SISÄLLYS:

1. Musta Katariina.

2. Goldscheiderin salonki.

3. Viisaustieteilijä.

4. Millerin salonki.

5. Kokemuksia.

6. Yksinäisyydessä.

7. Spizzarin järjestelmä.

8.

Ensimäinen osa.

Musta Katariina.

Johdesana:

Öisin jos kotoinen vaimo kyllyyden tyydyttämänä,

iloinen olisin, uskollisena miestäni suudellen,

niin lauloi keskellä renkutuksiaan portto

Veneziassa. Koskaan en kuullut hurskaampaa rukousta.

(Goethe.)

Aivan sen loistavan kadun takana, joka muodostaa suurkaupungin

yhteiskuntaelämän keskustan, -- jonka leveillä, puhtailla

asfalttikäytävillä liikkuu päivittäin monia satoja hienosti puettuja

herroja ja koristettuja naisia, -- aikansa kuluksi vetelehtiviä

kävelijöitä, -- missä hymyillään ja tervehditään, alkaa suoraan ja

välittömästi, -- melkein liika räikeällä erolla -- pimeyden valtakunta.

Kun kiertää Louvre de Luxe-nimisen liikkeen sivu, joka sijaitsee

korkealle kohouvassa, selvää nykyaikaista mallia olevassa

rakennuksessa, ja kulkee muutamia askeleita sen sivustan hienojen

koruttomien piirteitten ohi, niin käännyttyään vielä kerran, näkee

kohta edessään erään pienen päättömän kujan suun. Kujan toisen pään

sulkee nimittäin korkea puistomuuri. Iltahämärän laskeutuessa

miellyttävän viehkeästi suurkaupungin katoille, vaipuu tuo pieni kuja

ilman mitään toivottomaan yöhön. Talopahaset näyttävät luhistuvan,

-- porttiholvit hukkuvat varjoon, -- ja kun pääkatu komeilee

iltaloistossaan, -- tuikkaa täällä yksi ainoa punanen lyhty, -- joka

vaippaa lähinnä olevat esineet veriseen valoonsa... Näppärät kädet

asettelevat alakerrosten ikkunoihin savuavia öljylamppuja.

Tuuli, tunkeutuen seinien rakosten ja lahojen paikkojen läpi, velloo

levottomasti sinne tänne noitten pilliheikkien himmeitä liekkejä. Ne

vilkuttavat ja niiaavat. -- Ne ovat mykkiä oppaita...

Pääkadun elämä hiljenee hiljenemistään. Liikkeet suljetaan. Hienot

katusankarit ovat jonnekin kotiutuneet. Vähitellen sammuvat kirkkaan

pistävät sähkölamput. Ja ikkunoitten uutimet suojaavat tarkasti kaiken

loiston, ylellisyyden ja komeuden. Silloin herää vuorostaan sivukujalla

elämä. Joukko päivännukkujia avaa uniset, nälkää heijastavat silmänsä.

Ikkunoita aukaistaan, ruostuneet oven saranat ritisevät. Ilmassa kiehuu

levotonta kyselyä, lörpötystä ja naurua. Hajuvesi lemuaa, silkki

kahisee, hopeaketjut säläjävät, kun kirjavapukuiset olennot nostetuin

hameenhelmoin kiirehtivät pois nimettömän kadun pimeydestä.

Siinä he ovat!

Maalatuilta huulilta kuuluvat kevyeet laulujen hyräilyt. Lanteet

huojuvat. Vyötäisten pingoitus lisää niitten muodotonta pyöreyttä.

Silmien vaaniva loiste ei kestä kyllin valoa. Ja teeskennelty hymy

lähentelee kuolleen irvistystä. Sellaisena kulkee näiden naisten jono

ihanilla pääkadun puhtailla asfalttikäytävillä. Rakkauden markkinat

alkavat.

Onnen myymälät ovat kauppakunnossa. Myyjättäret vartovat ostajia. Eikä

heidän tarvitse kauan odottaa. Tuolla heitä tulee äitien liepeiltä, --

morsiamien syleistä, -- viinipöytien äärestä, tanssisaleista, vakavien

kirjojen luota, kirkoista -- yhdentekevää, mistä he tulevat. -- Kaikki

he löytävät täällä etsimänsä lainehtivassa pyörteessä... Yön tuuli

heiluttaa heidän mustia takkejaan. Kuuluu tervehdyksiä, kikatusta ja

äkkinäisiä vihjauksia. Supatuksen ja kihinän seasta lausutaan kuivia

numeroita, ilettävä kaupanteko kaikuu huokausten keskellä. Ilotytön

kylmä harkinta vallitsee himokkaitten miesten valloilleen päässyttä

kiimaa. Päällystakkinsa kaulukseen kätkeytynein kasvoin seuraavat

miehet opastajiaan, -- jotka kiireesti rientävät takaisin nimettömälle

kujalle. Kerran räiskyy lyhdyn verinen valo vieraille kasvoille. Sitten

pimeys sulkee helmaansa ne, jotka sen vallassa parittelevat.

Päiväkauden on tämä mailman kolkka hiljainen ja hylätty. Uutimet

verhoavat ikkunia, ovet ovat säpissä, harvoin kuulee lasten ääniä eikä

naapurien keskustelua ollenkaan. Tässä korttelissa ei kasva iloisesti

leikkiviä lapsia. Täällä pesii pahe ja sen asukkaina on muuttolintujen

lailla vapaita naisia, -- täällä piilee rikos ja sen suojelijoita.

Kaikki voi tänne sukeltaa kätköön, joka arvottomana on lupsahtanut pois

yhteiskuntaelämän säädyllisyyden mittavaa'alta. Kellarikerrosten

savuttuneisiin kahviloihin kokoontuu varkaita ja varastettujen

esineiden kauppaajia, maaltatulleiden petkuttajia, parittajia, koko

"hulikaanisakki", niinkuin niitä yleisesti nimitetään. Yhden

kuuluisimman kahvilan omistaa mamma Zimmermann. Sinne kerääntyy

sakkipoikia täytetyin taskuin. He antavat tyttöjen hyväillä itseään,

töllistelevät ihmisiin, kujeilevat ja rehentelevät rahoillaan. He

nakkelevat koristeita pöydille ja laskettelevat kokkapuheitaan, --

kunnes poliisin koura iskee heidän hartioihinsa herättäen heidät

huumeesta.

Poliisin kirjoihin merkattuja naisia tulvii näihin pieniin, kosteisiin,

huonosti rakennettuihin hökkeleihin, sillä seutu on sopiva,

"kundirikas" ja piilossa poliisilta.

Lukuunottamatta muutamia tarkastuksia, jotka tapahtuvat emäntien

tieten, ei täällä tapahdu mitään rauhatonta. Ei kukaan ilkeämielinen

häiritse yleistä tyyneyttä. Merkattuja miehiä kyllä passitetaan

nopeasti pois, mutta "hyville tytöille" ei poliisi ole koskaan ankara.

Tarkastus on muoto-asia. Kun jotain epäilyttävää ilmenee tytöissä, osaa

emäntä ne heti tehdä vaarattomiksi...

"Likkapahanen on ihan klaari, teidän armonne, keisarillinen

neuvosherra. -- Kai ne paperit ovat vähän slarvattuja, mutta kyllä se

itse vaan on kaikesta frii. Jos teidän armonne jotain tietää tahtoo,

niin olkaa hyvä ja kysykää pois vaan."

Huoneet ja vuoteet eivät tässä korttelissa ole koskaan tyhjiä. Aina

löytyy "priimaa, nuorta" tavaraa. Tyttöjä kovin vaihdetaan, siksi liike

tuottaa paljon "puhdasta" emännille.

Korkeitten, vanhojen vaahtereitten tiiheänmukuraiset oksat huojuvat

sotilassairaalan paksun puistomuurin yläpuolella sulkien näkö-alan

kokonaan kujan peräpuolelle päin. Tuulten vihurit repivät puista

lakastuneita lehtiä ja hennompia, kuivuneita oksia peittäen niillä

kujan kokonaan. Muuten täyttävät kujan käytäviä kaikenlaiset roskat ja

romut. Siinä on rikkinäisiä astioita, ja kelvottomia rääsyjä,

ruuanjätteitä ja likaisia papereita. Epätasaisesti kivitetyllä kadulla

juoksee likaveden muodostamia puroja, joita syntyy siten, että astioita

tyhjennetään suoraan talojen ikkunoista. Nämä löyhkäävät likapurot

laajenevat usein lammikoiksi, jotka vaikeuttavat kulun, ja joiden yli

naiset hameet korkealle nostettuina hyppelevät kiroten, kun ne

juoksevat hiukset pörröllään ja ruokottomasti koreihin risoihin

puettuina, kopat ja pilkumit kainalossa lähimpiin lafkoihin, ohimennen

yrittäen kiemaillen tipsuttaa passissa olevan poliisin edessä.

Kaikki, minkä tällä alueella näkee, on siivotonta, kehnoa ja

mädännyttä. Yksi ainoa talo näyttää hyvin hoidetulta. Se on

monikerroksinen. Siinä on paljon kirkkaita ikkunoita. Se eroittuu

silmiinpistävän komeana tuosta ympäröivästä ränsistymisestä. Siinä

riippuu tuo punainen lyhty, joka on kujan ainoa valaistus ja sen lyhdyn

kylkeen on maalattu suurilla mustilla kirjaimilla "Punatalo." Rakentaja

oli sen siksi ristinyt, koska se oli heleän tiilenpunervan värinen,

jätettynä rappaamatta. Punatalo on kujan keskus ja sen asujainten

ylpeys. Siinä asuu paikkakunnan kerma, ne neidit, jotka ovat kauneimmat

ja jotka ovat parhain edistyneet. Asuminen Punatalossa todistaa ei

ainoastaan etevyyttä, vaan se merkitsee onnistumista parempien tulojen

hankinnassa ja säännöllistä toimeentuloa. Täällä saattoi elää

mukavasti, jos teki "ahkeraan työtä" eikä juopotellut liikaa --.

Täällä kävi herroja, -- oikein hienoja, -- saattoi sanoa, että ne

olivat "ylhäisiä", sillä Punatalon asukkailla oli luottoa

suljetuissakin piireissä. Kaikki kävi täällä hyvin ja oikein mainiosti,

jos ei olisi ollut olemassa rouva Lorinser, joka vuokrasi huoneita

täysihoidolla ja liinavaatteilla. Rouva Lorinser oli talon porttivahti,

taloudenhoitaja ja korkein tuomari. Mitä hän sääti, sitä ei voitu

mitenkään enää kumota. Punatalon omisti virasta eronnut majuuri,

joka ei koskaan puuttunut talon sisäisiin asioihin. Hän luotti

täydellisesti rouva Lorinseriin, joka säännöllisesti maksoi hänelle

kuukausivuokransa. Ja se oli rouvan vahvin puoli, yhtä vahva kuin se

voima, millä hän kiskoi vuokralaisiltaan päivärahoja, jotka väliin

nousivat 20 [vastaa noin 42 Smkaa. (Käänt. huom.)] guldeniin... --

Kaksikymmentä guldenia päivässä! -- Se oli nätti summa. -- Usein

saattoi sen ansaita. -- Mutta kaikkein kauniimmillekin sattuu

liikepula. Mistä sen summan silloin sieppasi?! Rouva Lorinser ei

hyväksynyt luottojärjestelmää, kun oli kysymys vuokramaksusta hänelle.

-- Hän otti mieluummin velkaantuneen yksityisomaisuuden takavarikkoon

ja heitti uppiniskaisen velallisen kadulle. --

... Hän ei ollut tunteilija, tuo rouva Lorinser... Mutta hänen

huoneustonsa oli hyvässä kunnossa... Ikkunat olivat eheät ja välkkyivät

kuin peilit. Uutimet olivat englantilaiseen tapaan järjestetyt ja

virheettömän valkoiset. Ikkunoissa oli koristekasveja, jotka päivällä

kyllä näyttivät hiukan surkastuneilta, mutta iltavalaistuksessa ne

olivat hyvinkin hauskat ja kodikkaat. Hän oli säännöllinen ja kunnon

nainen, tuo rouva. Työtä hän teki kuin hevonen.

Jos vaan kauppa olisi aina hyvin käynyt,... ei olisi vuokralaisilla

ollut surun kaunaa... Mutta kengät maksoivat, puvut tulivat kalleiksi

ja... paidat y.m. liikkeeseen kuuluvat esineet. Ja muutamilla oli

lisäksi "elättejä", pieniä siskoja, muoreja, jotka pari kertaa viikossa

kerjäsivät apua tuolla kujalla.

Ei voinut olla kovasydäminen.

Millä vielä lisäksi osti itselleen "oikean" rakastajan?

Ruoka oli Lorinserilla jotenkin hyvä, mutta siihen ei kuulunut ryyppy,

-- eikä viinatta jaksanut tällaista elämää kestää. -- Rouva kyllä antoi

konjakkia ja viiniäkin eri maksua vastaan, eikä päinvastoin pitänytkään

siitä, että jokin hankki sitä ulkoa päin. Mutta tämä nieli rahaa, kuin

sika piimää... Hyvä Jumala! Ja vaikka piti kuinka ankaraa kirjanpitoa,

ei tulopuoli vastannut lähimainkaan menopuolta. Ja mamma Lorinser

kiusasi velkaantuneita tyttöjään kuin piru Jobia...

Siksi talossa kaikki olivat aina matkustavalla kannalla. Aina pantiin

tavaroita lähtökuntoon, aina oli matkasäkkejä eteisessä, aina

kuljetettiin jotain ulos ja sisään, sadateltiin ja makeiltiin tuossa

punasessa talossa. Tämä riiteleminen oli naapuriston henkinen keskus ja

ainoa huvitus, joka soi virkistystä kujan asujainten yksitoikkoiseen

elämään. Rouva Lorinser ei pitänytkään "vakituisista neideistä." Ne

kehittyivät liian itsenäisiksi, niillä oli ystäviä ja suojelijoita,

jotka pitivät joka vääryydestä jumalatonta melua. Ne saivat aikaan

"skandaalia", pirstasivat ja jättivät joskus velkansa korvaamatta.

Ei. Parasta oli pitää aina nuorta, viatonta "tavaraa." -- Ne toivat

rahaa rouvan taskuihin... Nuoret ja vastatulleet kokemattomat olivat

jalomielisiä. Ne elivät iloisesti, eivätkä ymmärtäneet havaita, että

joka "oikeutettu ja välttämätön" vaatimus oli nylkemistä ja väkivaltaa.

-- Rouva L. oleskelikin paljon rautatie-asemilla ja kaduilla. -- Hän

lyöttäytyi kauniitten maalta tulleiden tyttöjen seuraan. Väliin hän sai

ne luokseen asumaan -- väliin ei. -- Joka tapauksessa ei liike

tuottanut tappiota. Hänen huoneustonsa sijaitsi kyllin lähellä

kaupungin keskustaa. Se oli hyvällä liikepaikalla ja Punatalon tavara

oli hyvässä maineessa... Niin, niin, mehevillä ja vastatulleilla oli

aina hyvä menekki... ja siitä iloitsi rouva Lorinser. Hän oli hyvissä

väleissä poliisiviranomaisten kanssa, liikkeen vakinaiset käyttäjät

tunsivat turvallisuutta hänen suojassaan. Ne noudattivat hänen vähimpiä

viittauksiaan, tukivat häntä tarmokkaasti hänen yrityksissään ja olivat

hänelle avullisia yllätysten ja ikävyyksien varalta...

