Chicagon kommuuni.
Provokaattoreina me emme ainoastaan joutuneet paljon matkustelemaan,
vaan sen lisäksi meidän toimemme saattoi meidät usein kosketuksiin
työläisten sekä tovereitten, kumouksellisten kanssa. Siten me olimme
kahdessa leirissä yht'aikaa, näennäisesti palvellen Rautakorkoa, mutta
salaa tehden kaiken voitavamme aatteen hyväksi. Meitä oli paljon
oligarkian salapoliisilaitoksen kaikissa osastoissa, ja monista
seulomisista ja uudelleenjärjestämisistä huolimatta meitä ei ole koskaan
saatu täydellisesti kitketyksi tuosta hyvinjärjestetystä laitoksesta.
Ernest oli tehnyt laajoja suunnitelmia ensimmäistä kapinaa varten, ja
sen oli määrä alkaa aikaisin keväällä 1918. Syksyllä 1917 me emme vielä
olleet valmiit; paljon oli vielä tekemättä, ja kun se sitten puhkesikin
ennen aikojaan, niin se ei tietystikään voinut onnistua. Suunnitelma
laadittiin olojen pakosta tavattoman mutkikas, minkä tähden jokainen
ennenaikainen hälyytys saattoi tuhota koko hankkeen. Tämän Rautakorko
oivalsi ja ryhtyi sen varalta kutomaan juoniaan.
Me olimme suunnitelleet ensimmäisen iskumme oligarkian hermostoa
vastaan. Mutta oligarkit muistivat suurlakkoa ja olivat turvanneet
itsensä sähköttäjäin petollisuutta vastaan, pystyttämällä asemia
langatonta sähköttämistä varten, joita asemia palkkasoturisto hoiti ja
vallitsi. Me puolestamme olimme päättäneet mennä vieläkin pitemmälle.
Kun merkki oli annettu maan kaikista piilopaikoista ja kaupungeista ja
kylistä ja kasarmeista, toverien piti hyökätä esille ja räjähdyttää
ilmaan kaikki langattomat sähkösanoma-asemat. Siten Rautakorko
voitaisiin paiskata maahan heti ensiheitolla, ja joutuisi se vallan
avuttomana meidän käsiimme.
Samalla hetkellä toisten toverien oli määrä räjähdyttää ilmaan sillat ja
tunnelit sekä keskeyttää liikenne kaikilla rautateillä. Ja edelleen
toisten toveriryhmien oli merkin saatuaan vangittava palkkasoturiston ja
poliisin upseerit sekä etevimmät oligarkit ja sellaiset, jotka olivat
hallinnollisissa viroissa. Siten tulisi vihollinen kadottamaan
johtajansa paikallisissa taisteluissa, jollaisia olisi kaikkialla maassa
käytävä.
Monta asiaa tulisi tapahtumaan samaan aikaan kuin sovittu merkki olisi
annettu. Kanadalaiset ja meksikolaiset patriootit, jotka olivat paljon
voimakkaammat kuin Rautakorko osasi aavistaakaan, tulisivat noudattamaan
meidän menettelytapaamme. Naistovereitten toimeksi oli annettu meidän
salaisissa kirjapainoissamme painettujen julistusten ripustaminen
julkisille paikoille. Niiden tovereitten, jotka olivat korkeammissa
asemissa Rautakoron palveluksessa, oli määrä koettaa saada aikaan
hämminkiä ja vallattomuutta kaikkialla, varsinkin virastoissa.
Palkkasoturiston keskuudessa oli tuhansia meidän tovereitamme. Heidän
tehtäväkseen oli määrätty varastohuoneitten räjähdyttäminen ja koko
sotakoneiston arimpien paikkojen hätyyttäminen. Palkkasoturiston ja
työväenkastien kaupungeissa oli suunniteltu toimeenpantavaksi
samanlaisia häiriöitä.
Sanalla sanoen, tarkoitus oli antaa äkillinen, suunnattoman voimakas,
huumaava isku. Ennenkuin herpaantunut Rautakorko ennättäisi tointua,
olisivat sen päivät luetut. Tämä yritys merkitsi kamaloita aikoja ja
suurta verenvuodatusta, mutta kukapa kumousmies sellaisista seikoista
välittäisi. Sitäpaitsi meidän suunnitelmiemme toteuttaminen suurelta
osalta riippui järjestymättömästä rahvaasta. Tämä väki oli päästettävä
irroilleen ja suunnattava herrojen palatseja ja kaupunkeja vastaan.
