Se on oikea korppisikiö -- sanoi hän Miladasta Olympialle -- se myy

minut ja pari muutakin kreuzeristä, sen minä sanon...

Hyvin vaikeasti ja hitaasti saattoi Miladan mielikuvitus vapautua

muistojen mailmasta. Vanha Punatalo, Janka ja entinen Katariina, joka

osasi miellyttävästi hymyillä ja hyväillä, jolla oli kummallisia

toiveita ja haaveellisia oikkuja, jonka kuohuva viha oli jotain suurta,

se kutistui nyt pieneksi. Se Katariina liikkui nyt laiskana ja

turvonneena, kutsuen itseään Carmeniksi, ajelehtien huoneesta

huoneeseen, haiskahtaen aina viinille, madellen nöyränä rouvan edessä

ja puolustaen kissamaisella itsepäisyydellä lämpöistä loukkoansa tässä

talossa.

Puolikasvaneessa tytössä, joka hyljättynä asui "rottakamarissa",

höllentyi vähitellen yhteen kuulumisen side tuohon naiseen ja se jäinen

viima, joka tunkeutui Katariinan sisimmästä, syöksi Miladan tuohon niin

lapselle outoon ainoastaan todellisuuden räikeyden valaisemaan

yksinäisyyteen.

Ja kuitenkin. Rakkauden siemenet ovat vahvat ja kestävät. Äiti -- jäi

lapselle kuitenkin lämpimäksi, ystävälliseksi sanaksi, jonka kaikuun

liittyi pienen laihan naisen kuva, joka punasin kopertunein käsin

peitti hänet unessa ja silitti hänen päätään.

Koko elämänsä ajan nukahtaessaan ja tuntiessaan patjojen lämpöisyyden

virkistävän väsyneitä raajojaan, tunsi Milada mielikuvituksessaan

kuvaamattoman ihanana tällaista äidinkäsien hyväilyä. Tämä tunne ei

koskaan päässyt hänen mieleensä levottomina päivän tunteina.

Eräänä yönä sai Katariina salissa kohtauksen. Hän tunsi kuin

hengityksensä olisi tahtonut seisahtua rinnassa hirveän

sydämentykytyksen ohella. Vatsaa ja jalkoja painosti lyijynraskas

jäykistyminen. Etsien ovea lasituijottavin silmin vaipui hän tuolinsa

viereen. Heti iskettiin häneen tarmokkaasti ja hän vietiin

huoneeseensa, -- johon seuraavana aamupäivänä ilmestyi rouva

Goldscheider tarkastaakseen häntä. Rouva julisti olevan paljon

edullisempaa, että Katariina ottaisi vähemmän raskaan paikan jonkun

pikkukaupungin tarjoilijaneitinä tai kassanhoitajana. Kyllä hän

toimittaisi hänelle sellaisen paikan. Katariina katseli Goldscheideria

ja hänen kalpeat huulensa vapisivat pelosta. -- Oliko hän laimiinlyönyt

jotain? -- Eikö hän kelpaa, kuin jokin muu? Miksi rouva Goldscheider

saattaa hänet sellaiseen häpeään?...

-- Miksi hän niin tarrasi kiinni tähän paikkaan, -- kysyi rouva, --

hänhän on ollut täällä jo kyllin kauan. -- Vai oliko hänen tytön takia

vaikea erota täältä? --

-- Ei ollenkaan tytön tähden, -- mutta hän oli niin kauan tottunut

tämän paikkakunnan elämään, tunsi kaikki. Ja totta tosiaan! -- Ei häntä

mikään vaivaa. -- Hänhän on ollut terve koko elämänsä ijän. --

Katariina pani kätensä puuskaan rallattaen.

-- Ehkä, sanoi Goldscheider välinpitämättömästi, -- ikuiseksi ei hän

kuitenkaan voi tänne jäädä. Liikkeemme kaipaa vaihtelua. Se on pääasia.

Sen sinä kai tiedät. --

-- Mutta miksi juuri minun täytyy muuttaa, -- mutisi Katariina tuntien

tappionsa syvyyden.

-- Minusta on yhdentekevää, -- vieraat kaipaavat vaihtelua täällä kuin

muualla. Toisessa paikassa miellytät taas. -- Uudessa paikassa

ansaitsee teikäläinen parhain rahaa. -- Nämät sanat sanottuaan poistui

Goldscheider huoneesta.

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli tohtori Lamberg taloon tutkiakseen

tarkasti Katariinaa. Katariina seisoi huoneessaan sojottaen sääriään

suu naurussa. Tohtori oli myös hyvällä päällä, löi häntä selkään sanoen

Katariinan elävän jälkeen hänen ja kahden kissan... Katariina suuteli

tohtorin molempia käsiä luullen uhkaavan vaaran olevan ohi... Siitä

huolimatta selitti tohtori Goldscheiderille, että Katariinalla oli

jotenkin ankara, vanha munuaistauti siihen kuuluvine sydänvikoineen,

neuvoen puolestaan rouvaa hommaamaan tuo paha -- pian talosta. -- Sehän

syö ja juo, jota Jumala ja minä lääkärinä estäisin, ja siten teillä on

aina odotettavissa ryöppyä... Pois vahingoittamasta...

Goldscheiderilla oli parempi otus ajossa. Hänelle tämä neuvo oli kovin

tervetullut, sillä luonnollisesti Katariinan viehätysvoima oli aikojen

kuluessa vähentynyt...

Talon tavan mukaan ilmoitti hän poismynsträtyille neideille, että

heidän oli pantava matkalaukkunsa kuntoon ja illalla lähdettävä

matkalle... Fritzerl lähetettiin Pilseniin, kaksi muuta neitiä joutui

Troppauhun. Katariinan oli mentävä Braunauhin.

Hänelle julisti Goldscheider suurella huolenpidolla hankkineen sopivan

paikan. Siellä on ameriikkalainen kapakka ainoastaan sivilihenkilöitä

varten, joilta saa kyllin juomarahoja...

Siihen nyökäytti matkakaappuun ja pitkävartisiin saappaisiin puettu

mies, joka istui konttorissa odottamassa Katariinaa. Katse maahan

luotuna kuunteli Katariina. Hänen kasvonsa olivat turvoksissa ja

punasen poskimaalin alta näkyi keltainen turmeltunut kasvojen pinta.

Ennen niin solakanpyöreä oli muuttunut valkoisen rasvaiseksi.

Goldscheider sovitti kultasankaisia rillejään.

-- Tyttösi minä pidän täällä. Vapautan sinut siitä surusta... Sinun

pitää saada lepoa, sanoi lääkäri... etkä saisi juopotella, muista

se!...

Katariina viittasi väsyneesti kädellään... Portinvahdinrouva haalasi

mustiksi maalattuja matkakirstuja huoneisiin. Olympia kulki lörpötellen

ja voitokkaana ympäri taloa istuutuen lopuksi Katariinan luo. Kun

Katariina viskasi alusvaatteita ja pukuja sekaisin matkakirstuun, sanoi

Olympia:

-- Seis, hajuvedet ja hiuskoristeet me pidämme. Katariinan suupielissä

oli kouristunut, masentunut, toivoton piirre. -- Hän ei salannut enää

kurjuuttaan. Hän ähkyi istuen usein.

-- Braunau, Braunau! Missä Herran nimessä se paikka lie, oikea

kalakylä! --

-- Minä olisin iloinen, jos saisin sellaisen paikan. Mutta minua ei se

laske ikinä irti, -- sanoi Olympia huonosti salatulla tyytyväisyydellä

heittäen toisen säärensä toisen yli.

Punasena ja unen pöppörössä pisti Gisi hämmästyneen naamansa ovesta

sisään. -- Jessus, onko se totta, että sinä lähdet lykkäämään? -- Sus

sentään! -- Hän astui lähemmäksi, -- katsoi Katariinaan sanoen

hyvännahkaisesti ja kiltisti. -- Sinä saat tästä lähtien istua kauniin

pöydän takana, missä on tekokukkavihkoja ja jolla tarjotaan samppanjaa.

Hei, se on fiiniä.

-- Mutta ei sitä ole Braunaussa, -- ilkkui Olympia. Katariina kuuli

tuskin mitä muut puhuivat; hän löi matkakirstun kannen pauhulla kiinni

istuen hajasäärin kannelle pullo suussa ja huusi:

-- Nyt ajetaan pyövelinrattailla! -- Mutta hänen naurunsa oli ruma,

jäykkä irvistys. Toiset hiipivät ilkeällä tunteella huoneesta.

Lähtöhetkeen asti Katariina nukkui sikeästi. Kello kymmenen illalla

herätti portinvahdinrouva hänet. Soittoa ja puhetta kuului jo salista.

Katariina koetti kääriytyneenä pitsishaaliin päästä huomaamatta

tulevien vieraitten ohi. Hän haki konttorista hattulippaansa ja

sateenvarjonsa. Ulkona sade virtasi tulvana. Käytävässä ei ollut

ristinsielua, jolle hän olisi voinut sanoa jäähyväiset... Ainoastaan

neljäntoista vuoden muistot ympäröivät häntä kuin nälkäiset, synkät,

rääkkyvät petolinnut.

Hän ei katsonut ympärilleen, hän ei puhunut sanaakaan... Portinvahdin

rouva vaan huusi:

-- Missä se tyttösi on? Milada! -- huusi hän kyökin ovesta ja kiiruhti

siitä takapihalle.

Kun hän palasi Miladan seurassa, kuului piiskan läimäys ja vaunut

läksivät liikkeelle.

-- Aivan kuin kissa -- ajatteli portinvahdin rouva päätään pudistaen

antaen Miladalle kömpelön suuttuneen töytäyksen ja sulkien oven.

Katariinan kohtalo päättyi arvaamattoman kiireesti. Yrittelevä

varietéen ja lauluiltojen toimeenpanija sekä kapakoitsija Markus

Schleicher huomasi pian, että se suurkaupungin ilmiö, jonka hän oli

kunnioitetuille vierailleen luvannut, ei toteuttanutkaan hänen

toiveitaan. Hän luovutti siksi Katariinan eräälle "yksityispiirille",

jossa tämän täytyi kolme kertaa viikossa antautua ala-arvoisimpien ja

kauheimpien paheitten palvelijaksi. -- -- Hän lohdutti Katariinaa

komppasanoilla.

-- Joka toinen päivä voit itseäsi hoitaa -- ja luovutti hänelle

piharakennuksessa pienen kolkan asunnoksi, jossa ei ollut edes

tulisijaa. -- Ruokaa Katariinan tuli ostaa omilla juomarahoilla.

-- Vaatteita hän ei tarvinnut esiintyessään, -- selitti hänelle piirin

omistaja.

Katariina teki tylsänä ja välinpitämättömänä kaikki, mitä häneltä

vaadittiin. Koko väliajan hän makasi vuoteellaan puettuna paikattuihin

rääsyihin, jolloin äreä päiväläisnainen häntä hoiti hankkien hänelle

välttämättömimpiä tarpeita. Kun nälkä pakoitti Katariinan erikoista

ansaitsemaan, puki hän itsensä hiipiäkseen ovien taa tahi riippuakseen

ikkunassa, sillä hän ei saanut mennä kadulle. Hänen terveytensä meni

alaspäin vielä pikemmin kuin hänen mielialansa. Hänen vatsansa ei

voinut enää sulattaa sitä kehnoa ruokaa, jota tuo akka hänelle hankki;

hän sai kovia hengenahdistuskohtauksia ja virkisti ravintoa kaipaavaa

ruumistaan alkohoolilla, jota hän nautti suurissa määrissä. Viiniä

hänellä ei enää ollut varaa lunastaa. Hänen täytyi tyytyä paloviinaan.

Vähän ajan kuluttua saapui isännälle valituksia. "Yksityispiiri" oli

joutunut epätoivoon.

-- Ei tällaisesta naisesta ole mihinkään. Se on aina täysi kuin sika...

-- Ajakaa hänet pois, -- sanoi muuan herra alakuloisena -- hän ei saa

aikaan minkäänlaista kiihoitusta. Seisoo vaan ja töllistää. Mies

vaatii, että nainen auttaa häntä parittelussa.

Schleicher meni raivossaan Katariinan "loukkoon", repi unen horroksessa

loikovan vuoteeltaan jotenkin selvällä huudolla:

-- Saatanan sika, laita luusi ylös?

Uhaten häntä "pampulla", käski hän Katariinan olemaan tästä lähtien

avuliaampi miehille ja tekemään tarkemmin tehtävänsä, muuten hän

pitäisi huolta, sanoi hän uhaten, ett'ei tippaakaan viinaa saisi liukua

hänen kurkkutorvestaan alas. -- Saa pitää kissanpäiviä, toisten pitää

kantaa kivihiiliä väliajoillaan. -- Haukkuen ja huutaen paiskasi hän

oven kiinni.

Katariina teki lujan päätöksen. Niinä kolmena viikon päivinä jolloin

hänen piti "esiintyä", ei hän juonut koko edelläpuolenpäivään viinaa.

Otti ainoastaan aika kulauksen ennen toimensa alkamista, josta hän

hetkeksi virkistyi ja voimistui, että saattoi puolipohmeloisella

itsetietoisuudella seurata limaisia tekoja ympärillään. Mutta kohtalon

kova koura iski täälläkin häneen. Eräänä iltana hän oli tehnyt liian

ankarasti tehtäväänsä. Alastomana, kynttilä kädessä hän kaatui

mieslauman keskelle -- haisevan oksennuksen valuessa hänen onnettoman

kaatuneen suusta valkoiselle karvamatolle, joka ylellisenä peitti tämän

nautintojen pesän lattiaa.

Schleicher piti sanansa. Hän löi Katariinaa pari kertaa tuntuvasti

päähän, sitoi hänen vähäiset vaateriekaleensa nyyttiin, antoi hänelle

matkapiletin ja kolikon käteen ja lähetti hänet eräänä yönä takaisin

pääkaupunkiin, josta hänet oli kolme kuukautta sitten pois ajettu. --

Kärsityn vahinkonsa korvaukseksi piti kapakoitsija suurimman osan

Katariinan vaatteista, jonka hän oli tuonut mukaansa Goldscheiderista.

Katariina saapui jälkikesänä pääkaupunkiin. Ansioaika oli kurjimpia...

Rääsyihin puettu möhkälemäinen, tiilikivenpunaiseksi maalattu nainen

lisäsi niitten joukkoa, joka laitakaupungin kaduilla tungetteli miesten

luo kerjäten nälkäisin silmin ja avosuin.

Paheitten surunäytelmä on aina samallainen. Niinkuin Katariina oli

kuvitellut nuoruutensa kukoistuksessa, niin kauheaksi muodostui hänen

kohtalonsa. Hänen ruumiinsa oli liian heikko, jotta hän olisi jaksanut

vaeltaa kapakasta kapakkaan väsymättä, kunnes saisi jonkun liittymään

seuraansa... Tällaiset prostitueeratut saavat maksunsa vain oluessa ja

leivässä. Ne vähäiset kreuzerit, mitkä saa miehiltä kerjäämällä, on

pakko antaa vuokraajamatamille, joka ahnaana niitä illalla vaatii

yösijasta.

Vanha, ilettävä laitakaupungin mamka kirosi pian sitä ruotulaista,

jonka piru oli hänelle toimittanut. Mutta hän ei voinut kieltää, että

Katariina, sinisen renkaan ympäröimine silmineen ja villinpunaisine

tukkineen oli vielä mukiin menevä, jos vähän ruokkoi sitä.

-- Kuluttaa se riiviö enemmän kenkiä, kuin mitä tienaa... sanoi hän

halveksuen.

Ämmä pani Katariinan nukkumaan epäilyttävän näköiseen vuoteeseen, joka

haisi huonolle saippualle ja pulverille. Hän antoi hänelle

paperiviuhkan käteen, ja pirskottaen hänen päähänsä halpahintaista

hajuvettä hankki hän hänelle yömiehiä, -- sotilaita, -- työläisiä --

puolikasvuisia poikia -- ja juopuneita kisällejä, joita muija

houkutteli salaperäisillä viittauksilla ylhäisestä naisesta, joka

tahtoi maistella vahvojen miesten herkkua, -- nainen antoi tietysti

ilmaiseksi, -- mutta muoriraiska tarvitsi vähän juomarahoja.

Yö yön sivuun, ja monet illat makasi Katariina vuoteellaan ahtain

hengityksin silmät ja kädet kouristuksissa odottaen -- miehiä.

