kuvien taustana oli Miladan selvä tietoisuus, joka räikeästi valaisi
unelmat, mitkä mieleen johtuivat. Hän ymmärsi, että kaikkien näiden yli
vyöryi lieju, jota hänkään ei voinut estää... Hänen jälkeensä tulisi
uusia ja kukkeimpia... Nämät samat tanssivaiset liitelevät olennot
vaipuisivat samaan kurjuuteen, samaan paheeseen kuin edelliset.
Joukkoja tulee, joukkoja menee, tulevat ovat nuoria, elämänhaluisia ja
iloisia, menevät ovat kalpeita, rikkirevittyjä, ja heidän silmissä on
kuolemantuska. -- He kohottavat kätensä ihmisiä kohden huutaen: --
auttakaa meitä, auta sinä meitä, anna meille edes sielusi. --
Milada istui ikkunan luo, ja nojasi päänsä seinään. Hänen oli uni...
Äkkiä joku kuin ilmeni hänen eteensä tarraten häneen rukoillen... -- En
voi tehdä mitään, -- yritti Milada huutaa. Kylmät sormet takertuivat
hänen paljaisiin olkapäihinsä...
-- Milada, minä se olen -- ... Dubbe seisoi Miladan edessä yöpaidassa
ja paljain jaloin... Hänen kasvonsa olivat ilman poskimaalia ja kovin
uurteiset kuin haahmolla... -- Jumalan kiitos, että sinä olet
valveilla. Minun täytyy puhua kanssasi. Hän nukkuu, tuo kreivi
nimittäin. -- Herttainen poika... Koko yöksi hän jäi luokseni...
kultakämmeneni... Jumalan kiitos! Nyt tulee minunkin kurjuudelleni
loppu... Oletko kuullut, että Goldscheider myy? Oi, minusta ei ole enää
mihinkään!
Dubbe heittäytyi Miladan vuoteeseen ja lyyhistyi sen syrjälle.
-- Mene nukkumaan Martta!
Kynttilöiden muodostamat varjot peittivät haamun tapaisina Dubben, joka
ojenteli paljaita kauniita käsivarsiaan. -- Enkö minä vielä ole
kaunis!? Eihän pari vuotta, jumala siunatkoon, tee ihmisestä loppua!
Olenhan minä opettajatar, onhan minulla todistuksia, täällä oloni --
oli vaan tyhmä erehdys. -- Dubbe kääntyi pudottaen käsivartensa alas.
-- Nyt minä palaan omaan mailmaani.
-- Niin helpolla se palaaminen ei vaan käy -- Milada pirskoitti vettä
kasvoihinsa. -- Ja milläs sinä aijot itseäsi elättää? Kuinka sinä
luulet saavasi tuntiopettajan paikkoja?
-- Kaikkialta voin saada suosituksia, -- sanomalehdissä, --
oppilaitoksestani, -- lähetystöstä, -- olenhan minä opettanut
lähettilään rouvan luona, -- I speak a realy english (minä puhun
virheetöntä englantia) -- -- minä en pelkää työnhakua. --
-- Martta, oletko puhunut Goldscheiderin kanssa?
-- Senkö kanssa! -- Korkealle kohotettujen kulmakarvojen alta välähti
sininen katse kuin salama... -- Se on kiusannut minua kuin rakkari
pannatointa koiraa. Tiedätkö sinä, minkä tähden se ei ole laskenut
minua pois?... Ei edes Carlotan luo! Hän pelkää, että minä puhun
liikoja ja ne pelkäävät myös, jotka ovat olleet hänen kätyrinsä...
Lapsivuoteelta he ovat raastaneet minut tänne porttolaan, -- lapseni he
veivät minun rinnoiltani, -- ensiksi minä tahdon lapseni takaisin...
-- Onko sinulla sen hoitajan osoite? -- kysyi Milada väsyneesti ja
soinnuttomasti. Hän oli kuullut tämän saman jutun niin monasti, että
oli siihen kyllästynyt... Mutta Dubben tuskaa heijastavat silmät
janosivat aina vastausta.
-- Goldscheider tietää sen. Hän sen toimitti hoidettavaksi. Sen pitäisi
olla jossain kaukana maalla vieraitten ihmisten... sellaisten naisten
luona, näes, jotka elävät pienten lasten hoidolla. Nyt minä otan sen
sieltä pois. -- Milada kulta, minä en pelkää. -- Kaksi vuotta
Kristuksen nimessä ei ole mikään ijankaikkisuus, joka pelastuksetta ja
ehdottomasti hukuttaa. -- Minä rupean tunteja antamaan ja lastani
kasvattamaan. Eikö totta Milada, kaksi vuotta ei merkitse mitään!? Minä
tunsin erään tytön, joka sairasti neljä vuotta luumätää, ja kun hän
pääsi sairaalasta, nai hänet eräs nuori kaunis mies. No mutta sano
sinäkin jotain Milada!
Milada teki toivottoman liikkeen. "Hullu" sanoivat muut, kun Dubbe
houri lapsestaan... Joku oli kuullut, että se oli kuollut heti
synnyttyään.
Milada tarttui Dubben käteen: -- Sinun pitää kuitenkin puhua ensin
Goldscheiderin kanssa! Ymmärrätkö? Jos pyydät jotain siltä, joka tämän
talon on ostanut, niin se sanoo, että asia ei koske häntä. Sinä olet
kauppatavara, etkä muuta.
-- Niin, niin -- vastasi Dubbe lapsellisen parkuvalla äänellä --, mutta
hän ei voi pidättää minua, sen sanon sinulle... Hänen täytyy tuntea
omantunnonvaivoja.
Dubbe hyppäsi pystyyn ja karahti Miladan kaulaan.
-- Ah, Milada, sinä olet hyvä, sinä olet jalo. Minä puhun hänen
kanssaan rauhallisesti. Minulla on sata tehtävää. Mitä sinä arvelet?
Pitääkö minun ensin vuokrata huone ja sitten vasta ottaa lapsi
luokseni, vaiko päinvastoin? Lapsi ei saisi olla hetkeäkään enää
vieraitten ihmisten hoidossa. -- Dubbe katseli Miladaa kasvoihin
tuijottavin silmin. Lukemattomien tuntien tuska kuvastui niissä.
-- Mutta ajattele, jos en saakaan enää lastani takaisin! En koskaan, --
kuiskasi Dubbe.
-- Tule huomenna luokseni, Martta kulta! Silloin saatamme puhua tästä
asiasta tarkemmin. Portinvahtirouvan lähetämme lastenlöytökotiin, jotta
hän voisi ottaa parempaa selvää asiasta. Nyt pitää sinun mennä
nukkumaan.
-- Nukkumaan! Mitä? Minäkö? Ei rakas nunna! Minä luulen, että minä
yleensä en nuku enää koskaan.
-- Dubbe, Dubbe! -- Milada tarttui Dubben velttoina riippuviin käsiin
-- mitenkä sinä luulet jaksavasi puhua huomenna tyynesti Goldscheiderin
kanssa! Sinä kaipaat rauhaa. Mene nukkumaan.
-- Vuoteellani nukkuu jo toinen, -- sanoi Dubbe äkkiä oudosti
kaikuvalla äänellä. -- Se ei tee mitään. Minä olen hirveästi väsynyt.
Milada irroitti kouristuneet kädet hyväillen niitä hellästi.
-- Voi nunna kulta, sinun on lämmin, mutta minun on vilu, huuh... Kun
suljen silmäni, niin näen aina edessäni lapseni, joka huutaa minun
perääni... Usko minua, minä kuulen sen huutavan joka yö...
Alhaalla pärähti kellonsoitto. Samassa silmänräpäyksessä koputettiin
kiihkeästi ovelle. -- Onko neiti Dubbe teidän luonanne neiti Milada?
Sisäpiika puhui suuttuneesti ovelta -- kas sitä, kas sitä, kun ihminen
jättää kreivin yksin. Tietäisipä vaan rouva tämän!...
Dubbe hyppäsi pystyyn. -- Jeesus siunatkoon! Minä en ole maalattu. Auta
minua, Milada! On jo kirkas päivä! Katsos, ei tuota herttaista poikaa
saa pois. -- Dubbe seisoi peilipöydän ääressä maalaten itseään
kiireesti, ja kastellen huuliaan ja korvalehtiään punavedellä sekä
piirtäen kulmakarvojaan mustalla. Väsyneet surua ilmaisevat
kasvojenuurteet olivat hävinneet, silmät säihkyivät taas. Hän
pirskoitti hajuvettä hiuksiinsa, niin että niistä tippui. Paitansa
pitsit hän järjesti mielistelyhaluisena kaulan ympäri. Pam, niin ovi
paukahti kiini...
Mitä tämä oli? Vakavaako laatua, pilaako, teeskentelyäkö, hulluuttako,
epätoivoako?... Kaikkea ehkä hiukan, -- ajatteli Milada alakuloisena,
riisuutuen. Hän laskeutui vuoteelle ja nukkui keskipäivään asti.
Herättyään sai hän kuulla uutisia siitä, mitä talossa sillä aikaa oli
tapahtunut.
Edellä puolenpäivän oli herra Sucher erään toisen herran kanssa käynyt
talossa ja neuvotellut kauvan ja vakavasti Goldscheiderin kanssa.
-- He näyttivät kaikki kolme perin tyytyväisiltä, kun he astuivat pois
konttorista, tiesi Olympia kertoa.
Portinvahdin rouva oli pessyt viinilasit, ja Fanchon vakuutti, että ne
eivät lemuneet pompalle, sillä hän oli perehtynyt tällaisiin asioihin.
Sen jälkeen oli Goldscheiderillä ja Dubbella ollut yhteenotto. Kun
molemmat miehet olivat menneet pois, oli Dubbe mennyt Goldscheiderin
huoneustoon, vaikka portinvahdin rouva oli koettanut häntä estää. Ensin
kuului Dubben äänekäs, kiihkeä ja hermostunut puhe ja sitten puhui
Goldscheider. Sen jälkeen rupesi Dubbe kirkumaan ja parkumaan. Kun
tuoli kuului menevän kumoon, ryntäsi portinvahdin rouva sisään. Silloin
Dubbe ryntäsi ulos Goldscheiderin huutaessa: "se tarvitsee piiskaa!"
Nyt oli rouva tunti sitten lähtenyt pois hevosella puettuna silkkiin ja
vihreisiin "helyihinsä."..
