Kiljuva kadotuksen peto.
Sen pitkän ajan kuluessa, minkä me vietimme piilopaikassamme, olimme
läheisessä yhteydessä ulkomaailman tapahtumain kanssa, ja oligarkian
varustuksista me saimme tarkat tiedot sitä mukaa kuin niitä tehtiin.
Tästä murrosajan sekamelskasta alkoivat uudet laitokset kehittyä
määrättyihin muotoihin ja täydellistyä. Oligarkkien on onnistunut
rakentaa hallituskoneisto, yhtä laaja kuin kierokin, joka vastasi
tarkoitustaan -- ja tämä kaikki meidän ponnistuksistamme huolimatta.
Se tuli yllätyksenä monelle kumoukselliselle. He eivät olleet pitäneet
sitä mahdollisena. Mutta siitä huolimatta työ maassa sujui niinkuin
ennenkin. Miehet raatoivat pelloilla ja kaivoksissa -- he olivat pakosta
orjia. Mitä tulee tärkeimpiin teollisuusaloihin, oli kaikkialla
huomattavissa kukoistusta. Mahtavien työväenkastien jäsenet olivat
tyytyväisiä ja työskentelivät mielihyvällä. Ensikerran eläessään he
nauttivat teollista rauhaa. Heitä ei ollut enää huolestuttamassa
pakollinen joutilaisuus, lakot, työnsulut tai yhdistysmerkit. He
elelivät mukavissa asunnoissa omissa ihanissa kaupungeissaan -- ihanissa
verrattuina niihin köyhälistönkaupunginosiin, joissa he olivat ennen
asuneet. Heillä oli parempaa ruokaa syötävänään, lyhyemmät työpäivät,
enemmän juhlapäiviä sekä enemmän huveja ja nautintoja. Ja
vähempiosaisista veljistään ja sisaristaan, onnettomista raatajista,
poloisesta kadotuksen kansasta, he eivät välittäneet mitään. Itsekkyyden
aikakausi oli alkamassa. Mutta näin ei asianlaita sentään ollut
kokonaisuudessaan. Työväenkasteissa oli paljon meidän miehiämme, jotka
näkivät vatsan tarpeita kauemmaksi, näkivät vapauden ja veljeyden ihanan
kuvan.
Toinen laitos, joka oli ennättänyt jo muodostua ja teki mainiosti
tehtävänsä, oli palkkasoturit. Tämä sotaväki oli muodostunut entisestä
vakinaisesta armeijasta, käsittäen jo tätä nykyä miljoonan sotilasta,
lukuunottamatta siirtomaajoukkoja. Palkkasoturit muodostivat erikoisen
rodun. He asuivat omissa kaupungeissaan, joissa heillä oli täydellinen
itsehallinto ja moninaisia etuoikeuksia. He kuluttivat suuren osan
tuosta kiusallisesta ylituotannosta. He vähitellen eristyivät kokonaan
muusta kansasta, vieläpä heille alkoi muodostua oma luokkamoraali ja
-tietoisuus. Ja yhtäkaikki meillä on tuhansia liittolaisia heidän
keskuudessaan.[1]
[1] Palkkasoturit näyttelivät sangen huomattavaa osaa Rautakoron
viimeisinä aikoina. He muodostivat voiman tasapainon työväenkastien
ja oligarkkien välisissä taisteluissa, asettuen milloin millekin
puolelle, riippuen salaliitoista ja vehkeistä.
Itse oligarkit olivat joutuneet merkilliseen ja odottamattomaan
kehitysvaiheeseen. He ottivat käytäntöön luokkakurin. Jokaiselle
jäsenelle annettiin määrätty osa suoritettavaksi yhteisestä työstä, ja
se oli pakosta suoritettava. Joutilaista rikkaista nuorukaisista tuli
siten loppu. Heidän voimiaan käytettiin oligarkian vahvistamiseksi. He
palvelivat sotajoukkojen johtajina sekä teollisuuden yli- ja
alipäällikköinä. He kunnostautuivat teollisuutta palvelevien tieteitten
aloilla, ja useista tuli mainioita insinöörejä. Heille tarjosivat
lukemattomia paikkoja monimutkainen hallituskoneisto ja siirtomaat sekä
maan lukuisat salapoliisitoimistot. Heidät niin sanoakseni otti
oppipojikseen koulu, taide, kirkko, tiede ja kirjallisuus; ja kaikilla
näillä aloilla he suorittivat sen tärkeän työn, jonka tarkoituksena oli
yleisen ajatussuunnan kääntäminen oligarkialle suosiolliseksi.
