-- Rouva Riedl, tuokaa, olkaa hyvä, makkaraa ja kaviaaria kellarista,
minä teen voileipiä. -- Ja kun Miller tulee nuuskimaan, sanokaa, että
Goldscheider tarjosi myös sardiineja, mutta Milada säästää ja levittää
leivälle koviksi keitettyjä hienoksi survottuja munia! -- Niin, niin!
-- Sus siunatkoon, neiti, -- huudahti päättävän Polifkan aina
masentunut seuraaja, -- kun teitä katselee! -- Voitteko vielä nauraa
tässä huushollissa!
-- Kuulkaa, rouva Riedl, -- sanoi Milada. -- Minä en ole enää
riippuvainen tästä taloudesta. Minä, -- Milada vaikeni hetken
salaperäisenä ja lisäsi sitten kuiskaten, -- minä olen saanut perinnön
-- isältäni.
-- Hän oli oikea manttaalipomo! -- Nyt on hän kuollut ja saa kaiken
maksaa. Älkää huoliko kertoa sitä kaikille, rouva Riedl, minä yritän
päästä tästä vapauteen.
Rouva Riedl löi kämmenensä yhteen... Mikä onni...! -- Mutta minä olen
sitä aina aavistanut. Neiti ei tähän kolkkaan jää happanemaan. -- Ja
nyt aavistukseni on käynyt toteen...
* * * * *
Hornerin saapuessa penkosi Milada Dubben kirjapakkoja, jotka tämä oli
piilottanut sänkyynsä matrassin ja listojen väliin.
-- Neiti sihteeri -- hyvää päivää, -- sanoi hän. Milada heitti kaikki
pois hymyillen.
-- Kuulkaa Horner, minä kuljetan neitiä sarvista. -- Hän kiertää ja
vääntää, eikä pääse irti. -- Minä juttelen merkillisiä asioita -- sehän
on ihan hassua, -- ja jahka onnistun, uskovat he minun puhuneeni totta.
-- Tuo perintöjuttu kiertää ympäri koko taloa. Kaikki kyselevät siitä.
Marxin teokset, jotka lähetit eilen minulle, pitävät he asiakirjoina.
-- Kaikki onnistuu minulle, kaikki mitä vaan toivon. --
Milada levitti käsivartensa. Hänen nuori, solakka vartalonsa kimmahti.
-- Luulen voivani nyt --
-- Syöstä porttolamamma valtaistuimeltaan ja painaa Punatalon
kuningattaren kruunu päähäsi, -- sanoi Horner ivaten.
-- Niin! Ja lentää sinun aatteittesi mukaan kuin perhoset, -- lopetti
Milada lauseen.
-- Niin pitkälle et toki ole mennyt, -- sanoi Horner tyytyväisenä, --
noh, sano pian, mitä osaa aiot näytellä, mitä arvo-asteita aiot
saavuttaa? Lumppukokoojien pehtoorinko? -- Luittenkokoojien
tarkastajattarenko? Mikä noista seitsemästäkymmenestä kuudesta
ylpeydenpiruista on ottanut sinussa asuntonsa? Siitähän tulisi kauniita
äpäriä! -- Huono ristisiitos teille!
-- Kehnoa avioliittoa! -- Minulle se soveltuu! -- Minä seuraan
kehitystäsi! --
Horner kiinnitti rillit nenälleen pengotakseen papereita.
-- Vai sinä olet ryöstänyt Dubben kuolemattoman osan? --
Milada punnitsi papereita kädellään.
-- Niin, tässä on Dubben koko pienoinen omaisuus. -- Mainetodistus,
tarkastuskortti, muita todistuksia, -- kirjeitä, -- runoja. -- Löysin
ne piilostaan hänen vuoteestaan. -- Dubbe rukka! -- Hän oli
kiinnittänyt kaiken toivonsa näihin! --
-- Onko hän paljonkin menettänyt tuolle vanhalle raadolle? --
Milada kohotti olkapäitään. -- Hän on kaiken velkansa jo itse asiassa
suorittanut. -- Mutta Miller pitää kiinni vaan numeroista ja hautoo
rahojaan. --
-- Mihin Dubbe kuoli? --
-- Mutta hänhän ei olekkaan vielä kuollut! --
-- Loruja! Ole hyvä ja käsitä minut, -- ärähti Horner Miladalle. -- Jos
joku lähetetään tänne, on hän jo elämälle kuollut.
-- Hänen elämäkertansa on todellinen tarina, -- sanoi Milada, laskien
kätensä pienelle käärölle... Dubbe oli hyvästä perheestä, -- englannin
kielen opettajatar. Eräässä perheessä hän opetti ylioppilasta. -- Hän
oli silloin nuori ja kuvankaunis.
-- Seis! Kohtaus nousee... rakkautta, kunniantuntoa, viattomuutta, --
valitusta, epätoivoa ja avutonta yksinäisyyttä, -- kaikki ohitse,
ohitse! -- puuttui Horner Miladan puheeseen.
-- Kuule, Horner, on ihan luonnotonta, -- huudahti Milada, -- enkä ole
saanut siihen vastausta mistään kirjoista: Nainen on ruumiillisesti
niin luotu, että hänen pitää synnyttää lapsia. Miksi yhteiskunta
halveksii ja rankaisee olentoja, jotka täyttävät tämän luonnon pyhän
velvollisuuden? -- Eikö se ole epäjohdonmukaista? -- Selitä se seikka!
-- Kysymyksesi, -- sanoi Horner ivaten, -- on suuri kunnia sille, joka
sen tekee. Minä teen saman ankaran kysymyksen poliisille ja hänen
vastauksensa on yhteiskunnan kanta asiassa.
-- Ehei, Horner, nyt et pääse livistämään. Tahdon saada selvän asiasta.
Ovatko lait olemassa vaan varmassa asemassa olevia ja onnellisia
varten? Onko jokainen avuton ilman lain suojaa? Eikö kukaan muista
heikompia? Pitääkö sen auttamattomasti sortua?
-- Täytyy. Sitä pitää vielä alemmaksi työntää. Se on kunnialain ensi
pykälä, -- vastasi Horner leikkaavalla ivalla. -- Mutta mitä sinä puhut
säälistä. Aviottoman lapsen äiti jälkeläisineen ei ole mikään saamaton,
ei mikään hukkaan mennyt olento. He eivät kaipaa sinun suositustasi. He
kostavat itse yhteiskunnalle, kostavat verisesti. Katso ympärillesi.
Äpärälapsilla on hirveä elinvoima. Hyväänkö -- pahaanko, ken voi sen
arvostaa! -- Horner pui nyrkkiään. -- Meissä on vahva valta. -- Jos
ihmiset olisivat viisaita, -- niin ne varoisivat itseään paremmin
isättömiltä lapsilta. He eivät antaisi niitten kasvaa näin voimakkaiksi
katuojassa kuin sinut ja minut. He kasvattaisivat niitä mieluummin lain
puustavin mukaan elämään, he panisivat niille pykäliä kuonokopaksi.
Mutta katso maailmaa! Tutki rikoksellisten tilastoja! Ota selvä valtion
valloittajista ja portoista! Kaikki ne ovat äpäriä, isättömiä lapsia!
-- Valtio on fuskaaja. Kuin tori-ämmä se tinkii äyrejä, kun
tulevaisuudessa tuhansia markkoja luisuu käsistä! Päivän etuja se
muistaa, kun vuoskymmenet vievät sen taaksepäin. -- Horner nosti
etusormensa. -- Ainoastaan avioliiton käsimyllyssä jauhetaan muka ainoa
käytettävä ihmisaines, ne hurskaat, lempeät ja "käytännölliset"
yhteiskuntapylväät. Joka luonnonvapaa kasvatus on kielletty --
ihmispatentin jäljitteleminen on rikoslain alainen, -- se on
elinkeino-oikeuden rajoittamista. Mitä haluat vielä tietää,
ihmisolento?
-- Niin, elinkeinolain rikkominen on rangaistuksen alaista, -- jatkoi
Milada, otsa uurteisena. -- Niin, yhdellä iskulla menetti Dubbe kaikki
oppituntinsa; lähetystön päällikkö potki hänet ulos ovesta. Viettelijä
läksi ulkomaille. Viettelijän isä oli lyödä raivossaan Dubbea.
Viettelijän äiti kertoi koko mailmalle asian, väännellen viattomana
käsiään. Ainoastaan pesu-akka otti hänet luokseen, antaen hänelle
ruokaa. Kun Dubben piti synnyttää lapsensa, ei hän ollut voinut hommata
kätilöä eikä vuodetta. Kuule, Horner, vuorokauden hän kulki
synnytyslaitoksesta toiseen, pelastuskodista pelastuskotiin. Hän ei
saanut mistään paikkaa. Aviottoman lapsen äitinä olisi hänen pitänyt
tulla työhön jo kolme kuukautta sitten. Hän seisoi kadulla hirveitä
synnytystuskia tuntien, häpeissään ja peloissaan. Silloin muuan
hoitajatar tuli kadulle, ottaen häneltä kunniasanan, että hän
synnytettyään lapsensa, rupeaisi yleiseksi portoksi. Silloin hoitajatar
hommasi hänelle paikan laitokseen orpananaan.
-- Katso nyt miten järkevästi ihmiset toimivat, -- pisti Horner.
-- Kaikki Dubben vaatteet riistettiin häneltä, -- sanoi Milada, silmät
kauhusta suurina kuin näyn nähdessään ja ääni vavisten, kuin näkisi hän
juuri tapahtuman. -- Dubbe tunsi, kuin häntä olisi lyöty aseella
ylihoitajattaren huutaessa: "Anna olla heilakka!" kun Dubbe yritti
ottaa päällensä oman paitansa. -- "Täällä ei saa käyttää omia
vaatteitaan!" -- Sitten tuli lääkäri, joka kysyi: -- Vaimo, vaiko
tyttö? -- Ylikätilö vastasi: -- tyttö! -- Lääkäri vihelsi, sanoen: --
paita päähän! -- Kuule, Horner, kyllä Dubbekin on saanut kokea yhtä ja
toista. -- Mutta kaikkein suurimmassa kurjuudessaan ei hän ole voinut
unohtaa tuota synnytyslaitokseen vastaanottoa. -- Yhä uudelleen hän
kuvasi sen. -- Ja miten lasta siellä hoidettiin. -- Milada vaikeni
hetken.