Bine kertoi tämän Miladalle tyynesti ja tasaisesti kutoen kertoessaan
sohvakoristetta, nostaen aika ajoittain tuota epätaiteellista kudelmaa
ilmaan ihaillakseen. Fanchonin huoneessa, jonka seiniä peitti
alastomain ihmisten kuvat, istui joukko tyttöjä keskustelemassa viime
tapahtumista.
-- Ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, hän ei ollut pahimpia, huokaili
Rosa, jota Punatalon elämä oli kovin miellyttänyt.
-- Roisto hän on -- ärähti Mizzi, joka edellisenä päivänä oli päässyt
sairaalasta, -- jospa tässä voisi pitää puoliaan häntä vastaan!...
-- Kaikki tässä nyt moittivat! piikitti Laura myrkyllisenä, -- joko
olet nuollut umpeen ne haavat, jotka se Amschel huiskale sinuun hutki?
Kaikki tässä myöskin uskaltavat!
-- Mitä? Kuka on minua hutkinut? Senkin mätäläpi, smyygihuora!
-- Anna takaisin se sormus, jonka minulta siellä varastit!
-- Jos sinua pyörittäisi kuinka, sinä tyhjä yöpottu, ja koko tunnin
syynäisi Amschel Lulefiansa, niin ei sinusta löytäisi yhtään ehta
sormusta, korkeintaan sinusta putoisivat tekohampaat suusta, heitti
hänelle Mizzi päin naamaa.
-- Kyllä sinä osaat, sanoi Rampa-Anna hohottaen. Fanchon huusi melun
seasta kimakalla äänellä: -- olkaa siivolla, täällä ei kuule enää omaa
ääntään.
Sisäkkö ryntäsi kiihtyneenä sisään: -- Neidit, neidit, pukeutukaa pian!
Uusi omistaja on alhaalla. Tuolla se on kadulla meidän rouvan kanssa.
Sisäkkö kiiti eteenpäin, aukasi ovia ja ilmoitti saman uutisen useihin
kamareihin. Kaikki ryntäsivät ikkunoihin. Mutta Dubbe ei hievahtanut
paikaltaan. Hän makasi silmät sulettuna vuoteellaan ja ähkyi.
Kadun toisella puolella näkyi todellakin kotvasen aikaa Goldscheider,
keskikokoisen harmaisiin puetun naisen seurassa, jolla oli silmiin
pistävän pieni pää, mikä viipahteli sinne tänne hätääntyneesti kun joku
kohdisti häneen katseensa. Kapea harmaa höyhenkoriste, joka ulettui
ainoastaan kaulan ympäri, lisäsi hänen lintumaisuuttaan, jota vielä
lisäsi vanhanaikuisen kauhtananliepeet liepsahdellessa tuulessa kuin
siivet.
-- Hänen nimensä on varmaankin Lotta, -- sanoi Rampa-Anna kikattaen.
Mutta kenenkään mieli ei tehnyt nauraa. Odotuksen synnyttämä jännitys
oli liian kova.
Goldscheider kosketti heti sen jälkeen vieraan kättä tehden kehoittavan
liikkeen. Harmaa nainen sipasi näkyvästi hämillään ohimoitaan silittäen
hiuksiaan. Sen jälkeen hän tarttui päättävänä pukuunsa sipsuttaen
Goldscheiderin seurassa yli kadun. Ovikello helähti... Väristys kävi
läpi talon ja tytöt kiitivät vaieten joka taholle.
Totta tosiaan! Punatalo oli myyty. Sen otti huostaansa jalosukuinen
neiti Josefiina Aglaia von Miller, -- vanha, laiha, ansiokas nainen,
joka oli hoitanut runsaasti kaksikymmentäviisi vuotta erään
kirkonmiehen taloutta rikkaassa Steiermarkissa... Ah, mikä satoisa
lihava virka-alue. Siellä löytyi peltoja, niittyjä, nautakarjaa,
vihanneksia ja puutarhahedelmiä, ja kaikkea oli yltäkyllin. Yleensä
elämä oli siellä ihanaa! -- Neiti Miller pyyhki kyyneleitä joka kerta
kun puhui menneistä ajoista. Muutamia päiviä jälkeen helluntain otti
hän virallisesti Punatalon haltuunsa. Goldscheider istui konttorissaan
ottaen vastaan. Ihmisiä tuli ja meni, niitten joukossa oli
likkakauppiaita, tyttöasioitsijoita, myös muutamat talon läheisiksi
ystäviksi muuttuneet salissa kävijät pistäytyivät hetkeksi ottamaan
jäähyväiset poislähtevältä rouvalta. Oli yleisesti tietty, että rouva
jättäisi kokonaan kaupungin.
-- Lähden johonkin Saksaan, -- vastasi Goldscheider antamatta varmempaa
selitystä kysyttäissä, mihin hän muuttaa. Myös neidit tulivat hänen
luokseen, jokaisella heistä oli selittämättä olevia seikkoja,
toivomuksia ja liikeasioita. Heidän piti ratkaista riitoja, sovittaa
vääryydentekoja ja neuvotella. -- Goldscheider selitti, että heidän on
nyt kääntyminen uuden rouvan puoleen ja että entisyyttä ei voi enää
muuttaa. Piti tyytyä kohtaloonsa. Olympia yksin sai matkarahat, sillä
uusi omistajatar ei halunnut taloudenhoitajatarta, sanoi hoitaneensa
kyllin itse taloutta, jotta ei tarvinnut palkkalaista, osasi itse
hoitaa parhain...
-- Lisäksi tuo on jo liian kulunut -- sanoi. -- Siis täytyi tuon
sukupuolielämän kuluttaman naisen taas lähteä vaeltamaan... tällä
kertaa Galiziaan asti suuren anniskelun palvelukseen missä kävi vaan
sotilaita... Olympia väänsi kasvojaan sen kuullessaan, mutta Sucher
lohdutti häntä: -- Siellä juodaan vaan maitoa. Herroilla on toiset
palvelijat.
Päivällisen aikaan oli Goldscheider järjestänyt kaikki liikeasiansa ja
odotti nyt vaan seuraajaansa... Seuraajaa! Poismuuttavan rouvan huulet
vetäytyivät hymyyn... Miten oli tuo laiha olento, jolla oli verettömät
ahnaannäköiset kädet ja joka aina oli pelon vallassa, eksyä tänne
G----g'in seurakunnasta, missä hän oli ollut kaksikymmentäviisi vuotta
pappilan hoitajana!
-- Minä tahdon päästä hautaan kunnianarvoisan herrani viereen --, oli
uusi tulokas sanonut. Sellainen aikoi siis vallita täällä?
Kun Sucher mainitsi summan, jonka saattoi ansaita tällaisella
liikkeellä, niin välähti noissa lempeännäköisissä ruskeissa silmissä
ilon ja ahneuden välke.
-- Mutta riski, riski -- toisti hän aina. -- Eikö tänkaltaisissa
yrityksissä tapahdu usein onnettomuutta. Kuolevat, sairastuvatko? --
-- Mutta tämä ei ole sentään karjanhoitoa, jossa täytyy omalla
kustannuksellaan niitä hoitaa, armollinen neiti, -- sanoi Sucher, --
jos ne sairastuvat. Täältä ne viedään ilmaiseksi hoidettaviksi ja
parannuttuaan ne palaavat ilman työhönsä, että teidän on ollut pakko
maksaa niistä penniäkään... Ja jos ne eivät enää sovi teille, niin
voitte lähettää muitta mutkitta ne mailmalle... Te voitte myös myydä ne
ensiluokan paikkoihin... Naisia ostaa Fischer Budveisissa, Kohlmann
Teplitzissä, Meyer Brünnissä... Eikö totta?
Goldscheider nyökäytti päätään.
-- Sitten teiltä voi ostaa tyttöjä Jonathan Czernovitzissa, -- minkä
tytön olette taas saanut Jonathanilta joka on tuottanut teille paljon
rahaa, sanokaa -- Sucher näpsäytti sormillaan.
-- Rosamundan, -- vastasi Goldscheider umpimähkään.
-- Tosiaan Rosamundan... Se vasta osasi pitää hauskaa. Joka päivä oli
samppanjakekkerit. Juotiin hänen seurassaan kolmesataa pullollista
samppanjaa. -- Mitä te ansaitsitte niistä?
-- Sataviisitoista markkaa, vastasi Goldscheider.
-- Vuottakaa, -- Sucher heittäytyi taaksepäin. -- Siis ansaitsette niin
paljo ainoastaan samppanjan myynnillä... Miten paljo saatte ruuan
myynnillä? Entäs kuinka paljon tulee tyttöjen käyttämisen kautta?...
Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka paljo maksaa kahviannos!
-- Guldenin ja viisikymmentä kreuzeria. [Tekee noin 3 S:mkaa. (Käänt.
huom.)]
-- Mitä se maksaa teille itsellenne?
-- Viisitoista kreuzeria.
-- Katsokaa nyt, -- Sucher heittäytyi taaksepäin tehden käsiliikkeen.
Goldscheider muisti nämät pitkät, ikävät liikekeskustelut, väittelyt ja
selvittelyt, ennenkuin vanhapiika oli ottanut onkeen kuin nälkäinen
ahven.
Nyt sai liike mennä syteen tahi saveen -- hän oli päässyt siitä irti.
Goldscheider oli päättänyt lähteä talosta sanomatta kenellekään
jäähyväisiä, herättämättä huomiota.
-- Jäähyväiset, -- lähtöpuheet -- kukkia, -- ... Brrr... Tänlaisissa
seuroissa... ei tiennyt, mitä vielä saisi kuulla! Voisivat vielä
haukkua häntä jäähyväiseksi hyvänpäiväisesti... Heittäisivät vaikka
yöastian hänen päähänsä... Jospa vaan saisi kääntää selkänsä tälle
talolle niin pian kuin mahdollista! -- Aina kylmäverinen rouva oli
hiukan hermostunut, täynnään mielettömiä epäilyksiä. Hän heitti
avainkimpun laatikkoon, veti avaimen pois suulta, kätki sen
kirjekuoreen, painoi siihen sinettinsä kirjoittaen siihen: -- Neiti von
Millerille. --
Sitten hän otti matkalaukustaan pienet sakset alkaen puhdistaa hyvin
hoidettuja kynsiään. Sitten hän soitti: Portinvahtirouva, onko
sähkösanomia tullut minulle? -- Ei. -- Hyvä! -- Seis! Sanokaa
Miladalle, että hän tulee konttoriin!
