Taas oli siis pakko lähteä kilometritehtaalle!... Taas oli ruununsarka

edessä... nyt kun liike kävi parhain! Olihan juuri ollut pakko maksaa

runsaat käsirahat porttivahtirouvalle saadakseen vuokrata huoneen

Punatalosta. Oi hyvä Jumala! Sinne ne menivät! Eikä keskellä kuukautta

löydä huoneita! Kaupungissa oli huoneitten puute. Ei nurkkaustakaan

saanut edes käteisellä rahalla. Kun juuri oli hankkinut itselleen hyvät

makuuvaatteet ja muita kalliita liikevälineitä, täytyi muuttaa

laitakaupungille vuokralaisilla täytettyyn kahden guldenin

huonekolkkaan kuollakseen nälkään ja kurjuuteen. -- Huuh!

Entinen iloinen löpötys ja naurunholotus vaikeni talossa. Tytöt

kuljeskelivat siellä apein mielin ja itkien ja valittivat öisille

ystävilleen vaivojaan.

Katariinankin valkoisessa otsassa oli uurre. Pitikö hänenkin lähteä

vaeltamaan, nyt juuri, kun elämä oli vakiintunut! Hyi saatana!

-- Ja mihin hän menisi? Hän ei sietänyt huonekumppaneita, ei vieraita

huonekaluja... Hän ei tahtonut jälleen mukautua uusiin oloihin, eikä

taas itseään kaunistaa valloittaakseen uusia kundeja! --

Janka istui puukasalla veistellen tikkuja. Se oli hänen lempityönsä.

Hän teki tikut kovin hennoiksi ja Milada, joka istui kyykyssä

lattialla, kokosi ne tasaisiksi kimpuiksi, -- sammuvan hellanhiilloksen

valaistessa heidän kasvojaan kodikkaalla punertavalla valollaan.

-- Niin, -- mihin me muutamme, -- huokasi Janka. He tahtovat ajaa

kaikki ihmiset kadulle, Jo mamma Zimmermannin luona saavat tytöt maksaa

15 guldenia päivässä vaan yösijasta. Yksityisessä huoneessa ei enää

kannata liikettä harjoittaa tällä kujalla.

-- Tällä kujalla -- vastasi Katariina myrtyneenä ja hyljeksien. Hetken

kuluttua hän sanoi ripeästi:

-- Pitäisi nostaa päänsä, yrittää jotain. -- Mutta mitäs meikäläinen

voi...

-- Pitäisi keksiä jotain uutta.

-- Ja missä kuljet, on sinulla entinen kurjuutesi kintereillä. -- Jos

voisi heittää sen pois kuin vaatteensa. -- Katariina kohotti

käsivartensa, kuin hän olisi tahtonut lentää, -- -- mutta se on

mahdotonta... Mutta ruveta ponnistamaan uudelleen, vaeltaa ja etsiä ja

kiemailla, -- ei kiitos --

Hän sylkäsi. -- Ennen menen minä mamka Fritschen luo -- asun kuuden

kanssa samassa huoneessa...

-- Miksi emme muuta tuohon suureen valkoiseen taloon, missä on

tuuliviiri ja suuri puutarha täynnään rosmariinia ja neilikkakukkia,

täti? -- Nyt meidän olisi paras lähteä sinne, -- sanoi Milada hiljaa.

Katariinan ylähuuli kaartui. Tämä kummallinen virnistävä liike paljasti

hänen punaset ikeneensä.

-- Oho -- tuo tahtoo myös päästä "prinssin" luo! Janka katseli

syyllisenä häntä.

Hän odotti, että Katariinan piti hypähtää pystyyn, kiristää häntä

käsivarresta, heittää jotain rikki lattiaan tahi huutaa ja rääkkyä

vihasta. -- Miksi Katariina ei sitä tehnyt? Miksi hän putosi jäykkänä

istumaan, ajatellen itsekseen. Tuossa istui Janka kyykistyen pelokkaana

ja syyllisenä. Lapsi tunsi vaistomaisesti, että tässä ruvettiin

riitelemään. Se painui kokoon kuin myrskyn edellä pesänsä menettänyt

lintunen. -- Nuo kaksi pelkäsivät häntä... Jessus siunatkoon! Narrit,

ettekö näe, jokin tuuppautui hänen kurkkuunsa, -- ettekö näe, että

Katariina ei voi sormeaan nostaa. Häntä ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa

eikä hän tiedä, mitä hän pelkää. -- Hän pelkää sitä, jota te niin

kauniiksi kuvittelette, josta te puhutte kuiskien, kun luulette

Katariinan nukkuvan... -- Katariina kääntyi seinään päin ja vaipui

patjoihin muistellen menneisyyttä ja uneksien tulevaisuutta

epäselvästi, tarkoituksettomasti, sekavasti. Ne unelmat täytti

myötätunnonhaluinen vieno huume. -- Sinä olet oikeassa, Janka. -- Me

palaamme kotiin. -- Niin, niin. -- Siellä on kaikki kaunista. Kuin näky

väikkyi hänen silmissään talonpoikaiskartano, -- joka valkoisena,

yksinäisenä kohosi korkealla vuoren rinteellä, -- jonka portit olivat

yöt päivät pelottomina selkoselällään auki. -- Jumaliste hän muisti sen

niin hyvin -- tuon talonpoikaislinnan.

Hän oli tahtonut tuon linnan omistaa. Villillä mielettömällä raivolla

hän sitä himoitsi...

Tuntikausin hän kulki Jankan seurassa sen ympäri, ihaili sitä, laskien,

mitä se maksoi, arvioiden mahdollisuuksiaan...

Hän pelasi korkeaa peliä, mutta se villitsi hänet kuin väkiviina.

Hallita tuossa kartanossa! Asua siellä, missä joka maan tilkka uhkui

rikkautta!

Silloin hän oli seurannut ylpeytensä ääntä ja sokeasti rynnännyt...

Hänen täytyi onnistua... Hän oli kylän kaunein, ylevin tyttö. Hän sopi

linnan hallitsijattareksi.

Sitten oli hän voittanut linnan omistajan, prinssin rakkauden. --

Milloin? -- Parina kuumana kesäyönä.

-- Miten se oli käynyt laatuun? -- Naurulla, kiemailulla,

ärsyttämisellä... Suun täydeltä rakkaussanoja otti hänet tuo mies,

hänet, jonka neitsyeellisyyttä kukaan ei ollut vielä rikkonut...

-- Luostarissa ei saa antaa miesten suudella itseään.

-- Mutta minä opetan sinulle, kuinka makea suutelo on... --

Oi noita jälkikesän päiviä, jonka leudossa ilmassa saattoi viettää niin

monta halajoimisen ja nautinnon hetkeä, jolloin katse vaipui

katseeseen, kädet pudistivat käsiä, huulet painuivat huulia vastaan

talon viileissä, salaisissa, puolihämärissä käytävissä! --

Ei hän tuota talonpoikais-prinssiä kovinkaan rakastanut, siksi tuo oli

liian lihava ja karkeapiirteinen. Totta tosiaan!

Mutta ylpeillä hän saattoi vallotuksellaan, sillä olihan hän kartanon

herra, ympäristön mahtavin mies...

Kun Katariina tunsi sikiön liikkuvan kohdussaan, oli hän tulla pyörälle

päästään ilosta. Nyt täytyi prinssin naida hänet, nyt jos koskaan...

Rustitilallinen ei mielellään laita aviottomia lapsia maailmaan.

Vähäsen Katariina oli levoton. Ei hän voinut palata luostariinkaan. --

Eikö jo ruvettu puhumaan häistä?...

Pikku Janka ompeli jo hääpukua... Punaset korallit kuuluvat

talonpoikaismorsiamelle. -- Hän sai koettaa niitä. Koriste oli vanha,

mutta kaunis. Se siinsi kuin veri, mutta hän sitoi sen valkoiselle

kaulalleen. Eri korallit välähtelivät siinä kuin veren viivat. --

Hirveätä! -- Sitten -- sitten tapahtui jotain kauheaa... Hän ei jaksa

muistella, mitä se oli, -- se vaan kuohuu hänen tajunnassaan, hän ei

vaan uskalla sitä itselleen selvittää... Se on kamalaa, kun pitää

ajatella loppuun asti -- mutisee hän vaikeroiden ja vääntelee itseään

vuoteellaan. -- Huoneessa on lyijynraskas iltapäiväilma.

-- Saatanan totkoja olette kaikki! -- Rouva Lorinser työntää oven auki

ja ryntää huoneeseen.

Aivan ymmällään, silmät pyöreinä päässä kohouu Katariina vuoteeltaan.

Kuin kirveellä iskee kirkuva ääni hänen unelmiensa kirkkaaseen

tunnekudelmaan...

-- Minä en kärsi enää, että lika-ämpäri on jaloissani! Korjatkaa

rättinne tuolta pihalta pois. -- Nyt ei ole enää ekstrapaikkoja teidän

lumppujanne varten!

Lorinser heitti oven jälestään paukkinalla kiinni! -- Vielä käytävästä

hän huusi myrkyllisesti:

-- Viisi markkaa annan sille, joka ensiksi korjaa nuo rontot tuolta

pihalta...

Janka sieppasi kiireesti vaatekopan ja juoksi pihalle. -- Milada aukasi

kyökin ikkunan huutaen:

-- Voi, voi ne ovat heittäneet puhtaat vaatteemme pihalle rapakkoon!

-- Mitä sitte on tapahtunut, -- kysyi Katariina kummallisen kumealla

äänellä.

-- Siksi, että me levitimme pyykin pihalle kuivamaan, niin sen yhtäkkiä

pisti vihaksi. Ja lika-astia myös. -- Odota, minä menen auttamaan

tätiä.

Milada jätti ikkunan auki ja juoksi portaita alas. -- Ikkunasta virtasi

kostea, viimainen ilma, joka karkoitti Katariinan haaveilut.

-- Minä tahdon rauhaa -- kiljui hän ja hyppäsi pois sängystään.

Hän puristi ohimoitaan nyrkeillään, hänen katseensa harhailivat

hitaasti ja vaikeasti pitkin rikkinäisiä seiniä kuin etsien jotain. Hän

kuljetti ne poikki ruskeankeltaisen, sauhtuneen katon, joka oli

täynnään kärpäsenlikaa ja hämähäkin verkkoja. Hänen silmänsä

laajentuivat peloittavina muuttuen hullun epätoivoisiksi. Ensi kerran

hän näki selvin silmin, kuinka inhoittavassa ympäristössä hän eli.

Äsken hän oli vielä nähnyt muistossaan kukkivia niittyjä, korkeita

vihreitä puita ja niitten keskellä talo, joka siinsi sinisenvalkoisena

kuutamossa.

Eläimellisen vaanivaksi, ilkeäksi muuttui hänen kasvojensa ilme. Hän

näki mustia, rumia sisältä likaisia patoja hellillä, kaikki

rasvanruskeat ja nokiset. -- Likaämpärin ympärillä oli tahmeata...

Tuolla oli rapakoisia kenkiä. -- Helvetti, eikö kukaan viitsinyt

huonetta korjata! -- Tuollaisellako sakilla piti hänen yrittää kohota!

Keikkuvan, typerän ruuniksi maalatun pöytäkaapin alla oli ryvettyneitä

papereita. Kaappi meni nurin, kun sitä vähän kovemmin vaan kosketti.

Pitikö hänen kulettaa tuo romu pitkin katua!?... Ja huoneessa haisi

yöastian hapan saippuan ja virtsan sekainen vesi, -- sekä ruokahaju...

Piru periköön!... Täällä oli likaista kuin renkituvassa... On jo

iltapäivä, eikä kukaan yrittänyt lakaista roskaa lattialta pois...

Kuin varjokuva ilmestyi hänen silmiinsä kaukaa -- tasankojen takaa...

aurinkoisia huoneita, valkoisiksi kuurattuine lattioineen, jolla oli

ihan välkkyvät tammenkellertävät huonekalut. Kaappien lasiovien läpi

hohti kirkkaita tina-astioita -- joista auringonvalo ihan säteili.

-- Ikkunoita verhosivat vaaleankeltaiset kirjaellut puhtaat liinaiset

uutimet...

Kaikki oli niissä huoneissa hyvin tehtyä ja vahvaa.

-- Mihin häipyivät hänen muistonsa? Lokaan, ihan kuin liejuvyöry olisi

niitten yli käynyt. -- Tämä oli nyt enää jälellä ja se oli totta.

Erehtymättömästi hän näki kaiken raihnan ympärillään. Näki täplät ja

tomun, sormenjäljet ja naarmut. Ja tämä näky syöpyi elämänijäksi hänen

mieleensä... Hillitsemättömän riidan ja ropotuksen ääni kuului

rappusilta... ovi aukeni vaikealla työntämisellä ja Janka retusti

märillä vaatteilla täytetyn kopan kyökkiin. Milada kantoi toisella

kädellään pyttyä, joka oli täynnään kirjavia vaatteita, toisessa

kädessä hänellä oli vyyhti mustunutta, solmullista pyykkinuoraa.

Jäyhänä tuijotti Katariina heihin.

-- Nuoran minä kumminkin nappasin pois, -- sanoi Milada

voitonriemuisena.

-- Joudu pian panemaan vaatteet kuivamaan, ennenkuin työmme menee ihan

hukkaan -- on sääli kaunista pyykkiäni -- huokasi nyyhkien Janka

nostaen korista pesuvaatteet, joissa oli mullan räiskeitä... Janka ja

Milada rupesivat kiinnittämään nuoran kyökkiin katon alle, ristiin ja

rastiin ikkunanpielistä oven pieliin, mutta vaatteet painuivat

kuitenkin niin alas, että Miladankin täytyi kumartuen kulkea niitten

alta. -- Kenkään ei ehtinyt tarkata Katariinaa. -- Tämä istui tyynenä

vuoteensa reunalla pureskellen kynsiään ja vilahtaen vihoissaan

sivulleen...

-- Sormeni ovat ihan jäykät.

-- Odota hetkinen, täti, -- huusi Milada, joka loikkasi kuin kissa

lattialta tuolille.

Äkkiä alkoi Katariina raivota. Milada katseli häntä tuijottavin

ihmettelevin silmin. Janka koetti häntä hillitä heikkoine voiminensa...

-- Raadot, -- kiljahti Katariina raskaasti vetäen henkeään, -- --

korjatkaa luunne, -- sanon minä, -- pidätte sellaista perkeleen elämää

yhdestä pyykkikopasta! -- Antakaa minun olla rauhassa, -- noista

saatanan paskoista, -- piru periköön -- Jumal'auta! -- Hän nykäsi mätää

nuoraa, niin että se katkesi ja puhtaat märät vaatteet lensivät

läjittäin kyökin lattialle.

-- Täällä saa hukkua ihan tunkioon! -- Pitääkö ihmissielun voida tätä

kestää! -- On jo iltapäivä, -- ja kaikki on sekaisin kuin sikolätissä.

-- Jumaliste, minä lyön kaikki säpäleiksi, jos ette laita noita pois

silmistäni, lutkarujaksit! -- Hän kirkui ja ritisti hampaitaan, takoen

nyrkillään pöytäkaappia, niin että se retkahti paikaltaan ja luisui

syrjälleen. Kaikki mitä kaapissa oli, putosi kilahtaen ja kolisten

lattialle. Kuohuvin rinnoin seisoi Katariina vieressä.

Ahdistavalla kauhulla hän vetäytyi huoneeseensa. -- Raivo oli

vaimentunut. Kaikki mielikuvitus oli hävinnyt. Nyt hänen oli hyvä olla.

-- Hän katseli tekoaan. Hän katseli sitä hymyillen, koska hänen

jännityksensä oli helpoittautunut. -- Ikävä vaan oli, että ne olivat

menneet rikki nuo kyökkikapistukset. -- Turhaa! -- Mutta miksi piti

hänen suuttua tuosta liasta?... Miksi vaatia, ettei sitä olisi... Onhan

tunkiossakin lämmin olla, kun lanta palaa...