Kellarikerroksen rihkamakaupassa, mitä täytyi valaista koko päivän

keinotekoisesti, oli pieni tuikkulamppu käryämässä. Siellä istui rouva

Lorinserin jääharmaa äiti kattoon asti tapuloittujen tavararasioitten

keskellä. Täydessä epäjärjestyksessä oli siellä nähtävinä naisten

puseroita, -- -- miesten alushousuja, -- -- hattuja ja patinoita,

saippuaa ja rikkinäisissä kansissa olevaa romaanikirjallisuutta,

silkkisiä alushameita ja kummitavaroita, hajuvesiä ja tupakkaa,

sikamaisia kuvia ja rukousnauhoja, -- konvehtia ja poskimaalia, --

sellaista tavaraa, jota tällaisessa liikekeskuksessa välttämättömästi

tarvitaan. Suurin osa oli tytöiltä ryöstettyä tavaraa, jonka maminka

oli ottanut heidän vuokristaan. Keskellä tätä kaikkea pikitti

kanarialintu häkissä, sekin vuokraryöstötavaraa. Kun ei se tässä

valottomuudessa enää voinut laulaa, ei sitä kukaan ostanut. Ja

lintuparka sai sentähden kuulla rouva Lorinserin pitämän pitkän

nuhdesaarnan tuhlaavaisuudesta joka ikinen kerta, kun tämä kulki häkin

ohi. Mutta lintu ei sittenkään laulanut, eikä rouva raskinut sitä

tappaa toivossa, että jos sittenkin joku sen ostaisi.

Tämän pikkulinnun säälittävä tila herätti ainoastaan kahden silmän

huomiota tässä tungokseen asti asutussa Punatalossa. Nämät olivat

suuret, tummanharmaat ja tarkkaavaiset. Ne olivat pienen tuskin kuuden

vuotiaan tyttösen.

Kesäisin, kun lintuhäkki ripustettiin talon seinään puodin kohdalla,

seisoi tämä pikkutyttö kummallisen kirjavissa ja epämukavissa

vaatteissa sen edessä ja katseli lintua, joka pelokkaana hyppeli

häkkinsä orsinappuloilla. -- --

Aivan visusti pisti tyttö pienen ruskettuneen sormensa rautalankojen

lomasta... "Laula nyt, laula!" kuului epätoivoinen ääni. Mutta lintu

kyyristyi ruoka-astiaansa ja ainoastaan pikitti heikosti...

"Kulttiseni, pelkäätkö", -- ajatteli pienokainen, -- "äiti, tiedätkö,

hän laulaa aina, mutta hän ei pelkääkkään tuota."..

Tämä lause tuotti pienokaiselle monta kovaa läimäystä, ensin rouva

Lorinserilta itse, joka vihasi tuota "bööhmiläistä kakaraa" kuin

verivihollistaan. Sitten tyttöä löylytti oma äitinsä "musta Katariina",

joka lastansa tahtoi kerran vakavasti kasvattaa, vaikka hän samassa

nauraa hölötti punaisin, täyteläisin huulin... Aivan varta vasten hän

kumartui ikkunasta ulos ja antoi honotuksensa kuulua raivoavan rouva

Lorinserin korviin... Sitten hän kääntyi ystävättärensä Jankan puoleen,

joka vaieten hommasi kyökissä.

-- Tuo vekara! Se on aika elävä, hyppää jo silmille.

-- Itseesi on tullut, vastasi Janka huoaten...

-- Ei ole hullummaksi, vastasi töykeästi musta Katariina oikoen

solakkaa joustavajänteistä ruhoaan, -- pitää katsoa eteensä, raato,

ett'ei joka tuhrus sylje silmille. Niin minäkin olen tehnyt.

Toinen katsahti rukoillen häneen... Katariinan uhkaavan katseen

välähdyksestä kilpistyi katse alas. -- Katariina pudisti itseään kuin

kissa kiukussa ja meni huoneeseensa... Hän tiesi, että kun Jankan

päälle tuli "pyhä henki", oli paras jättää hänet yksin...

... Musta Katariina oli ainoa talossa, jolla rouva Lorinserin alueella

oli jonkinlainen itsehallitusoikeus. Ystävättärensä Jankan ja

tyttärensä, Miladan, kanssa hän asui erityisessä huoneustossa, johon

kuului keittiö, makuuhuone ja ruokasali. Vuokransa hän maksoi

vuosineljänneksittäin ja suoraan isännälle, jonka kanssa hän oli kerran

ollut huhujen mukaan hyvin herttaisissa suhteissa. -- Porttivahdinkin

oli pakko sietää tätä kiusottavaa valtansa rajoitusta. Kaikki rynnäköt

tuota heleästi nauravaa naista vastaan olivat tehottomat.

Katariina oli sulavan hemaseva nainen. Hänellä oli ehjät slaavilaiset

piirteet, harmaat, iltakissan kirkkaat silmät, ja suloinen, aistillisen

kaareva, voimakas suu, jota ympäröi vieno surumielisyys sulattaen

kasvojen piirteet vastustamattoman hurmaaviksi... Hän rakasti

yksinäisyyttä vetäytyen mielellään syrjään. -- Hän karttoi

ystävättäriä, julkisia iloja ja naistoraa... Häntä sanottiin ylpeäksi.

Mutta syytös oli väärä... Hän oli vaan väsynyt, -- hän ei enää

mihinkään innostunut... Hohtokivet ja silkkipuvutkin olivat hänelle

vähä-arvoisia. Hän oli kaunis, häntä himoittiin, hän sai paljon rahaa,

mutta antoi niitten luistaa...

Kun Janka kysyi. "Mihin rahat oikein joutuvat?" sanoi Katariina: "Minä

luulen, että ne hukkuvat. Kyllä kai minä ne pistän taskuuni, mutta

siinä on, -- jo nyt jotakin, katsos, siinä on selvä reikä."

Ja hän nauroi täyttä kurkkua, niin heleästi kuin kulkusten kilinää.

"Mutta mitä se tekee? Meillä on ruokaa, juomaa, me nukumme lämpimässä.

Mitä sinä muuta kaipaat, kulttiseni?"

Illansuuhun asti hän venyi laiskana ja välinpitämättömänä

vuoteellaan... katsellen ystävätärtään, joka touhusi ja keitti ja hän

puhui usein kiiluvin silmin odottamatta vastausta, pyytämättäkään

vastausta.

-- Parasta olisi vaan maata eikä tehdä yhtään mitään, ei syödä, eikä

juoda. -- Pitäisi kuolla sulaan uneliaisuuteen. Jumaliste, Jan -- ei

kannattaisi sormea nostaa tällaisessa roskaelämässä... On aivan

yhdentekevää, minusta tuntuu, ettei meikäläinen enää todella

eläkkään... Etkö sinä elä siksi, että sinun täytyy? -- Katso, sinä

hetkenä, jolloin ihminen ei enää tahdo elää, on hän kuin kuollut. --

Hän on vaan. -- -- --

Janka kuori perunoita ja pudotti palaset lopsahtaen kuumaan veteen. --

Hyvän kahvin tuoksu täytti kyökin.

Viereisestä huoneesta, missä Katariina tuuletutti hienoja

sänkyvaatteitaan, tunkeutui puhdas, kylmä syysilma...

-- Älä nyt raada, Janka, katso kätesi ovat ihan punaset ja

kopertuneet... Tuo viiniä, kulttiseni!... nauretaan välillä...

Katariina tyhjensi täyden lasinsa, kirposi vuoteeltaan ja asettui

peilin eteen...

-- Näin minä nauran, kuuletkos!

Hän heitti kätensä selälleen, kaaristi vartalonsa taaksepäin ja

nauroi...

-- Tuolla ne ihmiset lentävät alhaalla kuin päättömät kanat! -- Mutta

minä voin muuta tehdä. -- Kuule Jan. -- Noin. -- Ja hänen kasvonsa

vääntyivät hitaasti, suunpielet kiristyivät, silmissä kiilui ilkeys ja

toivo, ja hän nauroi itselleen hiljaa, siinä naurussa oli verenpunaa,

-- siinä oli vihan ja onnen kaikua.

-- Miellyttääkö se sinua? -- Noita miehiä se miellyttää. -- Hän osoitti

makuuhuonetta. -- Minä muistan sen hyvin, -- heidän silmänsä

veristyvät, heidän katseensa kipenöi, -- heidän otsallaan on

hikikarpaloita. --

-- Kuuma heidän on... Mutta minua se ei liikuta! Ajattelen vaan...

Narreja olette! Sen opin peilistä. -- Se on järkevin ystäväni. -- Hän

nyökäytti päätään katsellen kuvaansa peilissä. -- Eikö totta -- sinä

kuvaat minulle elämän todellisuuden? Osoitat ylpeitä naisia, jotka

janoovat mielistelyä -- hienoja, rikkaita perheäitejä, jotka istuvat

talvi-iltasin lampun ääressä tehden silkkisiä käsitöitä, ehkä näytät

minulle pyhän nunnan. -- Kuvittele Jan pyhää sisarta Ceciliaa! -- Yks'

kaks' otti Katariina pyyhinliinan ja teki siitä päähänsä nunnavaatteen,

silmät hän kohotti taivaaseen käyttäen yöpaitansa sinistä silkkinauhaa

rukousnauhana... Mitä sanot?!

Janka nauroi. -- Olet mainio ilveilijä.

Katariina tuli synkän näköiseksi. -- Se on ainoa huvini. -- Muuten

nääntyisin ikävästä. -- Väliin kuvittelen olevani yhtä, väliin

toista... Yhtä vaan en tahdo olla!... Se on liian kylmä, hiljainen, --

kuollut. -- Hän kallisti päätänsä siristäen silmiänsä ja katseli

ripsiensä alta kuvaansa peilissä. -- Katariina parka... mitä sinä enää

jaksat ajatella?... Kuolleitten aivot eivät enää toimi, ja se

todellinen Katariina on aikoja sitten kuollut...

Janka toi kahvin ja Katariina nielasi sen ihan kuumana niin ahnaasti,

että suu höyrysi. --

Sitten hän palasi vuoteeseensa ja veti peitteen vilusta tutisten

päähänsä...

-- Kuule, Jan! Se pikku ylioppilas oli eilen taas siellä, se

vaaleatukkainen, joka kävi silloin iltapäivällä meillä kahvilla.

Lystikäs poika... Me kävelimme koko ajan edestakaisin, eikä kukaan

uskaltanut minua kiinni ottaa. -- Hän nauroi. -- Noh, kultti! -- Nyt

tiedät miksi meillä ei ole rahaa. Ja sinä, kun et enää käy kiinni

ottamassa ollenkaan, -- lopetti Katariina moittien puheensa ja veti

komean omenan pulsterin alta esiin.

Hän purasi siihen innokkaasti ja jatkoi: ... Kun me kävelimme siellä,

kuvittelin, että olin hänen äitinsä, joka piti häntä kädestä kiinni ja

sanoi, varo Katariinan kaltaisia naisia, -- ja samassa hänelle olin

hellä kuin todellinen äiti. --

Jankan nousi veri kasvoihin ja päätään kääntämättä mutisi hän. --

Pitäisit yhtä hellää huolta omasta lapsestasi!

-- Anna minun olla kuulematta. -- Tyttö on liian paljon omaa vertani.

Se ei ketään kaipaa, voisi mennä jo itse kiinni ottamaan. En siedä

häntä. Kaipaan jotakin hentoa vaaleaa, joka minuakin kaipaa. --

-- Sus' siunatkoon! Sinä puhut niin syntisesti!

-- Mitä?!

-- Ei mitään.

-- Voiko hänestä tulla sen parempi, kuin mikä hänen äitinsä on ollut!?

-- Eikö totta? Tänne hän kuuluu!... Kadulla on hänen oikea paikkansa...

Pidä kerrankin suusi kiinni, Jan!... Se on minun asiani, ja sillä

hyvä!... Herran Kiesus, jos ei tuota vekaraa olisi, niin viime

vuonnakin olisin päässyt täältä pois sen berliiniläisen juutalaisen

kanssa... Ja, jumaliste, minä olisin sen tehnyt. Minä olen jo saanut

kylläkseni kometiian näyttelemisestä, kun ne tulevat tänne ne

äijänkaakit! -- Oi voi! Jos saisin ennen kuolemaani luitani kerran

lepuuttaa! -- Hän sylkäsi omenan siemenet suustaan, kääntyi selälleen

ja katseli kattoa... Olen vielä nuori, vielä on minussa elämänhalun

kipinä... Mutta ne ryönät, ne saatanan ryönät, ne imevät minusta veren,

tippa tipalta. Minä en viitsisi mennä kadulle kiinni ottamaan. Mutta ne

tulevat ilman sitä, ne siat... Raivoni nousee, kun kuulen niitten

koputtavan... Minä tiedän... Nyt hän tulee ostamaan itselleen

nautinto-osuutensa. Ja minun täytyy mukautua; silmät hänellä pian

moljottaisi päässä kuin kalalla, jos minä hänelle jalkapotkun

antaisin... Ja usein minulla on siihen kova halu, kun sisus on niin

täynnään kyyneleitä kuin vettä on ammeessa ja kuitenkin täytyy niellä.

-- Silloin tuollaisen tyhmän kiltin ylioppilaan kahjuaminenkin tekee

niin äärettömän hyvää...

-- Missä on tyttö? -- Tuohon se on leipänsä jättänyt, mutta pitäisi sen

jo tulla päivällisekseen sitä hakemaan. -- Minä en siedä tätä

ijankaikkista tillastamista tuon pirulaisen kanssa tuolla alhaalla.

Siksi minä tahtoisin päästä sen parista, vastasi Katarina myrtyneenä.

-- Sinä et tahdokkaan hänen kanssaan sopia, huokasi Janka ja avasi

käytävän oven huutaen Milada -- Milada --. Sitten hän palasi huoneeseen

ja hänen suunsa mutistui surkeaan itkumuhjuun...

Janka oli pieni, hinterä ja etukoukkuinen. Hänen olennossaan oli jotain

puoltekoista ja epäkypsää, niinkuin jokin äkkinäinen loukkaus olisi

keskeyttänyt hänen kehityksensä. Mahdollisesti hänellä oli vika

keuhkoissa. Hän köhisti silloin tällöin, vaikk'ei hän valittanut

koskaan kipua. Poskimaalin ja puuterin röhöttämällä kasvojen pinnalla

näkyi vielä otsassa, kaulassa ja ohimoilla lukemattomia suuria

teirenpilkkuja, joita oli lisäksi tukuttain käsivarsissa ja käsissä.

Katariina katsahti hermostuneena patjojen seasta.

-- Mitä se sinuun aina koskee, se vesa! -- Niinkuin vähintään koipensa

katkaisisi tahi varastelisi ihmisten tavaroita. --

Jankan ääni vapisi ja tutisi -- --. Sellainen vaivainen lapsi, -- me

saatamme hänet ijankaikkiseen kadotukseen. Totta todella Katariina, sen

me teemme.

Katariina ponnahti pystyyn. Hän puhisi ja silmät iskivät tulta. Hän oli

tätä jo odottanut siitä päivästä asti, kun Janka oli tuon kirjeen

saanut. -- Janka oli koettanut sitä lymyttää, mutta Katariina oli sen

sittenkin löytänyt. Senkin uskohullujen salakähmimistä! -- Mutta häntä

ne eivät nenästä vedä, -- vaikka niitä olisi koko roikka juonessa.