Hän ja Horner, -- ne olivat nyt sopivalla tavalla yhteen saatetut. --
Goldscheider hymyili pilkallisesti. -- Horner oli valanut myrkkyä ja
sappea hänen ylitsensä, kiusaten häntä tuhansilla pikku ilkeyksillä, --
arvottomilla, turhanpäiväisillä kohtauksilla ja niin vastoin heidän
entisiä sopimuksiaan. Mistä tämä johtui?
Horner oli nyt pikiintynyt Miladaan, jopa julki ylpeili sillä. Ehkä
tyttö tosiaan oli sen arvoinen...
Goldscheider koetti muistella entisiä ajatuksiaan.
Ihmeellistä, että hän astuessaan tämän talon kynnyksen yli jo kiinnitti
huomionsa tähän tyttöön... ja sittemmin seurasi hänen kehitystään
melkein uteliaana.
Ensi päätös, jonka hänen piti tehdä rouvana, koski tätä tyttöä. Ja
näinä kaikkina vuosina, jolloin hän vaan puhutteli Miladaa, -- niin
ilmeni tytössä aina jotain persoonallista, kun hänen kanssaan tuli
tekemisiin. -- Tyttö oli aina varma kannastaan. -- Sellaisista
ihmisistä Goldscheider piti. Miksei siis saattanut antaa hänen
vastaanottaa viimeisiä käskyjä?
Milada astui sisään.
-- Minä toivon, että sinä osaat vaieta... Lähden täältä tunnin
kuluttua. -- Jos myöhemmin saapuu sähkösanomia minulle, niin lähetä ne
Royal hotelliin! Sekä pidä tuo mieletön Dubbe aisoissa, kunnes minä
olen poistunut! --
Goldscheider tarkasti miettivänä kynsiään, joita hän kihnasi
nahanpalasella.
-- Sinulle tahdon vielä sanoa: Älä anna Hornerin sekoittaa järkeäsi! --
Elämä on kovin yksinkertaista, eikä niin mutkaista ja merkillistä kuin
Horner saarnaa. Kulje suoraan tietäsi! Liikanainen miettiminen ja
hautominen, niinkuin Hornerin tapa on, heikentää ihmisen. Neuvon sinun
asettamaan asiasi niin, -- Goldscheider osoitti kirjoituspöytää, --
että voisit päästä uuden rouvasi avuksi. Hän tarvitsee apulaisen, sillä
hän on tyhmä raukka. Jos sinä olet järkevä, niin -- kas -- neiti
Miller!
Goldscheider nyökäytti päätään sisäänastuvalle neiti Millerille
katsahtaen Miladaan nopeasti ja ankarasti.
-- Hyvin tehty, neiti Miller, te olette täsmällinen. Kaikki on myös
kunnossa. Tuossa ovat kirjat, kassa ja tässä on avain. Ja... Ja, tuossa
on talon paras neiti! Hän ymmärtää koko taloudenpidon alusta loppuun!
Hänen nimensä on Milada. -- Miller nosti rillit nenälleen ja nyökäytti
päätään kouristuksentapaisesti.
-- Hyvä, hyvä, mutta kuka noin metelöi talossa?
-- Tavallinen ilmiö --, vastasi Goldscheider välinpitämättömästi.
Täällä mellastetaan usein.
Milada astui huolestuneena ovelle päin.
-- Minä en saa laskea teitä sisään -- te -- -- Herra siunatkoon, -- --
raskas ruumis töyttäysi sisään heittäen oven auki ja Duhbe ryntäsi
esiin puettuna kävelypukuun, shakettiin ja sateenvarjoon, mutta ilman
hattua.
-- Rouva Goldscheider, te ette lähde pois. Ehei, niin se ei vaan käy.
Kukaan ei saa kajota minuun, huusi hän Miladalle, joka astui askeleen
lähemmäksi -- ja hän jatkoi uhaten ja matalalla äänellä -- minulla on
ase.
Goldscheider katsahti hallitsevana Dubben säkenöiviin silmiin ja sanoi:
-- Tässä on uusi rouva, jos jotain haluat, käänny hänen puoleensa!
Minulla ei ole teidän kanssanne enää mitään tekemistä.
Dubbe heristi nyrkkiään... Kuulkaa, minun kanssani teillä on tekemistä,
te -- eikä kukaan muu. -- -- Uutta rouvaa en tarvitse, -- hän ei tunne
minua. -- -- Te olette minut tänne saattanut. -- -- Dubbe pui nyrkkiään
aivan hillitsemättä... Te olette minut tänne kytkennyt. -- -- Vastatkaa
rouva! Pitääkö minun jäädä vai eikö? -- Pitääkö?
Goldscheider nousi seisomaan. -- Sinä olet uudelle omistajallesi, neiti
Millerille, joka on tuossa, velkaa muutamia satoja... Epäilen, tokkopa
hän laskee sinut talosta, sinä kelpaat vielä hyvin herroille.
Miller katseli töllistäen molempia ymmärtämättä mitään... En käsitä,
hän sammalsi... en suinkaan laske ketään vapaaksi.
-- Nylkijä, pyöveli! -- -- Minä, -- minä karkaan, ymmärrättekö, Te ja
se uusikin, minä hyppään ikkunasta katuun. -- Niin, niin minä olen
saanut kylläkseni siitä, että pitää teidän kukkaroanne täyttää. Seis,
sanon, te ette astu askeltakaan! -- -- Tänään en enää pyörry, ehen,
-- -- tahdon tietää, missä on lapseni, -- -- käsitättekö? Ei nyt auta
raha, eikä rukous, -- -- antakaa minulle lapseni osoite!...
-- Neiti Miller, sanoi Goldscheider tehdyn tyynesti, -- -- tohtori
Kahane on asianajajani. Olen valmis maksamaan heti kaksikolmasosaa
Dubben velasta. -- -- Antakaa hänen mennä!
-- Mitä? Älkää livistäkö vanha konna! -- Tahdon tietää lapseni
osoitteen ja sen hoitajan nimen... Se oli noin pieni, kun te sen
riistitte rinnoiltani...
Nyt rupesi Goldscheiderkin hätääntymään.
Hän oli aikonut livistää, jättää kaikki sikseen kajoomatta,
selvittelemättä ja lähteä pakoon, mutta vilaistuaan kerran Dubbeen,
joka oli kuin hyökkäysasennossa, seisahtui hän...
-- Kovinpa myöhään tunne herääkin sinussa, sanoi Goldscheider yrittäen
puhua ylevän pistävästi... Mene synnytyslaitokseen! Siellä tiedetään,
missä lapsesi on.
-- Olen ollut siellä kolme kertaa... Rakas Milada, Eikö se ole totta!
Sano se tuolle roistolle, tiedetäänkö laitoksella mitään! Missä on
lapseni? Minä saatan sinut hirteen, murhaaja, jos en saa lastani
takaisin!
Goldscheider oikasi selkänsä.
-- Katsokaa! -- Goldscheider kääntyi läsnäolevien puoleen,
portinvahdinrouvan, Miladan ja neiti Milleriin päin, joka seisoi siinä
silmät suurina ja vetäen henkeään. Oven takana näkyi muitakin naamoja.
-- Katsokaa! Minä olen löytänyt tuon ihmisen velkaantuneena kiireestä
kantapäähän... rehellisesti sanoen hänellä ei ollut rääsyä ruumiillaan,
matkakirstun oli entinen vuokraajarouva pitänyt, -- Dubbe oli velkaa
sairaalaankin, -- olisi joutunut sieltä kadulle. -- Eikö se ole totta?
Goldscheider kohotti äänensä. -- Säälistä otin hänet luokseni
lapsineen, joka oli taakka, onnettomuus onnettomuudessa. Sen minä
toimitin hoidettavaksi -- -- niin hoidettavaksi niinkuin -- -- huusi
hän kiihtyneenä, -- -- löytölapsia voidaan hoitaa; -- sen äiti rukoili,
että hän saisi ruokansa porttolassa, sen isää ei tunnettu. Ehkä lapsi
kuoli kohta, ehkä kahdeksan päivän perästä. -- Onko äiti kysynyt sen
perään? Välittikö hän synnyttäessään siitä? Siitä on nyt kolme
vuotta... Nyt, kun äiti on tuossa kylläisenä, vahvana, omistaen
pitovaatteita ja liinavaatteita, nyt hän vaatii vielä lapsensakin.
-- Jesus Kristus, Maaria! -- Dubbe horjahti... Hän ei enää äännähtänyt,
rikkirevityssä olennossa ei näkynyt enää vastustushalua eikä raivon
merkkiäkään. -- Nyt totuus hänelle ilmeni kaikessa alastomuudessaan...
Ei Goldscheiderkaan enää tiedä lapsesta, hän mutisi, -- pienen lapsen
on hän heittänyt maailman jalkoihin, -- -- kuin leikkipallon! --
Alastomana on hän sen repinyt äidin rinnoilta! -- Se ei voi olla
totta... Te olette nyt suuttunut minuun! -- Jumalan armon nimessä... Se
on niin kauheaa, ettei sille voi muuta kuin nauraa... Eikö totta? Eihän
ihmislapsi noin vaan voi hävitä... kristittyjen maassa, jossa se on
pantu kirjoihin? Eikö sen nimi pidä löytyä kirkonkirjoista?
Dubbe astui pöydän ääreen.
-- Teillä on tuossa paljon liuskoja, kaikki laatikot ovat täynnään
papereita... jossain pitää löytyä osoite... Kuulkaa... Dubbe väänsi
käsiään. -- Jos olen puhunut pahasti, -- antakaa anteeksi, -- minä olen
kuin hullu, en saa öisin unta -- minä -- hän kääntyi toisten puoleen.
Te nauratte minulle kaikki -- --, mutta se on totta -- -- minun on niin
ikävä lastani,... kuulen sen huudon yöt päivät korvissani.
Portinvahdinrouva, jolla oli itsellään neljä lasta, astui Dubben
viereen, vaikka oli kovin korkealuontoinen.
-- Neiti, me menemme poliisikamariin! -- -- Me löydämme lapsenne.
Täytyy etsiä kirjoista... Tehän tiedätte, milloin se on syntynyt, mikä
sen nimi oli.