-- Asianlaita on nimittäin tällainen. -- Lapsi pannaan nukkumaan
matalaan vuoteeseen lattialle. -- Dubbe oli kovin heikko. Hän ei voinut
kurottautua niin alas, eikä hän uskaltanut pyytää, että lapsi olisi
nostettu hänen rinnoilleen. -- Hän häpesi sitä haluaan. -- Eihän hän
ollut vihitty vaimo! -- Koko yön lapsi itki. -- Dubbe hätääntyi lapsen
tähden ja toisti sanaa: tahtoo juoda. -- Hoitajatar antoi Dubbelle
vettä, mutta Dubbe tarkoitti, että hän antaisi lapsensa juoda sitä
maitoa, joka pakkautui rintoihin, vaan jota hän ei uskaltanut pyytää
saada antaa lapselleen.
-- Mitä Dubbe on täällä saanut kokea, sen tiedät itse, Horner! -- Joka
kolmas kuukausi hän pani toimeen kauhean kohtauksen. -- Ja hän säästi
kuin hullu. -- Mutta tuhlasi kaikki taas silkkiin ja samppanjaan. -- Ja
aina sama juttu. -- Joka yritys menee täällä myttyyn. Ei täällä voi
kulkea suoraa tietä. Ei täällä tunne varmuutta. -- Meidät voi kohdata
mikä onnettomuus tahansa, sairaus, raihnaus, velkaantuminen. Kaikki
vastoinkäymiset vievät meidät auttamattomasti alaspäin. -- Joka
pelastusyritys viskaa meikäläisen syvänteestä syvänteeseen.
Horner katsahti Miladaan. Hänen silmänsä säihkyivät pirullisina. --
Minä tunnen erään, joka on itse itsensä vetänyt loasta pois! --
Milada jatkoi: -- Siksi on meistä yhdentekevä, miten elämämme kehittyy.
Tiedätkö, Horner, se joka omistaa jotain omaa elämässä, olkoon se vaan
toiveita ja päämaalin, se voi tarmolla toimia. Se tarkkaa tekojaan, se
on itsetietoinen, se rakentaa. -- Me emme voi rakentaa. Me hävitämme.
Meidät täytyy ensin...
-- Siksi annetaan teille paljon anteeksi, tytöt! -- Miten korkealle
ovat osakkeenne nousseet taivaassa, jalo rouva? --
-- Eivät merkitse mitään! Helvetinoppi ei ole koskaan estänyt
porttolanemäntää kiskomasta saataviaan tytöiltä, eikä taivaanosuudella
ole vielä koskaan saanut vuokraansa maksuun. Varma omaisuus tekee
ihmisen vahvaksi. Ei pilvissä jaksa kukaan pysytellä. En ole ennen kuin
nyt ymmärtänyt, että elämisen varmuus kehittää hyviä puoliamme. Jolla
ei ole varmaa todellisuutta, se hukkuu. Sen sanon sinulle, Horner, minä
en anna enää johdattaa itseäni! Mitä tapahtuneekaan, en antaudu
tahdottomana siihen. Sen tiedän. En tahdo hukkua kuin nämä toiset! --
Horner hieroi kikattaen käsiään.
-- Tämä on se paha karma! -- Todella! -- Mitä teet eläimellisyydellesi?
-- Sen otan sarvista kiinni ja käännän tahtoni mukaan. Ja olkoon, että
seuraan eläimellisiä vaistojani! Vaikka häviäisinkin, häviän vapaana.
En anna itseäni tappaa kuin hirttonuoralla.
Horner lensi pystyyn. Hänen kasvonsa elivät ja vavahtivat, ja sylki
räiskyi hänen suupielistään.
-- Voita, tyttö -- hän kirkasi. -- Turhaan ei vanha Horner ole istunut
lantaläjässä otusta vaanimassa. Pyhä Sontiainen on löydetty. -- Se
haisee... Horner astui askeleen taaemmaksi ja kumartui niin, että
rasvainen hattu kosketti lattiaa. --
* * * * *
Eräänä iltapuolenpäivänä, varsin harvinaiseen aikaan saapui Horner
Punataloon. -- Hän tapasi Miladan konttorihuoneessa innokkaasti
neuvotellen Moosmannin kanssa, joka äkkiä oli päässyt taas Millerin
armolliseen suosioon.
-- Tänään olemme tiedustelleet Birknerin vuoksi, -- sanoi Milada, --
kolme lehteä ei ole ottanut vastaan ilmoitusta, -- neljä lehteä käyttää
sitä uutista huomenna hyväkseen. -- Kolmen päivän kuluttua on meidän
talossamme liikettä. -- Hei! -- Ompelemme vallan ihka uusia pukuja.
Katso! Kaikki muut ovat samallaiset. Birkner saa valkoisen puvun. --.
Miladan huoneessa hyppi Horner vuoroin toisella, vuoroin toisella
jalalla.
-- En tiedä, vaan sinä puhut liikaa, Milada, -- sinä ajattelet
ylenmäärin, olet ottanut tehtäväsi hyvin tärkeältä kannalta. -- Sinulla
on ollut uskomaton menestys -- eikö totta? -- Tahtoisin vaan tietää,
tiedätkö yhtä varmasti, mihin sinun kunnioitettava ruumisraatosi kerran
haudataan.
-- Peijakas! -- sanoi Milada. -- En ole tullut vielä sitä ajatelleeksi.
-- Niin siksi, että olet kana. Miten luulet voivasi mitään elämässäsi
saavuttaa, mistä arvosta on sinulle jokin kaukaisempi tahi
läheisempikin tarkoitusperä, jos et tiedä, mikä on elämäsi päämaali? --
Miten voit heittäytyä seikkailuihin, antautua keinotteluyrityksiin,
miten voit heittäytyä olemassaolon kuohuvaan mahdollisuuksien mereen,
jos et ole varma siitä, että sinun yritysten ja keinottelujen kuluttama
ruumiisi -- kaatuu -- ja saa varman tyyssijan?! Et tunne vielä, mikä
merkitys on yksilölle hautuumaapaikan asema, minkä arvoinen on
ylhäisten sukujen perhehautakammio, -- miten yksityisten toivo saada
komea arkku, saa heidät yrittämään sankaritöitä! -- Se antaa elämälle
voimaa ja lentoa. -- Sinä, jolla on mielikuvitusta, joka tahdot käydä
mailmanmullistajasta, hae itsellesi ensin vankka maa-alue, jos ei
muuta, niin kolme kyynärää! -- Jos sinulla ei ole edes se oma, ei
sinun tahdollasi ole tarmoa, -- sinun kunnianhimollasi ei ole
uskaliaisuutta, -- sinun päätelmilläsi ei ole -- selkärankaa. Paras
tehtävä, minkä olen voinut sinulle keksiä... totta tosiaan, en jaksa
seurata kehitystäsi, -- olen väsynyt. -- Milada katsahti Horneriin. --
Hornerin kasvot olivat entistään turvonneemmat, kalpeammat ja
levottomammat. -- Hänen tuuheat kulmakarvansa, joita hän rypisti
ankarasti, peittivät puoleksi tuijottavat kovin pienentyneet
silmäterät. -- Milada tunsi tuon ilmeen.
-- Sinä juopottelet taas, Horner, -- sanoi hän.
Katsahtamatta Miladaan kaiveli hän takintaskujaan ja veti lopulta esiin
povitaskustaan suuren kirjekuoren.
-- Siinä on, -- sanoi hän pikaisesti, -- ota se, -- maksuvapaana ja
verottomana, -- sinusta tulee ihana ruumis.
Milada katsahti sanatonna Horneriin.
-- Tiedätkö, että olen usein ja tositunteella ajatellut kuollutta
ruumistasi. Se on minulle mieluinen ajatus -- minä melkein rakastaisin
sinua kuolleena. -- Ketään ei sinun tarvitse sitte enää mielistellä,
kenkään ei saa sinua enää himoita, -- kellekään ei sinun tarvitse antaa
hyväilyjäsi -- rahasta. Älä luule, että olen mustasukkainen tahi
teatterimainen! -- Onko tämä seikka naurettava? -- Horner naksautti
sormillaan.
-- Minua kalvaa se harmi, että minun täytyy joka päivä uudelleen
teroittaa sitä asetta, jota heilutan ja heristän murhatakseni elämän.
-- Ainoa toiminta, joka nyt minua huvittaa, on ottaa selvä siitä
olemassaolosta -- joka elää -- toisen kuolemasta.
-- Kuule tyttö, -- olla kuoleman ystävä, saattaa sinut siihen hienoon
ilmapiiriin, jossa nyky-elämän into hälvenee ja tahdonlujuus häviää
tuhaksi. -- Joka päivä sukellan tuohon ilmapiiriin, noustakseni siitä
vahvana kuin voittaja. -- Hei, katso minua! Enkö näytä sellaiselta
mieheltä, joka lopulta on voittanut?
Horner oikasi vartalonsa. Hänen silmänsä pyörivät päässä, hänen
viiksiensä päät vapisivat.
-- Etkö ole kertaakaan kuvitellut, -- alkoi Horner äkkiä hiljaa
uudelleen puhua, -- etkö ole vielä miettinyt, että elämäsi kerran
kokonaan taukoo? Kerrallaan on kaikki -- päättynyt! -- Vielä näet tuon
kouhtuneen seinän, voit laskea piikkikuviot katossa, kuulet katumelun,
puhut jotain vielä, puhut illallisesta, haluat retiisejä, punasia,
maukkaita, -- ha, ha, ja sitten kerran -- bum! -- Kaikki on lopussa!
-- Kuvittele, mitä sitte seuraa, aivan selvästi ja yksityisseikkoja
myöten. Älä puhu kehityksestä, biologiiasta, rappeutumisesta ja
uudelleen syntymisestä, -- huusi Horner kiivaana, -- säästä minua
kuulemasta historiaa, sivistys- ja sielun kuolemattomuus-periaatetta.
-- Se on poliisivaltaista hulluutta, sen minä sanon. -- Sinä et
kuoltuasi mitään ajattele, et tunne, -- peninkulmia olet kaikkonut --
illallisesta, tuosta lämpöisestä, makeasta illallisesta, jota et enää
voi sulattaa, koska kuolit kahvin juotuasi.
Horner veti Miladan käsivarresta luoksensa, puhuen hänelle hiljaa, niin
että hänen käheä äänensä kuului kuiskeelta.
