Hän tahtoi tyydyttää janoovaa kunniahimoaan, hän halusi virkistää
luomiskykyään nähdessään kasvattavansa olion kehityksen mailman
mylläkässä...
Tätä halua hän kutsui verensä "kirotuksi henkiseksi aineeksi", joka ei
suonut hänelle rauhaa, -- ei antanut hänelle tilaisuutta istua kiinni
johonkin. Aina hänessä jokin pakotti ja poltti, työntäen hänen
personansa johonkin eri suuntaan, ja hänen paksu, sienimäisen pehmeä
ruumiinsa, -- joka oli aikoja sitten ollut kauneimpien paheitten orja,
-- totteli vastustuksetta.
Tämä levottomuus oli eräs muoto ihmisen halusta saada omistaa
jotain varmasti. Se oli katoovaisuuden pelkoa, kuoleman kauhun
aineellistumista. Kun Horner ei voinut luonnollisella tavalla, muitten
kuolevaisten kanssa nähdä itseään kuolemattomana siten, että siitti
lapsia, niin hän kauhistui nähdessään itsensä kuolevan ilman
jälkeläisten siittämismahdollisuutta. Ja kun hän ei tahtonut turhan
vuoksi elää, kuvitteli hän voivansa jatkaa sukuaan tuolla henkisellä
monimutkaisella tavalla. Siksi tämä hävytön mies, tämä aate-anarkisti,
joka ei pelännyt minkäänlaista alasrepimistä, oli sairaaloisen arka
kaikkein hienoimmallekin halveksumisviittaukselle, joka häneen sattui.
Hän oli niitäkin ihmisiä, jotka sanovat halveksivansa toisten ihmisten
tuomiota ja kuitenkin joka moittivasta sanasta, joka hylkäävän liikkeen
johdosta ponnahtavat tuskia kärsien pystyyn. Hän oli noita kerjureita,
jotka mailman tuomio murtaa, sillä heillä ei ole siveellistä eikä
ruumiillista voimaa voidakseen asiaansa tositeolla puolustaa. Siksi
Horner poikkeuksetta muljautti ympäristöönsä ivallisen ylevillä mutta
samalla loukkaantumisen tuskaa osoittavilla katseilla, epäillen
kaikkien toisten lauseitten sisältävän salapistoksia ja viittauksia,
samalla kuohahtaen jo edeltäpäin joka lähestyvää vastaan, sillä hän
pelkäsi, että se voisi hyökätä sittemmin hänen niskaansa voittaen hänet
heikomman.
Täällä Goldscheider'in salissa oli hänen helppo noudattaa julmaa
vainoomishaluaan. Hän istui täällä aivan kuin salaväijyksissä,
riemuiten siitä raihnaistumisesta, jonka hän vahingoniloisena tarvitsi
yhteiskuntaruumiissa. Täällä oli edustettuna joka kansanluokka,
kurjalisto, vaurastuneempi työväenluokka, pikkuporvaristoa,
hienostoakin, joka lajia naarasta hiipi takaportaita pitkin tänne
henkipattojen maahan porvarillisen järjestelmän vahvasta linnasta. Ja
herrat aseenkantajat, ritarit ja kavaljeerit tanssivat ahkerasti näissä
makuukamareissa, unohtaen tehtävänsä yhteiskunnan suojelusmuureille. Ja
herrat ritarit laskivat nykyisiä taudin siemeniä kaikkein
puhtaimpienkin kukkien terhiöihin... Saatanallista rakkaudenleikkiä!
Ha! Ha! Ha!...
Goldscheiderin salista Horner pistäysi vaihtelun vuoksi Carlotan
viinitarjoiluun, sieltä hän meni nuuskimaan mamma Zimmermann'in
kellarikerrokseen. Väliin hän kuljeskeli kuuluisassa "Agular" salissa,
eräässä ihan salaisessa seurassa, missä aatelismiehet parittelivat
alhaison tyttärien kanssa, ja yhteiskunnan ylhäisimmät naiset makasivat
issikkarenkien kanssa.
Mutta aina hän lopulta palasi Elisensä luo, eikä hän viihtynyt missään
niin hyvin kuin vanhan ystävättärensä talossa, jossa saattoi vielä
nähdä tapahtumain ja kohtaloiden yksityisseikkojen yhtyvän suureen
yhtenäisyyteen. Tällä naisella oli älyä, toisilla oli vain vainu.
Toiset kalastivat, mitä sattui, söivät ja antoivat raadon jäädä maahan
makaamaan. Elise kutoi verkkonsa taiteellisella näppäryydellä, ja
luovalla ylellisyydellä hän nyppi verkostaan vaan loistavimmat
hyönteiset, todella hyödylliset. Toiset hän laski menemään. Eikä hän
tappanut otuksiaan -- hän vaan huumasi ne. Hän antoi ihmistahdolle
vielä toiminta- ja temmellystilaa. Siksi Goldscheiderin salissa
järjettömin hurjistelu näytti sielukkaalta. Toisissa porttoloissa sitä
vastoin oli elämä sisällyksettömintä nukketanssia.
Kerran Horner sanoi rouva Goldscheiderille: -- Jokaista esinettä joka
täydellisesti täyttää tehtävänsä, jota tavallaan ei voi kuvitella
paremmaksi kuin mikä se on, joka on oman aatteensa virheetön ilmiö,
kuvittelen pyöreäksi. Se on joka taholta suljettu, rajoitettu, mutta
vapaasti pyörivä... Ihannemuoto on tämä pallo-ilmiö... Olen nähnyt
vähäsen sellaisia ilmiöitä mutta sinun liikkeesi Elise, on jotain
pyöreätä ja se herättää minussa kunnioitusta. Alussa pidin sinua liian
laihana sellaiseen luonnekuvaajan osaan, mutta se oli vanhaa
teatteriennakkoluuloa. Sinä voisit järjestää porttolaköyhälistön
yhteiskunnalliseksi voimaksi, jos katsot kannattavan rakentaa, --
lisäsi Horner väijyvällä katseella, -- mestauslavan yhteiskunnalle.
Sinä kohtelet tyttöjäsi kuin palkollisiasi. -- Se on hyvä! Mutta herätä
heissä käsite "vaihtotavara" yhteiskunnallinen tarvekalu. Seuraava
kehitysaste heissä on -- itsesäilyttämistaito taloudellisilla
vaatimuksilla: järjestäytyminen, osuustoiminta, palkkatariffi,
yhteenliittyminen. Ja yksi kaksi voit ottaa johdon käsiisi laatien
heille puolueohjelman. Häh, rouva Elise, mitä pitäisit sellaisesta
asemasta!? Ryhdy asiaan, ennenkuin muut ehtivät. Siinä on jotain suurta
tehtävänä, sellainen kiihoittaa naisia. Me miehet emme ole enää
suurenkaan arvoiset, olemme osamme jo näytelleet, siksi väistymme.
Meillä on tyhjennetyt, kyvyttömät, herkät aivot. Teidän naisten, joilla
on kyllin levänneitä hermoja, Teidän on tulevaisuus!
Ollessaan parhaimmalla tuulellaan, istuen salissa seuraamassa
sikäläistä pyörinää näennäisesti tylsin lasimaisin silmin, valtasi
hänet suloinen aatehuumaushalu. Hän veti silloin jonkun äskentulleen
"tuoreen" tytön polvilleen, sillä tytön tuntematon sielunelämä
kiihoitti häntä salaperäisyydellään.
-- Uudenaikainen pakanallinen rakastajajärjestelmä, -- sanoi hän, --
voi syntyä kristillisen mailman ihmislantakasoillakin, jos se vaan
hyvin järjestettäisiin, tehtäisiin henkeväksi, saatettaisiin
tietoiseksi valtaavasta yhteiskunnallisesta voimastaan. Se olisi oiva
korvapuusti, -- sanoi hän riemuiten, -- yhteiskunnan hullunkuriselle
säännöllisyydelle, joka säätää lakeja joka ripulikohtauksen johdosta!
Juoksevat lokaviemäriin heidän ulostuksensa. Antakaa aika potku
kuonokoppasiveys-opille! Tytöt, tytöt, te jotka uhraatte kauniit
ruumiinne, nuoruutenne ja tulevaisuutenne ventovieraitten iloksi,
teillä on oikeus vaatia sata kertaa enemmän tunnustusta, oikeuksia ja
kunnianosotuksia, kuin nuo kalvetustautia potevat naikkoset, jotka
houkuttelevat säädyllisyyden rautaristikon läpi miehet kristillisen
avioliiton vankeuteen. Mitä ne naikkoset ovat! Ovatko ne muka luonnon
palvelijoita! Ehei! Ne ovat vaan rumia siitoselukoita! Mutta, te
ilotytöt, te ette ole miellyttäviä vain jotain etuja saavuttaaksenne.
Ihanuutenne vuoksi olette olemassa, ja'atte rakkautta tuhlaavin
sydämmin kaikille kaihoa tunteville!
Horneria ärsytti kuitenkin kaikkein enimmin se seikka, että hän
näki Goldscheiderin kyllästyneen hänen mielikuvituksiinsa ja
pistopuheisiinsa, sillä Goldscheider ei entiseen tapaansa niitä enää
tahtonut kuunnella. Kun Horner etsi hänen seuraansa hänen
yksityishuoneessaan, selittääkseen yhtä tahi toista, nyökäytti tämä
vain hajamielisenä päätään tahi teki merkityksettömiä leikillisiä
vastaväitteitä. Hornerin ehdotuksiin ja parannuspuuhiin hän
vastasi avoimesti epäilevänä ja kieltävästi. Horner aavisti,
että tuon välinpitämättömyyden takana piili päätelmiä, toiveita
ja tarkoitusperiä, jotka olivat aivan ristiriitaiset hänen
katsantokannoilleen sekä uhkasivat tulla vaarallisiksi hänen
jokapäiväisille pyrinnöilleen. Goldscheider suojeli itseään ja hommiaan
erittäin suopealla ja tyynellä kohteliaisuudella, ollen hermostumatta,
jännittymällä, mutta vaieten järkähtämättömästi. Mitä kauemmin
Goldscheiderin vaikeneminen kesti, sitä levottomammaksi ja
kiihtyneemmäksi tuli Horner. Hän ilmestyi Goldscheiderin puheille
sapesta kiehuvilla vihjauksilla, pistopuheilla ja ivasanoilla,
pani toimeen kinailua ja julkista toraa, jotka päättyivät
räikeillä, äänekkäillä riitelemiskohtauksilla, joissa hän syytti
Goldscheideria yhteisen ystävyyden pettämisestä, väärästä pelistä ja
suuruudenhulluuden houreista. Nämät syytökset kuuluivat sangen
räikeiltä Hornerin ilkeyksillä ja haukkumasanoilla pippuroidulla
kielellä.
Itse asiassa Horner oli nyt vihdoin oppinut tuntemaan Goldscheiderin.
Goldscheider oli toiminut kyllä moitteettomana Punataloemäntänä, oli
kulkenut suunniteltua rataansa katsomatta taaksepäin eikä sivulle, oli
toiminut rautaisella säännöllisyydellä kuin hyvin järjestetty kone. --
Kun hän oli hommannut itsensä unohtaen väsymättä yhdeksän vuotta, ilman
muuta elähyttävää iloa kuin tyttärensä Alma Lucien koulukirjeet ja
lyhyt jokavuotinen matka hänen luokseen Dresdeniin, kun hän oli koonnut
tyydyttävän pää-oman, heräsi hänen väsyneessä sielussaan herkän kaihon
synnyttämä kysymys, mikä ilo oli hänellä rahastaan. Miksi hän kokosi
rikkautta, jos hän oli pakotettu loppupuolta vielä elämänhaluista
ikäänsä viettämään tässä rapakossa? Hän päätti siksi rajoittaa
liikehommiaan, hän ei tahtonut tehdä Alma Luciestaan kultaista
prinsessaa, mutta hän aikoi laskea tämän jalkojen juureen lopun sitä
ihmisyyttään, mikä hänellä oli vielä jälellä. Jos hän jäisi tänne ei
hänen tyttärensä, rakas auringonsilmäinen lapsensa, oppisikaan enää
tuntemaan hänessä äitiään -- vaan Punatalon matamin.
