä vastauksillaan, oli antanut

hänelle erityisen arvoaseman, jota hän kaikissa tapauksissa viisaana ja

taitavana käytti hyväkseen. Hän teki kosolta viittauksia siitä, ettei

Millerin liike onnistunut hyvin, koska se oli kiinnitetty ja Miller oli

liikaa pikkumaisen ahne, ja miten Miller oli iloinen ja onnellinen

saaden Miladan avukseen. Mutta siinä tapauksessa täytyi liikettä hoitaa

kuin omaansa ja jäädä siihen, jotta oma säästö ei menisi hukkaan. Täten

hän laski vahvan perustan sille tulevaisuudelle, jonka hän aikoi

itselleen valloittaa. Yleisesti oli myös tunnettu, että Milada ei ollut

kokonaan riippuvainen Goldscheideristä; mustan Katariinan juttu

ylhäisestä alkuperästä ja Miladan rikkaasta isästä johtui taas ihmisten

mieliin ja myöskin se seikka, että kai vanha rouva sen tiesi, koska hän

niin hoivasi tyttöä. Alussa kyllä muutamat tytöt yrittivät tehdä

kiusaa, siten syntyen välttämättömiä yhteenottoja ja väärinkäsityksiä

ja tyytymättömyyden purkauksia... Erittäinkin Mizzi teki parhaansa

mustataksensa Miladaa ja härnätäkseen toisia tyttöjä häntä vastaan.

Mutta tarkemmat huomasivat pian, että Miladan toiminta ei johtunut

kätyrimäisyydestä eikä vallanhimosta. Lapsesta asti oli hänen nähty

työtä tekevän ja ottaen osaa taloudenhoitoon; hänen laajennettu

työalansa ei tuntunut vanhempana luonnottomalta. Tytöt huomasivat pian,

että oli edullisempaa puhua asioista Miladan kanssa. Tämän lyhyt,

sitova selitys ei niin suututtanut kuin Millerin pitkät ropotukset,

joiden kautta ei päästy mihinkään tuloksiin. Joskus sanoi muuan

Miladalle, "sinä teet turhaa työtä. -- -- -- Hommaat Millerin asioita

ansaitsematta siitä niin paljo, kuin herrojen kautta."

Gisi, jonka kanssa Milada oli avomielisempi kuin toisille, ehdotti

hänelle kerran, että he voisivat joskus alkaa yhteisen liikkeen, ehkä

perustaa hienon kapakan -- Bertl heitä kyllä myös avustaisi, -- eihän

tässä saa piinastaan ruokaansa suolaa.

Silloin vastasi Milada. -- Katsos minä olen syntynyt täällä... Minä

säälin Punataloa. Minä en tahdo nähdä sen joutuvan rappiolle. Siksi

jään tänne.

Tämän selvän kannan ymmärsivät hänen toverinsa ja kunnioittivat sitä

tavallaan.

Kaikki muut he olivat tässä talossa vieraita, tänne ajelehtineita;

miten heitä miellytti tahi miten onni potkasi, niin he käänsivät

selkänsä Punatalolle. Mutta Milada jäi sinne. Hän oli tämän kadun

lapsi.

Konttorin ovella koputettiin. Se oli Miladan kova koputus ja

odottamatta vastausta hän astui huoneeseen. Hänellä oli hattu päässä ja

takki yllä ja hänen kasvonsa olivat raikkaan kevättuulen punaamat.

-- Kyllä nyt olen saanut leuhkoa, sanoi hän vähän kiivastuneena, ennen

kuin sain asiat kuntoon. Ei kukaan tahdo sunnuntaina tehdä kauppaa,...

sain uhrata koko joukon juomarahoja.

Milada asetti Millerin eteen laskut, joita tämä kovasti happamalla

naamalla tutki... Riisumatta hattuaan ja takkiaan seisoi Milada

kirjoituspöydän ääressä aukaisten kirjeitä.

-- Neiti, huomiseksi on tilattu illallinen kuudelle henkilölle. Birkner

on tilattu, -- hevossiitosyhdistyksen jäsenille. Ylimääräinen tarjoilu

on pyydetty kello kahdeltatoista kahteen. Se tuottaa jotain se. --

Milada luki edelleen nauraen.

-- Ovatko ihmiset ihan hassastuneet? Tässä on pinkka maaseututilauksia.

Aivan kuin me olisimme Birknerin omistajia. Hänhän on Edin

omaisuutta... Tuossa ovat laskut. Suutarin laskua vastaa hänen oma

laskunsa meiltä. Tarvitsee vaan pyhkäistä pois!... Ascherilla on muuan

tyttö myytävänä... Jos haluatte, voinhan mennä katsomaan. Hän tarjoo

lesken St. Pöltenistä, kirjoittaa hän. Kovin... herra jumala miten olen

väsynyt. -- Milada istahti.

Riisuttuaan hattunsa ja korjattuaan epäjärjestykseen joutunutta

tukkaansa alkoi hänen ja kuvapatsaana istuvan Millerin välillä

ratkaiseva selvittely, jonka ohella Milada sai tuntea selvän

sivutunnelman siitä, että kaikkeen siihen, mitä hän sanoi ja toimi, oli

hän itse oikeastaan osaton, saaden ainoastaan kuin harrastaja

sivultapäin katsella vieraita kohtaloja. -- Miller sitävastoin oli

Miladan tähänastisen esiintymisen kautta vaipunut varmuuden uneen, että

hän täydelleen oli valmistumaton kaikkeen muutokseen ja päätöksessään,

niin kuin hän vasta myöhemmin huomasi, sekaantui kokonaan yllätettynä.