-- Kuvittele seuraavaa hetkeä, ajattele sitä muurahaismaista
pikkukonttaamista, josta elämä on kokoonpantu hommineen, tapahtumineen,
tosi-oloineen. Muista katulyhtyjä, jotka sytytetään kauniin kirkkaina
toinen toisensa jälkeen röyhkeän punasina marraskuun iltausvassa. Näitä
et enää näe, kun sinut on laskettu lyijynharmaana syysiltapäivänä maan
poveen. -- Tämä on se kauhistus, se totuus, jota elävä ruumiimme ei
tahdo muistaa, jota vastaan harmaanaineksinen pikku-aivohisto taistelee
ja pinnistää. -- Tämä aivosto, joka voi kuvitella tulevien vuosisatojen
sivistystehtävän, kutistuu tomuksi, kun on kysymys kuvitella sitä, joka
tapahtuu sen seisahduttua. Heittäydy sinä tuon kuolemankuvittelun
kuiluun. -- Raudoitettuna, todellisen sarvinahan ympäröimänä palaa
hento sielusi sieltä.
Milada oli nojannut kasvonsa käsiinsä, kuunnellen kiintyneenä Hornerin
puhetta.
Hornerin puhe oli kuin käheää kuiskimista; vaikeata oli seurata hänen
ajatusjuoksuaan.
-- Eikö niin?! -- Sinä makaat huoneessasi, kärpäset ja muut hyönteiset
imeytyvät otsapintaasi. -- Aamukoitto valaisee harmaan taivaan,
auringonsäteet väräjöivät nenälläsi... Maitokuski ja leipäpoika
saapuu... He tulevat juuri sillä hetkellä, jolloin sinä unisena käänsit
kylkeäsi lämpimällä vuoteellasi. -- Kyökissä kuuluu iloinen ääni...
Neitillä ei ole enää herraa luonaan, tarvitaan kahta kaakkua vähemmän.
Huoneeseesi viskataan kaikenlaista romua, silityslauta tahi märkiä
pesuvaatteita, -- sellaisia tavaroita, joita et elämässäsi olisi voinut
sietää ajelehtimassa huonekaluillasi... Mustetta ja kyniä varastetaan
huolettomasti kirjoituspöydältäsi... he huutavat ja lörpöttelevät
ympärilläsi. Sinä makaat siinä paareilla ja kärpäset likaavat
kasvojasi... mitä? Sitten sinä tunnet niskassasi rystöisen käden! --
Mitä merkitsevät sinulle vuosituhansien ihanteet, joiden toteutuminen
on vaan luvattu, kun kerran koittaa aamu, jonka ruskoa et enää näe!? --
Mitä auttavat sinua kaikki ne aivot, jotka tuolla ylhäällä liikkuvat,
kun et enää näe punaisia katulyhtyjä, -- koska päivällä jo kuolet?!
Tämä on kuoleman pelon ihmevoima, -- se ihmevoima, joka tekee meistä
ihmisistä kerjäläisiä, narreja ja pyhimyksiä. Ja se tapahtuu siksi,
että kellään ei ole rohkeutta tarkastaa kuoleman käsitettä kirkkaalla
päivällä, tehdä se vähäarvoiseksi, pitäen kuoleman pelkoa mielettömänä.
-- Me apinat, me hyppäämme mieluummin pelkurimaisina suinpäin
loppumattomaan ijankaikkisuuteen, -- kuin että uskallamme siihen
valmistautua... minä sanon sinulle, hyvä neiti, siihen tarvitaan
rohkeutta! .. Kun minä ensi kerran tunsin kuoleman pelkoa, niin minä
porasin ja vikisin kuin pieni poika. -- Ja minä olin silloin pieni
poika, minä pyysin apua isä-aivoilta ja äiti-viisaudelta, jotta he
olisivat lastansa tulleet lohduttamaan... mutta ne vaikenivat. --
Silloin muodostin oman kantani -- etsien, kompastuen, ymmärrätkö? Mutta
saavutin sen kumminkin. Horner takoi nyrkillään pöytää, huutaen: --
Nautinto auttaa -- sikamaisin hävyttömyys! -- Ei mikään muu auta
niinkuin se! Ei mikään ole niin poikkeukseton kuin se. -- Lihan himoa,
-- huomaappas se, likkaseni, -- pitää sinun seurata niin paljon kuin
sinä vaan voit! Lihan himo on ainoa tunne, joka meissä tappaa kuoleman
pelon. Vain nautinnon ilon vallassa uskallamme tehdä kuolemalle tenän.
Meidän ruumiimme ja sielumme pelastuu silloin ränsistymästä .. Kaikki
hymyilee silloin... Maan paino ei meitä masenna... Kuin poikaset me
makaamme ruohikossa, pikertäen riemusta... Me luulemme olevamme luojia
ja luomakunnan voima kuohuu meissä... Näemme uusia polvia syntyvän...
Silmiimme kangastaa uusi maailma... Mutta... Poikaset jäivät yksin...
Liian -- yksin. -- Poikaset leikkivät vaan, hah, hahhaa!... Hän nauroi
käheästi... Taas vedettiin Herraa nenästä!
Hornerin kasvojen ilme oli kaamea tätä sanoessaan... Hänen piirteensä
olivat käivertyneet. Hänen suunsa oli veurullaan ja niitten pielissä
pursui sylkikuohua... Koko hänen pöhöttynyt ruumiinsa vapisi omien
sanojensa innostamana. Milada veti päänsä taaksepäin.
-- Mutta juuri siksi -- alkoi Horner puhua uudelleen -- on minut
potkittu pois sakista... Minä näen herra kanssaveljeni hyvinkin
läheltä... Minä kosketan häntä hyvin usein kyynäryspäilläni... Minä
kuulen hänen ontot teatterimaiset komppasanansa... Lopputulos on siis
seuraava:
Minä en kiinny mihinkään, en rakasta mitään, en totuta itseäni
mihinkään, jotta minä arvostelevalla silmälläni voisin entisyyttäni
kylmästi punnita. Te kaikki, kaikki, -- sanoi hän ja piirsi kädellään
suuren kaaren -- olette minulle kerrassaan kuolleita esineitä... Minua
ei mikään enää hämmästytä... Elämä on minusta sangen mukava laitos. --
Se on minulle niin selvä ja tuttu kuin minun vanha saappaani.
Horner hieroi käsiään, palaten entiseen tunnelmaansa ja kääntyi suoraan
kuulijainsa puoleen, sanoen:
-- Siis, neiti Milada Rezek, Teidän kunnioitetulle ja rakastavalle
raadollenne, -- ja sitte Horner kumartui syvään, -- muistaen, että pian
on pääsiäislahjain aika, -- olen rohjennut -- hän kumarsi taas --
lähestyä teitä pienellä muistolahjalla.
Milada otti vastaan kirjekuoren, aukaisten sen utelijaana.
-- Eikös vain toisen luokan hautaus ole sangen hieno, komeili Horner.
Ja ihmeellisen halpakin se on, kun muistaa, mitä kaikkea silloin saa:
Saa kauniin mustan verkapeitteen, neljä kynttilää, huomaappas,
neljä paksua kynttilää! -- Minä olen ne itse valikoinnut... Ja
pellinsiluseppeleen olen vielä lisäksi hommannut haudallesi... Jos ei
muunlaisiakaan satuttaisi laskemaan, niin onhan sekin jotain
olevinaan... Sinunlaisillesi vainajille ei juuri eläviä ruusuja
haudalle tuhlata.
-- Annappas, kun otan sinusta kirstunmittaa! -- Arkku -- on
keskipituinen, se sinulle on parahiksi... Ihmiset laittavat arkun
viisitoista senttiä ruumista pitemmäksi. Kuoltuaan näet ihminen
suurenee!
Milada kääntyi poispäin ja sanoi: kuuleppas, kyllä sinä olet vähän
sairaloinen, ja samalla hänen sisällään vihloi kammo...
-- Kuuleppas sinä olet kiittämätön. -- Minä olen hommannut sinulle
paikan, jotta voisit kuolla missä tahdot ja milloin tahdot. -- Enkö ole
tehnyt silloin hyvin? Etkö nyt voi olla rauhallinen varmasta
tulevaisuudestasi? Eikö tästä lähtien kaikki, mikä ympärilläsi
tapahtuu, ole roskan arvoinen? Mitä sinulla on enää surtavaa,
pelättävää? Nyt voit asettaa elämäsi ihanteelliselle kannalle. -- Minä
en huolehdi enää tulevaisuudestasi.
-- Noh, mutta toivotko kaikin tavoin kuolemaani?
Horner räjähti:
-- Tyhmä hanhi! Kaikki ovet ovat sinulle auki. Nyt voit vasta alkaa
elää! -- Vasta silloin, kun ihminen on voittanut kuolemanpelon, niin
perinpohjin, että sitä voi kohdella veljenään, silloin vasta voi
nauttia vapaasti elämästä! Nyt voit toimia! Tee mitä haluat, heitä
hiiteen Punatalon emäntä, rupea siveyssaarnaajaksi, ompelijattareksi
tahi markkinoiden nuorallatanssijaksi! Osta itsellesi kolme uutta
paitaa ja ryhdy pitämään omaa tyttöliikettä, yhdentekevää! Nyt on
sinulla onnen lipas kädessä. -- Avaa se! --
Horner työnsi Miladalle kirjekuoren suljettuna.
-- Sulje visusti laatikkoon säädyllinen hautausmahdollisuus -- ota se!
Vastaamatta kiihtyneelle miehelle otti Milada sen sulkien
laatikkoonsa...
Horner sytytti Virginiasikarin.
-- Onko siinä luettelonumero?
-- Tietysti! Se on pantu kirjoihin. -- Osaston nimi, ryhmä, rivi ja
hauta on tarkkaan merkitty! Voit mennä katsomaan paikkaasi, -- jatkoi
Horner suopeana. -- Se on kaunis! Ei ole paljon hautoja läheisyydessä.
Hautuumaan kolkka on juuri täytetty. Ilma on siellä erinomaisen puhdas.
-- Kolmannen luokan multa oli minusta liian huono. -- -- Se on ihan
aidan vieressä, ihmiset ovat sinne mätätyt kuin sillit tynnyriin. Se on
roskakansan kohtalo. -- On!
Sikari letkui Hornerin suunpielessä. -- Hänen kasvonsa lopsahtivat
väsyneisiin, tylsiin laskoksiin.
Milada tunsi nuo tylsän herpautumisen kohtaukset, jotka aina ilmenivät,
kun Horner oli juonut tahi kovin kiihtynyt ruumiillisesti. Ne
tapahtuivat kesken hänen innostuneinta puhettaan tehden hänet ihan
vastaanottamattomaksi sille, mikä hänen ympärillään tapahtui...