-- Hoida leukas! -- Lapsi on minun. -- Ja minä pidän sen, vaikka minä

kuolisin maantien ojaan, -- niin lapsi saa kuolla minun alleni -- noh,

en minä nyt vielä kuole. --

-- Mikä sinun on?

-- Ole hiljaa, Jan. Sinä olet yksi Jumalan lammas. Sinulta ei voi

paljon vaatia. Jos minä olisin viime vuonna lähtenyt tuon juutalaisen

kanssa, niin sinä olisit kauniisti pannut pillit pussiisi, ja vienyt

tytön isän polvelle. Eikö totta?

Katariina hyppäsi vuoteeltaan ja pudisti tummanruskeaa tukkaansa. -- Ja

luuletko, että minä olisin siihen suostunut! E-en. Niin ei niitä pidä

kohdella, noita talonjusseja. Viekkaita ne ovat, mutta Katariina on

ovela! Köyhiä me olemme, me kutojatyöläiset, mutta mitä me kiinni

saamme, sen me pidämme. -- Härkämäisiä me olemme. -- Katariina polki

lattiaa.

-- Älä puhu noin jumalattomasti ja villisti, etkö tiedä...

-- Kylläpä nyt olet hurskas, senkin kuvatus! -- -- Kyllä minä näen,

mihin sinä tähtäät. -- E-ei. Se on niinkuin minä sanon. Hän saa luvan

mennä kadulle ja ottaa kiinni, justi niinkuin minäkin. Minun sieluani

te ette muista. Enkö minä ole ollut lapsi minäkin? Vai enkö? -- Riittää

jo. Sen pitää vielä nousta viimeisenä päivänä ja nauraa kaikkia vasten

höskiä. --

Hän nosti jalkansa sängyn laidalle ja nojasi leukansa polviin. Vihan ja

pilkan tunne sai hänen kasvonsa vääntymään.

-- Kun tytön isä saa kuulla, että se käy kiinni ottamassa kaduilla ja

antaa kahdesta ja kolmesta guldenista -- tyttö, joka on hänen omaa

lihaansa ja vertaan, aatteles, -- jota hän kuljettaisi nelivaljakolla

ja samettipatjaisissa vainuissa, koska hänen laillinen rikas vaimonsa

ei voi saada lapsia... Jos sinä minulta turmelet tämän koston tuuman,

jos sinä petät minut, niin -- Katariina hyökkäsi Jankaa kohden nyrkki

koholla. -- -- Sitten hän laski sen tyyntyneenä alas, nyökäytti päätään

kuvalleen peilissä ja sanoi:

-- Mutta minä tiedän kulttiseni, ett'et sitä tee, sinä et henno olla

niin julma Katariina raukalle. -- Milada -- Milada-da -- huusi hän

kyökin ikkunasta.

-- Tuolla se leikkii kissan kanssa. Kiireesti Katariina kampasi

hiuksensa ja alkoi laulaa:

Kde domov muj?

Kde vlast je mä?

Kde voda hûci po lucinàch --

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja kääntyi. -- -- Hän näytti tyytyväiseltä

ja sovinnolliselta.

-- Janka, kultanuppu. Lakkaa keittämästä ja kuuraamasta, säästä toki

käsiraukkojasi. Ota apulainen, -- tänään saamme rahaa, sen vannon.

Tänään Katariina on järkevä. Odotas. -- Mutta miksi'et sinä laita

itseäsi nätiksi kuin ennen? Siitä on neljätoista päivää, kultaseni, kun

sinä olit viimeksi kävelemässä. Siksi sinä olet niin tympääntynyt.

Hän hyväili hienoilla sormillaan Jankaa ja puhui mairitellen, kunnes

tämä nosti päänsä ja katseli häntä valjuin silmin.

Samassa tuli Milada ovesta. -- Tule pian tänne? Me teemme tädin

kauniiksi. Sitten tädin pitää nauraa, sano se hänelle!

-- Jos et täti naura, niin et sinä saa ketään kiinni, vastasi Milada

kovin vakavana.

Katinka tuuppasi Jankaa kylkeen ja purskahti nauruun.

-- No, katsos nyt, tuleeko tytöstä pyhä maalaistyttö! -- Mutta, Janka,

sinun hiuksesi ovat ihan rasvaiset. -- Milada tuo pian lanoliinia ja

puuteria, kininivettä ja kölniläistä, pian, pian.

Hän painoi iloisesti Jankan tuolille, lykkäsi selkään omat hiuksensa,

jotka vallehtivat niskassa paksuissa villeissä takkuloissa ja puhuen

hyväilysanoin sekaisin böhminkielellä ja saksaksi -- voiteli hän

kaikenlaisilla hullunkurisilla tempuilla Jankan kasvoja lanoliinilla,

sitten ripotti hän niille vaaleanpunaista puuteria. Niskaan, korviin ja

hiuksiin hän pirskotti orvokkihajuvettä. Hiushaivenia hän veti otsalle

ja kähersi ne utumaisiksi kiehkuroiksi. Viimeiseksi hän sitoi Jankan

kaulaan mustan loisto-ompeluksilla koristetun samettinauhan. Astuen

muutamia askelia taaksepäin ja tarkastettuaan työtään, taputti

Katariina käsiään.

-- Katsos nyt, minkä näköinen täti on.

-- Täti on kaunis, sanoi Milada nyökäyttäen päätään ja korjasi

näppärästi rasiat ja pullot pois.

-- Tuo se punainen puku!

-- Ei, ei, sanoi Janka torjuten ja katseli kuvaansa peilissä. -- Se on

kuin naamiopuku keskellä kirkasta päivää.

Mutta Milada laahasi sitä jo perässään.

Puku oli silmiin pistävän helakanpunainen koristettu kaikenlaisilla

helyillä. Ja vaikka Janka kuinka pani vastaan, täytyi hänen pukeutua

siihen. Milada hääräsi kovin innokkaana hänen ympärillään, napitti

hameen ja järjesti rimsuja ja hetaleita. Sitten hän meni äitinsä

viereen ihailemaan tätä koreutta.

-- Tänään saat kreivin kiinni, Jan täti, sanoi Katariina

ystävällisesti, mutta meneppäs myös sinne, missä sinut nähdään.

Milada veti tätiä hameesta.

-- Jos saat paljon rahaa, niin osta kanarialintu Lorinserilta, täti

kulta, kuiskasi hän; nyt se ei tule meille kalliiksi, -- se ei syö enää

paljoa mitään. --

Janka käänteli itseään peilin edessä ja ihmetteli itseään. Todella, hän

oli muuttunut. Ei uskonut omia silmiään... Nyt saattoi taas mennä

kadulle.

Hajasäärin, jäykkänä ja varovaisena, pyyheliina leuan alla istui Janka

tuolin syrjälle juomaan kahvia.

-- Perunoita on kaapissa ja vähän voita, sanoi hän Miladalle.

-- Ei nyt ole aikaa, vastasi lapsi salaperäisesti ja sipatti mennä

huoneesta huoneeseen aina käsivarret ja kädet täynnä uusia tavaroita.

Hän toi lemuavia alusvaatteita, kilpikonnahiusneuloja, kampoja,

helminauhoja. Hän kurottui vaatesäiliöihin, aukoi niitä, järjesti

kahisevat, huolimattomasti sinne viskatut hameet.

-- Tahdotko sen keltaisen, hän kysyi.

-- Ei, vaan valkoisen, komensi Katariina.

-- Mutta se on likainen.

-- Kyllä se vielä välttää.

Katariina riisui aamunuttunsa ja seisoi paitasillaan. -- Hänen paljaat

käsivartensa ja niskansa olivat kellertävän valkoiset kuin norsunluu.

Hän viuhtoi lyhyitä paksuja tuppuraisia suortuviaan, tempoi ne

päälaelle ja kiersi ne leveälle ja korkealle kuin kruunun. Sitten hän

pukeutui puhtaisiin alusvaatteisiin ja otti päälleen valkoisen hyvin

ohueesta kankaasta tehdyn pitkän hameen. Paitansa punaiset silkkinauhat

hän solmi ja peitti päänsä mustalla kudotulla huivilla, jonka tähden

hän oli saanut kadulla haukkumanimen "mustan." Hänen silmänsä

välähtivät ja hän sanoi Jankalle:

-- Tule!

Milada katseli moittien äitiä. -- Miksi äiti kävi noin huolimattomasti

puettuna, kun kaapissa oli kauniita silkkisiä pukuja.

-- Tee tulta, huusi Katariina.

-- Syö myös lapsi, varoitti Janka, -- sitten molemmat naiset astuivat

jyrkkiä portaita alas.

Kotvasen kuunteli lapsi... sitten kuului Katariinan korkea

laulunliverrys, tyttö nyökäytti päätään vakavasti, niinkuin se, joka

kuulee kaiken käyvän toivottuun suuntaan. Sitten hän rupesi

kuumeentapaisella kiireellä touhuamaan. -- Huiskin, haiskin viskatut

puvut, likaiset alusvaatteet, kammat ja nauhat tulivat paikoilleen. Hän

nousi tuolille ja järjesti pöydän. Likaiset kupit ja lasit hän vei

pesupöydälle. Rypistyneet sänkyvaatteet hän laahasi ruokasaliin ja pani

makuukamarissa niitten tilalle puhtaita silkkisiä, hajuvedelle

tuoksuvia Katariinan juhlavuoteesta, sillävälin hän ehti niitä vielä

silitellä laihoilla ruskettuneilla sormillaan. Uskomattomalla taidolla

ja johdonmukaisessa järjestyksessä hän kulki huonekalusta toiseen ja

poisti sekasotkun. Kuin pieni tonttu hän teki tulta pesään. Sitten hän

haki esiin omenoita Katariinan sängystä ja viinipullon ja asetti ne

kuntoon. Janka ei sitä niin kaivannut kuin äiti. -- Lopuksi hän katseli

tyytyväisenä työtään. Hän ei ollut mitään unohtanut. --

Puoleksi alas kierrettyjen punapeitteisten lamppujen valo teki huoneet

viehättävän salaperäisiksi. Kuinka ihanaa. Mutta piti kiirehtiä, sillä

jos äiti tulee kotiin, piti olla käytävässä tulta näyttämässä. Milada

pisti taskuunsa hiukan haaleita perunoita, vahakynttilän ja tulitikut

ja hiipi ulos. Piti tuntea Punatalon hyvin voidakseen yöllä siellä

liikkua. Pitkin puisia käytäviä ja jyrkkiä portaita, käänteitten ja

solien kautta, joissa lattia oli märkä, sillä sillä kuljettiin paljon,

täytyi osata kellariholviseen alikäytävään. Siellä seisoivat neidit

vaaleisiin puettuina, liehuvat pitkät röyhelöt kaulassa ja valkoiset

harsot kasvoilla ja lausuivat mielipiteensä sangen rohkeasti ja

äänekkäästi... Muutamat tahtoivat mennä tarjoiluihin, toiset menivät

ottamaan kiinni kaduilta, toiset menivät "kundien" kotiin. --

Tarjoiluissa menee markkoja. Sitten on vielä riskeeraus, sanoi muuan

neitonen kiperästi ja kaivoi ohueella kävelykepillä kiiltokenkänsä

kärkeä. -- Kyypparit ovat kitupiikkejä, -- pitää syödä illallinen,

väliin pistouvata enemmänkin.

-- Hyi saakeli, sylkäsi joku. --

-- Älä mene sinne, lähde unkarilaisiin paikkoihin.

-- Siellä on pakko antaa olutpullosta.

-- Olut maistuu hyvältä, vastasi nauraen unkaritar.

-- Joko tulee tilauksia, kysyi nuori kiiltokenkäneitonen kahdelta,

jotka palasivat kujalle.

-- Kyllä. Tänään on siellä eräs hirveä kameli.

-- Ovatko kaikki tällaisia täällä? Budapestissa. --

-- Siunaa, kuinka mahani kurisee ja kylmä on lisäksi.

-- Tahdotko pastilleja?

-- Olut maistuisi nyt hyvältä, virnisti unkaritar tiilenvärisine

kasvoineen ja rohkeine konkkanenineen. -- Katsos nyt!

-- Unkarilainen porsas.

-- Kuka on sinusta porsas?

-- Sinä.

-- Hän on oikeassa. Joka vähästä antaa, on --

-- Suu kiinni, tulee ihmisiä.

-- Jesus, ainoastaan tuo italialainen asioitsija.

Janka palasi ylpeänä. -- Siellä on jo "kundeja" ulkona. -- Tytöt

läksivät lykkäämään. Kaikista ovista ja nurkista ne läksivät meluten ja

kiersivät rallatellen poliisia, joka halveksien tarkasti heitä. --

Sitten he livahtivat räikeästi valaistulle vilkkaalle pääkadulle.

-- Täti, sanoi Milada tärkeän näköisenä, ja hiipi Jankan luo, joka

komeilevin askelin kulki kahisevan pukunsa jarruttamana, -- sinä et saa

antaa kahdesta guldenista niinkuin viime kerralla, jolloin tytöt tuolla

ylhäällä sinua pilkkasivat.

Janka viittasi raskasmielisenä... Minä tiedän sen kyllä, sanoi hän

kiusaantuneesti ja kiiti edemmäksi...

Ihka mustaan huiviinsa peittyneenä, solakkana ja kimmoisana kuin

korkea, nuori kuusi, omituisesti polttavin katsein, jotka välähtivät

kujan puolipimeydessä kuin liekit, seisoi Katariina tähtikirkkaan

taivaan alla... Hän antoi toisten kulkea ohitsensa kiinnittämättä

heihin vähintäkään huomiota. Häntä katseltiin pilkallisesti, kuin

vahingossa töyttäsi joku häneen kyynäspäällä, väliin kuului äänekäs

raaka kokkasana, -- kuin kivi olisi häneen viskattu. Mutta hän ei

kääntänyt edes päätään. Syvään ja voimakkaasti hän hengitti raitista

yöilmaa. Hajuvesilemun, kyökkihajun ja yölöyhkän kuristamat keuhkot

laajenivat. Hän kulki talojen ohi sirosti huojuvin lantein,

kiirehtimättä, kiemailematta. Hänen valkoisen pukunsa pitkät helmat

laahasivat käytävän likaa. Toiset kääntyivät nurkan taa ja vilkkuilivat

siellä. Hän jäi kujalle. Hänen ei tarvinnut loitommalle mennä. Miehet

hakivat häntä kyllä itse...

Hyvin harvoissa tapauksissa Katariina meni kaupungille. Kun talossa oli

kova rahanpuute, silloin hän pukeutui hienoihin ja kahiseviin

vaatteisiin kuin ylhäinen rouva. Töyhtöhattu päässä valkoiseen harsoon

peittyneenä hän kulki keskellä kirkkainta päivää pääkadun käytävillä.

Kun hän tahtoi palata omalle kujalleen, tarvitsi hänen vaan vienolla

hymyllä suostua tarjouksiin. Hän otti kotonaan niin paljon maksua, kuin

mitä hän kulloinkin tarvitsi... kymmenen guldenia, väliin sata ja

enemmänkin. Katariinan kanssa ei kukaan tinginnyt. Illalla tulivat

miehet itsestään. Niitä oli monenlaisia, sellaisia, joita Katariina

kuljetti perässään kuin matkalaukun kantajia, kääntämättä päätään heitä

kohden, tekemättä niille verhotulla käsivarrellaan yhtään ainoata

kehoittavaa liikettä. Hän aukasi käytävän oven, vihelsi hiljaa. Milada

hiipi hänen luokseen tulitikkuineen ja kynttilöineen ja valaisi äitinsä

tietä, joka jäykkänä ja vaieten kulki tuon herrasmiehen seuraamana.