-- Minulla on jotain puhuttavaa neidille itsestäni, -- alkoi Milada

puhua. Mitä sitten kimitti Miller epäluuloisena. -- Milada jatkoi

kylmän rauhoittavasti. -- Ei mitään erityistä... minä aijon lähteä

talosta.

Neiti von Millerin silmät vilkkuivat hetkisen. Hänen mieleensä muistui

vihreitä vuorenrinteitä ja juhlallisen hiljaisia metsiä sekä punainen

uhmaileva suu, joka vuosia sitte oli lausunut samat sanat... Mutta hän

karkoitti sen pian mielestään huutaen kiukussaan: -- Mikä teidän

päähänne on pistänyt? Sepä olisi ovela teko, ja -- turvautuen yhtäkkiä

lakitietoihinsa, sihisi hän: -- Te olette pantu porttolan luetteloon,

teidän nimenne on merkitty kirjoihin. Te olette vasta lintuja! Joka

päivä voisi joku teistä tulla sanomaan: -- Nyt minä lähden... Mitä te

luulette minun sitte tekevän? --

-- En tiedä, mitä neiti tekee toisille -- vastasi Milada. -- Minun

laitani on toisin. Minua ei ole merkitty kirjoihin, sillä minä en ollut

Goldscheiderille kreuzeriakaan velkaa. Nyt on parissa kuukaudessa

tullut vähän velkaa vaatteista ja kengistä. Tahtoisin tietää, kuinka

paljo minä olen neidille velkaa.

-- Minulle! Velkaa! Herra Jumala! -- Miller nauroi kuin hullu. -- Te

olette minulle velkaa kolmekymmentä viisituhatta guldenia, jotka minä

olen maksanut käteisesti tästä liikkeestä, -- ja lisäksi se, mikä

Kessler pisti taskuihinsa. Ja kaikki ne laskut, jotka minä olen

maksanut! Velkaa! Te saatte maksaa kaiken sen rahan, jonka arvoisa

kirkkoherrani minulle antoi kahdenkymmenenviiden vuoden uskollisesta

palveluksesta. Oi herra Jeesus, jos hän näkisi minun ahdistukseni! --

Hän varoitti minua aina. -- Josefiina, sanoi hän, tyhmyyksiä teette

vielä kerran, mutta hävyttömyyksiä ette koskaan. -- Hän oli oikeassa,

tuhat kertaa oikeassa! Olen jo tehnyt suuren tyhmyyden.

Miller kiersi silmiään taivasta kohden ikään kuin syyttääkseen itseään.

-- Katsokaa neiti, minun tulevaisuuteni voisi olla yhtä onneton, --

jatkoi Milada. -- Minulla ei ole ketään joka minusta huolehtisi, jos

sattuisin avun tarpeeseen. Minun täytyy ajoissa katsoa eteeni, jotta

minusta tulisi jotain. Tulisi jotain! -- Mitä tämä taasen merkitsee?

Ettekö te siis ole jotain? -- Mitä minä siis olen neiti? -- Miladalle

tuotti neidin kiusaaminen ja sanoilla solmiminen erityistä hupia,

ennenkuin hän antoi ratkaisevan iskun.

-- Mitä se minua liikuttaa, -- sammalsi Miller. Se on toki -- äkkiä hän

muutti äänensävynsä. Hän puhui kiireesti ja hotikoiden:

-- Onko teillä mitään valitettavaa minun suhteeni? -- Onko juuri

erikoisesti teillä valitettavaa? Enkö ole pitänyt teitä parempana kuin

muita, -- huolimatta siitä, että toiset ovat olleet vähällä syödä minut

siitä. Teidän omatuntonne vaatii teidän jäämään luokseni, Rezek, eikö

niin...

Milada pudisti päätään... Niin kauvan saan olla neidin luona kuin neiti

tarvitsee minua. Mihinkä sitten joudun, kun sairastun?...

-- Sairastun, sairastun, pitääkö teidän nyt vielä välttämättömästi

sairastua?...

-- Me sairastumme toisemme jälkeen tällaisessa elämässä ja kuolemme

varhain.

-- Herra Jumala! -- huudahti Miller todella kauhuissaan. Mikä nyt

tulee minulle eteen, miten käy tämän liikkeen?! Sehän häviää

silminnähtävästi.

-- Liike ei häviä, tytöt vaan siinä häviävät, -- vastasi Milada

ivallisesti. -- Pitää aina varata uutta tuoretta lihaa siihen... Pitää

hankkia nuorta verta, se on tällaisen liikkeen salaisuus.

Miller painoi päänsä alas. Tämähän oli loppumatonta taistelua. Ei

saanut koskaan mihinkään kiintyä. -- Tuskin oli sovittanut ja

silittänyt ne särmät ja lovet, joita jokainen uusi tulokas toi

mukanaan, ennen kuin taas äkkiä erottiin ja uusia kasvoja ilmestyi,

joita uudelleen piti oppia käyttämään! Tämä meni yli Millerin

ymmärryksen, hänellä ei riittänyt voimia tällaiseen elämään.

-- Neidin täytyy nyt nimittäin kovin pian päättää, uudistetaanko talon

henkilökunta vai eikö, sanoi Milada nyt. -- Aina olla samalla asteella

ei ole hyvä. Ja jos asian laita jää sellaiseksi, pakenen minäkin. Minun

täytyy katsoa eteeni, niin kauan kuin olen nuori ja elinvoimainen.

