-- Mene nukkumaan, senkin heilakka, -- tuiski Polifka kuin pyry, -- en
tahdo kuulla enää sanaakaan! --
Hän lykkäsi Miladan kyökin ovesta ulos, vielä hetken perästäpäin
räyhäten itsekseen tämän maailman menosta.
* * * * *
Muutamia päiviä tämän jälkeen astuessaan konttoristaan, tapasi rouva
Goldscheider Miladan, joka oli kykkysillään lattialla kuuraten lattoja.
-- Goldscheider tarkasti noita tummia soikeita kasvoja, jotka olivat
kiintyneet häneen.
-- Tällainen työ ei sovi sinulle, -- sanoi Goldscheider, jääden
seisomaan, -- meillä on sitä varten palvelijatar. --
-- Suokaa anteeksi, rouva, palvelijatar on tänään pesutuvassa
pesemässä, eikä minulla ollut muutakaan tehtävää.
-- Sinä olet äitisi näköinen, -- sanoi rouva äkkiä harkitsematta, --
ole viisaampi kuin äitisi. -- Miten vanha olet?
-- Kuudentoista, -- kuiskasi Milada.
-- Yhtä vanha kuin Alma Lucie, -- välähti Goldscheiderin aivoissa.
Lämmön heijastus väikkyi hänen kylmissä, harmaissa silmissään.
-- Rouva Polifka, -- huusi hän. Portinvahdin rouva tuli kiireesti.
-- Tämä tyttö ei saa enää tehdä karkeaa työtä. -- Minkänäköiset ovat
hänen kätensä! -- Missä hän nukkuu?
-- Pienessä kamarissa, teidän armonne, -- hm! -- Rottakama --
-- Onko meillä toinen huone vapaana? Tuo kapea Serafinen huoneen
vieressä, asuuko siellä kukaan?
-- Ei, mutta se tarvitaan joskus iltasin, muistutti portinvahdinrouva.
-- Mitä iltaan tulee, -- sanoi rouva terävästi tarkastaen Miladan
kasvoja. -- Todella hänellä olivat mustan Katharinen pelottomat silmät.
Goldscheider näki, että tuota tavaraa saattoi käyttää. Hän nyökäytti
päätään ja poistui.
-- Noh, neiti, minä onnittelen. Nyt olette saavuttanut menestystä, --
maklakoi Polifka ivallisesti. Äänessä kuului pieni kateuden lisäsävy.
Milada nojautui vaieten käsipuuhun, tähystäen eteensä.
-- Jos heräänkin yöllä ja havaitsen, että kaikki unikuvat ovat
hälvenneet, -- ajatteli hän apein mielin. -- -- Jono uusia mielikuvia
syntyi ja tuli kuin tanssien häntä vastaan. Hän näki huoneen, jossa oli
lukittuja kaappeja, kynttilöitä mielin määrin, kirjoja, sanomalehtiä,
vieraita, aina uusia, aina vaihtuvia, -- ainoastaan lomaa, ei työn
rasitusta,... rahaa, -- ja jotain sen johdosta, jotain sanomatonta,
suurta, valtaavaa. --
Mailma, toinen mailma, noitten muitten mailma. Kuin lankavyyhdissä
kerääntyivät hänen aivoissaan mielikuvat toinen toisensa ympäri... Hän
huokasi syvään, nosti päänsä, katsellen hämillään ympärilleen... Hänen
jalkojensa juurella oli harmaa, tomuinen rappukäytävä. Lattialla
erottuivat räikeästi sen likaiset latat niistä kiiltävän kosteista,
jotka hän äsken oli pessyt...
Vapisevat kätensä hän pisti vesiastiaan ja väänsi kuiviin rätit,
jatkaakseen työtänsä, -- huomaamatta, että portinvahdinrouva katseli
häntä päätään pudistaen.
-- Tuosta ei tule ikinä todellinen ilotyttö, -- tunsi tämä alkuperäinen
olento sielussaan.
Jokin hyvä taipumus oli johdattanut tämän lapsen noudattamaan sitä
viisasta terveyssääntöä, että syvien sielullisten täristysten
tapahtuessa on parasta ryhtyä täyttämään lähinnä olevaa välttämätöntä
tehtäväänsä.
Herätessään aamulla uudessa huoneessaan, löysi Milada sänkynsä vierestä
kirkkaan punasen hameen, valkoisen ohuen puseron punaisine viiruineen
ja punasen lettinauhan.
Moosmann oli huoneessa, auttaakseen häntä kampauksessa. Huudahtaen
ihastuksesta hän palmikoi Miladan paksun tummanruskean tukan ja kiersi
palmikot lujasti niskaan.
-- Noh kattoppas, kattoppas vaan, nyt varpusen poikaset tulevat syömään
sokeriherneitä. -- Saavat jotain katseltavakseen, kun sinut näkevät! --
Sydän hieman pamppailevana astui Milada Goldscheider'in konttoriin.
Tämä vilahti kerran Miladaan, sanoen: -- Odota! -- ja jatkoi
kirjotustaan.
Milada odotti kymmenen minuuttia. Sillä aikaa oli hänellä hyvä
tilaisuus tarkastaa itseään peilissä... Hyvin istuvat vaatteet tekivät
hänet kovin solakaksi. Hän oli siis pitkä... Hiukset olivat luonnosta
kiharat. Hienoissa aalloissa ne valuivat ohimoille, pukien noita
teräväpiirteisiä kasvoja harmaine, rauhallisine silmineen, joissa ei
kuvastunut nuoren mielen kaihoa. -- Syvä ja varova epäilyksen ilme
väikkyi niissä, kuin sellaisella henkilöllä, joka kulkee vaarallista
polkua, punniten henkensä pelastukseksi joka askeltaan.
Kymmenen minuuttia täytyi hänen odottaa. -- Hän ehti tarkastaa
Goldscheider'in kasvoja, joita hän ei vielä kertaakaan ollut näin
läheltä saanut katsella. -- Punasessa tukkalaitteessa siinsi hänellä
harmaita juovia. -- Hänen ihonsa oli rosoinen, teirenpilkkuja oli
nenänharjalla ja poskisyrjillä nenän kohdalla. -- Eriskummallinen
pehmeä piirre oli suunpielissä hänen kirjoittaessaan. --
Goldscheiderilla oli sinikivillä koristetut korvahelyt, joissa
riippuivat kultaiset nupit. Hän kirjotti kovin tarkkaavana, liikuttaen
huuliaan ja naputtaen herkeämättä vasemman käden pikkusormella pöytään.
-- Äkkiä hän puhdisti kynänsä. -- -- Tule tänne, -- sanoi hän,
tarkastaen tyttöä. Sitten hän nyökäytti päätään.
-- Minä otan sinut saliini. Sinä olet Kathariinan lapsi. Äidistäsi oli
minulla suuri hyöty täällä. -- Vaatteet, jotka annan sinulle, saat
lahjaksi. -- Se merkitsee, minä pyhin pois velkasi, jahka lopetan
toimeni -- tässä liikkeessä. -- Minulle sinä vaan olet velkaa -- et
muille. -- Ymmärrätkö? --
-- Kyllä, armollinen rouva.
