Kadotuksen kansa.
Yht'äkkiä asiat saivat toisen käänteen. Levottomuuden tohahdus
vavahdutti ilmaa. Automobiileja syöksyi meidän ohitsemme kaksi, kolme,
kymmenkunta, ja niistä annettiin varoitusmerkkejä. Muuan automobiili
syöksyi hurjaa vauhtia erään korkean rakennuksen viertä, kun yht'äkkiä
räjähtävä pommi repi ammottavan aukon katukivitykseen sen alla. Me
näimme poliisien pakenevan juoksujalkaa sivukatuja pitkin, josta me
päätimme, että jotakin kamalaa oli tulossa. Me saatoimme kuulla
lähenevää pauhua.
»Meidän uljaat toverimme ovat tulossa», sanoi Hartman.
Ja me näimme heidän riviensä rintamajoukot, jotka marssivat koko kadun
täydeltä, viimeisen sotilasautomobiilin kiitäessä ohitse. Se pysähtyi
pienen matkan päähän meistä. Eräs sotamies hypähti siitä kadulle kantaen
jotakin hyvin varovaisesti käsissään. Ja yhtä varovasti hän sijoitti
kannettavansa katuojaan. Senjälkeen hän hypähti automobiiliin, joka
samassa tuokiossa syöksyi liikkeelle ja katosi kadunkulman taakse.
Hartman riensi paikalle ja kumartui esinettä katsomaan.
»Pysykää etäämpänä», varoitti hän minua.
Minä saatoin nähdä, että hänen kätensä liikkuivat nopeasti. Ja kun hän
palasi minun luokseni, valui hikeä hänen otsaltaan.
»Minä katkaisin sytytyslangan, ja aivan yhdennellätoista hetkellä.
Sotamies oli kömpelö. Hän oli tarkoittanut sen meidän tovereittemme
varalle, mutta hän ei varannut tarpeeksi aikaa vehkeensä laukeamiseen.
Se olisi räjähtänyt liian aikaisin. Mutta nyt se ei räjähdä ollenkaan.»
Kaikki alkoi käydä nopeasti tämän jälkeen. Toisella puolen katua, jonkun
matkan päässä, saatoin nähdä päitä pilkistävän esiin erään ison
rakennuksen ikkunoista. Minä olin juuri ilmaissut tämän huomioni
Hartmanille, kun yht'äkkiä liekki ja savupilvet peittivät sen osan
rakennusta, mistä päät olivat pilkistäneet esille, ja ilmaa tärisytti
räjähdys. Paikoin rakennuksen seinämäin pintakivitys särkyi, paljastaen
sen alla olevan rautaisen kehyksen. Oitis senjälkeen tapahtui
samanlainen ilmiö vastapäätä olevassa rakennuksessa. Räjähdysten välillä
me saatoimme kuulla automaattisten revolverien ja kiväärien pauketta.
Muutamia minuutteja kesti tätä puolittain ilmassa käytyä taistelua,
sitten se taukosi. Oli varma, että meidän tovereitamme oli toisessa
rakennuksessa, palkkasotureita toisessa ja että he taistelivat yli
kadun. Mutta me emme voineet päättää, missä rakennuksessa mikin puolue
majaili.
Tällä hetkellä olivat jo eteenpäin marssineet kolonnat ennättäneet
meidän kohdallemme. Kun ensimmäiset rivit saapuivat ottelevien
rakennusten kohdalle, alkoi taistelu uudestaan. -- Toisesta
rakennuksesta pudotettiin pommeja kadulle, samalla kuin sen seiniä
vastaan viskattiin niitä toiselta puolen katua. Siten saimme selville,
kumpainenko rakennus oli meikäläisten käsissä. Hyvinpä he
suoriutuivatkin pelastaessaan kadulla olevat vihollisten pommeilta.
Hartman tarttui käteeni ja veti minut muutamaan avaraan käytävään.
»Ne eivät ole meidän tovereitamme», kuiskasi hän minun korvaani.