Kun Miller ei osannut siihen mitään vastata, jatkoi Milada:

-- Tässä liikkeessä olen pian kulunut, niin etten jaksa yrittää enää

muualla. Ja lisäksi minua säälittää tämän liikkeen nolous, että tahdon

ryhtyä johonkin toiseen toimeen... Onhan minulla rahaa... Syntyi

vaitiolo jolloin Millerin silmät kauhusta mustenivat... Osaanhan minä

hoitaa taloutta, jatkoi Milada. Joko minä perustan itse tällaisen

liikkeen tai menen minä teatteriin, -- niinkuin Gisi. Ja pääsenhän minä

naimisiinkin, kunhan olen täältä vapaa.

Miller istui mykkänä tuijottaen avaruuteen. -- Nyt oli siis kaikki

kuitti, loistava kapitalistinen yritys joutuisi tuuliajolle, keksivän

älyn puutteessa. Tämä olisi ihanaa! Toinen menee naimisiin, toinen

kuolee, toinen rupeaa tanssijattareksi. Kaikkien muiden on mukava olla,

mitenkä hänen sitte käy?

Hänen täytyi maksaa, antaa rahaa, ylläpitää asijoitsijoita, kustantaa

ilmoituksia lehtiin, kierrellä, udella, lahjoa salapoliiseja, muuten

viranomaiset ottaisivat hänen kiinni ja vieden hänen kootut tavaransa

ihan hänen käsistään. -- Ja jos kaikki, jotka vaan miehen saisivat,

olisivat niin päättäväisiä kuin tämä. Niin mikä sitten tulisi hänelle

neuvoksi?

Miller ponnisti voimiaan ja astuen äkkiä juhlalliselle kannalle

huudahti hän: --

-- Miksi te siis olette ollenkaan tullut tänne!? -- Kukaan ei ole teitä

tänne käskenyt. -- Itsehän te olette tänne tuuppautunut.

-- Ensiksi on äitini jättänyt minut tänne pienenä Goldscheiderille, --

sanoi Milada, jatkaen sillä selvällä tavalla, jolla hän puhutteli

niitä, jotka asuivat Punatalossa. -- Mutta olkoon ihminen tullut tänne

mistä syystä tahansa, ei hänen silti tarvitse täällä hukkua, hyvä

neiti. Jos joku tekee työtä tehtaassa, niin ei suinkaan hänen täydy

seistä ja odottaa, että vetohihna vääntäisi hänen kätensä sioiltaan. --

Pakon ja vapauden välillä on täällä ovi, jonka voi aukaista. -- Sen,

joka pelkää tuota suljettua ovea, sen on pakko jäädä. Mutta minä en

sitä pelkää. En pelkää teidänkään valtaanne. Te ette voi minua

pidättää. -- -- Eikä kukaan voi minua tässä talossa pidättää.

Maa halkesi Millerin jalkojen alla. Säälimättä jatkoi Milada: En

puhukkaan niistä kirkollisista pelastuskodeista, joihin ei tarvitse

muuta kuin kirjoittaa, päästäkseen irti täältä.

-- Se nyt vielä puuttui, vaikeroi Miller sielussaan. Liittoutuu vielä

kirkollisiin ihmisiin! -- Äkkiä välähti hänen sielussaan ajatus.

-- Milada, -- sanoi hän. Niin totta kuin jumala on taivaassa, nyt puhun

teille rehellisesti. -- Jääkää minun luokseni niiksi harvoiksi

vuosiksi, ehkä kolmeksi, kahdeksi, jotka vielä olen tässä talossa --

sitten, jos saan koottua rahoja niin paljo, kuin olen kuvitellut, --

niin saatte ostaa liikkeen minulta. Niin totta kuin Jumala minua

auttaa, sanoi Miller juhlallisesti, minä olen lupautunut luostariin.

Mutta se maksaa paljo rahaa siellä, mihin minä tahdon mennä. --

Jesuksen ristisisarien luo haluan Steiermarkiin. Sitte saatte periä

tämän liikkeen minulta. Halvalla te sen saatte, tahi -- ihan --

ilmaiseen.

Miller kätki kasvonsa käsiinsä. -- Nyt hän oli luopunut kaikesta

maallisesta. Hän ei sietänyt kuulla enää mitään vastusteluja. --

Mutta Milada jatkoi: ehkä te tarkoitatte hyvääkin, neiti Miller. Mutta

teidän hyvyytenne toteutuminen on perin epävarmaa. Kuka tietää, mitä

meikäläiselle voi parissa vuodessa tapahtua? Paras on, että me teemme

varmat sopimukset heti.

-- Minä en tahdo tuottaa neidille mitään liike-esteitä, ei varsinkaan

tässä tapauksessa, -- päinvastoin minä tahtoisin liikettä edistää,

jos neiti niin haluaa. Minä olen rehellinen, säästäväinen ja

käytännöllinen, -- minä olen perehtynyt tällaisiin yrityksiin. Ilman

sellaista apua ei neiti menesty. Jos ottaisitte tähän ventovieraan,

niin se tulisi paljo kalliimmaksi. Jos neiti tahtoo pitää minut

taloudenhoitajattarena ja antaa minulle viidennen osan voitosta ilman

velvollisuutta antautua miehille, niin minä jään tänne mielelläni.

Miller lensi pystyyn: Viidennen osanko!? Kysyi hän kauhuissaan.