Dubbe kääntyi ja laski vapisevat kätensä rouvan olalle. -- En tiedä
edes, minkä näköinen oli lapseni. -- En ole koskaan saanut nähdä sen
kasvoja. Sielua kylmää, kun sitä ajattelee... Kätilö ja Goldscheider
ovat kaiken hommanneet. He sanovat, että siitä maksetaan rahaa joka
kuukausi, aina kuuteen vuoteen. Sitten olen täältä vapaa, tästä
kurjuudesta, he sanoivat... Millainen olinkaan lapsivuoteessa...
melkein nälkähullu... surun ja kuljeksimisen näännyttämä... He ovat
minua kehoittaneet... anna lapsi pois... Ventovieras sen otti, -- minun
pienen lapseni, -- miten se lie kärsinyt!... Nälkää, lyöntejä, vilua.
-- Nyt se on kuollut. En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja...
Onneton nyyhkytti horjuen edes takaisin, kunnes kaatui Miladan syliin,
joka oli astunut häntä tukemaan.
-- Hän on hullu, mutisi Goldseheider, tarttuen kuin kouristuksessa
laukkuunsa ja sateenvarjoonsa.
-- Paras on sulkea hänet hulluinhuoneeseen, sanoi hän Millerille, joka
vaan osasi aukoa ja sulkea suutansa.
-- Älkää minulle suuttuko, -- äännähti tämä kauhuissaan.
-- Sulkekaa ovi jälestäni, sihahti Goldseheider portinvahdinrouvalle ja
yhdellä iskulla oli hän hävinnyt hämmästyneen ihmisjoukon keskeltä.
Sulkeutuneen oven pamahdus herätti Dubben houreista...
-- Älkää laskeko häntä pois! Älkää, kirkui hän yrittäen juosta
jälestä...
Miladan vahva käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.
-- Rauhoitu, Martta, rauhoitu! -- Tule mukaani -- kaikki selvenee
vielä, jos olet oikein luja ja järkevä.
Ja puhutellen hellin sanoin vei Milada kalpean mielipuolen tavoin
ympärilleen tuijottavan Dubben ulos.
-- Kylläpä oli koko kanalja tuo Goldscheider, mutisi portinvahdinrouva
sylkäisten; sitten hän astui kadulle. Mutta vanhasta rouvasta hän ei
nähnyt vilahdustakaan. Ilman hattua oli tämä livahtanut.
Konttorihuoneessa seisoi neiti Miller silmät selkoselällään. Niissä ei
näkynyt järjen kipunaa... Pikku pää pyöreine, muorimaisine
samettihattuineen vaipui rinnalle.
Hänen kätensä hypistelivät Goldscheiderin unohdettua kynsiviilaa. Äkkiä
hän viskasi sen pois villisti, hurjan pelästyneenä kuin olisi hän
leikkinyt käärmeellä.
-- Kylläpä olen joutunut läpeen, sanoi hän vaikeroiden, tämä on vasta
kaunista, -- alku ei ole juuri lupaava, sen täytyy myöntää...
Neljäs osa.
Millerin salonki.
Johdesana:
Meidän aikamme häpeän muistomerkki.
(Schiller.)
Uusi rouva, joka nyt ryhtyi Punataloa hallitsemaan, ei ollut sitä
sitkeää, tuulta ja vettä kestävää lajia, jota hänen edeltäjänsä oli
ollut. -- Hän ei missään tapauksessa ollut tehtävänsä tasalla.
G----gin pappilassa oli hän ollut mainio taloudenhoitaja, oli ollut
hurskas ja altis kirkon ja herransa palvelija, -- "uskollisin olento"
kuten arvoisa kirkkoherra ylistäen hänestä sanoi, iltaisin istuen
paikkakunnan herrakerman seurassa pelipöydän ääressä.
-- Kyllä, hänelle vastattiin, -- käytännöllinen ja säästäväinen on
neiti Josefiina -- mutta Jumala varjelkoon joutumasta sellaisen pirun
kanssa tekemisiin! -- ajatteli moni hengessään... Kukaan ei kestänyt
yhteistoiminnassaan hänen kanssaan. Kun viljankorjuuaikana neiti Fiinan
oli pakko ottaa palkkalaisia avuksi, niin nämät valittivat, että
kohtelu oli hävytöntä ja ruoka kehnoa. Kaksi vanhaa koturia,
kahdeksankymmenen vuoden vanha Kaisa ja pian satavuotias Ursula
moukuttivat hampaattomilla leuoillaan kiertäen tihrusilmänsä taivasta
kohden; se on, "Kiero-Kaisa" niin teki, -- "Ursula viiro" sanoi neiti
Fiina, "oli siksi liian höpsö."
Neiti Fiina keitti kyllin laihaa soppaa, vaikka pitäjä oli kylläkin
lihaisa; hän säästi joka voigrammasta, vahtasi joka kanaa, ettei se
vaan laskisi toisen maalle; hän kitkutti joka pakollista menoa
ja maksua, hän teki kauppaa kuin juutalainen joka messusta,
vihkiäistapauksesta, kastetoimituksesta, laskien, kuinka monta sanaa
kirkkoherra sanoi kuolleen haudalla, melkein hän luki rahassa arvoisan
herra kirkkoherran äänen soinnut saarnatessaan ja ne kädenpuristukset,
jotka hän antoi synninvaivoissa oleville. Kirkkoherra lihoi ylenmäärin
potaatti- ja papuruuista, -- sillä neiti Fiina sanoi niitten olevan
terveellisemmät kuin liharuuat, jotka kiihoittivat ihmisen syntiä
tekemään ja elämään epäkristillisesti. Tämän sijasta ylläpiti neiti
Fiina pappilassa veljentytärtään. Tämä oli solakka, huokaava neitonen,
joka oli ihmeellisesti täti Fiinan näköinen. Erittäin heillä oli
molemmilla hurskaan-alamainen katse ja ohueet, täysin kauniit huulet,
jotka kuvasivat vanhemmassa naisessa kouristunutta pakollista
hyväsydämisyyttä, mutta ilmaisivat, että nuoremmassa oli hyvä joukko
salaisia himoja ja sangen suuri tahdonlujuus ajaessaan halujaan
perille. Veljentyttären kalpea epäpuhdas iho ja mitättömän mitätön
pystynokka muistuttivat "pappia", "joka oli kovin kiintynyt
pienokaiseen lapsesta saakka." Neiti Fiina vanhempi oli ympäristön
kauhu. Joka yksinäinen nainen, joka sai lapsen, sai kuulla neiti
Fiinalta kunniansa. -- Sääli on pyhää kastevettä, jolla tuo äpärä
kastetaan, oli hänellä tapana sanoa.
Neiti Fiina pesi pyykkiä, ompeli ja kehräsi, tehden kaikki askareet
itse ja jos joku puhui siitä, vastasi hän nöyränä ja vaatimattomana:
Koska hyvä herra kirkkoherra elättää meitä kahta vierasta ihmistä, niin
täytyy minun tällä lailla tienata.
Ja kyllä pappilassa tienattiinkin. Kahdessa pankkikirjassa oli kyllä
numeroita. Toinen niistä oli "veljentyttären" nimissä, toinen oli papin
omissa nimissä. Vaan kukaan ei tiennyt, kuinka paljo oli laatikoissa
arvopapereissa ja osakkaissa. --
Nuori neiti oleskeli talvet enimmäkseen Wienissä parooni von Waldeckin
palatsissa. Paroonilla oli suuret tilat G----gin pitäjässä ja olikin
siksi sen kirkkopatruuna. -- Neidin siellä olo johtui siitä, että
paroonin taloudenhoitajatar, neiti Petronella, oli aivan "hassastunut"
pappilan Fiinaan.
Fiinan täytettyä kaksikymmentäkaksi vuotta, tapahtui pappilassa
sellaista, että sen koko ihanteellinen rakkaus ja sopu kerrallaan
katkesi.
Myrskyisen kohtauksen jälkeen tätinsä kanssa, jonka yksityisseikat
jäivät ikuiseksi maailmalta salatuiksi, laittoi veljentytär eräänä
aamuna matkalaukkunsa kuntoon ja matkusti hotelliomnibussilla asemalle
ilman, että kukaan pappilan asukkaista oli häntä saattamassa. Täti
kertoi myöhemmin vähän lauhduttuaan, että Fiina oli lähtenyt Pariisiin
onnistuen siellä mainiosti, sillä itse parooni kustansi hänen
kasvatuksensa; mutta sen tapauksen jälkeen hän näytti vielä
vanhemmalta, häijymmältä ja äreämmältä kuin ennen.
Kaksi vuotta myöhemmin kuolla kupsahti autuaallinen herra kirkkoherra
jättäen "uskollisimmalle sielulle" neiti Fiinalle molemmat pankkikirjat
sekä kaiken muun kiinteän ja irtaimen omaisuutensa.
Kun Fiina oli jättänyt ammattiseuraajalleen pappilan talon ja tarhan,
aitat ja kellarit raskaasti huoaten, niin vetäytyi hän pieneen taloon,
joka oli rakennettu vuoririnteelle, jossa hän aikoi viettää aikaansa
syvimmässä yksinäisyydessä tukkimetsien ja lehmälaitumien keskellä.
Taloa kutsuttiin "päiväkummun taloksi."
Mutta elellen toimetonna Kaisan ja vihreäharmaan Ursulan seurassa,
heräsi hänessä taas polttava huoli olemassa olostaan. Eikö olisi paras
heittäytyä pappilaelämän tyyneydestä elämäntaisteluun?! --
Mitä piti hänen tehdä? -- Pankkirahat sulaisivat syödessään... Piti
siis alkaa niillä keinotella... niin kuin hänen isänsä oli tehnyt --
ratsumestari. -- Mutta isä oli tehnyt vararikon. Mitä piti hänen
tehdä? --
Toimetonna hän ei voinut elää.
Ja hylkiötytär eleli vaan Pariisissa.
Hänen ajatuksensa harhailivat menneisyydessä ja äkkiä hän muisti
miehen, joka oli ollut juopon ratsumestarin paras apu ja jolle
vähitellen koko Millerin perheen aarrevarasto oli liukunut, talot,
hevoset, hohtokivet ja taideteokset --, vaikka hän ei ollut mikään
"Juutalainen" -- niinkuin hän selitti jokaiselle, joka ryhtyi hänen
kanssaan liikeasioihin. Se mies oli J. Kessler, asioitsija ja
koronkiskuri. Sama mies oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun
Millerin perhe oli ollut suurimmassa rahapulassa, hommannut ja saanut
neiti Fiinalle taloudenhoitajan paikan pappilaan.
Nytkin neiti kirjoitti eräänä kauniina päivänä Joachim Kesslerille,
millainen oli hänen taloudellinen asemansa ja mikä tulisi neuvoksi.