Haiseva öljylamppu paloi kakluunin syrjällä ja rautasuupellien hehku

valui vaarallisena saippuanvärisille kasvoille, kun Katariina

rakastettavana kohousi vuoteellaan ja viinasta autuaana hymyili

sisäänastuvalle kaverille. Katariina muuttui yhä veltommaksi. Yhä

vaikeammaksi kävi muorille hänen ruokkomisensa ja vuoteen siivoominen

ostajia varten. Eräänä iltana eivät ämmän hurjimmatkaan kiroukset,

eivätkä lyönnit auttaneet, hän tuuppasi ja hakkasi nyrkillään tuota

makaavaa, hän valoi häntä vedellä ja rukoili, hän kaatoi hänen suuhunsa

viinaa ja löyhytti vimmatusti hänen päätään, jossa hampaat suussa

olivat erkaantumattomasti yhteen kiristyneet. Vaan mikään ei auttanut.

Katariina makasi tuossa liikkumattomana. Kauhea korahdus kuului vaan

tuon tuostakin rinnassa -- -- --.

Nyt rupesi akkaakin peloittamaan. Hän ulvoi ja rääkkyi kutsuen kokoon

naapurinsa vannoakseen jokaiselle, joka kuulla halusi, että hän oli

pitänyt "Katria" niinkuin omaa lastaan, ruikutti poliisille, joka hyvin

epäilevänä katseli koko tätä menoa, kysellen kuolevan papereita

saamatta minkäänlaista vastausta, ja lankesi vihdoin muka epätoivossaan

vaan samalla kevennetyin mielin polvilleen oven sulkeutuessa niitten

miesten perään, jotka raskain tömisevin askelin kantoivat Katariinan

paareilla pois. -- Katariina joutui kunnan sairaalaan Luisenkadulle.

Turhaan koetettiin ottaa hänen nimestään selvä, mutta kun vuorossa

oleva lääkäri sanoi taudin olevan parantumattoman ja sairaan lopun pian

tulevan, niin ei potilasta enää kiusattu utelemisilla ja kysymyksillä.

Enimmäkseen tiedottomana pyysi Katariina vähäsen selvittyään saada

juoda, vaan kun hoitajatar kaatoi hänen suuhunsa maitoa tahi

marjamehua, ähkyi hän vastustaen...

Muutamien päivien perästä tunsi hänet eräs tyttö, joka äskeisin oli

tuotu sairaalaan ja joka oli vähän aikaa elänyt Katariinan kanssa

Goldscheiderilla.

-- Hänellä on lapsi siellä, -- kertoi tyttö, -- se on piikana

Goldscheiderilla. Kyllä olet kaiken näköinen, Carmen. -- Kauhusta

vavahtaen kääntyi vielä nuori ja verevä olento pois tuosta turvonneesta

ruumiista, jolla oli siniset huulet ja jossa hengitys kävi

villinkorahtaen rinnassa.

Goldscheiderille lähetettiin sana. Ja jo seuraavana päivänä ilmestyi

rouva Polifka Miladan kera, joka kalpeana ja pyörällä päästä katseli

ympärilleen.

-- He ovat tulleet Punatalosta teitä katsomaan, -- huusi hoitajatar.

Katariina veti vaikeasti henkeään aukaisten hitaasti silmiään... Tulkaa

lähemmäksi, hän on nyt selvällä järjellä, -- selitti hoitajatar

viitaten molempia lähestymään.

-- Tässä me olemme, -- me tässä olemme, -- noh, etkö katso meihin, --

sanoi Polifka tuupaten Miladaa sairaan luo.

Katariina aukoi vähän suutaan kuiskaten kysyvästi,

-- Jan? --

Milada katsoi kalmankalpeisiin kasvoihin sormet harallaan peitteellä.

-- Oliko tuo äiti? -- Ei, se oli vaan neiti Carmen, -- ajatteli hän

kepeänkohteliaasti, -- minkä näköinen tuo on! Hirvittävä!

Portinvahdin rouva kehoitti. -- Sano hänelle jotain.

Miladan ajatukset pyörivät vimmatusti päässä... Punatalo. -- Jan-ka. --

Äiti. -- Oliko tuo tuossa -- hänen äitinsä? Yhä vaan heräsi hänessä

käsittämätön vieraksumisen tunne, joka voitti hirmun. Miladan kurkkua

kuristi pelko ja kauhu. Äiti kuoli tuossa, musta Katariina. Tämä oli

sairaala, tuossa oli rautasänkyjä, tuo ruumis ähkyi tuossa, äiti siinä

kuoli...

-- Äiti, -- kuiskasi Milada. Aivan hiljaa, salavihkaa, kaihonsa

vallassa, kauhusta jähmettyneenä kurottaen ruskettuneen työstä

kopertuneen kätensä yrittäen kajota noihin kouristuneisiin sormiin,

josta jäinen viima tunki hänen nuoreen vereensä. Hänen takanaan kuiski

Polifka innokkaasti hoitajattaren kanssa. Nyt lykkäsi Polifka tytön

syrjään kumartuakseen vuoteen yli.

-- Nyt se ei ole tunnoissaan. -- Sanon sen sille, jahka virkoo... Pian

se käy laatuun, -- Polifka istui sängyn laidalle. -- No, no! -- huusi

hän äänekkäästi, -- höristä vähän korviasi, -- no, no, no -- ethän sinä

vielä ole kuollut. Eikö sinua huvita nähdä punatalolaisia?... Vai

eikö... Sanokaa tuolle saatanan nahalle, että se saa viinaa, kyllä

korvaläpi aukee!

Katariina aukasi silmänsä katsoen ympärilleen.

-- He ovat Punatalosta, -- huusi hoitajatar laskien käsivartensa patjan

alle ja nostaen sairaan pystyyn.

-- Janka, kuiskasi kuoleva jälleen. --

-- Hulluttelee... muuta ei siis saa sen suusta ulos.

-- Siis Herran riemuun allekirjoita, että tyttösi täytyy jäädä

Punataloon. -- Allekirjoita, -- etkös kuule! -- Polifka laski paperin

hänen eteensä pistäen kynän käteen. -- Olisi pitänyt saada sana

varhemmin, sillä ei tuo nyt enää mitään ymmärrä -- mutisi Polifka

katsahtaen pelokkaana ympärilleen.

Katariinan silmissä välähti ymmärryksen pilke. -- Jan, -- ähkyi hän, --

ei, -- ei, -- se on pahasti tehty.

Hoitajatar pisti kynän hänen käteensä iskien siihen kourallaan. --

Allekirjoita, -- komensi hän, -- niin Janka on tyytyväinen.

Katariina teki vastarintaa, töyttäen paperin pois ja hoitajattaren

käsivarren, joka pusersi häntä lujasti.

-- Tulkaa tänne, -- kuusi hoitajatar, -- näyttäkää hänelle likka!

Polifka tuli lähemmäksi. -- Neiti Carmen, -- huusi tämä -- minä se

olen, Polifka, tietysti -- Polifka. -- Ja rakkaani, me tahtoisimme

pitää tytön luonamme...

-- Tytön -- kuiskasi Katariina -- tytön. -- Kepeä hymy valaisi hänen

kasvonsa, alttiina hän antoi kuljettaa sormensa allekirjoitukseen.

-- Menkää nyt pian pois, -- sanoi hoitajatar, -- tohtori tulee...

Liikkumattomana makasi Katariina.

Tuo äskeinen kummallinen ilme suun ympärillä, joka oli kuin hymy, oli

siinä vielä hänen kuolinhetkellään.

Hoitajatar löpisi käytävässä toisen hoitajattaren kanssa.

Oli keskiyö. -- Muut seitsemän potilasta makasivat vuoteellaan,

Katariina väänteli kuolintuskissaan... Hiki valui tahmeana hänen

otsallaan, ja kieli liikkui vaikeasti lausuen epäselviä, hulluja

sanoja... Ovia auottiin ja sulettiin, toisinaan kulki lääkäri huoneessa

vilahtaen kuolevan vuoteeseen käskien hommaavasti luokserientävälle

hoitajattarelle antaa kuolevalle maitoa. Välittämättä lääkärin

määräyksestä, livahti hoitajatar taas sopivalla hetkellä käytävään

jatkaakseen entistä lörpötystään... Kello yhdeltä saapui vahtimestari

kysyen:

-- Onko vuode numero XXV vapaa, tohtori Rössel lähetti kysymään. -- On

telefoneerattu, -- heti tuodaan uusi potilas. -- Pitäisihän hänen

tietää, että siinä on sairas. Kaiken maailman vaatii. Rössel painaa

päälle -- sanoen, että täällä pitäisi olla vuode vapaana. -- Minä

hoidan sairaita, te vaan istutte kansliassa, mutta te luulette

tuntevanne asiat paremmin kuin minä. -- Kuitenkin hoitajatar päätti

mennä sairasta katsomaan. Katariina rupesi jo silloin kylmenemään.

Kuoleman kamppailussa olivat hänen suunsa ja silmänsä jääneet

selkoselälleen kuin aaveella, mutta ruumis oli rauhallisen liikkumaton.

-- Riidellen ja pauhaten käärivät hoitajat ruumiin kankaaseen ja

kantoivat sen siihen huoneeseen, missä tohtori Rössel tarkasti

kuolleita. -- Hän käski panna vapaaksi jääneen vuoteen kuntoon, sillä

uusi tulokas oli ilmoitettu.

Katariina vietiin ruumishuoneeseen.

* * * * *

Sill'aikaa elettiin Goldscheiderilla hauskasti. Jälleen oli tänä

kautena toimittu loistavalla menestyksellä. Talossa oli koko joukko

nuoria, vereviä, siroja tyttöjä, täynnään elämän voimaa ja sukkeluutta.

-- Talossa kävi antelijaita herroja, jotka olivat innostuneita ja

iloisia, kellarista myötiin kalliita viinejä, salissa oli

hopeanhelähtävä ääninen hieno piano, jolla eräs musiikkiprofessori

soitti mestarillisesti. Hyvällä tuulella ja loistavien tulojen

sattuessa soitti hän ylimääräisesti vielä oikein "hyvää" klassillista

musiikkia, niinkuin hän itsekin ylpeänä väitti. -- Niin, nyt sai kuulla

soitettavan tässä likkapaikassa "Neidon rukousta" ja "Isolden

rakkaudenkuolemaa." Ja se oli jonkin arvoista se!

Kaksi kertaa viikossa kävi lääkäri talossa tarkastamassa tyttöjä.

Sairaat lähetettiin säälimättä heti pois. Ja vaikka herra tohtorinkin

naama joskus venyi pitkäksi, niin Goldscheider järkähtämättä vetosi

oikeuteensa saada lähettää sairaat vaikka minne huolimatta tohtorin

vakuuttamisesta, että sairaus oli viatonta laatua, joka paranisi

kotihoidolla. Jos tytöt paranivat sairaalassa, saivat he lähteä toisiin

taloihin, enimmäkseen maaseudulle, jonka kanssa Goldscheider teki

vilkasta vaihtokauppaa. Rouva ei koskaan ottanut taloonsa tyttöä, joka

oli ollut A II:ssa, joksi klinikan kuppatautiosastoa kutsuttiin.

Harvoin saattoi Goldscheider kuitenkin käyttää sellaisia tyttöjä, joita

hänelle lähetettiin tyttökauppiaitten välityksellä. Mutta tässä

"etsivä" herra Teobald Sucher ja hänen Carlottansa olivat erinomaisena

apuna. Carlotasta oli tullut Goldscheiderin nöyrin palvelija ja paras

neuvonantaja. Hänellä sekä "etsivällä" oli tavattoman laaja

tuttavapiiri, johon kuului kaikenlaisten silmänkääntäjäteatterien,

kapakoitten, näyttämöjen ja sekä julkisten että salaisten

huorapaikkojen omistajia. Näitten kanssa "etsivä" ja Carlotta kävivät

vilkasta ihmislihakauppaa nylkien lopuksi kuihtuneita ja

prostitutsioonin turmelemia olentoja. -- Carlotta haali niitä

Goldscheiderilta hommaten Punataloon vastalahjaksi nuoria tyttöjä,

jotka mielellään kävivät pikkuammattilaisten tanssiaisissa ja heidän

kahviloissaan. Hänen apulaisensa oli muuan pieni, hirvittävän ruma,

mutta kaikkeen käytettävissä oleva ompelijatar, Moosmann, jonka

Goldscheider oli kuljettanut mukanaan entisiltä yrityspaikoiltaan.

Luonnollisesti ei näitä tyttöjä, jotka tahdottiin houkutella ja

voittaa, voinut heti saada ammattiportoiksi. Mutta näitä raukkoja,

jotka pitkät päivät huonosta palkasta raatoivat eri aloilla kuin

koti-opettajattaret, seuranaiset, hattuompelijattaret, paremmat

puotineidit ja kassanhoitajattaret, sekä kehittymättömät työläisnaiset,

näitä rouva Goldscheider kutsui illaksi Punataloon jakaen heille osan

puhtaasta voitostaan... Carlotta suositteli myös sellaisia rouvia,

joitten miehet toimissaan olivat alituiseen matkoilla, mutta

Goldscheider hylkäsi poikkeuksitta tällaiset tarjoukset. -- Toisia,

yksinäisiä naisia, hän käytti mieluummin salissaan antaen niitten

maksaa virvoitusaineista vieraitten tapaan, mutta ne voittivat

sittenkin melkoisesti yrityksillään siellä. -- He eivät toki saaneet

saapua, milloin halusivat, vaan Goldscheider tilasi heidät erityisiä

tilaisuuksia varten, jolloin ei tarvinnut pelätä yllätystä. Siitä

huolimatta tuo viisas rouva kävi "etsivän" luona, joka ystävällisesti

antoi hänelle valmiita poliisintodistuksia tusinottain, joita saattoi

tarkastuksen tullen tarpeen mukaan näyttää.

Viimeisen varmin "tavarain" hankintakeino oli Goldscheider keksinyt,

jonka avulla hän saattoi hommata ilman vaaraa tyttöjä oppiinsa, jossa

hän ne kasvatti mielensä mukaan nyljettävikseen. Hän oli nimittäin

ruvennut ystävällisiin suhteisiin julkisten synnytyslaitosten,

sairaaloitten hoitajattarien ja vahtimestarien kanssa, joille hän

maksoi hyvät rahat ollakseen varma siitä, että nämät antoivat hänelle

viittauksia sopivan tilaisuuden sattuessa ihmislihan ostoon.

Synnytyslaitoksissa löytyi yllinkyllin "langenneita"

yhteiskunnallisesti sorrettuja olentoja, jotka olivat saaneet kokea

mitä kamalimpia kohtaloita. Näiden elämä oli yleisen mielipiteen mukaan

mennyttä ja pilalla, siksi he kuuntelivat ahnaasti ja onnenkaihoovina

niitä huolettoman olemassa olon kuvitteluja ja lupauksia, joita heille

ladeltiin. Hoitajattarien huulilta valuivat sanat kuin makea hunaja,

kuinka ihanaa olisi elää Punatalossa. Kuinka ihmeenhienolla ja

rauhallisella tavalla siellä päivät kuluivat! Kun tie oli raivattu,

ilmestyi rouva Goldscheider itse murskaten voimakkaalla kädellä kaiken

vastuksen, se on, hän hommasi aviottoman lapsen maalaisakan luo, joita

joka päivä kävi hänen luonaan ja selvää on, että useimmat tytöt olivat

iloiset päästessään painavimmasta taakastaan. Heille kaikille

oli äiteys ollut hirvittävä herääminen nautinnonriemuisasta

kepeänhuolettomasta vaistojen unelmasta. Siinä heitä makasi karkeilla

harmailla raideilla rautasängyissä tunti-opettajattareita, ja

palvelustyttöjä, työläisnaisia ja perhetyttäreitä, jotka olivat

maaseudulta tänne paenneet häpeissään. Siellä makasi kehittymättömiä,

neljäntoista ja kuudentoista vuotiaita kurjuuden lapsia, jotka

harmaankalpeina olivat iloissaan siitä, että heillä hetkeksi oli katto

pään päällä. Tällaisiin paikkoihin täytyi Miladan seurata armollista

rouvaa. Hän istui ajajan vieressä hoitaen sitä pienoista matkanyyttiä,

jonka valloitettu toi mukanaan. Vaunun sisustasta hän kuuli aluksi

itkua ja valitusta, johon Goldscheider vastasi ystävällisellä

tyyneydellä, niin että kun lopulta saavuttiin Carlotan luo tahi

Punataloon, säihkyivät jo tämän "eheän" tulokkaan silmät. Tämä

Goldscheiderin suora ja ohjelmallinen taipumus etsiä tavaransa

keskisäädystä, jossa naiset olivat vielä kunnon tytön ja porton

rajalla, löi hänen "saliinsa" erityisen leimansa ja hankki siihen

hauskoja erikoisilmiöitä, jotka herättivät mieseläjien piirissä

erityistä huomiota.