Milada oli varustautunut vastaanottamaan myrskyä. Osan voitosta!?

toisti Miller vielä itsekseen. -- Niin arvokas toki on työni, neiti, --

sanoi Milada lujasti, -- ja luonnollisesti kun te eroatte liikkeestä,

on minulla etuoikeus ostaa se teiltä, sillä, kuten te ehkä tiedätte on

minulla rahaa. -- Yrityksemme voisi taasen elpyä entiselleen -- Milada

kumartui tuttavallisesti kirjotuspöydän yli. -- Sovitaanko kaupoista

neiti? Sitte saatte nähdä kuinka Rezek osaa tehdä työtä.

-- Viidennen osan vaaditte, -- toisti Miller kolmannen kerran, mutta

tälläkertaa oli hänen äänessään myöntyvä harkitseva, melkein riemukas

sävy. Sitten empimättä tarttui hän Miladan vahvaan, ruskettuneeseen

käteen, joka oli siinä hänen edessään ja puristi sitä kovaa. -- Niin,

niin, pääasia on että minä vapaudun tästä, ja pian! Jumalan nimeen

siis! Saatte viidennen osan. Mutta Rezek, nyt olette minun ruumiinenne

ja sieluinenne, -- ymmärrättekö?

-- Tietysti, koska meillä on laillinen sopimus, -- vastasi Milada

iloisesti heiluttaen kättään. -- Nyt rupee liike luistamaan! Ensiksi me

teemme puhdasta talossa, neiti! Laura ajetaan pois ja Anna, se rampa

nimittäin. -- Tänään laitetaan punssia, se on halvempaa ja sitä juodaan

mieluummin. -- Kun keskiyönä myydään sitä, saadaan kolmekymmentäviisi

kreuzeria lasista. Minä luulen, että saamme neljäkymmentä tilausta.

Spizzarilta täytyy meidän lainata ensi yönä pari tyttöä. Me emme muuten

tule toimeen. Ja, -- ovikello soi, -- kas ruokatavarat tulevat jo.

Milada aukasi oven kääntyen vielä puhumaan: Olkaa hyvä, neiti Miller,

ja selittäkää tämä seikka toisille ihmisille. -- He tiesivät, että

minun piti erota talosta. -- Hän nyökäytti päätään ja hävisi kyökkiin.

* * * * *

Pääsiäisen edellisenä torstaina pyysi Bine Michal lomaa päiväksi. Hän

tahtoi lähteä kotiin katsomaan vanhempiaan ja siskojaan ja samalla

tapaamaan Cyrilliä, joka saisi "lomaa kasarmista." --

-- Sen voisi hyvin luvata, tuumi Milada ja Miller oli samaa mieltä...

-- Minulla olisi vielä muuan pyyntö, sanoi Bine ottaen taskustaan

kultarahan pitäen sitä kahden sormen välissä ilmassa.

-- Aijotko sen taasen lähettää kotiin? -- Se vielä nyt puuttuu.

Michal pudisti päätään. -- En lähetä. Osta sinä jotain kaunista

Cyrillille. En tahdo lähteä kaupungille enkä luota toisiin. Kun

pääsiäissunnuntaina lähden kotiin, tahdon viedä jotain kaunista

Cyrillille... Onko tässä kyllin rahaa? Vai mitä?

-- Riittää, riittää... Mitä pitää minun ostaa? Kepinkö, kirjepitimenkö,

sikarikotelonko? -- Yleensä kerro minulle kerran, mikä on Cyrill? Onko

hän sukulaisesi?

Bine oikasi ylpeänä selkäänsä. -- Eihän toki! Hän on sulhaseni.

Ja kun Milada näytti kovin hämmästyneeltä, jatkoi Bine luottavana: --

Nythän on hän jo vuoden palvellut sotaväessä ja koska hän on äitinsä

ainoa poika sekä isätön, -- pääsee hän pian vapaaksi. En osaa sitä

saksaksi selittää. -- Syksyllä on hän vapaa, minun omani, ja sitten!

Mutta kyllä Bine on sen varalta säästänyt. Etkö usko, että Cyrill

hämmästyy?

-- Totta on kyllä, että sinä olet säästänyt pennosiasi; siksikö sinä

olet säästänyt, että voisit mennä naimisiin?

-- Niin, Cyrillin äiti on ostanut sillä mökin. Siellä on lehmäkin

navetassa. -- Vuodessa olen lähettänyt kahdeksansataa guldenia kotiini.

Enkä nytkään rahoitta sinne lähde. Minä en pane niitä säästölaatikkoon

enkä postisäästöpankkiin. Annan kaikki Cyrillin äidille, joka on hyvin

käytännöllinen.

-- Voi olla. -- Mutta kuule Bine, -- tietääkö Cyrillin äiti, --

oikeastaan -- tietääkö Cyrill itsekään, mitä sinä täällä hommaat?

-- Luulen. Pari vuotta sitten, kun Cyrill läksi sotaväkeen Unkariin,

sanoi hänen äitinsä minun äidilleni, -- joka on oikeastaan minun

äitipuoleni: -- lähetä likka kaupunkiin! Hän on kaunis ja komea

ihminen. Hänen pitää ansaita meille mökki ja sarvikas...

-- Mitä sinä puhut? Sulhasesi äitikö on sinut lähettänyt tänne

Goldscheiderille?