Käytävän sisimmät ovet olivat lukitut ja salvatut. Me emme voineet
liikkua paikaltamme. Seuraavassa tuokiossa kolonnan rintama kulki meidän
ohitsemme. Se ei ollut mikään järjestynyt joukko vaan lauma, ääretön
virta, joka täytti kadun, rahvas, mielettömänä viinasta ja vääryydestä,
vihdoin liikkeellä, huutaen ja kiljuen vaatimassa herrojensa verta. Minä
olin nähnyt kadotuksen kansaa ennenkin, kulkenut sen kaupunkien läpi ja
luullut tuntevani sen; mutta minusta tuntui, että näin sen nyt ensi
kerran. Tylsä välinpitämättömyys oli kadonnut. Nyt tuossa joukossa
ilmeni voima ja merkillinen peloittavaisuus. Se hyökyi silmäini sivu
ruumistuneina vihan aaltoina, muristen ja kiljuen, verenhimoisena,
juopuneena ryöstetyistä varastohuoneista tuodusta viinasta, juopuneena
vihasta ja verenhimosta -- miehiä, naisia ja lapsia ryysyissä ja
riekaleissa, järjeltään himmenneitä olentoja, joiden kasvoilta kaikki
jumalallinen oli kadonnut ja tilalle painunut kaikki pirullisuus:
apinoita ja tiikereitä, verettömiä keuhkotautisia ja karvaisia juhtia,
näivettyneitä naamoja, joista verenimijäin yhteiskunta oli imenyt
elämänmehun, pöhöttyneitä vartaloita, raakuuden ja saastaisuuden
turvottamia, vanhoja raihnaisia vaimoja, mätäneviä nuorukaisia ja
mätäneviä vanhuksia, paholaisen naamoja, kyyryselkäisiä, vääräsäärisiä,
muodottomia hirviöitä, tautien ja puutteen runtelemia -- elämän
hylkytavaraa, vaahtoava, raivoava, kiljuva, ulvova pahojenhenkien lauma.
Ja miksi ei? Kadotuksen kansalla ei ollut mitään menetettävää, paitsi
elämän viheliäisyys ja tuska. Entä voitettavana? -- ei mitään muuta kuin
lopullinen kamala koston riemujuhla. Ja siinä katsellessani tuli
mieleeni ajatus, että tuossa inhimillisen laavan virrassa oli miehiä,
tovereita ja sankareita, joiden tehtävänä oli ollut tämän kadotuksen
pedon valveuttaminen ja lähettäminen vihollista vastaan.
Tällä hetkellä minussa tapahtui merkillinen muutos. Kuolemanpelko itseni
ja toisten tähden katosi. Tuntui, että minussa oli tapahtunut tavaton
kohoaminen, tunsin olevani toinen olento, toisessa maailmassa. En
välittänyt mistään. Jos aate joutuisikin tappiolle tällä kertaa,
olisihan sama ikuinen aate huomennakin, aina tuoreena ja palavana. Ja
senpä tähden minä saatoinkin seuraavien kauhun tuntien aikana tyynellä
mielenkiinnolla seurata asioiden menoa. Kuolema ei merkinnyt mitään eikä
elämäkään. Puutuinpa joskus itsekin tapausten kulkuun. Minun mieleni oli
kohonnut tähtien vilpoisiin korkeuksiin ja arvioinut arvot uudestaan.
Jollei niin olisi käynyt, tiedän, että olisin kuollut.
Puolen mailin verran oli väkijoukkoa jo marssinut ohi, kun meidät
huomattiin. Eräs nainen, kummallisena, kammottavana ryysyissään,
kuopalle painunein poskin ja silmät kiiluen kuin kekäleet, iski
katseensa minuun ja Hartmaniin. Hän kirkaisi ja alkoi tunkeutua joukon
läpi meitä kohti. Osa väkeä riuhtaisihe irti muusta joukosta ja lähti
hänen jälkeensä. Minä näen vieläkin, kirjoittaessani näitä rivejä, hänen
harmaan, vanukkeisen tukkansa hulmuavan levällään, veren tihkuvan
otsassa olevasta haavasta, hänen oikeassa kädessään pienen kirveen, ja
hänen vasemman kätensä, laihan ja ryppyisen, keltaisia haukankynsiä
muistuttavan, kourivan ilmaa suonenvedontapaisesti. Hartman hypähti
minun eteeni. Nyt ei ollut aikaa selityksiin. Me olimme hyvin puettuja,
ja siinä olikin kylliksi. -- Hänen nyrkkinsä heilahti iskien naista
vasten kasvoja. Sysäys työnsi hänet takaperin, mutta hän mursi tiensä
eteenpäin marssivan joukon läpi tehden uuden yrityksen iskeäkseen, mutta
tällä kertaa kirves kirposi hänen hervottomasta kädestään ja putosi
Hartmanin olkapäälle.
Seuraavassa tuokiossa en enää tietänyt, mitä tapahtui. Tuperruin joukon
jalkoihin. Tuon ahtaan alan täyttivät huudahdukset, kiljunta ja
kiroukset. Minuun suunnattiin iskuja. Kädet kourivat vaatteitani ja
ruumistani. Tuntui siltä, kuin minut olisi revelty kappaleiksi. Minut
sysättiin maahan tukehtumaisillani. Joku jäntevä käsi tarttui minua
hartioista keskellä ahtainta tungosta ja koetti riuhtoa minua mukaansa.