-- Olet palvellut täällä neljä vuotta palkatta. Vaatteet ovat siis
palkkasi. -- -- Pääasia on, että kun minä poistun talosta, et ole
kelleen nappia velkaa. Voit mennä vapaasti, minne haluat...
Allekirjoita! -- Goldscheider lykkäsi Miladalle kirjoitetun
paperiarkin.
Milada otti sen käteensä ja rupesi sitä lukemaan.
Hämmästyneenä, mutta vaieten katseli Goldscheider häntä. -- Nuori tyttö
nyökäytti päätään ja kirjoitti jäykin, tottumattomin käsin nimensä
paperiin. Rouva taittoi paperin hitaasti laskoksiin.
-- Elä järkevästi ja sinun käy hyvin. Olet syntynyt ja kasvanut täällä,
tunnet tämänlaisen elämän. Se etu on sinulla muitten ensikertalaisten
rinnalla. Olet nähnyt ja kuullut kyllin. Järjestä elämäsi sen
mukaan. -- -- Ihminen ei saa hukkua, hänen ei tarvitse kuolla
rapakkoon. -- Jos kokoat rahaa ja pääset täältä pois, -- on mailma
oleva sinulle avoinna.
Rouva Goldscheider vaikeni. -- Hän oli puhunut enemmän, kuin mitä hän
oli aikonut. -- Hän oli puhunut omia havaintojaan, nyt hän ihmetteli
omaa varomattomuuttaan. -- Hän oli puhunut näin, muistellen sitä
hiljaista, puhdasta Dresdenin katua, Goethe-katua, jolla hänen oma
tyttärensä asui haaveillen yhdessä-oloa äitinsä kanssa.
Kaikki tämä yhtyi selittämättömään, tuntemattomaan edesvastuun
tunteeseen, joka hetkeksi sai Goldscheiderin unohtamaan omaa jyrkkää
itsevaltiusoikeuttaan.
-- Toivon toimivani Teidän mieliksenne, armollinen rouva, -- vastasi
Milada, suudellen Goldscheider'in kurottunutta kättä.
-- Jää huoneeseesi odottamaan. Iltapäivällä Sucher vie sinut
viinitarjoiluunsa. Siellä saat oppia kohtelemaan vieraita. Juomarahoja
ei sinun tarvitse siellä ansaita, -- ymmärrätkö? -- Sano Sucherille,
että minä olen niin käskenyt. -- Kuuden viikon kuluttua palaat tänne!
Hyvästi! --
Milada kuului nyt neitien joukkoon. -- Hänellä oli oma huoneensa
italiattaren vuokraamassa huoneustossa. Sinne hän sai viedä koko päivän
vieraita.
Illalla hän palveli kolmen muun tytön kanssa erikoishuoneissa. Hänen
tehtävänsä oli toimia niin, että vieraat joivat mahdollisimman paljon
samppanjaa, josta hänelle tuli osinko. Sen kuitenkin Carlotan antamat
laskut veivät.
Ne kuusi viikkoa, jotka Miladan piti viettää viinitarjoilussa,
pitentyivät kuudeksi kuukaudeksi, sillä Miladalla oli ollut hyvä onni.
Hänen kohtalonsa olisi muodostunut vielä suotuisammaksi, jos ei paha
sattuma olisi sitä turmellut.
Muutamia viikkoja Milada oli vanhan aatelismiehen leikkinukkena. Tästä
hän ansaitsi ylimääräisesti viisisataa kruunua, mitkä tuo vanha herra
lahjoitti hänelle postisäästökassakirjan muodossa. Tämän jälkeen Milada
joutui korkeamman upseerin käsiin, kunnes lopulta eräs rikas
berliiniläinen pankinomistaja hänet anasti. Tämä oli kovin tyytyväinen
Miladaan, luvaten pitää hänet erikoisenaan kaupungissa olo-aikansa. --
Milada sai kaikkea, mitä hän halusi, vaatteita, kukkia, makeisia, pikku
lahjoja, -- smaragdi-rintaneulan. [Vihreä jalokivi. (Suom. huom.)] Sai
hän lupauksen saada hohtokivi-kaulakoristeen, jos vaan pysyisi kilttinä
loppuun asti. Yleensä pankinomistaja oleskeli kaikkina vapaa-aikoinaan
Miladan huoneessa, söi, mitä Carlotta vaan eteen asetti, joi ja maksoi
kalliimmat viinit, siten hankkien rakastetulleen kunnioitetun aseman.
-- Kaunis et ole, etkä myös ole roistomainen, mutta minä pidän sinusta
siksi, ett'et ole toisten kaltainen. Vanha heilakkani siellä kotona,
kiitoksia paljon, ett'en tarvitse tuota nähdä. -- Sinun luonasi,
hempukkani, virkistän itseäni hänen suloisten syleilyjensä jälkeen.
Hän näytti Miladalle Berliinissä asuvan lemmittynsä, paksun,
vaaleaverisen, komentavan näköisen naisen kuvan, joka kovin miellytti
Miladaa. -- Kun Milada sitten tarkasti itseään peilissä, ei hänestä tuo
helakanpunanen poskimaali sopinut kasvojen tummuuteen. Hän pyyhki siksi
maalin pois, mistä vaan saattoi. Yleensä hän huomasi, että täälläkin
olivat muut tytöt vilkkaammat ja meluavammat kuin hän koskaan voisi
olla.
Ne kyllä kehuivat jälestäpäin, että elämä oli "roskaa", että he vaan
pelasivat "kometiiaa" tässä elämässään, mutta Fritzin lystikkäät
kokkapuheet, -- Paulan säihkyvät silmät, kun upseereja tuli, heidän
molempien hehkuvat posket ja otsa eivät voineet olla vaan
näyttelemistä.
Carlotan viinitarjoilussa Milada teki ensi kerran havaintoja, jotka
jäähdyttivät hänen nuoren sielunsa jäisen viimaiseksi. Yhdellä ainoalla
selvällä katseella hän näki sen yhteiskuntaluokituksen, joka vallitsi
hänenkin vähäpätöisessä piirissään. Tarkalla vaistolla hän huomasi
luokka-eriäväisyyden koko kurjuuden, suvaitsevaisuuden ja nöyrtymisen
eri hienot ja monenlaiset vivahdukset, -- hän arvosteli omaa asemaansa
mailman katsantokannan mukaan, joka kuin ahnas tuuli ensi kerran häneen
iski, niinkuin tuli kiertää ja heiluttaa risua, ennenkuin se sen
hävittää.
Hyvin hienolla vaistolla vaikka arastellen viilsi hänen terävä
katseensa läpi ympäröiväin ihmisainesten tylsän massan, -- se eroitti
siitä valot ja varjot. Unessakävijän varmuudella hän kiipesi
ammattikuntansa eri arvoasteita ylös ja alas. Hänen tietään eivät
valaisseet auringon kirkkaat säteet, vaan keinotekoinen valaistus, joka
leyhytti sillä limaisella polulla, jota myöten hän liukui yhteiskunnan
kurimon kuiluun, kuunnellen siellä elämän alhaisimpia sykähdyksiä...