Bine pudisti päätänsä. -- Ei, osoitteen minä sain rihkamakauppiaalta,

joka sunnuntaisin kävi kylässä. Ja minun äitipuoleni, joka palveli

nuorempana keittäjättärenä kaupungissa, tiesi sanoa, että se oli

hienoin talo, ja minun piti mennä sinne. Ja kun minä viimeksi lähetin

rahakirjeen sinne, vastasi hän, miten Cyrill iloitsi avioliitostamme...

Mutta Cyrill parka on kaukana Unkarin metsien takana eikä voi saapua

minua tapaamaan. Mutta joka kirjeessä kirjoittaa äiti, että Cyrill

kirjoittaa, "tervehdi minun rakasta morsiantani."

-- Ehkä sinun käy hyvinkin, sanoi Milada miettivänä. -- Minä ostan

kepin sulhasellesi. Mutta kuuleppas Bine, ole vähän varovaisempi

rahojesi suhteen! Eläpäs anna enempää, kuin mistä sinulla on laillinen

velkakirja, vaikkapa olisikin kysymys Cyrillin äidistä. Raha-asioissa

pitää olla ihmisen varovainen.

-- Herrajestan, minähän olen käynyt koulua Cyrillin kanssa yhdessä. Kun

äitini kuoli, -- Bine teki ristinmerkin, -- ei kukaan ollut minulle

niin ystävällinen, niin sydämellinen kuin Cyrill ja hänen äitinsä.

Siksi rakastan heitä enemmän kuin keitään toisia ihmisiä mailmassa.

Kun jää kerran oli murtunut, rupesi Bine avomieliseksi, puheliaaksi ja

suopeaksi. -- Isä on kyllä hyvä mies, mutta hän ei luota minuun. Syynä

on siihen äitipuoli. Isä tekee aina sen, minkä äiti komentaa. Minusta

äitipuoli ei pidä, koska minä aina kylässä olin ensimmäinen tanssissa

ja muissa hommissa. Siitä hänen molemmat tyttärensä eivät voineet

kerskata. --

-- Niin, ja pääsiäiseksi aijotten siis mennä kihloihin.

-- Mitäs se kannattaa! Emme maalla sellaisiin konsteihin rupea. Me

menemme heti papin eteen ja sillä hyvä. --

Milada pudisti päätään. -- Kummallinen ilmiö. Tyttö lupautuu eräälle

pojalle maalla, ja lähtee sitten porttolaan kuin palvelukseen, josta

aivan virheettömänä ja iloisena voi palata kotiinsa. Porttolassa hän

elää niin iloisena kuin olisi hän rehellisessä ja luvallisessa

tehtävässä, jonka hän täyttää velvollisuudentuntoisena ja ansiokkaasti,

kuin olisi kysymys siitä, että saisi mahdollisimman kauniit paperit

kotiin. -- Tyttö noudattaa ammattihaureudessa säännöllisyyttä,

järjestystä, koko joukon perheellisiä hyveitä. Porttolan sekasotkussa

hän odottaa sulhastaan uneksien kotia, pientä taloutta, pellontilkkua,

syrjäistä, hiljaista maalaisonnea. Hän uneksii tietysti lapsia,

luonnollisesti hän ei voi kuvitella avioliittoa ilman lapsen kirkunaa

ja kehtolaulua. -- Ja tämän kaiken hän aikoo hankkia katuelämän ropakon

kautta, ammattihaureudella hän aikoi elämänsä hopeoita, saavuttaa

ihanteensa ja elämänsä onnen. -- Tämä on mahdotonta sivullisen ymmärtää

ja kuitenkin tuo on totta. Mutta elämä oli tällaista. Lukemattomat

miehet ostavat rahalla hänen hyväilynsä ja hänen ruumiinsa lämmön, --

he heikentävät monin kerroin hänen voimansa ja terveytensä. Yhtä

kylmäverisenä kuin miehet raatelevat ja rääkkäävät häntä, antaa hän

itseään raadella. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että tytön sielun on

vallannut tulevan aviovaimon onnen unelma, johon ei mikään tahra voi

pystyä.

-- Jospa vaan nuo maalaiset olisivat yhtä rehellisiä häntä kohtaan, --

ajatteli Milada omituisen tunteen vallassa. -- Hän ei luottanut

anoppiin ja siihen Cyrilliin, joka ei koskaan kirjoittanut.

-- Loruja, talonpoikain nahka on paksu, ja lopulla on heille keltanen

kulta rakkaampi, kuin useinkin epäluotettava impeys.

Pikku Fanchon makasi vuoteellaan. -- Ei häntä mikään vaivannut, -- ei

kerrassaan mikään. -- Pikku seikka vaan. -- Hänellä oli ajos

kainalokuopassa. -- Hän ei näyttänyt sitä kellekään ja kielsi kaikkien

tyttöjen sitä sanomasta Millerille. Hän kielsi heidän myös Miladalle

mitään sanomasta. -- Milada voisi kaiken lopuksi kieltää hänet

menemästä salonkiin. Ja hän tahtoi niin mielellään, -- niin mielellään

kaikissa tapauksissa olla mukana. --

-- Aina minulla kesällä on tällaisia ajoksia. -- Ja kun minä olin aivan

pieni tyttö, sanoi lääkäri, että huhtikuu on minun pahin kuukauteni.

Jos minä jaksan kestää sen kuukauden, niin minä kestän taas koko

vuoden. --

Bine Michal, joka pirteällä mielellä oli palannut lomaltaan, istui

Fannin vuoteen ääressä, kuunnellen kärsivällisenä tämän

mielikuvituksellisia kertomuksia. Fanni raukka kertoi joka

tilaisuudessa ja sille, joka vaan kuunnella jaksoi, menneisyydestään.