Mutta oli niitä sellaisia, joiden kanssa Katariina laski leikkiä ja

nauroi, joille hän kertoi jotain tahi joita hän kuunteli tarkkaavana,

kunnes hän lopulta rupesi kiihkeästi ja ääneen puhumaan, hellästi ja

hyväillen lähestyen heitä viehkeästi suostuen heidän lähenemiseensä.

Silloin kuului laulunhyräilyä hänen rinnastaan, yhtyen räikeänä

vastakohtana käytävä-oven ilkeään ritinään ja vanhojen puuportaiden

narinaan. Milada juoksi edellä ja vaistomaisesti takertui äidin

innostus lapseenkin.

-- Tuosta äiti pitää, ajatteli pienokainen, hyräili samaa säveltä kuin

äiti ja juoksi kadulle sanomaan Jankalle, että äidillä on sellainen

vieras, jota he eivät saa häiritä. Milada oli ylpeä siitä, että hänen

äitiään noin seurattiin... Tarkasti hän laski ihan sormillaan, kuinka

monta herraa kävi äidin luona yössä ja oli kovin riemuissaan, kun

kaikki sormet eivät enää riittäneet kerralla.

Katariinassa oli sitä hurjan tenhoovaa viehätysvoimaa, joka ilman

ponnistuksia teki hänestä valloittajan pitäen tenhonsa kahleissa

miehet, -- -- hänessä oli jokin viehkeä hempeys, joka hurmasi lapsenkin

alakuloisen mielen. Katariina oli niitä olentoja, jotka olkoot missä

asemassa tahansa aina hallitsevat ympäristöään ja joiden hallitsemiseen

jokainen nurkumatta alistuu voidakseen heidän iloisesta tunnelmastaan

lämmetä unohtaen pahimmatkin mielenapeudet. Joka Katariinaan rakastui,

se kiintyi pitkiksi ajoiksi ja palasi eronkin jälkeen yhä uudelleen.

Tämä katunainen saattoi ostettujenkin hyväilyjen temmellyksiin ja

teeskenneltyihin syleilyihin valaa jotain yksilöllistä, joka pakoitti

miesten kunnioittamaan häntä harvinaisen sielukkaana naisena. Häntä ei

mies helposti unohtanut. Ja usein pimeänä yönä jokin muisto hänen

heleästä naurustaan, hänen kysyvästä katseestaan tahi hänen ruumiinsa

kimmahduksesta sai miehet kiihoittumaan ja voimakkaasti haaveksimaan.

Väliin hän kutsui muutamia miehiä luokseen asumaan ja piti niitä

luonaan päiviä jopa viikkojakin. Hän hommasi silloin heidän mielikseen

kuin nuori aviovaimo. Oli herkkä ja taipuisa... Hän sulki ovensa

järkähtämättömänä muille sisäänpyrkijöille, ei välittänyt hituistakaan

Jankan ropotuksesta, ja möi mieluummin silkkipukunsa, kun rahat

loppuivat antautuen uskollisena vaan yhdelle ainoalle miehelle.

Väliin hän teki niin jollekin nuorelle ylioppilaalle, väliin muutamalle

taiteilijalle, joka oli eksynyt kujalle hakemaan kauniita malleja ja

ihastunut Katariinan suloiseen ruumiiseen. Väliin hän suosi

näyttelijöitä ja työttömiä raukkoja, jotka iloisesti ottivat vastaan

hänen naisellisuutensa rikkaita lahjoja. Hän innostui näihin ihmisiin,

kyseli heidän perheoloistaan ja elämänkohtaloltaan, neuvotteli heidän

kanssaan, teki tulevaisuutta varten suunnitelmia, selitti lohduttavalla

kielellä, miten heidän asiansa voivat parantua, rauhoitti mairesuin

heidän levotonta mieltänsä ja herätti uudelleen eloon särkyneitä

toiveita. Hän teki elämän sileäksi, ja pelasti heidät epätoivosta

hellillä suudelmilla ja lämpöisillä katseilla kuin rakkauden

jumalatar...

Moni niistä tuli vakavaksi ja pyysi hänet vaimokseen saattaakseen hänet

säännöllisiin elämänoloihin, mutta hän hylkäsi nämät ehdotukset

empimättä ja lujasti. Syvän alennustilansa toivottomuus antoi hänelle

voimaa oivaltaa oikein väärinkäytettyä, rääkättyä luonnettaan. -- Mitä

minä tahdon -- se tapahtukoon. -- Usein oli Janka kuullut ne sanat

ystävättärensä punahuulilta ja luottavana siihen yhtynyt. -- Ja vielä

nyt sama ajatus liukui yli noitten hienojen jo lievillä viivoilla

punattujen huulien kuin purppuravaatteen revittyjen liuskojen yli.

Janka nyökäytti yhä yhtä uskovaisena niille päätänsä. Kun Katariina

nukkui, tahi oli ostoksilla ulkona, istuivat Janka ja Milada puukasalla

hellin ääressä hyvin lähellä toisiaan ja puhuivat kuiskien hänestä,

miten hyvin uusi puku vaatetti häntä, ja mitä osaisivat hänelle

päivälliseksi laittaa, jotta hän tulisi oikein iloiseksi... ja siitä

rahanpaljoudesta, jonka he taas tänään aamulla löysivät kätköistä. Tuo

hieno silinterihattuinen herra oli ne jättänyt osoitteensa ja nimensä

kera. Sen oli Milada löytänyt rypistyneenä lattialla, mutta hän otti

sen ylös, oikasi sen ja säilytti sen tulevaisuuden varalta hopea- ja

silkkipaperin välissä laatikossa.

-- Hän voi sen vielä tarvita, -- mietti hän pikkuvanhana.

-- Mitä pitkiä puheita hänellä on tuon pitkän maistraatin virkailijan

kanssa, -- huomautti Janka surullisen vakavana.

-- Ne aivan nauravat, -- tuumi Milada. -- Hänestä ei ole mihinkään, --

tuo marsnerilainen sanoo, -- että hän ei maksa koskaan.

Janka pudisti päätään. Kun hän jotain harkitsi, muodostui hänen

otsaansa kaksi syvää poikkijuovaa ja hänen silmänsä painuivat puoleksi

kiinni.

-- Täältä pitää päästä pois, -- sanoi hän hitaasti ja raskaasti.

Miladan silmät säihkyivät. -- Rakas täti, se ei käy laatuun, se ei käy.

Äiti ei lähde pois täältä, tuollaisen tähden.

-- Etkö tahtoisi päästä sinäkin pois täältä --?

-- Minä? En... Koko elämän ijäkseni jään minä tänne sellaiseksi, kuin

äiti on.

-- Oi lapsi! Mailmassa on niin paljon kauniimpaa, niin paljon

valoisampaa ja parempaa kuin täällä... Näkisit sellaisen laakson, missä

ei ole ahdistavia taloja, vaan niittyjä, peltoja, taivaan sineä -- ja

reunalla metsää. -- -- Nyyhkytys nousi Jankan sisimmästä sielusta.

-- Onhan meilläkin kukkia, täti. Ja kanarialintu meillä on, odota vaan

vähäsen, kyllä se vielä laulaa, -- sanoi Milada kiihkeän moittivana. --

Kuule petoa -- se kutsuu minuakin! Milada taputti käsiään, mietti

kotvasen ja meni viereiseen huoneeseen, istui kumaraan ja vaikeni. --

Jahka verenpisara alkaa kukkia, saat nähdä, kuinka ihanaa on täällä

elämä, -- kuiskasi hän vielä kerran vakuuttaakseen Jankalle, joka

tuijotti synkkänä ja liikkumattomana eteensä.

Maistraatin virkamies Raffel eli "italialainen asioitsija", joksi tytöt

häntä takana haukkuivat, koska hänellä oli rakastettuna muuan

italialainen tyttö kotoisin Toscanasta, -- kuului kujapahasen

innokkaitten vieraitten joukkoon.

Hän oli aina tyttöjen kintereillä, käyskenteli heidän kanssaan, toi

heille hedelmiä ja vihanneksia, -- katseli heitä kun he pukeutuivat,

korjasi heidän tukkalaitteensa muodon, antoi heille opetusta "tyylissä"

-- ja muita hyviä neuvoja, -- mutta vetäytyi heti syrjään, kun

"vakavampi" ihailija saapui. Hän lausui siinä tusinan merkillisiä

lauseita, oli väliin vakava kuin lähetyssaarnaaja, väliin

hullunkurinen kuin sirkusilveilijä. Tytöt nauroivat hänelle ja

olivat harmissaankin, koska hän ei antanut koskaan muuta kuin

hedelmiä ja vihanneksia, joita hän sai ilmaiseksi, koska hän oli

toritavaroitten tarkastaja -- eikä itaruudessaan edes korvannut niitä

hellyyksiä, joita sai osakseen tunteellisina hetkinä, edes pienillä

tilapäiskohteliaisuuksilla. Nyt hän oli käynyt Katariinan kimppuun.

Tähän asti hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, koska pelkäsi hänen

ylpeätä, voimakasta luonnettaan. Mutta Katariina oli ainoa, joka

huomasi, että noissa "hassutuksissa" piili tässä miehessä halu iloita

ja nauttia elämästä, johon hänellä olivat vaan yllämainitut

mahdollisuudet. Samassa hän ymmärsi, että noissa äärimmäisissä

mielikuvituksen hyppäyksissä oli jotain hänen hengenheimolaisuuttaan.

Ja kiitollisena kaikesta uudesta ja vaihtelun mahdollisuudesta tässä

olemassa olonsa ahtaudessa, antoi hän anteeksi miehen luonteen

hiomattomuuden ja kohteli häntä hienotunteisella ymmärryksellä. Joka

ilta hän käveli tämän miehen kanssa ja nauroi, kun hän kutsui häntä

"armolliseksi neidiksi" ja oli vähällä tervehtiessään suudella hänen

sormenpäitään. -- Miks'ei, sanoi mies innostuneena, hän tahtoi

käyttäytyä eri tavalla Katariinan kanssa kuin noitten "hienojen

tyttöjen" kanssa, jotka hän tunsi omasta seurapiiristään, jotka eivät

tahdo osata pysyä miehestä koskaan erillään. Kun joku vaan lähenee

heitä, niin ne ihan sulavat kiimasta niin, että vesi kieleen herahtaa.

Hän lisäsi myöhemmin, että naisissa on hyvin vaikea löytää todellista

naisellisuutta. -- En tarkoita tuota tyhmää kajoomatonta, vaan

sellaista, jossa ei ole mitään teennäistä eikä itsekästä, vaan

rehellistä luonnon viettiä. Porvarillisten naisten suhteen

hän oli aivan toivoton. Niinkauan, kun he ovat naimatta ovat

heidän sukupuolivaistonsa avioliikemiesten tunteita. Ei mitään

turmeltumattomia sielunilmauksia. -- Ja rouvista minua taivas

varjelkoon. Ne ovat nukkeja, sjiraffeja. -- Mies näyttelee avioliitossa

leivän hankkijan tahi korkeintaan komedian kulissien osaa, parhaimmassa

tapauksessa on hän siitossonnin asemassa. -- Jos he uskaltavat seurata

vaistojaan, -- niin he tahtovat vaan himojaan tyydyttää välittämättä

sen enempää rakastajastaan. Sellaiseen hän ei voinut taipua. Hän

tahtoi, että hänet piti tuntea, aivan perinpohjin, ei rakastajana eikä

"kundina", vaan uroksena Huugo Raffel, toritavaroitten tarkastaja,

jolla on pihtikintut sekä Aataminomena, ihan alastomana ja sellaista

rakkautta osoittaen, jota hän tuntee omalla tavallaan. -- Hän ei rupea

nukkumaan naisen kanssa, joka ei hänelle sovi ja joka ei häntä

tarvitse, kuin hän naista. -- Sellaista naista saa kauan odottaa, mutta

hänellä on siihen aikaa. Toki ei hänkään ole ijankaikkisesti nuori. --

Katariina tunsi sanoissa vakaumuksen, joka häntä miellytti.

-- Tiedättekö hyvä neiti, minun seurapiirini säädylliset tytöt eivät

tahdo tietää muista kuin laillisista suhteista kysymättä, ovatko ne

luonnollisia tahi miellyttäviä. Ja jos ne uskaltavat rikkoa

seura-elämän tapoja, niin on heillä vaatimuksia, joita minun kaltaiseni

mies ei voi täyttää -- tahi jos ne vihdoin johonkin suostuvat, ei saa

viittä minuuttia myöhemmin siitä vihjaista eikä saa koskaan sanoa, että

he ovat sen itse tiedostaan tehneet. Se ei olisi kyllin hienotunteista.

Ja ennenkuin ne saa siihen temppuun suostumaan, pitää rukoilla ja

perästäpäin pitää olla kuin katuvainen syntinen ja sääliä heitä. Hyvä

Jumala, koko tuo yksinkertainen juttu tehdään niin monimutkaiseksi,

että mies sillä aikaa menettää koko siitoskykynsä. -- Hän otti

nenäliinan taskustaan ja pyyhki hien otsastaan. --

-- Viimeiseen hetkeen asti ja vielä perästäkinpäin pitää heilua

kuutamotunnelmallisessa runoudessa, jossa menettää malttinsa ja vannoo

ensikerralla iskevänsä epätoivossaan ensimmäiseen naarakseen, joka

kadulla vastaan tulee. -- Ei missään heidän maailmassaan ole

yksilöllistä, rehellistä kiimaa --. Täytyy saada rehellisesti tutkia

toinen toistaan, tunkeutua toistensa sisimpään, niin sanoakseni

ruumiillisesti oppia tuntemaan toisiaan... Sillä sukupuolielämässä kuin

yhteiskuntataistelussa pitää tunteitten olla yhteiset voidakseen

vähänkin toimia yhdessä --. Minä esimerkiksi, jatkoi hän tarttuen

takkinsa huojuvaan nappiin, voin lukea sanomalehteä rakastettuni luona.

Minä en pidä ututunnelmista. Minä olen todella paatunut ja raaka, jos

vaaditte minun puhumaan pötyä. On miehiä, joiden pitää lymytä

sukupuolisuhteissa jonkinlaisessa henkisessä suruharsossa, joille ei

saa puhua silloin ääneen, ei mitenkään vetää suutaan hymyyn, muuten ei

tule koko jutusta mitään... ja jotka vähimmästäkin leikkipuheesta

pakenevat. On miehiä, jotka pitävät ainoastaan naisista, joita pitää

viimeiseen asti mankua ja maklakoida, jotka vannovat, että ainoastaan

kunnottomat naiset suostuvat vähemmällä. Senkin sohlot! Luulevat

luonnon kaipaavan korjausta. He tekevät kuin lapset, jotka aina

tahtovat itse panna sokuria makeaan soppaan, luullen sen vasta silloin

maistuvan paremmalta. Minä voin rakastaa sanomalehden ääressä. Minä en

kaipaa mitään valmistuksia, en mitään jännitettyjä yllätyksiä, en

päivän pitkää vanuttamista... Antakaa minun itsenäisesti toimia, ja

minä olen parhain silloin voimissani. --

Hän huitoi innostuneena käsillään, niin että ohi kulkevat tytöt

kääntyivät häntä nauramaan. Hän väänsi kasvojaan kuin olisi hänen

luontoaan kääntänyt.