Järkevä hyvyys johtuu siitä, että ymmärtää elämän eri asteita. Carlotan
laitoksessa Milada saavutti tämän hyvyyden. -- Hän näki sen suuren
juovan, joka oli hänen, mustaan silkkiin puetun tarjoilijattaren ja
niiden tyttöjen välillä, jotka toimivat ruokajakohuoneessa. Niitä
lyötiin korvalle, jos ne uskalsivat sanoa jotain vastaan. Heidän täytyi
elämänsä pitimeksi kerjätä vierailta leivänjäännöksiä ja juoda heidän
ruokaryyppylaseistaan lopputilkan. --
Vielä suurempi oli luokka-eriäväisyys näitten "mustiin puettujen"
tarjoilijaneitien ja niitten vieraitten naisten välillä, jotka ilta
toisensa jälkeen tulivat yksityishuoneisiin. Ne olivat sorjia,
koristeilla pyntättyjä tyttöjä, jotka seurustelivat tuhlaavien miesten
kanssa, hymyillen liittoutuneitten tavoin Carlotalle ja tervehtien
aamuaurinkoa vielä samppanjapullojen ääressä.
Ne nauroivat ja melskasivat kaikkien seuraan kuuluvien miesten kanssa,
mutta elivät vaan yhden miehen -- rakastettuna.
Ne olivat kaikki päässeet varmoihin käsiin. -- Hyvin harvoin he
vaihtoivat rakastajoita. Carlotan luona oli muuten rakkauden
arvopaperien myyntihuone. Täällä hoidettiin huvittelevan suurmailman
rakkauden-luetteloa, täällä sen maksukanta tarkastettiin ja arvioitiin.
Kun yllämainittuja "suhteita" oli erikoishuoneissa, eivät
tarjoilijattaret uskaltaneet kutsumatta mennä sisään pöytiensä luo.
Miladakaan ei siis uskaltanut. Oli myös kielletty silloin herrojen
puhutteleminen, paperossien pyytäminen ja viinilasista hörppiminen.
-- Meitä ne eivät ole laisinkaan kauniimpia, -- muistutti jälestäpäin
Paula kateisena, -- ei ole puhettakaan siitä, että ne olisivat meitä
parempia, mutta niillä on hitonmoinen onni. --
Milada ei tyytynyt tuollaisiin selityksiin. Syy siihen eroon, joka oli
olemassa hänenlaistensa ja noitten neitien välillä, jotka käyttivät
ylhäisten rakastajoittensa sukunimeä omien ristimä- tahi
hyväilynimiensä jälestä, johtui kai syvemmistä syistä, laajempaa
selitystä kaipaavista olosuhteista, kuin miksi hänen pikkumaisen
kateellinen toverinsa tahtoi sen tehdä. Mutta mitkä syyt tuon
eroavaisuuden aiheuttivat, sitä ei Miladakaan olisi voinut sanoihin
pukea. Hän heitti siksi kaiken hautomisen, pääasiallisesti takertuen
ahnaasti joustavalla havaintokyvyllään tositapahtumiin. Muu oli hänelle
tällä haavaa vähä-arvoisempaa.
Miten halveksivasti esimerkiksi kohdeltiin niitä tyttöjä, jotka
puettuina köyhän hienosti, hiipivät viinitarjoiluun, silmiään räpyttäen
tottumattomina kirkkaaseen valaistukseen ja hämillään yrittivät
pelastua liika röyhkeydellä jonkun vapaan pöydän luo! Carlotta näytti
niille tuimana oven, sillä hän ei sietänyt niitä muulloin, kuin silloin
kun he toivat miehiä mukanaan.
"Herraslaakareiksi" niitä sanottiin katukielellä... Väliin usea niistä
nosti uhmaten hameensa, näyttäen väikkyvää silkkistä alushamettaan...
Nämät naiset olivat aivan rehelliset ja oikoset. Nälissään ne söivät
kaikkea, mitä saivat, olivat taipuvaisia, melkein tahdottomia
tarjoilijattarien käsissä, helliä ja kiitollisia niille miehille, jotka
antoivat heille rahaa...
Väliin tulivat italiattaren viinitarjoiluun ne "synkät naiset." Silloin
tarjoiluhuoneen valtasi hiljaisuus. Ne naiset olivat hunnuissa ja
puettuina tummiin pukuihin, tullen kaksin ja kolmin herroineen, jotka
olivat hyvin juhlallisen näköisiä ja ostivat viiniä vaan lasittain.
Carlotta selitti tytöille, että nämät olivat "säädyllisiä naisia." Hän
antaa piun paun tuollaisille naisille. Kun ne tulevat, niin kaikki
ihmisen ilo menee p... läpeen. Carlotta tekeytyi niille kovin makeaksi,
mutta varastohuoneessa hän jäärytteli heitä, vääntäen naamaansa. --
Pysyisivät kotonaan pesemässä lastensa rättejä, etteivät kävisi täällä
töllistelemässä kuin teatterissa. --
Miladaa nämä naiset miellyttivät. Ne kumartuivat toisiansa kohden
kuiskien, ja Milada huomasi, että nämät "säädylliset" olivat aina hyvin
vakavat, melkein surullisen näköisiä. Ne joivat vaan hiukan lasin
syrjästä, eivätkä nauraneet millekään pilapuheelle. Väliin Carlotta
istui heidän pöytänsä ääreen puhumaan vastoinkäymisistään ja
ruoka-aineitten kallistumisesta. Väliin sentään jokin herra kutsui
tytöt luokseen, tarjosi viiniä laskien vähän leikkiä. Mutta keskustelu
ei luistanut. Hyvännahkainen Paulakin, joka heti nosti hamettaan, kun
joku ehdotti lystiä, istui sellaisissa tapauksissa jäykkänä, paeten
ensi tilaisuudessa.
-- "Milloin menette nukkumaan?" -- jäljitteli Paula heidän selkänsä
takana, harmistuneena heidän kyselystään: -- "Mihin menette
kävelemään?" -- "Onko Teillä vanhemmat elossa?" -- Senkin viuruleuat!
Mitä tuollainen kysyminen hyödyttää?
Kun Milada kerran tarjoili, näki hän, miten eräs nainen osotti häntä,
sanoen: -- "Hyvä Jumala, miten tuokin raukka on nuori!" --
-- Mitä pahaa siinä on, -- ajatteli Milada. -- Sehän on minun ainoa
onneni, että olen nuori ja vasta taloon tullut. --
Muuan herra kutsui hänet sittemmin pöytänsä ääreen, nipisti häntä
poskeen, puhellen, että hänestä oli hauska nähdä, ett'ei Milada ollut
niin maalattu kuin muut.