Heti mies vastasi. Nyt hänellä oli hienot liikepaperit, joiden
otsikkoon oli painettu: välittää kiinteimistöjä, kauppoja, myöntejä,
tavaranvaihtoja, ottaa ulos saatavia, järjestää vararikkoja, selvittää
epävarmoja saatavia j.n.e.
Kessler kirjoitti Millerille, että häntä riemastutti tieto siitä, että
hänen pieni huolenpitonsa oli saattanut neiti Millerin niin
varakkaaseen asemaan ja että hän tekisi kaikkensa, jotta tuo nätti
kapitaali tulisi sijoitetuksi tuottavaan yritykseen.
Jo oli kevät eikä Millerin ja Kesslerin välillä ollut vaihdettu
kuin joitakuita vähäpätöisiä kirjeitä, kunnes G----gilaisen
vuoristohiljaisuuden katkasi sähkösanoma... "Loistava tulevaisuus --
harvinainen tilaisuus -- persoonallinen läsnäolo välttämätön -- tulkaa
heti." -- --
Suin päin pantiin tavaroita kuntoon, "päiväkummun talo" vuokrattiin
muualle talonpojalle, ja koleana maaliskuunaamuna seisoi neiti Miller
nenänpää mielenliikutuksesta punaisena suuressa, vaaleassa
pihanpuoleisessa huoneessa, jonka piti olla herra Kesslerin
yksityisvastaanottohuone. -- Hän oli sama liikehtivä mies, naamassa
sama hyvänsuopeus teeskennellen epäitsekästä välittäjää, -- ainoastaan
sillä eroituksella, että hänellä oli nyt kupuvatsa, jolla heiluivat
paksut, kultaiset kellonperät. Ja sekä kellonperät että vatsa
pullistuivat, kun herra Kessler sanoi entisyytensä tavan vastakohtana:
"vaikka olenkin juutalainen, -- mainitaan ja tunnetaan minut
korkeimmissa piireissä... Ja minä olen ylpeä siitä, että en ole uskoani
kieltänyt kuin monet muut nykyään." Kessler ei puhunut paljoa
ehdotuksestaan. Hän asetti Goldscheiderin kirjat Millerin eteen ja
hänen paksu peukalonsa hyppi kuin kiihkeä kirjasaksa numerosta toiseen.
Ensin kuului kauhun, sitten pelon, lopuksi hämmennyksen huuto, --
sitten kaikki sulautui henkeäahdistavaan ahneuteen, jota
ensikertalainen tuntee asettuessaan onnenpelipöydän ääreen ja
nähdessään niitä suunnattomia rahakasoja, joita pelissä käsitellään.
-- Herran haltuun siis -- äännähti lopuksi Miller allekirjoittaen
kauppakirjan. Se kiinnitys, jonka Goldscheider vaati, ne prosentit,
jotka hän asetti, ja se seikka, että talo, liike ja tulot toki
kuuluivat hänelle, vaikka hän luovutti kaikki sangen pienestä
rahasummasta, ei juolahtanut Millerin mieleen. -- Kessler antoi
kunniasanansa, että hän oli tehnyt paraimman kaupan niinä
neljänäkymmenenä vuotena, jotka oli kauppa-alalla ollut. Millerillä oli
kyllä vastustuskykyä. Hän jaksoi kestää, odottaa, olla sitkeä ja siten
ajaa tahtonsa läpi... Rukoillen, vinkuen, uhaten koetti hän voittaa ja
jos se ei auttanut, niin hän itki, sadatteli ja pani toimeen
kohtauksia. Hän osasi mainiosti yhtämittaisella lempeällä, imelällä,
matoisella vastustuksella murtaa toisen voimat ja tahdon, mutta hänellä
ei ollut se ahkera, selväpiirteinen toimintataito, se syvälle tunkeuva
tarkkuus, ja se ylenmääräinen tyyneys, jolla Goldscheider oli saanut
liikkeensä menestymään. Ja etupäässä häneltä puuttui se ominaisuus,
joka oli ollut Goldscheiderilla erittäin suuressa mitassa: käsitys
siitä, mikä miellytti näitä rappiolle joutuneita olentoja, mitä ne
toivoivat ja kaipasivat, se läheinen kosketus, joka oli ollut olemassa
Goldscheiderin ja joka yksilön välillä, jonka kanssa hän tuli
tekemisiin.
Niinkauan kuin Miller oli talossa, tunsivat tytöt jotain outoa, jotain
tuntematonta, -- jotain, joka aina yritti heitä hallita. Ja sen he
tunsivat niin selvästi, että koko heidän olemuksensa oli ala-arvoinen,
jotta kaikki heidän röyhkeytensä ja sisäinen viileytensä, parhaassa
tapauksessa pilkantekohalunsa kuohahti -- mutt'ei koskaan heidän
säälintunteensa. Goldscheiderin kanssa oli jokainen tuntenut
yhteistunnetta. Hänen viittauksensa käsitti, hänen käskynsä, hänen
kovuutensa, jopa oikkunsakin oli perusteltu. -- "Hän on roisto, mutta
hän ymmärtää ammattinsa", sanoivat tytöt hänestä.
Niinpian kuin Miller otti liikkeen haltuunsa, muodostui kaksi
puoluetta, -- toisen muodostivat tyytymättömät, nyljetyt orjattaret,
jotka toimivat vierasta vastustavalla mielellä. Heitä harmitti Millerin
pikkumaisuuteen asti menevä ahneus, hänen saituutensa, -- hänen
epävarmuutensa ja matelemisensa kohdellessaan vieraita, lyhyt, karkea
tapansa komennellessaan tyttöjä, ja siksi heistä kehittyi hänen
panettelijoitaan. He ivasivat ja virnistelivät hänen räkättävää
esiintymistään salongissa, kun siellä tapahtui jotain "sopimatonta",
mutta joka tänlaisessa ympäristössä ja tunnelmassa oli luonnollista.
Kaikkein enimmin heitä harmitti Millerin suoraan mahdoton uteliaisuus
ja epäileminen, joka kohdistui kaikkeen ja kaikkiin.
Kaikkialla hän vainusi vihollisia ja vastustusta... Jokaista hän koetti
saada urkkijakseen ja ärsyttää toista vastaan.
Mutta tällainen järjestelmä ei kauan onnistu. -- Kun hän oli
kissantapaisella makeudella saanut jonkun puolelleen, niin tämä juoksi
kertomaan muille niitä epäilyjä ja syytöksiä, jotka hän oli kuullut ja
täten oli talossa joka päivä riitaa, pahaa mieltä, valitteluja
ja illalla happamia, itkusta rumentuneita naamoja. Puhdasta
tuotannollista, koneellistaloudellista puolta tässä liikkeessä ei
Miller luonnollisesti tuntenut. Vaistomaisella saaliin halulla hän
kyllä aavisti, että tässä saattoi ansaita paljon ja nopeasti. -- Mutta
miten piti alkaa? -- Mistä piti kahmaista? -- Miller ei osannut laskea,
että hetkelliset lisämenot saattoivat tulevaisuudessa tuottaa
monenkertaisesti, vaan hän tinki ja kihnasi maksusta kuin pahin
toriakka ollessaan joka päivä tekemisissä tyttökauppiaiden ja
hankkijoiden kanssa, jotka tottuneina Goldscheiderin verrattomaan
runsaskätisyyteen antoivat Millerille huonompaa tavaraa kalliimmasta
hinnasta. Hän taas oli onnellinen luullessaan täten säästäneensä pari
guldenia ja huudahti riemuissaan: Vuottakaa, luulette noin vaan
narraavanne Milleriä!
Goldscheiderilla oli ollut tiedonhankkijoita, ja jätti jälkeensä
juomarahoistaan hyvän huudon, -- sairaaloihin, synnytyslaitoksiin,
poliisin ystäville, pienten salaisten hotelleiden ja matkustajakotien
vahtimestareille ja siksi hänellä oli ollut käytettävänään loppumaton
tyttövarasto, jolla hän oli keinotellut kaapaten siten varmimman ja
runsaimman saaliin. Miller pani kynsin hampain sellaista tapaa vastaan.
Ne olivat hänen mielestään paljaita "varkaita" ja "rosvoja", jotka
veivät hänen "hiellä kootut pennosensa." -- Kaikki senkaltaiset
pyynnöt, hakuut ja kyselyt jätettiin empimättä huomioon ottamatta. --
Hän ei tarvinnut, hänellä oli kyllin, hän ei suosinut tyttöjen
uusimista ja muutoksia. -- Tytöille annettiin halvempia pukuja,
mauttomia alusvaatteita, joista heidän tuli maksaa samat kalliit
hinnat kuin Goldscheiderin aikana. -- Kun Miller ei tahtonut antaa
talon puolesta tytöille kynttilöitä, saippuaa, hajuvesiä ja
poskimaalitarpeita, nousi siitä sellainen myrsky, että hän peruutti
käskynsä, mutta supisti nämät kalliit tavara-annoksensa aina
mahdollisimman vähiin, ja kipristi naamaansa joka kerta, kun täytyi
niistä luopua. Myös salongissa tarjotut ruoka- ja juoma-annokset
vähennettiin tahi niitten hinnat korotettiin.
Tytöt ärsyttivät vakituiset vieraat suutuksiin näitten uudistusten
vuoksi. -- Ei ollut harvinaista, että jokin herra kieltäytyi maksamasta
vaadittua hintaa ja muistutti, mikä oli ollut Goldscheiderin aikuinen
maksutaksa.
Tällaiset selkkaukset eivät tietysti lisänneet vieraitten hilpeyttä
eikä ylläpitänyt sitä kepeää kaikkia elämänhuolia karkoittavaa
mielialaa, jonka synnyttäminen on tämän ammatin salaisuus.
Pian sanottiin suljetuissa piireissä: "Punatalo ei ole enää entisessä
kunnossa, -- oh, siellä on ikävä olla. -- Ei siellä ole muita kuin
hautajaisnaamoja. -- Rouva on ilettävä vanha muori."
Tahi sanottiin: "Ennen Goldscheiderin aikana oli siellä lustia elämää!
Mutta nyt... on siellä pakanan veurua. -- Aivan talo on deekiksellä."
-- Ja niin edespäin.
Neljännesvuoden kuluttua huomasi Miller, joka ei käyttänyt niin
säännöllistä kirjanpitoa kuin Goldscheider, ainoastaan merkkasi
kiusottavan tarkkaan päivän tulot ja menot, että se summa, jonka hän
sai kokoon ei lähimainkaan vastannut sitä, jonka Goldscheider kokoon
haali.