-- Vastalahjaksi antoi Fanny Binen kuvata suuremmoista menestystään

siellä maalla. Cyrill ei ollut kumminkaan saapunut kotiin, mutta sehän

olikin luonnollista, sillä olihan Unkarista niin pitkä matka kotiin.

-- Isä oli ollut kovin iloinen, oli kulkenut Binen ympärillä, pidellyt

silkkipukua, hattua ja laukkua, missä oli ollut hajuvettä. -- Vahinko

että Cyrillin äiti oli ollut Dobranin vuosimarkkinoilla. Hän oli kyllä

kirjoittanut kauniin kirjeen, jossa oli kuiva lemmen kukka Cyrilliltä.

-- Ajatteles, kuinka äitipuoli ja hänen tyttärensä olivat vihasta

haleta, kun he näkivät minut, -- jatkoi Bine voitokkaana. -- Minun

äitipuoleni nimittäin huusi heti:

-- Saat selkäsaunan, jos lähdet kylään kuin mikäkin marakatti hattu

päässä ja hansikkaat kädessä! -- Mutta silloin isä nousi vastaan ja

sanoi: Ole siivolla, tyttö on neiti, mätki sinä omia karjakkojasi

vaan! --

Tähän mennessä oli Punataloon otettu kaksi uutta tyttöä. Ilman

valmisteluja ja sanatta, Goldcheiderin tapaan, oli röyhkeä ja

oikullinen Mizzi paksun Annerlin kanssa lähetetty pois. -- Mikä oli

tilalle tullut, oli jotain nähtävää.

Ensimäisestä tytöstä Honka Arrigazzista oli varmasti tuleva Punatalon

taivaan tähti. -- Hän osasi myöskin esiintyä asemansa mukaisesti. --

Hänellä oli satumaisen komeita pukuja, silmiin pistävät mailmannaisen

tavat ja erään lihavan europalaisen hallitsijan omakätisesti

allekirjoittama valokuva.

Honka oli ollut saunottajana Marienbadissa. -- Ja jouduttuaan pieneen

kinaan johtokunnan kanssa, pääsi hän asumaan erään ihmisystävällisen

tädin luo, joka oli eräs paksu rouva Breslauer. Tämä rouva esitti

Honkan kahden veljensä tyttären seurassa kansainvälisen kylpypaikan

huvittelevalle seurapiirille. Kesän loputtua hän kuletettiin Aussigin

kautta pääkaupunkiin. -- Madre mia (äitikulta) Tyrolissa iloitsi, että

hänen tyttärensä, jolla oli unkarilainen nimi, ainoa muisto isältä, eli

niin hyvästi "Mondo frettossa" (tässä kolkossa mailmassa) ja kirjoitti

hänelle, että hän joka päivä rukoili laupiasta jumal'äitiä, jotta hänen

tyttärellensä kävisi paremmin kuin hänen äidilleen Giusta Arrigazzi

raukalle.

Vähempää huomiota herätti toisen tytön tulo. Karia Neuern kyllä oli

verevä vaaleatukkainen tyttölapsi, mutta nyt olivat hänen kasvonsa

kalpeat ja pelästyneen näköiset ja hänen peloittavasti tulehtuneet

silmänsä eivät kestäneet auringon valoa.

Miller oli nähnyt, että lääkärit olivat huolimattomia tarkastaissaan.

Hän oli kokenut ja pelkäsi siksi.

-- Ei tarvitse pelätä, sanoi Milada. Pragin Neuberger on kyllä

tarkka. --

Pian selvisikin, että tulehdus oli aivan vaaratonta laatua. Tytön

täytyi ensin voittaa ujoustaipumuksensa tässä ympäristössä, sillä hän

oli, niinkuin Neuberger kirjoitti, "kovin siivo tyttö, joka tähän asti

oli ollut vain tarjoilijattarena."

Yksityisasioittensa suhteen tyttö vaikeni sanoen olevansa yksin

mailmassa, ja että hän ei sitä vaikeroinut.

Joka hetki kilahti tänä iltana Punatalon ovikello. Fanchon ei jaksanut

enää pysyä vuoteellaan. Uteliaana hän kurkisti käytävään, kyyristyi

ikkunalaudalle, yrittäen saada nähdä vähän "lämmintä aurinkoa." Hän

paleli sääret paljaina kärsien tuskia, joita hän koetti salata.

-- Neiti Honka, olkaa hyvä ja tulkaa saliin, -- huusi Miller kimakalla

äänellä.

-- Katsokaa, aina hänestä tapellaan, -- huomautti Fanchon surullisena.

-- Neiti Bine, olkaa hyvä ja tulkaa saliin! --

-- Sussiunatkoon, salissa kelpaavat kaikki tänään, huudahti Fanchon

pelästyneenä katsahtaen itseensä.

-- On lauantai, selitti Bine filosofisella tyyneydellä pannen työnsä

kasaan.

Silloin Fannikin kiihtyneenä puki yllensä punasesta silkistä tehdyn

iltapukunsa. Kuulkaa! Jo soitetaan! Näin varhain! Liike edistyi

vähitellen. Birknerin villitys oli taas herättänyt muiston Punatalosta

mailmanmiesten piirissä.

Miladaa tervehdittiin mielellään liikkeen taloudenhoitajattarena.

-- Hän on Goldscheiderin kouluttama, -- sanottiin suosiollisesti.