Ja pyykki... se oli kovin surkean näköinen. Punaisten alushousujen

lahkeet lojottivat tuossa kuin miehen sääret, kun se on saanut naista

kyllikseen... Hän nauraa hohotti ääneen ja rajusti mielikuvalleen.

-- Yksi ihminen ei jaksa kaikkea tehdä, valitti Janka kyyneleet

silmissä, -- minä teen niin paljon työtä kuin ihminen voi.

-- Älä vikise Jan! -- Heitä pyykki nurkkaan ja vie se sitten

pesuakalle! -- Anna minulle kumminkin sitä ennen viiniä!

Katariina seisoi kyökissä, vilahtaen äkkiä ympärilleen tarkkaavasti ja

lisäsi töykeästi puolustautuakseen.

-- Ihminen ei enää kestä tätä reuhtomista. -- Sitten hän palasi

huoneeseensa.

-- Ei tehnyt mitään! -- Sai kerran aikaan puhdistuksen, -- piti

kunnollisesti räjähtää. -- Hän istahti leveään nojatuoliin,

joka oli vuoteen ääressä, laskien paljaat jalkansa sänkymaton

kellahtavanvalkoiselle nahalle.

-- Mistä hitosta tuo paha veri nousi minun päähäni?! -- Kuinka kauan

olen tätä hulluutta mielessäni hautonutkaan?!... Ajatellut kuolemaa,

kuihtumista, tuskaa!... Peljännyt uudistusta!... Hyvä oli, että tämä

vanha lato myytiin ja minä myös! -- Jumalan onni! -- Iloista ja

huoletonta on bordelli-elämä!... Mitä pirua minä itseäni kidutan ennen

aikaan! -- Teen itseni vaan vähän makeaksi uudelle emännälle, käytän

ketunhäntää, istun lekotan ja annan itseäni passata kuin mitäkin

fröökynää! Tämä sopiikin vasta minulle! --

Joku pisti hänelle ovenraosta viinipullon. -- Hän kävi sen kimppuun...

-- Se on mainio tuuma tuo... Läksisin hakemaan uutta liikealaa... Mitä

saakelia... Jään tänne... Pidän hemmetin hauskaa elämää, että tuo

juutalaisämmä minut äkkää... Ja sitä ennen juon niin jeevelisti... --

Hän jatkoi entistä ajatusjuoksuaan... Minä en voi sinua auttaa, Janka!

Minulle on kaikissa tapauksissa sija valmistettu Punatalossa...

Sus' sentään tuota uskovaista Jankaa... Sen piti päästä sinne maalle.

-- Menköön helvettiin! Saakoon hänet nyt tuo "prinssi"... Kuolee se

pakanakin kerran sentään!

Hän kaasi viiniä hajuvedelle tuntuvaan lasiin ja joi sen tyhjäksi...

Kaikkien pitää väistyä minun tieltäni... Mitä pentelettä minä pidän

noita kahta kintereilläni!... Siksi en minä pääse puuhun pitkäänkään...

Ylöspäin pitää minun päästä... Tässä pitää tulla toinen ääni

kelloon!... Vieköön Janka vekaran mukaansa ja paistakoon sitä

kotipankolla! Minusta se on soromnoo! -- Ja ijankaikkiseksi! -- Piruako

enää viitsin vihata! Vihaanko minä vielä sitä raatoa? -- -- --

Hän ähkyi kuin sinä harmaan hämäränä aamuna, jolloin hän oli

epätoivoissaan paennut viettelijänsä kartanosta.

Jos hän olisi ottanut minut aviovaimokseen -- tehnyt minusta emännän --

Jumala on todistajani, että minusta olisi tullut luja huoneenhaltija,

sellainen -- jota hänen talonsa tarvitsi. Sen minä tiedän, sen tunnen

vieläkin tässä elämäni haaksirikossa. Minä olisin kyllä ollut tarkka

rouva. Ja vieraita olisin suvainnut talossa ja minä olisin ne hyvin

osannut kestitä. Vaatekaapit ja kellarit olisin osannut pitää kunnossa

-- ja hallita hänen piikojaan ja renkejään vaan silmäyksellä. Ja

lapseni, lapseni,... jos se olisi syntynyt laillisessa avioliitossa

matschakerhovissa, hänen ylpeytenään, herttaisen kodin auringon

valossa, oh, miten minä olisin sitä jumaloinut! -- Olisin ollut

kunnianhimoisin äiti ja puoliso! -- Paras ei olisi ollut minulle liian

hyvää!...

Ei hän surrut lastansa, -- omaa pirstoutunutta äidinylpeyttään hän

suri... Mitä hän teki tuolla kerjäläiskakaralla? Äpärä se oli, --

kurjana kurjuuteen syntynyt. Auttoiko sitä rakkaus?... Hyvään aikaan

sen piti oppia juomaan, se oli sille hyödyllisintä... Ja sitte mailman

rannalle!

Uhri uhrista!... Hän ja hänen ylpeytensä oli myös teurastettu... Hän

sen oli tehnyt!... Tytön lihallinen isä!... Mahtavana ja koppavana oli

hän ristinyt käsivartensa rinnoilleen ja nauranut makeasti.

-- Vai sinä meinasit päästä rouvakseni... Katariina, älä ole noin

suurellinen!... Jos meidän kartanon esimies sinua miellyttää, voisin

tuupata teidät yhteen... Kyllä se sinulle mielellään vaun laittajaksi

tulee...

Tuntien voimansa oli Katariina kimmonnut hänen silmilleen ja takonut

hänen rintaansa... ja kynsinyt hänen kasvojaan... Mutta mies, joka oli

vahvempi, oli vaan nauranut.

-- Kissa -- sanoi hän virkkamatta muuta. Silloin Katariina helpoitti ja

meni epätoivoisena sisään.

Varhain seuraavana aamuna hiipi hän Jankan luo ja kertoi kaikki... Ja

tuo raukka polvistui lattialle ja väänteli vaan käsiään. Katariina

vaikeroi ja vannotti. -- Kultaseni tule mukaan! -- Jos minä lähden

yksin, niin menen veteen. Älä hylkää minua ja lastani! -- Kulta Janka,

jos sinä tulet mukaani, tulee hän meitä etsimään, meitä kolmea jo

sinunkin takiasi. --

Onneton olento suuteli vaaleatukkaisen Jankan sormia, joita hirvittävä

pelko kouristi.

Molemmat tytöt pakenivat ennen auringonnousua Katariinan viettelijän

talosta. He pakenivat peräti paikkakunnalta. Eräänä iltana he vihdoin

saapuivat melkein ilman rahaa väsyneinä ja umpimähkään outoon

suurkaupunkiin. Katariina kirjoitti ensi työkseen viettelijälleen,

että hän palaa heti Jankan kanssa, jos mies tahtoo naida hänet

velvollisuuden tunteesta. Hän ei pyydä armonosoitusta, vaan hän vaatii

oikeutta. Miehen pitäisi tietää, mikä Katariina oli luonteeltaan. Eikä

hän tulisi vaivaamaan häntä rakkaudellaan.

"Meidän kesäinen ilomme ei ole loppunut, Andreas, -- kirjoitti

Katariina, -- se liikkuu elävänä ja ihanana kohdussani, vaatien, että

minä turvautuisin sinuun. Mieti mies tekoasi, äläkkä syökse sitä

kurjuuteen, joka voisi sinulle onnea tuottaa."

Heti tämän kirjeen perästä saapui suuttunut vastaus. Viettelijä

selitti, että hän ei anna kaikkien karanneiden naikkosten tehdä

ehdotuksia itselleen. Jankan on palaaminen kotiin heti paikalla. Hän on

ottava hänen ruumiistaan halun lähteä maita kiertämään kaikkien

vierasten lutkien kanssa. Mitä syntyvään lapseen tuli, aikoo hän siitä

huolehtia, jahka aika kuluu. Kunnon miehenä ei hän aio kieltäytyä isän

velvollisuuksista, ja sillä hyvä.

Hienossa vihmasateessa istuivat molemmat tytöt aivan toisiinsa

nojautuneina ja vilusta värjöttäen märällä puistopenkillä. Jankan

vaaleatukkainen pää lapsellisen mitättömine piirteineen kätkeytyi

masentuneena Katariinan povelle. Katariina istui suorana tuijottaen

ilmeettömin silmin yhä synkkenevään ilta-ilmaan.

Sellainenko tuo mies oli?... Kuin koiran oli hän potkaissut lemmittynsä

kadulle. Itse istui hän lämpöisen lietensä ääressä, silloin kun hänen

lapsensa ja sen äidin täytyi lähteä maantielle vaeltamaan.

-- Mutta Janka on minun panttivankinani. -- Ensi kerran se juolahti

hänen mieleensä ja hänen katseensa leimahti kuin salama vaalealle

päälaelle, joka oli painunut aivan ales hänen rinnoilleen. -- Tule Jan,

tule, kuiskasi hän käheästi. Lämmitelläkseen istuutuivat he

kellarikerroksessa sijaitsevaan kahvilaan. Siellä antautui heidän

seuraansa vieras rouvasihminen. Tämä oli kovin ystävällinen ja

lohduttava, kyseli viekkaasti ja imarrellen ja sai lopulta kuulla koko

Katariinan jutun, jonka tämä kertoi vihasta ja halveksumistunteesta

käyristynein huulin.

-- Kyllä tuo mies vielä nöyrtyy -- selitteli rouva. -- Hän ei voi

hyljätä tykkänään noin kaunista naisolentoa eikä noin herttaista

tyttöstä. Totta totisesti, miehen täytyy alistua. Mutta siihen asti oli

pakko malttaa mielensä ja kestää paljon ajaakseen asiansa läpi. --

Rouva pakinoi vielä yhtä ja toista, kertoi hauskoja kaskuja, antoi

salaperäisiä viittauksia rahasta ja silkkipuvuista, maksoi laskun ja

otti tytöt vierasvaraisena luokseen yöksi.

Matschakerkartanon herra ja viettelijä oli kahdeksan päivän kuluttua

sen verran lauhduttanut vihansa ja vainonhalunsa, että ajoi

nelivaljakollaan kaupunkiin sopiakseen asioista rakastettunsa kanssa

sekä ottaakseen sisarentyttärensä kotiin.

Hän saapui liian myöhään. Tytöt olivat molemmat jo poliisin valvonnan

alaisia ammattihaureusnaisia sekä asuivat huonomaineisessa talossa.

Ihanalta ja kovalta oli tämä kostonhetki tuntunut. Ja vaikka Katariinan

olisi ollut pakko heittää henkensä tuon miehen tappamana, ei hän olisi

sitä häikäillyt saadessaan nauttia näöstä, mistä kukaan ei vielä ollut

saanut tässä maailmassa nauttia, nimittäin tuon ylpeän talonpojan

mielen ruhjoutumisesta. -- Siinä hän sai seisoa Katariinan edessä

kalpeana kuin liinainen vaate. Kaikki veri näkyi virranneen pois hänen

härkämäisestä niskastaan. Hänen paksu keltaisenharmaa naamansa oli

kamalan näköinen. Ihan se näytti kuin kuolleelta...

-- Perkeleen perkeleitä, sihisi hän voimatta sanoa muuta.

Hän potkasi itkevää Jankaa -- sylkäsi hänen päällensä -- ja poistui.

-- Perkele! -- Siinä silmänräpäyksessä tunsi Katarina saatanallista

nautintoa, helvetiniloa!

Ja hän istui Jankan viereen, otti hänen kätensä kasvoilta ja nauroi --

nauroi niin sydämmellisesti, että emäntä tuli huoneeseen ja käski hänen

pitää vähempää ääntä.

Tämä nauru sai Katarinan unohtamaan sen naurun, joka tuon miehen

huulilta oli helähtänyt, ja joka ei siihen asti ollut hälvennyt

Katarinan aivoista.

-- Perkelettä -- ja hänen toimiaan ei vaan niin rankaisematta pilkata,

rakas talonjussi! -- Ja nyt piti Jankan palata kotiin, -- miks'ei --

olihan Jankalla siihen kova halu. -- Tyynny, Janka, -- äläkä itke!

Herra antaa sinulle erehdyksesi anteeksi, ehkä hänellä onkin jalo sydän

todellisia katuvaisia kohtaan... Onhan hänellä sinua varten jokin

mökkirähjä korvessa... Onhan hänellä renkejä, jotka pitävät kunnianaan

saada paikata kartanoherran naissukulaisen kunniaa... Hänen muijansa

olisi sentään aina manttaalimiesverta... Pastori siunaa koko jutun --

hyvästä palkasta -- ja valmistaa asiallisille asuinsijan taivaassa. --

Ja niin ovat kaikki autuaat...

Janka ei kelvannut enään kauvemmin täällä. -- Hän ei osannut muuta kuin

vinkua ja marista... Ei sellainen tapa enää vedä liikkeessä mitään. --

Liikkeessä tarvitaan tuoretta ihmislihaa...

Katariina nosti pullon huulilleen ja joi... Ja mitä hittoa häntä

liikutti kenenkään muun ihmisraadon kohtalo kuin oma... Kuolema... on

pötyä... Kuka tietää, minkä onnen potkun Katarina vielä saa tuntea...

Ehkä jokin kreivi häneen hullaantuu ja Katariina saa ajella

höyhenpatjoilla sisustetuissa vaunuissa...

Katariinan aivoissa velloivat ajatukset tyyneinä ja mieluisina...

Tuntien epäselvästi tehneensä jollekin vääryyttä -- ja humalan

hempeyttämänä -- läksi hän kävelemään --

Auaistuaan oven laulaa lirutellen, näki hän... Herran poika, tuossa ne

olivat polvillaan molemmat viruttaen ryvettynyttä pyykkiä...

Siunatkoon, miten he kiirehtivät... Kaikki astiat olivat esillä ja vesi

läikehti heidän viruttaessaan... He eivät ehtineet sivulleen vilaista,

niin kiintyneitä he olivat työhönsä...

-- Janka, kuiskasi Katariina...

Kaikki pilanteon halu oli kadonnut hänen mielestään. Humalasta kiiluva

katse ei voinut irtaantua noista kumartuneista olennoista...

Kahdenkymmenen kahdeksan vuotias Janka kumartui tuossa koukistuneena

kuin vanha akka... Hän oli kuitenkin rusthollarin tytär... oli ollut

vaaleakutrinen -- -- Todellako? -- -- Miksi kykki hän tuossa lattialla

ja huuhtoi?... Miksi huhki siinä lapsi pienillä käsillään? -- --

Katariinanko tähden?... Rääkkäsivät itseään... hänenkö tähtensä? ... Ja

mikä oli hän,... että he sen tekivät... hänen... tähtensä?

Nämät käsitteet olivat hänelle uusia. Ne selvenivät ensi kerran hänen

aivoissaan.

Mutta nämä käsitteet eivät johtuneet katumuksen tunteesta, vaan siitä,

että hän kauhistui omaa itseään, jonka ilmiön voi havaita suurissa

neroissa tahi rikollisissa luonteissa, jotka yht'äkkiä sekaantuvat

luonteensa voimain punnitsemisessa ja vavahtavat.

Sanaa sanomatta meni Katariina kyökin poikki poistuen käytävään. Hänen

silmilleen laskeutui kuin verinen verkko. Hän nojautui seinään --

tuntien pään pyörrytystä. --

Tämän jälestä kuuli Punatalossa joka päivä jotakin uutta, jotain

merkitsevää tapahtuneen. Lorinser sai jonkun kerran kutsun armollisen

rouva Goldscheider'in luo palaten sieltä aina hätääntyneenä korviaan

myöten täynnään varmoja uutisia...