-- Haluatteko viiniä? -- sanoi eräs naisista... Milada ei heti
huomannut kysymyksen koskevan itseään. -- Ensi kerran eläissään häntä
teititeltiin. -- Omituinen tunne jäykistytti hänet silloin. Naisääni
tuntui niin suloiselta, melkein pelokkaalta. Miksi nainen oli
peloissaan? --
-- Viiniä ne heilakat kyllä juovat, -- sanoi herra ryypätessään -- no,
haluatko?
-- Parempi olisi kääntää selkänsä -- ja sylästä se suustaan, -- huusi
Paula toiselta puolelta. -- Yleensä meillä on hyvä sylkemisen halu. --
Naiset katsahtivat toisiinsa.
Milada kuuli nimeänsä huudettavan sivuhuoneesta. Hän riensi kiireesti
sinne.
-- Tuo näyttää hyvin yksinkertaiselta, -- sanoi muuan nainen,
huokaillen hänen jälestään.
Paula kertoi tämän vahingoniloisella naurulla Miladalle. Sen erän
perästä Milada tuli entistään varovaisemmaksi, aina silmäten tutkivana
tarjoiluhuoneen yleisöä, ennenkuin astui sisään.
Ensimäisen siveyssaarnan kuuleminen ei tehnyt häneen edullista
vaikutusta.
Iltapäivällä saivat tytöt luvan lähteä kävelylle. He läksivät
tavallisesti Prater-seutuun, juoden siellä kahvia Meijerissä. He
katselivat seisahtelevia ajurivaunuja, hevosillaan ponnahtelevia
ratsastajoita, ohi piriseviä automobiileja, ja joka kerta kun näkivät
tutun, hyppäsi Paula pystyyn, taputtaen huomiota herättävästi käsiään.
Täällä Milada näki ensi kerran suurkaupungin hienoston elämän... Hän
istui kuin kuumeessa, katsellen tuota nauravaa ihmismerta, jossa
vaihdettiin tervehdyksiä, nyökäytellen päätä, tavattiin toisiaan ja
turistiin.
Konemaisesti hän kiersi lusikkaa kahvikupissaan, kuunnellen
hajamielisenä Paulan huudahduksia ja huomautuksia. Hänen aivoissaan
kihisi kysymyksiä, joihin hän ei keksinyt vastausta. -- Nuo ihmiset, --
keitä he olivat? -- Miten he elivät? -- Miksi ne aina nauroivat? -- He
eivät olleet maalattuja. Heidän ei tarvinnut paljastaa rintojaan, -- ei
viitata herroille eikä maklakoida. Ne istuivat tuossa tyynesti. Herrat
kumartavat heille syvään, mennen varovaisesti ja hitaasti heitä kohden.
-- Katsos, -- sanoi hän ihmetellen Paulalle, joka piti häntä
käsivarresta kiinni, -- herrat kävelevät varpaillaan noitten naisten
edessä.
Kerran kaksi kovin solakkaa, vaaleaa naista herätti hänen erityisen
huomionsa. Ne olivat näöltään sisarukset, puettuina valkoisiin
pitsipukuihin, täynnään hohtokiviä. Kun ne astuivat vaunuistaan,
ryntäsi koko lauma ratsastavia herroja heitä tervehtimään.
Kumartuneitten päitten ja kuiskeitten läpi he koettivat raivata
itselleen tietä istumapaikalleen.
-- Keitä nuo ovat, -- sanoi Milada painostunein mielin tuijottaen
heihin.
-- Nuo naiset ovat sellaisia, jotka pettävät miehiään. Siksi heillä on
hohtokiviä ja pitsipukuja, -- sanoi Paula halveksien.
-- Sinä elät kymmenen kertaa siivommin kuin he, -- ärähti kaunis
Fritzi, viinitarjoilun tähti. Fritzi oli ihmeen suloinen, vaalea
nainen, jolla oli säännölliset, hienot kasvonpiirteet. Kävelyretkillään
hän kiintyi pääasiallisesti pieniin lapsiin, nauraen ja tarttuen heidän
pikku kätösiinsä, kun he kulkivat ohi, yrittäen aina salaa herättää
heidän huomionsa.
Fritzillä oli itse kuudenvuotias lapsi kotona hoidettavana äidin luona.
Tätä lasta hän rakasti aina jumaloimishaluun asti, ja kaikki minkä hän
näki, sai hänet kaiholla muistamaan "Sissi-kissaansa"... Katso
tuollaista nättiä leninkiä! -- Sellainen pitää minun ommella
Sissilleni. -- -- Katsos, -- Miia! -- Leningissä on kuusi rimsua
hameessa ja kolme hihoissa. -- Kuule, Sissille minä laitan samallaisen
puvun, mutta taivaan sinisen värisestä kankaasta. --
Tähän aikaan tapahtui jotain, joka oli erittäin paikallaan äkkiä
kirkkaasti valaisemaan sitä epäselvyyttä, joka vielä vallitsi Miladan
havainnoissa ja epäilyksissä.
Tytöt saapuivat taas kerran kolmisin Meijeriin. Kun he ihmisillä
täyteen ahdetussa puistossa eivät löytäneet vapaata pöytää, istuivat he
samaan pöytään vanhan avioparin kanssa, joka suopeana nyökäytti heille
päätään suostumuksen merkiksi. Rouvalla oli ystävällinen, kellertävä
naama, jolla hän mustan pitsiröyhelöpäähineensä alta hymyillen ja
hyväntahtoisena katseli noitten kolmen kauniin tytön kasvoja.
Paula käänsi itseään sinne tänne, huoahtaen avomielisesti. -- Ei ole
yhtään upseeria taas täällä! -- Lopulta hän rupesi heittämään
silmäyksiä polkupyöräilijäjoukolle.
Kotvasen kuluttua vieressä istuvat vanhukset pistivät päänsä yhteen.
Sairaalloisella tarkkuudella tutki Milada vanhan rouvan hätääntyneitä
kasvonilmeitä, hänen urkkiessaan tyystin pöytänaapureitaan.
-- Kuule Fritzi, he puhuvat meistä, -- huomautti Milada hermostuneena
toverilleen, joka selaili pilalehteä.
Fritzin vaaleansiniset silmät vilahtivat kerran täydellä säihkyllään
vanhaan aviopariin. -- Anna heidän olla. -- Hän oli tällaisiin
selkkauksiin tottunut.
-- Mitä tuo rouva ajattelee meistä? -- Hän arvaa, että olemme
ilotyttöjä. -- Hyi, heidän seuraansa tahtoisin mieluimmin välttää, --
sitä rouva miettii, -- tämmöistä Milada jauhoi päässään. Herkeämättä
hänen ajatuksensa pakottivat häntä vilkaisemaan vanhan rouvan
liikkumattomiin kasvonpiirteisiin.