Omaisuuden enempää kuin ihmishenkienkään hävittämisestä ei ollut
välitettävä. Antaa kadotuksen pedon kiljua sekä palkkasoturien ja
poliisien teurastaa. Kiljuisi se peto joka tapauksessa, ja poliisit ja
sotamiehet surmaisivat joka tapauksessa. Se merkitsisi vain, että
erinäiset meille vaaralliset voimat tuhoisivat toinen toisensa.
Sill'aikaa me tekisimme omaa työtämme häiritsemättä ja ottaisimme
haltuumme yhteiskuntakoneiston.
Sellainen oli meidän suunnitelmamme, jonka jokainen yksityiskohta täytyi
salaa sommitella ja saattaa yhä useampain toverien tietoon sitä mukaa
kuin määräpäivä lähestyi, tuo vaaran polttopiste. Mutta se päivä jäi
tulematta. Urkkijoittensa avulla Rautakoron onnistui vainuta savua, ja
oitis se valmistautui antamaan meille uuden verisen opetuksen. Chicago
valittiin siksi paikaksi, missä tämä opetus tultaisiin meille antamaan,
ja perinpohjaiseksi se muodostuikin.
Chicago oli tähän tarkoitukseen kaikista sopivin -- Chicago, joka jo
entuudestaan oli verinen kaupunki ja tuli nyt uudestaan ansaitsemaan
maineensa. Siellä kumouksellinen henki oli hyvin voimakas. Siksi monta
katkeraa lakkoa oli siellä kapitalismin aikoina kukistettu, että
työläiset eivät olleet vielä ennättäneet unohtaa ja antaa anteeksi niitä
kaikkia. Vieläpä kaupungin työväenkastitkin olivat ilmikapinassa. Liian
monta päätä oli murskattu aikaisemmissa lakoissa. Ja muuttuneista
hyvistä olosuhteistaan huolimatta heidän vihansa yläluokkaa kohtaan ei
ollut väljähtynyt. Tämä kapinallinen henki tarttui palkkasoturistoonkin,
josta varsinkin kolme rykmenttiä oli valmiina yhtymään meihin.
Chicago[1] oli aina ollut työn ja pääoman välisten taisteluitten
myrskykeskusta, katutaistelujen ja murhien kaupunki, luokkatietoisine
kapitalisti- ja työväenjärjestöineen. Siellä ennenaikaan yksin
kansakoulunopettajattarillakin oli oma ammattiyhdistyksensä,
ruukinkantajain ja tiilenlatojain ammattiyhdistysten veljesjärjestönä
American Federation of Labor-liitossa. Ja Chicagosta tuli ennen aikojaan
puhjenneen ensimmäisen kapinan myrskykeskus.
[1] Chicago oli yhdeksännentoista vuosisadan teollisuushelvetti. Meille
on säilynyt eräs omituinen juttu John Burns nimisestä kuuluisaksi
tulleesta englantilaisesta työväenjohtajasta, joka jonkun aikaa
kuului Englannin ministeristöönkin. Kun hän oli matkalla
Yhdysvalloissa, kysyi häneltä Chicagossa eräs sanomalehtimies, mitä
hän pitää tästä kaupungista. »Chicago», hän vastasi, »on pienoiskuva
helvetistä». Vähän aikaa myöhemmin, kun hän oli lähdössä
paluumatkalle, haastatteli häntä eräs toinen sanomalehtimies ja
kysyi, oliko hän muuttanut mielipiteensä Chicagosta. »Olenpa
niinkin», hän sanoi. »Nykyisen mielipiteeni mukaan helvetti on
varmaan pienoiskuva Chicagosta.»
Rautakorko yllytti kamppailuun. Koko väestöä, suositut työväenkastit
siihen luettuina, kohdeltiin hävyttömästi. Lupauksia ja sitoumuksia
rikottiin, ja pienimmistäkin rikkomuksista tuomittiin ankaroihin
rangaistuksiin. Kadotuksen kansa herätettiin horrostilastaan
kiusaamalla. Rautakorko aikoi panna pedon kiljumaan. Ja tästä kaikesta
huolimatta Rautakorko näytti olevan täydellisesti välinpitämätön
kaikista varokeinoista Chicagossa. Järjestyskuria höllennettiin niissä
palkkasoturijoukoissa, jotka jäivät Chicagoon, minkä lisäksi monta
rykmenttiä lähetettiin sieltä muihin osiin maata.