Siellä hän oli tavannut useimmin vaan neiti Olympian. Tämä oli hieno

henkilö, tummahiuksinen ja kauniisti maalattu sekä osasi kertoa mitä

erinomaisimpia asioita, -- sillä rouva Goldscheider itse, -- oho, se ei

monta sanaa lausunut. Se teki vaan tällaisen liikkeen, -- tervehti

tuolla lailla, -- ja hävisi sitte huoneesta. Mutta ylhäinen nainen hän

oli, arkipäivinäkin puettuna silkkiin ja suuriin vihreisiin

hohtokiviin, näkee kohta, että hän on todella parempia ihmisiä... Hän

oli kauvan omistanut tuon hienon kapakan tuolla Ring'in kadulla, vaan

nyt hän oli sen luovuttanut hyvillä ehdoilla "italiattarelle" --

poliisikomisarius Sucher'in vanhalle kaverille. Siitä hyvästä oli

"etsivä" toimittanut hänelle tämän porttolan... Aivan Pariisin malliin

kehui Olympia täällä kaiken sisustettavan, ylhäisesti -- eikä missään

aiottavan kitsailla. Tytöt nyökäyttivät päätään alistuneina. -- Jos

vaan "etsivä" oli tämän yrityksen alkuunpanijana, silloin oli kai paras

hyväksyä kaikki eikä yrittääkään tehdä vastarintaa. Kovan hädän herätti

kuitenkin armollisen rouvan tiedonanto, että hän jonakin päivänä tulee

itse neitejä katsomaan, kenties ottaakseen liikkeeseensä kauniimmat

heistä ja nuorimmat.

Lorinser antoi luonnollisesti kertomuksissaan viittauksia siitä, että

hänellä oli suuri vaikutusvalta, sillä hänen suosituksestaan ja

selonteostaan saattoi muka paljon riippua. Punatalon naisasujainten

mieltä painosti pelon ja toivon sekainen jännitys.

He hiipivät toinen toisensa turviin kuin lapset koulun

sisäänpääsötutkintoon valmistautuessaan. He puhuivat keskenään

vilkkaasti toiveistaan ja otaksumisistaan. Usealla oli jo lähemmät

tiedot edellämainituista yrityksistä, muutamat olivat jo kokeneetkin

niitten eri puolia. Nämät olivat hieman epäilevällä jopa

vastustavallakin kannalla.

-- E-en, minä en rupea porttolatytöksi, -- sanoi komea solakka Rosa

päättävästi pudistaen vaaleaa hurripäätään, -- minua ei narrata.

Dresdenissä sain asiasta vihin ollessani Aschermannilla. Ei ole siellä

edesvastuuta, totta kyllä, mutta ei voi myös mitään itselleen kokoon

saada. Ja kun sairastut, niin emäntä heittää sinut kadulle... Itse voit

ehkä vielä jotain yrittää, mutta porttolasta ei apua lähde...

-- Ole vaiti, ihmisellä on aina "mahdollisuuksia" -- Sen sanan oli

Lorinser oppinut Olympialta ja se herätti huomiota. -- Porttolaan ei

enää haalittu miehiä kadulta... ainoastaan hyvin puettuja, varakkaita

miehiä kävi siellä... Hyvää muonaa sai vetää nahkaansa... Mahdollisesti

saattoi päästä ylöspäinkin. --

Fritzerl, -- pieni pörröpäinen tyttö-epana pyörein punasin huulin,

joita suuri haavanarpi rumisti, -- tiesi kertoa eräästä puolalaisesta

juutalaistytöstä, jonka muuan kreivi oli pelastanut porttolasta ja

peräti laillisesi nainut... Yleensä kävi tällaisissa laitoksissa vaan

ylhäisiä herroja. Nämät olivat mukavampia kuin katukundit, jotka

tinkivät joka guldenista... Eikä noista yksityisistä kundeista ollut

mihinkään. Väliin panivat toimeen rettelöitä, ja pakenivat yleisessä

sekasotkussa jättäen laskunsa maksamatta. Ja ajatelkaa tätä ikuista

kinastelua vuokramatamin kanssa... Aina piti avata pussinsa ja hyvittää

noita emäkurvia... Muuten oli niitten suu senkin seitsemässä

viurussa... Ja sitte oli pakko käydä poliisia hellyttelemässä... Oi

Herra Jeesus, kaiken päätteeksi sai sittenkin muistutuksen... Mutta

tällainen ylhäinen porttola-rouva se osaa järjestää asiat hyvin.

-- Tällainen ylhäinen porttola-rouva, -- sanoi ivaten Hatschekse --

vaatii teiltä sellaisia asioita, että hiuksennekin nousevat pystyyn sen

kuullessanne.

Joka päivä valmistautuivat tytöt huolellisesti omistajan tuloa varten.

Koko talon täytti kova jännitys. Lorinser puhdisti vuosikausia

tomuttamatta ja pesemättä olleet käytävät ja rappuset. Tytöt kähersivät

tukkaansa ja maalasivat poskiaan ja aamupäivällä pukeutuen

mahdollisimman siististi he alimman käytävän ulko-oven kellon soidessa

juoksivat kuin sähkö-iskusta ikkunaan ja oviin tirkistelemään.

Katariina yksin oli välinpitämätön ja kylmä, pysyen tyynenä tässä

yleisessä hopussa.

Hän näpäytti sormiaan, ajatellen tätä hassunkurisuutta. Ei maksa vaivaa

hosua tässä ryönäisessä elämässä. Yhdentekevää oli, missä rypi, täällä

tahi muualla. Hän oli nähnyt senverran maailmaa, että tiesi tänlaista

leipää olevan saatavissa muuallakin. Kyllä hän tännekkin jäi, mutta jos

tuo juutalaismuori ei huoli hänestä -- niin soromnoo!

Taitavasti hän vältti Jankan tunteen purkaukset ja levottomat

kyselyt... Jankan mielen oli vallannut haaveilu ja synkkä

raskasmielisyys.

Katariina ei ollut tätä huomaavinaan. -- Juo -- sanoi hän, -- jos pelko

on nahkaasi mennyt, lökäpöksy! Se oli Katariinan ainoa neuvo.

Eräänä varhaisena sateisena sunnuntaijälkipuolenpäivänä saapui rouva

Goldscheider ihan kenenkään aavistamatta. Ei kukaan edes tiennyt, miten

hän oli sisään päässyt ja kuka oli hänet laskenut; yhtäkkiä hän vaan

astui erääseen huoneeseen alkaen tarkastuksensa. Hän mittasi silmillään

huoneitten korkeutta, tutki ovia ja ikkunoita, kosketteli sormillaan

kosteita kiviseiniä, ja kaivoi silkkisen sateenvarjonsa päällä

rikkinäisen lattian palasia. Neidit olivat suurimmaksi osaksi unen

pöppörässä, pörrötukkaisia ja puettuna likaisiin alusvaatteisiin. He

nousivat hätääntyneinä vuoteiltaan kiirehtien tervehtimään tuota

solakkaa tulokasta, jolla oli aaltomuotoinen punainen tukka, hienosti

koukistunut juutalaisnenä ja kultasankaiset rillit, joidenka läpi hän

tutki heitä.

Lorinser tunkeutui esiin pokkaillen ja maklakoiden. Rouva Goldscheider

teki poistavan liikkeen, aukasi päällystakkinsa istuen tuolille ja

antoi tyttöjen yksitellen esittää itsensä.

Toinen toisensa jälkeen hän tarkasti heidän papereitaan. Hän luki

tutkivasti, vitkaan, hätääntymättä, lateli silloin tällöin kysymyksiä

erityisesti innostumatta ja varmalla äänellä, nyökäytti päätään, kun

piti vastaukset uskottavina, vilahti hymyillen vastaajaan, kun epäili

sen sanojen luotettavaisuutta. Hän ei puhunut liikaa, hymähti vaan ja

katsahti. Tytöt, joiden oli eläissään täytynyt sietää yhtä ja toista,

muuttuivat hänen kohteluaan kokien tulipunaisiksi.

Huone yhä täyttyi. Lorinser kierteli ja väänteli itseään mitä

vimmatuimmin herättääkseen rouva Goldscheider'in huomiota. Muutamat

tytöistä olivat jo ehtineet maalata kasvonsa, kaunistaa tukkansa ja

pukeutua silkkiin. Mutta se ei soaissut Goldscheider'in silmää.

Ainoastaan verinuoret ja tosikauniit löysivät armon hänen silmiensä

edessä. Mutta räikeä päivänvalo teki nuortenkin muodon elähtäneeksi ja

riutuneeksi. Enemmän kuin kaksi kolmatta osaa hyljättiin.

-- Sinua en voi käyttää, -- sanoi Goldscheider Olinka Blecher'ille,

mutta kauniille Gisille, jolla oli suuret, kirkkaat, siniset silmät,

hymyili hän suopeasti. Gisi punastui taputtaen iloisena kuin lapsi

käsiään.

Goldscheider tahtoi pitää Rosa Hatschek'in. Mutta Rosa vastasi äreästi:

-- Minä en tule porttolaan. --

-- Kuten haluat, -- vastasi rouva tyynesti.

Janka oli pukeutunut punaiseen kaulukseen, mutta oli kiirehtinyt esiin

paljain jaloin värjöttäen vilusta.

-- Sinä olet vanha, -- sanoi Goldscheider viitaten poistavasti

kultaisella kynävarrellaan ja kääntyi Katarinan puoleen, joka katsoi

häntä suoraan silmiin välkkyvin, pelottomin katsein.

-- Miten minun käy -- virkkoi Katariina pistävästi.

Goldscheider kohotti katseensa, tarkasti tuota komeata naista tuntijan

katseella. Sellaisestahan naisesta hän saattoi hyötyä. Se oli ehkä sitä

oikeata lajia, jota hän kaipasi. -- Sinä jäät tänne, -- sanoi hän

kohteliaalla kädenliikkeellä. Katariina oli viides järjestyksessä.

Kaikkien muitten täytyi lähteä talosta.

-- Kahdeksan päivän kuluttua siis on kaikki oleva selvä, -- sanoi

Goldscheider kiemurtelevalle portinvahtirouvalle. -- Teillä on ollut jo

liikaa järjestämistilaisuutta. -- Teidät -- sanoi hän hyväksytyille

tytöille, -- hommaan minä muualle asumaan. Jos olette järkevät, käy

teidän hyvin. Jokaiselle teistä annan minä hyvät kapiot, hienoja

liinavaatteita ja kyllin pukuja. Minun luonani voitte ansaita

melkoisesti ja elää rattoisasti. Minä en tahdo ketään petkuttaa. --

Goldscheider nousi seisomaan. -- Katariinan silmät säikkyivät. Hän

astui askeleen edemmä. Sill'aikaa sanoi Rosa Hatschek uhkaavana: -- Me

emme myös ole koiria, jotka ajetaan milloin tahansa pihalle. -- Meillä

on vuokrasopimus, -- sanoi muuan toinen.

-- Myydessä purkautuivat entiset vuokrasopimukset tässä talossa.

-- Olen sen heille selittänyt -- armollinen rouva, supisi Lorinser, --

mutta puhu koirille asiallisesti, ei auta. -- Hän nyökäytti päätään

innostuneesti.

-- Muussa olemme siis sopineet asiasta, vai miten? -- Goldscheider

napitti takkinsa. -- Te viisi seuraatte minua jo tällä viikolla

tarkastettaviksi tohtori Lambergin luo. Jokainen tuo sitte heti minulle

hänen allekirjoittamansa paperin. -- Siis...

Katariina astui hänen eteensä. -- Minulla olisi vielä jotain

puhuttavaa. -- Hän kiinnitti puhuessaan huivin kupariruskeaan päähänsä.

-- Minulla on lapsi. -- Hänen katseensa kohtasi Jankan kiintyneitä

katseita, -- ja tuo kuuluu myös minun seuraani, -- lisäsi hän kotvan

kuluttua hiljaa.

-- Tuon täytyy hakea elatuksensa muualta. -- Mutta kuinka vanha lapsesi

on?

-- Yhdentoista ja kahdentoista vuoden välillä. -- On tyyni lapsi -- ei

häiritse ketään. -- Osaa jo askareita tehdä. -- Eikö ole totta? --

Katariina katsahti ympärilleen. Ei kukaan ottanut osaa hänen asiaansa.

Ainoastaan Janka nyökäytti myöntyvänä päätään. Hän astui askeleen

eteenpäin sanoen ääneen ja varmasti:

-- Tyttö on hyödyllinen olento, osaa jo täydelleen palvella ja jaksaa

tehdä työtä. --

Katariina tuijotti Jankaan. -- Mitä tuo tarkoitti?

-- Poliisi ei hyväksy, että -- koululapsia pidetään tällaisissa

taloissa -- lausui Goldscheider sanojaan punniten.

-- Syksyllä, vastasi Janka, -- on tyttö vapaa koulusta. Silloin hän voi

ottaa palveluspaikan täällä.

-- Noh, saatte ottaa hänet silloin, -- sanoi Goldscheider lyhyesti ja

nopeaan. Poistuessaan hän tokasi sivumennen Lorinserille katsahtaen

häneen.

-- Selvää on, että tekin saatte muuttaa toiseen paikkaan

viidentenätoista päivänä. -- Ennenkuin ehdittiin hyvästi jättää, oli

Goldscheider poistunut.

Lorinser seisoi kuin salaman iskemänä. -- Punatukkainen ruoja! --

kidahti hän polkien lattiaa. Senjälkeen syntyi talossa kova meteli ja

kiljunta. Naapuritkin kokoontuivat uteliaina ottamaan selvää

tapahtumista. Haukuttiin, kiitettiin, itkettiin, riemuittiin.

Lorinserin kohtalo herätti yleistä vahingoniloa. Pois ajettuja tyttöjä

surkuteltiin, mutta nämät eivät myöntäneet hävinneensä, antaen

ymmärtää, etteivät olisi halunneetkaan jäädä taloon.

Siitä syntyi jumalaton ilkkuminen ja pistospuheilu jonka yli kuului

Gisin ääni kuin trumpeetti. -- Mitäs hullua! Saada pukuja, merkattuja

liinavaatteita, silkkipaitoja -- jotka eivät maksa kantajalle ei

guldenia, ei groschenia, -- kyllä sen kärsii.

-- Niinkö luulet, -- pisti vahingoniloisena Viktoriina, jolla oli

"toppatissit" ja joka oli haljeta kateudesta, -- saatpa nähdä, mitä ne

maksavat, nuo koreudet, nauta!

-- Enkö minä sanonut, vaikka olisitte antaneet sata guldenia, en olisi

sittenkään mennyt porttolaan, -- ylvästeli Rosa. -- Yölinnuiksi meitä

haukutaan. Antakoot meidän elää vapaina kuin linnut. Porttolassa elät

kuin vankina, kuin lintu häkissä. Jos tahdot mennä kävelemään, et sitä

saa tehdä. Vaikka tahtoisit mennä kerran kirkkoon, ei sinua sinnekkään

lasketa. --

Katariina pysytteli erillään aivan huumauksissa siitä, mitä oli

tapahtunut. Se oli suhahtanut hänen ohitsensa kuin tuulen vihuri. Oliko

hän voittanut pääarvan vai eikö? -- Hän ei oivaltanut mitään. -- Ja

entäs Janka -- mihin hän nyt häviäisi? -- Mihin hän lopulta joutuu?

Katariinan valtasi ikävä johonkin ystävään. Hän lähestyi kiihkeästi

toisia.

-- Tietysti meidät heitetään ulos ovesta, jos siksi tulee, -- sanoi

Fritzerl allapäin, tuimana. Fritzerl oli ollut remahtelevin sakissa.

-- Menkää sovussa kukin kohdallenne, älkää toisia noin pelotelko, --

yhtyi Katariina puheeseen. Eikö totta, meillä ei ole mitään pelättävää

rakkaat ystävät?