Goldscheiderin rakkaudenlaitoksessa ei tavannutkaan tavallisia

katunaisia.

Peloittavalla tarkoituksenmukaisuudella ryösti rouva

Goldscheider "tavaraansa" säädyllisistä piireistä, aina ollen

valmis iskemään siihen, missä ilmeni aukkoja tahi heikkouksia

yhteiskunta-järjestelmässä. Ja tosiaankin tapaa paljon heikkoja

"säädyllisten" joukossa.

Kun Punatalon omistaja ei voinut itse käyttää tätä rikasta

ihmislihavarastoaan, eikä edes Carlotta voinut kaikkea saada kaupaksi,

keksi hän keinon, jolla saattoi vielä ansaita ja tämä onnistui

mainiosti niinkuin tuon nerokkaan rouvan kaikki yritykset.

Hänen alotteestaan kehittyi laajapiirteinen tyttökauppa, jonka pian

koko Euroopan asianharrastavat tunsivat käyttäen sitä hyväkseen. Tämä

viimeinen keinottelu tuli siksi kultalähteeksi, josta johtui

Goldscheider'in äkkiä kasvava rikkaus. Tämän tyttökaupan avulla hän

saattoi järjestää Punatalon ylhäiseen harvinaiseen tapaan, joka aina

maksoi niin paljon, ett'ei sitä voinut sanoa "erittäin" tuottavaksi

kapitalistiseksi tulolähteeksi.

Mutta sen sijasta Goldscheider saattoi ylpeillä sillä, että Punatalon

vakituisten vieraitten lisäksi kuului siihen aatelisia, ulkomaalaisia,

mailmanmiehiä ja kuuluisia kirjailijoita, jotka pitivät hänen saliaan

erikoisuutena. Monet heistä antautuivat pitkiin keskusteluihin

Goldscheiderin kanssa kuunnellen harrastuksella käytännöllisen rouvan

selityksiä. Tähän aikaan suunnitteli Goldscheider suuria asioita, jotka

kutkuttivat hänen kunnianhimoaan. Hän tahtoi laajentaa talonsa

järjestääkseen pari yksityistä kokoussalintapaista huonetta, jossa

olisi kirjallisuutta ja biljaardipelipöytä. Lisäksi hänen piti perustaa

uudenaikainen kapakka, mutta paljon puuhaavalla rouvalla, jolla oli

liian monenlaisia tehtäviä, ei riittänyt enää aikaa. Huolimatta

yllämainituista uudistuksista olivat Punatalon asukkaat tyytyväiset.

Heidän keskuudessaan ei enää riidelty eikä valitettu. Rahaa liikkui,

hetken sai sitä käsitellä ja nauttia nuoruudestaan. Niinkauan kuin

tytöt olivat nuoret ja kauniit, terveet ja tuhlaavaiset, ympäröi

Goldscheider heitä kaikennäköisillä mukavuuksilla ja nautinnoilla.

Goldscheiderin viisain, hyödyllisin ja suurenmoisin menettelytapa oli

se, että hän ei koskaan pikkuseikoissa ja yksityistapauksissa käyttänyt

valtaansa uhriensa imemiseksi. Hän liittoutui suureen yhteiskunnallisen

vääryyden valtaan, joka mustana siipipiruna vainoi ihmiselämää. -- Sen

avulla hän vallitsi voitokkaana.

* * * * *

Tämän yllämainitun tapahtuessa kasvoi Milada, tuo pieni sisäkkö,

pitkäksi tytöksi. Hänen solakka ja norja vartalonsa olisi paremmin

päässyt näkyviin, jos eivät sitä olisi peittäneet ne epämukavat ja

mauttomat vaatteet, jotka Moosmann ompeli hänelle toisten vanhoista.

Paksut, tummanruskeat palmikkonsa, jotka suuresti erosivat äidin

hillitsemättömästä punasesta pörrötukasta, olivat sileänkiiltävinä

kierretyt suureksi kömpelöksi kiemuraksi takaraivoon. Mutta hänen

silmänsä elivät. Ne olivat tarkkaan säihkyvät kiinnittäen huomionsa

ympäröiviin ihmisiin ja tapahtumiin ihmeellisellä tietoisuudella, ollen

loistossaan sen väikkyvän autereen kaltaisia, jota aamuaurinko

koitollaan valaisee. Tyttö juoksi ylös ja ales portaissa, livahti ulos

ja sisään huoneissa, siivoi ja passasi, kuunteli juttuja muuttuen siksi

puhetorveksi, jonka kautta kulkivat ne salaisuudet, panettelut ja

pikkumaisen ilkeät juonet, jotka näyttelivät tässä yhteiselämässä

suurempaa osaa kuin muualla mailmassa, eivät suinkaan ylentääkseen

ihmisten sieluja. Tällä lailla Milada eli kuin pieni harmaa toukka,

jota kukaan ei huomannut, josta kukaan ei huolehtinut, kaikkien näitten

liitelevien, kirjavien naisperhosten keskuudessa.

Näppärästi ja kiireesti täytti hän palvelijan tehtävät salissa, pitäen

huolta vieraitten vaatimuksista jo etukäteen arvaten heidän halujaan ja

erityisiä mielitekojaan. Hän kähersi neitejä, auttoi heitä pukemisessa,

-- keitti kahvin, hoiti porsliiniastiat ja hopeakalut ja tiesi aina,

missä kukin esine oli tässä monisokkeloisessa talossa. Hän osasi

järjestää leipäkorit erityisen aistikkaalla tavalla, niin että ruoka

maistui kaikille. Hän tiesi sanalla sanoen kaikkea, mitä Punatalossa

tarvittiin. Ja tämä oli kaikkien mielestä luonnollista. Sentähden hänet

oli taloon pestattu. Kuka toki parhain havaitsi Miladan se oli

Goldscheider itse. Hän ei kertaakaan tervehtinyt tyttöä, ei kertaakaan

häntä kiittänyt, mutta ei hän silti laskenut tyttöä näkyvistään tässä

meluavassa, hyörivässä sekamelskassa. Goldscheider näki aina tytön. Ja

Miladan elämän kohtaloa varjosti tämän viekkaan rouvan yritteliäisyys.

Kun Milada siivoi huoneita, kuuli hän neitien puhuvan kummallisia

asioita yhdessä istuessaan lörpöttelemässä.

-- En voi kuvitellakaan, miten minun lopulta käy. Aina minä liuvun

alaspäin, -- toinen lisäsi, -- olkoon asiat niin tahi näin, roskakasaan

tässä ihminen joutuu. Hauskuuden jälestä tulee -- -- suru. -- Milada

ihmetteli kovin tuollaista puhetta. -- Heidän sanottiin olevan

onnelliset siksi, että asuivat Goldscheiderilla. -- Olihan rouvalla

tapana puhua aivan toisin tulokkaille. -- Sen ei tarvitse masennettuna

ja pennitönnä elää, joka minun talostani lähtee. Säästäkää ja olkaa

viekkaita! Siten edistytte. -- Uudelleen ja uudelleen Milada kuuli nuo

sanat, ja tarkistettuaan ne omien kovettavien havaintojensa valossa,

muodosti hän niistä perusperiaatteensa nuoren sekasotkuisen elämänsä

pääohjeeksi. Mutta tämän lisäksi hänen sieluunsa painui vahva vakaumus

siitä, että se, joka pääsee Punataloon, on jotain, ja että se, joka

täällä osaa rahaa kaapata, sille on mailma avoin. -- Ja niinkuin sielu

varttuu ja imee voimaa niistä katsantokannoista, joihin me sielumme

sisimmästä uskomme, niin korvasi Miladan ylpeä luotto Punataloon, sen

maineeseen ja merkitykseen sen yhteiskuntavarmuuden ja perhetunteen,

josta toisten lasten eri vivahtava luonteenlaatu kehittyy. Mutta

voimakas ja lahjakas oli se sielu, joka saattoi palvelustytön kurjasta

ja riittämättömästä ravinnosta saada voimaa ja lämpöä. Milada oli

ylpeänä vakuutettu siitä, että Punatalo, jossa hän oli syntynyt ja

kasvanut, oli laatuaan ensimäisiä. Ei missään ympäristössä, ei missään

muussa tään kaltaisessa liikkeessä, sen oli hän usein kuullut

vieraitten ja tyttö-asioitsijoitten sanovan, löytynyt niin kauniita ja

herttaisia tyttöjä, eikä niin mainiota vastaanottotapaa kuin

Punatalossa.

-- Kannattaa jo tulla tänne vaan rouvankin luo, -- sanoi kerran muuan

herra toiselle.

Goldscheider! Sillä nimellä oli kaunis kaiku täänlaisissa piireissä.

Usein tuli vieraita ja asioitsijoita ostamaan itselleen tyttöjä

Goldscheiderilta. Mitä hän tarjosi, se oli "virheetöntä." "Virheetöntä

ja onnekasta" -- huokasi Olympia. Mutta mitä se auttoi. Useimmat tytöt

joutuivat sittenkin "Excelsioriin" tahi "La belle Françaiseen" kuin

Musta Katariina, muutamien täytyi ryömiä mamma Zimmermann'in

kellarihuoneisiin. Tytöt muka elivät sikamaisesti, eivät osanneet

käsitellä rahojaan, haaskaten sitä kaikenlaisiin hassutuksiin. He

joivat, polttivat tupakkaa, löivät korttia, hankkivat koko kasan

kalliita vaatteita, jotka sitten saivat myödä polkuhinnasta. Ja Moosman

houkutteli ja narrasi heitä niitä ostamaan. Siten tuli heidän velkansa

yhä suuremmaksi, ja tie nousi pahemmin pystyyn. Miladan äiti oli myös

juopotellut ja tuhlannut. Mutta sitä Milada ei tekisi! -- Hän ei

tahtonut kuolla kurjuuteen. Hän tahtoi tulla järkeväksi ja eteväksi,

niin että kaikki Punatalossa, itse rouva Goldscheider saattaisivat

ylpeillä hänestä. Kun hän oikein mietti, -- niin hän huomasi, miten

Punatalosta voi päästä kunnialla. Tuossa oli Anka Balling, jonka nuori

kreivi Laurin vei mukanaan. Hän oli antanut Ankan kehittyä

tanssijattareksi. Nyt Anka tanssi puettuna hopeapukuihin satojen

sähkölamppujen valossa. Sanomalehdissä hänestä kirjoitettiin. Oi, jospa

Miladan kävisi niin onnellisesti! Tosiaan Anka oli kaunis, kun sitä

vastoin Milada oli ruma... Yöt päivät mietti pikku sisäpiika

tulevaisuuttaan, vaikka hänellä oli liika paljon työtä. Mutta hän piti

työn teosta. Toisesta tehtävästä toiseen sai hän siirtää yksinäisyyden

synnyttämiä mietiskelyjään. Hän ei jaksanut istua paikallaan. Aina

liikkeellä, se oli hänen luonteenominaisuutensa, poistaa paljon

epäjärjestystä, hihat käärittynä tarttua likaan ja asettaa jokainen

esine puhtaana ja kiiltävänä paikalleen, -- se tuotti hänelle

tyydytystä. Maata kuin neidit tuntikausia sängyssä silmät auki

tuijottaen kärpäsiin, jotka surisivat katossa, sitä hän ei käsittänyt.

Tosiaan neidit olivat "yöllä toimessa", silloin kun Milada nukkui -- se

väsyttää kai heitä noin, ajatteli hän. -- Kun minä itse joudun saliin,

käy minun samoin... Milada tiesi, että hän ehdottomasti joutuu sinne,

Goldscheider oli luvannut sen hänen äitinsä kuoltua, eikä Goldscheider

koskaan syönyt sanaansa. Miladan unelmat, hänen yrityksensä kuvitella

tulevaisuuttaan ja seurata tunteitaan ei ollut sama kuin muitten

lasten. Hänen toiveillaan ei ollut siipiä, ne olivat kiinnitetyt

ankaraan, oudon karkeaan todellisuuteen, eikä hänen mielikuvitukseensa

tullut muita kuvia kuin sen elämän tosiasiat, joka ympäröi häntä. Tämän

lapsen kokemukset perustuivat kurjuuden murjomiin, kuolleisiin ja

ruhjoutuneisiin ihmisilmiöihin, väsyneisiin ruumiisiin ja rääkättyihin

sieluihin, ne muodostivat sen aarreaitan, josta Milada loi

tulevaisuudenkuviaan. Että joukkojen halveksuminen uhkasi hänen nuorta

elämäänsä kuin riippuva vuorenmöhkäle, kerran hänet musertaakseen, jos

hän yrittäisi pelastua, sitä hän ei vielä aavistanut. Tuntematta vielä

tuota hirmuvaaraa, kehittyi Katariinan lapsesta nuori impi. Hän säästi

kitsaasti joka kreuzerin, lukitsi ne pieneen lippaaseen, iloitsi rahan

helinästä, ja hyväili, -- oi, hyvin usein, pari pientä hopeakolikkoa,

jotka välkkyivät likaisen kuparin seasta. -- Hän ei tahtonut sortua! --

Hän ei aikonut luisua, sairaana ja rääsyisenä mennä Zimmermann'in luo

tahi "Excelsioriin"! Siksi Milada rakasti rahaa. Se oli oleva hänen

tukensa. Selväpiirteinen kadun lapsi ei unelmissaan turhaan kiukutellut

elämänsä esteille. Se yritti käsittää niitten alkuperää ja keinoa,

millä ne voisi poistaa. Sitä miettiessään sulki hän kireästi suunsa,

huulet muuttuivat miettivän ohueiksi, ja silmien eloisaan säihkyyn

ilmeni punnitsevan varovaisuuden kiilto, joka vainuaa jo etäältä vaaraa

osatakseen sen ajoissa välttää. --

-- Rouva Polifka, -- kysyi Milada eräänä sunnuntai-iltapäivänä

molempien istuessa siivotussa kyökissä, koko talon ollessa vajonneena

unen hiljaisuuteen katu-elämänkin hiljettyä, -- rouva Polifka, millä te

sitten elätätte itsenne, kun kerran lähdette täältä pois? --

Portinvahdinrouva lensi pystyyn. -- Minä? -- Pois täältä? --

Ainaiseksiko? -- Oletko kuullut jotain?

-- En, vakuutti Milada, -- en sanaakaan. -- Mutta ikuisesti ette tänne

kai voi jäädä! -- Eikö totta? --

-- Ikävä minun olisikin aina oleskella täällä! Ukkoni toivoo saavansa

ovenvartijan paikan Eger'in rautatie-asemalla, missä hän nyt on

konevahti. -- Sen jälkeen, -- huokasi Polifka, -- olen minäkin rehkinyt

kyllin vieraan palveluksessa. --

-- Entäs sitten?

Polifka katsahti ihmetellen Miladaan.

-- Kun te kumpikaan ette jaksa enää palvella, -- selitti Milada, --

missä saatte "rauhassa" viettää vanhuutenne päiviä? -- Neljätoista

vuotinen tyttö näytti hyvin huolestuneelta lausuessaan nuo sanat, joita

neiti Olympia aina mielellään käytti.

Polifka vastasi. -- Me lähdemme vanhojen kotiin, ehk'emme sentään joudu

vaivastaloon, sillä me saatamme hieman maksaa. -- Jos sinä elät kunnon

tyttönä, saat tulla meitä tervehtimään kodin suureen puistoon.

Milada katseli suoraan eteensä... Puisto, -- toisti hän epäillen, --

oletteko aivan varma siitä, että vanhojen kodissa on puisto?

-- Luonnollisesti, -- esimerkiksi ukkoni täti on sellaisessa ja elää

aivan herroiksi. -- Hänellä on oma ikkuna-osuutensa. -- Niillä, joilla

on vara maksaa, on tietysti enimmän mukavuuksia. -- Ukkoni täti on

lisäksi huoneenvalvoja. Kaikki suutelevat häntä kädelle ja ovat hänelle

nöyriä. Kaikissa tapauksissa hän ansaitsee sillä ylimääräisesti. Ja

tietysti minäkin pääsen samaan paikkaan.

Polifka laski kätensä syliinsä kuvitellen vilkkuvin katsein

tulevaisuuttaan.

-- Pääseekö jokainen siihen kotiin? -- kysyi Milada.

-- Sepä vielä puuttuisi! -- Polifka oikasi selkänsä. -- Rahaa täytyy

olla ihmisellä, siksi sitä sanotaankin maksavien kodiksi ja soveliaan

hänen pitää olla, ennenkuin sinne pääsee. -- Ne ovat ensimmäiset

sääntöpykälät. -- Ja sitte hänen pitää olla maineeltaan puhdas, --

Polifka osoitti yläkerroksen salia. -- Tuollaiset hutsut joutuvat

vaivaistaloon. -- Polifka vaikeni, eikä Miladakaan puhunut mitään...