Samassa eräs poikamaisen nuori upseeri kulki pöydän ohi. Paula kääntyi
kuin sähköiskusta, huudahtaen upseerille, joka halukkaana katseli
tyttöjen pöytään päin:
-- Hei, hei, tuo poika olisi minun maatani. -- Vanha herra tuuppasi
tuolinsa taaksepäin, huutaen:
-- Vahtimestari! -- -- Vanha rouva jätti heti Meijerin. Suurin,
levottomin silmin, joissa välke värisi ja kipenöi, seurasi Milada
tapahtumaa.
-- Sellaisia pöllöjä, -- sanoi Paula.
-- Olisit pysynyt hiljaa, -- sihahti Milada vihoissaan. -- Miksi
herätit huomiota! --
Aivan odottamatta tuo tavallisesti hyvin järkevä Fritzikin puolusti
Paulaa. -- Miksi tulevat tänne ollenkaan, jos ei kaikki seura ole
heidän hienojen neniensä mukaan! -- vastasi hän ylenkatseellisesti,
jatkaen lehtien selailemista.
-- Senkin vanha katti tuo äijä, suuttui, kun en viitsinyt ruveta hänen
kanssaan tjangsaamaan -- huusi Paula niin kovaan, että puhe kuului
läheisiin pöytiin. Puoli nauru paisui siellä honotukseksi, olkapäitä
kohautettiin, osaksi käännyttiin vastenmielisyyden merkiksi selin. --
Nyt tapahtui jotain, joka oli Miladan mielestä kummallista. -- Fritzin
lukiessa ja Paulan käännyttyä selin ohikulkevia tarkastamaan, sai
Milada nähdä pää pystyssä kaikki ne halveksivat katseet, joita sinkoili
häntä kohden salaa ja julki joka taholta. Ensi kerran eläissään hän sai
itsetietoisena vilahtaa siihen kuiluun, joka erotti hänen mailmansa
toisesta mailmasta.
Uteliaita, kylmiä, julmia katsahduksia välähti yhä häneen. --
Liikkumattomana hän istui, ottaen ne vastaan -- kuin jotain, joka
hänelle kuului. --
-- He katselevat tännepäin ajatellen... tuo nuori on myös sellainen, --
hyi sentään. --
Sehän oli totta, -- ilotyttöjä he olivat kaikki kolme. -- -- Milada
kohotti päätään... Hän oli kasvanut Punatalossa!... Hänen täytyi palata
sinne... Herrat tuossa ympärillä tiesivät varsin hyvin, mitä se
merkitsi!... Ja naiset... Myös he sen tiesivät. He nauroivat
pilkallisesti... Tuossa muuan oli ihan kumartunut kokoon, tirkistellen
häneen päin. Miladalle oli aivan yhdentekevää, mitä he rupattivat.
Pää-asia oli, että hän itse oli terve ja nuori. Illalla häntä
rakastettiin. -- Kun herrat tulivat Carlotan huoneustoon, olivat he
hiljaa kuin hiiret, eivätkä uskaltaneet käpäläänsä kohottaa. Kaikki he
olivat kiimasta harmaat naamaltaan. -- -- Mutta vaikka Milada olisi
kuinkakin päätään vaivannut, yrittäen pelastua, niin hän ei päässyt
selvyyteen, ei päässyt katseita pakoon. Raskas, hirvittävä
yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Noista katseista, noista salaisista
kuiskeista, noista hyvin kuvaavista viittauksista ja hänen omien
levottomien mietteittensä synnyttämästä kiihkosta syntyi lohkare
lohkareelta se muuri, jonka takana elivät "toiset naiset", joilla oli
oma ylpeytensä, oma halveksumisvaltansa, oma onnensa, omat huolensa,
omat yhteiskuntalaitoksensa ja lainsäädöksensä, ijankaikkisesti Miladan
kaltaisilta naisilta suljetussa mailmassa.
Kun Milada vanhempana yritti luoda todellisen kuvan suhteestaan tuohon
"toisten naisten" maailmaan, -- ilmestyi äkkiä hänen mielikuvitukseensa
joukko ihmisnaamoja, jotka kuin tuona hetkenä Meijerissä katsoivat
häneen kovasydämisen näköisenä ja ilkkuvin silmin kuin velhoimalla
lamauttaen hänen vapaita liikkeitään.
Mutta silloin syntyi myös Miladan sielussa ensi kerran yksilöllisen
olemassa olon lain tietoisuus, joka oli riippumaton toisten tahdosta
voiden säilyttää oman ikuisen laatunsa kaikkein muitten ihmisten
itsekkäistä pyyteistä huolimatta. --
-- -- Puolen vuoden kuluttua jätti berliiniläinen pankinomistaja
kaupungin. Milada palasi Carlotan liikkeestä Punataloon.
Sateisen tammikuun iltana astui Rouva Goldscheider äkkiarvaamatta
Miladan luo tarttuen hänen käteensä ja tuupaten hänet Horner'in luo,
joka tapansa mukaan istui tulipesän ääressä.
-- Tässä on sinulle mies jotain, ett'et ihan nuku kynsiin... Tämä on
nuori. On Katinkan tytär. Sinähän tunsit äidin. Silloin me olimme
molemmat nuoremmat, -- ja tämä oli -- näin matala. --
Horner kohotti sairaankalpeat kasvonsa.
-- Katinkanko, -- heh! -- vai todella! -- Katinka oli vasta kissa. --
Ja tämä, mikä se on? -- Nuori on hän, -- kovin nuori. -- Horner pisti
pureksitun sikarinpätkänsä vasempaan suupieleensä... Häh, likka,
maistuuko tämä soppa sinulle? -- Rasvaista makkaraako se on? -- Horner
teki rivon liikkeen... Tarvitsetko viinaa voidaksesi sen sulattaa? --
Saamaan pitää, odota vaan! -- Horner veti Miladan aivan kiinni itseensä
kiertäen käsivartensa hänen lonkkiensa ympäri.
Milada tunsi parhaimmallakin hillitsemishalullaan heräävää
vastenmielisyyden tunnetta tuntiessaan tuon miehen pehmeitten lihavien
sormien pusertamista.
-- Jää, -- mutisi Horner, -- minulta saat viinaa, väkevää viinaa, joka
kaikki makkarat panee sietämään, puhdistaa sisälmyksistä niitten
jättämän liika -- rasvan! -- Sen hän kuiskasi ihan korvaan.
Aika ajottain hän pakotti Miladan juomaan siitä lasista, josta hän
alituiseen itsekin ryyppäsi.
Toiset tytöt tekivät julkista pilaa heistä huudahtaen äänekkäästi
heille purevia haukkumasanoja. Mutta Milada jäi Hornerin luo istumaan.
Jotain uutta, jotain harvinaisen kiihoittavaa oli noissa katkonaisissa
lauseissa, jotka Horner lausui yksitoikkoisella veltolla äänellä.
Hänen puheensa varovainen paino melkein herpautti hänet ruumiillisesti,
mutta samassa hän tunsi, kuinka hänen olosuhteiden jäykistyttämään
sieluunsa tuli jotain hempeää, jotain suloista.