-- Teidän toverinne ovat säädyllisiä kanoja. -- Se on heillä yhteistä

"siveellisten tyttöjen" kanssa. -- Kun joku heihin sitten kajoo, ovat

he herkät kuin pommit...

-- Teille ei siis tarvitse näytellä, ei tehdä kommervenkkeja, tahi

jotain muuta hullua, -- vastasi Katariina hitaasti ja miettien. Te

annatte myös naiselle itsenäisyyden -- te mukaannutte hänen mukaansa.

-- Tietysti, vastasi hän kiireesti ja iloisena -- näen, että Te olette

minut käsittänyt... mutta toista oli neiti Rosan laita viimeviikolla.

Se oli kauheaa.

Katariina siristi harmaita silmiään. -- Sellaista harjoitetaan peilin

ääressä, -- todisti hän halveksien.

-- Kauheaa! -- Sellaisessa rakkaudessa on jotain raakaa ja ahnasta,

jotain joka kiehuu ja kuohuu ja räjähtää. Sellaisia naisia voi heti

sinutella ja kutittaa ja ne palkitsevat sen sikamaisilla tempuilla. --

Vieköön minut itse pääherra -- mutta se on vastoin luontoa ja järkeä...

Minä en voi sitä sietää... Kaikkien pyhien nimessä vannon -- se riistää

minulta miehuuteni, se tekee minut hermostuneeksi, ankarasti

arvostelevaksi, araksi... Minä näen tahraa ja likaa kaikkialla -- näen

poskimaalin jäljet... Naiset haiskahtavat -- hutsuille... Älä näyttele

itseäsi minulle toiseksi, kuin mitä olet tyttö! -- Älä minun tähteni

teeskentele!... Älä riistä minulta jokapäiväistä järkevää iloani...

anna minun tuntea rehellistä, todella aviollista makuukammion

lämpeyttä... Älä ole liian pikkumaisen tarkka -- älä käytä hajuvesiä...

Lörpöttele, ole kuin tahdot, mutta puhu totta... Kun syön, en kaipaa

mitään varpailla tanssimista, kun minulle ruoka tarjotaan... Minä

pureskelen mielelläni vahvasti ja kauan... minä syön paljon leipää...

minä luen artikkelin joka ruuanlajin jälkeen... -- Taas hän keskeytti

puheensa, kun Katariina kääntyi tahi, kun joku tahtoi tätä puhutella.

Silloin hän laski irti hänen käsivartensa, sytytti sikarinsa ja odotti

tyynenä, kunnes hän taas saapui ja ales painunein päin häntä kuunteli.

Katariina puhui hyvin mielellään Raffel'in kanssa... Kun hän ei tullut,

näkyi hänen kasvoillaan ikävystymisen heijastus, hän oli pisteliäs

toisille ja pahalla tuulella. -- Häntä harmitti, kun tytöt nauroivat

Raffelille. -- Aasit, sanoi hän halveksien.

Miehet uhkasivat häntä leikkisästi. -- Onko tuo sinun henttusi, musta?

Hän kielsi sen. -- Hänelle minä olen liian nuori. -- Hän kaipaa jotain

viluisempaa -- --

Ja kuitenkaan Raffel ei ollut vaan hänen toverinsa. Katariina tunsi,

että hänen sanansa peittivät outoa polttavaa kuohuvaa kiimaa ja se

nousi hänen vereensä. Hän ei tahtonutkaan sitä vastustaa. Se oli jotain

suloista...

Ja lupasihan hän odottaa.

Ja tuo odotus rakkaudenkuumeessa, oli Katariinasta jotain mieluista.

Usein hän kulki vieraana ja jäykkänä Raffel'in ohitse, mutta silmillään

hän seurasi häntä kiihoittuneena ja levottomana, kun tämä yksinäisenä

kulki pitkä viitta yllä kuja pahasella.

Jos joku toinen tyttö liittyi häneen, niin iski Katariina kuin

tuulispää häneen ja kysyi moittien, mitä yhteistä hänellä on noitten

ihmisten kanssa...

He riitaantuivat usein lujasti, tappelivatkin, seikka, joka kovin

huvitti ympäristöä vaan ei Jankaa. Hän vihasi tuota miestä kuin

mustasukkainen rakastaja. Hän pelkäsi, että Katariina saa huonon

maineen tuon "likaisen honkin" tähden. Ei aikaakaan, niin Katariina tuo

hemmoiteltu nainen tunsi omituisen, ahdistavan ikävän tuon pitkän

pakinoitsijan perään, joka katseli häntä vinoon ja äreästi, kun hän

tätä lähennellen antoi kireälle vedetyn mustan kudotun huivinsa läpi

näkyä paljaan valkoisen rintansa. -- Mutta hän ei voinut sanoa "tule

mukaani." Mitä kuumempana veri kuohahti päähän, mitä polttavampana halu

kiusasi, sen kylmemmäksi ja ivallisemmaksi muuttui Katariina tehden

pilaa miehistä, jotka olivat kuin takkiaiset.

Poltettuaan sikarinsa loppuun eräänä iltana sanoi Raffel tulevansa

Katariinan luo... Tämä kalpeni mielenliikutuksesta. Sydän läpätti

kovin, mutta hän mutisi jotain, ja sitten hän kulki vaijeten hänen

vieressään karkoittaen muut lähentelijät pään pudistuksella.

-- On jo aika mennä sisälle, sanoi hän Katariinalle, kun eräs vanha

"kundi" läheni häntä, -- tuo on kovin innokas. -- Hän kopisti sikariaan

punaisilla laihoilla sormillaan.

-- Mutta minä en tahdo, ärähti Katariina ja polki jalkaansa, seisoen

paikallaan.

-- Vai -- vai niin -- sanoi Raffel vitkaan ja välinpitämättömästi ja

katseli häntä ylhäältäpäin...

Katariina puri alahuultaan, ja vaikeni uhmailevana kuin paljastettu

rikoksellinen...

Äkkiä Katariina tuskaantui. Tuo ihminen voisi kiertää ensimäisen

kadunkulman ohi, yksinkertaisesti hälvetä sanomatta hyvästi, antamatta

selitystä, -- eikä koskaan enää palajaisi...

Tuo ei tahtonutkaan tietää mitään Katariinasta... juuri siitä syystä,

että hän näki toisen olevan hullaantuneena häneen... sitä hän ei

kärsinyt! Ja tuo ällipäinen mies voi todella tehdä sen, minkä hän

lupaa... hän ei tarvinnut Katariinaa... yleensä ei ketään... Tuo voisi

tehdä leikistä toden... ja jättää hänet siihen... se oli hänelle

helppoa, tuolle takkiheikille... Mutta jos hän nyt kerran tuhansien

joukosta -- jotain miestä -- halusi, niin ei se vaan noin saanut häntä

viskata...

Jukuliste, ei! -- Hän nielasi vaikeasti, ennenkuin hän kykeni

tavallisella äänellään jatkamaan:

-- Koska minä aina olen kanivinissä koko maailman kanssa, niin palttua

minä annan kaikille!

-- Miksi niin?

-- Jesus, kyllä meikäläiselläkin on suruja -- nyyhki Katariina --

uskotte kai, että me nauramme ja velmuamme koko Jumalan kauniin

päivän... -- mutta kun meistä joku rupeaa ajattelemaan, -- niin,

hyvästi: -- Meidänkaltaisen elämä päättyy aina suureen kurjuuteen...

Siksi juomme vaan!

-- Haluatko viiniä? -- kysyi Raffel anteliaana -- vuotappas,

likkarukka, minä hankin viiniä...

Hän haki rahaa taskustaan, kokoili pikkurahojaan ja laski niitä

kiintyneenä...

-- Anna olla! -- sanoi Katariina hätääntyneenä ja otti taskustaan

hopearahan, -- tällä saa jo korkattua viiniä.

-- Jo riittää, sanoi mies ja pisti rahan housuntaskuunsa... Epäröiden

ja hämillään seisoi Katariina hänen edessään, leikkien hänen pitkillä

punasilla sormillaan... Mies piti sikaria vinosti suussa ja pureskeli

imuketta. Katariina pelkäsi hänen livistävän. Ja mitä enemmän häntä

ahdisti, sitä voimakkaammin kiehui hänen himonsa ja hämmensi hänen

muuten niin selvän järkensä.

Hän hengitti syvään. -- Ja äkkinäisen kepeällä liikkeellä laski hän

toisen käsivartensa alas, huivi aukeni, avokaula ja rinta siinsi kuin

lumivalkea silkki hämärässä.

Nainen, sanoi mies ja samalla hän kurotti molemmat kätensä... Katariina

kuljetti hänen sormiaan pitkin rintaansa...

-- Tahdotko minut? supatti hän pyytäen.

-- Odota, ostan ensin viiniä, vastasi mies matalasti. Katariina

nyökäytti päätään, värähtäen hänen kosketuksestaan.

-- Odotan sinua tuolla ylhäällä, -- kuiskasi hän -- tyttö näyttää

sinulle tien, kun vihellät ja sanot: Katariinan luo... ja hän juoksi

pois... Hän sanoi Miladalle pari lyhyttä sanaa, lykkäsi selityksettä

Jankan ulos, joka istui iltapuhdetta viettäen kyökissä, sammutti lampun

ja heittäytyi kädet pään yli vuoteeseensa... Ressorimatrassi taipui

kumaten melkein pohjaan asti ja vaatteista levisi hajuveden lemu...

-- Tuo vasta oli oikea mies!...

Hänen oma, erityinen naisellisuutensa heräsi taas pitkän lamauksen

jälkeen ja antoi voimaa kuumille, miellyttäville haaveille... Hän,

Katariina, halusi kerran vielä miestä -- --

Ei hän tuota miestä siksi himoinnut, että hän miellytti, ei siksi, että

hänellä oli varaa, eikä siksikään, että viinihöyryt olivat panneet

hänen kiimansa kuohumaan, ei, vaan siksi, että hän tahtoi tuntea hieman

onnea saaden nauttia suudelmista, joita hän itsekin antoi vapaasti

ilman tuota ilettävää tunnetta, että tuossa oli ostaja, eikä

sukupuoliolento, mies.

-- Ei, hänellä oli oikeus saada syleillä miestä, jonka oli itse

valinnut -- ja tuo sopi hänelle. --

Ei tarvitsisi teeskennellä, -- ei edes kiimaa paritellessa... oi, hyvä

isä, tuohon kannatti antautua... Ja hän oikasi itsensä hyvinvoipana ja

loioten silkkipeitteen alla, matrassit ritisivät ja huojuivat hänen

liikahdellessa ja niitten orvokkilemu huumasi hänet...

Äkkiä hän kuuli kompuroivia askeleita kepeitten tipsuttavien ohella...

Ne olivat jonkun miehen ja Miladan, joka oli oppaana. Mies kömpi oven

takana, -- nauroi ja ovi aukeni -- kylmä ilma tunkeutui sisään... Se

aika, jolloin tulokas haki taskustaan pikkulantteja, tuntui

Katariinasta ijankaikkisuudelta... Tulokas virnahti ja nipisti Miladaa

poskeen. -- Sinä, pikku veijarinaama! -- Sitten hän etsi jotain

huoneesta. Pehmeä käsi veti hänet luokseen...

Keskellä yötä hiipi Janka unesta turvonnein ja ärein silmin portaita

alas etsimään lasta. Lopuksi hän löysi pienokaisen, joka nukkui

portaitten oven nurkassa, vilusta sinisenä...

-- Tule, sanoi hän ja nosti lapsen seisomaan.

-- Älä, älä, -- sopersi Milada pelästyneenä -- tänään ei uskalla mennä

äidin luo, -- rakas täti -- äidillä on... Janka huokasi syvään. Hän

otti laihan nukkuvan lapsiraukan syliinsä, painoi sen kouristuksen

tapaisella hellyydellä rintaansa vastaan ja kuiskasi:

-- Jumala suokoon kaikki rikoksemme sinua vastaan anteeksi, lapsi

parka. --

* * * * *

Seuraavina päivinä ei Katariina enää viisastellut. Laulaen ja

pakinoiden kuljeskeli hän tuossa pienessä huoneustossa, kuori suuria

punasia omenia, auttoi Jankaakin taloushommissa ja kertoili merkillisiä

yksityisseikkoja viimeisestä rakkausjutustaan. Hän kaivoi esiin

liina- ja pitovaatteita ja puki itseään kovin hienoksi vuoteensa

ääressä varovaisin juostavin sormin sekä sanoi: -- Tänään pitää mennä

oikein päiväkävelylle niinkuin muutkin hyvin puetut säädylliset naiset.

Ensin käsketään: keittäjätär, laittakaa jotain hyvää päivälliseksi --

sitten mennään kaduilla kuljeskelemaan ostoksilla... Sitten tullaan

kotiin ja popotetaan oikein koso-o-olta. Oho, on tuokin viisasta,

ett'ei mitään muuta koko Jumalan pitkään päivään, kuin tuhnaa sängyssä.

-- Hän oikoi käsivarsiaan. -- Minun pitää tänään tehdä jotain, Jan --

jotain hyödyllistä, ett'ei voi sulan touhun takia mitään päässään

hautoa. -- Ja kun sitten lepää, muistaa vaan onneaan ja ryhtyy taas

hommaamaan. Minun pitäisi olla opettajatar. Jos kaikki vaan olisi

käynyt muorini tahdon mukaan, niin kuka ties! Tämä ropotti aina: -- Jos

tuo ihminen olisi osannut pysyä järkevänä, Herra Jumala!... Mutta hänen

kävi huonosti, -- jatkoi Katariina pureskellen omenan sisustaa ja

sylkäisten siemeniä suustaan. Hän rupesi hitaasti pukeutumaan. Koetti

ensin erästä valkoista, pitsitettyä iltapukua. Viskasi sen nurkkaan ja

pukeutui vakavaan mustaan kävelypukuun, joka mainiosti sopi hänen

kauniille solakalle vartalolleen.

-- Oh, Jan, jos saisi istua ikkunan ääressä, jonka uutimet ovat

koristetut silkkilangalla ja kultahelmillä. Se sopisi minulle.

Jukukliut, minä menen ostamaan jotain sellaista. Tiedätkö, kuinka

komeaa olen nähnyt luostarissa! -- Totta vie, minä jätän koko tämän

liikkeen ja rupean elättämään itseäni jumalisuudellani. -- Hän nauroi

ja suoristi selkänsä.

-- Synnillistä puhetta, -- mutisi Janka ja perkasi sallaattilehtiä.

-- Oh, kuinka ihanaa nyt on, jatkoi Katariina -- saada öisin heitellä

itseään vuoteessaan pelkäämättä, että kolhasee johonkin miesriiviöön!

-- Tuntea ihmisen, joka kaikissa sopii. Sellaiselta ihmiseltä ei voi

ottaa rahaa vastaan, vaikka ne olisivat paljaita kultakolikolta. -- --

Janka ei vastannut.

Hänen keltaisenharmaissa, käpertyneissä kasvoissaan oli tänään vihan ja

surun ilme. Hän liikutti hiljaa huuliaan, niinkuin hän olisi rukoillut.