Ja vaikka Goldscheider aikoja sitten jo oli paikkaan tottunut -- karmi
hänen selkäpiitänsä kuitenkin tätä kuvitellessaan. Hän ei ollut ehtinyt
ajatella tätä ajatusta loppuun ja tuskin saanut tahtoansa ohjatuksi
tälle uudelle uralle, kuin hänen pelästynyt, tuhansien katsantojen
huojuttama persoonansa ryhtyi toimeen melkein räjähtävällä voimalla
jouduttaen häntä kaikki suorittamaan. Äkkiä hänet valtasi täysin
kyllästyneen vastenmielisyys siihen liike-elämään ja ansiokeinotteluun,
jota tässä keskuksessa harjoitettiin. Aina hän kysyi itseltään
tuskaantuneena: mihin tarkoitukseen, mihin! Hän oli nyt tyystin
unohtanut sen, että yrityksen päätekijä oli ollut hänen halunsa koota
sitä rahaa, joka hänellä nyt oli talletettuna varmoissa paikoissa.
Hänessä heräsi julkinen vastustamishalu, hän tahtoi lukea kauniita
kirjoja, joissa puhuttiin kunniakkaista sankariteoista ja hellistä
tunteista ihanasti sointuvalla kielellä.
Näytti siltä, kuin hänen miesvainajansa runollinen henki olisi häntä
uudelleen hallinnut.
Läheisenä seurauksena tästä mielenmuutoksesta oli se, että hän hyräili
taas heprealaisia laulunsäveliä ja hymyili itsekseen, muistellen niitä
vitsejä, jotka hänen isänsä ryysyiset yövieraat laskettelivat
pyhäpäivinä. Hän vähensi juoksevat liikeasiansa, möi pörssipapereitaan,
vaati saataviaan maksuun, muutti hypoteekkilainansa ja vähäiset
kiinteimistönsä rahoiksi. Hän ei enää ryhtynyt suurempiin kauppoihin,
otti mistä saattoi nimensä pois ja purki uskottavilla verukkeilla
yksityiset sopimuksensa. -- Ainoastaan Sucherille, -- parhaalle
uskotulleen, -- kertoi hän aikovansa myödä porttolansa.
Tämä tapahtui talven lopussa. Sucher neuvoi siksi Goldscheiderin, jos
tämä aikoi hyötyä kaupastaan, odottamaan yli kesän, jotta uuden
talvikauden alkaessa olisi parempia tarjouksia. Esimerkiksi syksyisin
kyseltiin Sucherilta usein maaseudulta päin, olisiko kaupungissa
porttoloita myytävinä. Nyt täytyi tehdä tarjouksia, sen kautta ei hinta
nousisi kovinkaan korkealle. --
Goldscheider päätti sentähden odottaa. Juuri tähän aikaan rupesi Horner
tuntumaan hänen aikeilleen epämukavalta ja urkkivalta. Se ei Eliseä
ollenkaan miellyttänyt. Hän ei suinkaan aikonut viedä Horneria mukaan
uuteen elämäpiiriinsä, eikä tehdä hänelle minkäänlaisia myönnytyksiä,
vaikka! -- Siinä sitä oltiin! Juuri Hornerin suhteen tuntui hänestä
julmimmalta olla kohtuuton jättäessään hänet ilman selityksiä
seisomaan. Elise tiesi, miten syvästi Horner oli häneen kiintynyt,
miten vaikeata tämän oli itselleen myöntää että Elise oli täydelleen
pettänyt hänen toiveitaan ja tarkoitusperiään. Elise oli
yksinkertaisesti kulkenut sen tien, jonka Horner oli hänelle
kehitykselle edullisimpana osoittanut, ja tämä itsepetoksiin ja
sovitteluihin taipuvainen mies oli pitänyt sitä rauhoittavana
myöntymyksenä tunteensa esineitä halajoivalle persoonalleen. Tämän
Goldscheider nyt näki selvästi, ja koska hän oli tälle miehelle monesta
tosivoitostaan kiitollisuuden velassa tunsi hän jonkinlaisia
omantunnonvaivoja. Hän katsoi siis olevansa velvoitettu vaihteeksi
hakemaan tälle miehelle vastaavan ystävyyden esineen pakenevan sijasta.
Aivan tahallaan pitkän harkinnan jälkeen täysin järkiperäisesti sysäsi
hän Miladan tuona sateisena talvi-iltana Horner'in syliin.
Kun tyttö samana iltana poistui toimiinsa, astui Goldscheider kiireellä
Hornerin luo sanoen pikaisesti: -- Tarkasta tyttöä, hän sopii sinulle.
Hän luki tarkoin antamani laskun ennenkuin sen allekirjoitti. --
Hornerin sisässä kuohui salainen, pureva viha huomatessaan tuon
"lahjoittamisen." Hän mörähti jotain painuen syvemmälle tuolilleen,
tahtoen pelastaa Elisen juhlamenoista. Tämä juttu oli taas sitä
"Juutalaisuutta", sen Horner selvästi käsitti. Se oli säännönmukaista
perinnönjakoa. Tositeossa hän oli jo kauan odottanut tätä lainmukaista
viralta pois panemista ja taipui siksi siihen vastaanottaen Miladan.
Mutta erästä seikkaa nämät molemmat itsekkäitä tarkoitusperiään
seuraavat ihmiset eivät huomanneet viskaten tuon ihmisolennon onnensa
pelipöydälle. Sen he saivat nähdä vasta pelinsä loputtua.
Milada ei ollut mikään pelimerkki, joka ammattimaisena kilisi ja
välkkyi, hän oli ehtaa, kovaa, sekoittamatonta metallia, -- hienoin
ihmisaines, joka milloinkaan oli joutunut Hornerin käsiin. Nyt se oli
saapa vähitellen oikean muotonsa, oikean leimansa ja täyden arvonsa.
Milada oli oppilas, jota kasvattaessa Horner sai viimeisen kerran
käyttää kaikki voimansa.
Siitä asti kun Milada oli jaksanut ajatella, oli hän väsyttävän
epäjohdonmukaisten ihanteellisten periaatteiden pyörteen uhri, joka ei
missään todellisuuden mailmassa saanut vastakaikua, ei missään nähnyt
ihanteitaan heijastavaa kuvaa, ja jota tekivät onnettomaksi ja
sekavaksi ne sisällyksettömät, varjomaisen järjettömät muodot, johon
nämät ihanteet olivat valetut. -- Kun hän sitten joutui Carlotan
viinitarjoiluun, tuntui todellisuus niin jyrkän toiselta, niin jäätävän
räikeältä että hän tajusi elämänsä tehtävän heti koko sen kamalassa
alastomuudessa.
Kaikki käsitykset mitkä hänessä ennen pursuivat hänen omasta vapaasta
tahdostaan, mitkä vastasivat hänen toiveitaan ja hänen unelmiaan, --
kuihtuivat nyt mehuttomina ja verettöminä. -- Punatalonlaisten
elämässä, -- sanoi hän, -- ei ole mitään, jota voi harrastaa...
Kuljetaan askel askeleelta kuolemaa kohden. -- Me tulemme rumiksi,
vanhoiksi, sairaiksi. Nämät ovat ammattihaureuden hirveät viholliset,
jotka aina meitä jossain väijyvät.
Meidän on vaan valittava kolmen lepokammion: kadun, kunnansairaalan
tahi työhuoneen välillä.
Onnellisimmat meistä ovat ne, jotka joutuvat työhuoneelle.
Näennäinen menestys, hetken onnenpotku, riemuisuus loistossa ja
kullassa ei ollut kestävää, eikä luotettavaa. Se oli vaan sivutie, joka
kuitenkin johti lopulta kurjuuteen.
Ensi alussa Milada toivoi, että jokin herra, jokin "kundi" olisi hänet
pelastanut. Herrathan näyttivät usein hyvin lempeämielisiltä
tytöille... Mutta vaikka häntä liikkeessä kovin käytettiin, ei kukaan
häntä silti armahtanut. Kun herrat kysyivät hänen kohtaloaan, vastasi
hän yksinkertaisesti, -- olen syntynyt ja kasvanut Punatalossa, äitini
toimi jo aikoinaan täällä. Tämä tuntui herroista liian jokapäiväiseltä.
Sellainen kohtalo ei voinut ketään huvittaa... Toiset tytöt osasivat
kertoa paljon hauskempia juttuja. -- Camilla esim. oli kotoisin
Genfistä. Gisi oli oleskellut peräti erään turkin haaremissa. -- Heissä
oli jotain jännittävää.
Lopulta ei Milada pyrkinytkään tekemään muuta kuin sen, minkä emäntä ja
herrat vaativat hänen tekemään. -- Sen hän jaksoikin vielä hyvin tehdä,
sillä hän oli nuori, sovittava luonteeltaan ja säntillinen.
Eräs seikka häntä kuitenkin kiusasi. Hänellä ei ollut kunnollista
työtä. Tottumaton vetelehtimiseen, kärsi hän kovin porttola-elämän
sisällyksettömyydestä, kunnes hän eräänä aamuna meni saliin alkaen
siivota, ennenkuin sisäkkö saapui... Tämä katseli häntä pyörein silmin.
-- No, no, Anna, elkää vaan pyörtykö! Ennenkuin te tulitte taloon, tein
minä yksin tämän kaiken. Jos olette juoruamatta, autan teitä joka päivä
niin yli- kuin alakerroksessa. Se tuottaa minulle nautintoa. Työssä
ollessani on minun helppo olla.
Siten asia jatkui. Väliin Milada herkesi touhuamasta ja iloitsemasta
vaipuen mietteisiin. Hänestä tuntui kuin moni seikka olisi jäänyt taas
huomioon ottamatta. -- Mutta kun hänen ajatuksensa jälleen saivat
liikkua vapaasti, silloin näkyivät kaukaa kunnansairaalan harmahtavat
seinät, pitkä käytävä, rupattava hoitajatar ja rillinenäinen tohtori.
-- Se on sallittu, sellainen on kaikkien meidän loppumme, -- ajatteli
hän hengittäen syvästi, tyynenä, teeskentelemättä. Niin väsyttävä ja
kuluttava on Punatalon elämä!... Väliin hän heräsi kuin iskusta
Hornerin usvaisessa ajatuspiirissä ja Horner "tuo toivoton narri"
hyökkäsi leiskuvalla innolla tämän ihmissielun kimppuun. Hän repi
sen irti henkisestä erämaasta asettaen sen yhdellä heitolla
mailmankatsomuksensa välkkyvälle tornihuippunupille.
-- Kuvittele, tyttö, kiipeäväsi korkeata tornia ylös sen äärimäiselle
mollille, kunnes näet maan jalkojesi alla teineen ja katuineen, joilla
ihmisjonot ovat kuin mustat viirut. Siellä ne kiertävät kuin vaivaiset
mateliaiset. Ne juoksevat sinne, juoksevat tänne, koukistuvat,
kompuroivat, puikkivat, hyppelevät, yhtyen kaikki tuolle lavealle
kadulle. Katu on ihan musta, sysisynkkä, sillä tungos on sillä suuri ja
ihmiset kiitävät mielettöminä eteenpäin, kunnes häviävät suureen
aukkoon. Korkealla tornihuippunupilla aiot jotain sanoa, tuomita ja
arvostella, -- tuo kulki oikeaan, tuo väärään suuntaan. Tornista
katsoen, mikä lie oikea, mikä väärä suunta, mikä tie lie suora, mikä
mutkainen? -- Teidän Tiltanne, joka juo itsensä joka ilta sikahumalaan
ja se espanjalainen kuningatar, joka muinoin voitti siveydenruusun,
meistä molemmista, sinusta ja minusta ne kulkivat saman tien, riippuen
siitä mistä katsoo.