-- Ei todella -- myönsi Fritzerl'kin taas hyvänahkaisena -- hyvä

ruokahalu -- riiviöt -- minä menen.

-- Ostamaan vanhoja vaatteita narinkkajuutalaiselta -- huusi Olinka

hänen jälkeensä myrkyllisesti.

-- Saa luvan tottua siihenkin, väitti Rosa viisastelevana seuraten

häntä -- liikkeessä saa panna suuta säkkiä myöten.

-- Kas, että sinä saat pitää tytön luonasi, -- sanoi Gisi Katariinalle.

-- Tavallisesti Gisi ei ollut tälle lempeä, -- mutta nyt täytyi

"valittujen" olla samaa puoluetta toisia vastaan.

Gisin puheen kuultuaan heräsi Katarina mietteistään. -- Tytön!

Tietysti! -- Enhän minä voi sitä vittuunikaan panna, -- vastasi

Katariina raa'asti ja poistui.

Hänen täytyi päästä selvyyteen. -- Mitä nyt taas oli tekeillä? -- Mitä

Janka oikein mielessään hautoi?

-- Eivätkö sukulaiset enää halunneetkaan tyttöä luokseen? Oliko se

heidän mielestään liian turmeltunut, ja pahankurinen? Nyt kun

saattoivat saada tytön kotiin maalle, nyt he eivät siitä välittäneet!

-- Monta päivää oli hän odottanut sanaa Jankan suusta. -- Mutta Janka

ei tätä asiaa koskettanut -- ei vihjauksellakaan. -- Minkätähden ei?

Sill'aikaa, kun tuo yllämainittu juttu tapahtui, istui Janka tapansa

mukaan puukasalla hellin edessä. Kyyneleitä valui viljalti hänen

poskilleen, kun hän, pitäen Miladaa polviensa välissä, kuiskasi tälle

puhuen kovin vilkkaasti vakuuttaakseen tyttöä. -- Tyttö kuunteli

tarkkaavana, nyökäyttäen päätään vakavasti ja ymmärtäväisen näköisenä.

-- ... Kyllä täti, minä tiedän. --

-- Sinun täytyy häntä totella -- muistutti Janka painavalla äänellä, --

ja jos hän sinua sättii, -- raivostuen, pirstaten -- niin lapsi...

Janka tuijotti eteensä pyyhkäisten hiukset otsaltaan -- älä ota sitä

pahaksesi, -- hän on hyvä, -- sinä et saa muistella hänen pahoja

sanojaan, palvele vaan häntä ja korjaa hänen kotiaan, hän ei jaksa

tehdä raskasta työtä... Hän ei pidä makeista ruuista. Ainoastaan viiniä

sinä ostat hänelle joka päivä ja omenia, sillä hän pitää niistä...

Stiegen-Greisler'illä on läpi vuoden hyviä omenia. -- Ja lapsi --

rukka...

-- Mene ulos, -- sanoi kuivasti Miladalle Katariina, joka

äkkiarvaamatta oli astunut huoneeseen. Hän pani kätensä puuskaan

katsellen noita kahta ja naurahti ilkkuen.

-- Mitä sinä vikiset! Me panemme pillit pussiin ja lähdemme matkalle.

Yhdessä olemme tänne tulleet, livistetään yhdessä pois. Sinä olet kai

valmis siihen?

Pelästyneenä katsoa tollotti Janka ylöspäin. Sitten hän levitti

käsiään. -- En, -- en. Sinä jäät tänne Katariina, sinun paikkasi on

tällaisessa talossa. Sinä olet kaunein täällä, etkä tiedä, minkä onnen

vielä saavutat...

-- Älä puhu roskaa, -- sanoi Katariina mustana laskien käsivartensa

ristiin rinnoilleen. -- Minä annan palttua juutalaisämmälle ja hänen

likkapaikalleen. Me lähdemme pois yhdessä, sanon minä. --

-- Älä puhu noin! Älä ota vettä pääsi yli, Katariina! Sinä saat elää

täällä kuin varakkain nainen, eikä sinun tarvitse guldenin suhteen

kitsastella. Sinunkaltaisilla on menestys tällaisissa yrityksissä. Älä

viskaa onneasi kujalle, Katariina! --

-- Ja sinä, -- ivasi toinen, -- kuolet lokaan ilman minua. Tahi --

Katariinan katse muuttui urkkivaksi, -- sinä aiot kai mennä luostariin?

Janka pudisti päätään. Hänen silmissään vaan oli välke, joka selitti

asian sanomatta. Noissa surullisissa, uskollisissa koiransilmissä

hehkui salainen tuli. --

-- Noh, sen minä saatoin arvata. Matschakertalonpojan sikiö ei voi olla

uskollinen...

-- Minä olen ollut sinulle uskollinen, Katariina... Olen asunut

kanssasi näin kauan, kuin minua tarvitsit. Nyt alkaa sinulle uusi

elämä. Nyt et kaipaa minua enää. Sen aavistat Katariina itsekin jo.

Minä en ole vaatinut työstäni palkkaa vuosien kuluessa... Älä sinäkään

rupea laskuja kirjoittamaan... Mitä sukulaiseni on sinulle velkaa, sen

tahdon suorittaa... En ole pyytänyt maksua vuosien kuluessa... Ja

pikkurahoista koituu vähitellen suuriakin summia. Kenties

matschakertalonpojat eivät ole sinulle enää mitään velkaa, Katariina...

Janka oli tulipunainen kasvoiltaan. Hänen ruumiinsa vapisi.

Katariinan vartalo kyyristyi. Käheästi valittaen sanoi hän: -- Mihin

tyttö joutuu? -- Pitääkö hänen syöstä perikatoon tässä talossa? On

sinullakin sydän! Tiedätkö, mitä tytöstä tulee tällaisessa elämässä?!

Janka vastasi: -- Usein olen sitä ajatellut. Teenkö oikein? Olen

itsekseni päättänyt -- siten, -- että tytön pitäisi päästä täältä pois!

Jumalan tähden olen sieluni kaikella voimalla koettanut hänet

onnettomuudesta pelastaa! -- Mutta minä olen väsynyt vuosien kuluessa.

-- Hän silitti vapisevin käsin hiuksiaan. -- Sinunkaltaisesi naiset

ovat sitkeämpiä, ne eivät mistään hinnasta päätöstään riko, eivätkä

aikeestaan luovu. -- Sellainen on sinunkin tapasi, Katariina. --

Sellaiset ihmiset kuuluvat yhteen myötä- ja vastoinkäymisessä. -- Älä

työnnä luotasi lastasi. Pidä siitä kiini, kuuletko!

Katariina oli puoleksi kääntänyt hänelle selkänsä. Nyt hän teki

kädellään jyrkän liikkeen, Janka tarttui lujasti tuohon käteen toistaen

tavattoman vannottavalla äänellä:

-- Älä karkoita lastasi luotasi, sanon minä. Älä sitä hyljeksi! Se on

sinun lapsesi... Se on kiintynyt sinuun. Kuule, minä olen sitä lasta

tutkinut, minä aavistan, mitä siitä tulee! Ota siitä vaaria Katariina!

Sinä tarvitset vielä lastasi, kun pahat päiväsi koittavat! --

Toinen Osa.

Goldscheiderin salonki.

Johdesana:

Haluta vapauteen, se on vapauden oikea oppi.

_Nieztsche_.

Edellisten tapausten jälkeisessä syyskuussa avattiin Punatalonliike

uudelleen herättäen heti kovaa kysyntä. Rouva Goldscheider havaitsi jo

muutaman viikon kuluttua, että hänen liikkeensä tulisi edistymään

varmentaen hänen toimeentulonsa. Vanhat liiketuttavat toivat mukanansa

uusia vieraita, talon ystävät kerääntyivät taas sinne ja uteliaita

virtasi kosolta paikalle. Kaikki julistivat, että Punatalon tavara ja

sikäläinen kohtelu oli ensiluokkaista.

Hinnatkin olivat siellä sen verran kalliit, että eräät huonommat

halulliset eivät uskaltaneet pyrkiä rouva Goldscheiderin huoneustoon.

Seurauksena tästä oli se, että sikäläinen seurustelupiiri muodostui

tavallaan yhtenäiseksi. Toiseksi ei siellä ketään suorastaan nyljetty,

eikä ketään pelästytetty odottamattoman suurilla laskuilla -- eikä

rouva eivätkä edes neidit koskaan katsoneet pahasti, jos vaan joi lasin

portteria tahi viiniä, jonka maksettuaan poistui. Tämä seikka miellytti

paljon vieraita, jotka kuitenkaan eivät usein halunneetkaan supistaa

siellä käyntiänsä niin vähäiseen, sillä neidit olivat nuoret, kauniit

sekä erityisesti perehtyneet ammattiinsa.

Neidit olivat todella hyvin kasvatettuja. Heissä ei ollut mitään

kömpelön meluavaa eikä tyhmänröyhkeän itsetietoista, jota yleensä tapaa

seikkailijanaisissa. Vieraat väittivät päinvastoin, että Goldscheiderin

talossa vallitsi jonkinlainen erikois-esiintymistapa. Koko kaupunki

puhui siitä. Toiset kiittivät, toiset moittivat. Mutta sekä puolustajat

että vastustajat olivat yksimielisiä siitä, että illanvietto

Goldcheiderissa oli "mieltä jännittävä"... Sanalla sanoen, liikkeen

avajaiset merkitsivät pääkaupungissa saman, kuin jonkin taideilmiön

ensi esiintyminen yleisön nautittavaksi... Se herätti huomiota... ja

edellytti tällaisissa tapauksissa menestystä.

Alkujaan oli rouva Goldscheider ryhtynyt tähän hommaan salaisella

vastenmielisyydellä, myöhemmin hän ajoi sen perille ulkonaisesta

pakosta... Rouva Goldscheiderin oli aikoinaan täytynyt, voidakseen

saada korvatuksi muutaman vaillingin, joka oli syntynyt maksamatta

jääneen saatavan johdosta, ottaa rahan sijasta velallisen omistama

tunnetumpi naispalvelijoilla varustettu viinitarjoilupaikka. Tämä

tapahtui myöskin siksi, että hän yhä laajenevassa entisessä

liikeyrityksessään voitti mielestään sangen vähäsen vaikkakin varmalla

tavalla. Koska hän ei ollut perehtynyt tällaiseen ravintolaliikkeeseen,

jätti hän sen entisen tarjoilujohtajattaren huostaan. Tämä oli

syntyjään italialainen sekä sangen "taitava" ammatissaan. Tämän lisäksi

oli italiattarella se ansio, että hän oli kaikkialla läsnäolevan,

kaikkien vihollisen, pelottavan siveyspoliisikomisariuksen Teobald

Sucher'in rakastettu. Komisarius auttoi ja tuki häntä hänen kaikissa

liike-edesottamisissaan erittäin tehokkaasti... Viinitarjoilu edistyi,

tulot olivat hyvät, ja vajan vuoden kuluttua oli ahnas italiatar

kyllästynyt kokoomaan toiselle rahaa sekä palvelemaan toisen

harrastuksia. Hän kehoitti siis Sucheria hommaamaan hänelle tämä liike

vuokralle. Sucher innostui kyllä Carlotansa tuumaan, sillä oma yritys

oli aina mukavampi kuin vieraan työ, -- mutta hän pelkäsi, että rouva

Goldscheider olisi yhtä perehtynyt liike-asioihin kuin he molemmat

itse, sekä jyrkästi kieltäytyisi luovuttamasta liikettänsä vuokralle.

-- Lisäksi oli Carlotalle ja Sucherille sangen vastenmielistä, että

Goldscheider tahi oikeammin hänen asianajajansa, entinen kimnaasin

apu-opettaja, nykyinen yksityisopettaja Horner usein tuli iltasin

viinitarjoiluun tarkastamaan sikäläistä elämää. Horner seurusteli

vieraitten ja tarjoilijatarten kanssa, tutki viinilajeja, arvosteli ja

hylkäsi niitä sekä yhä itsepäisemmin vaati, että rouva itse ottaisi

osaa liikkeen sisäisiin asioihin.

Erityisimmin oli Horner kiintynyt tarjoilijatarten kahinaan.

Aika ajoittain hävisi jokin heistä hetkiseksi italiattaren

suosiollisella avulla, -- vaikka heillä ei ollut oikeutta yhtyä

liikevieraisiin luvattomasti. Tämä oli sekä yleinen mielipide, että

poliisiviranomaisten vaatimus. Tyttöjen asema oli jotenkin

riippuvainen. Aamulla heidän piti suorittaa raskaat puhdistustyöt.

Ulosmennessään joutuivat he ankarimman tarkastuksen alaisiksi.

Italiatar otti heiltä joka kreuzerin taskusta, väliin hän tutki heitä

ruumista myöten etsien muka salattuja juomarahoja... Nuo tytöt olivat

kolme laihaa elähtänyttä ja olemassa oloonsa kyllästynyttä olentoa. Ne

eivät olleet vielä ijältään vanhat. Mutta kiertelevä elämä, ainaisten

surujen paino oli heidät kuihduttanut ennen aikaansa. Heidän hymynsä

oli puserrettu niinkuin heidän poskensa olivat maalatut. Heidän

käytöksessään oli jotain liioitellun kiemailevaa ja armastelevaa. He

tottelivat nurkumatta kaikkien käskyjä, he antoivat kohdella itseään,

miten kukin mieli, sillä he tiesivät, että tämä lämmin huone oli vain

ensi askel siihen kurjuuteen, jota he kaikin keinoin koettivat välttää.

-- Horner teki kerran selvän viittauksen siihen suuntaan, että miten

noitten "nuoruuden jumalattarien" työ ulkopuolella ravintolahuonetta

merkittiin kirjoihin, koska tuo osasto näytti tarvitsevan paljon tilaa,

vastasi Carlotta lyhyesti ja äkämystyneenä:

-- Ne merkitään, juomarahoina -- ei muuna... Liike ei sillä paljo

ansaitse.

Horner pudisti päätään pyytäen saada tarkastaa "kirjanpitoa", mutta

silloin muuttui Carlotta hyvin epäkohteliaaksi luvaten valittaa

"esivallalle" tästä asioihin sekaantumisesta. Carlotan pantua tästä

toimeen komisariukselle kohtauksen, keksi tämä Carlotan eduksi mainion

syötin Goldscheiderille.

Hän istui eräänä iltana Hornerin viereen, tilasi pullon "yksityistä"

viiniä ja irroitti kielensä. Hän vaati kymmenvuotisen vuokrasopimuksen,

tarjoten kaksitoista prosenttia pääomasta sekä, -- "etsivä" silitti

tyytyväisenä kiiltävän mustaa keisaripartaansa, -- "maksutta oikeuden

saada pitää kaikkein edullisimmilla edellytyksillä varustettua

porttolaa."

-- Herra tohtori, minä en sano liikaa, jos sanon, että siellä viruu

raha kadulla.

Horner istui kuin kivipatsas tuijottaen lasiinsa. -- Sucher täytti sen

uudelleen jatkaen juonikkaasti keskustelua.

-- Selvää on, että armollinen rouva innostuisi tuollaiseen

liike-yritykseen, tietysti laajassa muodossa, sillä tällaisella

nurkkapuodilla kuin, mikä tämä on, ei voita paljo. Siitä kai herra

tohtori lie samaa mieltä kuin hän.

Horner mörisi jotain.

Toinen yhtyi siihen taitavasti lausuen: hyvä, hyvä. Ensi tilassa olisi

huomioon otettava tyttöpaikan erinomainen asema ihan kaupungin

liikekeskustassa. Lisäksi oli seutu erittäin rauhallinen ja hyvin

järjestetty häiritsemättömäksi käynti-alueeksi, -- olihan se kuuluisa,

polvi polvelta huomiota herättänyt porttokorttelikunta... Suoraan

sanoen, nykyään oli se hänen myytävänään, -- tähän asti oli se ollut

hyvissä käsissä, -- ainoastaan pieni kiinnityslaina on talossa, joka

jää ylössanomatta, -- kaikki ehdot ovat siis loistavat.

