Painajainen.
Minä en ollut silmääni ummistanut koko matkalla New Yorkista Chicagoon,
ja kun sen lisäksi olin lopen uupunut, nukuin makeasti. Oli yö, kun
vihdoin heräsin. Olin kadottanut kelloni, joten minulla ei ollut
minkäänlaista käsitystä ajasta. Siinä maatessani silmät ummessa kuulin
yhä etäisten räjähdysten kumeaa ääntä. Verilöylyä jatkui siis. Ryömin
myymälän etuosaan. Lukemattomien tulipalojen pilvistä heijastavat liekit
tekivät kadun yhtä valoisaksi kuin keskipäivällä. Hienointakin
painatusta olisi voinut helposti lukea. Etäämmältä kuului pienten
heittopommien räiske ja kuularuiskujen rätinä ja vieläkin kauempaa
kokonainen sarja räjähdyksiä. Minä ryömin takaisin vuoteelleni
hevosloimien alle.
Kun uudestaan heräsin, näin kalpeankeltaista valoa virtaavan ylitseni.
Se oli uuden päivän sarastusta. Ryömin jälleen kadunpuoleisten ikkunain
luo. Ilman täytti jylhä savupilvi, jonka tuon tuostakin lävisti kirkas
tulenliekki. Toisella puolen katua hoiperteli poloinen orja. Toista
kättään hän pusersi kylkeään vasten ja jätti jälkeensä verisen juovan.
Hänen silmänsä vilkuilivat, ja niistä kuvastui epävarmuus ja kauhu.
Kerran hän katsoi suoraan minuun, ja hänen kasvoillaan näkyi haavoitetun
ja takaa-ajetun eläimen tuska. Hän näki minut, mutta meidän välillämme
ei ollut olemassa minkäänlaista heimolaisuussuhdetta eikä hän tuntenut
mitään sellaista kiintymystä, mikä on ominaista ihmisille, jotka
ymmärtävät toisiaan, sillä hän tuijotti eteensä kulkien laahustaen. Hän
ei odottanut apua miltään taholta. Hän oli orja suuressa
orjametsästyksessä, jonka herrat olivat aloittaneet. Ainoa, mitä hän voi
toivoa, mitä hän etsi, oli jokin kolo, mihin hän voisi ryömiä ja
kätkeytyä kuin elukka. Nopeaa vauhtia kulkeva sairasvaunu lähimmässä
kadunkulmauksessa säikäytti hänet. Sairasvaunut eivät olleet
hänenkaltaisiaan olentoja varten. Voihkaisten tuskissaan hän heittäytyi
erääseen ovikäytävään. Ja hetkistä myöhemmin hän jälleen hoiperteli
kadulle.
Minä palasin loimivuoteelleni ja odotin tuntikauden Garthwaitea.
Päänkivistykseni ei ollut vielä tauonnut, vaan oli pikemminkin
lisääntymään päin. Ainoastaan kovasti ponnistaen saatoin avata silmäni
ja katsella ympärilleni, ja se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa.
Heikkona ja hoippuen kiipesin rikotusta ikkunasta kadulle ja lähdin
kävelemään, vaistomaisesti pyrkien pois tuosta kamalasta
teurastushuoneesta. Senjälkeen minua vaivasi painajainen. Seuraavien
tuntien tapaukset muistan niinkuin pahan unen. Eräät ovat painuneet
syvälle mieleeni, mutta niitä erottavat toisistaan pitkät tajuttomuuden
väliajat. Mitä noina väliaikoina tapahtui, sitä en tiedä enkä koskaan
tule tietämään.
Muistan kadunkulmauksessa kompastuneeni erään miehen jalkoihin. Siinä
virui tuo vainottu viheliäinen raukka, joka oli laahustanut
piilopaikkani sivuitse. Miten selvään muistankaan hänen kurjat,
säälittävät, känsäiset kätensä, kun ne lepäsivät katukivityksellä --
kädet, jotka muistuttivat enemmän kavioita ja käpäliä kuin käsiä,
rustottuneet ja käpristyneet elinkautisesta raatamisesta, kämmenpuolella
puolen tuuman paksuinen kovettunut nahka. Olento eli vielä silloin.
Senjälkeen suloisesti pimeni silmissäni. En tietänyt mitään, enkä
välittänyt mistään, minä vain hoipertelin eteenpäin etsien turvapaikkaa.
Seuraava painajaispaikkani oli eräs hiljainen kuolleitten katu. Minä
tulin sille arvaamatta niinkuin vaeltaja metsäseudussa tapaa yksinäisen
virran. Mutta tämä virta vain ei juossut. Sen oli kuolema jähmettänyt.