-- Jos ne voisivat kohota yli aineellisuuden, niin voisi heitä
korkeuden mukaan arvostella, -- mutta maan päällä he ovat kaikki
samanarvoisia.
Milada peitti silmänsä, sillä Hornerin periaatteitten kirkas valo
häikäisi häntä, niin että teki kipeää. Hän tunsi, kuinka hänen sielunsa
oli elänyt ahtaudessa. Hän tunsi, että jotain tunki väkivoimalla
häneen, jotain, joka oli suurenmoisempaa ja tärkeämpää kuin hän ja
kaikki ne elävät olennot, jotka hän tunsi. Se oli -- ajatuskyky. Ja
ensi vavahtava kysymys, jonka hän teki Hornerille, oli, -- täytyykö
meidän ilotyttöjen aina joutua perikatoon. Ja Horner vastasi
kansanpuhujan terävyydellä: -- Kuvittele istuvasi Afrikan
aarniometsässä. Sinun on nälkä ja jano. Pääsi päällä riippuu hedelmiä
käden ulottuvilla. Ne ovat pulleat, makeat, kullan värisiä taateleita
ja banaaneja. Ei mikään eläin pelkää niitä syödä, et sinäkään.
Aarniometsä on kaikkien omaisuus. Sinulla ei tarvitse olla talonkirjat.
Sinä voit sylkeä kaikkien lakimiesten silmille. Hyvä! --
Mutta, lapsi, meneppäs huomenna keisarilliseen Kansanpuistoon. Siellä
kukkii tulikivikeltaisia ruusuja. Ota yksi! Hei! Hei! Herra
vahtimestari iskee kyntensä sinuun. Ymmärrätkö! Ruusu kuihtuu ehkä
huomenna, mutta siihen ei tänään saa kajota. Aarniometsästä sait
kuljettaa vielä mukanasi matkakirstut täynnään mitä ihanimpia hedelmiä.
Häh! Miten tämä on selvitettävissä?
-- Mitä merkitsee laki ja oikeus? Miks'et saanut kajota Keisarillisen
kansanpuiston ruusunuppuun!?
-- Se on kielletty sakon uhalla ja siellä on tarkka vahti, -- vastasi
Milada tuumien.
-- Kas, kuinka olet viisas! -- Korkea oikeus on julistanut: Joka tästä
ottaa, hän varastaa. Sellaista sanotaan parakraafiksi. -- Sen ohella
seisoo virkapukuinen mies, ett'ei se parakraafi joutuisi huonoon
huutoon! -- Hyvä. -- Mutta mitä puistovahtiin tulee, etkö hänelle voi
mitään! -- Annatko viedä itsesi noin vaan putkaan!? -- Olethan vahva ja
nuori... Onhan sinulla ketterät sääret.
-- Vahti viheltää. Saapuu poliisi ja ihmisiä.
-- Kattos nyt, -- sanoi Horner tyytyväisenä nojautuen taaksepäin. --
Hänen silmissään pilkisti välke. -- Nyt olet saanut asian oikean pään
käteesi: Tulee yksi, ja toinen ja kolmas poliisi, lakia suojellaan joka
taholta ja sinä, varas, joka otit keltaisen ruusun, koska sinulla oli
taiteellinen maku, -- sinä jäät yksin... Kaikki muut hyppelevät sen
rautalangan tällä puolella, jota sanotaan laiksi, jota yhteiskunta on
jännittänyt ristiin ja rastiin alueelleen. Ja se, joka ei osaa kääntyä
rautalankaa myöten, se kompastuu siihen. Ja se, joka kompastuu, pannaan
koreasti ristikon taa... Ja sille, joka huutaa, pannaan suun eteen
kuonokoppa. -- Niin se on... Sinun kahta nyrkkiäsi vastaan on
poliisilla käytettävänä viisikymmentä apunaan, sinun kahden jalkasi
eteen asettuu satoja... Joukko sen tekee. -- Sotilaallinen
maantierosvovalta! -- Se, joka yksin uskaltaa vastustaa, se saa elää
onnettomuuden erämaassa, siinä, missä aina tuntee rautalangan
jaloissaan, missä laki määrää painopisteen...
Näin Miladan sielua kehittäessään leyhytti Horner viimeisen kerran
salaisimman ja syvimmän mielikuvituksensa siipiä.
-- Sinä olet se olento, -- joka voi aatteeni toteuttaa, -- riemuitsi
Horner. -- Sinun alkuperäsi, sinun kehityksesi viittaa siihen suuntaan,
että voit toteuttaa harvinaisimmatkin periaatteet.
Sinä olet porton lapsi, koston sikiö... Sinua on vihalla ruokittu,
hylkimisellä kasvatettu... Sinä olet aineellisin ilmiö vahvemman
oikeuden väärinkäytöstä heikomman sortamiseksi... Voi sun Jumala,
kostosta raivoova nainen synnyttää hyljätyn sikiönsä paheitten
pesässä!... Ihanaa! -- Äitisi oli profeetta, älykkäämpi sanon minä,
kuin kaikki muut... Toisia tuupataan tänne, lykätään, toiset tulevat
tanssien, hiipien. Mutta sinä lapsukainen makasit jo loassa, ennenkuin
saatoit jäsentäkään liikuttaa... Kuka ei muista sitä pientä juutalaista,
joka tallissa syntyi. Odottakaa, luudanmyyjät... Tämä käenpoikanen
tuottaa teille vielä kirottua päävaivaa!
Järjestelmällisesti, johdonmukaisesti, kiihoittumatta, kuin tottunut
opettaja, ryhtyi Horner seulomaan ja järjestämään sitä muistojen,
kokemusten ja epäselvien käsitteiden sekamelskaa, joka Miladan sielussa
oli. Hän muokkasi hänen kehityksensä maaperän ihan uudelleen, tehden
sen otolliseksi vapaammalle henkiselle kylvölle. -- Hän paransi hyvin
harkitun ja laajan suunnitelman mukaan hänen perussivistyksensä,
selvitti hänelle luonnon salaisuudet, maantieteen ja ihmishistorian.
Antoi hänelle oikean käsityksen taiteesta ja kauneuden maailmasta
kitkien häikäilemättömän kovasti hänen mielipiteistään kaikki ne
ennakkoluulot, koko sen ylenmääräisen taikauskon ja uskonnollisen
tunteilemisen, johon heikot sielut helposti vajoovat nähdessään tämän
elämän.
Ja parhaana puolena hänen opetustavassaan oli se, ett'ei hän asettanut
oppilaansa hengelle mitään seisahduspaikkoja, ei mitään rajoituksia...
Hän sanoi Miladalle: -- Kaikki, jota me ajattelemme, opimme, luomme, on
ihmisten aivojen siilaamaa luontoa. Muutamat ihmiset ottavat
välillisesti kaikki vastaan, sekoittaen sen ruumiillisuutensa kuonaan.
-- Nerokkaat ihmiset näkevät asiat välittömimmin. -- Siksi he
selittävät luonnon täydellisimmin, keksivät menestyksellisimmät
totuudet. -- Joka totuus on henkistä luontoa.
Tähän aikaan Hornerin elämä oli onnellisin ja tunnerikkain. Hänen
aivonsa, jotka vihattuina virallisina oppitunteina, -- Horner oli
opettajana eräässä yksityislaitoksessa pahankurisia poikia varten, --
tuskin pysyivät toisinaan toiminnassa, päivän kuluessa lopulta ihan
tylsistyen, ne jännittyivät erinomaisesti niiksi tunneiksi, jotka
hän vietti Miladan huoneessa. -- Hän oli siellä puhelias ja
innostunut, hänen ivansa oli lempeämpää, hänen persoonansa muuttui
miellyttävämmäksi ja lämpöisemmäksi...
Rouva Goldscheider katseli tätä hymyillen.
Tälle sanoi Horner kerran: Te porvarillisesti kasvatetut naiset,
tunteilevine muistoinenne ja toimintatapoinenne mailman suhteen, olette
orjia, kaikkeen kelpaamattomia. -- Teillä ei ole juuria, teidän parhaat
voimanne jäivät siihen porvarilliseen maaperään, josta teidät on
irtireväisty. Siksi olette hedelmättömiä... Tällä tytöllä sitä
vastoin ei ole mitään menetettävänä. -- Hän ei aseta mitään
kapitaalia kasvamaan, hän ei ole äiti, hänellä ei ole äitiä, eikä
yhteiskunnallista asemaa. Hän ei pelkää luisuvansa alaspäin. -- Minä
sanon, se kasvi, joka voi aavikon kallionrotkossa versoa, se kantaa
ihmeellisiä hedelmiä.
-- Ehkä pommeja, -- pisti Goldscheider.
-- Ei. Se kantaa minun kokemusteni sappihedelmiä, -- vastasi Horner
käsiään hieroen.
* * * * *
Arvokkainta ja tärkeintä Hornerin opetuksessa oli se, että hän opetti
Miladan itsetietoisesti käsittämään omaa yksilöllistä ja erinäistä
luonneoliotaan. Siihen asti oli Milada pitänyt itseään ympäristönsä
omaisuutena, Goldscheiderin käytettävänä välikappaleena, jolla oli
paljon velvollisuuksia, ja jonka täytyi nurkumatta ja vastustamatta
totella välttämättömyyden sallimusta. Hän oli ollut sanan todellisessa
merkityksessä -- epäitsekäs. Luonteenomaisella uskollisuudella säilytti
hänen sielunsa ainoana todellisena ominaisuutena ylpeytensä Punatalosta
ja sen kasvavasta luotosta suurkaupungissa.
Samalla hurskaalla uskolla noudatti hän talon järjestelmää. Eikä hän
ollut koskaan rikkonut yhtään noista kahdeksasta ohjesäännöstä, jotka
kehyksissä riippuivat talon joka huoneessa.
Meidän rinnassamme on syvälle juurtunut tarve jotain kunnioittaa ja
palvella. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa ihminen rakentaa itselleen
alttarin asettaakseen siihen Jumalan, jonka hän tekee itsensä kuvaksi.
Horner riisti Miladalta tämän uskonnollisen hartauden Punataloon, sen
tärkeyteen ja merkitykseen, antaen hänelle sen sijaan perususkon
vapauteen ja oman yksilöllisen minänsä loukkaamattomuuteen.
Milada kuunteli Horneria suurin, miettivin silmin katsellen herkeämättä
häntä...
-- Minä sanon, -- neuvoi Horner, -- että sinä -- voit lähteä ovesta
ulos, -- olethan vapaa. -- Milada Rezek, sellainen käsite, ja nimi, on
kai jossain kirjoissa. -- Mutta sinun olemuksesi, se mikä sinussa on
selittämätöntä, ikuista, jota säilytät manttaliluetteloon liitetyssä ja
Punataloon vangitussa ruumiissasi, se voi lähteä liitelemään,
palaamatta, se on vapaa. Etkö ole koskaan sellaista kuvitellut?
-- En, vastasi Milada, ääni sameana mielenliikutuksesta.
-- Minä ja sinä, -- me emme ole samaa. Käsitätkö? Sinä, -- sinä syöt,
juot, nukut ja parittelet silloin kun rouva käskee, -- ja minä, --
ajattelen, tahdon, toimin, miten minun taas täytyy. Puhuttelen sinua,
sinun minäsi vastaa. Älä siis usko, että mikään laki voi säätää ja
pakottaa, miten sinun minäsi ajattelee. -- Se minä voi katkota
kahleita, mutt'ei määrätä omaa ajatustapaansa. Mitä sisälläsi tapahtuu,
se on tärkeintä. -- Ei suinkaan ulkonainen sattuma ole se. Joka
askeleesi, joka kädenliikkeesi voi vaikuttaa ulkonaisiin tapahtumiin.