-- Ja, ja, -- kaikki on hyvin, -- usko minua! -- sammalsi hän. --
Kaikki on turhuus ja -- hengen vaiva...
Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänestä tuntui, kuin olisi tuo kapea
Punatalokatu laajennut vihreäksi aukeaksi nurmeksi. Kalpean, kaarevan
taivaan alla näki hän rivin mustia kumpuja. Yksi niistä oli hänen oma
hautansa.
Musta, mykkä maa vartoi häntä. -- Se oli hänen ensimäinen omaisuutensa,
hänen ainoa varma tulevaisuutensa. -- Ihmeellistä! Mitenkä hän käsitti
tämän nyt vasta? -- Jotain nuorta, hurjaa, taisteluhaluista kuohahti
hänessä, sellaista, jota hän ei ollut vielä koskaan ennen tuntenut. Se
teki hänen uurteiset kasvonsa -- hyvän -- ja nuorekkaan näköisiksi.
-- Ajattele, mitä haluat, Horner! Minä tahdon elää, -- elää, elää! --
Olen utelias näkemään tulevaisuuteni, tervehdin sitä ilolla. -- Ja
lopuksi -- -- -- Milada kierrähti korollaan virkkaen:
-- Erään seikan tunnen olevan varman: Mitä tapahtunee, lopulta olen
sanova: -- Ihana oli toki elämäni vaellus! --
* * * * *
Miller istui konttoorihuoneessaan lukien "Kaikkien saksalaisten
katoolilaisen sanansaattajaa." -- Hirvittävä tapaus!
Hän istui siinä musta pitsimyssy harmahtavalla päälakiaisella. Hänen
kalpeitten kasvojensa sadat viuruiset viirunsa olivat nyt juhlallisina
silinneet... Oli Palmusunnuntai-aamu! Hän oli juuri tullut kirkosta ja
laskenut heti ne rahat, jotka olivat tulleet viime yön "toimista."
Hänen vielä kirkko-uhrisavulle tuoksuvat sormensa sulkivat ne
mielihyvällä kassalaatikkoon. -- Viime päivinä oli kertynyt hyvin
rahaa! -- Birkner oli ne kasannut! Ei voinut aavistaa, mitä tuo aikaan
sai! Hänellä olivat vaan pyöreät, sileät kasvot, joita ympäröi vaalea
lettilaite... Yllä hänellä oli valkoinen puku, punainen nauha
kaulassa... Mutta hän osasi kertoa! Aina vaan murhaajasta! Ensin se
Milleriä vähän pöyristytti. -- Mutta hän tottui siihen vähitellen. --
Joka ilta kuuli saman jutun. -- Nyt hän ei pannut sitä enää merkille.
Birkner oli ollut suhteissa asianajajan kanssa, omien sanojensa mukaan,
mutta siitä tietysti ei Robbu tiennyt mitään... Tämä tahtoi aina, että
hänen piti elää hyvin, syödä hyvin, olla hienosti puettu! Ajatelkaa,
miten se olisi voinut käydä laatuun, kun miehellä on vaan
kolmekymmentäviisi guldenia kuussa tuloja, sihteerin palkka! Ja tuo
ukkovainajani oli niin kitsas...
Tämähän kuulosti ihan kapinalliselta! Miehet kävivät Birkneriin kiinni
kuin sika leipään. Ja aina niitä tuli uusia ja innostuneempia. Puolen
yötä niitä tuli kunnes portinvahdin rouvan täytyi sulkea talo, sillä se
oli jo liian täysi. Luonnollisesti ne olivat vallan hienoja herroja!
Joka ei maksanut viisikymmentä guldenia, oli pakotettu tyytymään
tavallisiin likkoihin. Ja myös ne olivat nyt, Jumala ties, kuin pirun
riivaamia. -- Miller teki tottuneena ja kiireesti ristinmerkin. --
Herra Jumala, mitä elämää ne pitivät! Lensivät huoneesta huoneeseen,
läpi ullakkojen ja käytävien; toinen toisensa jälkeen, miehet
kintereillä; -- ja miten ne kiljuivat...
He olivat kaiken samppanjan juoneet, mitä oli talossa. -- -- Vaikka
Milada oli ostanut sitä sellaisien summien edestä, -- jotka Millerin
mielestä olivat mahdottomia saada kaupaksi, -- niin se kaikki oli
loppunut. -- Aamulla kello kahdeksalta oli tänään Rezek lähtenyt
kaupungille tekemään ostoksiaan, hankkimaan hanhenmaksaleivoksia,
piirakoita, kaviaaria. -- -- Ja tätä oli kestänyt jo viisi päivää! --
Jumalan kiitos! Nämät Pääsiäispyhät olivat olleet ihania! Herraa sai
siitä kiittää. --
Miller syventyi taas alettuun "Sanansaattajaansa", jossa oli kirjoitus:
"Orpolasten katoolilaishengellisestä hoidosta" ja otti vastaan
katsahtamatta lehdestä sen paksun postipinkan, jonka portinvahdin rouva
laski kirjoituspöydälle. -- Miller luki kirjoituksen loppuun, tunsi
sydämessään syvää myötätuntoisuutta hyvää kirjailijaa kohtaan nojautuen
hyväntuntoisesti huoaten tuolin selkänojaan. Milada saa hoitaa postin.
-- Miladahan oli alkanut tämän leikin, lopettakoon sen myös! Tuossa oli
nyt pinkka hakemuksia, tarjoumuksia ja ilmoituksia. --
Kyllähän Miller perästäpäin osaisi jakaa käskyjään. Paljon
huolettomampi ja helpompi oli nyt hänen elämänsä. -- Tämä Rezekin
käyttäminen liikkeessä, oli hänestä mainio keksintö. -- Luonnollisesti
ei sopinut näyttää Rezekille että hän oli tarpeellinen, vaikka kylläkin
hän hoiti liikettä hyvin. Miller oli mielestään keksinyt ehdottoman
viekkaan keinon. Hän päätti antaa kaiken työn Miladalle, itse vaan
ahkerasti kulkien hänen kintereillään, tarkkaan urkkien, panna kaikki
tulot muistiin ja pitäen rahat itse, ja sitten -- hm, -- kun kaikki oli
tehty, potkisi hän Miladan ulos ovesta! Milada voisi helposti tehdä
itsensä korvaamattomaksi ja kasvaa emäntänsä yli pään. Paras olisi
pitää häntä kovassa kurissa. -- Jos vielä jatkuisi tällaista tuloa
puolen vuotta, silloin voisi hän jotain toivoa. -- Sillä mahdotonta oli
kuolla -- tällaisen paikan emäntänä!
Mutta itse asiassa oli Miller kokonaan joutunut Miladan johdon
alaiseksi, kadottaen näkyvistään koko liikkeen sisäisen koneiston. --
Milada teki sopimuksia asioitsijoiden, hankkijoiden, tyttöjen ja
kundien kanssa, hän hoiti kyökin, vaaterahaston ja kirjanpidon,
ainoastaan rahat piti Miller itse... Puhtaaseen rahaan ei saanut kukaan
kajota. Millerin vahva aikomus oli se, että tulojen vastaanotto teki
hänestä talon valtijattaren. --
Milada oli liian viisas, jotta hän ei ottanut vastaan ulkonaista
edustamisvelvollisuutta; kaikkialle hän työnsi silloin "neidin", mutta
ei yhtään liikeyritystä päätetty tehdä, jota ei Milada ollut
tarkastanut ja hyväksynyt. Milada järjesti kuitenkin asian niin, että
Miller luuli itse tehneensä ja järjestäneensä päätökset. Se taikasana,
jolla Milada kaikissa ristiriitaisissa tapauksissa voitti, oli aina:
"näin tehtiin Goldsheiderin aikana." Tämä tukki Millerin suun, kun hän
joutui ahneutensa, ilkeytensä ja tyhmän itserakkautensa uhriksi ja
silloin oikutteli itsetyytyväisenä ja ällipäisenä kuin huonosti
kasvatettu lapsi. --
Asioitsijoitten ja tyttöjen seurassa koetti Miller aina niin kauvan
kiertää ja vääntää asiaa ja pelastua puhetavoilla ja verukkeilla, kunnes
hän sai kuulla Miladan arvostelun. Hän huusi silloin "Rezek, Rezek --
minulla on niin paljon tehtävää, sopikaa te herran kanssa siten
asiasta, kuin minä jo eilen säädin."
Myöhemmin kyllä asioitsijat huomasivat tämän tempun. He kääntyivät
suoraan Miladan puoleen, jonka kanssa sopimus tehtiin pikemmin ja
mukavammin kuin tuon aina epävarman ja hapuroivan Millerin kanssa. Nyt
vihdoin siitä asti, kun hän oli vastaanottanut liikkeen, sai Miller
tuntea miellyttävän levon tunteen ja sivultakatsojan mukavuuden.
Kyökissä oli kaikki kunnossa, -- Riedl järjesti kaikki, tytöt eivät
riidelleet eivätkä rähisseet. --
Milada oli sanonut heille: -- "Neidit puhuvat yleensä liikaa
palvelijattarien kanssa. Se ei sovellu, se poistaa kunnioituksen.
Puhukaa vaan välttämättömimpiä asioita."
Milada noudatti itse tarkkaan tätä sääntöä. Myöskin hänen suhteensa
toisiin tyttöihin oli vähitellen, huomaamatta ja hitaasti, paljon
muuttunut. Ja tuo perintöjuttu, jota Milada ei tahtonut lähemmin
selostaa, päinvastoin alleviivasi lyhyillä vastauksillaan, oli antanut
hänelle erityisen arvoaseman, jota hän kaikissa tapauksissa viisaana ja
taitavana käytti hyväkseen. Hän teki kosolta viittauksia siitä, ettei
Millerin liike onnistunut hyvin, koska se oli kiinnitetty ja Miller oli
liikaa pikkumaisen ahne, ja miten Miller oli iloinen ja onnellinen
saaden Miladan avukseen. Mutta siinä tapauksessa täytyi liikettä hoitaa
kuin omaansa ja jäädä siihen, jotta oma säästö ei menisi hukkaan. Täten
hän laski vahvan perustan sille tulevaisuudelle, jonka hän aikoi
itselleen valloittaa. Yleisesti oli myös tunnettu, että Milada ei ollut
kokonaan riippuvainen Goldscheideristä; mustan Katariinan juttu
ylhäisestä alkuperästä ja Miladan rikkaasta isästä johtui taas ihmisten
mieliin ja myöskin se seikka, että kai vanha rouva sen tiesi, koska hän
niin hoivasi tyttöä. Alussa kyllä muutamat tytöt yrittivät tehdä
kiusaa, siten syntyen välttämättömiä yhteenottoja ja väärinkäsityksiä
ja tyytymättömyyden purkauksia... Erittäinkin Mizzi teki parhaansa
mustataksensa Miladaa ja härnätäkseen toisia tyttöjä häntä vastaan.