Reunasta reunaan se oli ruumiita täynnä. Kadotuksen kansaparka,
ajometsästyksessä kaadetut orjat. Minä katselin ympärilleni. Ei kuulunut
minkäänlaista ääntä. Äänettömät rakennukset katselivat tätä näkyä
lukemattomine ikkunoineen. Ja yhden ainoan kerran minä näin käsivarren,
joka liikahti tuossa kuoleman virrassa. Vakuutan, että se liikahti,
väännähtäen kuoleman tuskassa, ja samassa kohosi pää, kasvot
sanomattoman kauhun väänteissä, huulet liikkuivat, ja sitten se jälleen
vaipui alas eikä liikahtanut sen koommin.
Muistan toisenkin kadun äänettömine rakennuksineen ja sen hälinän, joka
herätti minut horroksista, kun jälleen näin kadotuksen kansan, tällä
kertaa juoksevana virtana. Ja oitis minä käsitin, että tässä ei ole
mitään pelkäämistä. Virta liikkui hitaasti ja täytti ilman kirouksilla,
vaikerruksilla, vanhusten rupatuksilla, hysterian ja mielipuolisuuden
äännähdyksillä. Tämän lauman muodostivat näet hyvin vanhat, heikot ja
sairaat, avuttomat ja toivottomat, köyhälistökaupungin koko hylkyväki.
Tuon suuren kaupunginosan palo oli ajanut tämän lauman keskelle verisiä
katutaisteluja. Enkä tiedä, mihin nämä ihmiset lopulta joutuivat.[1]
[1] Pitkät ajat pysyi ratkaisemattomana kysymys siitä, syttyikö
eteläinen köyhälistökaupunki itsestään vai polttivatko sen
sotamiehet. Mutta myöhemmin tiedetään varmasti, että sen sytytti
sotaväki päällystönsä käskystä.
Minä muistan hämärästi, että särjin ikkunan ja kätkeydyin erääseen
myymälään väkijoukkoa pakoon, jota sotaväki ajoi edellään. Niinikään
muistuu mieleeni pommin räjähdys eräällä hiljaisella sivukadulla, missä
en voinut etsimälläkään löytää yhtään elävää olentoa. Mutta seuraava
muistoni alkaa kivääripaukkeella, joka saattoi minut silmänräpäyksessä
tietoiseksi siitä, että eräs automobiilissa istuva sotamies ampuu minua.
Luoti ei osunut, ja seuraavassa tuokiossa minä jo sain äänen ja huusin
sotamiehelle tunnussanan. Muistoni tuosta automobiilimatkasta on hyvin
hämärä, vaikkakin sitä valaisee eräs sangen selvä kuva. Sotamiehen
kiväärin paukaus herätti minut, ja kun avasin silmäni, näin George
Milfordin, jonka tunsin San Franciscon ajoilta saakka, kaatuvan
katukäytävälle. Ja vielä hänen kaatuessaan sotamies ampui häntä, jonka
jälkeen Milford keikahti kumoon, oikaisihe suoraksi ja heitti henkensä.
Sotamies nauroi tyytyväisenä, ja automobiili kiiti tiehensä.
Seuraavalla kerralla minut herätti raskaasta unesta eräs mies, joka
käveli edestakaisin lähelläni. Hänen kasvoillaan näkyi syviä uurteita ja
äärimmäisten kärsimysten ilme. Hikeä valui hänen otsaltaan. Toisella
kädellään hän painoi toista kättään rintaansa vasten, ja verta tippui
lattialle hänen kävellessään. Hänellä oli yllään palkkasoturiston puku.
Ulkoa kuului räjähtäväin pommien ääniä kuin muurin läpi. Minä olin
rakennuksessa, joka taisteli jonkun toisen rakennuksen kanssa.
Sisään astui haavuri sitomaan haavoittunutta sotamiestä, ja minä sain
tietää, että kello oli kaksi iltapäivällä. Haavuri jätti hetkeksi
hoidettavansa ja antoi minulle voimakasta lääkettä, joka vaimentaisi
päänkipuani. Minä vaivuin uudestaan uneen, ja kun seuraavan kerran
heräsin, olin erään rakennuksen katolla. Käsikähmäinen taistelu oli
tauonnut, ja minä katselin ilmapallojen hyökkäystä linnoituksia vastaan.
Joku oli kietonut kätensä vyötäisteni ympärille ja nojasi minuun
hellästi. Minut valtasi oitis se ajatus, että hän on Ernest, ja niin
todella olikin asianlaita.
Merkillisen sattuman kautta me tapasimme toisemme tuossa kamalassa
kaupungissa. Hänellä ei ollut aavistustakaan minun New Yorkista
lähdöstäni, ja kun hän sattumalta kulki sen huoneen läpi, missä nukuin,
ei hän ensiksi voinut uskoa, että minä siinä lepäsin. Paljoa en sitten
enää nähnytkään Chicagon kommuunista. Katseltuamme ilmapallohyökkäystä
Ernest vei minut rakennuksen keskiosiin, missä nukuin sen iltapäivän ja
seuraavan yön. Kolmannen päivän me vietimme samassa rakennuksessa, ja
neljäntenä päivänä, kun Ernest oli hankkinut luvan ja saanut
automobiilin viranomaisilta, lähdimme Chicagosta.