-- Onko tämä mailma, -- Horner osotti kädellään ympäristöä, -- "sinun
olemuksesi?" Alatko, lopetatko sikäläisenä? Kuoletko, olematta ollut
muuta kuin portto?
-- Hulluutta! -- Horner kajosi Miladan otsaan. -- Tämä on olemuksesi
keskus. Mitä siinä tapahtuu, muodostuu, päättyy, se kuuluu renkaana
vuosisatojen olemassa olon ketjuun. Ruumiisi on sielusi palvelija.
Hoida sitä! Olet tehnyt silloin velvollisuutesi, eläös sitten porttona
tahi keisarinnana! -- Saman tekevä. -- Tahdotko uuden kuvan? Hyvä!
Vaihdetaan kulisseja. -- Horner asetti tuumien paksun sormensa
nenälleen.
-- Tunnetko lakean niittymaan keisarin pääkaupungin ulkopuolella? Etkö
ole nähnyt sitä koskaan hameittesi alla? Mitäh? Siellä on keltaisia ja
vihreitä vainioita, ja pitkiä jonoja puita, jotka keväällä ovat
täynnään kukkia. Niittyjen takana kohouu vuoria vuorten jälestä. --
Loitompana ne tulevat tummemmiksi, jyrkemmiksi, valtaavammiksi.
Havumetsä kiipee vuoren seinää ylös aina pilviin asti. Tässä
vuoristossa, näissä metsissä, laaksorotkoissa, ja syvänteissä elää myös
ihmisiä. Tyttöjä ja poikia, yhtä nuoria kuin sinä, kulkee elukoineen
tässä yksinäisyydessä. Kuumina kesäpäivinä et kuule muuta kuin
hyönteisten surinaa, lehmänkellojen kilkettä, ja loilotuksia alpilta
alpille. Kun matkustavaisia saapuu, piiloutuvat tytöt ja pojat. He ovat
ihmisarkoja. He eivät pidä teidän mailmastanne ja teidän ilostanne,
teidän lakinne ei siellä vallitse eikä teidän paheenne. Voit koota
siellä kahmaten kukkia, haistella niitä ja sitten viskata ne pois. Voit
poimia esiliinasi täyteen metsämarjoja ja juoda suusi täydeltä viileää
vuoripuron vettä. Voit juosta kilpaa eläinten kanssa, pureskella olkia
ja tirkistää aurinkoon. Pane vaatteesi kuntoon, lähde sinne, asetu
sinne elämään. Joka emäntä ottaa palvelukseensa niin vahvan tytön kuin
sinä olet. Tiedät, että ovi on auki tuolla alhaalla. Miksi pelkäät
lähteä? Häh!
Milada painoi kapean ruskean kätensä hienoine joustavine sormineen
otsalleen. -- En voi kuvitella että se olisi minulle sen parempi, --
hän valitti ahdistuneena.
-- Ei haittaa. Mailma on laaja ja monenkarvainen. Vaihdetaan taas
kulisseja! -- Sinä otat shaalin päähäsi ja tumman puvun yllesi ja sen
sijaan, että tulisit saliin, menetkin ulos kaupungille. Mutta ota sitä
ennen poskimaali kasvoistasi, -- sanoi Horner jyrkkänä. -- Sinun täytyy
lähteä pois Punatalokujalta. Kuljet pää pystyssä kirkkaassa päivän
valossa. Sinä kyllä totut siihen. Elämä on muodostumista. -- Horner
kurotti kätensä. -- Tuletko mukaan? Häh! Tulet rakkaan kaupunkimme
keskustaan?
-- Tulen, -- vastasi Milada katse piintyneenä.
-- Nopeasti pitää sinun kiiruhtaa sivukatuja pitkin. Tutkit
vuokratarjouksia talojen ovilla. Tämä ei sovi sinulle, eikä tuokaan,
mutta tämä, seis. "Vuokralle tarjotaan halpa huone täysihoidolla
siivolle naimattomalle naiselle." -- Tämä on ihmeen mainiota! --
Tarkasta sitä! Saat huonekumppaniksi kalvetustautia potevan
hattuompelijattaren. Aivan paikallaan. Emäntä on jonkun alemman
virkamiehen leski puettuna pitsipäähineeseen, sarvikehyksiset
silmälasit nenällä, ja hyvä suustaan. Ikkunalla on ruukkukasveja,
pöydällä kellastuneita valokuvia. Rouva utelee sinua, kuulee sinun
olevan orvon, itkee tillittää mukanasi ja taittaa sinulle voileivän
lohdukkeeksi. Kalvetustautinen sinuttelee sinua heti uskoen sinulle,
että hänen orpanansa on kauppamatkustaja ja että häntä on turhaa
toivoa. Hauskaa keskustelua. Sinä lähdet työn hakuuseen. Työtä voit
kyllä saada rakkaassa kaupungissamme, apu-ompelijattarena,
päiväläispalvelijattarena, kutojattarena, pesijättärenä,
paikkaajattarena j.n.e., j.n.e. Yöt sinä nukut siveänä, yksin tuon
kalvetustautisen kanssa. Joka ilta istutte lesken kanssa, joka aina
puhuu rauhassa nukkuneesta miesvainajastaan. Kun on oikein hauskaa,
kiehauttaa hän teetä. Houkutteleeko tämä tulevaisuus sinua? Lähde.
Tuollaisiin kolkkiin pääsee aina, kun vaan jalkansa liikuttaa. --
Horner jatkoi hymyillen katkerasti, melkein surunvoittoisasti. -- Nyt
alkaa elämäsi kehitys. Sinä odotat, että jotain tapahtuisi. Sinä
aavistat, että jotain tulee tapahtumaan, sinä ja tuo kalvetustautinen
toivotte, että jokin mies häiritsisi nunnarauhaanne. -- Oletko tuntenut
kevään leutoutta keisarillisessa kansanpuistossa? -- Sinä et ole sitä
koskaan tuntenut. -- Silloin puut ja pensaat kukkivat siellä tuoksuen
ja linnut niissä livertelevät. Lämmin kuiske kohisee ilmassa, se
kuiskaa jotain joka nuoren ihmisen korvaan, -- sinulle myös. -- Sinun
silmäsi etsivät kaihoovina, sinun, kuin muittenkin kalvetustautisten
työläistyttöjen -- katseesi etsivät jotain. Tuuli repii ja viskelee
hattuasi, villi kevätvihuri kiertää suortuvasi kasvoille. Sinä pidät
molemmin käsin hatustasi kiinni ja hameesi pingoittuvat kuin kiitävät
purjeet. Sellainen on kevättunnelma kansanpuistossa.
Horner keskeytti puheensa tirkistäen eteensä.
Sitten hän kiihtyi. -- Joka aamu ajattelet; tämä on se päivä, varmaan
tänään jotakin tapahtuu. -- Muuan pieni herrasmies, joka haisee
parturisaippualle ja hajuvedelle, jolla on hyvä paikka ja kunniallinen
nimi, puhuttelee sinua. -- Et kuuntele. -- Sinulla ovat toisenlaiset
suunnitelmat. --
Horner puhdisti kurkkunsa. Hänen hymynsä muuttui virnistykseksi.
-- Nyt tulee rakkauden onni. Mutta se on aivan toisellainen, kuin miksi
sen olet kuvitellut. -- Kaikki entiset etusi eivät enää mitään maksa.
-- Et saa vaatia liika puhtautta, se on epäillyttävä merkki. He, he,
he, ensin hakkaillaan, sitten simaillaan, sitten kinataan, sitten
vingutaan, joskus itketäänkin. Nyt alat vähitellen oppia tuntemaan koko
ihanuuden. -- Horner asetti sormenpäänsä vastakkain levittäen käsiään.
-- Sinä menet avioliittoon, saat lapsia, keität ruokaa, peset
lapsenrättejä. Taas elämänura. Miellyttääkö se sinua?
Milada vastasi: Ensiksikin en usko sinuun täysin. Minä en ole vapaa.
Poliisi voi saada minut kiinni ja tuoda minut tänne takaisin, jos
Goldscheider sen vaan vaatii. Enkä osaa ommella, en kutoa, yleensä en
omaa mitään ammattitaitoa. -- Hän koski käsillään nuorta ruumistaan --
enkä voi edes synnyttää enää lapsiakaan. Kuvasi oli kaunis, -- vaan
minä en voi sitä enää toivoa.
-- Ei tee mitään. Piru näytti sinulle mailman ihanuudet, -- sanoi
Horner painolla. Kaikkea voit saavuttaa, mitä järkesi esittää.
Huvittele, leiki kohtalosi kanssa! Heitä noppaa! Mutta huomaa! Toinen
elämän osasi ei ole sen arvokkaampi kuin toinenkaan. Kaikkialla saat
nähdä ahdistusta, taistelua, hapuilemista ja eteenpäin ryömimistä
pohjattomuudessa. Se on elämän salaisuus. Ihmiset tekevät itsensä
tärkeiksi, näyttelevät ylpeyttä, pokkuroivat ja raatavat, ja lopuksi
yks' kaks' heitetään ne kuin nuket -- viimeiseen ahtaaseen kammioonsa.
Jokaiseen elämän keskustaan voit tunkeutua. Joka osaa voit näytellä.
Kaikissa olet sama, sillä sinuun ei voi koskaan tulla sen enempää, kuin
mitä sinussa on ja voi olla.
Ei missään ole seisahdusta, ei missään ole varmoja rajoja. Kaikkialla
tapahtuu ylimenoja, kaikki aaltoilee, kuin muuan vanha kreikkalainen
sanoi ja tämän Goldscheider panee käytäntöön kuljettamalla alueelleen
yhtä hyvin pikku työläistyttöjä kuin komeita puotineitejä,
opettajattareita kuin muita enkeleitä...
Nyt onnistui vaikein leikkaus. Miladan sielu irtaantui vähitellen
alkuperäisyydestään. Hänen läheisimpään ympäristöön kahlehditut
ajatuksensa viilettivät rajattomaan avaruuteen palaten hedelmöitynä
uudella, ihmeellisellä siitepölyllä. Hänen entisen luonnottomasti
puristuneen käsityskykynsä sijaan tuli riemuisan rohkea näkökanta, niin
että siinäkin paikassa, missä hän toimi, hän saattoi tuntea
yhtenäisyytensä koko ympärillä sykkivään elämään. Hän tiesi nyt, ett'ei
mikään mailmassa ole toisistaan riippumatonta, eristettyä, kuollutta.
Kaikki johtuu toisesta ja sulaa toiseen.
Ne vaaleisiin puetut punaisiksi maalatut neidit Goldscheiderin salissa,
joiden seurassa hän eli, ja ne, jotka yön suojassa kuljeskelivat
Punatalokujalla, ne ylhäiset rouvat, jotka kaupungin käytävillä
katselivat halveksuen hänenlaisiin ja ne onnelliset tytöt, jotka
äitinsä suojassa kulkivat käsikädessä, ne kuuluivat kaikki yhteen, ne
muodostivat yhteisen eroittumattoman massan ilmiöitten mailmassa, jonka
alkuperäisessä ja ikuisessa yhteydessä ei mikään laki eikä oikku voi
asettaa rajoituksia.
* * * * *
Loppupuoli talvikautta oli tuottanut kauniille Kamilla neidille onnea.
Muuan venäläinen insinööri, joka sattumalta oli joutunut hauskassa
seurassa yökenkään, näki Kamillan ja rakastui kuin salaman iskemänä
tuohon kauniiseen vaaleatukkaiseen tyttöön. Suoritettuaan Kamillan
velat mitä runsaskätisimmin otti hän tämän mukaansa matkoilleen.