Äkkiä Milada löysi tien, jolle saattoi tästä ahtaasta kujasta

paeta. Hän näki mielikuvituksessaan itsensä suuressa puistossa

huvikävelyllä... Puisto oli laaja ja ilmaisa, täynnään tuuheita

kastanjapuita, joiden juurella oli lepopenkkejä ihan kuin

sotilassairaalan puistossa, jonka Milada näki aina vilahdukselta

rappu-ikkunasta. Pääsisikö kerran sellaiseen!

-- Silloin olisi kyllä vanha ja väsynyt eikä haluaisi enää mitään, ei

edes olla kauniimpi, hauskempi ja hienommin puettu kuin muut naiset.

Ehkä se ikkunaosuus oli sellainen, joka on neideillä tuolla ylhäällä.

Ehkä siellä on hienot valkoiset uutimet ja huoneessa on lämpöisessä

auringonvalossa siintävä vuode. Sellainen siis oli se "autuas elämän

loppu." Parempaa ei voinut edes neiti Olympia vaatia. Lapsi mietti ja

mietti uudelleen. Saattaisiko hän saavuttaa tuon päämaalin? Sovelias

piti olla. Miladahan oli kovin nöyrä. -- Entäs kun piti omistaa rahaa

-- Milada huokasi. -- Sitä tarvittiin joka alalla. Jos tahtoi "pysyä"

pinnalla, jos tahtoi alkaa hyvin ja autuaasti lopettaa, kaikkeen

tarvitsi rahaa. Siksi piti koota rahaa niinkauan kun ihminen oli nuori

ja terve ja hänellä oli mahdollisuuksia. --

Mutta maineeltaan puhdas! -- Oliko Milada maineeltaan puhdas? Mitä se

oikeastaan merkitsi? -- Milada tarkkasi joka tavuuta "mai-neel-taan

puh-das", vaan ei sitä sittenkään käsittänyt ja luopui huoaten

mietiskelyistään. Ennen maata menoaan samana iltana, syleili hän

hyväillen Polifkaa katsoen suurin harmain säihkyvin silminsä hänen

kasvoihinsa.

-- Polifka! -- Saanko minä tulla kanssanne sinne tätinne luo? Minä

tahtoisin mielelläni nähdä, miltä vanhojen koti näyttää. Pääsenkö? --

Ja uskaltamatta vastausta odottaa, livisti hän kasvot, otsa ja silmät

säkenöivän tunteensa vavahtamina.

-- Kas tuota likkaa, -- mutisi Polifka, vaipuen hyvitettynä

ystävällisiin mietteisiin.

* * * * *

Punatalossa asui nykyään kymmenen kaunista neitiä. Rouva Goldscheiderin

hallinto miellytti heitä kovin. He saivat runsaasti juomarahaa ja sen

lisäksi osingon sisäänpääsömaksuista, joista Goldscheider piti

huolellisesti kirjaa ja jota hän ei edes pidättänyt niiltä, jotka

läksivät talosta. Täytyi myöntää, että Punatalossa ei eletty likaisen

pikkumaisesti. Huviajoa, teatteri- ja sirkuspilettejä ei tarvinnut itse

maksaa. Tämä oli harvinaista muihin tällaisiin laitoksiin verraten.

Angela, eräs ihmeen kaunis seitsentoistavuotias italiatar, oli kahden

päivän oleskelun perästä jo karannut Zimmermann'ilta, jossa oli

pidätetty koko hänen irtaimistonsa. Hän kertoi hirmujuttuja tuosta

nurkkaliikkeestä. Aamiainen maksoi guldenin, aamukylpy, siivous,

kampaaminen ja käsien hoito kaksi guldenia. Laatikko, jossa oli

saippuaa, hajuvettä, puuteria ja poskimaalia, maksoi kaksikymmentä

guldenia j.n.e. Parempi oli sittenkin asua itsekseen.

-- Niin, -- huokasi toinen, -- yksin ansaitsee kyllä parhain, vaan ei

saa vuokrata huonetta. Ja jos sen saa, heti alkaa metsästys;

talonmiehen emäntä, taloudenhoitaja, poliisit, naapurit nuuskivat,

kunnes täytyy heti paeta ollen velvoitettu maksamaan ylimääräinen

vuokra ylössanomisajasta.

Lulu Wollner, solakka, mustatukkainen, haaveilevan madonnakatseinen

tyttö kertoi nauraen, että hänen täytyi kerran muuttaa kymmenen kertaa

kuukaudessa, syystä, että muuan evankeelinen pastori urkki häntä aina,

kiusasi ja manasi. Hän teki sen siitä syystä, niinkuin hän poliisille

selitti, "että hän voisi suojella tyttö-oppilaitaan, jotka kulkevat

kadulla koulusta." -- Sellaista se elämä on. -- Paras on päästä

kahvilaan kuin ystävättäreni Poldl. Tämän kävi Berlinissä mainiosti.

Hän oli muutamassa kapakassa yhden miehen käytettävänä, joka on hänen

lapselleen pannut 30,000 markkaa pankkiin. [Saksan markkaa, vastaa noin

37,500 Suomen markkaa. (Käänt. huom.)]

Angela kohotti käsiään taivasta kohden sanoen hassulla saksan kielellä.

-- Minä olen sitäkin koettanut. Kapakka-elämä ei ole pennin arvoista.

Vietävän poliisit eivät laske sielläkään rauhaan.

Kaikki olivat samaa mieltä. Poliisi oli heidän kintereillään kuin piru

ja pisti nenänsä joka soppeen... Jos joku kundi oli tytöille velkaa ja

pani toimeen lisäksi kohtauksen kadulla, niin poliisi iski heti

tyttöön, ja jos tämä puolusti itseään, niin otti poliisi hänet

käsikynkästä kiinni, vei kotiin ja kielsi enää kulkemasta kadulla. Jos

riitaantui vuokraajarouvan kanssa, niin tämä voitti joka asiassa, sillä

hän oli "etsivien" kanssa hyvissä väleissä, voidellen niitä sillä

rahalla, jonka oli tyttöjen selästä kiskonut ja niin edespäin. -- Ei!

Yksinolo ei ollut hääviä. Aina piti juosta ilmoittamassa itseään. Joka

hetki piti käydä komisariuksen kuulusteltavana; ja kuinka se sihtasi ja

kiusasi! Piti viedä hänelle lahjoja, -- mitä "kundeilta" irki sai,

kuten sormuksia, rannerenkaita ja puseroita. Sitte taas sai kuulla

kundien haukkumisia. Ei tiennyt, ketä piti kuulla. Kuka oli niin

onnellinen, että pääsi anteliaan ja vankan miehen turviin, joka ei

urkkinut ja tinkinyt, vaan vuokrasi tytölleen kamarin ja piti sen

lämpimänä. Se oli onnen myyrä se! -- Lulu kertoi välkkyvin silmin

eräästä nuoresta upseerista, jonka kanssa hän oli lysteillyt viime

vuonna Bruckissa. -- Asuin pienessä talossa aivan vihreitten

vainioitten reunassa. Siellä odotin häntä ikkunan ääressä joka ilta. --

Oh, se oli ihanaa! Sellainen kultapoika!

Angela nosti kätensä korkeuteen... Upseereita! -- Roskaa! -- Jumala

varjelkoon niistä! -- Minä en menisi upseerin kanssa noin paljosta

rahasta. Hän osoitti kymmenen sormeaan. -- Angela oli kotoisin Triestin

kaupungista. Neljäntoista vuotiaana oli hänet muuan viini-asioitsija

vietellyt pois kotoaan. Hän saapui sitten pääkaupunkiin, jossa

viettelijä hylkäsi hänet. Oltuaan lapsenpiikana ja piirustajien

mallina, täytyi hänen ruveta ilotytöksi yökahviloihin. Siellä hän tuli

tekemisiin upseerien kanssa ja säilytti siltä ajalta kauheat muistonsa.

Lopuksi hän joutui tingel-tangeli teatteriin, missä hän lauloi heikolla

kirkuvalla äänellään siveettömiä lauluja tehden sikamaisia liikkeitä.

Kun hän täällä kahden miehen käskystä narrasi kokemattomia vieraita

onnenpeliä pelaamaan, otti hänet Sucher kiinni, ja huolimatta hänen

viattomuusvakuutuksistaan pisti komsarius hänet neljäksitoista

päiväksi vankilaan. Kun hän pääsi sieltä pois, otti Carlotta hänet

jalomielisesti huostaansa. Tämän viekkaan italiattaren liikkeessä oli

vuosien kuluessa tapahtunut muutoksia. Huoneustoon oli lisätty muutamia

hienosti sisustettuja yksityishuoneita, salissa soitti soittokunta ja

tarjoiluhuoneen pöydällä oli mitä herkullisimpia ruokia. Kolme

maukkaasti mustaan silkkipukuun puettua neitiä tarjoili yleisessä

vierashuoneessa. Neljä muuta neitiä, joilla oli mitä eriskummallisimmat

hiuslaitteet ja komeimmat puvut passasi yksityishuoneissa, missä

tarjottiin pää-asiassa samppanjaa. -- Angela ei ollut erittäin fiksu

eikä vilkas. Mutta hän miellytti siksi, että hän laski vielä

luonnollisesti silmälautansa alas vetäytyen hiljaa ja naisellisesti

pois, kun jokin asia tuntui hänestä epämiellyttävältä. -- Hänellä oli

vielä toinenkin luonteenominaisuus joka ei lyönyt yhteen Carlotan

laskuihin. Ei rahalla eikä nälkää kiusaamisella saatu häntä menemään

upseerien kanssa. Kun häntä siihen pakoitettiin, niin hän pakeni itkien

johonkin talon kolkkaan ja näytti niin pelokkaalta ja villiltä, että

Carlotta ei surmikseen voinut häntä enää raastaa sieltä pois.

Muuan nuori, antelias porvaripoika innostui tuohon kauniiseen

avuttomaan tyttöön, joka oli noin kaino. Kun poika lisäksi kuului

liikkeen kunnioitusta nauttiviin vakituisiin vieraisiin, niin hän sai

muutamien perinpohjaisten samppanjajuominkien perästä viedä tytön

mukaansa. Carlotta suostui siihen sitä mieluummin, koska hän tiesi,

että Angela palaisi hyvinkin pian. Neljäntoista päiväisen retken

jälestä Berliinissä toi poika hänet takaisin Goldscheiderille, sillä

tyttö oli rukoillut hänen tekemään sen kieltäytyen itkien lähtemästä

Carlotan liikkeeseen.

Goldscheiderilla mieltyi Angela toveriensa tyyneen ja laiskan

kevytmieliseen elämäntapaan muistellen kauhulla muutamia elämänsä

entisiä tapahtumia. -- Ei joutua tekemisiin upseerien kanssa, -- ei

mitenkään, -- se oli hänen elämänkokemusten kautta saavutettu

pääpontensa.

Raha on heille kuin paloviina, -- sanoi Goldscheider Hornerille. --

Tytöt eivät ole koskaan niin vaikeat johtaa kuin silloin, jolloin

heillä on rahaa kädessä. He tuntevat olevansa voimakkaita silloin ja se

voimakkuus huumaa heidät.

-- Noh, sinä, -- ja sinun yöpöllösi Olympia, -- kaikissa tapauksissa

"Goldscheider -- viisausjumalattarena" ei ole hassu aate, -- te pidätte

kyllin huolta siitä, ett'ei raha jää tyttöjen käsiin.

-- He eivät voisi sitä käyttääkään. -- Minä en tahdo tehdä heistä

koiria, sillä koirilla on pitkät hampaat. Mutta nuo nuoret herrat

pelastajahommineen tekevät usein loistavia tuhmuuksia.

-- Sinun nylkemiseen perustuva ihmisrakkautesi on aina tehnyt minuun

syvän vaikutuksen. Sinä olet ensi olento, jossa havaitsen löytyvän

jonkinlaista tunteellista järkevyyttä...

-- Minä sanon sinulle Horner, että jos minä olisin päättänyt pitää tätä

liikettä koko elämäni, se on niinkauan kuin vain jaksaisin, niin voisin

siitä jotain tehdä, mutta nyt, -- annan sen romahtaa minun

poistuttuani.

Hornerin huulilla oli röyhkeä hymy. -- Sinä eläminesi, -- mitä sinä

vielä aiot toimia tuon nuoren tyttöihanuutesi kanssa, kun olet tämän

jättänyt, -- kysyi hän udellen.

Goldscheider hymähti hänelle huvitettuna. -- Siitä asti, kun et enää

juo, ovat kaikki pahat henget päässeet sinussa valloilleen, ja ne

lentävät aivoista kielellesi. Juovuksissa olit todella mukavampi.

-- Tiedän, pisti Horner, -- että sinä olet tunteellinen

juutalaisnainen, joka pitää siitä, että näkee toisten sydämet

musertuneina. Samalla sinä rakastat satakielenlaulua ja

alakertaromaaneja, missä kärsivä hyve lopulta saa palkkionsa ja pahe

sortuu. -- Tämä on kaikki sellaista, joka ei ollenkaan sovellu sinun

liikkeeseesi. -- Ehkä päälle päätteeksi olet uskonnollinen?

Goldscheider vainusi tuossa ivallisuudessa vanhan, aaveentapaisen

levottomuuden, joka aina heräsi Hornerissa, kun hän aavisti, että

jollain hänen läheisyydessään oli yhtä vahva tahto kuin hänellä.

-- Liikkeeni on eri asia, yksilöni on toinen, -- sanoi Goldscheider

nauraen, -- ja minä aion vielä nauttia elämästä.

-- Se olisi minun jo pitänyt aavistaa! -- Hän remusi ärtyneenä. Minun

ei olisi pitänyt kehoittaa sinua tähän. Olisi ollut paras jättää sinut

vanhojen vaatteitten narinkkaan. Juutalainen sinussa pistää lopulta

esiin, sinussa ei ole kreikkalaisuuden rehellisyyttä! -- Turhaa on

selittää sinulle! Juudan maa voittaa ja Taavetti vainajasi oli tietysti

oikeassa. Selvää on, että se joka on pureksinut Spinozan ja Fichten

filosofiaa, sen aivot ovat vääntyneet vinoon.

Goldscheider kahisti hetken paperiaan, antoi käskyn sisäänastuvalle

Olympialie, tarkasti erästä kirkkaansinistä kangasta, josta Moosmannin

piti ommella yönuttuja, -- merkkasi kynnellä muotilehdessä sen mallin,

jonka hän hyväksyi ja kääntyi uudelleen Hornerin puoleen, joka

lasimaisin silmin tuijotti eteensä.

-- Kiitän sinua Horner, että olen lopulta päässyt sanojesi perille.

Sinä olet sanonut minua aina itsekkääksi. En ole sitä uskonut, olen

luullut, että arvostelusi on ollut väärä. Olen kuitenkin mielestäni

uhrautunut kuin koira eläissäni, äiti-vainajalleni, siskoilleni,

isälleni -- koko sille joukkiolle, jota avustin kodissamme. Sitten

menin naimisiin, ja taas uhrauduin. Ensin sain palvella häijyä

anoppiani, -- sitten palvelin liikettä, lastani, -- ja muita

tuttaviani. Mieheni sairasti. Häntä ei ollut helppo hoitaa. Hän läheni

kuolemaa, ja minun piti aina olla iloisen näköinen... Se ei ollut

helppoa, Horner. -- Silloin pidin itseäni kovin hyvänä ja

epäitsekkäänä. -- Sinä ymmärsit minut kuitenkin, selostelit luonteeni.

-- Sanoit minua tunteellisen itsekkääksi. Nyt tiedän, että se on totta.

Minä olen hoitanut nuo kuolemaan asti, kaikki -- oman tunteeni

tyydytykseksi. Olen tehnyt heille hyvää, perinpohjin, vaan todellista

osaanottoa, sydämentuskaa, sääliä en ole heitä kohtaan tuntenut -- en

autuaasti nukkuvaa äitiänikään kohtaan. Ne olivat minulle kaikki

vieraita. Käsilläni tein heille työtä, palvelin heitä, mutta todellista

tunnetta tunnen vaan lastani ja itseäni kohtaan. Alma Luciaani varten

elän enää. En voi toisia rakastaa. -- Ja mitä olen koonnut, se kuuluu

lapselleni! -- Hän nousi seisomaan. -- Älä virnistele, Horner! Olet jo

aikoja sitten suuttunut minuun. -- Sinun oikeutesi, noiden oikeudet,

mitä ne minua hyödyttävät? Kun taistelen itseni puolesta, -- kestän

läpi rapakon.