Tuskasta ja ahdistuksesta menehtyneenä minä pyörryin. Hartman ei päässyt
hengissä siitä tungoksesta. Hän oli asettunut suojaamaan minua ja sai
surmansa niistä iskuista, jotka hän minusta torjui. Siten minä
pelastuin. Tungos oli nimittäin äkkiä muodostunut niin ahtaaksi, ettei
tuossa ikäänkuin kireäksi kiilatussa rykelmässä käynyt päinsä muu kuin
käsien väänteleminen ja runteleminen.
Minä jouduin hurjan liikkeen keskelle. Kaikki minun ympärilläni oli yhtä
ja samaa sekamelskaa. Minut oli temmannut mukaansa hävittävä virta, joka
kuljetti minua ties mihin. Raitis ilma hiveli kasvojani. Vaikka olin
pyörryksissä ja ylen väsynyt, saatoin sentään tuntea, miten väkevä
käsivarsi tarttui minuun vyötäisistä ja vuoroin kantaen, vuoroin
raahaten kuljetti minua. Vain heikosti saatoin itse auttaa kantajaani.
Edessäni saatoin nähdä miehen takin selkämystän liikkuvan. Se oli halki
niskasta liepeeseen saakka pitkin selkäsaumaa, ja halkeama avautui ja
sulkeutui säännöllisesti miehen liikkuessa. Tämä ilmiö valtasi huomioni
hetkeksi, samalla kuin tajuntani vähitellen palasi. Minä tunsin poskiani
ja nenääni kirvelevän ja verta valuvan kasvoilleni. Hattuni oli
hävinnyt. Tukkani oli irrallaan ja valui hartioilleni, ja päänahkan
kirveleminen johti mieleeni, että joku oli porttikäytävässä ollessamme
vetänyt minua tukasta. Rintaani ja käsivarsiani pakotti kymmenistä
paikoista.
Tajuntani kävi yhä selvemmäksi, ja käännyin katsomaan minua pitelevää
miestä. Hän se oli, joka oli raastanut minut pois tungoksesta ja siten
pelastanut henkeni. Hän huomasi liikkeeni.
»Kaikki on hyvin», hän sanoi käheällä äänellä. »Tunsin teidät oitis.»
Minä en muistanut häntä entisestään, mutta ennenkuin voin puhua,
kosketti jalkani jotakin, mikä eli ja kiemurteli. Minua työnsivät
takanatulijat eteenpäin, joten en voinut kumartua katsomaan sitä
esinettä, mutta minä tiesin, että se oli nainen, joka oli sotkeutunut
joukon jalkoihin ja jonka päällitse nyt tuhannet syöksyivät.
»Kaikki käy hyvin», hän toisti. »Minä olen Garthwaite.»
Hän oli parroittunut ja likainen, mutta vihdoin minä tunsin hänet siksi
rotevaksi nuorukaiseksi, joka oli oleskellut jonkun aikaa meidän
kanssamme Glen Ellenin piilopirtissä kolme vuotta sitten. Hän teki
minulle Rautakoron salapoliisin salaisen merkin siten osoittaakseen,
että hänkin oli tuon järjestön palveluksessa.
»Minä saatan teidät tästä heti turvaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus»,
vakuutteli hän. »Mutta koettakaa pysyä jaloillanne. Älkää kompastuko
älkääkä langetko, jos henkenne on teille kallis.»
Sinä päivänä kaikki tapahtui äkkiarvaamatta. Niinpä väkijoukkokin
pysähtyi äkkiä, kamalan nopeasti. Minä törmäsin rajusti yhteen erään
naisen kanssa, joka sattui eteeni, kun jäljestätulijat vuorostaan
töytäsivät minua takaapäin. Oikea paholaisten metakka seurasi --
kiljahduksia, kirouksia ja kuolevain huutoja, samalla kuin ylinnä kaiken
kuului kuularuiskujen rätinä ja kiväärien pauke. Ensiksi en ymmärtänyt,
mistä oli kysymys. Ihmisiä kaatui kahta puolta. Nainen minun edessäni
ponnahti ylös ja samalla lysähti maahan hurjasti puristaen kädellä
vatsaansa. Muuan mies tarttui minun jalkaani kuolinkamppailussaan.
Nyt huomasin, että olimme kolonnan etupäässä. Puolen mailin pituudelta
sitä oli kadonnut -- missä ja miten, sitä en saanut koskaan tietää.
Tähän päivään asti minulle on pysynyt tuntemattomana tämän puolen mailin
mittaisen ihmisjoukon kohtalo -- oliko heidät yksitellen surmattu, vai
olivatko he päässeet pakoon. Mutta nyt me olimme kolonnan etupäässä eikä
keskellä, ja meidän rivejämme tuhosi nopeasti vinkuva lyijy.