-- Tiesinhän minä, räjähti hän sanomaan, -- minä en pysty tänlaiseen
yritykseen. -- Olen siihen liian hyvä. -- Leväperäinen olen.
Sitten hän huusi portinvahtirouvalle, että tämä tulisi hänen luokseen
ja haukkui tämän ihan pahanpäiväiseksi liikkeen huonojen tulojen
vuoksi, niin että tämä jo ennen ärtynyt henkilö päätti muuttaa toiseen
kilpailevaan paikkaan.
-- Luonnollisesti juonittelette jo heti, kun joku vieras astuu
jalallaan taloon. Ja luonnollisesti teette kaikki ylös ja kannatte
juorupussia rakkaalle rouva Zimmermannille -- häh!
Kun haukkumisen esine poistui kohottaen olkapäitään, puhkesi talossa
hirmumyrsky. Miller haukkui, sadatteli ja metelöi niin, että sitä ei
olisi saattanut edellyttää henkilöltä, joka oli elänyt papillisissa ja
aatelisissa piireissä. -- Kuin hullu, kasvot raivosta käppyrässä lensi
hän huoneesta toiseen, repi auki laatikot ja kaapit, penkoi kirstuja,
viskasi vuoteet huiskin haiskin voidakseen ottaa kiinni "varkaat
verekseltä", uhkasi lähettää kaikki poliisikamariin ja tiuski
jokaiselle, että hän oli syypää hänen onnettomuuteensa. Todellisuudessa
hän oli menettänyt viimeisen järjen kipinän. -- Hän näki ottaneensa
vastaan tehtävän, -- johon hän ei vähäisine henkisine voimineen
pystynyt, hän näki pelastuksetta heikkoutensa niitä hallitsemaan. Kuin
kaikki kurjat olennot, hän ei osannut ymmärtää, että piti taistella
voittaakseen...
Kaikkein raivostuttavinta tässä asiassa hänen matalan järkensä
mukaan oli se tosiasia, että hän eli kaikkein loistavimpien
ansiomahdollisuuksien keskellä eikä tarvinnut muuta kuin silmät, millä
saattoi nähdä kultakasat, joita oli ympärillä -- ja kynnet, joilla
voisi repiä ne irki harmaasta kivestä, joissa ne hohtivat. -- Siinä oli
kultaa, niin kultaa! -- Goldscheider oli kasannut sitä rojosti. -- --
Hän vaan ei ollut, Miller parka, niin viekas, niin häikäilemätön, niin
ovela kuin tuo toinen... Hän oli liian hienotunteinen. -- Hän epäröi
liikaa.
Hän kirosi omaa hyväsydämisyyttään ja luottavaisuuttaan, Kessleriä,
joka oli saattanut hänet tällaiseen satimeen, Goldscheideria, joka oli
narrannut hänet ostamaan koko liikkeen ja autuaallisesti kuollutta
kirkkoherraa, jonka manallemeno oli tämän kaiken alku. -- Ja ne kirotut
neidit! Saakelin naikkoset! Hän pui nyrkkejään. Olivat täysi kapinassa,
nuo naasakat! -- Olivat tehneet ohjelmallisen salaliiton.
Gisi tuli saliin milloin ja missä puvussa vaan suvaitsi. -- Ei
aikaakaan niin tuo käytti herroja vastaanottaessaan korkeakauluksista
mustaa verkapukua! Sellaisessa asussa ei voinut häntä laskea toimeen.
-- Hän -- nainen, -- joka pisti suuhunsa Millerin leipää, lihaa ja
torttuja, laiskaan suuhunsa, ei viitsinyt edes paljastaa nahkaansa! --
Mizzi oli kyllä elävä hänkin, mutta hän oli kuitenkin ottanut
osaa Millerin valituksiin ja kärsivällisenä kuunnellut hänen
tunnepurkauksiaan. -- Hänessä oli vielä hituisen inhimillisyyttä. --
Mutta kas Dubbea! -- Miller läähätti nousevalla kiukulla. -- Kolme
kuukautta tuo on jo maannut sängyssä hoitaen hermojaan kuin mikäkin
kreivinna... "Maitoa" -- komensi tohtori juottamaan hänelle -- ja
"antamaan hänen olla rauhassa!" Ja yleensä tuo tohtori! -- "Hänen
kaltaista ei voi viedä sairaalaan", sanoi tuo. -- Luonnollisesti, sillä
juuri samana päivänä tuo kävi salongissa, kuin Dubbe oli siellä
hassuttelemassa.
-- Tuon -- pitääkö sellaisen panna sairaalaan makaamaan, -- ha, ha --
nauroi vaan tohtori.
He olivat tietysti kaikki samassa juonessa! Kaikki ne söisivät hänet!
Tuossa se kana jo oli maannut puolen kuukautta eikä viitsinyt liikkua
paikaltaan. -- "Mutta varroppas, kyllä minä saan sinut tanssimaan!"
Miller meni ensi kerrokseen kuunnellakseen oven takana. -- --
Luonnollisesti istui siellä kaksi muuta kanaa kaakattamassa! -- Hän
laski korvansa oveen kiinni. -- Luonnollisesti oli siellä Milada! -- --
Miladan suhteen Miller tunsi jonkinlaista kummaa kunnioituksensekaista
luottoa; hän antoi Hornerin käydä esteettä hänen luonaan, aluksi
luullen hänen hyvin maksavan, myöhemmin, koska Horner ei
yksinkertaisesti ollut tietävinään muorin epäsuorasta ulosheittämisestä
ja pistopuheista. -- Kuin ennenkin Horner kulki Miladan luona milloin
häntä lystäsi, ainoastaan salissa oloansa hän supisti mahdollisimman
vähiin. -- Sen järjestelmä oli hänestä muuttunut liian oikoseksi.
Muuan neiti kulki Millerin ohi, pierren kovasti kulkiessaan ja
ennenkuin Miller ehti nostaa siitä metakan, -- aukasi Milada oven...
Vai niin neiti, -- sanoi Milada. --
-- Niin, minä se olen. -- Mitä tämä on!? Vieläkö tuo vaan loikoo
sängyssään? -- Ylös paikalla! -- Sen kuskaan pois. --
Miller veti vaaleanpunaset uutimet syrjään, niin että päivänvalo
valaisi räikeänä Dubben laihat kasvot, jotka Millerin räkätessä
vääntyivät ivalliseen virnistelyyn. Dubbe pusersi käärettä, joka haisi
väkeville rohdoille, otsaansa ja ohimoilleen.
-- Ei, ei, en anna tuota enää tapahtua. -- Olen jo puhunut Sucherin
kanssa... Te joudutte pois -- Ymmärrättekö? --
Dubbe istahti vuoteessaan katsahtaen tiukkana uhkaavan neidin ruhoon.
-- Pois, ilmapallollako vaiko ruununkyydillä? -- Yhdentekevää. Nyt olen
onnellinen, sillä ei minulle voi sen pahempaa tapahtua kuin tämä
jo on. --
-- Putkaan teidät toimitan, jos ette hyvällä lähde. Ulos talostani
pitää teidän joutua. -- En kärsi enää tällaista menoa!
-- Pitääkö minun pukeutua paikalla? -- Tahi maalata poskeni, nauraa --
rakas rouva? -- Dubbe sai vaivalla kätensä nostettua puuskaan
heiluttaen päätään.
-- En jaksa pukeutua sinun eikä kenenkään mieleen, -- hän ähkyi pudoten
patjalleen. Sitten hän kääntyi seinään päin eikä välittänyt Milleristä,
joka kutsui Jumalan kostajaksi tälle helvetin ansainneelle syntiselle.
Mutta Miller huomasi pian olevansa ihan voimaton tässä sekamelskassa ja
se tunne tuli hänessä niin voimakkaaksi, että hän rupesi nyyhkimään
kuin pikku lapsi, joka poraa, kun ei saa ajettua tahtoansa läpi.
Milada seisoi vuoteen päänaluksen kohdalla ja hänen harmaat silmänsä
muuttuivat yhä pistävämmiksi ja halveksivammiksi, mitä enemmän Miller
pauhasi.
-- Lähettäkää Dubbe sairaalaan, -- sanoi hän kotvasen kuluttua.
-- Sairaalaan! -- toisti Miller. -- Häntä ei oteta sinne; hän on terve,
sanoo tohtori Lamberg. -- Ja terve hän onkin, -- terveempi kuin minä,
kirkui taas Miller -- hän vaan makailee, velmuu ja juopottelee. --
Miller hyppäsi vuoteen ääreen.
Tyyneesti Milada tarttui hänen käsivarteensa. -- Te ette kajoo häneen!
sanoi hän jatkaen: "Meidän rouva Goldscheider ei olisi pitänyt
tällaista naista talossa makaamassa. -- Jos kuuntelette Lambergia, --
se ei lähetä ketään sairaalaan. Se pistää mieluummin kaksi guldenia
itse taskuunsa joka käynnistä täällä." --
-- Kaksi guldenia, -- puhkui Miller vääntäen käsiään.
-- Noh, senhän me saamme itse maksaa. Mutta neidin olisi pitänyt vähän
voidella Lambergia. Silloin hän tekee, mitä vaan haluatte. -- Sitten
neidin pitää päästä hyviin väleihin Luisenkadun sairaalan vahtimestarin
kanssa. -- Eikä saa unohtaa kanslian henkilökuntaa. -- Silloin otetaan
vastaan vaikka miten ja milloin ilman tohtori Lamberginkaan säädöksiä.
Eikä koira perästä hauku. -- Dubben olisi pitänyt päästä kolme
kuukautta sitten sairaalaan. -- Hänen hermostonsa ei ole ainoastaan
epäkunnossa. Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kuin hän sai
kouristuskohtauksen parittelun kestäissä.
-- Siitä leviää huhuja. Ja se vahingoittaa liikettä. Ja sitten voitte
antaa Dubben kauniin huoneen Gisille; hän haluaa sitä. -- Sen saatuaan
pysyy hän paremmassa mielentilassa. --
Miladan sanat osoittivat sellaista varmuutta, että Millerin koko
hermoärtymys ja epäröivä oikullisuus jäi sikseen kuin kärpänen
liisteriin.