Puettuna korkeakauluksiseen mustaan silkkipukuun, edessä valkoinen

pitsi-esiliina, vastaanotti Milada vieraat salissa. -- Hänellä oli

kuuluisa vaisto arvaamaan eri mieslajien halut.

Hän ei tehnyt sopimattomia kysymyksiä, hän ei tungeskellut seuraan, hän

ei teeskennellyt vakituisille vieraille.

Eikä hän hyväksynyt koskaan, että tytöt lähentelivät ja yrittivät

hyväillä miestä, ennenkuin tämä ensin sanoi sitä haluavansa.

-- Te olette kaikki nuoria, kauniita tyttöjä, -- sanoi Milada

neideille, -- sopiiko teidän lentää miesten kaulaan? Saadaksenneko ehkä

joskus rukkaset! -- Antakaa miesten etsiä teitä! Teitä vartenhan he

tulevatkin tänne. -- Ja jos ette halua miehiä, -- tahi ette ole sillä

tuulella, -- niin lapset, -- jääkää huoneisiinne! -- Ei teidän ole aina

pakko elämöidä.

Tämä pieni vapaus, jonka Milada soi tytöille ihmisinä, tuotti hänelle

hyvin harvoin kiusaa sopimattoman oikullisuuden tahi itsepäisyyden

muodossa.

Pahimmassa tapauksessa Milada karkoitti tytön salista eikä antanut

hänen enää tulla alas huoneestaan. Silloin tällöin hän liikkeen hyväksi

irroitti tytöt miehistä, jotka juttelivat liian kauvan ja turhaan,

johtaen heidät sukupuolisesti kiihtyneempien luo. Tämän hän teki

taitavasti, jotta tytöt eivät sitä huomanneet, eikä hän koskaan

urkkinut ja raa'asti hätiköinyt kuin tavalliset porttolaemännät.

Hän ei sietänyt sellaista melua, rumaa toreilemista, haukkumista ja

syyttämistä, joka olisi alentanut talon maineen näyttäen hämmästyneille

rakastajoille porttolaelämän sen kammottavassa alastomuudessa.

Siinäkin hän oli Hornerin oppilas.

Näinä kevätiltoina oli sali jo illalla täysi. Tytöt tulivat

huoneistaan, katsahtivat ovesta, palasivat hienotunteisina, mutta ensi

kellon kilahdus sai heidät uteliaina käytävään kuulostelemaan.

Erään pöydän ääressä istui Arrigazzi puettuna kirsikkapunaseen

samettipukuun, kukkeana ja iloisena paljon himotussa

naisellisuudessaan.

Arrigazzi jutteli ylhäisen näköisen herran kanssa, jolla oli hieman

harmahtava suippoparta ja joka kuunteli Arrigazzin pakinaa niin

kohteliaana ja innostuneena, kuin olisi hän istunut mailmannaisen

vastaanottohuoneessa. Heidän pöydällään oli samppanjapulloja. -- Mutta

kumpikaan ei ollut vielä tahtonut niihin kajota. Ikkunannurkassa

puoleksi peittyneenä kukkiin ja kasveihin antoi Gisi erään varakkaan ja

kuuluisan matkustavaisen, joka alituiseen pisti kätensä housuntaskuun

kilistellen kultarahojaan, lohduttaa itseään sen johdosta, että hänen

Bertlinsä oli äkkiä lähtenyt matkoille. Paksu pohatta ei Gisiä

suurestikaan miellyttänyt; Gisin kauniisti kammattu pää kääntyi usein

sisäänkäytävää päin udellen, eikö tulisi uusia vieraita, jotka

vapauttaisivat hänet tästä epämukavasta herrasmiehestä.

Tuskin oli Fanchon astunut saliin, kun Gisi hyppäsi pystyyn vetäen

Fannin vieraansa luo sanoen: -- Katsokaa, tässä on meidän pikku

Fannimme. -- Ja samassa hän hävisi.

Erään kolmannen pöydän luona istui kaksi nuorta miestä jutellen

innokkaasti ja juoden mustaa kahvia poltellen paperosseja; Gisi

seisahtui niiden pöydän ääreen, silittäen hyväillen vanhemman

ruskeakutrisen älykästä otsaa. -- Jää tänään tänne, -- sanoi Gisi

hellästi.

-- Ei, Mizzilikkaseni, me olemme jo kerran pettyneet. --

-- Minä olen Gisi, -- vastasi Gisi pahastuneena ja heitellen päätään.

Miehet nauroivat. -- Oletko sinä sen kummempi kuin Mizzi, että

kannattaa sinuun tutustua ja erityisesti mainita sinun nimeäsi

poikkeuksena yleisestä naissakista!?

-- Minä voisin olla uskollinen, -- vastasi Gisi merkitsevällä

äänenpainolla.

-- Siitä saat huonon palkan, -- pisti toinen miehistä.

-- Jos rakastan jotain miestä, ei hänen tarvitse maksaa minulle, --

mutta te, te, -- Gisi mittaili äskeistä puhujaa salamoivalla katseella,

-- te ette kuulu niihin.

Tumma nuori mies siristi vahvoilla rilleillä varustetut silmänsä.

-- Miksi en kuuluisi niihin, -- kysyi hän.

-- Te olette minusta liian nahjusmainen, -- sanoi Gisi mennen pois.

-- Hyvää, likkaseni! -- Mitä sanot siitä ennustuksesta?!