-- Mutta mitä sekään merkitsee, verrattuna paikan asemaan, maineeseen,

sekä yrittelijän asiantuntemiseen. Rahaa on siellä tekemättä hyvä

herra, ihan katuojassa.

-- Rehellisesti on joka katukivi thalerin arvoinen.

-- Noh, tuleeko siis sopimuksesta tosi, arvoisa herra? Se tapahtuu kai

teidän nimessänne, vai miten?

-- Te solvaatte minua, herra tohtori! Itsestään on selvää, että sopimus

tehdään armollisen rouvan nimellä... Minä olen virkamies, -- etsivä löi

loukattuna rintaansa. -- Minä voin antaa neuvoja, lausua mielipiteeni,

herra tohtori. Ja minun kantani on tämä: me puhdistamme niin monta

huonetta kuin vaan voimme. Siveetöntä elämää siellä pidetään kyllin --

kadulla, tarkoitan, -- siellä on joukottain tyttöjä, jotka eivät ole

poliisin kirjoissa. Se on juuri hyvä. Minä lähetän niitten kimppuun

pari nuorta konstaapelia, me teemme tilaa, karistamme, pudistamme,

tyhjennämme, kanavoimme seudun kaikenlaisilla määräyksillä. Siten

vaikeutamme heidän liikettään ja elämismahdollisuuksiaan. Se kohottaa

hinnat... Me määräämme hinnat. -- Ymmärrätte kai.

-- Kyllä, jalo mies.

-- He, he, poltetaan tyttöjä pois pesistä pienellä tulella... Se on

minun asiani, herra tohtori. Mikä ei meitä etsiviä miellytä, sen ajamme

huuthelkkariin. Sitten otamme liikkeen omiin käsiimme. Eikö tapa ole

oiva?

-- Goldscheider on haaveilija, -- mutisi Horner kumartuen lasinsa yli.

-- Vielä pullo, -- huusi Sucher nyökäyttäen päätään Carlotalle. Sitten

hän istui lähemmäksi Horneria. -- Katsokaa, herra tohtori, minä voisin

pitää itsekin tuon ihanuuden, mutta meidän päällikkömme eivät sentään

sitä myönnä, että minä sitoudun liian paljon ulkopuolella virastoa.

Ja jokaisella on virkamieskunniahimonsa. Tämä liikehän on

pikkuporvarillinen. -- Jo jälkeen kello kahdentoista yöllä täytyy

sulkea. Mutta yleinen porttola tuolla paikalla, sellainen tyttöpaikka,

jota minä kuvittelen, -- hän takoi rintaansa, -- sille kannattaa uhrata

elämän työnsä. Minä lupaan että se tuottaa taitavalla hoidolla

satakaksikymmentä prosenttia puhdasta... Huoneustossa on kaksitoista

eli viisitoista yksityishuonetta. Jos ne sisustettaisiin hienosti ja

niihin yhdistettäisiin pieni ravintola, jossa tarjottaisiin kahvia,

leikkele- ja voileipäruokaa -- viiniä hommattaisiin kellarissa --

laitettaisiin komea vastaanottosali, jossa soitettaisiin sekä olisi

salaisia pelihuoneita, joissa otettaisiin kaksikymmentä kolikkoa miestä

kohden, niin laskekaa, herra tohtori, sikäläisellä kysynnällä, mitä se

tuottaisi! -- Eikö se olisi suuremmoista, mitäh!? --

Horner kohotti paksut, sairaalloisen kalpeat kasvonsa. -- Häh!? --

Missä on pukin sorkka, -- kysyi hän halveksivalla äänellä.

Sucher hätkähti. -- Hän vainusi ansaa. -- Horner oli liian liukas

ankeriainen.

-- No, on siellä nyt tapahtunut sopimattomuuksia. Mutta hieno, kodikas

salonki olisi jotain toista. Saisi lämmitellä lieden ääressä ja jutella

tyttöjen kanssa mielin määrin, -- sellaisten nuorten kanssa, -- herra

tohtori, jotka vielä johonkin kykenevät.

-- Hyvä kesti-isäntä, epäilen, tokkopa tuo talo löytyy muualla kuin

teidän arvoisissa pikku-aivoissanne? Sikamaisuudet siellä sikiävät,

arvoisa herra.

-- Herra tohtori, -- Sucher teki rakkaan rintatakomisliikkeensä. --

Minä en pane virkamieskunniaani pantiksi. --

-- Se voisi vahingoittaa teitä, sanoi Horner myrkyllisesti.

-- Siis selvä peli, -- tässä on kysymys Punatalosta. --

Hän noudatti taiteellista vaitioloa, -- katsoi Horneriin merkillisen

tärkeänä. Hornerin kasvoissa näkyi virnistys. -- Sucher otti esiin

pinkan papereita levittäen ne pöydälle. Lyhyillä ja paksuilla

sormillaan hän järjesti näitä ehdotuksia, laskelmia, asiapapereita

esittäen ne yksitellen.

-- Katsokaa, herra professori.

-- Puhukaa suunne puhtaaksi, ärähti Horner.

-- Minulla on asia ihan selvänä. Hakemus on tässä. Laskelmat ovat

valmiit ja piirustukset, -- tunnetteko arkkitehti Goldammerin, ettekö?

-- Tässä ovat lisärakennuksen piirustukset, -- Katselkaa rohkeasti

näitä. -- Kun vaan mainitsen nimen -- Punatalo, -- eikö se ole lupaava

keinotteluväline.

Horner pani rillit nenälleen ruveten tutkimaan papereita.

-- Ei pitäisi viskata kaivoon, sanoi hän.

-- E-ei! Tämä ehdotus on niin hyvä, ett'ei veljenne olisi parempaa

voinut tehdä. Punatalo on nykyään yksi kaupungin merkillisyyksiä ja kun

vanhaa paikataan uudella -- niin sanoakseni tuoreella lihalla, niin

luulisi kelpaavan.

Horner pisti paperit taskuunsa.

-- Rouva Goldscheideria on vaikea valloittaa. Hänen liikkeensä on jo

hyvässä kunnossa, valitettavasti liian hyvässä kunnossa. --

Päätään pudistaen hän kiintyi taas uuteen viinipulloon. Sucher nousi

paikaltaan jättääkseen hienotunteisesti miehen yksin asiaa

punnitsemaan. Mutta ennenkuin Horner ehti saada hattunsa päähän

poistuakseen kapakasta, kuiskasi Sucher kiirehtien hänen korvaansa:

-- Mitä noihin 3 1/2 prosenttiin tulee, -- olen virkamies enkä

kauppias, -- minä tyydyn puoleen.

Rouva Goldscheider kuunteli ystävänsä esitystä lyhytnäköisin vilkkuvin

silmin.

-- Älä suutu Horner, mutta se, minkä sinä nyt esität, ei sovi ollenkaan

minulle -- ei millään muodolla. -- En antaudu enää moisiin

seikkailuihin.

-- Sinä olet rappiolla, ihan rappiolla, -- sen olen jo monta kertaa

sanonut. Se johtuu sinun kirotusta kirjatoukkamaisuudestasi,

David-vainajasi ihanteellisuudesta... Horner kulki huoneessa kolisten

edestakaisin. Hän nosti kulmakarvojaan uhkaavan näköisenä.

-- Neiti Elisenä et olisi antanut tuollaista tilaisuutta mennä sivu

suun. Silloin sinussa oli vielä edistyksen mahdollisuutta.

-- Älä ymmärrä minua väärin Horner! Minä pelkään yksinkertaisesti,

ett'en siihen pysty... Minä olen hyvin tavallinen liikenainen. Ja jos

näen ansaitsevani jollain tavoin, en hyljeksi sitä. En minä suinkaan

toimi katkismus kädessä! -- Mutta tässä on ensi sijassa kysymys siitä,

että pitää kokemuksilla saada korkoja, eikä minulla ole käytännöllistä

kokemusta tuollaiseen... Tiedättehän miten olen elänyt jo

kahdeksantoista vuotta, -- mitkä ovat luonteeni omaisuudet...

-- Rakas ystävä, siveys on vaan innostuttava este tuollaisella

kilpajuoksuradalla. -- Hypätään yli! --

-- Olen siksi liian vanha Horner, -- en opi enää temppuja. -- Jos

minulla vielä sittenkin sisimmässäni on vastenmielinen tunne tuollaisia

yrityksiä vastaan, tapahtuu se myös lapseni Alma Lucien tähden. -- Hän

lausui nimen hiljaa ja suppeasti.

-- Suo anteeksi. Tuolla Dresdenin koulussa olevalle pitkälettiselle

neidille lienee yhdentekevää, teetkö vanhojen vaatteiden vaiko tuoreen

ihmislihan kauppaa. Kuule -- minä en ymmärrä paljon mammonasta ja sen

koronkasvusta, mutta ne numerot, jotka tuo aatelismies minulle esitti,

herättivät minussa kunnioitusta.

Goldscheider tutki papereita, kirjoitti muutamia numeroita muistiin

pudistaen taas avuttomana päätään.

-- Kyllä liike on hyvä, mutta mistä hankin itselleni siihen kokemusta!

Miten opin itse sen ammattitaidon niksit? Mies, ajattele, että tuota

täytyy tuntea kuin viidellä sormellaan.

-- Sinulta puuttuu joustavuutta, mielikuvitusta ja sielun lentoa. Sinä

olet perinpohjainen ja tarkka ihminen mutta ihan poroporvarillinen...

Sinä et ymmärrä suurliikettä, olenhan sitä joka päivä sinulle hokenut.

Nyt sen näen, ett'ei auta puhua. -- Istu ja pala! Mieti tätä oivaa

tuumaa! -- Sinusta tulisi rakkauden nautinnon vallitsija. -- Sinun

valtasi on siinä, että osaat hankkia joka miehelle sille sopivan naisen

ja siitä itse kantaa aineellista voittoa! Koeta toki ymmärtää tätä

keksintöä! -- Käytäntö, pikkuseikat selviävät itsestään. Rohkea

yrittelijä keksii oudompaankin seikkaan oman menettelytapansa... Tämä

on shakkipeliä, oivallatko!

Hän naksautti sormillaan.

-- Kuule, -- lähdeppäs tutkintomatkalle! Kas, ett'en heti sitä äkännyt!

Ota selvä, miten muut toimivat! Urki naapureittesi liikesalaisuuksia,

jos sinulla nyt ei muka ole ammattitaitoa!

Goldscheider viivytteli näyttäen epäilevän. Mutta tarkemmin nähtyään

oli tuuma hänet sittenkin innostuttanut, jopa vallannut hänen mielensä.

Siitä huolimatta hän epäsi puhuen siitä liikepääomasta, jota oli tässä

välttämätöntä omistaa, jonka tähden oli pakko vaihtaa liian äkkiä

entinen pääoma rahoiksi. Tämä vaikuttaisi myöntiin epäedullisesti.

Sanalla sanoen uuden liikkeen alkuunpano kysyisi verrattain liian

paljon puhdasta rahaa, siihen otettuna rakennus.

-- Minä näen -- sanoi Horner ivallisesti -- että

Taavetti Goldscheider'in leski tahtoo elämänsä ijän kaikkine

liikemiesominaisuuksineen istua vanhojen housujen parissa. Jumalan

nimeen siis, jää sinä vaan puhdistamaan ylhäisten aatelisten täihousuja

ja korista niillä sitten alhaisempia. -- Hän meni.

Mutta hän lähetti Sucherin Goldscheider'in kimppuun. Tämä herrasmies ei

yrittänyt vakuuttaa periaatteilla vaan todellisilla numerolaskelmilla.

Hän saattoi varmasti mennä takuuseen sataprosenttisesta liikevoitosta.

-- Tämän hän lupasi ensi aluksi. -- Hyvä rouva, voiton täytyi myöhemmin

lisääntyä. Hän tiesi löytyvän tyttöpaikkoja, missä emännät korjasivat

sataviisikymmentä -- jopa kaksisataa prosenttia liikevoittoa. -- Mutta

mustalla valkoisella hän sen osoitti. Pikkuliikettä harjoittavan rouvan

ahneus kasvoi. Hänen mielensä ihan kiehui. Nollia ja numeroita tanssi

hänen silmiensä edessä paperilla.

-- Mutta minä en sittenkään osaa liikettä hoitaa, -- vaikeroi hän

jälleen levottomana, -- olen viettänyt tähän asti liian yksitoikkoista

elämää.

Sucher karkoitti kokonaan moiset ajatukset. -- Sehän on naurettavaa,

että te ette itseenne voi luottaa, -- väitti hän. -- Eihän tällaiseen

ammattiin tarvita erityistä koulutusta, ei jatko-opistoa, se lankee

luonnosta. Maalaisakat tulevat kaupunkiin, kylänämmät, ja edistyvät

mainiosti "mamkoina."

-- Pitää vaan osata, armollinen rouva, pitää suitset kireällä kuin

virma-hevosia ajaessaan. Saada ne hyvin aisoihin, lyödä piiskalla!

Senjälkeen ne likkaheilakat tekevät kaikki itsestään, kuin

hollihevoset. -- Ja kun kerran minä olen teidän turvananne -- minä,

joka itse olen siveyspoliisipäällikkö! Jahka yleisö saa sen haistaa,

saatte nähdä, miten asiat luistavat! Ja jos joku tyttö vaan vihjaisee

vastaan, kutsukaa minut! -- Kyllä se pysyy sitte visusti kuin lude

päivällä seinänraossa!...

Kun rouva Goldscheider lopussa oli puoleksi taipuvainen, rupesi Sucher

esittämään tutkimusmatkaa. -- Herra tohtori Hornerilla oli siinäkin

asiassa oikea kanta. Se oli loistavan nerokas tuuma. Herra tohtori oli

yleensä luotettava ystävä sekä järkevä, rehellinen ihminen. -- Mitä

Budweis'iin, Olmütziin, Znaim'iin, Aussig'iin tulee, voisi hän itsekin

antaa sinne paraat suosituksensa... Siellä ovat tällaiset liikkeet

hyvässä kunnossa... Tarmokkaita yrittelijöitä on siellä... Mutta

näitten kaupunkien läpi kuljettuaan, voisi pistäytyä yli rajan,

Dresdeniin, Hampuriin. Saksalaiset liikeveikot ovat viekkaat. Jos vaan

voisi saada vihiä heidän vehkeistään, olisi siitä suuri hyöty.

Edullista olisi myös tehdä liikesopimuksia niitten kanssa -- sekä

antautua tekemisiin ulkomaalaisten tyttökauppa-asioitsijoitten kanssa,

-- jotka tähän asti eivät ole tohtineet antautua tekemisiin liian

pikkuporvarillissäädyllisten kansalaistemme kanssa. Siis -- Sucher

ojensi kätensä. -- Vaikk'ei rouva Goldscheider'in mielestä vielä

viimeinen epäilys ollut hävinnyt, löi hän urhokkaasti "etsivän" kanssa

kättä.

Horner oli haltioissaan. -- No vihdoin ymmärrät minun periaatteeni, --

huudahti hän prameilevana. -- Etkö aavista, mikä edesvastuu...