Heti kun surma oli hiukan harventanut tungosta, Garthwaite, joka yhä
piteli minua kädestä, johti pienen joukon jäljellejääneitä erään
konttorirakennuksen avaraan porttikäytävään. Siellä käytävän perällä
meitä ahdisti ovia vasten huohottaen tungeksiva, hengästynyt ihmislauma.
Me jäimme hetkeksi tähän asentoon voimatta hievahtaa paikoiltamme.
»Jopa nyt kävi nolosti», valitti Garthwaite. »Kylläpä te osuitte suoraa
päätä ansaan. Meidät pelasti kadulla pelurin onni, mutta täällä meitä ei
voi pelastaa edes onnellinen sattuma. Nyt ei auta muuta kuin huutaa:
Eläköön vallankumous!»
Ja pian alkoi se, mitä hän oli odottanut. Sotaväki teurasti ihmisiä
armottomasti. Alussa me olimme kovassa puristuksessa, mutta sikäli kuin
tappamista jatkui keveni painekin. Kuolleet ja kuolevat vaipuivat maahan
tehden tilaa. Garthwaite asetti suunsa minun korvaani ja huusi, mutta
tuossa peloittavassa hälinässä minä en voinut kuulla, mitä hän sanoi.
Hän ei odottanut. Hän tarttui minuun kiinni ja heitti minut kumoon.
Seuraavassa tuokiossa hän raastoi kuolevan naisen minun päälleni ja
ryömi itse viereeni, osaksi päälleni. Meidän päällemme alkoi kasaantua
läjittäin kuolleitten ruumiita, ja niiden päällä kiipeilivät nelinkontin
ja voihkivat henkiin jääneet. Mutta siitäkin tuli loppu, ja vallalle
pääsi puolittainen hiljaisuus, jota häiritsivät korahdukset ja
voivotukset sekä tukehtuvain äännähdykset.
Minä olisin murskautunut ilman Garthwaitea. Tuntui käsittämättömältä,
että saatoin kestää sellaisen paineen hengissä. Ja silti tuskaa
lukuunottamatta minussa eli vain yksi ainoa tunne, ja se oli
jonkinlaista uteliaisuutta. Miten tämä kaikki oli päättyvä?
Minkälainen mahtaa kuolema olla?
Siten sain verikasteeni tässä Chicagon verilöylyssä. Sitä ennen kuolema
oli ollut teoria, mutta senjälkeen kuolema on minulle ollut
yksinkertainen tosiasia, joka ei minua huoleta ja joka on niin helppo.
Mutta sotaväki ei tyytynyt työhön, minkä se jo oli suorittanut. Se
ryntäsi porttikäytävään, tappamaan haavoittuneita ja penkomaan esiin
vioittumattomia, jotka niinkuin mekin näyttelivät kuolleita. Muistan
erään miehen, jonka he vetivät esiin suuren ruumisläjän alta ja joka
inhoittavan nöyrästi rukoili armoa, kunnes revolverin kuula teki hänen
lorustaan lopun. Ja sitten erään naisen, joka samanlaisen läjän takaa
ampui ja puri hammasta. Hän ennätti ampua kuusi laukausta, ennenkuin
hänet saatiin kiinni. Me emme voineet päättää, minkä verran hänen
onnistui vahingoittaa vihollista. Me saatoimme seurata näitä
murhenäytelmiä ainoastaan kuulon avulla. Vähän väliä sattui tällaisia
kohtauksia, joissa revolverinlaukaus aina muodosti loppusuorituksen.
Väliajoilla me saatoimme kuulla sotilaiden puhelevan keskenään ja
kiroilevan penkoessaan ruumisläjiä, upseerien komennussanojen kaikuessa.
Vihdoin he ryhtyivät penkomaan meidän läjäämme, ja me saatoimme tuntea
painon kevenevän, kun he nakkelivat kuolleita ja haavoittuneita pois
meidän päältämme. Garthwaite alkoi huutaa tunnussanoja. Ensi aluksi ei
häntä kuultu. Sitten hän korotti ääntään.
»Kuunnelkaahan», kuulimme jonkun upseerin sanovan. »Hei miehet!
Liikkukaa varovasti!»
Oi sitä ensimmäistä henkäystä, kun meidät vedettiin esille! Garthwaite
puhui ensin meidän molempain puolesta, mutta minun täytyi suoriutua
lyhyestä kuulustelusta osoittaakseni olevani Rautakoron palveluksessa.