-- Rakas Elise, -- että olet tähän joutunut, on kai minun ansioni; että

pääset pois, -- -- Horner hymyili myrkyllisenä.

-- Älä huolehdi, Horner. Kyllä minä autan itseni... Se on tapahtunut

kerran ennenkin, tuon toisen eläissä. -- Eikö totta?

-- Roisto, -- juutalainen, -- vastasi Horner tehden halveksivan

liikkeen.

-- Mahdollisesti! Meidän rotumme ei luota tulevaisuuteen. Se on kai

juutalaisuutta. Mutta meitä on myös usein petetty. -- Älä ihmettele,

Horner, jos me emme luota muuhun kuin itseemme. Me rakastamme itseämme

ja heimoamme! Muut ovat meidän vihollisiamme maailmassa! -- --

* * * * *

Ihmeellisen monimutkainen oli tämän kavalan rouvan elämän tie ollut,

ennenkuin se oli johtanut hänen nykyiseen korkeuteensa.

Lapsuutensa oli hän viettänyt toivottomimmassa kurjuudessa.

Laihaposkisesta, risaisesta juutalaislapsesta oli hän kehittynyt

täyteliääksi, rikastunteiseksi neidoksi, jonka rintaa miesten rakkauden

kaipuu ja lemmenunelmat saivat aaltoilemaan. Kellarikerroshuoneustossa,

johon kuului kaksi pientä huonetta eli hän äitinsä, isänsä, kuuden

siskonsa ja yhtä monen vuodevuokralaisen kanssa. Keuhkotautisen äidin

hoito, siskojen ruokkoominen ja koko muu taloudenpito lepäsi

kuudentoista vuotiaan Elisen hartioilla. Siksi nuoren kirjanoppineen ja

temppelikirjurin David Goldscheiderin ilmestyminen hänen siihen asti

niin valottomaan ja hivuttavaan elämäänsä, tuntui melkein ansiottomalta

onnelta, koska tämä puhutteli häntä lempein sanoin ja ystävällisellä

osanotolla. Goldscheider näytti Elisesta paremmalta ja jalompaa rotua

olevalta olennolta kuin ne miehet, jotka olivat ympäröineet häntä tähän

asti. Isä ja vuokralaiset, -- yleensä galizialaisia, -- makasivat

huoneessa pitkät päivät pesemättöminä ja huolimattomasti puettuina

olkisäkeillä ja puukirstuilla. He pureskelivat sipulia ja suolaista

leipää, rukoilivat laulavin äänin tahi viskelivät toisilleen

murrekielellä merkillisiä kysymyksiä, joihin toiset iskivät kuin

nälkäiset korpit lihanviipaleeseen. Ei kukaan noista terveistä

vahvoista miehistä tehnyt työtä. Kun talossa loppui viimeinen kreuzer,

silloin jokin nousi unisena ja harmistuneena vuoteeltaan kömpiäkseen

kellarinrappusia ylös. Kuin pöllö hän pudisti itseään katuvalossa

hiipiäkseen työansioon. Mieluimmin hän olisi kykkinyt toisten kanssa

odottaen päivät pääksytysten ihmettä. Tähän Joonas Chaim Küchen

perheeseen ilmestyi David Goldscheider oppineena, joka oli kuuluisa

Talmudin [Juutalainen piplia. (Käänt. huom.)] tuntija ja siksi erittäin

kunnioitettava vieras. Hän oli pieni ja vähäpätöisen näköinen mies,

jonka kasvojen väri oli kellahtava. Leuasta ohimoille ulottui harva,

vaalea parta. Hän ei ollut sitä lajia miesurosta, jota solakka,

vaaleatukkainen Elise oli hehkuen halannut. -- Hänen ajatuksiinsa tuli

useimmin ne hienot, korkeakasvuiset "uskottomat", jotka tulivat häntä

vastaan hänen kulkiessaan asioilla kaupungissa. Sellainen olisi hänelle

sopinut. Mutta köyhän juutalaistytön täytyi ottaa sen, ken sai. David

oli ensimäinen, joka soi hänen raatavalle elämälleen rakkauden

viehkeyden.

Varhain kehittynyt Elise käsitti Davidin sangen hyvin, -- hän antoi

hänen siksi tuntea mielihyvää ja rohkaisua. Häntä ilahdutti ja hänelle

tuotti erityisen kutittavaa tyydytystä se, että näki veren nousevan

David'in kasvoihin, kun nojasi ruumistaan hänen ruumistaan vastaan. --

Elise tarttui hänen kylmiin sormiinsa, jotka arastellen nypistelivät

hänen puseronsa pinnalla, ja sulki ne hyväillen omiin käsiinsä, --

kunnes lausui epävarmoja änkyttäviä sanoja, jotka hukkuivat

huokaukseen. Että David oli tytön mielestä jotain erityistä, kohoutuen

ympäristön miehien yli, johtui hänen paremmasta yhteiskunnallisesta

alkuperästään ja varmoista tuloistaan.

Davidin äidin, -- Judes Goldscheiderin, -- tunsi koko seutu. Hän oli

kehittänyt pienestä rihkamakaupastaan laajan ja hyvässä kunnossa olevan

vaatteenlainaus- ja myyntiliikkeen. Sen hän oli aikaansaanut

rautaisella uutteruudellaan ja sitkeällä kestävyydellään. Hän oli

roteva, kestävä ja kaikkiin oikeauskoisiin ennakkoluuloihin piintynyt

nainen, joka piti kotiväkeään tuimassa kurissa jumaloiden ainoaa

poikaansa, sydämensä surmaajaa. Että David ei kelvannut liikemieheksi,

sillä hän oli siksi liian hempeämielinen, liian herkkä ja liian

sivistynyt, se oli äidin ylpeyden ja murheen aihe.

-- Kun hän kerran tuo minulle miniän, sanoi Judes huoaten tuttavilleen,

-- niin se saa hänet ja valmiin liikkeen, -- siinä on edesvastuuta.

Vaikka tuo vanha rouva rakasti poikaansa ylenmäärin, ei hän kuitenkaan

sietänyt sitä, että poika olisi kuluttanut aikaansa laiskotellen. Kun

David saapui heikkona liikarasituksesta kolmenvuotisen koulunkäynnin

jälkeen Merene Row Wolf Schlojme Aschkenasyssa Pressburgissa, oli äiti

hommannut hänelle heti kirjurinpaikan, jonka vähäiset tulot helisivät

joka sunnuntai Davidin pitkän mustan takin taskuissa tehden mahtavan

vaikutuksen Kücheperheeseen. Küchet tunsivat itseään kovin

kunnioitettavan sillä, että tuollainen "varma" mies seurusteli heidän

kanssaan ja muutamien Kücheläisten harmaanruskeat silmät vääntyivät

alamaisina ylöspäin joka kerta, kun he tulivat äiti Goldscheideria

vastaan, joka tarkasti poikansa ystäviä jotensakin selvällä

halveksimisella. Elise oli kerran käynyt Goldscheiderilla ottamassa

vanhoja vaatteita lahjana siskoilleen. Hän oli suurin silmin

tirkistänyt tähän uuteen, hienoon, hiljaiseen mailmaan, jossa ei

kuulunut huokauksia, eikä näkynyt löytyvän surua, jota ei häirinnyt

sairaan vaikerrukset, eikä lasten rähinä, ja jossa ei haissut pistävä

sipulinhaju. Täällä oli ihanan kaunista! Raskaita tammihuonekaluja oli

täällä, ruskean sametin päällyksisiä tuoleja, hopeakynttiläjalkoja,

jotka olivat painavia, -- eivätkä onttoja, ja ennen kaikkea tuo

salaperäinen kultakangasuutimilla varustettu kirstukaappi, jossa

säilytettiin pyhähopeita ja Davidin kalliit kirjat.

Vanha rouva tarkasti Eliseä hetken ihmeellisen jäykin silmin. Sitten

hän sanoi: -- Tupanne on täynnään terveitä ihmisiä, eikä kukaan tee

työtä. Kahdesta kreuzerista, jotka itse ansaitset, on enemmän

siunausta, kuin kahdesta kerjätystä kultarahasta. Huomaa, että

onnelliset ovat ne kädet, jotka itse itseänsä elättävät... Ota

äidillesi tämä viini, heimolainen.

Se, minkä Davidin äiti lausui, se ei kaikunut kuuroille korville. --

Elise huomasi vihamielisen, melkein häijyn sävyn noissa sanoissa, mutta

vanhuksen voimakas, käytännöllinen luonne sopi hyvin hänen omaan

sisimpään sielunelämäänsä. Kun Elise palasi kotiin, näytti hänestä

kaikki siellä vielä synkemmältä, rumemmalta ja sietämättömältä. Äiti

ähkyi pitäen rinnoillaan pientä Jainkefia, joka aika aijottain parahti

vihaisena luopuen tyhjästä nännistä... Neljätoista vuotias pikku sisko

keitti jauhopuuroa pirstaten pikkuveljien kanssa, jotka pistivät

likaiset sormensa makeaan, tahmeaan ruokaan. Vieressä kykkivät miehet

lörpötellen ja pureskellen sipulia, kertoen juttuja tahi lauleskellen

heprealaisia lauluja.

Isä oli asemalla hakemassa vuokralaisia ja niille, jotka eivät

mahtuneet hänen luokseen parhaimmallakaan yhteen sullomisella, hommasi

hän halpoja korttereita samallaisiin yömajoihin, jota hänkin piti...

Sellaisesta opastuksesta pitivät kovin puolalaiset ja venäläiset

siirtolaiset ja sillä vähäsellä juomarahalla, minkä he maksoivat,

ylläpiti Chajm Küche perhettään. Tämä pieni liikkuva mies loistavine

silmineen ja ruskeanhopeaharmahtavine partoineen esiintyi mitä

innokkaimpana, kuunteli siirtolaisten kohtaloa, toiveita ja

suunnitelmia, antoi avuliaana neuvoja ja vihjauksia, ilmoitti

osoitteita luetellen hyväätekevien ihmisten nimiä, joilta saattoi

odottaa pientä lahjaa ja kutsui muitten korttelipaikkojen yövieraita

luokseen "pakinoimaan." Hänen suunsa ja säärensä liikkuivat alituiseen,

vaan hän ei kuitenkaan voinut päästä siihen, että olisi ottanut paikan

jonakin ammattilaisena. Kaikkein yksinkertaisimmatkin yritykset hankkia

hänelle tointa, jota hänen monet suojelijansa ja auttajansa olivat

koettaneet, menivät myttyyn, siksi että Chajm Küche oli saivarteluun

asti uskonnollisinnostunut noudattamaan säädettyjä lauantaipyhiä,

rukoushetkiä ja ravinto-tunteja ja kun hän kasvatti yövieraitaan ja

tuttaviaan samaan suuntaan, tehden heistä mitä alkuperäisimpiä

tyhjäntoimittajia, -- niin ei koko tuolle terveelle miessakille tullut

muu eteen kuin elää niistä lahjoista ja almuista, joita jotkut

hyväntekijät lähettivät tuonne kellarikerrokseen.

Kun David alkoi liittyä hyvin lämpimästi Küchen perheeseen, valaisi se

vähäsen tämän elämän synkkää puutetta. Seurustellessaan hänen kanssaan

saapui Elise äkkiä hienon, mielikuvituksellisen, ihanteellisen luonnon

alueelle, joissa heräsi hänelle tähän saakka tuntemattomia ja vieraita

aatteita ja kysymyksiä, yhtä kaukaisia hänelle ennen, kuin tähtitaivas.

David oli huoleton ja sopusuhtainen henkilö, joka ei ollut suuresti

kunnianhimoinen eikä halunnut mahdottomuuksia. Mitä hän toivoi, sen

hänen elämänsä hänelle soi. -- Siksi hän saattoi olla hyvä.

Kun Elise joskus valitti, puhuen elämänsä järkkymättömästä kurjuudesta,

kysyi David tyynesti: -- Onko se mahdollista? -- Kuinka voi olla noin

onneton? -- Miten noin voi elää? -- Tahi sitten hän otti kirjan

taskustaan alkaen lukea Eliselle jotain. -- Hän luki kertomuksen,

joissa vapaat, uljaat ihmiset tekivät sankaritöitä, tahi hän lausui

ihania runoja kuutamosta ja kukkientuoksusta, tahi hän syventyi

itämaalaiseen salaperäiseen viisaustieteeseen, joka suloisella

nautinnolla vaipuu toivottomuuden periaatteeseen. -- Silloin nousi puna

Elisenkin poskille, hänen kasvojensa ilme muuttui, niitten piirteet

muodostuivat pehmeimmiksi, lapsellisemmiksi ja lähentäen kasvojaan

Davidin kasvoja, niin että hänen hengityksensä sai Davidin vaalean

kiharan parran huojumaan, tunsi hän, kuinka miehen ruumis vapisi

tarttuessaan laihoin käsin hänen käteensä. -- Sellaisina hetkinä Elise

riemuitsi valtansa vaikutuksesta eikä enää hillinnyt hyvätunnettaan

unohtaen kurjuutensa. Mutta perheen tila yhä kurjistui kurjistumistaan.

Talossa puuttui usein sekä lapsilta että sairaalta äidiltä maitoa --

toiset söivät kuivaa leipää. -- Pulsterit myytiin -- sekä Chajmin

isältä peritty hopeakello. David ei voinut auttaa. Hänen äitinsä oli

lausunut ankarat sanat. Oikein arvosteltuaan, täytyi Davidin yhtyä

äitiinsä.

-- Kerjätty raha menee pohjattomaan taskuun, -- sanoi äiti.

David sanoi. -- Elise, eikö isäsi voisi palvella jossain liikkeessä?

Teidän taloudellinen asemanne olisi silloin paljon parempi. -- Ja

poistaaksensa sanainsa tuottaman katkeruuden, sanoi hän pikaisesti: --

Äiti lähettää teille makkaroita. -- Arkaillen lykkäsi hän syvästi

surullisen syliin käärön.

Lopulta tytön kurjuuden ja ympäristön toimettomuuden tähden masentunut

tahto nousi vastarintaan. Hän lykkäsi kirjan pois, jota David huoaten

selaili, ja sanoi.

-- Älä lue, David, tänään neuvottelemme. Sano äidillesi, että meidän ei

tarvitse enää kerjätä, emme häneltä emmekä keltään muulta. Meillä pitää

tapahtua muutos, -- Elise hengitti syvään -- muuten tapahtuu

onnettomuus.

Nyt tapahtuikin käänne Küche perheen elämässä.

Yhdellä iskulla nostatti tyttö ihmisympäristönsä tylsästä

toimettomuudestaan. Hänestä tuli heidän johtajansa ja valtiattarensa.

-- Hän käski. -- Hän jakoi kullekin tehtävän. -- Rytistävällä pakolla

hän ajoi ne työhön. -- Hän juoksi vielä kerran rukoillen ja pyytäen

armoa Chajmin suojelijoiden luona, ja sai nekin lupautumaan apuun,

jotka kyllästyneinä entisiin turhiin avustusyrityksiin, olivat

vetäytyneet kokonaan pois. Elise ei nimittäin enää pyytänyt rahaa tahi

vanhoja vaatteita, hän vaati työtä, työtä sekä miehille että kasvaville

siskoilleen. -- Kaikki entiset liike-yritykset otettiin taas puheeksi

uudella innolla. Kastanja-paistinuuni, joka oli maannut romukasassa

ruostumassa, pantiin kuntoon ja paistettujen kastanjoitten myynti

annettiin vanhimman pojan käsiin. [Ulkomailla on katukulmissa sellaisia

paistinuuneja, joista saa ostaa lämpöisiä paistetuita kastanjoita,

erästä lajia puupähkinää. (Suom. huom.)] Toiset ottivat hankkiakseen

palvelijoille aamiaista pariin parempaan liikkeeseen, kolmas

myöskenteli "vuodenajantabelleja" ja muistikirjoja, jotka olivat aikoja

sitten tomuttuneet kirstunpohjalla. -- Sairasta äitiä ja taloutta hoiti

Elisestä jälkimäinen sisko, -- Elise kulki talosta taloon, liikkeestä

liikkeeseen hakemassa työtä.