Rouva Goldscheider peitti korvansa. -- Älä hermostuta minua

pötypuheillasi, Horner. Sinun yrityksesi ja niihin johtavat seikat ovat

minulle hyvin hämäriä käsitteitä. Yksi asia on vaan selvä, että minulla

on paljon tehtävää. Minun pitää vaihtaa kiinteimistöni rahaksi, hankkia

laina, -- sillä te kai uskotte, että minulla on sitä säkittäin. Ja

minun, joka en ymmärrä mitään väreistä ja tyylistä, pitää nyt sisustaa

neljätoista huonetta. Minun pitää hommata hienoja alusvaatteita sekä

komeita pukuja joukolle nuoria naisia. Kaikki tuo on minulle aivan

outoa. Olen siihen ihan harjaantumaton. -- Kyllä minun sittenkin täytyy

ensin lähteä tutkintomatkalle. Ja Dresdenissä saan suudella rakasta

tyttöäni. -- Kuule, Horner -- hän vilkutti lyhytnäköisiä silmiään

sanoen -- jos puhun rehellisesti, olen minä suostunut tähän tyhmään

yritykseen ainoastaan saadakseni viettää pari päivää lapseni

seurassa. --

Horner vihasi Goldscheideria silloin, kun tämä tuli tunteelliseksi. Hän

väänsi naamaansa kääntyen pois... Kun rouva Goldscheider oli

järjestänyt raha-asiansa, läksi hän matkalleen. Sinä aikana Sucher pani

toimeen tässä kirjassa jo kerrotun puhdistuksen Punatalokujalla. Se

tapahtui rautaisella luudalla, kuten Sucher sanoi.

Goldscheider kävi Itävallan sotilasmajoituskaupunkien kuuluisissa

tyttöpaikoissa upseereita varten, ylhäisten seurapiirien sekä

keskisäädynkin porttoloissa koettaen saada mahdollisimman selvän

käsityksen niitten liikevoitoista ja toimintatavoista. Tämä tarmokas ja

antelias rouva, jolla lisäksi oli Sucher'in ja hänen suojelijoittensa

kirjeelliset suositukset paikasta toiseen, otettiin kaikkialla

kohteliaasti ja epäilyksittä vastaan, joka ei suinkaan tällaisilla

toimialoilla tule monenkaan sivullisen osaksi. Lisäksi olivat

porttolanomistajat kovasti ylpeät siitä, että pääkaupungista saapui

henkilö, joka tahtoi katsella heidän laitoksiaan ollen innostunut

heidän liiketapaansa, ehkä vielä otti oppia siitä. Siksi he ihan

tuhlaamalla antoivat hänelle neuvoja ilmaisten periaatteitaan.

Rouva Goldscheider'illa oli tarkat silmät, ja selvä, luonnollinen

järki. Hän terävästi älysi heti, mitä tänlaisissa yrityksissä oli

tarpeellista ja ensiarvoista. Jo ennenkuin hän oli päässyt matkansa

päähän, oli hän tullut siihen horjumattomaan vakaumukseen, että

varmimmat tulot antoi sellainen liike, joka pääasiassa muistutti

porvarillisperheellistä kotitaloutta. Kyllä sellainen porttola veti

uteliaita vieraita luokseen, joka muistutti olutkapakoita,

tanssipaikkoja tahi katuiloa. Mutta sen yleisön saattoi menettää yhtä

helpolla, kuin sen voitti. Ja yleisön vaihdos aiheuttaisi alituista

epävarmuutta, nousua ja laskua liikkeessä. Tämän hän näki parhain

Hampurissa, missä saattoi verrata eri liiketapoja toisiinsa.

Esim. hän kävi kuuluisissa kansainvälisissä merimieskodeissa ja niitten

vieressä olevissa tyttöpaikoissa. Täällä hän näki mitä mielettömintä ja

turhinta hulluttelemista, joka tuotti tappiota paikkojen ja kotien

omistajille.

Nämät myönsivätkin huoaten, että tällaiset rajattomat sikamaisuudet,

joita yö toisensa sivu heidän omistamissaan huoneustoissa

harjoitettiin, herättivät vaan viranomaisten halun tuhota ne, eivätkä

tuottaneet sanottavaa voittoa. Mutta asiaa ei voitu enää parantaa.

Heidän liikkeensä perustui juuri siihen maineeseen, joka oli syntynyt

moisesta viileydestä, siksi täytyi liikkeen menestyksen tähden pysyä

entisellään.

Usein tytöt houkuttelivat matruuseja huoneustoon, juottivat humalaan ja

ärsyttivät sitte heidät tekemään kaikenlaisia hullujen töitä.

Mutta tässä samassa Hampurissa, siinä huvilakorttelikunnassa, missä

Alsterlampi lainehti, -- ihan lähellä noita näöltään yksinkertaisia,

mutta kyllin kallisarvoisia kauppiaiden ja laivavarustajien

yksityistaloja, oli rouva Georgette de Villiers'in huvila. Rouva

Georgette oli vanha, ylhäisen näköinen, hieman puuteroitu, kovin

miellyttävä rouva, -- jonka taloon eräs Lübeckistä oleva

tyttöasioitsija oli suositellut rouva Goldscheideria erittäin

lämpimästi. Goldscheider, joka tähän asti oli tehnyt paljo havaintoja

sekä muuttunut jotensakin paksunahkaiseksi, joutui ihan ymmälle

nähdessään sen liiketavan ja kuullessaan ne keskustelut, jotka iltasin

olivat tavalliset "Georgetten salongissa." Kolme kertaa viikossa oli

vaan vastaanotto. Rouva de Villiers sanoi, äidillisesti hymyillen --

että öinen seurustelu on liika jännittävä, siksi pikku ystävät

halusivat mielellään nukkua joka toisena päivänä.

Ensimäisenä puolena tuntina, jonka Goldscheider vietti Georgetten

vastaanottosalissa, täytyi hänen ehdottomasti kiusottavalla tunteella

pysyä sillä kannalla, että hän todella oli oikeassa paikassa. Hänen

täytyi ponnistaa kaikkia sielunvoimiaan voidakseen pysyä siinä

vakaumuksessa, että tämä ympäristö todella oli olemassa, muuten hän

olisi menettänyt malttinsa. -- Nämät herttaiset, hyvin kasvatetut,

valkoisiin tahi vaaleanpunasiin pukuihin puetut neidit, joiden kaula

oli mitä säädyllisimmällä tavalla peitossa, ottivat vieraita vastaan

pakinoiden ja nauraen, puhuen usein mitä onnettominta ranskan kieltä,

-- jota rouva Georgette väsymättä oikasi. Ja "ma tante" (rakas täti)

Georgette kiinnitti yhden neidin nauhoja, järjesti toisen vähän

pörrööntyneitä kiharoita, -- eikä kukaan huomannut, että illan kuluessa

muutamat parit vähäksi aikaa hävisivät, niin että vaan neljä neitiä

seitsemän sijasta seurusteli vieraitten kanssa salissa. -- Goldscheider

huomasikin, että salista ei hävinnyt koskaan useampi kuin kolme paria.

-- Sill'aikaa, kun nuo kolme olivat kadoksissa, tarjottiin salissa

teetä ja kaakkuja, -- "meidän omat leipouksemme sattuivat palamaan

uunissa", selitti joku tytöistä, jolloin "täti" uhkaavasti vaikka

hymyillen nosti hänelle sormensa.

Mitään rahavaihtoja ei näkynyt, eikä laskuja. Kaikki tarjoilu oli

näöltään vapaata, niin vierasvaraista kuin konsanaan rikkaan luokan

keskinäisessä vierailussa on tapana. Aika ajoittain kuului kehoitus:

"_Parlez français, mes dames_!" (Puhukaa ranskaa, hyvät naiset!)

Joku soitti pianolla hauskoja laulunsäveliä, tytöt lauloivat väliin

kaksin, väliin useammin. Joskus ottivat vieraatkin osaa lauluihin. Kun

eräänä iltana muuan tytöistä, eräs ihmeen kaunis berliinitär kieltäytyi

laulamasta, sanoi rouva de Villiers hyvin ystävällisesti ja

suuremmoisella liikkeellä:

-- Mutta rakas lapsi, meidän ystävämme eivät meitä arvostele, he

nauttivat vaan meistä. --

Senjälkeen tyttö lauloi jonkinlaisen romanssin, jolla oli hyvin

yksinkertainen paimenlauluntapainen sävel ja joka alkoi sanoilla:

-- Aina sanoi äiti, korista itseäsi -- -- --.

Kun tyttö oli lakannut laulamasta, taputti Georgette ensimäisenä

innostuneesti käsiänsä kääntyen erään herran puoleen loistavin silmin.

-- Eikö totta, konsuli Wychers, kadummeko sitä, että olemme antaneet

tuon lapsukaisen kehittyä? Siitä kiittää meitä vielä kerran Pariisi --

_hein!_ (Vaiko mitä). -- Herra kumarsi näille sanoille.

Ja juuri tässä talossa tapahtui sellaista, joka saattoi sivullisen

katsojan ajatukset ihan sekaisin.

Rouva de Villiers kohosi seisoalle ja astui erään herran luo tarjoten

hänelle mitä viattomimmalla kasvonilmeellä hohtokivinapin sanoilla:

-- Herra von Palestra, meidän ajattelematon Susannamme on kai leikillä

pyytänyt teiltä tämän ihanan esineen... Ennenkuin te sen todella

unohdatte, _voila!_ (ottakaa se).

Herra lensi tummanpunaseksi ottaessaan hohtokiven takaisin pistääkseen

sen taskuunsa. Hän oli lahjoittanut sen Susannalle, eräälle sirolle

elsassilaiselle tytölle, joka halusta oli sen kanssa kujeillut, mutta

rouva de Villiers piti että tällainen lahjoittaminen julkisesti oli

_shocking_ (sopimatonta). Siksi hän antoi sen takaisin. Kun tyttö

muutama päivä sen jälkeen salaa kantoi hohtokiveä rintaneulanaan, ei

kukaan virkkanut sanaakaan.

Goldscheider mietti itsekseen sata kertaa, ansaitseeko tällaisella

järjestelmällä mitään... Hän ei uskonut silmiään. Salissa oli aina

paljon vieraita. Ne olivat hienosti puettuja, hyvinvoipia miehiä,

joilla oli komeat sukunimet. Vieraat esiintyivät mitä kohteliaimmin ja

siivoimmin. Georgette koristi itseään oikeilla hohtokivillä, ja oli

puettu mallikelpoisesti. Hänellä oli oma aitionsa teatterissa, hän ajoi

omissa vaunuissaan -- ja hänen suurin intohimonsa -- omien sanojensa

mukaan -- oli kilpa-ajohevosien pitäminen. Hyvästellessään

Goldscheider'ia ja nähdessään järjestelmänsä tekemää vaikutusta tuossa

muukalaisessa purki hän viisautensa tälle.

-- Onko välttämätöntä, että lemmennautinnon _belle usance'sta_

(ihanasta tarpeesta) tehdään likainen liike? Mistään hinnasta en möisi

tyttöjäni raaoille ja siivottomille miehille. Minun sieluani

painostaisi tietoisuus, että minä kevytmielisyydessäni olisin syössyt

nuo syyttömät olennot turmioon, -- sillä ne ovat syyttömät sentähden,

-- että he ovat syntyneet miesten nautinnoksi. Päinvastoin minä tahdon

auttaa heitä eteenpäin. Katsokaa, hyvä rouva, minun periaatteeni on se,

että koko elämä on suuri kauppaliike. Jos ei osaa myydä, niin sitten

täytyy ostaa. _Voyons!_ (Nähkääs!) Mitä mailman markkinoilla kaupataan,

sen viisaat kauppiaat ottavat haltuunsa. Siten muodostuu sääty tahi

ammatti. Rakkaudenkin laita on samoin. Älkäämme enää itseämme pettäkö.

Rakkaus on sama ilmiö ihmisessä kuin nälkä. Ja se täytyy tyydyttää.

Miten? Leipä-, kala- ja lihakauppiaat ovat arvossa pidettyjä

henkilöitä! He tuntevat arvonsa siksi, että yhteiskunta heitä kaipaa.

Mutta naisesta, joka suo miehelle onnea, joka antaa hänen elää ilon ja

viihdytyksen korvaamattomat hetket, lahja, joka on ihmeellisin, paras

ja kuolemattomin mailmassa, tästä naisesta tehdään nykyään kaikkein

raadeltuin myöntikalu, mikä torilla kaupataan. Löytyykö mitään

ihanampaa kuin nuoren naisen sulautuminen nuorukaiseen! Ja kuitenkin

näitä naisia halveksitaan! Tämä halveksiminen, ihmiskunnan uusin

_spleen_ (pernatauti), on selittämätön.

-- Uusinko, hyvä rouva, -- epäröi Goldscheider päätään pudistaen.

-- Totta tosiaan, se tauti on vaivannut meitä kaksi tuhatta vuotta,

aina siitä asti, kun kristinusko on saanut alkunsa. Mutta mitä tuo

ajanjakso merkitsee mailman historiassa? Se ei ole sen pidempi kuin

suuren herran minutin kestävä oikkuileminen. Mutta minun piti sanoa

teille, että me yrittelijät tai paremmin sanoen kapitalistit olemme

pääsyylliset tällä liikealalla kuin muillakin. Me ryöstämme tytöiltä

heidän ihmisyytensä ja siten teemme heistä tahdottomia ja haluttomia

orjattaria. Mutta vapaus yksinomaan tuottaa onnea, rouvaseni.

Rouva Goldscheider väitti innokkaasti vastaan, myöntäen kyllä, että nuo

periaatteet olivat kyllä harvinaiset -- jopa ihailtavatkin, -- mutta

että sellaisia voi toteuttaa ainoastaan parhaimmassa tapauksessa niin

rikkaassa, kansainvälisessä ja aatelisyliherruudesta vapaassa

kaupungissa kuin mitä Hampuri oli, jossa liike lisäksi nautti

hyväntahtoisen ja -- anteeksi -- kapitalistien vallan suojelusta.

Pienemmissä kaupungeissa, myös muissa uudenaikaisissa suurkaupungeissa

laati nälkä lakia.

Rouva Georgette keskeytti rouva Goldscheider'in puheen hymyillen niin

selvän halveksuvasti, ettei sitä voinut käsittää väärin.

-- _Oh, madame, tranchons le mot!_ (Hyvä rouva, jättäkäämme sananhelinä

pois). Minä tunnen tuon helinän. _Excusez, madame, je suis une femme

bien agée et je me suis vue quelque fois en face d'affaires

différentes_... (Suokaa anteeksi, rouva, minä olen vanha nainen ja

minua on monessa liemessä kastettu). Teidän sananne ovat paljastaan

yksilöllisen itsekkyyden verukkeita... älkää suinkaan pitäkö minua

minään puoluekiihottajana, -- _pleine d'altruisme_ (täynnään

uhrautuvaisuutta). _Jai mis mon bien à couvert_... (Minä olen kyllä

pannut omaisuuttani talteen). Mutta minä en todella ole toiminut teidän

tavallanne, hyvä rouva. Mitenkä puhuttiin sata vuotta sitten?...

Työläiset ja kansa eivät kaipaa sivistystä, eivätkä aatteen vapautta,

-- olisi päinvastoin vaarallista suoda nuo oikeudet kansalle... He

tarvitsevat vaan Jumalan, katkismuksen ja _le roman obscène_

(sikamaista kertomusta). Mutta tänään, miten on sen seikan laita? Miten

sadan vuoden kuluttua! -- Mutta me tarraamme kiinni itsepäisesti ja

lujasti vanhoihin periaatteisiin. Jos todella tarvitaan ilotyttöjä, --

yhteiskuntaelämän välttämättömänä virkistyksenä, -- niin he voisivat

sangen hyvin elää puhtaissa oloissa, ja kunnioitusta herättävässä

asemassa, eivätkä niinkuin nyt on asian laita -- tuskin siedettävissä

olosuhteissa. Ilotytön ei ole luonnosta pakko olla kevytmielinen,

ahnas, valheellinen, laiska ja tuiki sairas... Niin pikku- kuin

suurkaupungeissa, niin sellaisissa tapauksissa, jolloin maksetaan

tuhannen markkaa yössä, kuin mäkipeura-oloissa saattaisi noudattaa

oikeudenmukaisuuden, terveyshoidon ja ihmisrakkauden perussääntöjä.