»Provokaattorit ovat kunnon väkeä», sanoi upseeri lopettaessaan
kuulustelun. Hän oli parraton nuorukainen, nähtävästi kadetti ja jonkun
mahtavan oligarkkisuvun jäsen.
»Tämä on pirullinen virka», murisi Garthwaite. »Minä aion ottaa
virkaeron ja pyrkiä armeijaan.»
Hän merkitsi kirjaansa Garthwaiten nimen ja numeron, sitten hän kääntyi
minun puoleeni.
»Entäs te?»
»Oo, minä menen naimisiin», vastasin kevyesti, »ja pääsen siten tästä
kaikesta».
Ja muuta samanlaista me juttelimme, sill'aikaa kuin haavoittuneita
surmattiin. Se kaikki tuntuu unennäöltä nyt, kun katselen sitä menneenä
tapahtumana, mutta silloin se oli niin luonnollinen asia kuin olla
saattaa. Garthwaite ja nuori upseeri syventyivät vilkkaaseen
keskusteluun siitä, mikä ero on olemassa n. s. uudenaikaisen
sodankäynnin ja tämän nykyisen katu- ja pilvenpiirtäjätaistelun välillä,
joka par'aikaa riehui kaikkialla kaupungissa. Minä seurasin heidän
keskusteluaan, samalla järjestäen tukkaani ja kursien kokoon
repeytynyttä hamettani. Ja kaiken aikaa jatkui haavoittuneiden
surmaamista. Joskus revolverinpauke tukahdutti Garthwaiten ja upseerin
äänen, ja heidän täytyi toistella sanojaan.
Minä olin mukana kolme päivää Chicagon kommuunissa, ja sen sekä tuon
teurastuksen suurenmoisuudesta voi saada jonkinlaisen käsityksen, kun
sanon, että koko sen ajan kuluessa en nähnyt oikeastaan mitään muuta
kuin kadotuksen kansan teurastusta ja pilvenpiirtäjäin välistä
taistelua. En todellakaan nähnyt yhtään meikäläisten tekemää
sankarityötä. Minä kyllä saatoin kuulla heidän miinojensa ja pommiensa
räjähdykset sekä nähdä heidän sytyttämiensä talojen savupatsaat, mutta
en sen enempää. Kuitenkin näin yhden ilmassa suoritetun teon, ja se oli
meidän tovereittemme järjestämä ilmapallohyökkäys linnoituksia vastaan.
Se tapahtui toisena päivänä. Nuo kolme kapinallista rykmenttiä oli
tuhottu linnoituksissa viimeiseen mieheen asti. Linnoitukset olivat
täynnä sotaväkeä, tuuli oli suotuisa, ja niin purjehtivat meidän
ilmapallomme eräästä kaupungissa sijaitsevasta konttorirakennuksesta.
Biedenbach näet oli Glen Ellenistä lähdettyään keksinyt äärettömän
voimakkaan räjähdysaineen, jolle hän antoi nimeksi »ekspediitti». Tätä
asetta käyttivät ilmapallot. Ne eivät olleet kummempia kuin hät'hätää
rakennettuja kuumailmapalloja, mutta ne tekivät hyvin tehtävänsä. Minä
näin tuon kaiken erään konttorirakennuksen katolta. Ensimmäinen pallo ei
osunut ollenkaan tarkoitettuun suuntaan ja ajelehti yli kaupungin
maaseutua kohti; me saimme jäljestäpäin siitä tarkempia tietoja. Burton
ja O'Sullivan olivat siinä. Kun he olivat laskeutuneet maata kohti,
sattui muuan sotilasjuna kulkemaan täyttä vauhtia Chicagoa kohti aivan
pallon alitse. Ja he pudottivat koko ekspediitti-varastonsa veturin
päälle. Siitä oli seurauksena junan murskautuminen, ja itse rata särkyi
niin pahoin, että liikenne seisahtui useiksi päiviksi. Ja mikä parasta,
pallo vapauduttuaan lastistaan kohosi heti yläilmoihin ja laskeutui alas
vasta puolenkymmenen mailin päässä, joten molemmat sankarit pelastuivat.