Mutta tarkemmat huomasivat pian, että Miladan toiminta ei johtunut
kätyrimäisyydestä eikä vallanhimosta. Lapsesta asti oli hänen nähty
työtä tekevän ja ottaen osaa taloudenhoitoon; hänen laajennettu
työalansa ei tuntunut vanhempana luonnottomalta. Tytöt huomasivat pian,
että oli edullisempaa puhua asioista Miladan kanssa. Tämän lyhyt,
sitova selitys ei niin suututtanut kuin Millerin pitkät ropotukset,
joiden kautta ei päästy mihinkään tuloksiin. Joskus sanoi muuan
Miladalle, "sinä teet turhaa työtä. -- -- -- Hommaat Millerin asioita
ansaitsematta siitä niin paljo, kuin herrojen kautta."
Gisi, jonka kanssa Milada oli avomielisempi kuin toisille, ehdotti
hänelle kerran, että he voisivat joskus alkaa yhteisen liikkeen, ehkä
perustaa hienon kapakan -- Bertl heitä kyllä myös avustaisi, -- eihän
tässä saa piinastaan ruokaansa suolaa.
Silloin vastasi Milada. -- Katsos minä olen syntynyt täällä... Minä
säälin Punataloa. Minä en tahdo nähdä sen joutuvan rappiolle. Siksi
jään tänne.
Tämän selvän kannan ymmärsivät hänen toverinsa ja kunnioittivat sitä
tavallaan.
Kaikki muut he olivat tässä talossa vieraita, tänne ajelehtineita;
miten heitä miellytti tahi miten onni potkasi, niin he käänsivät
selkänsä Punatalolle. Mutta Milada jäi sinne. Hän oli tämän kadun
lapsi.
Konttorin ovella koputettiin. Se oli Miladan kova koputus ja
odottamatta vastausta hän astui huoneeseen. Hänellä oli hattu päässä ja
takki yllä ja hänen kasvonsa olivat raikkaan kevättuulen punaamat.
-- Kyllä nyt olen saanut leuhkoa, sanoi hän vähän kiivastuneena, ennen
kuin sain asiat kuntoon. Ei kukaan tahdo sunnuntaina tehdä kauppaa,...
sain uhrata koko joukon juomarahoja.
Milada asetti Millerin eteen laskut, joita tämä kovasti happamalla
naamalla tutki... Riisumatta hattuaan ja takkiaan seisoi Milada
kirjoituspöydän ääressä aukaisten kirjeitä.
-- Neiti, huomiseksi on tilattu illallinen kuudelle henkilölle. Birkner
on tilattu, -- hevossiitosyhdistyksen jäsenille. Ylimääräinen tarjoilu
on pyydetty kello kahdeltatoista kahteen. Se tuottaa jotain se. --
Milada luki edelleen nauraen.
-- Ovatko ihmiset ihan hassastuneet? Tässä on pinkka maaseututilauksia.
Aivan kuin me olisimme Birknerin omistajia. Hänhän on Edin
omaisuutta... Tuossa ovat laskut. Suutarin laskua vastaa hänen oma
laskunsa meiltä. Tarvitsee vaan pyhkäistä pois!... Ascherilla on muuan
tyttö myytävänä... Jos haluatte, voinhan mennä katsomaan. Hän tarjoo
lesken St. Pöltenistä, kirjoittaa hän. Kovin... herra jumala miten olen
väsynyt. -- Milada istahti.
Riisuttuaan hattunsa ja korjattuaan epäjärjestykseen joutunutta
tukkaansa alkoi hänen ja kuvapatsaana istuvan Millerin välillä
ratkaiseva selvittely, jonka ohella Milada sai tuntea selvän
sivutunnelman siitä, että kaikkeen siihen, mitä hän sanoi ja toimi, oli
hän itse oikeastaan osaton, saaden ainoastaan kuin harrastaja
sivultapäin katsella vieraita kohtaloja. -- Miller sitävastoin oli
Miladan tähänastisen esiintymisen kautta vaipunut varmuuden uneen, että
hän täydelleen oli valmistumaton kaikkeen muutokseen ja päätöksessään,
niin kuin hän vasta myöhemmin huomasi, sekaantui kokonaan yllätettynä.
-- Minulla on jotain puhuttavaa neidille itsestäni, -- alkoi Milada
puhua. Mitä sitten kimitti Miller epäluuloisena. -- Milada jatkoi
kylmän rauhoittavasti. -- Ei mitään erityistä... minä aijon lähteä
talosta.
Neiti von Millerin silmät vilkkuivat hetkisen. Hänen mieleensä muistui
vihreitä vuorenrinteitä ja juhlallisen hiljaisia metsiä sekä punainen
uhmaileva suu, joka vuosia sitte oli lausunut samat sanat... Mutta hän
karkoitti sen pian mielestään huutaen kiukussaan: -- Mikä teidän
päähänne on pistänyt? Sepä olisi ovela teko, ja -- turvautuen yhtäkkiä
lakitietoihinsa, sihisi hän: -- Te olette pantu porttolan luetteloon,
teidän nimenne on merkitty kirjoihin. Te olette vasta lintuja! Joka
päivä voisi joku teistä tulla sanomaan: -- Nyt minä lähden... Mitä te
luulette minun sitte tekevän? --
-- En tiedä, mitä neiti tekee toisille -- vastasi Milada. -- Minun
laitani on toisin. Minua ei ole merkitty kirjoihin, sillä minä en ollut
Goldscheiderille kreuzeriakaan velkaa. Nyt on parissa kuukaudessa
tullut vähän velkaa vaatteista ja kengistä. Tahtoisin tietää, kuinka
paljo minä olen neidille velkaa.
-- Minulle! Velkaa! Herra Jumala! -- Miller nauroi kuin hullu. -- Te
olette minulle velkaa kolmekymmentä viisituhatta guldenia, jotka minä
olen maksanut käteisesti tästä liikkeestä, -- ja lisäksi se, mikä
Kessler pisti taskuihinsa. Ja kaikki ne laskut, jotka minä olen
maksanut! Velkaa! Te saatte maksaa kaiken sen rahan, jonka arvoisa
kirkkoherrani minulle antoi kahdenkymmenenviiden vuoden uskollisesta
palveluksesta. Oi herra Jeesus, jos hän näkisi minun ahdistukseni! --
Hän varoitti minua aina. -- Josefiina, sanoi hän, tyhmyyksiä teette
vielä kerran, mutta hävyttömyyksiä ette koskaan. -- Hän oli oikeassa,
tuhat kertaa oikeassa! Olen jo tehnyt suuren tyhmyyden.
Miller kiersi silmiään taivasta kohden ikään kuin syyttääkseen itseään.
-- Katsokaa neiti, minun tulevaisuuteni voisi olla yhtä onneton, --
jatkoi Milada. -- Minulla ei ole ketään joka minusta huolehtisi, jos
sattuisin avun tarpeeseen. Minun täytyy ajoissa katsoa eteeni, jotta
minusta tulisi jotain. Tulisi jotain! -- Mitä tämä taasen merkitsee?
Ettekö te siis ole jotain? -- Mitä minä siis olen neiti? -- Miladalle
tuotti neidin kiusaaminen ja sanoilla solmiminen erityistä hupia,
ennenkuin hän antoi ratkaisevan iskun.
-- Mitä se minua liikuttaa, -- sammalsi Miller. Se on toki -- äkkiä hän
muutti äänensävynsä. Hän puhui kiireesti ja hotikoiden:
-- Onko teillä mitään valitettavaa minun suhteeni? -- Onko juuri
erikoisesti teillä valitettavaa? Enkö ole pitänyt teitä parempana kuin
muita, -- huolimatta siitä, että toiset ovat olleet vähällä syödä minut
siitä. Teidän omatuntonne vaatii teidän jäämään luokseni, Rezek, eikö
niin...
Milada pudisti päätään... Niin kauvan saan olla neidin luona kuin neiti
tarvitsee minua. Mihinkä sitten joudun, kun sairastun?...
-- Sairastun, sairastun, pitääkö teidän nyt vielä välttämättömästi
sairastua?...
-- Me sairastumme toisemme jälkeen tällaisessa elämässä ja kuolemme
varhain.
-- Herra Jumala! -- huudahti Miller todella kauhuissaan. Mikä nyt
tulee minulle eteen, miten käy tämän liikkeen?! Sehän häviää
silminnähtävästi.
-- Liike ei häviä, tytöt vaan siinä häviävät, -- vastasi Milada
ivallisesti. -- Pitää aina varata uutta tuoretta lihaa siihen... Pitää
hankkia nuorta verta, se on tällaisen liikkeen salaisuus.
Miller painoi päänsä alas. Tämähän oli loppumatonta taistelua. Ei
saanut koskaan mihinkään kiintyä. -- Tuskin oli sovittanut ja
silittänyt ne särmät ja lovet, joita jokainen uusi tulokas toi
mukanaan, ennen kuin taas äkkiä erottiin ja uusia kasvoja ilmestyi,
joita uudelleen piti oppia käyttämään! Tämä meni yli Millerin
ymmärryksen, hänellä ei riittänyt voimia tällaiseen elämään.
-- Neidin täytyy nyt nimittäin kovin pian päättää, uudistetaanko talon
henkilökunta vai eikö, sanoi Milada nyt. -- Aina olla samalla asteella
ei ole hyvä. Ja jos asian laita jää sellaiseksi, pakenen minäkin. Minun
täytyy katsoa eteeni, niin kauan kuin olen nuori ja elinvoimainen.
Kun Miller ei osannut siihen mitään vastata, jatkoi Milada:
-- Tässä liikkeessä olen pian kulunut, niin etten jaksa yrittää enää
muualla. Ja lisäksi minua säälittää tämän liikkeen nolous, että tahdon
ryhtyä johonkin toiseen toimeen... Onhan minulla rahaa... Syntyi
vaitiolo jolloin Millerin silmät kauhusta mustenivat... Osaanhan minä
hoitaa taloutta, jatkoi Milada. Joko minä perustan itse tällaisen
liikkeen tai menen minä teatteriin, -- niinkuin Gisi. Ja pääsenhän minä
naimisiinkin, kunhan olen täältä vapaa.