Levottomana Katariina katseli häntä. -- Mitä nyt taas oli? Kaikkikin

oli hyvässä kunnossa. Rahaa heillä oli. Hän ei voinut sietää tätä

vonkumista; se turmeli hänen paraankin ilon tunnelmansa, kun Janka

kipristi naamaansa.

-- Haluatko omenan? -- hän sanoi, -- syöden poistuvat surulliset

ajatukset. Se sopii sinulle. -- Katariinan valkoiset hampaat ritisivät.

-- Keitä meille tänään jotain hyvää. Tahdon koko päivän olla iloinen,

kunnes hän tulee yöksi, Janka. -- Mikä sinun nyt taas on? -- Noh, mikä?

-- Häh!

Katariina siristi silmiään, ylähuuli kaartui korkeammalle, paljastaen

korallipunaisen ikenen. Otsaan ilmestyi lieviä juovia.

-- Oletko todellakin vihoissasi? -- Mitä? Tuleeko sinulta sana suusta

vai eikö, mörökölli?

Omituinen, hermostunut ärtyisyys ilmeni näissä sanoissa. -- Pitääkö

sinun aina turmella iloni, kultaseni?

-- Minulla on sen verran vielä ihmistä sielussani, ett'en jaksa tätä

kauemmin katsella, -- vikisi Janka kärtyisänä. -- -- Mitä? Katariina

puisti ruumistaan, täyteliäs, herttainen ylähuuli kiristyi. Poskipäät

ulkonivat kulmikkaina leukojen pusertuessa vastakkain.

-- Sinä, äiti, lapsen oma äiti, jonka pitää vastata siitä Jumalan

ja ihmisten edessä, sinä vaan naurat, kun mies kutsuu sitä

synninrangaistukseksi ja pikku riiviöksi, -- pientä lasta hän kutsuu

niin ja sinä naurat sille vaan. Alhaalla lapsen täytyy odottaa miehiä

sanoakseen: äidillä on jo joku. Se on -- Janka heilutti ruokakauhaa --

se on vastoin Jumalan käskyjä, -- se on paholaisen palvelusta, se on

samaa kuin lapsen murha.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin Janka tunsi sydämensä tykytyksen

kurkussaan.

Toinen alkoi vihdoin puhua hitaasti, veltosti harhailevin katsein,

jotka lehyttelivät kuin väsyneet lepakot hikisillä ikkunaruuduilla.

-- Paras olisi, että lapsi kuolisi!...

-- Anna se ennemmin jollekin pois, anna se kasvatiksi, -- vaikeroi

Janka.

-- En ikinä. -- En anna Teidän papittaa sitä. -- Te tunnette Katariinan

huonosti... Noh! Mistä se sinulle taas päähän pälkähti? Oletko jälleen

saanut kirjeen rouva tädiltäsi? Minusta tuntuu, että täällä haisee

kirkolta... Ennen lapseni kuolkoon rapakkoon, ennenkuin tuo nainen sitä

sormillaan kajoo. Mitä uutisia olet saanut häneltä? -- Suu puhtaaksi!

Mitä sinä vehkeilet? -- Katariina puristi Jankan kättä. -- Te olette

kaikki samaa ketunsukua, -- hän sylkäsi. -- Janka katsahti hänen

vihaisiin silmiinsä.

-- Mikä sinun on? -- En petä sinua, minun elämäni on jo kokonaan

mennyttä, -- olen sinun vallassasi. Jos olisin tahtonut palata kotiini,

-- olisi minulla ollut siihen aina tilaisuutta... ja elinijäkseni...

-- Kadutko, ett'et ole kotonasi -- ivasi Katariina raivoissaan.

Olisihan sinun siellä hyvä olla enon luona, joka on jalomielinen kuin

prinssi konsanaan. -- Lähde kotiin ja rupea tätisi -- karjapiiaksi...

Janka katsahti häneen kerran... puhaltaen tulta helliin, sen loimu

valasi heikosti hänen kasvojaan.

-- Älä välitä minusta, -- minusta ei ole enää taikaa, -- sanoi hän

kieltäytyvästi, -- mutta pidä huolta lapsestasi. Sen sielu joutuu

ijankaikkiseen ja ajalliseen kadotukseen, jos se jää tänne. Se on jo

turmeltunut, Katariina, ja me katselemme sitä kädet ristissä. -- Se on

kuin näkisit linnun tuossa kuolevan janoon, etkä antaisi sille tippaa

vettä. Se kuolee, jos ei tänään, niin huomenna ja sinä vaan naurat

tuolle viattomalle luontokappaleelle, -- kun se vikisee ja siipiään

räpyttää epätoivossaan... Sinä rupeat kai huutamaan -- huuda, miten

lystäät -- mutta minä puhun sittenkin totta... Ja hirveä on synti, se

kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen... Katariina, kuule kerran

minuakin. Pue lapsesi! Vie se luostariin! -- Lupaa se Pyhälle

Anna-äidille, -- pelasta pienokaisesi... Pane se ainakin

luostarikouluun, siellä se oppii työtä tekemään ja Jumalaa pelkäämään,

tahi sitten se voi sinne ehkä jäädä elinijäkseen...

-- Niin totta kuin että Jumala taivaassa on, en petä sinua. Siellä

kotona ne eivät ole saaneet tietää hiiskahdustakaan siitä -- ... mutta

minun omatunto raukkani ei saa enää rauhaa. Minä kävin tänään

rippi-isäni luona...

Hän polvistui lattialle ja nyyhkytti kasvot kätkettyinä käsiinsä.

Katariina ei voinut enää sääliä ihmisiä, vaikkapa nuo olisivat kuinka

kärsineet ja joutuneet turmioon... Mutta Jankan laita oli toisin. --

Hänen tähtensä täytyi Katariinan hillitä huulille pyrkiviä raakoja,

julmia sanojaan.

He olivat kuitenkin kasvaneet yhdessä -- käyneet samaan aikaan

luostarikoulua, tuo rikas rusthollarin tytär ja hän, -- työmiehen

tytär... Polttavina painuivat hänen silmälautansa alas peittäen

mielenliikutuksesta luonnottomasti kiiltävät silmät. Rikkirevitty sydän

paisui yli äyräittensä entisyyttä muistellen... Herpautuneena hän

vaipui Jankan viereen lattialle. Tulvehtien valui kyyneleitä hänen

kalpeille, surun kovertamille poskilleen. Kyyneleet tippuivat Jankan

käsille, joka turhaan koetti itseään rauhoittaa.

-- Janka, kultaseni, -- ole kiltti. -- Naura, rakkaani... Katso minuun

-- katso nyt! Tiedäthän, ett'ei Katariinalla ole muuta ystävää

maailmassa kuin sinut. Kaikki loiste ei voi korvata sinun hyvää

sydäntäsi. Minä teen kaiken, minkä sinä tahdot. Milada saa mennä

luostarikouluun. Niin, niin, laupeiden sisarien luo! -- Ehkä se jää

sinne ja rukoilee siellä sielujemme pelastukseksi. -- Ei -- ei,

ainoastaan minun sieluni puolesta täytyy rukoilla. -- Sinähän olet

viaton kuin lapsi -- se sinä olet.

Ja Katariina kiikutti hyväillen Jankan päätä rinnoillaan, ja tuon

ylpeän sielun tenho voitti taas kaiken, se tuuditti uneen toisen surut

ja mielipahat. Katariina lupasi luopua tuosta Raffelista, olla

näkemättä häntä kadulla, jos vaan Janka sen vaatii.

-- Tiedätkö kultti, -- kuiskasi hän -- tänä yönä me emme laske ketään

mieshenkilöä sisään, me nukumme yhdessä kuin luostarissa, jossa sinä

seisoit kylmällä lattialla hampaat kalisten suussa, koska pelkäsit

kummitusta, joka olikin kirjeenkannatin... muistatko. Ja hän tuuppasi

Jankaa kylkeen ja katsoi niin kauan häntä kasvoihin suurin, harmain

silmin, että Jankan sydän suli ja hän rupesi lörpöttelemään. Ja kun

Milada tuli pihalta pyytääkseen päivällistä, oli se puoleksi

keittämättä ja jäähtynyt kylmällä hellillä. Siitä nousi yleinen ilo,

sitten juoksi Milada puotiin ja toi päivälliseksi makkaraa ja kurkkuja,

suklaata ja viiniä sekä paljon omenia, rusinoita ja itselleen

pastilleja. Kun he olivat syöneet, kaiveli Janka laatikoistaan esiin

sinisen silkkinauhan ja rupesi ensi kerran palmikoimaan tuota

takkuista, paksua lapsentukkaa.

-- Herra Jess, laitatko minulle hienon kampauksen, kysyi Milada

uteliaana.

-- Me menemme luostarikouluun. Siellä on paljon kilttejä lapsia, joilla

on palmikoitu tukka ja jotka oppivat rukoilemaan.

-- Minä en tahdo rukoilla.

-- Miks'et!? Siellä saat nähdä koreita kuvia ja ommella hienoilla

langoilla kauniille kankaalle.

-- Pääseekö kissu ja tipu mukaan?

-- Mihin? -- Ei, lapsi kulta, ei eläimiä viedä kouluun.

Janka katseli tyytyväisenä niitä kahta paksua lettiä, jotka kiertyivät

tummana kehyksenä lapsellisten kasvojen ympäri...

-- Sinusta voisi itsestäsikin tulla hurskas sisar! Jos sinä olet kiltti

ja rukoilet ahkerasti, saat elämän ikäsi asua ihanassa luostarissa.

Milada pudisti kovin päättäväisesti päätään. -- En tahdo. -- Minä

tahdon olla aina Punatalossa.

Katariina vilkutti naurusuin Jankalle silmiään. -- Siinä on teidän

pyhiinvaelluksenne, -- sanoi hän haukotellen ja pani pitkäkseen

vuoteelleen -- minä tahdon hetken nukkua.

* * * * *

Luostarikoulussa kuunteli maallikkosisar kärsivällisenä Jankan juttua,

pudisti lopussa epäröivänä päätään, ei katsellut juuri rohkaisevasti

pientä kurjaa olentoa, joka pikkuvanhoilla katseilla tarkasti

ympäristöään, hieroen vähän välistä nenäänsä. -- Sisar arveli, että

tätä asiaa ei voinut päättää kysymättä neuvoa johtajattarelta, mutta

koska johtajattarella on monta puhuteltavaa tänään, ei uskaltanut

häntä vaivata. Muuten hän ei luullut olevan paljon toivoa asian

onnistumisesta. -- Vieras voisi odottaa. -- Jankan katsellessa

epätoivoisan rukoilevana, heltyi sisaren mieli ja hän lisäsi

ystävällisemmin -- he auttaisivat kyllä mielellään kaikkia tarvitsevia,

mutta koulussa on jo liikaoppilaita, jotka ovat kunnollisten vanhempien

lapsia. Sillä tiedonannolla sisar hävisi...

Herkeämättä ja hermostuneena hypisteli Janka Miladaa mutisten. --

Ystävällisiä ne eivät juuri ole -- paljon juhlallisempia vielä kuin

papit kirkossa... Katsos, Milada -- Janka osoitti puutarhaa, jossa

sinisiin esiliinoihin puettuja lapsia tungeskeli uteliaina ikkunalle

tirkistämään. -- Rukoile, kultti, rukoile! -- Saat myöhemmin leikkiä

noitten lasten kanssa...

-- En tahdo, minä tahdon tulla kotiin sinun kanssasi, -- vastasi Milada

varmasti vaan ei töykeästi.

Samassa palasi maallikkosisar nunnan seuraamana. Nunna oli

vanhemmanpuolinen lihava nainen, jonka kasvojen piirteet olivat velton

hyvännahkaiset. Vyötäisillään hän kantoi suurta avainkimppua.

Janka tuuppasi Miladaa sisarta kohden aikoen ruveta jotain kertomaan,

mutta sisar teki estelevän liikkeen, sanoen tuntevansa jo koko jutun.

-- Luostarikouluun ei voida tyttöpoloista ottaa, hän voisi turmella

muut lapset... Lisäksi hän on ainoastaan kuuden vuotias... liian nuori

käymään koulua täällä...

Maallikkosisar virkkoi jotain, nunna nyökäytti päätään

myöntäväisesti... Se kävisi laatuun... Voi, sinua pikkuraukkaa,

keskeytti hän puheensa, ottaen suopeana Miladaa leuan alta...

Sitten hän teki hyvin täsmällisesti ja laajasti selkoa Jankalle, että

Oberhoff-kadulla... -- Mikä numero, Regina? -- -- Regina selaili erästä

kirjaa ja kirjoitti talon osoitteen paperille. -- Siellä oli

kolmiluokkainen alempi kansakoulu turvattomia lapsia varten, tietysti

pappien valvonnan alaisena... Joka vuosi otetaan sen ylimmältä luokalta

jokin tyttö luostarikouluun. -- Jos lapsi on ahkera ja siivo, voi se

päästä -- siis tänne tahi muuhun kirkolliseen oppilaitokseen. --

Toivokaamme siis!

Janka viivytteli, hänen katseensa oli rukoileva... Ehkä hän saisi

toivoa suositusta... Ei, ei. Sitä ei tarvita. Jos rouva Celestine

hyväksyy, niin tyttö pääsee sinne, sanokaa vaan, että teidät on

lähetetty pyhän Annan luostarista.

-- Suutele kättä, käski Janka ja heittäytyi suutelemaan hyvien sisarten

kättä.

-- Hyvä, hyvä!

Mutta Milada ei tahtonut kättä suudella, hän hyppäsi ovelle, vetäen

Jankaa takin liepeestä.

-- Pelkäätkö peräti, rakkaani, mustia naisia, -- sanoi Janka

jäähyväiseksi ja kiiruhti ottamaan Miladaa kiinni.

* * * * *

Oberhoff-kadulla oli matala, pitkä valkoiseksi rapattu talo

rautaristikko-ikkunoineen ja kapeine valkoisella ristillä koristettuine

käytävä-ovineen.

Sinne Milada pääsi kouluun... Jankan täytyi rukoilla ja houkutella,

uhata ja rangaista ja piiloutua ulkopuolelle kouluhuonetta, ennenkuin

hänen onnistui saada tuo itsepäinen kaikkeen komentelemiseen tottumaton

lapsi jäämään vieraaseen paikkaan.

Mutta "täti Celestine" oli kokenut rouva. Hän otti nyyhkivän pikku

olennon kädestä kiinni ja vei hänet suureen huoneeseen, joka oli

lattiasta kattoon asti täynnään kirjoja ja täytettyjä eläimiä ja

jossa oli kieriviä palloja. -- Siellä kykki oikein elävä apina

poikkipuullaan, kilpikonnia ryömi lattialla hitaasti ja vaikeasti

kiiveten sammalekasalle. Sitte siellä oli eläviä valkoisia hiiriä

mustine häntineen ja verenpunaisine pienine silmineen, jotka heidän

astuessaan huoneeseen heti livahtivat kirjahyllyjen alle.

Rouva Celestine antoi maapallon kieriä jalustallaan, pani

taivaankappaleetkin liikkumaan, kutsui apinan alas puusta, näytti

kädessään pikku hiirtä, antoi Miladalle avatun kirjan, missä oli paljon

koreita kuvia, sanoen: -- Tämän kaiken opit vielä tuntemaan, kaikesta

tästä osaat kerran lukea, -- ja kaiken voit varmasti ymmärtää, mitä on

taivaassa tuolla ylhäällä ja maan päällä, jolla seisot. -- Mutta sinun

täytyy jäädä tänne ja olla tottelevainen. -- Tahdotko olla

tottelevainen?