Toinen pallo epäonnistui. Se purjehti veltosti ja ammuttiin reikiä
täyteen, ennenkuin se ennätti linnoitusten kohdalle. Siinä olivat
Herford ja Guinnes, jotka murskaantuivat pallon pudotessa. Biedenbach
tuskitteli -- saimme kuulla kaiken perästäpäin -- ja lähti itse
purjehtimaan kolmannella pallolla. Hän ei liioin päässyt alussa
korkealle, mutta häntä onnisti niin, että hänen palloonsa eivät osuneet
luodit. Minä voin nähdä vielä nytkin -- niinkuin silloin rakennuksen
korkealta huipulta -- tuon pullean säkin ajelehtivan ilmassa ja
pienoisen miehen riippuvan siinä kiinni. Minä en voinut nähdä
linnaketta, mutta toiset katolla-olijat sanoivat, että hän oli aivan sen
kohdalla ilmassa. Minä en nähnyt räjähdysaineen putoamista, kun miehet
katkaisivat sitä kannattavan nuoran. Mutta minä näin pallon yht'äkkiä
kiitävän pilviä kohti. Tuokion kuluttua kohosi linnakkeen paikalta
ilmaan äärettömän suuri savupatsas, ja kohta sen jälkeen kuului jymeä
jyrähdys. Biedenbach, tuo herttainen ja hyvä mies, oli tuhonnut
linnakkeen. Samalla kertaa läksi liikkeelle kaksi muuta ilmapalloa.
Toinen niistä pirstautui ilmassa, kun ekspediitti räjähti ennen
aikojaan, ja tärähdys vioitti toista palloa, mutta se putosi kuitenkin
toiseen linnakkeeseen. Jos tämä oli tarkoitus, ei se olisi voinut
paremmin onnistua, mutta pallossa olleet kaksi toveria menettivät
henkensä.
Mutta palatkaamme kadotuksen kansaan. Minun huomioni rajoittuivat
heihin. He raivosivat ja teurastivat ja hävittivät ja itse joutuivat
surman suuhun kaikkialla muualla paitsi länsipuolella sijaitsevassa
oligarkkien kaupungissa. Oligarkit olivat pitäneet hyvää huolta
turvallisuudestaan. Kaikkialla vallitsevasta hävityksen kauhistuksesta
huolimatta he ja heidän naisensa ja lapsensa pääsivät vaarasta
vahingoittumatta. Minulle kerrottiin, että heidän lapsensa leikkivät
julkisissa puistoissa noina kamalina päivinä ja että eräs heidän
lempileikkejään oli se, että he olivat tallaavinaan köyhälistöä niinkuin
heidän vanhempansa.
Mutta sotaväen ei ollut niinkään helppo lannistaa kadotuksen kansaa ja
samalla taistella varsinaisia kumouksellisia vastaan. Chicago pysyi
uskollisena entisyydelleen, sillä vaikka tämä kumous lakaisikin
kokonaisen miespolven kumouksellisia, veivät nämä mukanaan saman verran
vihollisia. Tietenkin Rautakorko piti todelliset numerot salassa, mutta
erään sangen kohtuullisen arvion mukaan ainakin satakolmekymmentä
tuhatta sotamiestä sai surmansa. Mutta kumouksellisten asia oli
menetetty. Sen sijaan, että koko maa olisi ryhtynyt kapinaan, he
joutuivat taistelemaan aivan yksin, ja oligarkia olisi voinut suunnata
heitä vastaan koko voimansa, jos niin olisi tarvittu. Päivät
pääksytysten sotaväkeä tuotiin Chicagoon loppumattomissa junissa.
Mutta kadotuksen kansaa oli niin kovin paljon! Teurastukseen kyllästynyt
sotaväki suunnitteli suurenmoista joukkoliikettä, jonka tarkoituksena
oli ajaa kaduilla liikkuvat kansanjoukot suoraa päätä Michigan-järveen.
Tämä liike oli juuri silloin aloitettu, kun Garthwaite ja minä
kohtasimme ennenmainitun nuoren upseerin. Mutta tämä suunnitelma
epäonnistui täydellisesti tovereitten erinomaisten toimenpiteitten
vuoksi. Sen suuren lauman sijasta, minkä sotaväki oli aikonut suistaa
järveen, sen onnistui hukuttaa ainoastaan neljäkymmentätuhatta raukkaa.
Tuon tuostakin, kun sotaväki oli ahtanut jollekin rantakadulle suuremman
joukon ajaakseen sen järveen, toverit hyvin harkituilla liikkeillä
kiinnittivät vihollisen huomion johonkin erityiseen paikkaan ja siten
valmistivat saarretulle ihmisjoukolle pakoonpääsyn.
Garthwaite ja minä näimme sellaisen kohtauksen pian sen jälkeen kuin
olimme tavanneet tuon upseerin. Sen lauman, minkä mukana me olimme
kulkeneet, ja jonka oli pakko perääntyä, estivät vahvat sotaväenosastot
pääsemästä etelään ja itään. Lännestäpäin sitä piiritti sotaväenosasto,
jonka kanssa me olimme joutuneet tekemisiin. Ainoa pääsytie vei
pohjoiseen, ja pohjoista kohti lauma kulkikin, järvellepäin
kuularuiskujen ja konekiväärien ahdistamana idästä, etelästä ja
lännestä. Aavistiko se, että sitä ajetaan järveä kohti, vai oliko se
vain tuon hirviön satunnainen liike, sitä en tiedä, mutta joka
tapauksessa väkijoukko poikkesi eräälle länteenpäin johtavalle
poikkikadulle, kääntyi kulkemaan seuraavaa katua pitkin ja palasi
entiselle uralleen, kulkien suurta eteläistä köyhäinkaupunkia kohti.