Pitkää aikaa ei tarvittu tämän ohjelman suorittamiseen -- ainoastaan
moniaita viikkoja. Me kumoukselliset saimme näitä uutisia epämääräisinä
huhuina, joita riittävän varmuuden puutteessa oli mahdoton tarkalleen
ymmärtää. Me arvelimme, että se oli ilman ennakkovalmistuksia puhjennut
kumouksen liekki, joka vaatisi meidän puoleltamme perinpohjaista
tukahduttamista. Me emme voineet aavistaakaan, että se oli harkiten
valmistettu -- ja niin salaperäisesti sitä oli valmistettu Rautakoron
sisäisimmissä piireissä, ettemme olleet saaneet siitä mitään vihiä.
Vastakapina oli taitavasti suunniteltu ja pantu erinomaisen hyvin
toimeen. Olin New Yorkissa, kun sain käskyn heti lähteä Chicagoon. Mies,
joka antoi minulle tämän käskyn, oli oligarkki, sen saatoin kuulla hänen
puheestaan, vaikka en tietänytkään hänen nimeään enkä nähnyt hänen
kasvojaan. Hänen minulle antamansa ohjeet olivat siksi selviä, että
niistä ei voinut erehtyä. Selvästi saattoi lukea rivien välistä, että
meidän salaliittomme oli saatu ilmi ja että vihollinen vuorostaan oli
kaivanut maan meidän jalkaimme alta. Ruutipanos oli valmiina
räjähdytettävaksi, ja lukemattomat Rautakoron asiamiehet, minä niihin
luettuina, olivat jo perillä tai par'aikaa saapuivat sytyttämään ruutia.
Minä imartelen itseäni sillä, että voin hillitä mieleni tuon oligarkin
terävän silmän tarkastuksen alaisena ollessani, mutta sydämeni sykki
rajusti. Minun teki mieleni kiljaisten hypähtää kiinni hänen kurkkuunsa
paljain käsin, ennenkuin hän oli ennättänyt antaa minulle kaikki ohjeet.
Päästyäni hänen näkyvistään mietin, miten paljon minulla on aikaa
jäljellä. Minun oli otettava tarkka vaari minuuteista, jos mieli tavata
joku meikäläisten paikallisjohtaja ennen junan lähtöä. Varoen, ettei
kukaan seuraisi jälkiäni, lähdin rientämään Emergency Hospitalia kohti.
Onni suosi minua, ja oitis sain pääsyn toveri Galvinin, laitoksen
ylilääkärin, luo. Aloin kiireessä ladella hänelle tietojani, mutta hän
keskeytti minut.
»Minä tiedän sen jo», hän sanoi tyynesti, vaikkakin hänen
irlantilaissilmänsä hehkuivat. »Minä tiesin, mitä varten te tulette.
Sain siitä tiedon viisitoista minuuttia sitten ja olen jo ryhtynyt
tarpeellisiin toimenpiteisiin. Täällä tullaan tekemään kaikki rauhan
ylläpitämiseksi. Chicago täytyy uhrata, mutta ainoastaan Chicago.»
»Oletteko koettanut saada sanaa Chicagoon?» minä kysyin. Hän pudisti
päätään. »Sähköyhteyttä ei ole olemassa. Chicago on suljettu muun
maailman yhteydestä. Siellä tulee olemaan helvetti.»
Hän pysähtyi hetkeksi, ja minä näin hänen valkoisten käsiensä puristuvan
nyrkiksi. Sitten hän huudahti:
»Jumal'avita! Toivoisinpa nyt olevani sinne menossa!»
»On mahdollisuus vielä ehkäistä se», sanoin, »jollei mitään tapahdu
junalle ja minä saavun ajoissa perille. Tai jos joku toinen
salapoliisilaitoksen palveluksessa olevista tovereista, joka tietää
tämän salaisuuden, pääsee perille ajoissa.»
»Tällä kertaa teidät, leirin sisäpuolella olijat, tavattiin
torkkumasta», sanoi hän.
Minä nyökäytin nöyrästi päätäni.