Päänkivistys oli poissa, mutta äärettömän väsynyt minä olin. Nojasin
Ernestiä vasten automobiilissa ja katselin välinpitämättömän näköisenä
sotamiehiä, jotka koettivat kuljettaa automobiilia kaupungista. Taistelu
riehui yhä vielä, mutta ainoastaan muutamissa eristetyissä
kaupunginosissa. Siellä täällä kokonaisia alueita oli yhä edelleen
meikäläisten hallussa, mutta niitä alueita saarsivat sotaväenosastot.
Armahtaminen ei tullut kysymykseenkään, ja he taistelivat uljaasti
viimeiseen mieheen asti.[1]
[1] Joukko rakennuksia kesti piiritystä toista viikkoa. Jokainen
rakennus täytyi valloittaa väkirynnäköllä, ja sotaväki raivasi
tiensä kerrokseen kerroksen perästä. Siinä ei pyydetty eikä annettu
armoa, ja kumouksellisilla oli se etu, että he taistelivat
yläpuolella. Vaikka kumoukselliset surmattiinkin viimeiseen mieheen,
ei voitto silti ollut yksipuolinen. Chicagon köyhälistö pysyi
uskollisena entisyydelleen. Sillä se surmasi vihollisia yhtä paljon
kuin sen omaa väkeä tapettiin.
Aina kun lähestyimme sellaisia paikkoja, käännytti piirittävä sotaväki
meidät takaisin. Kerran jouduimme kahden lujan kumouksellisten hallussa
olevan aseman väliin, josta ei voinut selviytyä muuten kuin kiertämällä
palaneen kaupunginosan läpi. Molemmilta puolin saattoi selvästi kuulla
sodan melskeen automobiilin etsiessä pääsyä savuavain raunioiden ja
horjuvain muurien ympäri. Usein sulkivat kadun luhistuneitten
rakennusten rauniot, pakottaen meidät nousemaan kävelemään. Se oli
hidasta kulkua.
Teurastuslaitosten alue (työväen asumukset, istutukset ja kaikki tyynni)
oli savuavina raunioina. Kaukana oikealla laaja savupilvi himmensi
taivasta. Siellä sijaitsi Pullmanin kaupunki, kertoi automobiilia
ohjaava sotamies, oikeammin: siellä oli ollut Pullmanin kaupunki, sillä
nyt se oli kokonaan raunioina. Hän oli ollut siellä kolmannen päivän
iltapuolella, ja siellä oli taisteltu äärettömällä raivolla. Katuja
peittivät ruumiit niin paksulta, että niitä pitkin oli mahdoton kulkea.
Teurastuslaitosten alueella automobiili täytyi eräässä paikassa
pysäyttää ruumisläjien sulkiessa kadun. Ne olivat korkeita kuin meren
aallot. Sanomattakin oli selvää, miten siinä oli käynyt. Tykkien ja
sotilasautomobiilien kappaleitten seassa virui ääretön paljous orjien ja
sotamiesten ruumiita.
Ernest hypähti kadulle. Hänen silmänsä oli keksinyt ruumisläjässä
tutunnäköiset pumpulipaidan verhoamat hartiat ja valkoiset haivenet.
Minä en huomannut, mitä hän aikoi, ja vasta sitten, kun me istuimme
vierekkäin automobiilin kulkiessa hyvää vauhtia, hän sanoi:
»Se oli piispa Morehouse.»
Pian saavuimme maaseudulle, ja minä käännyin vielä kerran katsomaan
savupilvien verhoamaa Chicagoa. Kuului etäisen räjähtelyn heikko ääni.
Minä painoin pääni Ernestin rintaa vasten ja itkin häviölle joutunutta
aatettamme. Ernestin käsivarren hyväilevä puserrus tulkitsi minulle
hänen lempeään.
»Tällä kertaa jouduttiin häviölle, mutta ei ainaiseksi», sanoi hän.
»Olemme saaneet opetuksen. Huomenna aate nostattaa uudet voimat, joita
vahvistaa viisaus ja kuri.»
Me saavuimme eräälle rautatieasemalle, mistä meidän oli määrä nousta New
Yorkiin menevään junaan. Meidän odotellessamme asemasillalla kolme junaa
mennä porhalsi sivuitse matkalla Chicagoon. Ne olivat täynnä rääsyisiä
ammattitaidottomia työläisiä, kadotuksen kansaa.
»Orjajoukkoja, joita kuljetetaan Chicagoon aloittamaan kaupungin
uudelleenrakentamista», sanoi Ernest. »Chicagon orjat näetkös on
tapettu.»