Garthwaite ja minä samaan aikaan koetimme raivata tiemme länteenpäin,
päästäksemme pois katutaistelujen alueelta, ja niin jouduimme jälleen
tiheimpään joukkoon. Jo saapuessamme kadun kulmaan näimme huutavan
väkijoukon liikkuvan suoraan meitä kohti. Garthwaite tarttui minua
käsivarteen, ja me olimme juuri lähtemäisillämme juoksemaan, kun hän
samassa kiskaisi minut syrjään sotilasautomobiilien tieltä, joita oli
puolikymmentä kuularuiskuilla varustettua vaunua, ajaen lennossa
etenevää joukkoa kohti. Niiden takana kulkivat sotilaat automaattisine
kivääreineen. Samaan aikaan kuin he olivat ottaneet asennon, väkijoukko
oli jo saapunut paikalle, ja näytti siltä, että se ryntäisi heidän
päällensä, ennenkuin he ennättäisivät aloittaa toiminnan.
Siellä täällä joku sotilas laukaisi kiväärinsä, mutta sellainen
haja-ammunta ei vaikuttanut vähääkään pidättävästi väkijoukkoon. Se vain
virtasi edelleen kiljuen raivoissaan. Näytti siltä, että kuularuiskuja
ei saataisi kuntoon. Automobiilit, joihin ne oli sijoitettu, sulkivat
kadun, pakottaen sotamiehiä etsimään asemia katukäytäviltä ja niiden
välistä. Yhä enemmän saapui sotaväkeä, ja oli mahdotonta liikahtaa
paikaltamme. Garthwaite piteli minua käsivarresta, ja me painauduimme
erään rakennuksen seinää vasten.
Väkijoukko ei ollut kauempana kuin viidenkolmatta jalan päässä, kun
kuularuiskut avasivat tulen. Ja sitä tulisadetta ei mikään elollinen
voinut kestää. Joukko kulki eteenpäin, mutta se ei voinut edetä. Se
läjittyi sitä mukaa yhä korkeneviksi ruumiskasoiksi. Jäljempänä tulevat
työnsivät ensimmäisiä, ja koko kolonna muuttui toistensa päällä
lepääviksi ruumiskerroksiksi. Haavoittuneita olentoja, miehiä ja naisia,
kimpoili tuon hyökyaallon yli, vyöryen sen harjalta automobiilien
pyörien alle ja sotaväen jalkoihin. Viimeksimainitut keihästelivät
pistimillään noita rimpuilevia poloisia. Näin erään, joka hypähti
pystyyn ja tarttui hampain sotamiestä kurkkuun, ja molemmat vaipuivat
veriselle tantereelle.
Ampuminen taukosi. Työ oli tehty. Väkijoukon hurja etenemisyritys oli
estetty. Annettiin käsky, että automobiileille oli raivattava tie
vapauttamalla pyörät niihin tarttuneista ruumiista. Niiden oli mahdoton
päästä noiden korkeiden ruumisläjien läpi, ja tarkoitus olikin kääntyä
jollekin poikkikadulle. Sotamiehet juuri raastoivat ruumiita pyörien
alta, kun tapahtui odottamatonta. Me saimme jäljestäpäin tietää, miten
kävi. Pienoisen matkan päässä tältä paikalta sata meikäläistä oli
vallannut erään rakennuksen. Kattojen yli ja rakennusten läpi he
raivasivat itselleen tien, kunnes pääsivät katolle, minkä kohdalla
sotaväki oli sakeana tungoksena. Alkoi uusi teurastus.
Aavistamatta rupesi pommeja satamaan rakennuksen katolta. Automobiilit
räjähtivät kappaleiksi, sotaväkeä kaatui laumoittain. Me
henkiinjääneitten kanssa lähdimme hurjaan pakoon. Vähän matkan päässä
eräs toinen rakennus suuntasi kuulasateen meitä vastaan. Samoin kuin
sotilaat aikaisemmin olivat kattaneet kadun orjien ruumiilla, samoin he
nyt itse vuorostaan kasaantuivat kadun peitteeksi. Garthwaite ja minä --
me pelastuimme kuin ihmeen kautta. Kuten ennenkin, me jälleen etsimme
suojaa eräästä porttikäytävästä. Mutta hän ei aikonut heittäytyä
varomattomaksi tällä kertaa. Kun pommien pauke oli lakannut, alkoi hän
kurkistella kadulle.