»Se oli hyvin salaista», vastasin. »Ainoastaan sisimmäisten piirien
päälliköt ovat voineet siitä tietää ennen tätä päivää. Jospa Ernest
olisi täällä. Mutta ehkäpä hän onkin jo Chicagossa, ja silloin ovat
asiat hyvin.»
Tohtori Galvin pudisti päätään. »Viimeinen uutinen, minkä hänestä
kuulin, kertoi hänet lähetetyn New Haveniin tai Bostoniin. Tämä
vihollisen käskettävänä oleminen saattaa haitata häntä jonkun verran,
mutta parempi sekin kuin piilosopessa makaileminen.»
Minä nousin mennäkseni, ja Galvin pusersi minun kättäni.
»Säilyttäkää rohkeutenne», kuuluivat hänen hyvästiksi lausumansa sanat.
»Mitä siitä, jos tämä ensimmäinen kapina tukahdutetaan! Tulee toinen, ja
silloin me jo olemme viisaampia. Hyvästi ja onnea matkalle. En tiedä,
näenkö teitä enää koskaan. Siellä tulee olemaan helvetti. Mutta minä
antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin olla siellä mukana.»
Twentieth Century[1] lähti New Yorkista kello kuusi illalla, ollen sen
määrä saapua Chicagoon seuraavana aamuna kello seitsemän. Mutta se ei
liikkunut varsinaisella vauhdillaan tänä yönä. Me kuljimme erään toisen
junan perässä. Matkustajain joukossa siinä Pullmanissa, missä minulla
oli paikkani, oli toveri Hartman, joka kuten minäkin oli Rautakoron
palveluksessa. Hän se kertoi minulle tuosta junasta, joka kulki meidän
edellämme. Se oli täydellisesti meidän junamme kaltainen, paitsi että
siinä ei ollut yhtään matkustajaa. Tarkoitus oli, että tämä tyhjä juna
joutuisi uhriksi, jos yritettäisiin räjähdyttää ilmaan meidän junaamme.
Muuten junassa oli ainoastaan muutamia matkustajia -- meidän
vaunussammekaan ei enempää kuin kymmenkunta.
[1] Tämä oli maailman nopein, erittäin kuuluisa juna siihen aikaan.
(Twentieth Century = Kahdeskymmenes vuosisata.)
»Matkassa on varmaankin mahtavia miehiä», päätteli Hartman. »Minä
huomasin yksityisen vaunun jälkipäässä.»
Yö oli jo ennättänyt, kun ensi kertaa vaihdoimme veturia, ja minä
laskeuduin asemasillalle kävelemään, raitista ilmaa hengittämään sekä
tähystelemään, olisiko jotakin merkillistä nähtävissä. Yksityisvaunun
ikkunoitten läpi näin vilaukselta kolme miestä, jotka tunsin. Hartman
oli oikeassa. Yksi miehistä oli kenraali Altendorff; ja toiset kaksi
olivat Mason ja Vanderbold, oligarkian sisimmän piirin
salapoliisilaitoksen huomattavimmat miehet.
Oli hiljainen kuutamoyö, mutta minä kääntelehdin levottomana vuoteellani
voimatta nukkua. Viiden aikana aamulla pukeuduin ja nousin vuoteelta.
Kysyin pukuhuoneessa palvelevalta neidiltä, miten paljon juna oli
myöhästynyt, ja hän sanoi sen myöhästyneen kaksi tuntia. Hän oli
mulatti-nainen, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat väsyneen
näköiset ja että hänen silmissään kuvastui pelko.
»Mikä vaivaa?» kysyin.
»Ei mikään, neiti. Arvelen nukkuneeni huonosti», kuului hänen
vastauksensa.
Minä katsoin häntä tarkaten ja tein samalla meikäläisten kesken tunnetun
merkin. Hän vastasi, ja minä pääsin varmuuteen hänestä.
»Jotakin kauheata tulee tapahtumaan Chicagossa», sanoi hän. »Tuossa on
tuo vale-juna meidän edellämme. Se ja sotilasjunat ovat myöhästyttäneet
meitä.»
»Sotilasjunatko?»
Hän nyökäytti päätään. »Rautatiet ovat niitä tulvillaan. Me olemme
sivuuttaneet niitä koko yön, ja ne ovat kaikki matkalla Chicagoa kohti.