Miller istui mykkänä tuijottaen avaruuteen. -- Nyt oli siis kaikki
kuitti, loistava kapitalistinen yritys joutuisi tuuliajolle, keksivän
älyn puutteessa. Tämä olisi ihanaa! Toinen menee naimisiin, toinen
kuolee, toinen rupeaa tanssijattareksi. Kaikkien muiden on mukava olla,
mitenkä hänen sitte käy?
Hänen täytyi maksaa, antaa rahaa, ylläpitää asijoitsijoita, kustantaa
ilmoituksia lehtiin, kierrellä, udella, lahjoa salapoliiseja, muuten
viranomaiset ottaisivat hänen kiinni ja vieden hänen kootut tavaransa
ihan hänen käsistään. -- Ja jos kaikki, jotka vaan miehen saisivat,
olisivat niin päättäväisiä kuin tämä. Niin mikä sitten tulisi hänelle
neuvoksi?
Miller ponnisti voimiaan ja astuen äkkiä juhlalliselle kannalle
huudahti hän: --
-- Miksi te siis olette ollenkaan tullut tänne!? -- Kukaan ei ole teitä
tänne käskenyt. -- Itsehän te olette tänne tuuppautunut.
-- Ensiksi on äitini jättänyt minut tänne pienenä Goldscheiderille, --
sanoi Milada, jatkaen sillä selvällä tavalla, jolla hän puhutteli
niitä, jotka asuivat Punatalossa. -- Mutta olkoon ihminen tullut tänne
mistä syystä tahansa, ei hänen silti tarvitse täällä hukkua, hyvä
neiti. Jos joku tekee työtä tehtaassa, niin ei suinkaan hänen täydy
seistä ja odottaa, että vetohihna vääntäisi hänen kätensä sioiltaan. --
Pakon ja vapauden välillä on täällä ovi, jonka voi aukaista. -- Sen,
joka pelkää tuota suljettua ovea, sen on pakko jäädä. Mutta minä en
sitä pelkää. En pelkää teidänkään valtaanne. Te ette voi minua
pidättää. -- -- Eikä kukaan voi minua tässä talossa pidättää.
Maa halkesi Millerin jalkojen alla. Säälimättä jatkoi Milada: En
puhukkaan niistä kirkollisista pelastuskodeista, joihin ei tarvitse
muuta kuin kirjoittaa, päästäkseen irti täältä.
-- Se nyt vielä puuttui, vaikeroi Miller sielussaan. Liittoutuu vielä
kirkollisiin ihmisiin! -- Äkkiä välähti hänen sielussaan ajatus.
-- Milada, -- sanoi hän. Niin totta kuin jumala on taivaassa, nyt puhun
teille rehellisesti. -- Jääkää minun luokseni niiksi harvoiksi
vuosiksi, ehkä kolmeksi, kahdeksi, jotka vielä olen tässä talossa --
sitten, jos saan koottua rahoja niin paljo, kuin olen kuvitellut, --
niin saatte ostaa liikkeen minulta. Niin totta kuin Jumala minua
auttaa, sanoi Miller juhlallisesti, minä olen lupautunut luostariin.
Mutta se maksaa paljo rahaa siellä, mihin minä tahdon mennä. --
Jesuksen ristisisarien luo haluan Steiermarkiin. Sitte saatte periä
tämän liikkeen minulta. Halvalla te sen saatte, tahi -- ihan --
ilmaiseen.
Miller kätki kasvonsa käsiinsä. -- Nyt hän oli luopunut kaikesta
maallisesta. Hän ei sietänyt kuulla enää mitään vastusteluja. --
Mutta Milada jatkoi: ehkä te tarkoitatte hyvääkin, neiti Miller. Mutta
teidän hyvyytenne toteutuminen on perin epävarmaa. Kuka tietää, mitä
meikäläiselle voi parissa vuodessa tapahtua? Paras on, että me teemme
varmat sopimukset heti.
-- Minä en tahdo tuottaa neidille mitään liike-esteitä, ei varsinkaan
tässä tapauksessa, -- päinvastoin minä tahtoisin liikettä edistää,
jos neiti niin haluaa. Minä olen rehellinen, säästäväinen ja
käytännöllinen, -- minä olen perehtynyt tällaisiin yrityksiin. Ilman
sellaista apua ei neiti menesty. Jos ottaisitte tähän ventovieraan,
niin se tulisi paljo kalliimmaksi. Jos neiti tahtoo pitää minut
taloudenhoitajattarena ja antaa minulle viidennen osan voitosta ilman
velvollisuutta antautua miehille, niin minä jään tänne mielelläni.
Miller lensi pystyyn: Viidennen osanko!? Kysyi hän kauhuissaan.
Milada oli varustautunut vastaanottamaan myrskyä. Osan voitosta!?
toisti Miller vielä itsekseen. -- Niin arvokas toki on työni, neiti, --
sanoi Milada lujasti, -- ja luonnollisesti kun te eroatte liikkeestä,
on minulla etuoikeus ostaa se teiltä, sillä, kuten te ehkä tiedätte on
minulla rahaa. -- Yrityksemme voisi taasen elpyä entiselleen -- Milada
kumartui tuttavallisesti kirjotuspöydän yli. -- Sovitaanko kaupoista
neiti? Sitte saatte nähdä kuinka Rezek osaa tehdä työtä.
-- Viidennen osan vaaditte, -- toisti Miller kolmannen kerran, mutta
tälläkertaa oli hänen äänessään myöntyvä harkitseva, melkein riemukas
sävy. Sitten empimättä tarttui hän Miladan vahvaan, ruskettuneeseen
käteen, joka oli siinä hänen edessään ja puristi sitä kovaa. -- Niin,
niin, pääasia on että minä vapaudun tästä, ja pian! Jumalan nimeen
siis! Saatte viidennen osan. Mutta Rezek, nyt olette minun ruumiinenne
ja sieluinenne, -- ymmärrättekö?
-- Tietysti, koska meillä on laillinen sopimus, -- vastasi Milada
iloisesti heiluttaen kättään. -- Nyt rupee liike luistamaan! Ensiksi me
teemme puhdasta talossa, neiti! Laura ajetaan pois ja Anna, se rampa
nimittäin. -- Tänään laitetaan punssia, se on halvempaa ja sitä juodaan
mieluummin. -- Kun keskiyönä myydään sitä, saadaan kolmekymmentäviisi
kreuzeria lasista. Minä luulen, että saamme neljäkymmentä tilausta.
Spizzarilta täytyy meidän lainata ensi yönä pari tyttöä. Me emme muuten
tule toimeen. Ja, -- ovikello soi, -- kas ruokatavarat tulevat jo.
Milada aukasi oven kääntyen vielä puhumaan: Olkaa hyvä, neiti Miller,
ja selittäkää tämä seikka toisille ihmisille. -- He tiesivät, että
minun piti erota talosta. -- Hän nyökäytti päätään ja hävisi kyökkiin.
* * * * *
Pääsiäisen edellisenä torstaina pyysi Bine Michal lomaa päiväksi. Hän
tahtoi lähteä kotiin katsomaan vanhempiaan ja siskojaan ja samalla
tapaamaan Cyrilliä, joka saisi "lomaa kasarmista." --
-- Sen voisi hyvin luvata, tuumi Milada ja Miller oli samaa mieltä...
-- Minulla olisi vielä muuan pyyntö, sanoi Bine ottaen taskustaan
kultarahan pitäen sitä kahden sormen välissä ilmassa.
-- Aijotko sen taasen lähettää kotiin? -- Se vielä nyt puuttuu.
Michal pudisti päätään. -- En lähetä. Osta sinä jotain kaunista
Cyrillille. En tahdo lähteä kaupungille enkä luota toisiin. Kun
pääsiäissunnuntaina lähden kotiin, tahdon viedä jotain kaunista
Cyrillille... Onko tässä kyllin rahaa? Vai mitä?
-- Riittää, riittää... Mitä pitää minun ostaa? Kepinkö, kirjepitimenkö,
sikarikotelonko? -- Yleensä kerro minulle kerran, mikä on Cyrill? Onko
hän sukulaisesi?
Bine oikasi ylpeänä selkäänsä. -- Eihän toki! Hän on sulhaseni.
Ja kun Milada näytti kovin hämmästyneeltä, jatkoi Bine luottavana: --
Nythän on hän jo vuoden palvellut sotaväessä ja koska hän on äitinsä
ainoa poika sekä isätön, -- pääsee hän pian vapaaksi. En osaa sitä
saksaksi selittää. -- Syksyllä on hän vapaa, minun omani, ja sitten!
Mutta kyllä Bine on sen varalta säästänyt. Etkö usko, että Cyrill
hämmästyy?
-- Totta on kyllä, että sinä olet säästänyt pennosiasi; siksikö sinä
olet säästänyt, että voisit mennä naimisiin?
-- Niin, Cyrillin äiti on ostanut sillä mökin. Siellä on lehmäkin
navetassa. -- Vuodessa olen lähettänyt kahdeksansataa guldenia kotiini.
Enkä nytkään rahoitta sinne lähde. Minä en pane niitä säästölaatikkoon
enkä postisäästöpankkiin. Annan kaikki Cyrillin äidille, joka on hyvin
käytännöllinen.
-- Voi olla. -- Mutta kuule Bine, -- tietääkö Cyrillin äiti, --
oikeastaan -- tietääkö Cyrill itsekään, mitä sinä täällä hommaat?
-- Luulen. Pari vuotta sitten, kun Cyrill läksi sotaväkeen Unkariin,
sanoi hänen äitinsä minun äidilleni, -- joka on oikeastaan minun
äitipuoleni: -- lähetä likka kaupunkiin! Hän on kaunis ja komea
ihminen. Hänen pitää ansaita meille mökki ja sarvikas...
-- Mitä sinä puhut? Sulhasesi äitikö on sinut lähettänyt tänne
Goldscheiderille?
Bine pudisti päätänsä. -- Ei, osoitteen minä sain rihkamakauppiaalta,
joka sunnuntaisin kävi kylässä. Ja minun äitipuoleni, joka palveli
nuorempana keittäjättärenä kaupungissa, tiesi sanoa, että se oli
hienoin talo, ja minun piti mennä sinne. Ja kun minä viimeksi lähetin
rahakirjeen sinne, vastasi hän, miten Cyrill iloitsi avioliitostamme...
Mutta Cyrill parka on kaukana Unkarin metsien takana eikä voi saapua
minua tapaamaan. Mutta joka kirjeessä kirjoittaa äiti, että Cyrill
kirjoittaa, "tervehdi minun rakasta morsiantani."
