-- Kyllä vielä palaan, palaan todella, -- lohdutteli hän jokaiselle,
joka sanoi jäähyväiset hänelle.
Astuttuaan kadulle tuntui hän äkkiä kovin heikolta. Hän seisahtui,
näyttäen miettivän jotain, etsien katseellaan Miladaa, joka maksoi
ajurille. Milada näki hänen kasvoissaan jotain tavattoman surullista ja
toivotonta. Mutta ennenkuin hän ehti huolehtia hänestä, olivat miehet
lykänneet hänet ajopeleihin, sulkien sairasvuoteen kannen. -- -- --
Odottamatta Millerin erikoisia määräyksiä, tyhjensi Milada
portinvahdinrouvan avulla Dubben huoneen, puhdisti ja pesi lattian,
kiilloitti huonekalut, kiinnitti uudet vaaleanpunaset uutimet,
koristaen ne silkkiruseteilla; sitten hän toi kukka-astioita ja
ruukkuja, otti varastosta hienoja silkkisiä sänkyvaatteita, asetti
peilipöydälle ja pesukaappiin ylenmäärin hajuvesiä, ruiskuja,
kristallisia pulloja nesteineen, norsunluisia lippaita, joita
Goldscheider oli hankkinut joukoissa. Päivällisen aikana hän kutsui
Millerin katsomaan huonetta.
-- Tämä on Birknerille, -- sanoi hän, -- eikö ole hienoa -- vaiko mitä?
-- Minä annan tämän Gisille, -- ärähti Miller itsepäisesti.
-- Gisi on ilman tätä korea, -- häntä ei tarvitse koristaa. -- Eikö
niin? Herrat olivat eilen hyvin innostuneet! Eikö tehty hyviä
kauppoja? --
Miller ei suvainnut vastata.
Milada silitti vaaleanpunaista silkkipeitettä.
-- Olisi parasta, -- sanoi hän viattoman näköisenä, -- että me
tarjoaisimme taas samanlaista kahvia kuin Goldscheiderin aikana. Vanhat
tavat ovat parhaat. Kaikki virkistyisivät, jos ne otettaisiin taas
käytäntöön.
-- Tänään teemme voileipiä. -- Me myymme ne kahdestakymmenestäviidestä
kreuzerista, vaikka ne maksavat meille vaan viisi, -- eikö kannata
myydä, vaiko mitä?
-- Teidän esiintymisenne sopisi -- torikauppiaalle, -- vastasi Miller
pilkallisena. Mutta hän ei tehnyt vastarintaa, vaan kierrähti ovesta
ulos.