Rouva de Villiers nousi seisoalle lopettaen tämän puheilun seuraavilla

sanoilla:

-- Minun tyttöjeni silmät lentäisivät selkoselälleen, jos jokin julma

ihminen sanoisi, että heidän elämäntapansa on rikoksellinen... Te

näitte heidät, hyvä rouva... Eivätkö he ole miellyttäviä, viisaita ja

hurmaavia?... He uskovat, että heitä rakastetaan siksi, että he ovat

lahjakkaita, he luulevat, että heitä halutaan siksi, että he ovat

nuoria ja kauniita... Luonto on antanut ilotytölle kauniin muodon,

elämän ilon ja voimakkaan naisellisuuden. -- Minä, hyvä rouva, -- minä

opetan heidät tuntemaan ihmisarvonsa. -- -- --

Paluumatkalla Hampurista kertoi lübeckiläinen asioitsija rouva

Goldscheider'ille ihmeellisiä asioita "Georgettesta", joksi rouva de

Villiers lyhyesti kutsuttiin suljetussa seurassa. Hän ansaitsi

asioitsijan sanojen mukaan runsaat tuhannet kolikkonsa vuodessa, sekä

oli kyllin rikas voidakseen elää ilman liikehommaansa.

Mutta Georgette piti liikkeestään, eikä suonut sitä kellekään...

Holhottinsa puolesta hän tuhlasi satumaisia summia. -- Sen johdosta hän

ei myöskään tyytynyt huonompiin kuin rotunaisiin, eikä kellekkään ollut

vaikeampaa toimittaa tavaraa kuin juuri rouva Georgettelle.

Kaksikymmentä kertaa hän palautti lähetykset, ennenkuin jokin kelpasi.

Hän tahtoi kasvattaa, -- omien lausuntojensa mukaan, -- huvittelevan

maailman aatelisrotua. Kaupungissa tiedettiin, että Georgette ei

laskenut taloonsa huonomaineisia miehiä, olkootpa he kuinka rikkaita ja

mahtavia tahansa. Kerrottiin erästä hämmästyttävää juttua, jonka mukaan

eräältä monta miljoonaa omistavalta ylhäisen miehen pojalta vaadittiin

lääkäritodistus sen tuhatmarkkasen lisäksi, jonka sisäänpääsöpiletti

maksoi Georgetten taloon. Ilman lääkäritodistusta ei Georgette antanut

hänen joutua tekemisiin tyttöjensä kanssa.

Tämä Hampurijärjestelmä teki kovan vaikutuksen Horner'iin, jolle

Goldscheider teki palattuaan selkoa matkastaan. Sellaista oli Hornerkin

kuvitellut! Tosiaan, että nykyajan Europassa löytyi jotain niin

järkevää! Onni oli, ett'ei Hornerilla ollut matkarahoja lähteäkseen

heti Georgetten luo polvistuakseen hänen jalkojensa juureen. Kaikissa

tapauksissa hän aina mainitsi hänen nimensä suurimmalla

kunnioituksella. Hän sanoi:

-- Tämä nainen on yksin ymmärtänyt sen, mitä pitää tehdä tällaisena

nautinnon rappeutumisen ja roskajoukon tapaisen raaistumisen

aikakautena; -- naissielun hienoimman viisauden hän saattaa voitolle.

Sillä ranskattarella on kreikkalainen luonne, sen minä sanon. -- Horner

takoi pöytää nyrkillään. -- Ole sinä samallainen! Etsi jokin terve,

nuori nainen, -- jatkoi hän hieroen käsiään, -- hae sellainen, joka

kestää taistelua, toimivana ja kunnianhimoisena! -- Kasvata portto,

jolla on hallitsijan ominaisuudet, joka omaa ruumiin viehättäväisyyden,

ja järjestävän poliitillisen järjen! Silloin hyvästi sinä mahtava

miessuku! -- Sinä, joka lakia laadit, joka itsekkäänä kumousta

jarrutat, sinä luonnon herra, kavahda! Sinä Elise ja minä, me kaksi

väännämme vitsat kuolevan ihmiskunnan rajatonta hallitushaluista

suuruuden hulluutta vitsoaksemme! -- Johda luokseni nuori nainen!

Hänelle opetan menettelytapaa. Sitten teemme porttosiveydestä mailman

katsantokannan! Vuottakaa, tyhmäkallot, sillä mitalla millä te

mittaatte, pitää teillekin mitattaman. Niin toteutuu todella raamatun

oppi! -- Kiihtyneenä lensi Horner edestakaisin huoneessa. -- Hyvä,

hyvä, rakastettava rouva, teidän kätenne valmistavat pommin, -- nuo

kädet, joita tahtoisin jumaloiden suudella... Hän maiskautti paksuin

huulinensa tyhjää ilmaa.

-- Älä hulluttele, Horner, minun huoneessani, -- vastasi Goldscheider

kuivasti.

-- Tahdotko estää minua toimimasta omalla tavallani sinun hyväksesi, --

sanoi Horner terävästi.

-- Tee, mitä tahdot! -- Mutta muista, että Georgette seurueineen ei

sovi meidän oloihimme... Meillä ei löydy herra de Palestroja, ei

Bingensiä, eikä Johnstonesia, jotka sammuttavat porttoloissa

rakkaudenjanonsa tuhannen markan edestä kerralla. Georgettella on, mitä

sain kuulla Lübeckiläiseltä, oikea porttokoulu. Hänen luokseen mennään

siis nauttimaan, niinkuin ensi luokan keittokouluun mennään syömään.

Minun ei kannata yrittää niin komeasti. Muuten kokeile mielesi mukaan

Punatalossa, lopetti hän puheensa välttääkseen riitaa Horner'in kanssa,

sillä tämä oli hänelle vielä tarpeellinen.

Loppukesästä avattiin liike uudelleen Punatalossa. Tuo

tulenvärinen remontteerattu talo näytti erittäin siistiltä etusivun

kahdeksanrivisine ikkunoineen ja vinttikerroksineen, jonka yli liehui

viiri turhaan koettaen saada välkettä itselleen auringottomana

jälkikesän päivänä. Sinisen ja keltasen kirjavassa kiilloitetussa

käytävä-ovessa oli messinkinen kello, jonka kilahdus kuului koko

talossa. Tyttöjä saapui ovelle kolmissa ajurivaunuissa. Alimman

käytävän lattiaa ja ensi rappusia peitti matto. Eteisessä oli

efenjalustoja ja marmorinen lapsenkuva, joka kannatti lamppua. Kaikki

oli niin valoisaa, siistiä ja komeaa kuin teatterissa. Ne neidit, jotka

olivat asuneet vanhaan aikaan Punatalossa, katselivat toinen toisiaan

merkitsevästi... Nyt näki, mitä oli tekeillä. Uusi porttivahtirouva,

Polifka, tuli asunnostaan tervehtimään ystävällisesti neitejä. Rouva

Polifka oli jäykkä pyöreä nainen.

-- Totta vie, se vanha raato on poissa, -- mutisi Fritzel tuupaten

Katariinaa kylkeen.

Goldscheider'in luottohenkilö, neiti Olympia, oli vyötäisiltä kireälle

nyörätty neitonen tumma ja teräväpiirteinen, otsa peitettynä

käherrettyihin hiuskäkkäröihin. Hän otti vastaan neidit hyvin

kohteliaana. Hän aukasi heille salin. Salissa oli tummanpunaset

samettipäällyksiset huonekalut, valkoiset pitsi-uutimet,

marmorijalustoja, joilla oli maljoja ja patsaita. Maljoissa oli

tekokukkavihkoja ja riikinkukkohöyheniä, kaikki aivan uutta ja

aistikkaasti järjestetty. Ikkunoitten välissä oli katosta lattiaan

ulottuva peili kullatuissa puitteissa. Katariina taputti käsiään.

-- Sussiunatkoon, tuossa näkee kuvansa ihan kiireestä kantapäähän asti,

-- huudahti hän. Tällä väliajalla, joka oli keväästä kulunut, olivat

hänen kasvonsa muuttuneet. Hän oli oppinut kiertämään tukkansa

ihmeellisiin kiemuroihin ja maalaamaan kasvojaan, sekä täyttämään

kasvoihin ilmestyneitä ryppyjä ja uurteita. Mutta poskimaali teki hänen

kasvonsa jäykiksi, se riisti niitten piirteiltä kaiken yksilöllisen

viehättäväisyyden, koska niissä nykyään näkyi alituinen itserakas ja

kevytmielinen hymy.

Punatalon entiset asukkaat eivät tahtoneet voida lopettaa

ihmettelemistään ja kurkistamistaan.

Toiset neidit olivat jo tällaiseen tottuneet tahi teeskentelivät

välinpitämättömyyttä kohottaen olkapäitään. He olivat jo kylläkseen

asuneet tällaisissa laitoksissa. Olympia antoi ymmärtää, että tämä

sisustus oli kyllä sievä, mutta se, joka oli elänyt Pariisissa niinkuin

hän, ei pitänyt sitä minään ihmeenä. Goldscheider kutsui tytöt

konttorihuoneeseensa antaen joka tytölle täyteen kirjoitetun

paperi-arkin allekirjoitettavaksi. Kaikki kirjoittivat siihen nimensä

empimättä. Suurin osa ei edes tiennyt, mitä paperi sisälsi. Muutamat

väittivät sen olleen kontrahdin, "jotta he eivät pääsisi täältä

livistämään." -- Mutta sitä he eivät halunneetkaan tehdä. Ainoastaan

muuan solakka, vaaleanverinen itävaltalainen tyttö, joka oli ollut

Sweitsissä ravintolasiivojattarena ja joka esiintyi kuin ruhtinatar,

selitti, että paperilla oli "meetterin pitkiä numeroita", oliko se

lasku tahi jokin sentapainen, sitä hän ei voinut varmasti sanoa, mutta

kyllin sitova se kaikissa tapauksissa lie ollut. Vaan mitä se teki!

Siitä pahasta oli heillä käytettävinä hienot alusvaatteet ja komeat

puvut. Ja kun kerran juttu alkoi, niin herui heillekin rahaa. Sillä he

lohduttivat toisiaan.

Kaikesta huolimatta vaikutti niihinkin tyttöihin, jotka olivat jo ennen

eläneet porttoloissa, se puhetapa, jota rouva heti käytti. Noita

tylsistyneitä mieliä virkistyttikin kovin rouva Goldscheiderin sanat:

-- Olkaa reippaita, niin kukaan teistä ei joudu rappiolle. Älkää

tuhlatko tavaroitanne, älkääkä juopotelko kotonanne. Minun luonani on

teillä mahdollisuus kohota. Jokainen teistä voi vielä saada elää

ylhäisessä ja kunnioitusta nauttivassa asemassa, jos hän on järkevä. --

Tällä tavoin hän saattoi menestyksellä taistella sitä usein

esiinpistävää kaiken tahdon ja pyrkimyksen täydellistä hyödyttömyyttä

uskovaa tunnetta vastaan, joka suurimmaksi osaksi aiheuttaa

langenneitten naisten siveellisen heikkouden ja rappeutumisen. Mutta

tällaiset sanat helähtivät rohkaisevina mielikuvina tyttöjen korvissa:

-- Te olette kaikki nuoria ja vahvoja, teidän täytyy onnistua nousta!

-- Hän on kanalja, mutta hän ymmärtää hyvin asiansa. Hän ei huuda aina

rahat pois, taikka... eikä hän maklakoi eikä hännittele vieraita, se on

totta. -- Hän on aina yhtä tyyni, se kanalja.

Tytöt sanoivat myös, että huonommin saattoi elää kuin Goldscheiderilla.

Kuitenkin olivat puvut tyttöjen mielestä liian kehnot. Eivät ne olleet

vanhanaikaisia, eivätkä vanhoja. Kaikki olivat uudesta silkistä, mutta

malli oli niin yksinkertainen kuin "sisäpiioilla", kuin Bibi sanoi.

Bibi oli ollut Aussigissa ja Teplitz'issä; esimerkiksi "Exeelsiorissa"

oli tytöillä yllään vain pitsipaita ja sen päällä silkkinen avonainen

"Koltti" eikä mitään "muuta." Sellaista ei saanut täällä käyttää, ei

edes keski-yönä. Yksi ja toinen oli yrittänyt tulla puolialastomana

vastaanottosaliin, mutta Goldscheider karkoitti ne heti sieltä.

Sellaisissa seikoissa ei hän suvainnut pienintäkään leikintekoa.

Yleensä rouva piti säännöllistä ja aivan tasapuolisen ankaraa kuria.

Samaan aikaan, nimittäin yhdeltätoista aamupäivällä, tarjottiin

jokaiselle hyvä kannullinen kahvia ja palanen kaakkua. -- Tämä maistui

"hyvältä kuin äidin kotileivottu" leipä. Läpeensä Goldscheider hankki

tytöille hyvää ruokaa pitäen siitä, että hänen talossaan syötiin

säännöllisesti. Makeisia ja jälkiruokia vaan ei saanut hommata

itselleen niinkuin muissa porttoloissa. -- Ne täyttävät vaan vatsan

eivätkä anna ravintoa, -- sanoi Goldscheider. -- Se on totta, --

myönsivät tytöt syöden hyvällä ruokahalulla niitä lihapullia, joita

talosta tarjottiin.

Goldscheider käytti koko kauppiastarkkuutensa ja täsmällisyytensä

tämänlaisen yrityksen sekamelskeessä. Hän piti etupäässä huolta siitä,

että tytöt "tekivät tehtävänsä" hyvällä tuulella. Kaikenlaiset juorut

ja juonittelut, joita syntyi heidän keskuudessaan ja jotka aina

saatettiin rouvan korviin tänlaisten laitosten tapojen mukaan, menivät

aivan hukkaan, sillä rouva noudatti mitä järkähtämättömintä

oikeudenmukaisuutta niiden suhteen. Hänellä oli yhtä vähän suosikkeja

kuin keppejä. Se, joka oli itsepäinen ja jukurimainen, eikä osannut

soveltua talon tapoihin, lähetettiin aivan yksinkertaisesti pois.

Goldscheider teki säännöllisesti kauppaa maaseutulaitosten kanssa. --

Hän piti vilkkaista ja järkiperäisistä liikeoloista. Hän elähytti

tyttöjä ystävällisillä puhutteluilla ja kehoituksilla sekä piti

vieraita iloisella päällä miellyttävällä ja hienotunteisella

kohtelulla.

-- Täällä pitää huvitella, ymmärrättekö! Muuta saadaan missä talossa

hyvänsä. -- Mutta meistä -- täytyy herrojen sanoa: ne tytöt ovat

harvinaisen herttaiset. --

Goldscheider'in rohkaisemina, tasaisen, hyväntahtoisen kohtelun

tyynnyttäminä, sillä heitä ei kohdeltu kovuudella eikä oikullisesti,

niin tytöt helposti jaksoivat olla iloisia, jota heidän nuoruutensa ja

kepeämielisyytensäkin lisäksi edisti. Goldscheider ei pitänyt itseään

liian hyvänä ottamaan tyttöjä erikseen ja opastamaan heitä heidän oman

yksilöllisyytensä mukaan.

-- Kuuleppas, -- sanoi hän Helena Nippich'ille, eräälle komealle

mutta ylhäisentapaiselle juutalaistytölle, joka aina veti mitä

itkunsekaisinta valitusvirttä puhuessaan ja kesken naurua puhkesi

voivotuksiin ja vinkumisiin, -- sinun ikuinen romaanikertomisesi on

tyhmää, sillä kukaan ei sitä usko. Päinvastoin sille nauretaan. Puhu

totta, jos joku kysyy kohtaloasi, ja jos et tahdo puhua elämäsi

seikkailuista, niin naura niille. Mutta älä aina ruikuta, että olet

onneton.