Ja se, että niitä kuljetetaan suorimpia linjoja pitkin, merkitsee, että
jotakin on tekeillä. Minun sulhaseni on Chicagossa», lisäsi hän
puolustellen. »Hän kuuluu meikäläisiin ja on palkkasoturiston jäsen.
Hänen kohtalonsa tekee minut levottomaksi.»
Tyttö parka. Hänen sulhasensa kuului yhteen niistä kolmesta uskottomasta
rykmentistä, jotka tekivät kapinan.
Hartman ja minä söimme aamiaisen ruokailuvaunussa. Taivas oli pilvessä,
ja juna syöksyi kuin ukkosennuoli läpi aamuhämärän. Yksin ne
neekeritkin, jotka palvelivat meitä ruokaillessa, tiesivät, että jotakin
kamalaa oli tulossa. Kaamea painostus oli vallannut heidät; heidän
luontainen huolettomuutensa oli kadonnut olemattomiin; he olivat
hajamielisiä ja epäröiviä liikkeissään ja kuiskailivat synkän näköisinä
toisilleen keittiön vieressä olevan vaunun kaukaisimmassa sopessa.
Hartman oli toivoton asemasta.
»Mitä voimme tehdä?» hän kysäisi jo kahdennenkymmenennen kerran
olkapäitään kohottaen.
Hän osoitti ikkunasta ulos. »Katsokaa, kaikki on valmiina. Saamme olla
varmat siitä, että ne tullaan sijoittamaan näin kolmen-, neljänkymmenen
mailin päähän kaupungista kaikilla rautateillä.»
Hän tarkoitti sivuraiteilla seisovia sotilasjunia. Sotamiehet
valmistivat aamiaistaan nuotioilla, joita olivat virittäneet radan
varrelle, ja katselivat uteliaasti meitä, kun me kiidimme sivuitse
hiljentämättä vauhtia.
Oli hiljaista meidän saapuessamme Chicagoon. Silminnähtävästi mitään ei
vielä ollut tapahtunut. Etukaupungeissa tulivat aamulehdet junaan.
Niissä ei ollut mitään, ja silti paljon niille, jotka olivat tottuneet
lukemaan rivien välistä. Rautakoron taitava käsi oli selvästi nähtävänä
jokaisella palstalla. Peitetyin viittauksin osoitettiin oligarkian
haarniskan heikkoja paikkoja. Tietenkään siinä ei sanottu mitään
täsmällistä. Tarkoitus oli, että lukija itse huomaisi nämä heikot
paikat. Asia oli mainiosti järjestetty. Sisältämiinsä tarinoihin katsoen
nämä lokakuun 27 p:n aamulehdet olivat mestariteoksia.
Paikkakunnan uutisia ei ollut ensinkään. Se sellaisenaan oli erinomainen
keksintö. Se verhosi Chicagon salaperäisyyden huntuun, saattaen
jokapäiväisen chicagolaisen lukijan siihen käsitykseen, että oligarkia
ei uskaltanut julkaista paikkakunnan uutisia. Tietenkin kerrottiin,
miten kaikkialla maassa oli ilmennyt niskoittelua ja kuinka niitten
johdosta ryhdyttäisiin rankaisutoimenpiteisiin. Kerrottiin lukuisista
langattomista sähkösanoma-asemista, joita oli räjähdytetty ilmaan, sekä
luvattiin palkintoja tuhotöiden toimeenpanijain kiinniottajille.
Tietenkään mitään sellaista ei ollut tapahtunut. Monta muuta samanlaista
tuhotyötä, jotka olivat jonkinlaisessa yhteydessä kumouksellisten
suunnitelman kanssa, esitettiin näissä sanomalehdissä. Tarkoitus oli
saada Chicagon toverit uskomaan, että yleinen kapina oli nyt alkamassa
ja että nämä ennenaikaiset toimenpiteet merkitsevät, että toimeen on
ryhdyttävä vitkastelematta. Sen, joka ei tuntenut asian todellista
laitaa, oli mahdoton tulla muuhun kuin sellaiseen käsitykseen, että koko
maa oli kypsä kapinaan, joka oli jo alkanut riehua.