Unohtaen arvonsa ja innostuneena sanoi hän:
-- Hyvä, se käy laatuun. Mutta kannattaako tällainen taloudenpito? Vai
Gisillekö hienoin huone. Ihanan pitsiverhon hän repi äskeisin
kappaleiksi. Ja nyt hän oleskelee reekelin takana. -- Onko se
kohteliasta minulle? Kaikkea saa tehdä minulle, mutta hävyttömyyksiä en
kärsi. -- Ajatelkaa Mizziä! Aina hän metkuilee. Teidänkin täytyy
riidellä hänen kanssaan. Minä en jaksa enää sitä kuunnella.
-- Hyvä Jumala, Mizzin vertaisia on tusinoittain. Hänen poistumisensa
ei olisi korvaamaton vahinko.
Milada otti Dubben päästä kääreen uudistaakseen sen.
-- Paras olisi, ettei suututtaisi Gisiä tuon verhojutun tähden. Se
olisi edullisinta liikkeelle.
-- Loruja, verhon repiminen maksaa rahaa, ja hän voi milloin tahansa
taas ruveta pirstaamaan.
-- Mutta jos te härnäätte häntä, niin vieraat vähenevät ja se merkitsee
myös rahan menoa, -- vastasi Milada päättäväisesti. -- Schöller, joka
ennen osti Gisin tähden aina noin viidensadan guldenin edestä
samppanjaa, -- ja se tuotti enemmän kuin puolet voittoa, -- oli eilen
niin pahalla tuulella, että hän ei ostanut edes paperosseja vaan poltti
omiaan. --
Kotvasen kuluttua sanoi Milada kuin itsekseen peittäen Dubben: --
Liikkeen tunnen kuin viisi sormeani. -- Niin sivumennen kuin hän sen
lausui, ei se ollut vaikuttamatta Milleriin. Tämän naama siliintyi,
saaden terveemmän värin ja kissamaisen ystävällisen ilmeen.
-- Nyt hän nukkuu, siksi lähden. -- Milada aukasi oven laskien Millerin
kulkemaan edellään ja katsellen välinpitämättömänä käytävää. -- Mutta
tämä oli vaan näennäistä. -- Itse asiassa hän tarkasti hyvin terävästi
Millerin muka hillittyjä mutta sangen puhuvia kasvonpiirteitä.
Silmiinpistävästi riehui Millerissä taistelu, hän ojensi kätensä kuin
pidättääkseen Miladaa. -- Vihdoin aukenivat hänen kiinni puserretut
huulensa: -- Kuulkaa, Rezek! --
-- Mitä?
-- Oletteko jo ollut kauan täällä? --
-- Kaksikymmentäkaksi vuotta, se on koko elämäni ijän.
Nyt Milada katsoi neitiä suoraan uhkaavana ja ylimielisenä kasvoihin.
-- Siten tämän ammatin jo on oppinut tuntemaan. Millerin vihreässä
villapuserossa raivosi kamppailu erilaisten tunteitten välillä, jota
hän hehkuvin poskin ja räpyttävin silmin ei voinut enää peittää. Mutta
vielä oli hänessä epäily vahvempi kuin avuttomuus. Puoleksi aukinainen
suu meni huoaten kiinni ja sanaa lausumatta hän käänsi Miladalle
selkänsä. Kulkien käytävää pitkin mennäkseen Gisin huoneeseen huokasi
hän yhä raskaammin:
-- Jumalani, Jumalani! Kaksikymmentä vuotta tällaisessa ammatissa,
kyllä kai sen sitte jo tuntee! --
Pappilanelämän ihanuus kuvastui hänen silmiinsä kuin paha uni.
-- Voiko täällä oppia mitään säädyllistä -- ajatteli hän aukaisten
Gisin oven, joka onneksi oli auki.
Gisi makasi poikkipäin vuoteellaan puettuna vaan mustaan silkkiseen
paitaan ja polttaen lyhyitä Havannasikareita. Hänellä oli
konjakkipullo, jonka hän Millerin sisään astuessa piiloitti peitteen
alle. "Bertl" oli sen salaa kuljettanut taloon. --
Gisi makasi juuri aatteissaan, pitikö hänen "Bertlin" kehoituksesta
lähteä kesäksi Müncheniin maalarien malliksi vai eikö. Bertl oli
ennustanut etuja koituvan tästä matkasta, mutta Gisi ei pitänyt melusta
ja ponnistuksista. Hän oli siksi liian mukavuutta harrastava, hän
tiesi, että olisi täten pakoitettu kulkemaan halki koko valtakunnan ja
olla maalarien kylttinä, aivan kuin silloin sen juutalaisen
kauppamatkustajan kanssa, joka taulukokoelmineen kuljetti häntä
kaupungista kaupunkiin. Kylläpä siten ansaitsi vaatteita, koristeita ja
muuta romua, mutta jos Bertl kyllästyisi häneen, niin hän saisi jäädä
Münchenin kadulle "ihkasen yksin."
Näin pitkälle hän oli päässyt mietteissään, kun Miller astui ovesta
sisään.
-- Hei, ajatteli Gisi, -- nyt on lepo kaukana, kun tuo ruisrääkkä
rupeaa rääkkymään! --
Miller mennä sipatti sinne tänne, piteli revittyä verhoa, mörisi "he,
he" ja "hm, hm" eikä osannut sanalla ratkaista kysymystä.
-- Juo vielä vierasta konjakkia, -- ajatteli hän raivoissaan, -- ja
nainen kehtaa polttaa sikareita ja tuhlata siihen enemmän kuin pari
guldenia. Eikä osta niitä minulta, että saisin voiton, -- lopetti hän
mietteensä.
Gisi polttaa tuprutti häikäilemättä, vaikka hänkin toivoi, että asia
olisi ratkaistu suuremmitta kolinoitta, sillä ei hänenkään mielensä
tehnyt lähteä tästä lämpimästä sängystä Münchenin taiteilijaelämän
levottomuuteen.
Gisi nousi haukotellen vuoteeltaan sylkäisten hehkuvaan sikarinpätkään
ja heitti sen sitte pesuastiaan. Sitten hän istui vuoteensa reunalle
alkaen napittaa korkeavartisia kiiltävän mustia kenkiään. Tätä
tehdessään hän nosti jalkansa niin korkealle, että Miller sinnepäin
vilahtain aina näki valkoisen jäntevän säären ihka haaroihin asti. --
Se harmitti häntä kovin.
-- Minun täytyy kai hankkia uusi verho, -- puhkesi Miller vihdoin
sanomaan sillä nöyrryttävällä jälkitunteella, että oli alkanut ajaa
asiaansa väärällä tavalla.
Vastaus oli myös pikainen. -- Olisin sen myös maksanut! -- Mutta Bertl
kielsi sen ankarasti.
Kengännapittaja lensi samaan paikkaan kuin sikari. Ja Gisi nousi sangen
toprakkana seisomaan kauniilla kengissä välkkyvillä jaloillaan. Hänen
katsettaan ei voinut väärin tulkita.
Millerin selkäpiitä karmi. -- Hän aavisti vaaraa. -- Hänellä oli
lamauttava tietoisuus siitä, että hän ei voinut tälle asialle mitään
eikä voinut yleensä vaikuttaa rahtuakaan talon järjestyksen
muuttamiseen tahi siinä tapahtuvien epäsäännöllisyyksien estämiseen, --
hän ei voinut edes välttää sitä kohtaloa, joka häntä itseään uhkasi,
vaan oli pakoitettu näkemään, kuinka se päivä päivältä tuli lähemmäksi.
-- Siksi hän nosti kaksi sormea ilmaan huutaen äärimmäisyyteen asti
kiihoittuneena:
-- Jumalan käsi iskee ylpeihin ja saastaisiin! Voi teitä kaikkia! --
Sillä sai hän enemmän aikaan, kuin mitä hän saavutti suunnitelluilla
häijyyksillään ja petoksellisuudellaan.
Gisi jäi sanattomaksi. -- Korvapuustin -- Herra Jumala, sen hän olisi
käsittänyt. -- Mutta tuollaista hän ei ollut ikinä kuullut. -- Hän veti
helpotuksen huokauksen Millerin hävittyä, ihmeellinen hyvinvointi
täytti hänen ruumiinsa kiireestä kantapäähän saakka. Hän heittäytyi
pitkäkseen vuoteelleen miettien tuota äskeistä tapahtumaa.
Täällä ilmeni ihmeellisiä seikkoja. -- Hän päätti lopullisesti luopua
Bertlin ehdotuksesta.
Seuraavana päivänä lähetti Miller portinvahdinrouvan Miladan luo
vaatien hänen heti pukeutumaan toimittaakseen sen asian, -- jonka rouva
-- oli eilen alkuun pannut.
Koko sairaalan matkan ajan kulkivat molemmat naiset vaieten
vierekkäin. Miller katseli Miladaa sivultapäin epäilevän ja tutkivan
näköisenä. Mutta Miladan tummissa, vakavissa kasvoissa ei näkynyt
mielenliikutuksen värettä. --
Sairaalan vahtimestari tunsi hyvin Miladan. Miller oli sisimmässään
raivossaan siitä huolettomuudesta, jolla vahtimestari pisti taskuunsa
ne kaksi guldenia, mitkä Milada lykkäsi hänen kouraansa.
-- Hänen puolestaan sai heti kuljettaa sairaan sinne, ja ylhäällä
olevien suhteen -- tiesi neiti itse parhain...
Miller ja Milada menivät ensi kerrokseen.
-- Olkaa hyvä ja antakaa rahaa, -- sanoi Milada. -- Huoaten kourasi
Miller vihreätä laukkuaan. -- Milada pudisti päätään.
-- Liian vähän, -- hän sanoi, -- ei mikään virkamies tyydy vähempään
kuin viiteen guldeniin. -- Ja kun Miller harhailevin katsein empi,
jatkoi Milada:
-- Rouva Goldscheider antoi yhtä paljon. --
Se naula piti. Sitten Miller maksoi sairaspaarien vuokran ja
juomarahat. -- Ja kun Miller oli suorittanut kaikki nämät maksut
kuuluvasti aina huokaillen, ei Dubben ottoa sairaalaan tarvinnut enää
epäillä...
-- Kuka korvaa minulle nämät kustannukset? -- vikisi Miller, kun he
pääsivät kadulle, -- eikö tämä ole ihan kaivoon viskattua rahaa? Eikö?
Kenen puoleen minä saan kääntyä hädän hetkenä? Kuka antaa minulle
kreuzeriakaan?
-- Uusi neiti -- vastasi Milada lyhyesti. Miller töllötti häneen mitään
käsittämättä.