-- Anna toisten nauraa, tanssia mellastaa. Pysy sinä tyynenä,
selkäranka suorana ja katsele heitä sivulta päin! -- Luuletko, että
hekään näyttävät toisille ankaraa, hikihelmejä nostattavaa elämäänsä?
-- Sellainen lapsellisuus olisi naurettava, tyttöseni! Ei kenenkään
elämä ole koskaan täydellistä. Jokainen meistä elää jakson jonkunlaisen
tuntemattoman kamppailevan aineksen sykähdyksiä, joiden perus on
kuolemattoman varmuuden jano... Pitää siis kohdistaa huomiokykynsä
ainekseen, eikä hetken aasimaiseen ilmiömuotoon... Ihminen voi alkaa
elämänsä keisarinnana ja kuitenkin vaipua portoksi... Ja portosta voit
kehittyä mailman valtiattare... Aina pitää pyrkiä eteenpäin jotain
päämaalia kohden. Kuka on sen muka pian saavuttanut? Kuka oli niin
täydellinen, ett'ei hänessä ollut kehittymisen varaa? Kuka tunsi, kuka
hallitsi kohtaloaan? Kuka johti toisten kohtaloita? -- Goethekö? --
Kristusko? -- Asia on kysymyksen alainen. -- Kuolemattomuus meissä on
toivonhalumme, -- se on se elämän sopusointuisuuteen pyrkivä toiminnan
aaltoileminen, joka meidän tekojamme aiheuttaa, se elämä joka tekona
meissä ilmenee, se vajoo takaisin alkuperäisyyteensä taasen palatakseen
uudelleen elämään. Sinä olet aina ollut olemassa, sinä tulet yhä
ilmestymään ilotyttö Phryne. Miksikä sinä kärsisit tämän olemassaolosi
muodosta, vaikkapa hieman eläisitkin sikamaisesti? Kyllä ikuisuuden
sopusoinnun laki rikkomisesi tasoittaa? -- Siis elä vaistojesi mukaan,
naura, remua, laula, ole epätoivoinen -- vaan älä usko, että tämä
elämäsi muoto on ainoa luontosi suuressa aallokossa. Tiedätkö, mikä on
sinulle tärkeintä? -- Tärkeintä on saapua päämaaliisi... Siis elä anna
luontosi luistaa, suo aineesi vaihtua, älä sitä estä liika suurella
arvokkuutesi tunteella.
Vähän välistä täytyi Miladan mennä vieraita palvelemaan tahi
tarjoilemaan -- Goldscheiderin tahi Olympian viitattua hänelle. Hän
hävisikin hetkeksi salista, mutta palasi aina kuitenkin konemaisesti
Hornerin luo kiduttaen sieluaan noitten outojen arvoitusten
selittämisellä, noitten sanojen tajuamisella, jotka jyskyttivät
yhteiskunnan jättiläismuuria vastaan kuin suuret jättiläisen viskaamat
kivet.
-- Vuosituhansia olet ollut olemassa, vuosituhansia sinä tulet elämään,
sillä välillä eläen aikasi aasimaista olemassa oloasi. Sinä olet osa
periaatetta, osa, joka arvaamattoman sattuman johdosta on viskattu
lantaläjään. Ota kohtalosi itsetietoisena tosi-asiana ja sinä olet
onnistuva. -- Puno juuresi syvälle siihen maaperään, josta olet
alkujasi, ime siitä voimaa ja mehua. Silloin saavutat selvän
päämaalisi.
Sontiainen esimerkiksi on järkevä eläin. -- Sillä on elämisen taito. Se
iloitsee oman kuorensa viheriästä loistosta, eikä välitä siitä, että se
haisee toisen olennon nenässä.
Oletko nähnyt oikeata sontiaista, -- jota sanotaan Skarabaeus
koprophagukseksi? -- Sinä onneton et ole nähnyt sellaista hyönteistä,
-- toisti Horner tulkiten Miladan vastausta ja opettaen. -- Sontiainen
on pieni sangen hauska koppakuoriainen. Se on kullanvihreän välkkyvä.
Se on itse asiassa loistokas eläin -- luonnontutkija nauttii kovin sen
väristä. Kun sen otat käteesi, silloin se laskee mustanruskeaa vettä
vihreänkultaisesta takapuolensa lävestä ja sinun uteliaaseen nenääsi
pistää sangen tuntuva löyhkä... Ymmärrätkö? -- Tämä on sontakasan
periaatteen aineellinen muoto.
Sontiainen sanoo, minä olen tällainen, rakkaat ystävät, he, he, siksi
että teillä on lantakasoja, mihin olette viskanneet kaikenlaista
mätänevää rikkaa ja moskaa. He, he, he, minä viihdyn siellä
erinomaisesti, lihon ja pullistun. -- ... Jos teidän nurkkapielenne
olisivat aina puhtaat, arvoisat kansalaiset, niin minunlaiseni ei
menestyisi. Minulla on vihreänsilkkiset alushousut, -- Horner kahmasi
Miladan hameen alta, -- minulla on kultanahkakengät ja koristeita
kaulassa ja rinnoilla. -- Yhteiskunnassamme on lantalättejä. -- Ne
olisivat terveydelle vaarallisia ilman minua... Katsokaa, mitenkä minä
heloitan siellä...
Asetu hetken miettien tapahtumain yläpuolelle, ja sinä saatat
periaatteesi voittoon. -- Miljooneja ilmiöitä vaivaantuu, kuluu, kiitää
hyödyttöminä ja liikanaisina eteenpäin kuin olemassa olon ulostukset.
-- Lantaa, lantaa, olemme me kaikki, me nautintohimojemme orjat. --
Syvämietteisenä tuijotti Horner tyhjennettyyn lasiinsa.
Sitten hän heilutti sitä.
-- Tuo hienoa sokeria, vettä ja kaksi sitruunapuolikasta, josta
siemenet ovat poisperatut. Minä sekotan itse, autan sinua. -- Sinä
pääset yhdestä tehtävästäsi vapaaksi. -- Voisit siksi miellyttää minua.
Totellen otti Milada tarjottimen ja teki työtä käskettyä...
-- Sus' sentään, Horner kulta, maksatteko minulle suotta eläkettä, --
huusi Olympia, joka ylpeili taloudenhoitajattarena avainkimppuineen ja
rahalaukkuineen.
-- Vanhuksille maksetaan aina eläkettä, -- vastasi Horner raa'asti.
Olympia mulahti häneen raivoissaan kulkien kohisten ohi.
Hyvillään oikoili Horner sääriään. -- He, he, elämässä on tilaisuus
sentään sanoa pieniä miellyttäviä pistopuheitakin.
Tuossa hän on kääntänyt yhden sontiaisen selälleen ja suutuksissaan se
koukeroi koipiaan niin vimmatusti... Ja tuo toinen sittiäinen?... Se
nuori? Se kömpi kaikin voimin kuuliaisena hänen ympärillään nostaen
tuntosarviaan ilmaan. -- Niin, niin, pikku kiihoitus teki hänelle
erittäin hyvää. Hänen Elisensä tiesi sen ja toimitti hänelle tällaista
huvia vähän perästä. Tytöt antautuivat hänelle; toiset siitä syystä,
että toivoivat saada häneltä perinnön, toiset siksi, että luulivat
hänen naivan heidät, vetäen heidät siten niskasta pois tästä rämeestä.