-- Naisten tapa puhua! -- Ehkä hän tarkoittikin minua, kun hän hyväili

sinua. -- Musta mies nauroi lähtien Gisin jälkeen.

Ovessa hän tapasi lääketieteen ylioppilaan Gust. Brennerin, joka

tarttui hänen olkapäihinsä ja kierrähti hänet ympäri.

-- Ei saa Seidner liioitella! -- sanoi hän iloisesti.

-- Viisaustieteilijämme, -- huusi hänelle ruskeakutrinen, -- katsokaa

hän seisoo kuin luentosalin ovella -- kuin olisivat hänen ainoat elävät

ja viehättävät lemmittynsä -- fysiikka ja matematiikka, -- Gustel

kulta! --

Seidner istahti kohottaen olkapäitään. -- Pitää osata mukautua

asianhaarojen mukaan, -- huomautti hän kuivasti.

-- Mailmanmiehinä, ystävä Gust, olemme esiintyneet kömpelösti: Olemme

erehtyneet. Birkner ei ole enää täällä. Mitä tarkoittaa arvoisa

kohtalon impi? Minä puolestani sanon, että kahvi on hyvä, tuo tyttö ei

ole hassuimpia ja viisaustieteilijämme on täydessä sähkössään.

Gisi oli ovella; vaalean tukkansa hän oli palmikoinut, pukeuduttuaan

heleän siniseen suoraan pukuun. Hän keikaili pöydän ääressä oleville.

-- Noh, Seidner, yhdistä langat!

-- Mutta minä haluankin lyhytyhdistystä, pitää ehtiä tänään vielä

muuanne.

-- Luvallanne, se on oikeutemme luomakunnan herroina, -- jatkoi toinen.

Musta mies hyppäsi innostuneena pystyyn... Kuului Gisin heleä nauru.

-- Miten minä asian tunnen ja miehen, Gust, -- nauroi Joszi, -- saamme

nyt järjestää iltamme kaksin.

-- Haluatteko tekin kahvia, -- kysyi Milada Brenneriltä korjaten

edellisten tyhjät kupit.

-- Jos teillä on olutta, niin olkaa hyvä ja tuokaa.

Milada nyökäytti päätään. -- Pullon Pilsnerin oluttako?

-- Panitko huomiota hänen silmiinsä?

-- Hän on yleensä komea, -- intoili Gust, joka tirkisti Arrigazziin.

-- Tarkoitan tuota tummaa taloudenhoitajatarta.

-- Tuota -- eihän hän ole enää nuorikaan.

-- Olkoon, mutta hänellä ovat koreat silmät, -- ne kuuluvat Egyptin

taivaan alle, -- uneksivan sfinxin kivisen patsaan kasvoihin. --

-- Se vielä puuttuisi! -- Gust katsahti Miladaan, joka tarjoili olutta

virallisesti hymyillen. -- Minä en pidä hänen katseestaan -- vastasi

hän syventyen yhä enemmän ihailemaan tyroliattaren viehätyksiä, joka

yhä houkuttelevampana loijotti nojatuolissaan.

Sill'aikaa tulvi saliin vieraita ja tyttöjä. Pianonsoittaja rummutti

jotain marssia. Paksu, liikkumaton herra soitti mestarillisilla

lirutuksilla huilua.

-- Tunnen hänet. Hän on saanut musiikki-opiston palkinnon, -- sanoi

Joszi.

-- Miksi hän siis on täällä?

-- Hän ansaitsee täällä enemmän kuin kreivitär sen ja sen heimon

päiväsoitolla.

Fanchon oli sill'aikaa ollut kadoksissa tuon paksun matkustavaispohatan

kanssa. Nyt hän palasi yhtyen joukkoon hienosti puettuja tuskin

poikaijän jättäneitä viikareita, jotka meluten astuivat saliin huutaen,

käskien ja oikkuillen anastaen paikkoja ja tyttöjä.

-- Nuo ovat salonkisakkipoikia, -- sanoi Joszi pahoillaan, -- niiden

tieltä livistän, Gust. Sellaisten nuuskien kanssa en jaksa olla samassa

huoneessa. --

Gust joi oluensa koettaen tyynenä seurata menoa ympärillään näyttäen

halveksivalta, seikka, joka heti ilmaisi, että hän oli ensikertalainen

tällaisessa paikassa. Joszi viskeli ympärilleen puoliääneen kirouksia

ja sadatteluja, lasketellen välillä ivasanoja ympäristöstään sekä

antaen kokonaisen tulvan komppalauseita sadella poikaviikareille, jotka

alkoivat runsaasti hullutella ja sikamaisen raa'alla tavalla metelöidä

ja irstailla tyttöjen kanssa. Eritoten oli yksi heistä sangen

arveluttava; poika oli vaalea ja solakka, silmät kiiluen alkohoolista,

suunpielet vavisten ärtyneinä. Tilatessaan viskasi hän heti rahat

pöydälle. Huonosti kasvatetun poikanulikan tavoin hän ärisi ja polki

jalkoja, kun Puzzi, jonka rinnoille hän oli laskenut päänsä, tahtoi

vapautua hänestä.

-- Antakaa minun asettaa kiiltokenkäjalkani jonnekkin. Lattia

on rapakoinen, -- huusi hän. -- Eikö minulla ole kauniit

kiiltonahkakengät?! -- Hän nosti jalkansa ilmaan keikaillen kapeilla

jaloillaan. --

Pyhä sontiainen: Kuvaus porttola-elämästä · 第 14 / 40 题