Terroristit.
Vasta sen jälkeen kuin me Ernestin kanssa olimme palanneet New Yorkiin,
useiden viikkojen kuluttua, saatoimme täydellisesti käsittää sen iskun,
mikä oli kohdannut asiaamme. Tilanne oli katkera ja verinen. Monin
paikoin ympäri maata orjat olivat nousseet kapinaan ja verilöylyjä pantu
toimeen. Marttyyrien luku kohosi ennenkuulumattomiin. Lukemattomia
mestauksia pantiin kaikkialla täytäntöön. Vuoristot ja erämaat olivat
täynnä henkipattoja ja pakolaisia, joita armottomasti vainottiin. Meidän
omat piilopaikkamme olivat täynnä tovereita, joiden kiinniottamisesta
oli luvattu runsaita palkintoja. Rautakoron urkkijain toimesta joutuivat
monet piilopaikkamme sotaväen käsiin.
Monet meikäläiset lannistuivat kokonaan, ja turvautuivat terroristiseen
taistelutapaan. Toiveissaan pettyminen saattoi monet epätoivoon. Syntyi
joukko meistä erillään toimivia terroristisia järjestöjä, jotka
tuottivat meille paljon vaikeuksia.[1] Nämä harhaanjohdetut ihmiset
uhrasivat useinkin turhanpäiten henkensä, monesti tuhosivat meidän
suunnitelmamme ja kaikin tavoin haittasivat meidän järjestömme
toimintaa.
[1] Tämän lyhyen ajanjakson aikakirjat tarjoavat veristä lukemista.
Kosto oli ylimpänä vaikuttimena, ja terrorististen järjestöjen
jäsenet olivat välinpitämättömiä hengestään eivätkä toivoneet mitään
tulevaisuudelta. Daniitit, jotka johtivat nimensä normannien
jumalaistaruston kostonenkeleistä, esiintyivät ensiksi suuren lännen
vuoristoissa, leviten myöhemmin kautta koko Tyynen valtameren
rannikon Panamasta Alaskaan saakka. Valkyriat olivat naisia. He
olivat kaikkein julmimpia. Järjestön jäsenyyteen otettiin ainoastaan
sellaisia naisia, jotka olivat menettäneet jonkun läheisen
sukulaisen oligarkian käden kautta. He kiduttivat vankinsa
kuoliaaksi. Toinen kuuluisa naisjärjestö oli Sodan Lesket.
Valkyriain velijärjestö oli n. s. Berserkit. Nämä olivat miehiä,
jotka eivät pitäneet henkeänsä missään arvossa, ja hepä juuri
täydellisesti hävittivät Bellonan suuren sotilaskaupungin ja sen yli
satatuhatta asukasta. Bedlamiitit ja Helldamiitit olivat kaksi
orjajärjestöä, ja erästä lyhyemmän aikaa kukoistanutta uskonlahkoa
nimitettiin Jumalan Vihaksi j. n. e.
Ja kaiken tämän keskitse liikkui Rautakorko, järkkymättömän rauhallisena
ja harkitsevana, penkoen koko yhteiskunnallisen kudoksen etsiskellessään
kumouksellisia, seuloessaan sotajoukkojaan, työväenkasteja ja
salapoliisilaitostaan, rangaisten armahtamatta, mutta myöskin
ilkkumatta, kärsien hiljaisuudessa sitä kohdanneet kostotoimenpiteet ja
täyttäen taisteluketjussaan syntyneet aukot. Ja samaan aikaan Ernest ja
toiset johtajat puuhasivat kumouksellisten voimain
uudelleenjärjestämistä. Ja sen yrityksen suurenmoisuuden voi käsittää,
kun ottaa huomioon[1]
[1] Tähän päättyy Everhardin käsikirjoitus. Se loppuu keskelle lausetta.
Hän näyttää saaneen tiedon sotaväen tulosta, sillä hän ehti ennen
pakoaan kätkeä käsikirjoituksen varmaan paikkaan. Valitettavasti hän
ei saanut elää päättääkseen käsikirjoituksensa, sillä silloin
varmaankin olisi saatu selko Ernest Everhardin mestauksesta, joka on
ollut salaperäisenä arvoituksena seitsemän vuosisataa.