-- Siveellisiä syitä heillä oli aina. Mutta kun pari kertaa
rakastettuaan rakkaus tuli happamaksi, kaikessa jalomielisyydessään he
kiersivät ivallisina Hornerin ympärillä. Mutta se ei häneen koskenut.
Hänen oli sikamaisen hyvä olla ja sillä hyvä. Eikö hän sittenkään
kerran löydä tuosta ryöminästä ja hyörinästä pyhää sontiaista?7 Hän
nauroi ääneti itsekseen. Ennen hän teki tuhmuuksia... Nyt hän ei enää
sitäkään viitsinyt. Häntä huvittivat vaan ensikertalaisen tyhmän
suuttuneet kasvot, kun hän lykkäsi tämän pois sylistään, eikä tehnyt
kuuluisaa "housuntaskutemppua." Tulvana sai hän silloin kuulla
haukkumasanoja. Hänestä oli autuaallisen virkistävää kuulla noita
häijyyksiä ja poistua nauraen ilman mielenliikutusta, ilman sisäistä
taistelua, tuntematta tuota tavanmukaista välttämätöntä paritteluhalua.
Milada palasi ja Horner sekotti itse juomansa, -- puhuen laveasti ja
tarkkuudella. -- Sinun pitää valmistaa tällaista joka päivä. Sinun
tähtesi olen suututtanut Olympian. Minä en aio sille enää kiivetä. --
Ymmärrätkö minua?
Milada nyökäytti päätään.
-- Sinä näytät tunnerikkaalta tytöltä. -- Mikä on nimesi? --
Milada. -- Kuuluu kauniilta. -- Kuuluu väärentämättömältä. -- Kuinka
vanha olet? -- Seitsemäntoista vuoden vanha. --
Hornerilla oli eriskummallinen tapa puhua ihmisten kanssa. Hän istui
toiseen sivuttain, taivuttaen oikeaa pumpulilla täytettyä korvaansa
puhuteltua kohden, puhuen kuiskien lasimaisten silmämunien kiertyessä
levottomasti ja kiireesti, kun hän tarkasti muita huoneessa olijoita.
Vaikka Milada katseli häntä tarkkaan kirkkailla, harmailla silmillään,
ei hän voinut sittenkään saada Hornerin levotonta katsetta itseensä
kohdistumaan.
-- Tahtoisitko päästä täältä pois, -- puhui Horner sohlaten niellessään
sahtiansa. -- Mene! Sinulle ei ole parasta jäädä tänne. Mene ulos,
häviä ikuisiksi ajoiksi!
Milada pudisti vakavana päätään. -- Se ei käy laatuun, -- sanoi hän, --
olen armolliselle rouvalle satoja velkaa.
-- Mainiota, kerrassaan verratonta, -- purskahti Horner sanomaan, niin
että hänen sylkensä suitsui Miladan kurottuneille kasvoille. -- Aasi,
sylkäsi hän, -- sinä olet vapaa. Etkö sitä tiedä! Ei kukaan voi sinua
vangita... Ovet ovat tuossa auki... Käytävä on vapaa...
Ulkona on kaupunki yöhiljaisuudessaan. -- Tyhjäntoimittajat vaan
liikkuvat pääkadulla, hullutellen haudan partaalla. Mene, hälvene
heidän joukkoonsa. Kukaan ei sinua pidätä, kukaan ei sinua hae. Mikä
arvo sinulla on tuon ihmisen silmissä? -- Horner osotti Goldscheideria.
-- Sinä olet maksamaton lasku, et muuta. Tuossa on ovi, mene, sanon
minä! --
Niin kovin saattoi Horner vaikuttaa sanoillaan tuon tytön
sieluraukkaan, -- että tyttö nousi ja astui ovelle päin. Mutta samassa
hän näki Hornerin katseen, joka hitaasti kohdistui häneen, kutsuen
takaisin. Ahnaalla uteliaisuudella tarkasti Horner Miladaa, kuin näkisi
hän tämän ensi kerran.
-- Ihmeellistä, -- mutisi hän melkein peloissaan, -- muut kaikki ovat
nauraneet. Tuo ainoa tuossa, tuo ainoa meni. --
* * * * *
Tällä lailla syntyi toveruuden suhde Miladan ja Hornerin välillä.
Heidän ystävyytensä oli sellainen, ett'ei hengen mailmassa voinut
kuvitella merkillisempää ja harvinaisempaa.
Horner oli porvarillinen rappeutumisilmiö. Hänessä kyti siksi vihaa
kaikkia lakeja ja säädöksiä vastaan, yleensä koko yhteiskunnallista
järjestysperiaatetta vastaan. Tämä hänen taipumuksensa johtui
etupäässä ruumiillisista vajavaisuuksista. Hän inhosi "menestyksen
kukonaskeleita" sekä "tuota aasimaista hulluutta, että vaihtoi
taipumuksiansa ja työvoimiansa arvo-asemaan, virkoihin, maineekkuuteen
ja säätyihin."
-- He ovat musertaneet minut, -- sanoi hän Miladalle, -- ja hänen
pistävät silmäyksensä kaivertuivat tämän kasvoihin, -- ja miten he ovat
sen tehneet, -- erään luutnanttivinttiön avulla, joka sanoi inhoani
hevosen selässä istumista ja sapelin kalistamista vastaan --
pelkuruudeksi ja siksi asetti minut koulupoikien ja mailman silmissä
pilkan mestauslavalle kutsuen minut humpuukimestariksi. Ja herra
tirehtööri jatkoi alettua uraa kaikessa halpamaisessa siveysinnossaan,
sanoen erinäisiä halujeni tyydyttämiskeinoja ja olemassa oloani
välttämättömiä ruumiillisia sukupuoli-ärsytyksiä, joita en tahdo tässä
mainita, "sopimattomiksi sikamaisuuksiksi." Sellaisten miesten ansaan
olen vajonnut kuin sudenkitaan. Ja kyllin he ovat minut saaneet
vajoomaan lokaan aina kurkkuun asti... Siksi pysynkin siinä.
Kun Horner oli vuosien kuluessa menettänyt viimeiset arvonimensä ja
etunsa, jotka hänelle olivat olleet kimnaasin opettajana ja
yliopisto-kansalaisena, liittyi hän osaksi luonnollisista
taipumuksista, osaksi kostosta voittoisaa yhteiskuntaa vastaan, joka
antoi hänen aina tuntea valtaansa, "kaikkiin sairaaloisiin,
orjuutettuihin ja osattomiin" olentoihin, joiden joukossa hän saattoi
näytellä jotain rollia.