»Kansanjoukko on tulossa takaisin», sanoi hän minulle. »Meidän on
päästävä pois täältä!»
Me pakenimme käsikädessä veristä katua pitkin liukuen ja kompastellen.
Poikkikadulla me saatoimme nähdä vielä muutamia sotamiehiä, jotka
juoksivat minkä pääsivät. Heille ei tapahtunut mitään, josta päättäen
tie oli auki. Me pysähdyimme hetkiseksi ja silmäsimme taaksemme.
Väkijoukko eteni hiljalleen, aseistautuen kaatuneitten kivääreillä ja
surmaten haavoittuneita. Näimme nuoren upseerin, joka oli pelastanut
meidät, kuolevan. Hän kohottautui tuskaisesti kyynäspäänsä varaan ja
ampui revolverillaan.
»Tuossa meni minun ylenemistilaisuuteni», naurahti Garthwaite, kun muuan
nainen hyökkäsi haavoittuneen upseerin kimppuun heiluttaen
teurastuspuukkoa. »Menkäämme eteenpäin. Tämä ei ole oikea suunta, mutta
ehkäpä tästä jotenkin selviydytään.»
Ja me pakenimme itäänpäin johtavia hiljaisia katuja pitkin, valmiina
kohtaamaan pahinta seuraavassa kadunristeyksessä. Etelän suunnalla
kohosi taivaalle ääretön savupatsas mahdottoman suuresta tulipalosta.
Siellä paloi suuri köyhälistön kaupunginosa. Vihdoin minä vaivuin
katukäytävälle. Olin perinpohjin uupunut enkä jaksanut liikahtaa
paikaltani. Jokaista jäsentä kirveli ja pakotti, mutta silti en voinut
olla nauramatta Garthwaitelle, joka kiertäessään paperossia puheli:
»Kyllä se on sokkosilla oloa tämä meidän pakomatkamme, mutta mahdotonta
on minun päästä selville todellisesta asemasta. Aina kun me yritämme
päästä tästä kierroksesta, tapahtuu jotakin odottamatonta ja meidän on
käännyttävä takaisin. Me emme ole jos parin poikkikadun välin
etäisyydellä siitä paikasta, missä minä autoin teidät ulos siitä
porttikäytävästä. Ystävät ja viholliset ovat sotkeutuneet toisiinsa.
Tämä on vasta sekamelskaa. On mahdoton päättää, mitä väkeä on noissa
kirotuissa rakennuksissa. Jos yrittää ottaa siitä selkoa, saa pommin
päähänsä. Jos koettaa kulkea rauhallisesti katua pitkin, joutuu keskelle
kansanjoukkoa ja saa surmansa kuularuiskuista, tai jos turvautuu
sotaväkeen, joutuu siinä saamaan surmansa omien tovereitten kädestä
katoilta. Ja kaiken lopuksi tulee kansanjoukko, joka surmaa jokaisen,
ken sen tielle sattuu.»
Hän ravisti päätään surumielin, sytytti paperossinsa ja istahti viereeni
katukäytävälle.
»Minun on niin nälkä, että söisin vaikka pieniä kiviä», lisäsi hän.
Samassa hän hypähti ylös ja alkoi kiskoa kiveä irti kadusta. Hän nosti
sitä ja paiskasi sillä rikki takana olevan myymälän ikkunan.
»Se on kellarikerros eikä paljon mistään kotoisin», hän selitteli
auttaessaan minua ikkunan läpi, »mutta mitäpä muutakaan voimme tehdä. Te
lepäätte hiukan, ja minä otan selkoa paikasta. Minä vien tämän
pelastusyrityksen varmasti perille, mutta se kysyy aikaa, runsaasti
aikaa -- ja sitten täytyy saada jotakin haukattavaa.»
Se oli hevosvaljaitten myymälä, mihin me osuimme, ja hän laittoi minulle
vuoteen hevosloimista konttorihuoneeseen, joka sijaitsi takaosassa.
Minun surkeuttani lisäsi ankara päänkivistys, ja iloinen olin
päästessäni nukkumaan.
»Minä tulen takaisin», kuuluivat hänen erojaissanansa. »En tiedä,
onnistunko saamaan automobiilin, mutta varmasti tuon tullessani jotakin
syötävää.»
Ja silloin minä näin Garthwaiten viimeisen kerran kolmeen vuoteen. Sen
sijaan, että olisi palannut, hänet kuljetettiin sairaalaan keuhkot ja
niska kuulan lävistäminä.