Kerrottiin niinikään, että Kalifornian palkkasoturijoukkojen
uskottomuudesta oli tullut niin vakava kysymys, että puolikymmentä
rykmenttiä oli jo hajoitettu ja niiden jäsenet perheineen karkoitettu
omista kaupunginosistaan työväenkaupunkeihin. Ja kuitenkin asian
todellinen laita oli sellainen, että Kalifornian palkkasoturit olivat
herrojensa uskollisinta väkeä! Mutta mitäpä siitä olisi tiedetty
Chicagossa, joka oli suljettu kaiken muun maailman yhteydestä? Ja sitten
oli muka saapunut sähkösanoma, joka kertoi, että New Yorkin väestö oli
alkanut nousta kapinaan, päättyen sillä huomautuksella (tarkoitettu
tuntumaan valheelta), että sotajoukot ovat aseman herroina.
Ja samoinkuin oligarkit olivat menetelleet aamulehtien suhteen, samoin
he järjestivät lukemattomat muut asiat. Me saimme niistä jäljestäpäin
tiedon, niinkuin esim. siitä, miten he olivat vartavasten iltayöstä
lähetelleet salaisia sähkösanomia siinä nimenomaisessa tarkoituksessa,
että ne joutuisivat kumouksellisten käsiin.
»Eipä taida Rautakorko tarvita meidän palvelustamme», sanoi Hartman
laskiessaan kädestään sanomalehden, jota oli lukenut, kun juna saapui
keskusasemalle. »He kuluttivat suotta syyttä aikaansa lähettäessään
meidät tänne. Heidän suunnitelmansa ovat silminnähtävästi onnistuneet
paljon paremmin kuin he ovat toivoneetkaan. Helvetti saattaa pursua
esille minä hetkenä hyvänsä.»
Hän kääntyi ja loi katseensa pitkin junaa, kun me laskeuduimme
asemasillalle.
»Sitä minä juuri arvelinkin», hän mutisi. »Ne jättivät pois matkasta
tuon yksityisvaunun oitis, kun sanomalehdet saapuivat.»
Hartman oli toivottomuuteen asti masentunut. Minä yritin lohduttaa
häntä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan selityksiäni ja alkoi
yht'äkkiä puhua nopeasti ja hiljaa meidän kulkiessamme aseman läpi.
Ensiksi minä en ymmärtänyt hänen sanojensa tarkoitusta.
»Minulta on puuttunut varmuus», hän sanoi, »enkä minä ole puhunut siitä
kenellekään. Olen työskennellyt viikkokausia päästäkseni selville, mutta
varmuutta en ole saanut. Varokaa Knowltonia. Minä epäilen häntä. Hän
tuntee useiden meidän piilopaikkojemme salaisuudet. Hänellä on kädessään
satojen meikäläisten henki, ja minä luulen, että hän on petturi. Minulla
ei tosin ole tälle luulolleni mitään sitovia todistuksia. Mutta minusta
tuntuu, että huomasin hänessä muutoksen joku aika sitten. On olemassa
vaara, että hän on myynyt meidät tai aikoo myydä. Minä olen melkein
varma siitä. Minä en hiiskuisi sanaakaan kenellekään tästä epäluulosta,
jollei minusta tuntuisi, etten pääse Chicagosta elävänä. Pitäkää
silmällä Knowltonia. Pankaa hänet satimeen. Ottakaa selko. Minä en tiedä
sen enempää. Se on vain mielijohde, jonka totuuden perille minun ei ole
onnistunut päästä.» Me olimme juuri astumassa katukäytävälle.
»Muistakaa», Hartman lopetti totisena. »Pitäkää silmällä Knowltonia.»
Ja Hartman oli oikeassa. Ennenkuin kuukausi oli umpeen kulunut, Knowlton
maksoi petturuutensa hengellään. Milwaukeen toverit panivat toimeen
hänen kuolemantuomionsa.
Kaduilla oli hiljaista -- liian hiljaista. Chicago nukkui kuoleman unta.
Ei mitään melua eikä liikenteen synnyttämää jyrinää. Ei edes
vuokra-ajureita näkynyt kaduilla. Katuraitioteillä ja ilmaradoilla
liikenne oli pysähdyksissä. Ainoastaan tilapäisesti näkyi katukäytävillä
yksinäisiä jalkamiehiä, mutta nämä jalkamiehet eivät seisoskelleet. He
riensivät kukin omalle suunnalleen kiiruhtaen ja niinkuin ne, jotka ovat
tietoisia matkansa päämäärästä. Mutta kuitenkin kuvastui heidän
liikkeissään kummallinen epävarmuus, aivan kuin he olisivat pelänneet
rakennusten kaatuvan päällensä tai katukäytävän vaipuvan jalkainsa alta
tai räjähtävän ilmaan. Kuitenkin oli liikkeellä muutamia katupoikia,
silmissä aavistus ihmeellisistä ja huumaavista tapahtumista, jotka
tekivät tuloaan.