Horner kuului noihin lahjakkaisiin, mutta heikkoluontoisiin
yksilöihin, jotka voivat tyyntyä ja siveellisesti viihtyä ainoastaan
rappeutuneen mailman hermostuttavassa ilmapiirissä, -- sillä sen
rajalla loppuu yhteiskunnan vaatimusvalta. Tähän ilmapiiriin voi
ihminen tulla vapautuneena kaikesta sivistyksen vaatimasta
häveliäisyydestä, ennakkoluuloista ja säädyllisyydestä. Tämä on ihmisen
lainvastustamishalun, vaistoelämän ja sen tyydyttämisen ainoa
suojapaikka.
Horner ei voinut mukautua minkäänlaiseen yhteiskunta-elämään, -- ei
sellaiseenkaan, jonka muodostivat ammattihaureutta harjoittavat naiset
ja heidän käyttäjänsä. Mutta eräs seikka tässä elämän komeroissa
miellytti häntä, se oli se hävityksen hirvittävä temmellys, joka
kehkeymättä kaikkia täällä ruhjoi.
-- Pyyteitten pääleireiksi -- kutsui hän porttoloita. Siellä ei kukaan
voinut kohota, nousta yli toisten omaamatta ehdottoman rappeutumisen
itua.
Tämä ympäristö sopi hänen kostonhaluiselle luonteelleen.
Hän tunsi nämät olijot, -- heidän kohtalonsa nousut ja laskut, ne
sieluntäristykset, ne mielen kouristukset, sen hitaisen väsymisen, sen
henkisen toiminnan veltostumisen, joka päättyi kaiken itsensä
säälimisen loppumiseen, sen itsensä säälimisen, joka on alkuperäisin
itsensä säilyttämisvaiston ilme.
Hän tunsi sen kauhistuttavan inhon, jota nämät yhteiskunnan hylkäämät
olennot tunsivat omaa itseään kohtaan, hän kuuli ainoastaan miten nämät
onnettomat kuolevan sielunsa viimeisillä kouristuksilla kirosivat sitä,
että heidän ruumistaankin tämä elämä pala palalta mädännytti.
Siveellinen mailma oli siihen määrään jaksanut näitä ihmisiä kolhia,
että juuri he itse, jotka tiesivät olevansa ainoastaan tuon siveellisen
mailmanjärjestyksen tuottamia ilmiöitä, lopulta kuitenkin uskoivat
omaan syyllisyyteensä ja ammattinsa rikollisuuteen. Ja Horner tulkitsi
sen seikan, sanoen, että hyveen ja oikeudenmukaisuuden kiitettävä
intoilu oli todella aikaansaanut niin paljon, että se saattoi oman
yhteiskunnan uhreja kehittää niin pitkälle, että ne pitivät itsensä
halveksimista ja itsensä turmelemista yhteiskunnallisena
velvollisuutenaan.
Kaikkien heidän täytyi siis sortua!
Ja paljon sortuneita oli Horner nähnyt. Hän oli nähnyt tyttöjä, joilla
oli suuremmoinen ja kiihkeä luonne, tyttöjä joilla oli toimiva
lahjakkaisuus ja ponteva tahdonvoima, jotka pyydystettyjen kärpästen
lailla potkivat siinä myrkyllisessä liima-aineessa, johon olivat
joutuneet. Hän oli nähnyt tyttöjä, jotka vielä nautinnon loassa olivat
naisellisen kainoja, -- mutta kaikki -- niin vahvat kuin heikot
joutuivat täällä häviöön, heidän täytyi armotta syöstä perikatoon.
Kaikki, mitä saattoi elämäksi sanoa, täytyi täällä mädätä ja kuolla.
Oi elämää, tätä elämää, jota hän niin sammumatta vihasi ja kuitenkin
ahnaana ja kyllästymättä ajoi takaa.
Elämä, tuo voittoisa, aina uudistuva, aina kaikkea masentava valtiatar,
jossa ei ole halpamaisuuden eikä virheellisyyden täplää, joka hallitsee
niin korkealla yli meidän jokapäiväisen hyörinämme, -- ett'ei kenenkään
viha eikä rakkaus voi häntä häiritä, tämä keisarillinen hallitsijatar
kärsi täällä porttolan piilopaikassa lyöntejä lyöntien jälkeen, tappion
tappion perästä. Kuin valkoisen hohtavalla liekillä poltettiin elämän
pyhimmässä uhripalveluksessa viimeinen inhimillisyyden jäännös sen
temppelin papittareista. Ja sill'aikaa toisten hyveekkyydellä
viskattiin heidän ylitsensä tuhkaa ja hiekkaa. Oi, ikuisti hedelmätöntä
hävitystä! -- Oi, sinä siveyden Saharan hieta-aavikko, sinä
ammattihaureus! Osoittakaa minulle, onko olemassa olossanne
laillisuutta, sopusointua, matemaatillista järjestystä ja
edistyksellistä uudistusta! -- Minä sanon sinulle, hyvä neiti, kaikki
on kuohuntaa, määräämätöntä arvoitusta, ja säännöttömyyttä. -- Minä
kiellän, kiellän kolmasti, että muka jalostuisimme, kohoisimme. --
Portto on paras luonnon kuva. Mitä me sanomme elämäksi, ei ole muuta,
kuin että imemme kuiviin luonnon rikasta, mehua pursuvaa, vaistomaista,
ylenpalttista ruumista, joka kaikkialla pyrkii sukua jatkamaan.
Viisaustiede on läpipääsemätöntä pensastoa, sen joka selvitteleminen on
puunhakkaajan taidetta. Kuin apinat niin ihmisetkin hyppelevät
pensastossa pureskellen kuivia pähkinöitä.
Tällä lailla puhui Horner. Ihmeellisintä hänessä oli kuitenkin se
seikka, että hän huolimatta kieltämättömästä rappeutumisestaan ja
viileydestään ja vellinvetelästä luonteen heikkoudestaan, kuitenkin
määräsi härkämäisellä, itaralla, kaikissa vivahduksissa esiinpistävällä
toimintahalulla. Hän oli sellainen kuin nuo lihavat, liikkumattomat
petokasvit, jotka tukehuttavat nesteellään niitten lehdille lentäneet
hyönteiset. Kun noitten petokasvienkin niin Hornerin ainoa luova halu
oli houkutella ihmisiä seuraansa voidakseen valaa ne ihan täyteen omia
periaatteitaan. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän vainusi sellaisia
ihmisiä, riippuen niistä kiinni sitkeällä, usein sopimattomalla
itsepäisyydellä joka kerta etsien kitkerämpänä ja pettyneempänä
uhriaan.
Kaikki halunsa sykähdykset oli hän koettanut purkaa nurjiin
mielikuvituksen lentoihin. Mutta hän etsi ihmistä, joka olisi voinut
aineellistuttaa ne kuohut, jotka uusina persoonallisuusilmiöinä
kangastivat hänen aivoissaan. -- -- Hän tahtoi valaa henkensä muihin
voidakseen näyttää vihasta räiskyvälle mailmalle, minkä voiman se oli
hylännyt, minkä neron se oli poisheittänyt.