-- Nyt neidin pitää muistaa, kuka voisi astua Dubben tilalle. -- Pitää
hankkia halvalla jotain halpaa. --
-- Sucher on suutuksissa, tunnusti Miller puoliääneen.
-- Sucher on myös liian kallis herrasmies, -- vastasi Milada lyhyesti.
He vaikenivat hetkisen. -- Milada kulki rivakasti edellä ja Miller
kapusi hänen jälestään. Miller oli kurjalla tuulella.
Yhä hän kurotteli kättään, yhä hän veti sen takaisin. Hän suunnitteli
sata asiaa, hän kuvitteli sata sanontatapaa, -- mutta hän hylkäsi
jokaisen.
Pääkadun käänteessä hän sanoi vaikeroiden nyppien Miladan hihasta:
-- Pitäisi mennä sinne, -- tuonne, -- jossa saisi jotain sopivaa, --
jotain erityisen mukavaa, -- ehkä ilmaiseen -- hm -- ehkä -- --
-- Ei ilmaiseen, -- sanoi Milada, -- mutta halvalla. Sitten hän kääntyi
palaten jo ennen kulkemaansa tietä takaisin Millerin kulkiessa hänen
jälessään melkein jäätävä raivontunne ja itsensä halveksuminen
mielessään.
-- Tuolla rantakadulla sen saa, -- sanoi Milada näyttäen paikan
sateenvarjollaan.
-- Varmaankin joku asioitsija mokoma! -- Kyllä niistä olen saanut
tarpeekseni, vastasi Miller tiukkana.
-- Riippuu siitä, minkälaisia ne ovat, -- sanoi Milada hylkien, --
kaikenlaisten luona emme aio käydä.
"Me" sana loukkasi Milleria. -- Mutta siitä huolimatta hän kävi lujasti
asiaan käsiksi: -- Noista hotellivahtimestareista ei ole mihinkään. --
-- Hän ei ole hotellivahtimestari -- oikasi Milada.
Millerillä oli lyhyt hetki se rohkea tuuma, että sanoisi mahtisanan
ratkaisten siten selkkauksen, joka häntä yhä kovemmin kiusasi. --
Hänellä oli sittenkin valta. -- Mutta hän tunsi itsensä taas
onnettomaksi ja avuttomaksi.
Paras olisi olla huomaamatta koko olentoa. Ei lausuisi sanaakaan!
Kohtelen häntä kuin palvelijaani. Vuottakaa, -- annan hänelle kruunun
juomarahaksi... "Se on tien löytämisen palkkioksi", sanon, siten pääsen
koko jutusta.
Täynnään itsetyytyväisyyttä hän läksi päättävänä kulkemaan koettaen
seurata solakkaa tyttöä.
Kun he saapuivat rantakadulle, jäi Milada seisomaan epäröivän
näköisenä. Hän tarkasti ensin pitkää, hienoa taloriviä, joka kohosi
virran rannalla uutena kaupunginosana. Sitten hän pudisti päätään.
-- Noh, nyt te ette kaiken lopuksi tiedä, mistä pitää hakea mies!
Miller heitti sanat myrkyllisellä äänellä. -- Tämä on vasta kaunis
juttu. Olemme tulleet tällaisen matkan! Olisin yhtä hyvin voinut ottaa
mukaani Goldscheiderin osoiteluettelon!
Kuvaamattomalla katseella katsahti Milada alas häneen.
-- Jos neiti luulee löytävänsä tuon nimen, -- Milada osoitti synkkää
koloa, missä kivihiilivarastojen ja rakennuksen alaisina olevien
talojen keskellä oli pari vinoista hylätyn näköistä rakennusta, --
osoitekalenterista -- hän laski häveliäänä silmänsä alas, -- niin on
kai parasta, että menette huomenna yksin sinne. --
-- Sellainen hävytön heiskale! -- suorastaan sihahtaen aukasi Miller
suunsa kasatun vihansa purkausluukkuna. -- Mitä te oikeastaan
rohkenette, todella, mitä luulette olevanne...? --
-- Tyyntykää, neiti! -- Milada kosketti Millerin käsivartta, jonka tämä
veti pois, kuin olisi käärme pistänyt häneen. -- Asian laita on niin,
että minä epäröin vaan sitä, ottaisinko teidät ollenkaan tuonne
mukaani. Tuolla ylhäällä -- Milada vaikeni, piirtäen auringonvarjollaan
hiekkaa -- tuolla ylhäällä ei ole vieraitten aina hyvä olla. Kyllä
siellä saa ihmeellisiä "tavaroita." Ja jos "pörrö-Edi" -- siksi talon
herraa kutsutaan -- on hyvällä tuulella, niin -- saa vaikka ilmaiseen.
Mutta joka kerta on siinä vähän pelon aihetta. Zimmermannin eukko sai
siellä kerran oikein aika selkäsaunan. Minut Edi tuntee varsin hyvin,
luulen, että hän ei minua kovinkaan pahoin pitele, jos hän
onnettomuudeksi olisi selvällä päällä; silloin nimittäin hän on kovin
kiukuissaan, ja silloin minä en voi mitään aikaansaada. --
-- Kuinka te kehtaisitte saattaa minut sellaisen ihmisen tuttavuuteen?
Tämä juttu tulee yhä kirjavammaksi. Minä voin tehdä kauppaa
kunnollisempienkin ihmisten kanssa, en tarvitse tappelijoita.
Tuollaisiin rosvonpesiin ette minua -- Miller osoitti vinotaloja --
koskaan saa.
-- Hyvä neiti -- kuiskasi Milada -- melkein peloissaan astuen
askeleen edemmäksi -- älkää huutako noin! Älkää usuttako tuota
kintereillemme! --
Poliisi kulki suorana ja ankaran näköisenä heidän ohitsensa; Milada
näki kirkkaan tarkoituksenmukaisen katseen kohdistuvan heihin.
Miller kalpeni... Tämä on, tämä on, -- hän sopersi -- kuinka teillä on
sydäntä saattaa minut -- minut tällaiseen...
-- Meidän liikkeessämme täytyy tutustua tuollaisiinkin sokkeloihin --
vastasi Milada ylhäältä päin. -- Toiset voivat hommata ainoastaan
kaupungissa tunnettua tavaraa, -- vanhaa kulunutta! -- Mutta Edillä on
uutuuksia! Harvinaisuuksia! Hänellä on sellaisia, joista jo viikon
kuluttua koko kaupunki puhuu. -- Kerran kun meillä oli liikepula -- ei
toki niin paha kuin nyt, mutta kuitenkin, -- toi Goldscheider sieltä
tytön, joka --
-- Mutta jos te menette sinne, katkasi Miller kärsimättömänä hänen
puheensa -- enhän minä voi tähän jäädä Jumala siunatkoon -- minä vajoon
häpeissäni maan alle. Mitä pitää minun tehdä? --
Vähitellen oli Miladan ääni muuttunut, se sai suojelevan kumppanuuden
voimakkaan sävyn... Näettekö tuon hienon kaupunginosan, tuolla, missä
on noita komeita rakennuksia! -- Näettekö? Kulkekaa siinä edes takasin
kuin hakien huoneustoa, kunnes palaan. Siellä olette turvassa. --
Kiireesti, odottamatta vastausta, kulki Milada poikki kadun hälveten
lahonneitten talojen varjoon.
Puolen tunnin kuluttua hän palasi kimmoisin askelin iloisen näköisenä
jo kaukaa viitaten yksinään kävelijälle. Tämä oli rohkea teko, jonka
Miller tunti sitten olisi kieltäen hyljännyt, mutta kulettuaan
neljännestunnin yksin rannalla pahamaineisen korttelikunnan lähellä
kuljeksivien ulosheittäjien ja poliisiviranomaisten keskellä, turvautui
hän mielellään Miladan voimakkaaseen persoonaan, alistuen täydelleen
hänen ohjattavakseen, saadakseen tukea ja suojaa.
-- Noh? -- kysyi hän siitä huolimatta äreästi. -- Kauan
kuhnailittekin. --
-- Mutta kylläpä tein hyvän kaupan -- vastasi Milada -- tulkaa!
Hänen tummanruskeat silmänsä loistivat kuin aurinko sulasta innosta ja
tyytyväisyydestä. Hänestä kävi kevyt viinin ja hajuveden haju.
-- Minun täytyi juoda mukana, -- kertoi hän, -- suunnaton onni oli,
että Edi oli niin päihtynyt. -- Katsokaa, koko hame on täynnään täpliä.
Niin me joimme. --
Hän nauroi, puhdistaen hamettaan. -- Niin, neiti, me saamme kahdeksaksi
päiväksi, ensimäisestä laskien, tytön, jonka aviomies pian --
hirtetään! --
-- Mitäh? --!!! Jeesuksen Kristuksen nimessä -- sanoi Miller
seisahtuen.
-- Niin, niin, hän on murhannut asianajajan. -- Rouva istui myös vähän
aikaa kiinni, mutta on nyt laskettu irti ja koko kaupunki puhuu
hänestä. Edin rouva otti hänet heti turviinsa, talonkortteeriinsa
tietysti, heti kun toinen pääsi putkasta. Edin rouva on hieno henkilö,
neiti, hänellä on suuria hohtokiviä ja silkkipukuja. -- Ylhäistä väkeä!
Hän oli juuri tuolla liikkeessä, ja minä sovin asiasta hänen kanssaan.
Hän saa myös ne viisisataa guldenia. -- Edi ei saa kreuzeriakaan, sen
on hänen rouvansa vannonut. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että hän ja Edi
ovat riidelleet vimmatusti. Sentähden minä saatoin tehdä hyvän kaupan
rouvan kanssa.
-- Viisisataa guldenia! -- Jumala siunatkoon! -- Sehän on
jättiläissumma! -- -- Kuinka Te saatoitte luvata jotain sellaista? --
-- Minä teen kaupan omalla rahallani, hyvä neiti, jos niin haluatte, ja
minä voitan sillä. -- -- --
-- Loruja! Teidän omalla rahallanne! Maksakaa sitte mieluummin omat
veikanne! Yleensä puhutte pötyä. --
Miller oikasi arvokkaana pitkän selkänsä. Lopun tietä kulkivat molemmat
vaieten kuin hauta.
Seuraavana päivänä läksi Dubbe talosta. Hän oli ihmeellisen
rauhallinen, vastustuksetta, melutta hän alistui toisten
komennettavaksi.