Kamilla oli ollut Punatalon vanhin vetovoima, mutta siitä huolimatta
laski Goldscheider hänet irti ilman erityistä vastustusta. Kamilla otti
perinpohjaiset jäähyväiset kaikilta näyttäen melkein onnelliselta
vastanaineelta rouvalta komeassa matkapuvussaan kun hän hymyillen kättä
puristaen ja läheisimpiä ystävättäriään rakkaasti suudellen jätti
Punatalon.
Dubbe oli tietysti soittanut lähtöhetkenä. Hän lensi sitten Kamillan
kaulaan ja huutaen ja nyyhkien oli hän tätä niin pusertanut, että tämä
rakastettu ystävä peloissaan lensi mustaksi ja rupesi henkeään
vaikeasti vetämään.
Vasilj Mileivitsch, joka näytti juutalaiselta tahi mustalaiselta, löi
häntä peräpuoliskaan.
Silloin Dubbe taas rupesi nauramaan ja juoksi ovesta ulos. Tuo oli ihan
kuin kissa. Sitten hän taas makasi ulvoen huoneessaan, ja "nunna",
joksi Rampa-Anna pilkallisesti kutsui Miladaa, heitti Dubbelle
"juhannuskukkateetä", että se auttaisi saamaan "insinöörin" -- kikatti
Anna.
-- Niin, niin, -- huokaili Olympia, -- ihanaa on matkustaa. Saa asua
komeissa hotelleissa, olla puettuna silkkiin, eikä tarvitse rakastaa
muuta kuin yhtä miestä.
Koko seurakunta oli muuten utelias näkemään, kenen Goldscheider
hankkisi tilalle, sillä vähemmällä kuin kahdeksalla tytöllä ei ehtinyt
mitenkään talossa "kävijöitä" tyydyttää.
-- Ehkä hän ottaa Fritzin Carlotan luota, -- tuumittiin.
Olympia pudisti päätään. Hän ainoastaan tiesi vähän rouvansa hommista.
-- Fritzi sanoi jo viime vuonna tohtori Isersteinille, että hän ei
halua tulla Punataloon. Hän saa paikan Berliinissä, -- selitti Olympia.
Oltiin siis odottavalla kannalla. Tämä seikka on sen jännittävämpi,
koska oli kyseessä korvata lempineiti, niin kutsuttu
samppanjavaltijatar.
Ei ollut ihme, että kaikkien naamat venyivät, kun kaksi päivää
myöhemmin roteva, luiseva likka, pellavanväriset hiukset sileiksi
kammattuina ja posket tiilikivenpunaisina ravasi Kamillan komeaan
pilkullisilla batistiverhoilla ja keltaisilla huonekaluilla
sisustettuun huoneeseen. Tämä ei ollut kokeneen rouvan makua vastaava
tulokas. Tytössä on jotain talonpoikaisrohkeaa. Hän kurotti käpälänsä
joka neidille sanoen nimensä olevan Bine Michal ja että hänen oli
hauskaa tehdä heille tuttavuutta.
Tytöt purskahtivat nauramaan niin että ne olivat vähällä pakahtua, kun
Laura veti huonosti sidotusta kääröstä leipiä ja makkaranpään.
Mutta vastatullut kääntyi reippaasti selitellen uhkarohkealle
juutalaisnaiselle, että hänellä on tapana suuttuessa olla hyvin
kovakätinen, ja joka tahtoi häntä koetella, niin... hän pani kätensä
puuskaan.
Rokonarpinen Roosa, jolle tällaiset väittelytavat olivat liiankin
tuttuja, kääntyi tympääntyneenä mutisten nenästään, että kaupungissa ei
eletä "moukkien viisiin"... Mistä asianomainen oli tapansa saanut, sitä
hän ei tiennyt, mutta ne tuntuivat kuitenkin kovin "hollituvalta"... Ja
Roosa mennä kohautti arvokkaana ulos vieden muut mukaansa.
Kylmäverisenä uhmaileva ilme verevissä kasvoissaan asettui vastatullut
huoneeseensa asumaan.
Goldscheider oli liittänyt tämän uutuuden liikkeeseensä ihan
huolettomasti. Hän istui edelläpuolenpäivällä konttorissaan.
Portinvahdinrouva saattoi sisään siististi puetun maalaistytön joka
talonpoikaisnaisten hyvännahkaisen fiksulla itsetietoisuudella näytti
lapun, jolle ei ollut kirjoitettu muuta kuin omistajan osoite suurilla
epäsäännöllisillä kirjaimilla. Kokeneena ei Goldscheider tehnyt turhia
kysymyksiä. Tyttö oli nuori, vahvannäköinen, hyvin käytettävissä, sekä
osotti asiantuntemusta tällaisessa ammatissa. Michal puhui oleskelunsa
ensi aikoina hyvin vähän, mutta oli sen sijasta harvinaisen vilkkaan
utelias ottamaan selvää kaikesta siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.
Lisäksi hän oli hyvin innostunut työhönsä, jota hän harrasti siihen
määrään, että nousi ottamaan hymyillen ja tarjoutuen jokaista herraa
vastaan, joka vaan salin ovesta sisään astui, näitten suureksi huviksi.
Hän luopui tuosta tavastaan heti, kun Goldscheider siitä muistutti
pitäen sitä kömpelyytenä. Tuskimpa Goldscheider olisi normaali-aikoina
koko tyttöä saliinsa laskenut. Mutta Bine oli kovin mukaantuva tehden
tehtävänsä perusteellisesti.
-- Sopisi paremmin Zimmermannille, -- ajatteli Milada. Mutta
Goldscheiderinkin pilaantuneille vieraille tuntui tämä palanen luontoa
makealta.
Ainoastaan Miladaan luotti Bine vähäsen aikojen kuluessa... Rezek, --
sanoi hän, -- on meidänkin rajaväen nimi... Oletko kotoisin
böhmiläis-saksalaiselta paikalta, mitäh?
-- En tiedä, -- vastasi Milada. -- Ehkä äiti on Böhmistä päin. Hän
lauloi usein böhmiläisiä lauluja.
Bine uskoi Miladalle myöhemmin rahojaankin. Se oli tämän alhaisella
kehitysasteella olevan ja epäilevän olennon lujin ystävyyden merkki.
Binen ilkeimmät ja juonikkaimmat vastustajat olivat Juutalais-Laura
kultahiuksineen, joilla hän erityisesti ylpeili, sekä Rampa-Anna, jota
nimitettiin siten, koska hän oli saanut lievän halvauksen
käsivarteensa, jonka kyynäspää aina oli lerpallaan ruumiista. Tämän
nimen hän oli saanut eroittuakseen Annerle Meitnerista, eräästä aivan
hyvännahkaisesta, korkeapovisesta Olmütziläisestä tytöstä, joka kertoi
ylpeänä, että hän jo yksitoista vuotiaasta ei kelvannut muuksi kuin
ilotytöksi.
-- Olisitte nähneet minun rintani, ne olivat komeat ja kovat kuin
kaartilaisella, -- kehui hän.
Laura ja Anna kiusasivat aina tätä "päälleen tahtovaa Binea" ja
jäljittelivät hänen käyntiään ja esiintymistään, toistaen Binen
alituista pääpontta, kertoiko tämä sitten hauskaa tahi riitelikö: Mitä
näistä maallisista, onhan minulla Cyrill. --
Kuka tämä Cyrill oli, siitä ei kukaan saanut vihiä. Kaikki houkuttelut,
uhkaukset ja tiedustelut Cyrillistä olivat tehottomat. Cyrillistä
puhuen pudisti Bine vaan hymyillen päätään -- ja vaikeni.
Michal päätti ensi päivästä noudattaa järjestystä ja työjakoa
porttolaelämänsä epäsäännöllisyydessä. Ihmeteltävän säntillisesti hän
astui joka päivä kello kahdeltatoista päivällä hyvin nukkuneena,
puettuna ja kammattuna saliin kädessä pala paksua harmaata kotitekoista
palttinaa, jolle hän ompeli tiheään kuvioita kirkkaansinisellä ja
punasella langalla. Hänen käsistään syntyi uskomattoman lyhyessä ajassa
joukottain esiliinoja, peitteitä ja uutimia. Päivällisen jälkeen hän
nukkui, ja heräämisestään iltaan saakka penkoi hän kaappejaan ja
laatikoitaan, pesi ja puhdisti, harjasi ja ompeli vaatevarastoaan ja
järjesti joka päivä uudelleen kapistuksiaan. Ja täynnä voimaa ja
toimintakiihkoa ilmestyi hän kello seitsemältä salonkiin ottaen osaa
kaikkiin hullutuksiin, osoittamatta milloinkaan hapanta naamaa.
Ikävimmät ja vastenmielisimmät herrat tyrkytettiin hänelle, ja hän otti
ne vastaan nupisematta myöskin silloin, kun hän äkkäsi, että se
tapahtui järjestelmällisesti.
-- Herrasneitoset eivät viitsi sitä tehdä, tokasi hän vaan Miladalle.
Koska hän yleensä oli vakuutettu siitä, että tähän taloon otettiin vaan
miellyttävimmät ja komeimmat tytöt, piti hän elämäänsä edistyneempänä
kuin niitten "rohjojen", joiden täytyi käydä kaupungilla pesemässä,
kuuraamassa ja siivoomassa. Hän ei enää siihen voisi tottua, vakuutti
hän. Tämänlaisen ansion helppous ja verrattain suuri tuottavaisuus,
jota Punatalon elämä tarjosi, hurmasi maalaistytön mielen, vaikkakin
hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että jokin tuntematon vaara aina
häntä siellä uhkasi, vaara, joka epäilemättä kerran tulisi. Sentähden
hän mietti erittäin tarkkaan ja punnitsevasti joka askeltaan. Ja
kuitenkin hän mukautui hämmästyttävän pian ja joustavana neitien
joukkoon, joissa vallitsi suurkaupunkilaishienoston esiintymistapa,
saattoi sanoa, että neidit olivat viehättäviä ja säädyllisiä, sillä
Goldscheider kehitti juuri sitä ominaisuutta ja koetti sitä ilmi tuoda
sangen viisaalla tavalla.
Punatalossa oli kaksi "eroittamatonta" ystävää, Fannerl Schwabe ja
Putzi Bleier. Ensimäisen nimi oli oikeastaan Fanchon ja hän oli monessa
liemessä rypönyt ennenkuin hän tähän taloon tuli. Goldscheider oli
taloonsa ottanut tämän kuihtuneen hennon kurjuudenlapsen, jonka posket
ilmaisivat että hänellä oli keuhkotauti, vaikka silmät sinisine
kiiltoineen osoittivat elämään kiintymistä, ainoastaan siitä syystä,
että muuan kovin vaikutusvaltainen talossakäviä sitä vaati säälien
tyttörukkaa. Fanchon oli lapsellinen ja ajattelemattoman iloinen,
herttaisen meluava ja leikkisän hupakkomainen huvittaen vanhoja,
väsyneitä, elämän kuluttamia miehiä houkutellen heitä salaisiin
tunnelmallisuushullutuksiin. Jumala ties, mitä tuo hänen vanha
rakastajansakin oli hänen tähtensä tehnyt! Hän oli ostanut tytölle
peräti huvilan yrittäen parantaa tuon kuolemansairaan olennon auringon
avulla luonnon helmassa, -- mutta likka oli sittenkin hänen luotaan
livistänyt, hän ei tahtonut elää ukon seurassa, ei mitenkään. Hän
kaipasi elämää, naurua, tovereita, uusia miestuttavuuksia, hän kaipasi
sellaista piiriä, jossa remutaan, kiihkoillaan, lauletaan ja
haaveillaan saavuttamattomia. Fanchon'in laihojen, verettömien
ruumiinjäsenten liikkeissä oli paljo sopusuhtaisuutta, jopa
kauneuttakin, vaikka ne kulkivat suorinta ja jyrkintä tietä kuolemaan.