Lapsi katseli ympärilleen kuin lumottu. -- Sen harmaat silmät aukenivat

selkoselälleen ja antautuvasti ehkä ensi kerran eläissään. Loistavin,

ahmivin katsein hän tutki ympäristöään. -- Tyytyväisyyden ilme levisi

laihoille ruskeille pienille kasvoille, niitten pinta pingottui

innostuksesta, tehden ne terveemmän ja lapsellisen herttaisemman

näköisiksi. Hän pusersi kirjaa rintaansa vastaan, nyökäyttäen päätään

ahnaalla tiedonhalulla.

-- Alammeko me heti, -- sanoi hän rouvalle, joka hymyili tälle hyvälle

tulokselle.

-- Sano ensin minulle, mikä on sinun nimesi ja missä asut.

-- Nimeni on Milada Rezek ja minä asun Punatalossa.

-- Pidätkö sinä minusta?

Milada pudisti vakavana päätään. -- Minä en pidä kenestäkään muusta

kuin äidistä, tädistä, kissusta ja tipusta.

-- Noh, siitä saamme sitten puhua, -- sanoi rouva Celestine suopeasti

vieden lapsen koulusaliin, mihin se jäi rauhallisena. -- Tästä hetkestä

alkoi Miladan elämässä uusi jakso.

Hän ei enää mellastanut kadulla tahi pihoilla hyppien yli välimuurien;

hän ei enää kulkenut ovelta ovelle kuljettaen kirjeitä postiin ja

toimittaen kunkin asioita panttikonttoriin tahi muuanne. Eikä hän enää

kytännyt hartain silmin tuliko kujalla miehiä vai eikö. Hänen pikku

sielunsa oli tykkänään muuttunut, sen täytti nyt oppimishalu. Kovalla

kiireellä koetti hän poistaa ne esteet, jotka vielä vaikeuttivat hänen

täydellistä tutustumistaan kirjainten merkitykseen ja niihin

ajatuksiin, joita ne kuvasivat...

Hän yritti saada selkoa sanomalehtipalasista, roskaromaanien

yksityisvihoista, joita kirjasaksat pistelivät näytenumeroiksi ovesta

sisään. Paksuista, kellastuneista kalentereista yhdisteli hän

tuntimääriä kirjaimia vaikeasti tavuiksi ja piinasi Jankaa niin kauan,

että tämän täytyi lopulta auttaa häntä yhdistämään tavut sanoiksi ja

sanat lauseiksi.

Ja hän oppi sitkeän uutteruutensa avulla tuota hätää. Hänen pikku

toverinsa olivat tuskin oppineet aakkoset, silloin kun hän jo

rappukäytävässä tunasi paksua romaanireuhkaa, jonka hän oli saanut

kerjäämällä rouva Lorinser'in rihkamakaupasta. Lukiessaan hän kuljetti

pientä sormeaan rivien mukaan, jolloin harmaat silmät vakavina

koettivat saada selkoa tuosta mustasta sekasotkusta... Vähän väliä hän

nyppi Jankan esiliinanauhoja... Täti, mitä on "korvaus"? Täti, mitä on

"synnillinen rak-ka-us"? -- ja niin edespäin. Ja Janka koetti selitellä

näitä arvoituksia, mikäli hän niitä osasi, lapselle. Myös Katariina

huomasi tämän ja hän purskahti nauruun, kun yht'äkkiä tapasi tuon pikku

tutkijan nenä suuressa kirjassa kiinni. -- Lukutaidon saavuttaminen

olikin Miladan lapsuuden ensimäinen tärkeä tapahtuma, se rajapyykki,

jonka kummallekin puolen hän jakoi muistojaan, sanoen:

-- Se tapahtui ennen, kuin minä opin lukemaan...

Kotikorttelikunnan liike ja kaikki mikä siihen kuului, menetti hänestä

vähitellen merkityksensä. -- Hän eli lukutaidollaan uudessa maailmassa.

Väsyneenä tottumattomasta ajatuksen vaivaamisesta ja pitkästä

koulumatkasta, jota hänen täytyi kulkea kaksi kertaa päivässä, tuli hän

ilta-uniseksi ja nukkui usein hellan ääreen lattialle leivänpala

käteen. Janka korjasi hänet siitä kiireesti pois johonkin nurkkaseen,

sillä Katariinan iltavieraat eivät kärsineet lapsia.

Kun "rouva opettajatar" eräässä kirjeellisessä huomautuksessa vaati

lapselle "yöllistä eristämistä", sijoitti Janka Miladan vuoteen -- se

oli olkisäkki -- asumattomaan kellarikamariin, jossa vuosia oli

oleskellut vaan rottia, eräs laji, joka oli mustan ja valkoisen

kirjava. Nämät tulivat hyvin uteliaina haistamaan, kuka oli tuo

hiljainen, outo tulokas. Milada tavoitteli niitä leikkiäkseen niitten

kanssa, -- hän lämmitteli niitä öisin peitteensä alla, ripotti niille

ruuaksi valkoisia leivänmurusia, kutsui ne esiin reijistään viheltäen.

Hän näytteli niille kirjojaan ja kuviaan, opetti heitä, kohteli heitä

arvokkaana ja ankarana, jäljitellen "rouva opettajatarta", kertoi

niille Herra Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan. Ja Vapahtajan

ihmetyöt kaikuivat uskottavilta näitten tyhjien seinien sisällä, missä

pieni tyttö saarnasi kesyille rotille, jotka ihmetellen nuuskivat

toistensa kuonoja.

Kerran kuunteli Janka oven takana, -- hän ristitsi itseään kolme kertaa

kuin ilmestyksen nähdessään.

Katariina kuunteli välinpitämättömänä Jankan kertomusta. Häntä harmitti

tämän innostus ja ihailu, se oli kuin salaista, kiduttavaa kateutta.

-- Sinä hassuttelet tuon letukan kanssa. -- Siitä tulee samallainen

kohelo kuin sinusta -- kirjatoukka ja lisäksi uskonnonhullu.

Katariinan ilonhehku oli nopeasti sammunut. Raffel'in suhde oli jo

viikon jälkeen loppunut. Hän oli sanonut, että hänen kantansa ja

toimintatapansa oli vain järjestelmä, jonka mukaan hän vähästä maksusta

tahi ilmaiseksi hankki itselleen rahtusen harvinaista, persoonallista

naisrakkautta -- ostettavilta naisilta. Muuta nautintoa ei tällainen

rappeutunut raukka uskaltanut vaatia. -- Hän käytti tätä tapaa eri

naisten kanssa -- ja onnistui aina, tunnusti hän. -- Tämä jäähdytti

Katariinan tunnelmaa. -- Kun Raffel vielä luki iltapäivät pääksytysten

runojaan ja odotti ihastusta tähän "verenpunervaan kirjallisuuteen",

joksi hän sitä kutsui, niin hän raivostui, kun Katariina kuunteli

hajamielisesti, jopa peräti haukotellen.

Heille tuli ero. -- Raffel etsi toisen ja Katariina jatkoi entistä

ammattiaan.

Katariina, joka oli alkujaan kylmä itseensä sulkeutunut eikä

sanottavasti aistillinen luonteeltaan, sopi sangen huonosti tälle

alalle. Lörpöttely, hepeneet, väärennetyt, jopa oikeatkin loistokalut,

ne kurjat ilonlähteet, joita varten hänen toverinsa hankkivat rahaa,

eivät huvittaneet, eivät edes liikuttaneet häntä. Vaikka hän oli ylpeä

ruumiinsa kauneudesta, oli hän kyllästynyt siihen, että sitä piti

toisia hänelle vastenmielisiä miehiä varten koristaa ja hoidella.

Myöskin hänen mielikuvituksensa oli herpautunut, jolla hän tähän asti

oli vaimentanut voimakkaan itsenäisen sielunsa tuskia ja tuudittanut

sen unelmiin.

Vähitellen rupesi hän aavistamaan sitä kurjuutta ja toivottomuutta,

joka uhkasi häntä niinä vuosina, mitkä ahnaiden, nälkäisten,

voittamattomien susien lailla ajoivat häntä takaa kuin otusta. --

Hän peitti silmänsä kädellään eikä tahtonut tulevaisuutta kuvitella, --

elää vaan nykyhetkessä, -- kuin ennen... Mutta se ei enää onnistunut.

Yhä useammin ahdisti häntä ajatus: Kahden vuoden perästä täytyy minun

itse mennä miehiä hakemaan, hymyillä heille ja rakastaa heitä tavalla,

mikä heitä kulloinkin miellyttää.

Viiden vuoden perästä ne eivät tahdo enää mielellään tulla kanssani. Ne

tunkeilevat epäkohteliaasti ihan suuhuni ja viheltävät. Minun täytyy

heitä rukoilla, tavoitellen tyhjää ilmaa, niinkuin nyt monet muut.

Ja kymmenen vuoden perästä? Siiloin olen minä vanha ja luuvaloinen.

Kasvoni ovat kurttuiset ja minulla on värjätty tukka. Minä asun

laitakaupungilla. Minä tunkeilen itse miesten syliin istumaan, minä

saan ryypyn heiltä, jos he ovat hyvällä tuulella. Ja illallistani saan

hakea kapakasta kapakkaan.

Hän hautautui äärimmäistä surua ahnehtivana näihin kuvitteluihin. Hän

näki itsensä jo rappeutuneena ja hävyttömänä kuljeksimassa kujilla

niinkuin unkaritar tahi Kukkas-Liisa, joka asui mamma Zimmermannln

luona.

Salaa hän tarkasteli ruumistaan ja kasvojaan, oliko niissä jo

rappeutumisen oireita tahi löytyikö hänen tukassaan harmaita karvoja

tahi oliko poskissa niitä hirveitä sinertäviä äkämiä, joita saa

huonosta poskimaalista ja mädästä verestä ja jotka eivät koskaan parane

eivätkä siliä. -- Hän hieroi kiinteitä punervia poskipäitään, koettaen

olivatko ne jo veltostuneet ja rosoiset.

Kuolemantunne heräsi hänessä usein.

Ei hän pelännyt itse kuolemaa, -- vaan sitä elämää, joka hitaasti ja

tuottaen odotuksen hirveätä kiusaantumista vuosi vuodelta rautaisin

kynsin alituiseen ja säälimättä repi hänen ruumistaan. -- Ennenkuin

kuolema tulee, täytyy minun elää ja katsella, miten loppu lähenee...

Milloin se tulee? Hänessä oli vielä niin paljon elinvoimaa... Toisinaan

hän oli aivan kuin vimmattu, puhui pilaa, nauroi, joi, tanssi, koristi

itseään ja etsi seuraa. Ja tuo kaikki oli kerran katoova, toinen tunne

toisensa jälkeen lamautuisi -- loppuisi... Halu juoda, peilata itseään,

pukeutua silkkiin, hakkailla miehiä ja kostaa viettelijälleen -- oliko

se häviävä, ennenkuin hän kuoli. -- Käänny Katariina, käänny, kuului

ääni hänessä... Luovu tästä elämästä, tee luja päätös. Sinä hukut

muuten...

Hän pusersi ohimoitaan käsillään, koetti karkottaa niitä ajatuksia, --

jotka kuin kirotut muistuttivat hänelle kurjuutta ja kuolemaa, -- haki

uutta seuraa, jutteli tuttaviensa kanssa viikottain Jumalasta ja

sielunsa autuudesta, koetti tehdä parannusta ja kuvitteli olevansa

katuva ja herännyt.

Se miellytti häntä vähän aikaa. Miesten hommat tuottivat hänelle

lohdutusta. Muuan ylioppilas hankki hänelle kirjoja ja tiedonantoja

parannuskodista Berliinissä. Katariina lähetti jo sinne kirjallisen

hakemuksenkin. Mutta ollessaan hetkellisesti kauhean epätoivoisalla

päällä, heitti hän koko tuuman sikseen ja meni sellaisiin

huvittelupaikkoihin, joihin paremmat prostitueeratutkaan eivät

kehdanneet mennä.

Sieltä hän sai paljon rahaa. Esiintyi myös kerran eräässä

pörssihuijarien seurassa, vaan juuri kun hän oli näyttämöllä, sai hän

kouristuskohtauksen. Tapaus herätti suurta huomiota. Asia olisi

joutunut viranomaisten käsiin, ell'ei muuan mahtava osaanottaja olisi

painanut asiaa villasella.

Katariina palasi entiseen elämäänsä, -- aina ja auttamattomasti vaivasi

häntä jokin mielen levottomuus, joka saattoi hänen tekemään

kaikenlaisia äärimäisyyksiä ja panemaan toimeen kauheita kohtauksia. --

Syynä tähän oli se, että Katariina oli menettänyt uskonsa siihen, että

voisi kerran katkerasti kostaa elämänsä murskaajalle.

Kaukana, monien peninkulmien matkan päässä komealla tilallaan asui hän

-- viettelijä -- yhteiskunnallisesti varmassa asemassa ja hyvissä

varoissa, nauraen heleästi, niinkuin ainoastaan huoleton ja vahva

ihminen voi nauraa. Ja Katariinan syvä, tappava lankeemus ei pimittänyt

sitä auringonkirkasta ilmaa, jota tuo konna hengitti. Harkitsevana,

kylmäjärkisenä ja voitonvarmana oli Katariina kuvitellut voivansa hänet

masentaa. Se älli oli häneen iskenyt kuin rautakourin... Huku, vaan vie

mukaasi niin paljon kuin voit, siten loukkaat pahimmin tuon ylpeän

manttalimiehen mielen, -- tuon hoviherran, -- "prinssin", joksi häntä

hänen alustalaisensa kutsuvat... Luisukoon rapakkoon hänen lapsensa,

sisarentyttärensä ja rakastettunsa. -- Sellaisilla lyönneillä isketään

hänenkin suontaan.

Ohoo, -- Katariina muisti tuon jääkylmän vihan, joka tuiski viettelijän

sinisistä silmistä. Yöt ja päivät hän kai kurotti pimeässä

yksinäisyydessään käsivartensa Jankan ja pienen lapsensa perään, --

mutta päivin hänen otsansa oli sileä ja kasvot ilmaisivat ylpeyttä ja

kylläistä tyytyväisyyttä, ja ne ihmiselukat siellä tervehtivät nöyrinä,

kun hän kulki ohi. Ja kuitenkin oli hän kerran nähnyt tuon miehen

masentuneena. Se tapahtui silloin, kun hän oli lähettänyt pois

sanantuojan, joka vaati isälle tyttären. Hänen lapsensa, -- sanoi

Jumalan asianajaja röyhkeänä ja mulkoili silmillään taivasta kohden.

Lähettiläällä oli jotain kilisevää kädessään... Ha, ha, ha, rahaa hän

tarjosi -- tuo koira. Paljon rahaa hän tarjosi sekä mökinkin tuolla

Böhmissä Jankalle, -- kuuluisi siihen vähän peltoa ja puutarhaakin...

Pappi maiskutti suutaan ylen tyytyväisenä. Mutta Katariina vastasi: En

suostu -- joka tapauksessa -- en. Lapsi on minun ja sillä hyvä! Ilman

toraa ja ivaa hän osotti hänelle oven. Janka rukoili silmillään kuin

kipeä kissa. -- Ei, sanoi Katariina uudelleen ja siihen se asia

päättyi. -- Oliko tuo sattunut viettelijän sydämeen? Oliko se? Hän

koetti udella sieltä kotoapäin... Hän urkki sen Jankan kasvoista... Hän

aukasi kirjeet, joita Janka sai sieltä ja joita hän sinne lähetti.