-- Rakas herra, meidän perheessämme osataan tehdä kaikkea, me jaamme

ilmoituslappuja, -- kannamme paketteja, -- kuljetamme laskuja,

kirjoitamme osoitteita, mitä vaan haluatte... Älkää meitä unohtako

tarpeen tullen. -- Me olemme työn puutteessa. -- Rahasta hän ei

välittänyt. -- Ei, ei, arvoisa herra, antakaa meille tointa! -- Hän

lausui uudelleen osoitteensa ja perheensä työpuutteen ja ihmiset

innostuivat tuntien sääliä tuota punatukkaista juutalaistyttöä kohtaan,

jonka suun ympärillä oli katkera, kova piirre. Hän pani liikkeelle

veljensä polkien lattiaa ja sihisten kuin kissa, jos joku pani vastaan.

Hän teki kotona istumisen ja laiskottelemisen heille sietämättömäksi,

hän karkoitti heidän velton saamattomuutensa pistävillä puheillaan. --

Mutta kun he illalla palasivat kotiin viskaten ansaitut rahansa

pöydälle, passasi hän heitä, nauroi heidän kanssaan kysellen

kiintyneenä mitä heille oli päivällä aina tapahtunut... Ja rahan hän

kokosi käteensä, jonka nyrkki ei turhan tähden auennut.

-- Hän tappaa minut, -- valitti sata kertaa päivässä vanha Chajm, sillä

hänelle Elise oli hommannut tiedonantajan paikan. -- Hän täytyi

oleskella pörssin edustalla merkaten rahakurssin kirjaansa juostakseen

sitten ostajien luo ilmoittamassa. Pohjaltaan tämä toimi sopi hänen

rauhattomalle luonteelleen, sillä hän vihasi kaikkea paikallaan oloa.

-- Mutta -- toimessa kului aikaa. Junat tulivat Kijeffista,

Warschausta, Tarnopolista tuoden Juutalaisia juutalaisten jälkeen,

sill'aikaa kuin Chajmin täytyi seisoa pörssin edustalla. Mutta Elise

rauhoitti häntä lempein sanoin ja makein ruuin.

-- Kun muut näkevät, että sinä teet työtä, tekevät he myös. Ja sitten

Elise kiitti sitä hyvää sipulikastiketta ja niitä kaakkuja, joita sen

kautta illalla tuli pöydälle. -- Ja voi miten maistuu hyvältä, kun

itsekin on hituisen sitä hommannut. -- Tällaisilla nikseillä houkutteli

hän poikia vireämmiksi... Sitten saadaan pala lihaa ja valkokalaa

öljyssä ja hyvää makeaa pyhäksi. Oikeita kortteja saatte pelataksenne.

-- Kun tulot paranivat, osti hän eräälle pojalle urheilulakin, jota

tämä kauan oli toivonut, toiselle hän osti lyhyen piipun, kolmannelle

vihreästä silkistä tehdyn laukun rukousriimejä varten. Hän herätti

tarpeita ja toiveita niissä, joiden aivot olivat epäkäytännöllisissä

turhuuksissa tyhjentyneet, opettaen heille ihmiselle välttämättömän

taidon tyytyä siihen, jota todella voi saavuttaa, vaikka se onkin

pientä.

Aina kilisi säästetty kolikko Elisen kovan työn tuskin kuitenkaan

turmelemissa käsissä. Hän ei tahtonut avuttomana ottaa vastaan

vastoinkäymisen päiviä. Eikä aikaakaan, niin suurin hätä hälveni

kellarikerroksesta. Siellä vallitsi pian kodikkuus, josta joka talon

asukas oli luovana osakkaana. Ihanteellinen ei elämä siellä ollut.

Hoidon puutteesta surkastui keuhkotautinen äiti yhä. Ei auringon pilke

päässyt paistamaan pienten olentojen kasvoihin heidän ryömiessään

lattialla, mutta heillä oli nyt leipää kyllin, saivat joskus makeata

maitoakin. Siten pehmenivät kapeat, teräväkulmaiset posket loistaen

siitä onnesta ja tyytyväisyydestä, jonka täysi vatsa synnyttää.

Sen sijasta että Elise ennen turhanpäiten haaveili Davidin kertomusta

kuullessaan tahi kirjoja lukiessaan, vaati hän tältä nyt opetusta

saksan kielessä, laskemisessa ja kirjanpidossa. Omaksi ikäväkseen

täytyi Davidin antaa myöden tälle itsepintaiselle tyttöselle. -- Siitä

on minulle kerran oleva hyöty, David. Kun kerran saa paikan, on

myöhäistä oppia, -- sanoi hän painavasti. Monet illat toisten syödessä

ja maiskutellessa viereisessä huoneessa, he istuivat valkoisen paperin

peittämän kirstun ääressä opiskellen äidin huokausten kuuluessa kun

tämä hengitti vaikeasti ontoilla keuhkoillaan. -- Elise ei ollut ahnas

eikä utelias oppilas, joka aineensa lukee hotkasemalla etsien uusia

aiheita. Hän koetti lukea vähän, mutta hyvin perinpohjin. Hän oli

kiusottavan tarkka ja mitä hän oppi, se ei koskaan unohtunut.

-- Tuon ja tuon ja tuon täytyy minun tietää, -- sanoi hän jakaen

jokapäiväisen oppiaineensa järkiperäisesti kuin muitakin

talousaskareitaan. -- Vähäsen pitää minun oppia kirjeitä kirjoittamaan,

-- sanoi hän, -- mutta etupäässä pitää osata laskea, hyvin tarkkaan

laskea.

Noitten molempien välillä oli salainen, lausumaton sopimus, vaikk'ei

David vielä ollut antanut sitovaa viittausta.

Usein, kun David tahtoi lopettaa hermostuneena ja ärtyneenä oppitunnin,

pidätti Elise häntä: -- David lasketaan vielä pari laskua, sitten

tunnen laskutavan. Sunnuntaina menemme sitten teatteriin. -- Mutta minä

maksan itse puolestani, -- lisäsi hän lujana.

Elise oli saanut suuren vallan Davidin yli ja niin tämän sydän oli

kiintynyt Eliseen, että hänen äitinsä huolimatta kaikista

estämisyrityksistään, lopulta oli voitettu. David ei pyytänyt mitään,

ei vaatinut mitään. Hän vaan ei syönyt enää, nukkui huonosti, heräsi

ihan hiestä märkänä, nukkuen päivän potien päänkivistystä.

Tohtori Robitschek pudisti päätään. -- Keksikää keino, Judes, -- sanoi

hän vakavana.

-- Rakas tohtori, -- vaikeroi Judes, -- minulla on vaan yksi poika,

mallikelpoinen nuorukainen ja noin hän lankee. -- Onko tyttö niin

korvaamaton? Jos minä tunnen Davidin oikein. --

Äiti-vanhus kohautti olkapäitään. -- Puhuuko poikani? Sanooko hän

jotain äidilleen? Minä tiedän, että tytön vanhemmat ovat kerjureita ja

tyhjäntoimittajajoukkoa. -- Hyvä tohtori, ruisjauhoista leivotaan vaan

mustaa leipää. Kuinka se sopii meidän perheeseemme!? -- Mutta

äidinsilmä näki, että apu oli tarpeen. -- Myrskyisen kohtauksen jälkeen

äidin ja pojan välillä, jolloin äiti itkien vannoi, ett'ei kuuna kullan

valkeana antaisi perään, pukeutui Judes mustaan silkkipukuunsa ja

ikivanhaan zobelinahkatakkiinsa -- ja nouti Elisen kellarikerroksesta

taloonsa. Hän tarkasti tuijottavin, veristynein silmin melkein

mustasukkaisen kiihtyneesti ja ihmetellen tytön kapeita, kalpeita

kasvoja, hänen punasta tukkaansa ja ohuthuulista kireää suutaan.

Sokealle ystävättärelleen Esther Schwarzerille sanoi hän myöhemmin: --

Jos te voisitte nähdä hänet, Esther, kymmenentuhannen guldenin maksusta

ette olisi hommanneet sellaista Davidille. -- Mutta minä vedän viivan

laskujeni yli myöntyen.

-- Te teette oikein lapseni, -- vastasi sokea varovaisesti. Kuitenkin

Judes pani kovan ehdon aviolupaukseensa. Küchenperheen täytyi palata

Galiziaan. Ja kun muutkin Küchen tuttavat olivat samaa mieltä, niin

Chajm perheineen lähetettiin jo ennen häitä rahat taskussa ja sangen

selvillä jäähyväissanoilla kotipaikoilleen. -- Sitten vietettiin Elisen

ja Davidin häät.

"Harjoittelija" ja "neiti" sanottiin ylös puodista. Heidän sijaansa

astui nuori aviovaimo.

Judes huomasi pian, että miniä oli käytännöllinen. Tätä ominaisuutta

hän käytti perusteellisesti liikkeen hyväksi. Elise taipui kaikkeen. Ei

siksi, että hänen kehityksensä olisi pysähtynyt tai että hänen tuskin

herännyt itsetietoisuutensa olisi taas lamautunut, ei, mutta tämä

itsenäisen hyvinvoinnin maaperä kiinnitti hänen sielunsa lujasti

itseensä. Täällä löytyi esineitä, hänelle kuuluvia esineitä, joita hän

katseli pelokkaalla kunnioituksella, ennenkuin uskalsi niitä käyttää,

täällä oli liinavaatteita, -- puhtaita, hienoja pitsillä koristettuja

paitoja, joihin oli ommeltu hänen nimensä punasella langalla. Hänellä

oli yksi puku puotia varten, toinen kävelyä varten ja musta silkkipuku

pyhiä varten. Davidin kanssa, joka hehkui onnesta, asui hän alkoovissa.

Äitimuori nukkui viereisessä vierashuoneessa kapealla, kovalla,

jyrkkäkumpuisella samettisohvalla. Ja kun David ja Elise rukoilivat,

ett'ei hän nukkuisi niin epämukavasti, vastasi vanhus jukuripäisesti

Davidille: -- Muistitko naidessasi, missä äitisi nukkuisi? --

Hitaasti hälveni onneensa uskomattomuus Elisen mielestä antaen tilaa

tottumuksen voimalle. -- Mutta aina hänessä kyti kunnioitus ja

alistuvainen kiitollisuudentunne tätä anoppia kohtaan, joka kovilla

ruskettuneilla käsillään oli kaiken tämän varakkuuden perustanut ja

kasannut. Elise raastoi ja repi työtä nurkumatta ja hoiti anoppiaan,

kun tämä kovan vatsakalvotulehduksen perästä sai vesitaudin. Hän kärsi

kaikki oikut, soimaukset ja ilkeydet, joita tämä tyytymätön, koskaan ei

tätä avioliittoa anteeksi antanut muori lateli.

-- Hän myrkyttää minut, poikani, hän tahtoo päästä minusta, -- en pety,

ei pidä koskaan uskoa punatukkaisia, -- kuiskasi hän Davidille. Elise

hymyili miehelleen valmistaessaan rohtoja, sill'aikaa kun tämä

kyyneleet silmissä tuki sairasta äitiään.

-- Minä olen nostanut hänet loasta, olen antanut hänelle paidan ylle,

kun hän on taloon tullut, -- valitteli sairas vierailleen. Ja kun nämät

puhuivat miniän ahkerasta ja velvollisuuttaan noudattavasta

elämäntavasta, huitoi anoppi turvonneilla käsillään: -- Minä sanon

teille jotain. -- Hän tekee kyllä työtä, -- hyvä, mutta ketä varten hän

rehkii? -- Minuako varten? -- Mitä minä enää siitä hyödyn? -- Mitä minä

tarvitsen, sen olen omilla käsilläni koonnut. Ruumisarkkuvaatteisiin

asti olen kaikki itse hommannut. -- Siitä asti, kun tuo on ollut

talossa, onko hän kertaakaan syleillyt minua, sanoen "rakas äiti!" --

Kysykää häneltä! -- Ja poikaani! -- Rakastaako tuo häntä? -- Oletteko

te tarkastaneet hänen silmiään, ovatko ne aviovaimon silmät!? -- Ja

sellainen hyvä aviomies kun David on!... Jumala on oikeutta rakastava,

uskokaa, Jumala ei anna hänelle lasta!

Pian häitten jälkeen oli Elise tuntenut olevansa raskauden tilassa,

mutta kun hänen täytyi kerran raastaa raskasta vaatekirstua

makasiinista puotiin, sai hän keskoiset. Hän sairasti jälestäpäin kovin

itkien salaisesti monta katkeraa kyyneltä. Havaitessaan tämän mielen

masennuksen oli David tullut ajatelleeksi, että he rupeaisivat

uudelleen opiskelemaan. Mutta Eliseä ei enää huvittanut laskeminen.

Algebrasta hän ei voinut ollenkaan päästä alkuunkaan. Hänen teki mieli

oppia saksankieltä ja luonnontiedettä.

Ja vaikka anoppimuori pauhasi näitten "hullutusten" johdosta, niin

David ajoi vaimonsa sivistysharrastukset lävitse. Eliselle hankittiin

opettaja, joka antoi hänelle kaksi tuntia viikossa. Tämä opettaja oli

Goldscheiderissa vanha liiketuttava. Vanha rouva kutsui häntä

"jumalankieltäjäksi ja tanssimestariksi", halveksien häntä perinpohjin.

Tämä oli filosofian maisteri ja kolleegan arvolla varustettu kimnaasin

opettaja Arnold Egidy Horner. -- Ottaen asian hyvin ylhäältä päin

paljon kokeneen miehen luonteen sielukkuudella, niin hän ryhtyi tämän

punatukkaisen -- ja hänen mielipiteensä mukaan -- tyydyttämättä olevan

juutalaisrouvan opettamiseen.

Horner löi itseään usein rintaansa sanoen "me germaanit" [Saksalaiset

pitävät itseään puhdasrotuisimpina germaaneina. (Suom. muistutus)],

käytti normaaliliinavaatteita ja väisti pelokkaana pitkäkarvaista

talonkoiraa... Myös rouva Judeeta hän vältti mielellään. -- Hänellä on

kirottu tapa, -- sanoi Horner, -- katsoa läpi paksuimpienkin housujen,

miten paljon kullakin on rahaa tahi muuta kamaa taskussa.

-- Ihmeellistä, -- sanoi hän Elisestä, -- hän ei ole lahjakas, hänen on

hyvin vaikea oppia. Mutta jos hän kerran saa jotain päähän, niin se

kehittyy itsestään edelleen hänen aivoissaan, ulottuen kaikkiin elämän

kysymyksiin. Yhdestä ajatuksesta, yhdestä mielteestä kasvaa satoja. --

Vaikeasti kylvettävä, mutta kasvaa hyvin.

Hän tuuppasi Davidia kylkeen nauraen ylenpalttisena. David vaan ei tätä

ymmärtänyt, mutta nauroi kohteliaisuudesta mukaan.

Kahdesta tunnista viikossa ensi sopimuksen mukaan sukeutui

jokapäiväinen oppitunti. Tämä oppitunti otettiin salaa ja kuiskimalla

alkoovissa, jota David urhoollisesti puolusti, kun anoppimuori rupesi

pitämään siitä elämää. -- Kun muori myöhemmin tuli vuoteen omaksi,

täytyi hänen voimattomana kuulla tuota "kometiaa." Mutta Elise koetti

vielä paremmin kuin David välttää vanhuksen kiukkua ja urkkimista, eikä

mitenkään tahtonut ärsyttää häntä eikä saattaa hänelle mielipahaa. --

Hän piiloitti huolellisesti kirjansa muorin tutkivilta silmäyksiltä,

hän ei puhunut koskaan oppitunneistaan, Hornerin täytyi kulkea

sukkasillaan ja opettaminen oli vaan kuisketta, kunnes muorin kova

kuorsaaminen osotti, että hän oli nukkunut.

-- Orjan luonne, -- ärisi Horner, joka aina oli täynnään kumouksen

henkeä, kun toivoi saavansa toisen sitä toteuttamaan.

Mutta Elise katsoi häneen kylmillä, harmailla silmillään. -- Tämä koti

on vanhuksen. Hän on hallitsija. Kuolemaansa asti pitää hänen tahtoansa

noudattaman.

Silloin katsahti David kirjastaan kiittäen vaimoaan hellällä

hymyilyllä.

Elisen suupielissä näkyvä ivallinen piirre, joka oli myötäsyntynyt eikä

itsetietoinen, petti Hornerin pitkän aikaa. Hän luuli voivansa saattaa

Elisen alkohoolin synnyttämiin aatelentoihinsa, ja moneen muuhun

yltiöpäisyyteen. -- Hän tahtoi vapauttaa hänet ulkonaisesti ja

sisällisesti, pois numeroiden ja varovaisuuden mailmasta; sitten vasta

heistä voisi tulla oikeita oppitovereita, silloin hän voisi tuntea

samaa ihastusta kuin hänkin päästessään sille kehitysasteelle, jolla

uuden ja yksilöllisen onnen lippu liehuu. Elisen täytyisi ponnistaa

kovin henkisesti, voidakseen seurata Hornerin viisausoppia, joka

kuin lennossa kiiti mielikuvituksen siivillä usein poiketen

johdonmukaisuuden tieltä. -- Tämä väsytti Eliseä.