Tyttö tanssi ja hullutteli saaden toisetkin hulluttelemaan. Mutta
sitten hän istui tuntikausin paikallaan polvet pystyssä lukien
rukouksia ja kulettaen laihoilla verettömillä käsillään rukousnauhaa
hirveässä kuoleman pelossa.
Fanchon oli synnyltään erään muurarin lapsi, hän kertoi sangen
mielellään, että ne muut viisi vekaraa siellä kotona olivat
Schwabe-ukon omia. Ennen häitään oli äitimuori pitänyt yhtä erään
rakennusmestarin kanssa, joka oli kovin elämänhaluinen ja lystikäs
herra, vaikka hän rakenteli kirkkoja.
-- Minä luulen, että hän oli vähän uskonnollinenkin... ja äiti sanoi
aina, että hänellä jossain oli jotain eriskummallista. --
-- Sitten hän varmaankin oli ympärileikattu juutalainen, -- sanoi
Ramppa-Anna.
-- Ei se haittaa mitään, koska hänessä oli niin paljo, että hän sai
tehtyä minut -- sanoi Fanni hyvännahkaisesti. Minä elän niin
mielelläni.
Fanni osasi uskomattoman paljo lörpöttää, eikä kukaan häntä kuunnellut
niin innokkaana ja luottavaisena kuin Putzi, muuan kovin kaunis, mutta
typerä ja himokas olento, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta vaan
karkeita sukupuolihaluja. Hän oli arvossa pidetyn kaupunkilaiskauppiaan
tytär, joka jo neljätoistavuotiaana antoi kenen tahansa kaikissa
salasokkeloissa itseään käyttää. Kun hän lisäksi kehittyi rahanahneeksi
ja koristehaluiseksi eikä tiennyt, mitenkä saattoi kiini joutumatta
ruumistaan myydä, joutui hän tekemisiin erään ammattiparittelijan
kanssa, joka ei kuitenkaan uskaltanut tyttöä kokonaan viedä pois
kotoaan, vaan hankki hänelle salaa parittelutilaisuuksia, kulkien
suurkaupungin pääkaduilla, käyden ohikulkevien herrojen kimppuun tehden
tarjoomuksia sanoen: "haluatteko nuorta kaunista tyttöä?" Vähän aikaa
kävi liike häiriöttä, mutta sitten pisti poliisi nokkansa siihen,
molemmat otettiin kiini ja pantiin lukkojen taa. Kun asia oli
oikeudessa, selitti tyttö itkevälle isälleen hyvin kuivasti ja
toprakasti vasten naamaa, että hänen, ikävä kyllä täytyy tunnustaa ei
voivansa elää ilman miestä. Ja jos isä tahtoo olla oikein hyvä, niin
hän antaa hänelle siihen tilaisuutta. Hän kyllä muuttaisi kotoaan pois
eikä vaivaisi siellä ketään sen koommin läsnäolollaan. -- Koska Putzi
oli hidasajatuksinen ja laiska, kuunteli hän mielellään, ruumis
patjoihin painuneena, silmät kiiluvina ja puoleksi ummessa, kuinka tuo
vilkas, mielikuvitusta täynnä oleva Fanchon väritteli mitä loistavammin
pikkuisia elämänsä kokemuksia, mitä hän osasikaan kertoa niiltä
ajoilta, jolloin hän oli taiteilijoiden mallina, miten ne olivat
eläneet villiniloisesti, mitä päähänpistoja ja kokkapuheisia kohtauksia
heillä oli ollut. Keskellä kertomustaan hyppäsi Fanchon pystyyn juosten
peilin eteen kääriytyen huiveihin ja harsoihin, pistellen kukkasutia
tukkaansa näyttääksensä toisille tytöille, mimmoisena maalarit hänestä
olivat kuvan tehneet. Laihan, sivistyneen ruumiinsa väänsi hän
kaikenlaisiin keikaileviin ja jäykiksi jähmettyneihin asennoihin. Hän
heittäytyi pitkäkseen lattialle kuvatakseen uinuvaa luonnotarta,
tekopalmu oli muka metsä ja pesuastia oli olevinaan lähteensilmä.
Mallina olo oli epäilemättä ollut tytön hauskin ja sisältörikkain aika.
Kyllä hänestä perästäpäin oli tullut "viinimpi", mutta niin lämpöistä
ja herttaista ei elämä ollut missään Fannin mielestä kuin nuorten
taiteilijoiden parissa, missä hän oli hallinnut ainoana naisena.
Taiteilijat olivat iloista ja vierasvaraista väkeä, silloin kun heillä
vaan oli jotain antaa. Ne eivät koskaan rähisseet, eivätkä pakottaneet
naisia taipumaan raakamaisuuteen, ollen kiitollisia vähimmästäkin
suopeudenosoituksesta. "Fanchon, sinä sydämen lohduttaja", oli Froh
aina sanonut. Froh'in [Froh (iloinen). (Käänt. huom.)] oikea nimi oli
Temple, mutta häntä sanottiin Froh'iksi. Hän oli oikea kultaihminen!
Jos hänellä oli jotain itsellään, niin sitä riitti myös toisille.
Makkaroita, olutta, juustoa, papyrosseja, vaikka ne olivat hänen
omiaan, niin niitä täytyi hänelle takaisin tyrkyttää. Itse hän vaan
soitteli jonkinlaisella läpytyskoneella, naurettavan pienellä
leikkipianolla, valssikappaleita ja lauluja, myös oikeita oopperaosia,
niin ihanasti ja myötätempaavasti, että häntä täytyi tuntikaupalla
kuunnella. Frohia rakasti Fanni kovasti, jukemaut rakasti, vaikka
hänellä oli väärä jalka, eikä ollutkaan taiteilija vaan jonkinlainen
tohtorismies.
-- Te ette voi kuvitella, mikä Froh oli miehiään! Aina hän oli valmis
tanssiin ja temmellyksiin, ja osasi näytellä niin vakavia asioita, että
kuuntelijoiden selkäpiitä karmi ja kyyneleet tulivat silmiin. -- Ja
sitte Fanni kehuskeli -- käteni, jalkani, selkäni, kaikki he käyttivät
mallina piirtäessään ja valaessaan pronssia. Froh oli hänet kerran
pukenut kietoen harmaita harsoja hänen alastoman ruumiinsa ympäri ja
mustia ja valkoisia harsoja valloilleen hänen päähänsä, jota ympäröi
tummanpunaisista ruusuista tehty seppele. Fannin piti niin puettuna
suljetuin silmin kurottaa eteenpäin käsivartensa kuin tietä etsien.
Kaikki taiteilijat maalasivat hänen kuvansa siten. Eräs niistä teetti
sellaisen kuvan ympäri ihmeen kauniin hopeisen kehyksen ja lähetti sen
taidenäyttelyyn, antaen sille nimeksi "Hämärä" ja pani sille hinnaksi
viisisataa guldenia.
-- Nyt sinut kuitenkin saa halvemmasta, viisasteli Rampa-Anna.
Fanni jatkoi: -- Senjälkeen pidettiin kekkerit, jossa minä istuin
ylimpänä puettuna harmaisiin harsoihin.
-- Mutta sinä et kai tarjennut ilman mustia villahousuja?
Mutta Fanni ei suuttunut koskaan pistopuheista. Hämmentymättä hän
jatkoi. Tietysti joka ilolla on loppunsa, taiteilijat eivät aina häntä
voineet käyttää. Professori viskasi kerran raivoissaan pensselin pois
ja sanoi: -- ei aina voi samaa naamaa sutia. -- Froh toi silloin toisen
mallin.
Uusi tulokas oli paksu ja punatukkanen, ja sanoi ylpeästi: --
Ainoastaan pään saatte maalata. -- Kun olikin koppava! Ei antanut
taiteilijoiden muka maalata roppaansa sellaisten taiteilijoiden, joita
hienoimmat naiset kiittivät siitä nöyrän koreasti ja joille vielä
maksavat lisäksi paljon rahaa. Mutta Froh ei häikäillyt, hän käskikin
sen punatukkasen riisuutua varjostimen takana ja näyttää vaan päätä,
sillä kasvoilla on aivan toinen väri, kun ihminen on alaston...
Punatukkanen teki työtä käskettyä. Silloin Froh veti varjostimen hänen
edestään pois. Nyt kävikin selville, miksi tuo kuopus oli ollut niin
siveellinen... Froh kysyi, eikö olisi ollut parempi, että hän olisi
lähettänyt tänne vanhimman tyttärensä... Sus'siunatkoon kuinka
naikkonen räjähti.
Erittäin leveästi kertoi Fanni taiteilijain ja hänen eronhetkensä. Bine
Michal, tuo tyyni, leveä maalaistyttö, joka kuunteli näitä kertomuksia
kuin ilmaista teatteria, ei voinut ymmärtää, mitenkä joku saattoi niin
suurta suuta pitää menneisyydestään. Fanni raukka piti kaikkea vanhaa
vielä vaan kuin elettävänä ja eli itse edelleen siinä mukana, kuin
taiteilijat yhä häntä rakastaisivat ja maalaisivat hänen kuvaansa.
-- Ero tapahtui nähkääs täten: Froh sanoi: "Sinusta ei ole enää
malliksi, mutta ei ole pakkokaan. Ota kirja ja lue, kun me maalaamme.
Muutakaan et jaksa sairaine keuhkoinesi tehdä. Juo myöskin paljon
maitoa", -- niin hän sanoi. Niin tapahtuikin. Taiteilijat antoivat
minulle kuvia huoneeni seinäkoristeiksi, kuvanveistäjät tekivät minulle
punasen tuhka-astian. Kaiken vei minulta sitten tuo raato, ensimäinen
vuokraajamatamini niin, ja iltaisin muistan hyvin, että läksimme
huvittelemaan Alhambraan. Minä maksoin kaikkien, sen punatukkasenkin
puolesta. Mutta tämä sanoi muka, että hän puhui silloin viimeisen
kerran minun kanssani. Senkin raato! Minä tarjosin heille kahvia,
viiniä, kaakkuja ja muuta hyvää suuhun pantavaa. Ja minä tarjosin
heille niin mielelläni... Sitten he saattoivat minut kotia. Kello
yhdeltätoista odotin nimittäin vieraita... Frohin enoa, oikeata
maalaisäijää, joka oli ostamassa kaupungissa nautakarjaa. Eikös Froh
ollut hyvä ihminen? Heti hän lähetti minulle enonsa. Mutta kyllä siinä
oli myös työtä saada enon liikkeelle.
Liekö enollakin ollut puujalka, tokasi Putzi heleästi nauraen.
Niillä näkyy olevan sukuvika, sanoi Rampa-Anna.
Ei mitenkään, puolusteli Fanni innokkaasti... Frohin oli täytynyt
selittää enolleen saattavansa hänet ihan koskemattoman neitsyeen
luokse... mutta se maksoikin sata guldenia. Viisikymmentä piti antaa
Frohille, tytön äidin varalle.
-- Joka myöskin oli neitsyt, pisti Rampa-Anna nauraen...
-- Viisikymmentä guldenia piti antaa tytölle... Sen enon piti itse
maksaa. Noh, ja sitten hän oli kertonut tytöstä ihmeellisiä asioita,
kunnes eno oli ihan hullaantunut siihen --.
-- Sinuun, karjasi Rampa-Anna.
Yhdentekevä! Minuun silloin, toisinaan muihin... Rautakovakin neitsyt
olisi jo lähtenyt siitä liisteristä... Mutta minä en voinut
aavistaakaan... Jukuliste en! -- vakuutti Fanni kun kuului epäilevä
huuto "todellako" -- muuten minä olisin vähä katsonut eteeni enkä
laskenut tuollaista lähettyvilleni... Ja sen minä sanon... se vasta
melua piti... Ja alhaalla oli Froh sakkineen, joka lauloi:
Sininen, sininen sormustin --
on enolle kyllin syvä
ja enon paksu kukkaro
se on neidille varsin hyvä.