-- Ehkä sinun käy hyvinkin, sanoi Milada miettivänä. -- Minä ostan
kepin sulhasellesi. Mutta kuuleppas Bine, ole vähän varovaisempi
rahojesi suhteen! Eläpäs anna enempää, kuin mistä sinulla on laillinen
velkakirja, vaikkapa olisikin kysymys Cyrillin äidistä. Raha-asioissa
pitää olla ihmisen varovainen.
-- Herrajestan, minähän olen käynyt koulua Cyrillin kanssa yhdessä. Kun
äitini kuoli, -- Bine teki ristinmerkin, -- ei kukaan ollut minulle
niin ystävällinen, niin sydämellinen kuin Cyrill ja hänen äitinsä.
Siksi rakastan heitä enemmän kuin keitään toisia ihmisiä mailmassa.
Kun jää kerran oli murtunut, rupesi Bine avomieliseksi, puheliaaksi ja
suopeaksi. -- Isä on kyllä hyvä mies, mutta hän ei luota minuun. Syynä
on siihen äitipuoli. Isä tekee aina sen, minkä äiti komentaa. Minusta
äitipuoli ei pidä, koska minä aina kylässä olin ensimmäinen tanssissa
ja muissa hommissa. Siitä hänen molemmat tyttärensä eivät voineet
kerskata. --
-- Niin, ja pääsiäiseksi aijotten siis mennä kihloihin.
-- Mitäs se kannattaa! Emme maalla sellaisiin konsteihin rupea. Me
menemme heti papin eteen ja sillä hyvä. --
Milada pudisti päätään. -- Kummallinen ilmiö. Tyttö lupautuu eräälle
pojalle maalla, ja lähtee sitten porttolaan kuin palvelukseen, josta
aivan virheettömänä ja iloisena voi palata kotiinsa. Porttolassa hän
elää niin iloisena kuin olisi hän rehellisessä ja luvallisessa
tehtävässä, jonka hän täyttää velvollisuudentuntoisena ja ansiokkaasti,
kuin olisi kysymys siitä, että saisi mahdollisimman kauniit paperit
kotiin. -- Tyttö noudattaa ammattihaureudessa säännöllisyyttä,
järjestystä, koko joukon perheellisiä hyveitä. Porttolan sekasotkussa
hän odottaa sulhastaan uneksien kotia, pientä taloutta, pellontilkkua,
syrjäistä, hiljaista maalaisonnea. Hän uneksii tietysti lapsia,
luonnollisesti hän ei voi kuvitella avioliittoa ilman lapsen kirkunaa
ja kehtolaulua. -- Ja tämän kaiken hän aikoo hankkia katuelämän ropakon
kautta, ammattihaureudella hän aikoi elämänsä hopeoita, saavuttaa
ihanteensa ja elämänsä onnen. -- Tämä on mahdotonta sivullisen ymmärtää
ja kuitenkin tuo on totta. Mutta elämä oli tällaista. Lukemattomat
miehet ostavat rahalla hänen hyväilynsä ja hänen ruumiinsa lämmön, --
he heikentävät monin kerroin hänen voimansa ja terveytensä. Yhtä
kylmäverisenä kuin miehet raatelevat ja rääkkäävät häntä, antaa hän
itseään raadella. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että tytön sielun on
vallannut tulevan aviovaimon onnen unelma, johon ei mikään tahra voi
pystyä.
-- Jospa vaan nuo maalaiset olisivat yhtä rehellisiä häntä kohtaan, --
ajatteli Milada omituisen tunteen vallassa. -- Hän ei luottanut
anoppiin ja siihen Cyrilliin, joka ei koskaan kirjoittanut.
-- Loruja, talonpoikain nahka on paksu, ja lopulla on heille keltanen
kulta rakkaampi, kuin useinkin epäluotettava impeys.
Pikku Fanchon makasi vuoteellaan. -- Ei häntä mikään vaivannut, -- ei
kerrassaan mikään. -- Pikku seikka vaan. -- Hänellä oli ajos
kainalokuopassa. -- Hän ei näyttänyt sitä kellekään ja kielsi kaikkien
tyttöjen sitä sanomasta Millerille. Hän kielsi heidän myös Miladalle
mitään sanomasta. -- Milada voisi kaiken lopuksi kieltää hänet
menemästä salonkiin. Ja hän tahtoi niin mielellään, -- niin mielellään
kaikissa tapauksissa olla mukana. --
-- Aina minulla kesällä on tällaisia ajoksia. -- Ja kun minä olin aivan
pieni tyttö, sanoi lääkäri, että huhtikuu on minun pahin kuukauteni.
Jos minä jaksan kestää sen kuukauden, niin minä kestän taas koko
vuoden. --
Bine Michal, joka pirteällä mielellä oli palannut lomaltaan, istui
Fannin vuoteen ääressä, kuunnellen kärsivällisenä tämän
mielikuvituksellisia kertomuksia. Fanni raukka kertoi joka
tilaisuudessa ja sille, joka vaan kuunnella jaksoi, menneisyydestään.
-- Vastalahjaksi antoi Fanny Binen kuvata suuremmoista menestystään
siellä maalla. Cyrill ei ollut kumminkaan saapunut kotiin, mutta sehän
olikin luonnollista, sillä olihan Unkarista niin pitkä matka kotiin.
-- Isä oli ollut kovin iloinen, oli kulkenut Binen ympärillä, pidellyt
silkkipukua, hattua ja laukkua, missä oli ollut hajuvettä. -- Vahinko
että Cyrillin äiti oli ollut Dobranin vuosimarkkinoilla. Hän oli kyllä
kirjoittanut kauniin kirjeen, jossa oli kuiva lemmen kukka Cyrilliltä.
-- Ajatteles, kuinka äitipuoli ja hänen tyttärensä olivat vihasta
haleta, kun he näkivät minut, -- jatkoi Bine voitokkaana. -- Minun
äitipuoleni nimittäin huusi heti:
-- Saat selkäsaunan, jos lähdet kylään kuin mikäkin marakatti hattu
päässä ja hansikkaat kädessä! -- Mutta silloin isä nousi vastaan ja
sanoi: Ole siivolla, tyttö on neiti, mätki sinä omia karjakkojasi
vaan! --
Tähän mennessä oli Punataloon otettu kaksi uutta tyttöä. Ilman
valmisteluja ja sanatta, Goldcheiderin tapaan, oli röyhkeä ja
oikullinen Mizzi paksun Annerlin kanssa lähetetty pois. -- Mikä oli
tilalle tullut, oli jotain nähtävää.
Ensimäisestä tytöstä Honka Arrigazzista oli varmasti tuleva Punatalon
taivaan tähti. -- Hän osasi myöskin esiintyä asemansa mukaisesti. --
Hänellä oli satumaisen komeita pukuja, silmiin pistävät mailmannaisen
tavat ja erään lihavan europalaisen hallitsijan omakätisesti
allekirjoittama valokuva.
Honka oli ollut saunottajana Marienbadissa. -- Ja jouduttuaan pieneen
kinaan johtokunnan kanssa, pääsi hän asumaan erään ihmisystävällisen
tädin luo, joka oli eräs paksu rouva Breslauer. Tämä rouva esitti
Honkan kahden veljensä tyttären seurassa kansainvälisen kylpypaikan
huvittelevalle seurapiirille. Kesän loputtua hän kuletettiin Aussigin
kautta pääkaupunkiin. -- Madre mia (äitikulta) Tyrolissa iloitsi, että
hänen tyttärensä, jolla oli unkarilainen nimi, ainoa muisto isältä, eli
niin hyvästi "Mondo frettossa" (tässä kolkossa mailmassa) ja kirjoitti
hänelle, että hän joka päivä rukoili laupiasta jumal'äitiä, jotta hänen
tyttärellensä kävisi paremmin kuin hänen äidilleen Giusta Arrigazzi
raukalle.
Vähempää huomiota herätti toisen tytön tulo. Karia Neuern kyllä oli
verevä vaaleatukkainen tyttölapsi, mutta nyt olivat hänen kasvonsa
kalpeat ja pelästyneen näköiset ja hänen peloittavasti tulehtuneet
silmänsä eivät kestäneet auringon valoa.
Miller oli nähnyt, että lääkärit olivat huolimattomia tarkastaissaan.
Hän oli kokenut ja pelkäsi siksi.
-- Ei tarvitse pelätä, sanoi Milada. Pragin Neuberger on kyllä
tarkka. --
Pian selvisikin, että tulehdus oli aivan vaaratonta laatua. Tytön
täytyi ensin voittaa ujoustaipumuksensa tässä ympäristössä, sillä hän
oli, niinkuin Neuberger kirjoitti, "kovin siivo tyttö, joka tähän asti
oli ollut vain tarjoilijattarena."
Yksityisasioittensa suhteen tyttö vaikeni sanoen olevansa yksin
mailmassa, ja että hän ei sitä vaikeroinut.
Joka hetki kilahti tänä iltana Punatalon ovikello. Fanchon ei jaksanut
enää pysyä vuoteellaan. Uteliaana hän kurkisti käytävään, kyyristyi
ikkunalaudalle, yrittäen saada nähdä vähän "lämmintä aurinkoa." Hän
paleli sääret paljaina kärsien tuskia, joita hän koetti salata.
-- Neiti Honka, olkaa hyvä ja tulkaa saliin, -- huusi Miller kimakalla
äänellä.
-- Katsokaa, aina hänestä tapellaan, -- huomautti Fanchon surullisena.
-- Neiti Bine, olkaa hyvä ja tulkaa saliin! --
-- Sussiunatkoon, salissa kelpaavat kaikki tänään, huudahti Fanchon
pelästyneenä katsahtaen itseensä.
-- On lauantai, selitti Bine filosofisella tyyneydellä pannen työnsä
kasaan.
Silloin Fannikin kiihtyneenä puki yllensä punasesta silkistä tehdyn
iltapukunsa. Kuulkaa! Jo soitetaan! Näin varhain! Liike edistyi
vähitellen. Birknerin villitys oli taas herättänyt muiston Punatalosta
mailmanmiesten piirissä.
Miladaa tervehdittiin mielellään liikkeen taloudenhoitajattarena.
-- Hän on Goldscheiderin kouluttama, -- sanottiin suosiollisesti.
Puettuna korkeakauluksiseen mustaan silkkipukuun, edessä valkoinen
pitsi-esiliina, vastaanotti Milada vieraat salissa. -- Hänellä oli
kuuluisa vaisto arvaamaan eri mieslajien halut.