Muutamissa kohdin Elise jäi jälelle härkäpäisesti vaieten. Horner ei

heti huomannut tätä vastarintaa. Hän oli haltioissaan siitä, että oli

saanut oppilaan, ja antoi vapaasti ja iloisesti tavallisuudesta

poikkeavien vaistojensa synnyttämien aatevirtojen vyöryä. Kovin paljon

myöhemmin hän huomasi vasta, että Elisen järkevä, kylmä luonne ei

koskaan hyväksynyt noita eriskummallisia aateratsastuksia. Kun Horner

tämän huomasi, ei se häntä enää suututtanut. Elisen solakka,

maidonvalkea pehmeä ruumiskaan, joka heidän tuttavuutensa alussa häntä

hieman kiihotti, ei enää tehnyt minkäänlaista vaikutusta häneen.

Samana vuonna, jolloin Judes Goldscheider makasi kuolinvuoteellaan,

synnytti Elise tytön, jolle vanhus antoi nimeksi Mirjam'in sekä kalliin

helmikaulanauhan, sillä ehdolla, että kukaan muu ei saisi sitä käyttää

eikä tyttökään ennenkuin sinä päivänä, jolloin hän seisoisi

juutalaisten vihkimävaatteen alla tulevine puolisoineen. -- Vanhus piti

lasta vapisevissa käsissään ja vanhan itsepäisyydellä hän sanoi

hyväellen katsellen sen valkoisia kapeita kasvoja ja punaista tukkaa:

-- Se on aivan Davidin näköinen. -- Elise hymyili: Hän antoi tytölle

nimeksi Alma Lucie, eikä vanhuksen kuoltua antanut kutsua sitä toisin.

Hän ympäröi sitä kaikella sillä loistolla ja mukavuudella, jota hän ei

itse koskaan ollut nauttinut. Sille hommattiin vaaleansininen huone,

valkoiset huonekalut ja kristitty hoitajatar. Elise ei tahtonut, että

sen piti saada kuulla juutalaisten synkkiä satuja ja rukouksia. David,

tuo heikko ja tahdoton mies, näki tämän kaiken voimatta vastustaa.

Tullen yhä sairaloisemmaksi ja väsyneemmäksi, hän oli luopunut

kirjuritoimestaan istuen päivät pääksytysten kirjojensa ääressä tahi

hoitaen vaimonsa liikekirjeenvaihtoa, jota tämä ei enää ehtinyt tehdä.

-- Kaikki kävi muuten hyvin. Liike edistyi mainiosti nuoren rouvan

johdolla. -- David oli melkein kokonaan onnellinen. Yksi ainoa seikka

häiritsi häntä saattaen usein kauhua hänen hurskaaseen ja lempeään

sieluunsa. -- Hänen lapsensa oli hänelle vieras. -- --

-- Oliko se ollenkaan hänen lapsensa? -- Varpaillaan hän meni

lapsenkamariin, missä valkoiseen esiliinaan puettu kristitty

palvelijatar katsoi lapsen perään... Isä, -- sanoi pienokainen

kohteliaasti tarjoten pikku kätöstään. Kun Davidin piti puhutella

lastaan, ei hän saanut noita vieraskielisiä, siroja tavuja huuliltaan

irti:

-- Alma Lucie! -- Hän melkein pelkäsi lastaan.

-- Mitä tästä koituu, -- ajatteli hän usein ahdistunein mielin, -- ehkä

tyttö vielä kerran häpeää vanhaa juutalaisisäänsä? -- Hän oli puettu

pitkään mustaan juutalaistakkiin tukka pitkänä... Oliko hyvä tehdä

lapsensa ylhäiseksi? Olisiko siitä siunausta? Mutta hän ei puhunut

siitä sanaakaan Eliselle, vaikka se häntä suretti enemmän kuin mikään

muu mailmassa.

Elise juoksi makasiinista ja puodista, joissa hän nyt oleskeli

alituiseen, lapsenkamariin hiukset lentäen ja kasvot punaisina. Hän

nosti lapsensa korkealle ilmaan, ilakoi sen kanssa ja juoksi onnesta

säihkyvänä pois. Hän riemuitsi Alma Lucien lapsenkauneudesta. Hän oli

haltioissaan nähdessään hänen vaaleanpunaisen, pyöreän, puhdasverisen

ruumiinsa. Hän tahtoi ympäröidä tyttöänsä kaikella sillä valoisuudella

ja elämänilolla, jota hän ei koskaan ollut saanut itse nauttia.

Kohtalo pelasti Davidin tulevaisuuden onnettomuudesta.

Alma Lucie käveli vielä lapsen kengissä, kun David sairastui lenssuun,

josta hän ei koskaan enää toipunut. Hän makasi kuukausia sairaana.

Elise hoiti häntä uskollisena ja omantunnon mukaisesti. Hän ei

kärsinyt, vaikka vanha tohtori Robitschek kehoitti ottamaan

sairaanhoitajattaren, että vieraat kädet koskettivat Davidin ruumista.

Lapsi ei saanut enää tulla isänsä huoneeseen, sillä äiti pelkäsi

tartuntaa. Siihenkin David tyytyi.

Eräänä kevätpäivänä hän kuoli. Vielä aamulla hän oli tapansa mukaan

rukoillut. Elise tuli huoneeseen tuoksuen hyvälle mantelisaippualle,

hänen mustassa esiliinassaan oli riisijauhoja ja juhannuskukkia.

-- Me olemme pesseet Alma Lucien tukan juhannuskukkavedellä, ettei

siitä tulisi niin punanen, kuin mikä minulla on, -- kertoi Elise

iloisesti.

-- Sinä vaivaat itseäsi liikaa tuon lapsen tähden, -- David huokasi.

Älä tee siitä pakanaa!

-- Noh, mutta David, -- uhkasi Elise hymyillen siristettyään silmiään.

-- Miten haluat, -- mutisi hän lisäten, -- hyvä on, että se on tyttö.

Elise kääri peitteen hänen ympärilleen, antoi soittokellon hänen

taskuunsa ja palasi puotiin. Kello yhdeltätoista hän juoksi takaisin

katsomaan, sillä sähkökello alkoi soida kovin äkkiä ja soi kauan, soi

vielä silloinkin, kun hän seisoi vuoteen ääressä. Tässä hän näki

Davidin kyyristyneenä kuolemantuskan hiestä kosteana. Kello soi yhä

hänen kouristuneessa kädessään ollen tehdä Elisen hulluksi. Veren

vuodatus keuhkoissa oli lopettanut Davidin elämän.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kastettiin Alma Lucie luterilaiseen uskoon

ja rouva Goldscheider teki lujan päätöksen lähettäen kuusivuotisen

tyttärensä kuuluisaan täysihoitolaitokseen Dresdeniin. Laitoksen

täydelleen englantilainen loisto oli melkein liian kallis hänen

tuloihinsa nähden. Mutta kun hän oli saanut nähdä tuon Goethe-kadulla

vallitsevan hienouden päätti hän sittenkin, että Alma Lucien piti saada

elää siellä lapsuutensa päivät. Ei koskaan hän saisi palata siihen

vanhaan ja likaiseen vaatekauppaan, missä hänen äitinsä hyöri ja pyöri.

Hänestä ei saisi tulla yhteiskuntasääntöjen kahlehtimaa vaan Ghetossa

elävää juutalaistyttöä, joka kuljetettiin suurella vaivalla "talosta

taloon nähtäväksi" kunnes sai miehen, joka parhaimmassa tapauksessa

tarjosi hänelle pikkuporvarin kurjuuden. Äidillä ei ollut muu neuvo

tätä torjuakseen, kuin raastaa, raastaa lapsensa edestä. Dresdenissä ei

kukaan tuntenut Goldscheideriä, ei kukaan tiennyt, missä hän oli

syntynyt ja miten hän eli -- siellä hän oli vaan Alma Lucien little

mother (äiti kulta). Kaksi kertaa vuodessa kävi Goldscheider

siellä palaten aina riemuissaan tyttärensä kauneudesta ja

miellyttäväisyydestä. Tyttö oli solakka, siro olento, joka oli perinyt

isänsä koko ihanteellisen haaveellisuuden ja äitinsä koreat harmaat

silmät. Tämä lapsi sopi vaan Goethekadun hiljaiseen, ylhäiseen elämään

ja asumaan talossa, joka oli täynnään taideteoksia, joiden keskellä

liikkui yhtä siroruumiisia, herttaisia ja iloisia ihmisiä kuin Alma

Lucie itse.

Punatalo tuotti Goldscheiderille enemmän rahaa kuin mitä hän monina

parhaimpina vuosina oli yhteensä jaksanut koota entisillä

liikeyrityksillään.

Ja kun hän möisi liikkeensä, niin siitä heltiäisi kaunis summa. Siksi

hän rupesi miettimään. Tulevaisuuden tuskin kuviteltu loiste tiivistyi

loistavaksi auringoksi, joka hitaasti nousi taivaan rannalle. Horner

ivasi ja valoi komppasanojensa tulvan tämän tulevaisuusunelman yli.

Mutta hänestä oli väärin ivata sitä. Goldscheider tunsi itsessään vielä

elämänvoimaa tietäen olevansa vielä kyllin nuortea nauttimaan sydämensä

syvyydestä ja puhtaasti. Hän tahtoi nähdä taidetta, kuulla soittoa,

elää uutta tyyneempää elämää.

Usein -- usein naurun hohotusten, melun ja viinihöyryjen täyttämässä

salissaan hän näki nuo haavekuvat sielunsa silmillä. Hänen tarkkaavat,

kylmät silmänsä kostuivat, niin että hän hulluttelevien neitiensä

päässä näki sädekehiä. -- Mutta hän säilytti tarkasti salaisuutensa,

kätki sen poveensa jokaiselta, etenkin Hornerilta, joka oli hänen

menneisyytensä päätodistaja. -- Tähän tulevaisuuden haavemaailmaan ei

hänen ilkkuva ystävänsä saisi iskeä, vaikka hän sitä koetti sielunsa

tuntosarvilla, nuuskien ja nipistäen. Goldscheiderin täytyi tällä

kertaa toimia yksin, irti kaikesta.

Aina raastaen, aina kieltäytyen hän rakensi sen sillan, joka ulottui

hurjistelun mailmasta lapsen puhtaaseen ympäristöön. Sitä siltaa saisi

ainoastaan hän -- äiti -- kulkea.

Kolmas osa.

Viisaustieteilijä.

Johdesana:

Kukin voipi elää hyvin,

jos ei petä itseään.

Lankeemuskin silloin syvin

saattaa kaikki kestämään.

Goethe.

Milada kolkutti aamulla neiti Dubben ovella. Tämä istui vielä peliinsä

ääressä pyyhkien kiihkeästi nahan palasella poskimaalin kasvoiltaan. --

Vai niin, sinäkö se oletkin! -- sanoi hän kääntäen tarkastaen päätään

sinne tänne. -- Tule sisään ja katso, onko tuo punamaali jo poistunut

poskilta?

-- Te voitte maalata itsenne jo uudelleen, -- vastasi Milada

asiantuntijan tavoin...

Dubbe nauroi huvitettuna. -- Niinkö arvelet, mutta jos minä yrittäisin

jälleen olla luonnollinen! Tahdon olla kalpea, mutta kaunis! Morbidezza

[Viehkeyttä. (Suom. muist.)], sanoo espanjalainen. -- Dubbe tarkasti

peilissä vienoja, kapeita, soikeakasvojaan, joita ympäröivät

vallehtivat vaaleantuhanväriset hiukset. -- Kas kyyneliin sammuvi

silmien loiste, -- mutisi hän nyökäyttäen päätä kuvalleen. -- Ei tee

mitään!

Laskien huoaten käsivartensa Miladan kaulalle kuiskasi hän siniset

silmät suurina. -- Minä teen sen, Milada, minä teen sen. -- Hän hyppäsi

pystyyn ja juoksi alas heittäen oven jälessään kiinni.

Päätään pudistaen katseli Milada hänen peräänsä. -- Mutta miettimättä

sen enempää neiti Dubben merkillistä luonnetta, rupesi hän korjaamaan

huonetta, -- jossa kaikki oli täydellisessä aamun epäsiivossa. --

Yleensä neiti Dubbe jätti jälkeensä senkin kirjavan sekasotkun. Kaunis

keltainen silkkipuku lukuisine röyhelöineen, joiden ompelemiseen

Moosmann oli tarvinnut peräti kaksi päivää, se oli tuossa lattialla

ihan kuin Dubbe oli antanut sen päältään pudota ja tohvelin kärki oli

tarttunut kauluspitseihin. -- -- -- Sellaista porsasmaisuutta! --

Milada kiristi huuliaan, nostaen puvun lattialta, pudisti sitä

oikoakseen sen rypyt ja yritti asettaa sen leposohvalle. -- Mutta siitä

täytyi ensin suoria pois kaikki liinavaatteet ja muita vaatekappaleita,

jotka neiti Martha oli siihen mätännyt ihan kasaan. -- Ihan kuin minun

olisi silloin helpompi järjestää ne, -- ajatteli Milada. -- Kaikkialla

oli sikarinpätkiä, sikarintuhkaa, tyhjiä viinipulloja ja laseja. --

Huoneessa! Vuotappas! -- Että Dubbe on hiukan hassu, sen tiesivät

kaikki talossa, mutta panna toimeen tällaista siivoa Jumalan kirkkaana

päivänä? -- Sen jos rouva tietäisi! -- Aurinko paistoi kirkkaan

räikeänä sivultapäin ikkunan läpi valaisten pesukaappia ja

likavesiastiaa. Pesukaapin syrjillä välkkyivät vesiräiskeet kuin

hopeapilkut. Siis piti tarttua kiinni. -- Milada kiversi hihansa ollen

täydessä touhussa, kun ovi aukeni rajusti ja Dubbe ryntäsi sisään

kalmankalpeana, sekapäisen näköisenä, silmät luonnottoman pyöreinä ja

koko ruumis vapisevana. Hän kulki Miladan ohi risteillen huoneessa

juoksuaskelin ja mutisten: -- Mitä minä nyt teen? -- Kaikki on

mennyttä. -- Nyt -- -- nyt siis olen täysin rappiolla. -- Taivaan

Jumala! -- -- Miks'ei hän laske minua irti? -- Minä tulen täällä

hulluksi, -- eikä hän usko sitä, että tämä elämä tekee minut hulluksi,

hulluksi!

-- Mutta hyvä neiti Martha, teidän on täällä hyvä olla, --

vakuutti viisitoista vuotias tyynnyttävästi, astuen neitiä kohden

puhdistusvehkeet kädessä. -- Hän tunsi nuo epätoivonpurkaukset, mutta

tiesi samalla, että ne hyvin varmasti ja hyvin pian vaihtuivat. Mutta

tämä oli pahempaa laatua.

Dubbe tuijotti Miladaan aivan kuin ollen pois suunniltaan. Sitten hän

hengitti syvään iskien Miladan käsivarteen rajulla liikkeellä. -- Sinä,

sinä tiedät, ihmisolento, kuinka hän minua tänne vietteli, tuo pyöveli!

-- Dubbe heristi nyrkkiään. -- Ja hänellä oli apulaisia ja niitten

kätyreitä. Hän sanoi minun tulleeni tänne vapaaehtoisesti. -- Suuri

Jumala, voitko sinäkin sanoa sitä tuloa vapaaehtoiseksi! -- -- --

-- Te ette saa ottaa kaikkea niin synkältä kannalta, hyvä neiti Martha,

-- paljon täytyy ihmisen kärsiä, kyllä elämä sitten väliin taas on

valoisampaa. Ja kaikissa tapauksissa, -- teidän pitää se nähdä, -- on

täällä paras olo. -- Muista tällaisista sanoovat toiset...

-- Toiset, siinä sitä ollaan! -- He kuuluvat tällaisiin. Mutta minä en

kuulu teikäläisiin. -- Minä tulen toisenlaisista yhteiskuntapiireistä.