Minä sanon teille, se oli kamala juttu. Ensin minä luulin, että vanhus
ei sietänyt laulua ja siitä niin raivostui. Mutta tämä vaan huusi: minä
tahdon neitseen. Missä se neitsyt on?
-- Minun vuokramatamini oli oikeata lajia, kyllä sillä oli kita
ammollaan... Ensin se kaasi kokonaisen ämpärillisen vettä hänen
päälleen, sitte hän sanoi: "Tässä oli nyt lumivyöry, ei kai Jungfrau
[Vvuori Sweitsissä, jonka nimi on Jungfrau (neitsyt). (Käänt. huom.)]
ole kaukana." -- Sitten tuli poliisi... Frohin eno otti tämän niskasta
kiini ja sanoi, -- oliko tämä se neitsyt ja saisiko sitä koettaa!
Kuvitelkaa...
Ja minä koitin enoa rauhoittaa sanoen: olkaa hyvä ja rauhoittukaa!
Mutta tämä vaan huusi, -- viisikymmentä guldenia on mennyt hukkaan.
Matami sanoi... "viidelläkymmenellä guldenilla hän aikoo saada
neitsyeen... Sellainen kollon poski! Viidelläkymmenellä guldenilla ei
saa imisäsikaakaan, joka vielä olisi 'neitsyt'."
Senjälkeen ukko maksoi kympin ja hävisi pois kuin sauhu.
Kertomus herätti yleistä naurua.
-- Miksei Froh sinua nainut, kysyi Bine käytännöllisenä ihmisenä.
-- Hänen piti jatkaa lukujaan, puolusteli Fanni kiihkeästi.
-- Ja sitten se puujalka teki esteitä avioliitolle, kikatti Putzi.
-- Koska hän sinua rakasti, sanoi Bine painolla, -- niin todellisena
rakastajana hänen olisi pitänyt sinut naida.
-- Niin kuin Cyrill, sanoi Rampa-Anna juhlallisesti.
-- Pidä suusi kiini sika!
-- Kyllä minä sinulle näytän!
-- Te maan moukat olette mahdottomat!
-- Kyllähän vielä hijoutuu täällä kaupungissa, lohdutteli Rampa-Anna
kuvaamattomalla ivalla, tuupaten Bineä kylkeen...
Silloin aukasi Olympia hitaasti oven, tarkasti huoneessa olijoita ja
sanoi, astuen lähemmäksi arvokkaan näköisenä: -- Täällä puhutte pötyä,
ettekä tiedä -- että rouva myöpi meidät.
Pau! Puh! Se iski kuin pommi... Tytöt hyppäsivät pystyyn. Kysymyksiä ja
huudahduksia sinkoili ristiin rastiin...
Bine yksinään jäi vaijeten istumaan ja Milada kuunteli silmät suurina
nojaten ovenpieleen.
-- Minä tiesin jo kauvan, mitä oli tekeillä, sanoi Olympia, rouva antoi
myös siitä viittauksen. Mutta hän ei koskaan puhu mitään suoraan. Mutta
eilen juuri kun me järjestimme paitoja -- Olympia kääntyi Miladan
puoleen, joka nyökäytti päätään -- tuli etsivä herra Sucher... rouvan
luo... Pois lähtiessään sanoi "etsivä" ovensuussa -- "hyvin joustava
ihminen, vaatimaton, joka ymmärtää liikettä." -- Rouva vastasi, "sepä
hyvä, olisi vahinko jos liike rappeutuisi."
Herra siunatkoon, jos se on mies, niin saamme selkäämme, vakuutti Putzi
toki salatulla ilolla.
Gisi Geyger pureskeli huolellisesti hoidettuja kynsijään.
-- Minä kokoon kampsuni, Fredl tahtoo saada minut pois täältä ja...
-- Se ei käy laatuun, sanoi Olympia, huitoen kiihkeästi käsillään. --
Koska talo myydään, ei ketään lasketa vapaaksi, -- inventaariot pitää
olla oikeat.,
-- Jos tämä ei sovellu minulle, rupean taas elämään säädyllisesti.
Rouva paroonitar St. Pöltenistä ottaa mielellään palvelukseensa
Roserlin.
Suunniteltiin vimmatusti, kaikissa heräsi toiveita, levottomuutta,
tyytymättömyyttä. -- Bine yksin vaan ei liikahtanut. Putzi sanoi: --
Amshelin veli -- se ontuva -- se hakkasi meitä myös, totta vie
hakkasikin. -- Kaikkialla oli loppumaton järjetön sekamelska. Keskellä
kaikkea, niinkuin aina tällaisissa mylläköissä, kertoi Olympia Pariisin
elämästä, hokien itsekseen sen ihanuuksista. Milada sulki oven...
Myöskin hänen sielussaan raivosi myrsky. -- Myyty! Meitä myydään kuin
nautakarjaa! -- Varhaisimpia lapsuuden muistoja nousi hänen sieluunsa.
Hän muisti äitinsä ruskeanpunaisine hiuksineen, joka kulki laulaen
huoneessa... karttuunisessa puvussa... Kuitenkin tuntui Miladasta kuin
olisi äidissä ilmennyt vielä villimpi ja kauheampi ahdistus kuin noiden
toisten naisten suulaassa kirkumisessa.
-- Entäs missä oli Janka?... Erään kalpean naisen valkonen haamu liukui
Miladan ohi menneisyyden muistojen usvassa... missä he olivat kaikki...
Tänään, tänään -- oli Miladan vuoro... Mutta hänhän oli vapaa --...
kuitenkin toisella tapaa kuin Horner oli hänelle luulotellut. Hän ei
ollut vapaa ainoastaan mielikuvituksissa... vaan todella... Hän muisti
Goldscheiderin sanat... "Kun minä jätän tämän liikkeen, ei sinulla ole
mitään velvollisuuksia tässä talossa. Ainoastaan minulle olet sinä
velkapää"... Milada sulki silmänsä tuntien pyörrytystä niinkuin se,
joka kulkee hitaasti syvänteen reunaa. Mihin saattoi hän mennä? Mailma
oli niin suuri... Mihin?... Pitikö hänen lähteä tästä lämpimästä
pesästä?... Hän meni huoneeseensa. -- Suljettuaan oven, hän painoi
otsansa ikkunaruutua vastaan... Väkivallalla hänen täytyi tuupata pois
luotaan Dubben, joka epätoivoisena oli häneen tarrannut kiini. --
Luuleeko Milada että hänen asemansa tästä paranee? -- Kerran täytyy
hänen päästä täältä pois... eikö totta?... Hänen piti kerran kuitenkin
ottaa lapsensa luoksensa ja palata kotimaahansa Saksaan. -- Voi tuota
Dubbea, joka päivisin oli kuin hullu, aina rähisi, aina riiteli ja aina
kertoi samaa elämäntarinaansa, samoja surujaan, jotka eivät ketään
enään viehättäneet. Öisin oli hän niin meluavan villi, niin
ylenpalttinen ja räikeä että Goldscheiderin täytyi häntä usein
muistuttaa. -- -- Pois kaikki hullut, ajatteli Milada. Nyt täytyi
hänen saada rauhassa ajatuksiaan järjestää, -- ajatella omaa
tulevaisuuttaan... "järjestäytyä" niinkuin Horner sanoi...
Vähän hänellä oli rahaa, neljä sataa guldenia, mutta hyvät vaatteet...
Niillä hän saattoi tulla vähän aikaa toimeen, kunnes saisi työtä,
jotain varmaa ja hyvää työtä. -- Hänhän oli terve... Toiset
luonnollisesti... esimerkiksi Fanchon... ne pelkäsivät... Milada tiesi,
että Fanni sylki verta. Kun Olympia toi tuon tiedon äsken, kalpeni
Fanni liituvalkeaksi, niin että se näkyi poskimaalinkin alta.
Goldscheider piti häntä siksi, että tuo vanha Kröger oli sitä
pyytänyt... Kerrottiinpa että ukko maksoi Fannin puolesta... Vaan jos
joku toinen ostaisi talon, täytyisi Fannin livistää... Varmasti... ja
Fanni oli kuitenkin niin herttainen olento... Hän oli viaton ja avuton
kuin lapsi. Niin, kylläpä Fannikin rupeaisi itkemään.
Mutta mitä se Miladaa liikutti. Hän olisi jo silloin kaukana täältä...
ehkä peräti Pariisissa!...
Mutta vaikka Milada kuinka koetti kiusata itseään, irroittaen
käsitteensä ympäristön vaikutuksesta, aina ne kiertyivät itsepäisinä
sinne takaisin, muistuttaen hänelle toisten kiihtyneitä, pelästyneitä
kasvoja, karkoittaen hänen mielestään kauniit tulevaisuuden kuvat,
joita hän koetti uudelleen kaapata kiini äkkiä ilman järjestystä,
epäjohdonmukaisesti. Siten täytyi täällä aina elää. -- Aina täytyi
uudistusta pelätä... Tulevaisuus tuotti aina vaaroja... Ainoastaan
nykyhetkessä saattoi jotenkuten elää. Peljätä tyttöjen täytyi, aina
vaan peljätä. Heissä ei ollut elämänuskon eikä rohkeuden kipinää...
Herra jumala jos voisi lujasti uskoa itseensä, tuntea sitä varmuutta --
"että sinulle ei tule mitään pahaa tapahtumaan... sinun persoonasi on
loukkaamaton..." Kenpä voisi valaa heihin tuota uskoa! Herkeämättä
kulki Milada huoneessa edestakaisin... Hänen aikomuksensa oli hyvä,
mutta eikö se ollut kokoonpantu kirjaimista kuin sanat: kahlehdittu --
toivoton -- masennettu? -- Ja oliko hänenkään asemansa todellisuudessa
sen parempi kuin muitten? Mitä hän jaksoi tehdä tällä ruumiillaan, mitä
hän kesti kaikesta huolimatta sairaaloisella sielullaan?... Alaspäin
menoa olisi hänenkin tulevaisuutensa. Kyllä Goldscheider saattoi
helposti sanoa: Mailma on laaja... Horner saattoi saarnata: "Henkesi on
vapaa"... Mutta hän tunsi kahleensa paremmin kuin he. Kyllä hänellä oli
rohkeutta avata ovi... Mutta rohkeutta katsoa ihmisiä silmiin toverina,
saadaksensa heiltä ystävällisen sanan, hyväntahtoisen kohtelun, se
häneltä puuttui... Hänen olisi täytynyt valehdella sekä omasta
itsestään että menneisyydestään. Hänessä nousi veri tätä valhepakkoa
vastaan. -- Se ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä mailmaa vastaan.
Se oli jotain selittämättömän arkaa ja outoa, joka hänessä kiehui.
Oliko se myötätuntoa, sääliä vaiko yhteisen pelon synnyttämää
yhteistunnetta, -- sitä hän ei voinut ratkaista, hän tunsi vaan
irroittumattoman sisäisen yhteenliittymisvaiston niihin, joiden täytyi
tänne jäädä, vaikkakin hän mahdollisesti olisi voinut täältä paeta. Hän
tiesi ettei hän voi irtautua niiden tyttöjen mailmasta, joidenka elämä
oli alkanut yön pimeydessä, jonka syvyydestä kohtalo heidät viskasi
tanssimaan nautintojen rikollisessa, räikeässä valossa, josta se sama
kohtalo syöksi heidät samaan kuiluun takaisin, kun synnin valo sammuu.
Hän oivalsi.