-- Tahtooko kukaan teistä tanssia, -- kysyi rouva kerran.

-- Minä tahdon, minä myös, -- kuului kaikilta puolilta. Mutta Irma,

eräs rivakka unkaritar, ei puhunut mitään, vaan nosti hameensa ja

tanssi oikein vinhan czardaksen, niin että lattia tärisi ja

porsliinimaljat alustoillaan kalisivat. Rouva Goldscheider antoi Irman

oppia musiikkitirehtööri James Stoll'in kanssa muutamia tansseja, joita

hän esitti iltaisin vieraitten suureksi nautinnoksi. Hän miellytti

heitä kovin ja esiintyi useat illat suurenmoisella menestyksellä.

Toiset yrittivät myös samaa, mutta kun he olivat kömpelöitä, eivät ne

ketään huvittaneet.

Bibi, josta muutenkin pidettiin paljon, osasi kuitenkin tehdä pienen

taikatempun, jonka ranskalainen ylikyyppari oli näyttänyt hänelle

"Excelsiorissa" niin monta kertaa, että hän lopulta äkkäsi sen itsekin.

Hän asetti kahdeksan ohutta eri suuruista ja erilailla täytettyä

viinilasia riviin pöydälle, ja soitti niillä kauniimpia säveliä pitäen

suussaan norsunluusta tehtyä pilliä. Hänen loistonumeronsa oli

marseljääsi. Sitä soittaessaan loistivat hänen silmänsä sotaisina ja

oikea jalkansa polki uljaasti tahtia, -- ja pilli heilui aivankuin hän

oli nähnyt herra Charles'in tekevän.

Senjälkeen yritti jokainen keksiä jotain pikkuhauskaa. -- Aivan uusi ja

rehellinen kainous heissä kehittyi heidän kilpaillessaan näissä

taide-yrityksissä, heissä heräsi nuorekas, hyvää synnyttävä innostus,

joka sai silmät säihkymään, -- mielet melkein riemastumaan, ja puheet

vilkastumaan. Sitä mitä he esittivät, ei voitu kutsua etevyyden

osoitukseksi, mutta ponnistaessaan he unohtivat sen tarkoituksen, jonka

tähden he yrittivät. Sitä tarkoitti keinotteleva Goldscheiderkin ja

hymyili aikeensa onnistumiselle.

Eräänä iltana Katariina seisoen pianonsoittajan vieressä, tokasi

hänelle jotain alkaen pää taaksepäin painuneena ja haaveksivan

näköisenä laulaa surunvoittoisia böhmiläisiä rakkaudenlauluja, jotka

tekivät tyttöihin syvän vaikutuksen. Ensiksi herrat joutuivat

hämminkiin, sitten he rääkkyivät ihastuksesta. Tästä äkkinäisestä

huomion herättämisestä, jota osoitti yleinen vaikeneminen Katariinan

ympärillä, tuli tämä rohkeaksi, ruveten laulamaan kirkuvasti ja

kiristyneellä äänellä, sen sijaan, että hän ensin oli laulanut

hempeämmin väritetyllä ja täyteliäämmällä joskin heikommalla äänellä.

Nuo tunnelmalliset, kaihkovat säveleet pusersi hän kitalakeen kiertäen

katseensa kattoon. Myöhemmin hän oli ylpeä tästä luullotellusta

loistavasta onnistumisestaan uskoen Olympialie, että hänen laulunsa oli

jotain ylevämpää kuin Bibin tyhmä lasien helisteleminen.

Katariina oli jo jättänyt kolmannenkymmenennen ikävuotensa aikoja

sitten jälkeensä. Hänen olentonsa entinen tenhoova yksilöllisyys oli

vähitellen haihtunut tässä konemaisessa ympäristössä. Hän oli muuttunut

nälkäiseksi elämän eduista kamppailevaksi hutsuksi, joka halvoilla

virkistysvälineillä koettaa huumata itseään ilettävinä kurjuuden

aikoina. Jankan poislähdön kautta oli viimeinen hellä side, joka

yhdisti hänen sielunsa nuoruutensa muistoihin, täydelleen katkennut. --

Hän oli nyt irti kaikesta. -- Hänellä ei ollut enää minkäänlaista

menneisyyttä. -- Hänen unelmansa hälvenivät kuin tuhka tuuleen. --

Hänen kostonhalunsa oli kuollut. -- Hän eli vaan jymyävää yötä ja niitä

juomarahoja varten, jotka hänen täytyi sillä ansaita. -- Hän tahtoi

näytellä kauniimman ja ihailluimman naisen osaa ja käytti mitä

alhaisimpia temppuja ja keinoja onnistuakseen. Vastoin entisiä tapojaan

hän lyöttäytyi rakastavaisena jopa uskollisena Olympian seuraan. --

Tämä havaitsi kohta Katariinan liikeheikkoudet, kertoi hänelle

huvikseen erästä hyvin eriskummallista tarinaa, jotka hän kertoi

kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella, höystäen puheensa ai ja voi

huudahduksilla. Tämän tarinan huomasi tarkka henkilö olevan tavallinen

porttosatu. Siinä oli äitipuoli, vanha kreivi viettelijänä, ja ihmeen

kaunis ja jalo ylioppilas, josta Katariina oli erittäin ylpeä ja josta

hän ensi sijassa aina puhui ylistäen, uskoen hänen olemassa oloonsa

niin varmasti, että rupesi pirstaamaan, jos joku uskalsi epäillä tuon

ylioppilaan ehdotonta jalomielisyyttä. Se Katariina, joka ei koskaan

saanut rauhaa, jota pienet ilot eivät huvittaneet, joka kaipasi

remuavia ja tulisia sieluntäristyksiä voidakseen hukuttaa yhä enentyvää

epätoivoaan huumeen pyörteeseen, tämä sama Katariina oli nyt mieltynyt

naisväen seurusteluun, yhteiseen istumiseen uunin ääressä, lörpöttelyyn

ja panetteluun. Hän muuttui luottavaisuutta janoovaksi ja valtaa

haluavaksi, hän piti salaisuuksista ja kertoi mielellään itsekkin

juorujuttuja, ja kaikessa, mitä hän toimi, huomasi, että hänen

luonteensa oli tullut kylmemmäksi. -- Hänen kaunis, hienojänteinen

ruumiinsa hurmasi vielä miehet. -- Ja hänellä oli täällä, -- niinkuin

ennen kadulla, -- alituisia, melkein uskollisia ostajia.

Olympian kehoituksesta värjäsi hän villin punasenruskean tukkansa

pellavanväriseksi kutsuen itseään Carmeniksi.

Hän kantoi kaulassaan pelirahaa ja rotanhammasta levittäen merkillisiä

juttuja salaperäisen ylhäisestä alkuperästään ja miten hänet olivat

mustalaiset lapsena ryöstäneet hänen vanhempiensa luota. -- Hän katsoi

hyvin mielellään kortteihin Olympian kanssa, valoi hänen seurassaan

tinaa veteen kaikkina päivätunteina ja luki hänen kerallaan

tusinaromaaneja, joita he molemmat leikkasivat hyvin tarkkaan lehdistä

ja säilyttivät yhteen ommeltuina.

Yhä uudistuvaa hengenahdistustaan ja sydäntautiaan hän koetti auttaa

rohdoilla, vaan kun ne eivät auttaneet, rupesi hän juomaan, tietysti

salavihkaa, siten että hän käski Miladan kuljettaa arveluttavan määrän

viiniä huoneeseensa.

Viini karkoitti väsymyksen hänen jäsenistään, "verenseisahduksen",

joksi hän kutsui tuota selvää jäykistymistä, joka vaivasi hänen

jalkojaan ja vatsanpohjaansa.

Milada eli kaiket päivät porttivahtirouvan luona nukkuen yöt pienessä

ullakkokamarissa, jonka ikkunaluukku oli katon rajalla ja jossa hän

tapasi vanhat tuttavansa, nuo mustan ja valkoisen kirjavat rotat. Häntä

käytettiin talossa kaikenlaisissa hommissa ja asioita toimittamassa.

Hän saattoi rouvaa kaikenlaisille liikeasioille, kun oli jotain

kuljetettava pois kotoa tahi kannettava kotiin. Hänen täytyi asettaa

tukkansa päälaelle, pitää muodottoman pitkiä hameita, sekä kääriytyä

suureen kudottuun huiviin, joka ihan teki kömpelöksi hänen hennon

lapsiruumiinsa.

Kun Katariina astui ensi kerran tähän uuteen Punataloon, seisoi Milada

silmät suurina ja jännitettyinä portilla odottaen, että hänen äitinsä

puhuttelisi häntä. Kuukausia oli hänen täytynyt elää erillään

äidistään, viettäen aikansa vieraitten äreitten ihmisten keskuudessa,

jotka olivat kohdelleet häntä kuin kulkurikoiraa. -- Lapsi oli arkana

sulkeutunut yksinäisyyteensä muistellen äitiään hellimmän rakkauden

pyhimyskehällä ympäröitynä. Kaikki äidin ystävälliset katseet ja hymyt

yhtyivät hänen pienessä ikävystyneessä sydämessään lämpöiseksi

elämäksi. Nyt hän kyyristyi muuria vastaan ja levoton kaipaus näkyi

tummissa, liikkuvissa kasvoissa... Äidillä oli yllään silkkinen puku,

komea sulkahattu ja hansikkaat. Hän piti erään toisen neidin

käsivarresta kiinni katsellen nauraen ympärilleen... Tuskin hän olisi

huomannut Miladan... Mutta Fritzerl pidätti Katariinaa, joka juoksi

rappusia ylös, sanoen:

-- Kattos, tuossa on likkasi...

Katariina kääntyi hitaasti ja nosti kulmakarvojaan korkealle sanoen

kotvasen kuluttua:

-- Siunatkoon, se on senkin pitkä roikale. -- Sitten hän kokosi

kahisevat hameensa käteensä ja riensi Olympian perään... Enempää hän ei

virkkanut Miladalle.

Lapsi painoi päänsä syvälle rinnalleen. Kun tuolla ylhäällä kuului

naurua ja puhetta, riensi hän pimeälle pihalle.

Sillä rahalla jonka hyvä rouva Celestine oli hänelle jäähyväiseksi

lahjoittanut oli hän ostanut omenan ja lymyttänyt sen äitinsä patjan

alle... Hän oli pitänyt huolta, että Katariina oli saanut kauniimman

huoneen, vaikka portinvahdin rouva väitti, että kaikki huoneet olisivat

hänelle yhtä hyviä.

-- Te erehdytte, rouva Polifka, -- niissä on kyllä ero, -- vastasi

Milada pikkuvanhana ja varmana... Portinvahdin rouva, joka piti tuosta

näppärästä tytöstä, antoi hänen laahata koreimmat pulsterit ja maljat

äitinsä huoneeseen.

Kun ensi tapaaminen oli ohi, sai lapsi tuntea ensimäiset ja

järkyttävimmät pettymyksensä. Äiti ei ollut suuremman arvoinen kuin

muutkaan ilotytöt. Äiti liehakoi niitä, nauroi niiden puheille ja

lörpötteli Fritzerlin ja Olinkan kanssa. -- Hänellä oli peräti tapana

hiipiä sellaisten tyttöjen sänkyyn, joita hän ei ennen olisi viitsinyt

tervehtiäkään. -- Aina, kun Milada tuli Katariinan huoneeseen, istui

pari heitä papattamassa ja Katariina kuunteli heitä molemmat kädet

heleänkeltaisessa korkealle kammatussa tukassaan. Hameitten alla oli

jokaisella viinilasi, mutta Katariina joi pullon suusta piiloittaen sen

tarkasti pulstereihin. Hän pelkäsi siis rouvaa. Toista oli ollut ennen

Lorinser'in aikana.

Lapsi näki tuon ja suri sitä. -- Hänen syvästi juurtunut suuri

ylpeytensä äidistä hupeni vähitellen. Hän ei voinut tarkkaan

määritellä, miksi niin tapahtui, sillä pidettiinhän äitiä vielä

kauniina, ja miehet seurustelivat hänen kanssaan mielellään. Mutta se

musta Katariina, joka piti päätään korkealla Punatalossa, nauraen

ylenpalttisesti, se ei ollut enää olemassa. Lapsi käsitti

vaistomaisesti, että Katariina oli astunut alas vapauden korkeudesta ja

että kaikki eroavaisuudet hänen ja muitten tyttöjen välillä olivat

jostain syystä poistetut. Katariina ei enää kulkenut rallatellen eikä

olkapäitään kohauttaen toisten ohi. Kun he tulivat röyhkeiksi,

rähisivät ja riitelivät, sanoi Katariina väsyneen herkästi:

-- Jumala siunatkoon, ihmiset, antakaa olla, minusta on

yhdentekevää. --

Tahi sitten hän otti Gisiltä, jonka kanssa hän kilpaili jopa joskus

tappelikin, viinilasin pois ja sanoi:

-- Raato, koskas rikeeraat kanssani, älä juo minun viiniäni! --

Jos hän riitaantui kovin, käytti hän talon tavan mukaan hävyttömiä

haukkumasanoja ja halpamielisiä viittauksia, joita sateli hänelle yhtä

runsaasti takaisin.

Viikkoja ja kuukausia elettiin Punatalossa yksitoikkoisuudessa. Liike

menestyi ja laajentui. Tytöt olivat tyytyväiset. Katariina kulki

vieraana ja huolettomana tyttönsä ohi tämän korjatessa huoneita tahi

pestessä käytäviä, kuin hänellä ei olisi ollut koskaan mitään yhteistä

tuon olennon kanssa. Tämä johtui itsetiedottomasta tyhjyyden tunteesta,

jota ei viha eikä katkeruus synnyttänyt, vaan se seikka, että

Katariinan sielu oli lamautunut, eikä tahtonut enää -- voinut mitenkään

saada sitä toimimaan, vaikka Katariinan korska luonto koetti

itsepettävänä luulotella tulevaisuuden onnea.

Katariinaa ei liikuttanut hivettäkään se, että Milada hiipi hänen

huoneeseen joka kerta kun näki, ett'ei siellä ollut vieraita. Milada

meni silloin vaieten istumaan johonkin nurkkaan tahi järjesti huonetta

ja väliin hän odotti kärsivällisenä, kunnes se nainen, joka istui

peilin edessä tahi loikoi vuoteellaan, suvaitsi puhutella häntä. -- Se

puhuttelu oli kovin töykeää, ärjyvää ja lyhyttä. Usein hän sanoi:

-- Minä en tarvitse sinua!

Lapsi poimi puolimätiä omenia lattialta piiloittaen ne esiliinaansa.

Joskus hän pyysi niitä puodista tarjotakseen äidilleen.

Katariina ei sietänyt sitä. Kun hän myöhemmin sai ahdistus- ja

sydäntykytyskohtauksia kierrellen vuoteellaan ja yrittäen hengittää

sinisin huulin, ajoi hän pelästyneen Miladan pois huoneestaan syytäen

suustaan haukkumasanoja ja heristellen nyrkkiään. Hän tahtoi olla

yksin. Hän ei tarvinnut passaajaa, joka panetteli häntä rouvalle. Hän

ei ollut sairas, kyllä tämä pian meni ohi ja hän saattoi nousta tuonne

ylös.

Hän salpasi ovensa laskematta ketään luoksensa, kun tauti taas häntä

kiusasi. -- Miladan täytyi pistää viinipullo oven raosta kuin ennen

vanhaan -- ja heti paeta. -- Muuten äiti haukkui. -- Yksin, ajatteli

Katariina, uskalsi mielin määrin voivottaa ja ähkyä, kukaan ei kytännyt

uteliaana ja vahingoniloisena kitaan.

Katariina ei nähnyt kahden harmaan lapsensilmän kaihoa saada auttaa,

saada lohduttaa...