Jostakin kaukaa etelästäpäin kuului räjähdys. Siinä kaikki. Sitten tuli
taas hiljaisuus, vaikka katupojat olivat hätkähtäneet ja kuuntelivat
kuin nuoret vuorikauriit. Rakennusten portit ja myymälöiden ovet ja
ikkunat oli suljettu. Mutta poliiseja oli runsaasti näkyvissä, ja
silloin tällöin mennä pyyhkäisi sotilasautomobiili nopeasti sivuitse.
Me tulimme Hartmanin kanssa siihen käsitykseen, että meidän on
tarpeetonta ilmoittautua paikallisille salapoliisipäälliköille. Meidän
laiminlyömisemme annettaisiin anteeksi seuraavien tapahtumain valossa,
sen me käsitimme. Niinpä me suuntasimme kulkumme Etelä-Chicagon suurta
työväenkaupunkia kohti toivossa päästä joittenkin toverien kanssa
yhteyteen. Liian myöhään! Me tiesimme sen, mutta emmehän me voineet
jäädä noille kolkoille äänettömille kaduille toimettomina
kuljeskelemaan. Missä oli Ernest? Koetin turhaan ratkaista sitä
kysymystä. Mitä tapahtui työväenkastien ja palkkasoturiston asumissa
kaupunginosissa? Linnoituksissa?
Ikäänkuin vastaukseksi kuului kumea ääni, jota etäisyys himmensi, ja
sitten säännöllisiä laukauksia.
»Se kuuluu linnoituksista», sanoi Hartman. »Jumala armahtakoon noita
kolmea rykmenttiä!»
Eräässä kadunkulmassa me huomasimme teurastushuoneiden puolella
jättiläismäisen savupatsaan. Seuraavasta kulmauksesta saattoi nähdä
useita samanlaisia patsaita kohoavan West Siden puolella. Palkkasoturien
kaupungin yläpuolella me näimme suuren irrallaan ajelehtivan
sotailmapallon, joka räjähti melkein samassa tuokiossa, kun me
huomasimme sen, ja putosi palavana hylkynä maata kohti. Oli mahdoton
saada selkoa tuosta ilmaonnettomuudesta. Me emme voineet päättää, oliko
tuossa ilmapallossa miehistönä tovereita vaiko vihollisia. Samassa
kuulimme epämääräisen äänen, joka muistutti kaukana kiehuvan
jättiläismäisen kattilan porinaa, ja Hartman sanoi sen tulevan
kuularuiskuista ja automaattisista kivääreistä.
Ja yhä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei mitään tapahtunut sillä
puolella kaupunkia, missä me olimme. Poliiseja ja automobiililla ajavia
sotilasvartiostoja liikkui meidän sivuitsemme, sekä kerran puolikymmentä
paloruiskua, joita varmaankin tuotiin joltakin tulipalopaikalta. Eräässä
automobiilissa istuva upseeri kysyi jotakin palosotilailta, joiden me
kuulimme huutavan vastaukseksi: »Ei ole vettä! Ne ovat räjähdyttäneet
vesijohdot rikki!»
»Me olemme särkeneet vesijohdot», huudahti Hartman minulle innoissaan.
»Kun me voimme saada aikaan tällaista keskensyntyneessä, eristetyssä,
hyödyttömässä yrityksessä, mitä voimmekaan silloin tehdä, kun on kysymys
kypsyneestä, kautta koko maan valmistetusta kumouksesta?»
Automobiili, missä istui se upseeri, joka oli puhutellut palosotilasta,
jatkoi matkaansa. Yht'äkkiä kuului korviahuumaava jysähdys. Vaunu
ihmisineen päivineen lennähti ilmaan ja vaipui maahan haudaten alleen
ruhjoutuneet ruumiit.
Hartman oli mielissään. »Hyvin tehty! Hyvin tehty!» toisti hän useat
kerrat kuiskaten. »Köyhälistö saa tänään opetuksen, mutta se antaa
myöskin omasta puolestaan.»
Poliiseja juoksi paikalle. Toinenkin sotilasautomobiili oli pysähtynyt.