Hänen kurja rahavelkansa Goldscheiderille, joka häntä tähän asti oli
pidättänyt talossa, ei häntä enää kytkenyt, pikemmin hänet kahlehti
murtumaton tahto, joka johtui hänen sisimmästä sielustaan, kohdistuen
kaikkeen siihen, joka turvaa etsien häntä läheni. Tätä tunnetta hän ei
voinut sanoihin pukea. Se oli näkymätön, kaikkialla vallitseva, häntä
ohjaava tunne, josta hän tiesi, ettei se hänestä poistuisi, vaan
pakottaisi palaamaan tänne, lähtisi hän minne tahansa. Se painoi
leimansa koko hänen kehitykseensä, se kumosi hänen yksilöllisen
tahdonvoimansa, hänen itsenäisyytensä, se teki perinpohjin tyhjäksi
Hornerin siunatun "miinus" periaatteen.
Niin sekavat olivat hänen tunteensa, että kun Horner aukasi oven,
ryntäsi hän tätä vastaan sanoen: "Horner, liike myydään ja minun täytyy
lähteä mailmalle. Pariisiin minä lähden, siellä toivon saavani elää
ihmisiksi lopun ikääni..."
Horner asetti paksun likaisen etusormensa nenälleen.
-- Pariisi on kyllä oiva paikka. Mainio. Kuka on pannut tämän aikeen
päähäsi?
-- Luulen, että se on ollut Olympia, vastasi Milada miettiväisenä,
muuttuen vilkkaasta odottamattoman jäykäksi, -- etkö sinä hyväksykään
poislähtöäni? --
-- Vai niin, Olympiako on nyt neuvonantajasi? Tunnen hänet varsin
hyvin. Oli kerran kovin ylpeä likka. Hänen ensimäinen rakastajansa oli
ylioppilas. Kaikki tapahtui kuin olisivat pojan aikeet olleet
rehelliset. Rakkaudenkohtaukset olivat runollisen siivot, sitten poika
vei tytön hotelleihin, teki hänestä langenneen, y.m. Sen jälkeen
muuan sirkustaiteilija hävitti lopun, mitä hävitettävää oli.
Sirkustaiteilijan kanssa kulki tie Pariisiin, -- hei vaan, -- kaikki
kävi kuin rasvatuilla rattailla. Siellä Olympia tapasi hyvin
runsaskätisen ostajapiirin, saksalaisen taiteilijasiirtokunnan. Kun hän
vähän oli kotiutunut, niin hän takertui etäisten maitten miehiin. Muuan
jaapanilainen taikatemppuilija otti hänet taidekumppanikseen ja
temppuili hänen kanssaan läpi koko eläintarhan, kunnes tämä
"metsänriista" herätti korkean aatelispiirin huomiota. Luonnollisesti
näiden joukossa oli eräs ruununperillinenkin, -- pyöreäkartion huippu!
Nyt Olympia sai taas kauniisti laskeutua ales päin. -- Hän ei ollut
niitä ihmisiä, jotka osaavat kiivetä vaikka sileitä seiniä ylös. Oikea
rekordiberra tuosta nautintojen kultaisesta nuorisosta ylläpiti
Olympiaa kyllä vielä pidemmän aikaa ostaen hänelle väärentämättömiä
hohtokiviä ja ihanan pienen linnan; mies oli enemmän espanjalaista
alkuperää. Siinä linnassaan Olympia seurusteli saksalaisen prinssin
kanssa, joka jätti hänelle ystävyyden osoitteeksi sellaisen
muiston, että hänen täytyi maata puolen vuotta sairaalan
sukupuolitautiosastossa. -- Tavallinen seuraus oli se, että Olympia
rupesi siveelliseksi, haki ja sai paikan kotiopettajattarena
Beauvaisissa. Kahden kuukauden perästä antoi armollinen rouva hänelle
jalkapotkun ja armollinen herra matkarahat takasin Saksaan. Täällä
Olympia luisui kaikki asteet alas, mitä luisua saattaa, kunnes hän
saapui Goldscheiderin valkamaan. Tee nyt tästä tilinpäätös. Olympian
loistokkaasta retkeilystä on loppusaalis seuraava: joukko
keskinkertaisia valokuvia, tusina värjättyjä selluloossapalloja, kaksi
irtonaista hohtokiveä, kuppatauti ja armollisen herran perhekuva. Miksi
siis matkustaisit Pariisiin, miksi sinä kuljettaisit kauneutta,
nuoruutta ja voimaa yli maan rajan -- täällä sinä voit saavuttaa samat
tulokset, vai etkö luule?
Milada ajatteli: miksi minä teeskentelisin hänelle. Siksi hän sanoi
avomielisesti: mitä sinä neuvot minun tekemään? Jäisinkö tänne?
-- Katso ympärillesi, sanoi Horner. -- Opi näkemään! Opi tuntemaan! Opi
sielukkuutta tosiasioista! Sulata! Kokoa uutta!
-- Mutta Horner, tunnenhan minä kaikkea, mitä täällä tapahtuu.
-- Tunnet, -- räjähti Horner -- sinä et tunne mitään, et osaa
arvostella mitään. Haista paska! Raatoja sinä sormin kykenet
pitelemään, et muuta! Ota selvää seurausten syistä! Eroita tähdellinen
ja yleinen sivuseikoista ja vivahduksista! Mikä on sinussa ja
sinunlaisissa erikoista, mikä esiintyy joka tilaisuudessa, se pane
muistiisi! Elämän erikoisuudet, jotka ovat kuin punaiset suonet
valkoisella pohjalla, ne sinä löydät pian. Opi yhdistämään
jokapäiväisyyden ja tavallisuuden eri seikat, rakasta sitä, jota ehkä
nyt ylpeänä sivuutat! Mene puserra inhimillisyyttä lyijynharmaista
naamoista! Osoita minulle ihmiselämän salaisuudet, ennenkuin kerskailet
sen ymmärtämisellä!
-- Ymmärrän, -- sanoi Milada hitaasti -- minä tunnen vaistomaisesti
sen, minkä sinä sanoillasi tarkoitat. Sinulla on periaatteita,
suunnitelmia, niin. Mutta minä -- minä olen liian itsekäs, Horner,
kuului Miladan kiihkeä vastaus, minä en ole ollenkaan hyvä, niinkuin
sinä luulet, minä muistan vaan itseäni.
-- Pure hampaitasi yhteen, likkaseni! Joka luulee voivansa tutkia
aurinkoa, lentämällä suoraan sen sisään, se polttaa itsensä. Jos me
emme pääse pois omista sulatuselimistämme, silloin olisikin
itsetuntemustaito kovin helppo. Hanki itsellesi taiteellinen taito
katsella kaikkia etäisyydestä, ponnista voimiasi tutkiaksesi ulkonaisia
ilmiöitä; anna älysi tehdä opintomatkoja sen sijaan, että se nyt
tuloksetta omia sisäisiä ilmiöitäsi hautoo; älä joka päivä tarkasta
rahakassaasi kuin pikkuporvari; vaihda, anna sen luistaa, lainaa sitä
pois, osta ja myy! Kun lopulta palaat kotiin, tee tilinpäätös,
yliarvoja jää sinulle. Se on sinun persoonasi. Joka teko on
yksilöllisyytemme mittapuu. Elämämme selvittelemiseen ei tarvita mitään
hiushalkaisemistaitoa. Vaikka viisaustiede olisi kuinka hienostunutta,
vaikka se olisi kuinkakin monimutkaista, ei se voi antaa senkään vertaa
selitystä kuin sinun tahtosi pienin, kaikkein vähäpätöisin aineellinen
ilmiö. Mene, antaudu tositoimintaan, silloin on sinun pakko oppia
itseäsi arvostelemaan. Olenko minä sinut tyttö todella löytänyt ja
kiihottanut nousemaan, jotta sinusta tulisi vaan ranskalaisvintiön
huvittelun väline?!
Horner katsoi Miladan kasvoihin pistävine silmineen. -- Tässä sinun
pitää kestää taistelu. Tästä paikasta pitää sinun valloittaa mailma. --
Juo, tyhjennä ainoastaan se malja, jonka itsellesi olet valmistanut, et
kaipaa muuta. Sinun sielusi on kyllin rikas. Sinä olet kyllin oppinut
ajattelemaan, sinussa on rohkeutta ja uhkamielisyyttä, erikoisuutta ja
sielukkuutta. Rikas sinä olet. Ja kaiken tuon tahtoisit sinä mailmalla
tuhlata, jossa se hukkuu liikatarjontaan. Menisitkö ihmisten luo!
Toivoisit apua niiltä, joilla on kyllin, katso ympärillesi, järjestä
omaa joukkoasi! Tee ammattihaureuden kurjalistosta itsetietoinen
joukko! Kokoa ne järjestöihin, opeta ne taistelemaan etujensa puolesta!
Sitä varten olen sinua kehittänyt. Pitää toimia tyttö ennen kuin
itsensä voi maailmassa pelastaa, pitää pistää ja lyödä, pitää olla
rohkea, aina naurettavaisuuteen asti. Tunnetko sinä kertomuksen Don
Quichotesta? Sinun pitää se lukea. Hän on todella sankari, johon voi
uskoa. Kaikki muut ovat sitävastoin poropeukaloita, joiden elämä on
pantu asiapapereihin, joiden mukaan he puolustavat vaan omia etujaan.
-- Minä kerron sinulle jotain, tule lähemmäksi!
-- Porttolanaiset ovat viattoman hupakkomaiset kuin pienet tytöt.
-- Ne ovat kuin kuningattaret, jotka nukkuvat likavuoteilla.
-- Ne ovat todellisen äitiyden tunteen seuraajia, joiden täytyy
itkeä. --
-- Löytyy vähäpätöisen kaltaisia sanoja, joista tuntuu verenhalu. --
Löytyy riettaita sanoja, jotka eivät tuota sen enempää vahinkoa, kuin
kellojen kilinä ilmassa. Tieto on yksinään aatelisuuden merkki. --
Aateloi tiedollasi sinun mailmasi!
-- Käytä voimasi antamiseen! -- Missä paljo on annettu, siellä on myös
innostusta. -- Se on vanhaa viisautta! Sinä opit vielä kerran
rakastamaan, sen minä sanon, rakastat noita pirstoutuneita, pois
potkituita, kurjia olentoja. Ja ehkäpä tämä rakkaus on oleva se liekki,
joka polttaa vanhojen jumalien alttarin tuhaksi. -- Tällainen
uhrautuminen ei hukuta uhrautunutta. -- Kuule! Vaikka ihmisrakkauden
meri kuohuisi kuinka voimakkaasti ja valtaavana tahansa, niin on sen
sisin olemus sittenkin pieni lähteen silmä ropakossa ja sen
lähteensilmän nimi on itsekkyys.
* * * * *
Seuraavana harmaan hämäränä aamuna astui Milada salista puettuna
heleään pukuun, käherrettynä ja maalattuna... Se kiihtymys, joka
edellisenä päivänä oli tärisyttänyt koko talon, kiehui myös hänessä,
sillä myös hän oli elämänsä tien risteyksessä. Goldscheider oli myynyt
talonsa. Hän oli siitä jo kertonut vierailleen. Hän oli kulkenut
myöhään yöllä Miladan ohi ja hymyillen sanonut -- tee nyt varma päätös.
-- Rouva Goldscheider oli riidellyt kiihkeästi ja äänekkäästi Hornerin
kanssa ja ensi kerran koko käyntiajallaan ei Horner tullut saliin illan
kuluessa.
Paljon vieraita oli ollut salissa. Fanchon, Gisi, Dubbe olivat
hassutelleet aina mahdottomuuksiin saakka. Jotain luonnotonta
kiihtynyttä ja sairaalloista ilmeni heidän meluavassa ilossaan. Dubbe
kantoi herransa, erään pienen vaaleatukkaisen kreivin, kammariinsa ja
tämä karisti istuessaan sylissä kukkaronsa sisällön Dubben päälle. Bine
makasi mahallaan lattialla ja kokosi roskia...