Rakastiko isä lastaan veren voimalla? Rakasti. -- Hyvä! -- Nyt sen piti

vaipua kurjuuteen. Tuhansin suruin piti isän kärsiä lapsensa tähden,

niinkuin Katariina oli saanut kärsiä sen isän tähden.

Varroppas, talonpoikaissuuruus, kun sisarentyttäresi tuodaan kotiin

ruununkyydillä. Odota, prinssi, kunnes kylänpojat ja veijarit

juoksentelevat vangitun irtolaisen jälestä aina kartanosi portille

asti! Silloin sinä etsit revolveriasi, joka sinulla on aina

vyötäisilläsi! "Ammu hänet, koira!" Katariinan silmät säkenöivät. "Tapa

se, mikä sinulla enää on jälellä!"

Tuntikaupalla saattoi Katariina näin haaveilla ja pikkuseikkoihin asti

kuvitella tätä kotiinpalaamista. Pää painuneena patjaan hän näki ihan

kuin ilmielävänä nämät jännittävät kohtaukset ja koko hänen ruumiinsa

vapisi.

Hän iloitsi siitä, että hänen vihansa oli vielä näin vahva ja ihan kuin

mielikuvituksen liekillä poltti kostonsa uhrin.

Mutta vähitellen sammui tämä hehku siinä epäsiveellisyyden liejussa,

jossa hän eli.

Taistelu leivästä, jota hänen täytyi kadulta etsiä teeskennellysti

nauraen, ja rakastaen, jota teennäisyyttä seurasi avuton velttous, jota

hänen täytyi valhekuvilla poistaa, tämä kaikki turmeli tämän jalon

luonteen viimeiset hyveen jäännökset. Yhä mahdottomammaksi kävi hänen

toimintansa -- yhä arvottomammaksi muuttui kostonhalu ja viha, --

menneisyys hukkui sakeaan usvaan, -- se särkyi kuin kehys, joka ympäröi

epäselvää kuvaa, missä näkyi vaan räikeitä täpliä pettäen värisokean

silmät.

Kun Milada täytti yksitoista vuotta päästyään kolmannen luokan alempaan

osastoon, alkoi kujalla uudistusten ja mullistusten aika, joka uhkasi

tulla etupäässä Punatalon asukkaille vaikeaksi. Suuria seurauksia

johtui vähistä syistä. Katu laskettiin kivillä, oikein sileillä

laatoilla. Kadun molemmin puolin laitettiin hyvä käytävä ja lopuksi

sille pystytettiin katulyhty, joka valoisana ja uutena ihan himmensi

Punatalon lyhdyn valon, mikä tähän saakka oli yksin tuikkinut

ympäröivässä pimeydessä. Ja vihdoin! Mustaan kiilloitettuun tauluun

maalattiin valkoisilla kirjaimilla "Punatalokatu." Siksi tämä nimetön

kuja näkyi lopuksi ristityn virallisesti. Tämä kaikki oli

järjestyksenmukaista ja herätti yleensä asujaimissa tyytyväisyyttä

päivän tapahtumiin. Rouva Lorinser sammutti heti sauhuavan

petroleumilamppunsa, kun uusi katulyhty oli pystytetty, sillä se oli

juuri hänen puotinsa kohdalla. -- Tätä hän piti vielä viranomaisten

hyväksymisenä siitä, että hän oli kujan pääjehu.

Mutta näitten hyvien uudistusten kera tuli huonojakin. Näytti siltä,

kuin olisivat kaikki siveyspoliisit ja terveyslautakunnan jäsenet

tehneet salaliiton tätä kujaa vastaan, sillä joka paikkaan ja soppeen

ilmestyi säädöksiä, tiedonantoja, sakkomääräyksiä ja lakipykäliä.

Niitten kintereillä tuli työmiehiä lapiot ja kuokat kourassa. Maat

kaivettiin, silitettiin, sille levitettiin valkoista hiekkaa, vesi- ja

likaviemäriputket tarkastettiin, katuojat laitettiin kuntoon. Ja tämä

viranomaisten nuuskiminen ja naputtaminen, joka ulottui pihojen

salaisimpiin kolkkiin ja kellareihin, ei näyttänyt koskaan loppuvan.

Talonomistajat ja talonmiehet saivat tarkkoja ohjeita. Kaikenlaiset

johdot piti pitää hyvässä kunnossa. Jätteitä ei saanut enää heittää

kadulle. Joka aamu tulivat kolisten pääkadulta suuret kansipäälliset

kopparattaat, -- ja suurella vaivalla saatiin nuo laiskat ja

huolimattomat naiset suosiolla tuomaan täysinäiset likaämpärinsä tahi

kuotokeppunsa virnistävälle ajurille, joka hypisteli heidän

avohiuksiaan. Rouva Lorinserin hieno nenä haistoi ruutia ja hän rupesi

mutisemaan takaapäin äänekkäästi selitellen asioitaan.

Nuo monet oudot silmät eivät ennustaneet hyvää punatalokujalaisille.

Hän aavisti, että nyt oli ilmestynyt sinne mahti, joka oli suurempi

kuin hänen oma valtansa ja jota ei voinut yksityistä tietä masentaa.

Kerran hän sai sangen töykeän muistutuksen siitä, että hän purki

roskalaatikkonsa sairaalamuurin taa. Senjälkeen hän vakuutti, sille

joka kuulla halusi, että nämät uudenaikaiset "jutut ja kommervenkit"

ovat keksityt köyhien ihmisten kiusaksi, jotta heidän kiperä elämänsä

tulisi yhä kiperämmäksi. -- Muuten -- hän pani kätensä puuskaan --

kyllä hän tietää keinon, millä nämät "marakatinkonstit" kujalla

loppuvat: Me voisimme tehdä niin tahi näin -- kyllä livistäisivät. --

Totta on, sanoivat aina kaikki kunnioituksella yleisen rauhan

säilyttämiseksi. -- Mutta Lorinser sai pian kokea, että maallisella

mahdilla on rajansa.

"Hänen poliisinsa" kohotti olkapäitään ja sanoi, että se kuului

yleiseen kaupungin järjestykseen eikä kuulu siviilipoliisille.

Mutta jos se olisi päättynyt tähän! Nyt ruvettiin tekemään

suursiivousta asujainten kesken. Talonisännät, vuokralaiset ja

huonevieraat kutsuttiin peloksi poliisikamariin. Niiltä kysyttiin

passia, työkirjaa, poliisilappuja, lääkärintodistusta, sanalla sanoen

tämä oli perinpohjainen selvittelypakko.

Melkein joka emäntä sai sakkoa.

-- Piru teidät periköön! Kuka on antanut teille tähän asti luvan pitää

luonanne laitonta tavaraa?! -- Zimmermann, Elisabeth, oletteko

ilmoittaneet poliisikamariin vuokralaisenne? Maksatteko niistä veroja?

-- Hyvä herra komisarius, korkea oikeus -- ulvoi syytetty naikkonen.

-- Kita kiinni! Järjestystä pitää olla. -- Kyllä minä teitä opetan,

senkin hutsut, pitämään kuusi kappaletta yhdessä lävessä!

Yleinen villi vinkuna ja lentäminen alkoi tyttöjen kesken.

-- He eivät muuta pois, -- he maksoivat henkirahansa säännöllisesti. --

Ja miksi nyt muutettiin säännöt? -- Missä he ennen olivat asuneet, oli

heitä ollut vähintään näin monta yhdessä huoneessa. Toinen tuli, toinen

meni, emännät kiskoivat niin paljo kuin vaan voivat. -- Eikö enää ole

olemassa oikeudentuntoa maailmassa? -- muristiin.

Mutta kaikki vaikenivat kuin muurit, kun heille näytettiin muuan

rikoslainpykälä ja asia selitettiin puhtaalla äidinkielellä.

Joukkokortteeraaminen kiellettiin ja tytöt ajettiin kadulle.

-- Mihin me pääsemme asumaan, itkivät tytöt.

Viranomaiset kohottivat olkapäitään.

-- Hankkikaa itsellenne passi kotipaikoiltanne. Ilmoittautukaa sitten

uudelleen poliisikamariin! -- Se on lain vaatimus, -- toisin emme saa

toimia.

Tytöille annettiin kahdenkymmenenneljän tunnin armahdusaika -- se oli

sangen niukka, -- ja kun se oli päättynyt, alkoi sama itku ja

rukoileminen.

Suurin osa tytöistä oli velkaa emännilleen, jotta heidän täytyi jättää

tavaransa pantiksi.

Jumala siunatkoon! Sai lähteä kadulle melkein alastomana. Parasta oli

mennä mereen.

Ei auttanut. Muuttolinnut olivat joutuneet verkkoon. Niitä oli

tarpeeksi höyhennetty. Nyt ne ajettiin ulos kylmään avaruuteen,

vapisevin siivin ja tutisevin nokin. Kolkko oli talven aurinko.

Monet tytöistä eivät lähteneet suosiolla. Kolme poliisia tarvittiin

ennenkuin kukin lähti kadulle.

Poliisit toimittivat tehtävänsä aivan tyynesti, ilman turhaa raakuutta,

koko virkansa itseymmärrettävällä ylivallalla.

Siitä huolimatta sukeutui hurjia kohtauksia tyttöjen kanssa, haukuttiin

ja ihmisiä kasaantui. Melu laajeni aina pääkadulle asti.

Punatalokadulle jäi yksi poliisi passiin. Hän valvoi tavaroitten

kuljettamista Lorinserin rihkamakaupasta. Siihen kertyi sakki

katupoikia hypistellen esineitä arveluttavalla tarkoituksella. Ostajat,

kaksi harmaata, kuivaa juutalaista rähisivät niitten kanssa. Lorinser

katseli tylsin kasvoin tätä kamaa, joka säkeissä kuljetettiin

ikiajoiksi pois.

-- Teillä ei ole maistraatin lupaa pitää rihkamakauppaa, -- oli

poliisikamarissa sanottu, ja sen sanoessaan oli komisarius ollut niin

villin näköinen ja takonut niin hurjasti pöytää, että rouva Lorinser

kauhuissaan tunnusti syntinsä.

Hänen täytyi sulkea liikkeensä ja se myytiin viranomaisten pakosta

polkuhinnasta huutokaupalla.

-- Laupias Jumala, taivaallinen isä! -- Rouva Lorinser katsahti talon

ikkunoihin, jotka olivat täynnään naisten naamoja, jotka puoleksi

säälien, puoleksi vahingoniloisina kurkistivat alas.

-- Tämäpä on vasta ollut -- saakelin sähläämistä tämä, -- sanoi toinen

poliisi toiselle puol'ääneen mutta niin kovaan, että Lorinser sen kuuli

ja kääntyi heitä kohden.

-- Se on synti ja häpeä, että te näin saatatte konkurssiin köyhän

ihmisen. Mitä kunnon kansalainen on rehellisesti koonnut...

-- Mitäs tekee, -- väitti poliisi hyvänsuopeasti, -- pitää noudattaa

järjestystä! -- Tätä porsaanpahnaa on jo kyllin kauan siedetty, -- mitä

merkitsisi kaupunginhallitus, jos ei se nurkkia puhdistaisi! -- Ja

turhaa on teidän kapinoida.

Myöskin Punataloa nuuskittiin.

Mutta sen kimppuun ei päästy niin hyvin kuin muitten talojen laita oli

ollut. -- Lorinserin "ystävät" olivat häntä varoittaneet. Hän oli

ehtinyt hankkia itselleen tyttöjä, joilla oli virheettömät paperit.

Kaikissa tapauksissa karkoitettiin unkaritar, Helena Marsner ja nuo

kaksi vajavaltaista sisarta Ressel, koska heillä oli vaillinaiset,

vieläpä epäilyttävät paperit. Unkaritar tuli juoppohulluksi, sai

kouristuskohtauksen kadulla ja vietiin kunnan rattailla työhuoneeseen.

Katariinalla ja Jankalla olivat oikeat paperit. He saivat jäädä

asumaan. Katariina näytti kunnollisuutensa todisteeksi viikkoisen

lääkärintarkastuksen todistukset, seikka, jota ei poliisi enää toivonut

näkevänsä tällä kujapahasella.

Virkailija taputti Katariinaa suopeasti tissuille ja sanoi:

-- Te olette hyvä tyttö.

Sitten alkoi taas rauhan aikakausi. Tyhjiksi puhdistetut kraalit

täytettiin taas tuoreella uudella tavaralla. Nuoria, elämänhaluisia

tyttöjä paperit paremmassa kunnossa tuli taas emäntien luo asumaan

huolettomina ja iloisina. Se saattoi tapahtua siksi, että emännät nyt

olivat suostuneet maksamaan kunnalle jonkinlaista veroa siitä, että

saivat pitää "kortterilaisia."

Lyhyesti sanoen, kujan elämässä ei tapahtunut muuta muutosta kuin se,

että siinä riippui nimitaulu, sitä valaisi uusi katulyhty ja että rouva

Lorinserin lafka oli kiinni -- sekä että tyttöjen täytyi maksaa

"köyhtyneille, vanhoille emännille" 40 prosenttia enemmän

kortteeristaan ja ruuastaan kuin ennen. -- Se johtui "kirottujen

kunnallisverojen ja kansalaisvelvollisuuksien lisätystä taakasta", jota

emännät eivät voineet enää kantaa samoilla tuloilla kuin ennen,

niinkuin he asian selittivät neideilleen.

Mutta he lisäsivät lohduttaen. -- Nyt ei tarvitse enää pelätä

luonnotonta kilpailua. Rikkaat naiset eivät enää voineet lymytä täällä

ja turmella markkinoita... Turhanpäinen huvittelu on tehty poliisin

tarkastuksen kautta mahdottomaksi... Täällä ei voi asua muita kuin

kunnollisia prostitueerattuja...

Näin olivat olosuhteet kypsät viimeiselle hyökkäykselle, joka tapahtui

kuin pommi olisi räjähtänyt tällä rauhallisella kujalla. Punatalo

myytiin ja se muutettiin hienoksi uudenaikaiseksi porttolaksi oikein

suurliikkeen kannalle. Sen sai aikaan talon uusi omistaja, eräs rouva

Goldscheider.

Koko kuja leimahti ilmikapinaan. Se koski koko asutuksen olemassaoloa.

-- Levottomuus ja epätoivo oli vallannut kaikkien mielet. -- Jessus!

Punatalokujalle perustetaan bordelli! -- Noh, nyt saivat kaikki luvan

livistää. Nyt oli yksityisen pikkuliikkeen aika loppunut... Tämä

suuripiirteinen porttolayritys teki kaiken kilpailun mahdottomaksi...

Kenellä oli onni päästä palvelukseen porttolaan, se kyllä pelasti

nahkansa. Mutta muut...

Lorinser osasi kertoa yliluonnollisia asioita tuosta tapahtumasta. Uusi

armollinen talonomistajarouva oli kutsunut hänet luokseen ja antanut

ohjeita, joista hän ei uskalla puhua. -- Ei, ei mitenkään...

Kyllä se vielä kerran selvenee kaikille. -- Yhden päätotuuden hän tiesi

julistaa vastalausetta paneville tytöille:

-- Kauppasopimus purkaa entiset vuokrasopimukset.