Minä puolestani olin tyrmistynyt. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä.
Miten se oli tapahtunut? Minä en tietänyt, vaikka olin suoraan siihen
katsonut. Ja niin olin hätääntynyt, etten edes huomannut, että poliisi
oli pidättänyt meidät. Minä näin yht'äkkiä, että poliisi oli
ampumaisillaan Hartmania. Mutta Hartman pysyi tyynenä ja lausui
asianmukaiset tunnussanat. Minä näin ojennetun revolverin liikahtavan,
vaipuvan alas ja kuulin poliisin äkäisen murinan. Hän kiroili äkeissään
koko salapoliisilaitosta. Aina ne ovat tiellä, hän vakuutteli samaan
aikaan kuin Hartman puheli hänelle ja asianmukaisella salapoliisin
pöyhkeydellä moitiskeli poliisien kömpelyyttä.
Seuraavassa tuokiossa minä jo tiesin, miten se oli tapahtunut.
Onnettomuuspaikalle oli kokoontunut joukko väkeä, ja kaksi miestä
par'aikaa nosti maasta haavoittunutta upseeria kantaakseen hänet toiseen
automobiiliin. Heidät kaikki valtasi pakokauhu ja he hajaantuivat
kaikille suunnille, juosten hurjassa paossa ja jättäen upseerin, jonka
pudottivat kadulle. Kiroileva poliisi minun vierelläni myöskin juoksi ja
Hartman ja minä juoksimme, emme tietäneet miksi, saman sokean pelon
ajamina.
Todellisuudessa ei mitään tapahtunut, mutta sitä selitettiin jos
mitenkin. Pakoon juosseet miehet palasivat kuin lampaat, silmät koko
ajan tähdättyinä moni-ikkunaisiin, korkeihin rakennuksiin, joiden
vuorenseinämiä muistuttavat muurit sulkivat väliinsä kadun, joka
muistutti vuorijoen syvää kalliouurteista uomaa. Jostakin noista
lukemattomista ikkunoista tuo pommi oli heitetty, mutta mistä? Toista
pommia ei tullut, mutta se saattoi vielä pudota.
Me katselimme miettiväisinä ikkunoihin. Minkä takana hyvänsä niistä
saattoi piillä kuolema. Jokainen ikkuna oli mahdollisesti väijytys. Tämä
oli sodankäyntiä uudenaikaisessa rämeessä, suurkaupungissa. Jokainen
katu oli vuorijoen rotko, jokainen rakennus vuori. Me emme olleet
päässeet itse asiassa kovinkaan kauaksi luolaihmisistä, noista
ohikiitävistä sota-automobiileista huolimatta.
Kääntyessämme eräästä kadunkulmauksesta näimme naisen viruvan
verilätäkössä katukäytävällä. Hartman kumartui häntä tutkimaan. Minuun
vaikutti näky lamauttavasti. Minä näin monta hengetöntä ruumista sinä
päivänä, mutta koko verilöyly ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin
tämä yksinäinen ruumis, joka kaikkien hylkäämänä virui katukäytävällä.
»Ammuttu rintaan», kuului Hartmanin selitys. Puristettuna kainaloon,
aivan kuin sylilapsi, hänellä oli tukku painettuja papereita. Vielä
kuolemassakin hän näytti vastahakoiselta luopumaan siitä, mikä oli
tuottanut hänelle kuoleman; sillä kun Hartmanin onnistui irroittaa
paperikimppu kuolleen naisen kainalosta, huomasimme sen sisältävän
vallankumouksellisia julistuksia.
»Toveri», sanoin.
Mutta Hartman vain kirosi Rautakorkoa, ja me jatkoimme matkaamme. Usein
meidät pysäytti poliisi tai sotilaspatrulli, mutta aina meidän onnistui
tunnussanojemme avulla päästä pälkäästä. Pommeja ei enää heitetty
ikkunoista, viimeiset kävelijät näyttivät hävinneen kaduilta, ja meidän
lähimmässä ympäristössämme hiljaisuus tuli yhä syvemmäksi. Mutta
etäämmältä kuului yhä vielä tuo jättiläiskattilan porinaa muistuttava
ääni, kaikilta tahoilta kuului räjähdyksiä, joiden ääntä etäisyys
vaimensi, ja savupatsaat kohosivat taivasta kohti turmiota ennustaen.