-- -- Minä haluan päästä niihin takaisin. -- Sen hän kirkui ottaen

kiinni kaulastaan ja nyyhki viskaten sataguldeninsetelin lattiaan. --

Neljä sataa guldenia olen velkaa! -- Ja miksi! -- Senkin peto,

sielunkiristäjä, hirviö! -- Neljä sataa guldenia olen tuolle matamille

muka velkaa... Ja hän sanoo pelastaneensa minut! -- Mistä? -- Miten! --

Minä tahdon korvata kaikki. -- Tässä on sitoumus velastani. -- Öinen

ystäväni tahtoo sen maksaa. Hän on sen luvannut. -- Dubbe lensi taas

epätoivossaan edes takaisin huoneessa. -- Nyt on kaikki liian

myöhäistä. -- Siihenkin on aika umpi mennyt. --

-- Lupauksilla ja velkakirjoilla, -- sanoi Milada hymyillen ja

opettavana, -- ei rouva Goldscheideriä taivuteta.

-- Hänen täytyy laskea minut pois! Sitten voin maksaa velkani! Tuon

minun ystäväni lahjoitti minulle viime yönä. Hän oli englantilainen ja

hän uskoi minuun. Hän näki, että minä en teeskentele. Me puhuimme

englannin kieltä. -- Hän lupasi odottaa minua konsulivirastolla kello

puoli kahdeltatoista. Nyt on aika mennyt ohi. -- Tuo ei laske minua

pois täältä. -- Hän tahtoo tappaa minut! --

Ovelle kolkutettiin lujasti.

-- Koettakaa nukkua, -- kehoitti Milada asetettuaan sängyn ikkunan luo

ja silittäen Dubben puvun rypistyneitä röyhelöitä.

-- Mutta minä koetan. Minä saatan hänet perikatoon. -- Minä kirjoitan

hovineuvokselle. -- Tänään minä sen teen. Kolme vuotta olin siellä

opettajana. Minua pidettiin kuin omaa lasta talossa... Minä olen

siisti, säädyllinen tyttö, ymmärrätkö, minä en kestä tätä elämää...

-- Hyvä neiti, tämä on kaupungin siistein ja varmaan säädyllisin

porttola, väitti Milada.

Dubbe töllisti tyttöön hetkisen. Sitten hän purskahti hillitsemättömän

hermostuneeseen nauruun.

-- Todella! -- Sinä olet mainio! -- Todella ihmeellisin olento, minkä

minä olen nähnyt! -- Sinulla on tosi vakaumus. -- Sinulla ja ehkä

noilla muilla. -- Te kuulutte tänne! -- Mutta minä olen toista maata.

-- Minä olen opettajatar, minulla on palkintokirja englannin kielen

taidosta. -- Tuossa ovat todistukseni. -- Olen opettanut hyvissä,

ylhäisissä perheissä! -- Montholon -- Lucie. -- Oh, mutta minä en voi

mainita noita rakkaita nimiä tässä talossa! Minun entiset hyvät

emäntäni, minun herttaiset oppilaani! Kaikki on mennyttä!

Hän istui peilikaappinsa ääreen purskahtaen raivoisaan itkuun.

-- Kuulkaa, hyvä neiti Martha, -- Milada harjasi ja pyyhki nojatuoleja.

-- Sadalla guldenilla ja huutamisella ette vaikuta ollenkaan rouva

Goldscheideriin. Se keino ei siis auta. Mutta jos te aiotte päästä

vapaaksi, niin säästäkää rahojanne. -- Teidän luoksenne tulevat

hienoimmat herrat. -- Ne maksavat hyvin. -- Kootkaa niiltä nuo

neljäsataa. -- Ja vaikka teillä olisi vaan kolmesataa guldenia, sekä

pyydätte kauniisti, niin kyllä Goldscheider laskee teidät vapaaksi,

vaikka olettekin kauniimpia. --

Samassa Dubbe kääntyi. Hän oli peilissä nähnyt erään naaman, joka

näytti kuuntelevan. Rouva Goldscheider oli huomaamatta astunut sisään

ja nojautuen ovenpieleen hän katseli ympärilleen hienosti ja terävästi

hymyillen.

Mitään aavistamatta jatkoi Milada selitystään. -- Älkää häntä

ärsyttäkö. Hänen kanssaan sopii parhain, jos pysyy tyynenä, sen sanon

teille. --

... Tuossa se on! -- kihahti Dubbe raivosta kuohuen rouvan tulon

johdosta, -- jatka vaan, tuossa on rahaa, -- hän potkasi jalallaan

seteliä. -- Meikäläisellä on Jumalan kiitos toki tuttavia. Minä autan

itseäni omalla tavallani. -- Hän pani uhmaten kätensä puuskaan

katsahtaen sivu Goldscheiderin.

Milada aukasi peloissaan äänetönnä suunsa.

Rouva viittasi hänelle. -- Mene alas, Moosmann antaa sinulle vihreän

silkkipuvun. -- Samalla rouva kumartui lattiaan ottaen ylös rahan. --

Tämä kuuluu sinulle, Milada, minä säilytän sen luonani sinua varten. --

Ja sinä, -- sanoi hän Dubbelle, -- rakkaani, laita itsesi kuntoon! --

Kahden tunnin kuluttua saat lähteä talosta. -- Minä vaadin kaikilta

säädyllistä käytöstä kodissani. On surullista, että sinä sivistyneenä

ja oppineena ihmisenä et osaa paremmin käyttäytyä. -- Sinä tiedät, että

minä olen pitänyt huolta lapsestasi, -- -- ja että olen maksanut

suurimmat velkasi. -- -- Olen myös tehnyt sinut terveeksi, -- senkö

johdosta sinä panet toimeen mellakan. Ei, ei, lapsi rukka! -- Pese

itsesi, järjestä tukkasi! Hyvästä sydämestä annan sinulle vihreän

silkkipuvun lahjana matkaasi varten. -- Tee itsesi mahdollisimman

viehättäväksi. Kahden tunnin kuluessa on ostajasi täällä.

Tuijottavin silmin katseli Dubbe Goldscheideria. -- Lähetätte minut

pois, -- kirkui hän. -- Myytte minut taas vuorostani!? -- --

-- Mitä sille voi? Kyllä muuten sopisit minulle. -- Sen kuitenkin

pitäisi sinun tietää, että Punatalo ei ole mikään mielenosotuspaikka.

Goldscheider poistui. Neiti Dubbe juoksi hänen jälkeensä. Käytävässä

tuli Moosmann häntä vastaan yrittäen tyynnyttää häntä silmien

vilkuttamisella johtaen hänet takaisin huoneeseen. Moosmannilla oli

käärö käsivarrella. -- Hiljaa, -- olkaa nyt järkevä. -- Koettakaa

rauhoittua. -- Me saatamme taas koko jutun oikealle tolalle.

Moosmann aukasi käärön. -- Nyt teemme kauniin neiti Dubben vielä kahta

vertaa ihanammaksi. Ja herrojen paroonien silmät ne vasta lentävät

selkoselälleen! -- --- -- Kiirehtikää nyt!

Milada auttoi Moosmannia hänen vetäessään Dubben päälle vihreän

paksusta silkistä tehdyn puvun, joka oli täyteen ommeltu välkkyvillä

mustilla kivihiilihelmillä. Dubben niska ja käsivarret ihan huikaisivat

silmiä vihreällä silkkivälkkeellään, jolla auringonsäteet tanssivat

kuin kultaiset sudenkorennot.

-- Istu ja pala, istu ja pala, -- huuteli Moosmann ihastuneena hyppien

Dubben ympärillä... Istuu kuin valettu ja niin komea! -- -- Mutta kyllä

neidillä on kaunis povi ja käsivarret. Nyt ymmärrän varsin hyvin, että

se on totta, mitä rouva Goldscheider kertoi.

Dubbe katseli jäykän epätoivoisena ympäri huonetta. -- Mutta hän ajaa

minut pois, -- purki hän tuskissaan tunteensa, -- hän ei anna minun

asua enää täällä. --

-- Missä sitten? -- Karkoittaisiko hän komeimman neitinsä! Se ei ole

mahdollista. -- -- Menkää kiireesti alas, neiti, näyttämään, kuinka

kaunis te olette! -- Sen jälkeen hän ei voi ajaa teitä pois talosta! --

Vie sun peto, kuinka te olette hurmaava! -- Milada järjesti nopeasti

Dubben hiukset, virkisti hänen itkeneet kasvonsa orvokkihajuvedellä ja

Dubbe antoi kaiken tyynesti tapahtua, niin nöyräksi, niin murtuneeksi

ja masentuneeksi teki hänet tuo loistava silkkipuku, jota hän katseli

peilissä silmiään räpyttäen.

-- Kunhan hän vaan pitäisi minua vielä täällä, -- valitti hän

kiirehtäen kohinalla ulos.

-- Tuo on vasta hassu epana -- sanoi Moosmann ilkeänä. -- Sitten hän

otti mittanauhan esiin mitaten Miladan pituuden.

-- Jesus, -- teettekö minulle puvun, -- sanoi Milada hämillään yrittäen

astua askeleen taaemmaksi.

-- Aiotko esiintyä tuollaisessa tantussa salissa!

-- Sa -- sa --

-- Noh, missä sitten, -- murahti Moosmann kääntäen mittanauhansa

kokoon.

-- Hän pitää minut, hän pitää minut, -- huusi Dubbe käytävässä

riemuiten. -- Hän katseli minua, ja tiedättekö, miten hän katseli...

Minä sanoin, että minun olisi kovin hyvä olla täällä, armollinen rouva.

Ja hän vastasi: ei minullakaan ole mitään sitä vastaan.

-- Katsokaa nyt että sellaisella tavalla ihminen aina voittaa, --

imarteli Moosmann.

Milada puristi luutaa kädessään katsellen surullisin silmin ikkunan

kautta kadulle. Mitä tämä oli? Hänen täytyi mennä saliin? Miksi näin

äkkiarvaamatta? -- Tiesikö portinvahdinrouva jo siitä? -- Tahi

komensiko Goldscheider hänet illalla pukeutumaan tuupatakseen hänet

sitten saliin? Sitten hänen piti tanssia, laulaa ja palvella herroja...

Ehkä hänet puettiin tuollaiseen vihreään silkkiseen pukuun. Ehkä hänen

poskensa maalattiin punasiksi. Silloin -- niin silloin hänen onnistuisi

paremmin palvella, -- hän katsahti peiliin, -- kaunis -- -- kaunis --

hän ei ollut. -- -- Ei hänellä ollut niin viehättävää muotoa kuin

Gisillä tahi juutalais-Lauralla tahi neiti Dubbella. Kun tämä nauroi,

täytyi toistenkin ruveta nauramaan, sillä hänellä oli niin herttaiset

pienet kuopat poskissa ja leuassa. Mutta Milada -- -- oli liian vakavan

näköinen. Ehkä hän läpäsi niinkin. Hän koetti hymyillä viehkeästi

Dubben rinnalla peilissä. Mutta silloin hänen kasvonsa olivat vielä

vähemmän viehättävät. Vaikka hän kuinka olisi väännellyt itseään,

samallaisiksi surullisiksi jäivät hänen tummat kasvonsa, hänen leveä

ohuthuulinen suunsa ja hänen silmänsä. Hän huokasi toivottomana. Ei

Goldscheider häntä kauan tulisi suosimaan. Noh, jos hän lopuksi ei

kelvannut saliin, jaksoihan hän tehdä työtä. Siihen hän saattoi

kuitenkin aina turvautua. Hän punastui äkkiä, veri syöksyi kuumana läpi

ruumiin. -- Miksi hän tuhlasi aikaansa haaveisiin? -- Piti ryhtyä

ankarasti luudan varteen ja toimittaa askareensa tehdyiksi.

Dubbe maalasi juuri poskiaan punalla, sitten hän värjäsi pensselillä

mustiksi ohuita korkeakaareisia kulmakarvojaan. -- -- -- Neljäsataa

guldenia, -- se tekee vihreän silkkipuvun kanssa viisisataa

kahdeksankymmentä. Se raha pitää säästää kokoon... Saanko minä ne

hänelle kokoon? -- -- Etkö usko? -- Kun on sellainenkin ulkomuoto

ihmisellä, kuin minulla on, ja osaa puhua, -- ja luonnollisesti itkeä.

-- Miehet näkevät heti, kuka on alkujaan säädyllisistä piireistä...

Tuollaisia -- hän osotti päällään sivuhuoneita -- menee kolmetoista

tusinaan. -- -- Mutta sellaisia kuin minä ei eksy joka päivä tänne,

niin eksymiseksi, eksymiseksi on paras nimittää tänne tuloani. -- Sillä

minä elän täällä kuin kuninkaantytär peikkojen luolassa.

Hän aukasi tukkansa järjestääkseen vaaleita suortuviaan ohimoilla. --

Pukeeko tämä kampaus minua? Vanhentaako se minua? Eikö? -- Näinkö pukee

paremmin? -- Hän siirsi suortuviaan sinne ja tänne, pörrötti niitä,

kokeili ja kiemaili peilin ääressä... Nyt minun pitää lähteä

kaupungille kävelemään. Mene alas ja kysy Olylta, uskallammeko!

Dubbe pukeutui pikaisesti, laulaen heleällä, mutta hiukan heikolla ja

epävarmalla äänellä:

My heart is in highland,

My heart is not here.

[Sydämeni on vuoristossa, se ei ole täällä. (Suom. huom.)]

Polifka ei tiennyt Miladan tulevaisuudesta mitään. Tämä päivä kului

loppuun samallaisena kuin kaikki edellisetkin. Keski-yöhön asti palveli

Milada salissa, kunnes toinen sisäkkö vapautti hänet. Sitten Milada

istui unisena ja perinpohjin väsyneenä kyökissä, Polifkan keittäissä

vieraille kahvia.

Kahvi tuoksui hyvältä. Milada sulki silmänsä, muistellen päivän

tapahtumia yksitellen ja järjestään. Muistellen tuota aamupäiväistä

hetkeä, poltti kuin haava hänen sielussaan. -- Rouva oli tietysti

kuullut sen, minkä hän oli sanonut Dubbelle. Rouva on korjannut hänelle

säilytettäväksi sata guldenia. Sellainen suuri raha-erä!

Sitten otettiin hänestä mitta. Kuuluiko tämä tuohon edelliseen? Ja

miten? -- Milada ei kuitenkaan kiusannut mieltään luuloilla ja

arvaamisilla. Elämässä tapahtui liian paljon sellaista, jota hän ei

käsittänyt, siksi hän oli oppinut, ett'ei hänen kannattanut tuhlata

voimiaan sen selvittelemiseen... Kaikki selkenee ajan kuluessa, sanoi

hän itsekseen. Kun ovikello soi, juoksi hän käytävään avaamaan oven,

antoi siitä tiedon sisäkölle ja kiiruhti takaisin keittiöön, istuen

puukasalla lämmittämässä jalkojaan hellin tulen ääressä. Pianonsoittoa

kuului yläkerroksesta, puhe-ääntä ja naurua. Varsinkin melu kuului

kovemmin, kun salin ovi aukeni tyttöjen kuljettaissa vieraitaan

luokseen.

Polifka kaatoi kiehuvaa vettä kahvipannupussiin, harmaa höyry nousi

siitä...

-- Tänään ei kahvissanne ole lisäkettä, huusi sisäkkö keittiön ovella.

-- Huomenna panen kahviin kihvelin täydeltä tuhkaa, -- murisi Polifka,

joka ylpeili kahvin keittämistaidollaan.

Milada puhdisti koko patterin laseja, asettaen ne järjestyksessä

riviin. -- Äkkiä hän kääntyi, sanoen: -- Polifka, sanokaa minulle

kerran, -- mitä on olla -- säädyllinen nainen?

Polifka piti vesikuppia kädessä. -- -- Mitä sinä kysyt, likka, -- hän

huusi, -- sinä voit tehdä ihmisen hassuksi!

-- Minä tahtoisin tietää, -- jatkoi Milada vitkaan, laskien kätensä

otsalleen. Tämä liike todisti, että hänen oli täytynyt kauan mutta

turhaan miettiä tätä asiaa. -- Onko meidän talossamme säädyllisiä

naisia? -- Tahi ovatko -- tarkoitan porttolanaiset -- koskaan

säädyllisiä?

-- Jätä minut rauhaan hulluine kysymyksinesi!

Milada astui Polifkan taa, kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hänen

kysyvissä silmissään oli niin syvän mielenliikutuksen ilme, että

Polifkankin karkea sydän heltyi ja hänen äänensä tuli itsestään

hiljaisemmaksi. Tuntien jonkinlaista sääliä, sanoi Polifka

kiirehtivästi:

-- Säädyllinen on meikäläinen nainen, jos hän vaan sunnuntaisin

seurustelee miesten kanssa. -- Nyt saat mennä nukkumaan! -- Hiukan

epämieluisan herkkyneenä kolisti Polifka patojaan ja kauhojaan.

-- Tytön pitäisi päästä kirkon turviin, -- ajatteli Polifka häpeissään.

-- Se on sellainen viaton karitsa, oikea kyyhkynen.