Hän ei tehnyt sopimattomia kysymyksiä, hän ei tungeskellut seuraan, hän
ei teeskennellyt vakituisille vieraille.
Eikä hän hyväksynyt koskaan, että tytöt lähentelivät ja yrittivät
hyväillä miestä, ennenkuin tämä ensin sanoi sitä haluavansa.
-- Te olette kaikki nuoria, kauniita tyttöjä, -- sanoi Milada
neideille, -- sopiiko teidän lentää miesten kaulaan? Saadaksenneko ehkä
joskus rukkaset! -- Antakaa miesten etsiä teitä! Teitä vartenhan he
tulevatkin tänne. -- Ja jos ette halua miehiä, -- tahi ette ole sillä
tuulella, -- niin lapset, -- jääkää huoneisiinne! -- Ei teidän ole aina
pakko elämöidä.
Tämä pieni vapaus, jonka Milada soi tytöille ihmisinä, tuotti hänelle
hyvin harvoin kiusaa sopimattoman oikullisuuden tahi itsepäisyyden
muodossa.
Pahimmassa tapauksessa Milada karkoitti tytön salista eikä antanut
hänen enää tulla alas huoneestaan. Silloin tällöin hän liikkeen hyväksi
irroitti tytöt miehistä, jotka juttelivat liian kauvan ja turhaan,
johtaen heidät sukupuolisesti kiihtyneempien luo. Tämän hän teki
taitavasti, jotta tytöt eivät sitä huomanneet, eikä hän koskaan
urkkinut ja raa'asti hätiköinyt kuin tavalliset porttolaemännät.
Hän ei sietänyt sellaista melua, rumaa toreilemista, haukkumista ja
syyttämistä, joka olisi alentanut talon maineen näyttäen hämmästyneille
rakastajoille porttolaelämän sen kammottavassa alastomuudessa.
Siinäkin hän oli Hornerin oppilas.
Näinä kevätiltoina oli sali jo illalla täysi. Tytöt tulivat
huoneistaan, katsahtivat ovesta, palasivat hienotunteisina, mutta ensi
kellon kilahdus sai heidät uteliaina käytävään kuulostelemaan.
Erään pöydän ääressä istui Arrigazzi puettuna kirsikkapunaseen
samettipukuun, kukkeana ja iloisena paljon himotussa
naisellisuudessaan.
Arrigazzi jutteli ylhäisen näköisen herran kanssa, jolla oli hieman
harmahtava suippoparta ja joka kuunteli Arrigazzin pakinaa niin
kohteliaana ja innostuneena, kuin olisi hän istunut mailmannaisen
vastaanottohuoneessa. Heidän pöydällään oli samppanjapulloja. -- Mutta
kumpikaan ei ollut vielä tahtonut niihin kajota. Ikkunannurkassa
puoleksi peittyneenä kukkiin ja kasveihin antoi Gisi erään varakkaan ja
kuuluisan matkustavaisen, joka alituiseen pisti kätensä housuntaskuun
kilistellen kultarahojaan, lohduttaa itseään sen johdosta, että hänen
Bertlinsä oli äkkiä lähtenyt matkoille. Paksu pohatta ei Gisiä
suurestikaan miellyttänyt; Gisin kauniisti kammattu pää kääntyi usein
sisäänkäytävää päin udellen, eikö tulisi uusia vieraita, jotka
vapauttaisivat hänet tästä epämukavasta herrasmiehestä.
Tuskin oli Fanchon astunut saliin, kun Gisi hyppäsi pystyyn vetäen
Fannin vieraansa luo sanoen: -- Katsokaa, tässä on meidän pikku
Fannimme. -- Ja samassa hän hävisi.
Erään kolmannen pöydän luona istui kaksi nuorta miestä jutellen
innokkaasti ja juoden mustaa kahvia poltellen paperosseja; Gisi
seisahtui niiden pöydän ääreen, silittäen hyväillen vanhemman
ruskeakutrisen älykästä otsaa. -- Jää tänään tänne, -- sanoi Gisi
hellästi.
-- Ei, Mizzilikkaseni, me olemme jo kerran pettyneet. --
-- Minä olen Gisi, -- vastasi Gisi pahastuneena ja heitellen päätään.
Miehet nauroivat. -- Oletko sinä sen kummempi kuin Mizzi, että
kannattaa sinuun tutustua ja erityisesti mainita sinun nimeäsi
poikkeuksena yleisestä naissakista!?
-- Minä voisin olla uskollinen, -- vastasi Gisi merkitsevällä
äänenpainolla.
-- Siitä saat huonon palkan, -- pisti toinen miehistä.
-- Jos rakastan jotain miestä, ei hänen tarvitse maksaa minulle, --
mutta te, te, -- Gisi mittaili äskeistä puhujaa salamoivalla katseella,
-- te ette kuulu niihin.
Tumma nuori mies siristi vahvoilla rilleillä varustetut silmänsä.
-- Miksi en kuuluisi niihin, -- kysyi hän.
-- Te olette minusta liian nahjusmainen, -- sanoi Gisi mennen pois.
-- Hyvää, likkaseni! -- Mitä sanot siitä ennustuksesta?!
-- Naisten tapa puhua! -- Ehkä hän tarkoittikin minua, kun hän hyväili
sinua. -- Musta mies nauroi lähtien Gisin jälkeen.
Ovessa hän tapasi lääketieteen ylioppilaan Gust. Brennerin, joka
tarttui hänen olkapäihinsä ja kierrähti hänet ympäri.
-- Ei saa Seidner liioitella! -- sanoi hän iloisesti.
-- Viisaustieteilijämme, -- huusi hänelle ruskeakutrinen, -- katsokaa
hän seisoo kuin luentosalin ovella -- kuin olisivat hänen ainoat elävät
ja viehättävät lemmittynsä -- fysiikka ja matematiikka, -- Gustel
kulta! --
Seidner istahti kohottaen olkapäitään. -- Pitää osata mukautua
asianhaarojen mukaan, -- huomautti hän kuivasti.
-- Mailmanmiehinä, ystävä Gust, olemme esiintyneet kömpelösti: Olemme
erehtyneet. Birkner ei ole enää täällä. Mitä tarkoittaa arvoisa
kohtalon impi? Minä puolestani sanon, että kahvi on hyvä, tuo tyttö ei
ole hassuimpia ja viisaustieteilijämme on täydessä sähkössään.
Gisi oli ovella; vaalean tukkansa hän oli palmikoinut, pukeuduttuaan
heleän siniseen suoraan pukuun. Hän keikaili pöydän ääressä oleville.
-- Noh, Seidner, yhdistä langat!
-- Mutta minä haluankin lyhytyhdistystä, pitää ehtiä tänään vielä
muuanne.
-- Luvallanne, se on oikeutemme luomakunnan herroina, -- jatkoi toinen.
Musta mies hyppäsi innostuneena pystyyn... Kuului Gisin heleä nauru.
-- Miten minä asian tunnen ja miehen, Gust, -- nauroi Joszi, -- saamme
nyt järjestää iltamme kaksin.
-- Haluatteko tekin kahvia, -- kysyi Milada Brenneriltä korjaten
edellisten tyhjät kupit.
-- Jos teillä on olutta, niin olkaa hyvä ja tuokaa.
Milada nyökäytti päätään. -- Pullon Pilsnerin oluttako?
-- Panitko huomiota hänen silmiinsä?
-- Hän on yleensä komea, -- intoili Gust, joka tirkisti Arrigazziin.
-- Tarkoitan tuota tummaa taloudenhoitajatarta.
-- Tuota -- eihän hän ole enää nuorikaan.
-- Olkoon, mutta hänellä ovat koreat silmät, -- ne kuuluvat Egyptin
taivaan alle, -- uneksivan sfinxin kivisen patsaan kasvoihin. --
-- Se vielä puuttuisi! -- Gust katsahti Miladaan, joka tarjoili olutta
virallisesti hymyillen. -- Minä en pidä hänen katseestaan -- vastasi
hän syventyen yhä enemmän ihailemaan tyroliattaren viehätyksiä, joka
yhä houkuttelevampana loijotti nojatuolissaan.
Sill'aikaa tulvi saliin vieraita ja tyttöjä. Pianonsoittaja rummutti
jotain marssia. Paksu, liikkumaton herra soitti mestarillisilla
lirutuksilla huilua.
-- Tunnen hänet. Hän on saanut musiikki-opiston palkinnon, -- sanoi
Joszi.
-- Miksi hän siis on täällä?
-- Hän ansaitsee täällä enemmän kuin kreivitär sen ja sen heimon
päiväsoitolla.
Fanchon oli sill'aikaa ollut kadoksissa tuon paksun matkustavaispohatan
kanssa. Nyt hän palasi yhtyen joukkoon hienosti puettuja tuskin
poikaijän jättäneitä viikareita, jotka meluten astuivat saliin huutaen,
käskien ja oikkuillen anastaen paikkoja ja tyttöjä.
-- Nuo ovat salonkisakkipoikia, -- sanoi Joszi pahoillaan, -- niiden
tieltä livistän, Gust. Sellaisten nuuskien kanssa en jaksa olla samassa
huoneessa. --
Gust joi oluensa koettaen tyynenä seurata menoa ympärillään näyttäen
halveksivalta, seikka, joka heti ilmaisi, että hän oli ensikertalainen
tällaisessa paikassa. Joszi viskeli ympärilleen puoliääneen kirouksia
ja sadatteluja, lasketellen välillä ivasanoja ympäristöstään sekä
antaen kokonaisen tulvan komppalauseita sadella poikaviikareille, jotka
alkoivat runsaasti hullutella ja sikamaisen raa'alla tavalla metelöidä
ja irstailla tyttöjen kanssa. Eritoten oli yksi heistä sangen
arveluttava; poika oli vaalea ja solakka, silmät kiiluen alkohoolista,
suunpielet vavisten ärtyneinä. Tilatessaan viskasi hän heti rahat
pöydälle. Huonosti kasvatetun poikanulikan tavoin hän ärisi ja polki
jalkoja, kun Puzzi, jonka rinnoille hän oli laskenut päänsä, tahtoi
vapautua hänestä.
-- Antakaa minun asettaa kiiltokenkäjalkani jonnekkin. Lattia
on rapakoinen, -- huusi hän. -- Eikö minulla ole kauniit
kiiltonahkakengät?! -- Hän nosti jalkansa ilmaan keikaillen kapeilla
jaloillaan. --