Heille opetettiin, ja myöhemmin he opettivat toisille, että se, mitä he
tekivät, oli oikeata. Heissä alettiin kehittää ylimysmielistä katsomusta
aikaisimmasta lapsuudesta lähtien, ja se juurtui vihdoin koko heidän
olemukseensa. He tunsivat olevansa villien eläinten kesyttäjiä, petojen
hallitsijoita. Heidän jalkainsa alta kuului lakkaamatta kapinan jylinää.
Väkivaltainen kuolema liikkui alituisesti heidän keskuudessaan; pommeja,
puukkoja ja kuulia pidettiin sen kiljuvan petoeläimen torahampaina, joka
täytyi lannistaa, jos mieli pelastaa ihmiskunta perikadosta. He olivat
ihmiskunnan vapahtajia, ja he pitivät itseään sankarillisina ja
uhrautuvaisina korkeimman hyvän harrastajina.
He luokkana uskoivat, että heitä yksin oli sivistyksen kiittäminen
olemassaolostaan. He olivat vakuutettuja siitä, että jos he milloin
heikontuisivat, niin nielaisisi tuo suuri peto heidät sekä kaiken
kauneuden, iloisuuden ja hyvän avaraan, limaiseen kitaansa. Ilman heitä
kaikesta järjestyksestä tulisi loppu, ja ihmiskunta vaipuisi uudestaan
siihen alkuperäiseen tilaan, mistä se oli niin tuskallisen kehityksen
kautta noussut. Lapsille teroitettiin mieleen tätä yleisen sekasorron
mahdollisuutta siitä lähtien kuin he suinkin alkoivat asioita ymmärtää,
ja samanlaista kasvatustapaa käytettiin useissa sukupolvissa peräkkäin.
Anarkia oli se peto, jota vastaan oli taisteltava, ja se taistelu oli
ylimysten korkein velvollisuus. Sanalla sanottuna, he yksinänsä,
väsymättömillä ponnistuksillaan ja uhrauksillaan, olivat heikon
ihmiskunnan turvana tuota petoa vastaan; ja he uskoivat sen, vahvasti
uskoivatkin.
Minun on mahdotonta panna liian suurta painoa tälle oligarkkien luokan
oikeudentunnolle. Siihen juuri on perustunut Rautakoron voima, vaikka
monet meikäläiset liian vitkallisesti sen käsittivät. Useimmat heistä
ovat otaksuneet sen voiman riippuvan palkkio- ja
rangaistusjärjestelmästä. Se on erehdys. Taivas ja helvetti saattavat
olla hartauden päätekijöitä sokean intoilijan uskonnossa; mutta suurin
osa uskovaisista käsittää taivaalla ja helvetillä oikeata ja väärää.
Oikeuden rakkaus, oikeuden halu, lyhyesti sanottuna oikeuteen perustuva
elämäntapa on kaikkien uskontojen tärkein tekijä. Ja samoin oli laita
oligarkian. Vankilat, karkoitukset ja arvonalennukset, kunnianosoitukset
ja palatsit ja ihmekaupungit ovat kaikki satunnaisia ilmiöitä, jotka
eivät välttämättömästi johdu itse pääasiasta. Oligarkkeja kannustava
voima piilee siinä uskossa, että he tekevät oikein. Asia on niin
ymmärrettävä, että Rautakoron voima tänä päivänä perustuu siihen, että
sillä on luja käsitys oman asiansa oikeudesta.[1]
[1] Kapitalismin siveellisestä löyhyydestä ja hataruudesta oligarkit
sukelsivat esille uusine siveysoppeineen, jotka olivat yhtenäisiä ja
harkittuja, teräviä ja järkkymättömiä kuin teräs, siinä määrin
nurinkurisia ja epätieteellisiä sekä samalla kertaa niin valtaavia,
että sellaisia ei ole millään sortajaluokalla koskaan ollut.
Oligarkit uskoivat siveysoppiinsa siitä huolimatta, että maapallon
historian tutkimus ja kehitys julisti sen valheeksi. Ja tällä
uskollaan he saattoivat kolmen vuosisadan ajaksi pysäyttää
inhimillisen kehityskulun väkevän virran.
Ja toiselta puolen kumouksen voimalla on niinikään ollut tyyssijansa
oikeudellisuudessa näiden kamaloiden kahdenkymmenen vuoden aikana.
Millään muulla tavalla ei voida selittää meidän uhrauksiamme ja
marttyyrejamme. Ei minkään muun tähden Rudolf Mendenhall uhrannut
henkeänsä aatteelle ja laulanut hurjaa joutsenlauluaan elämänsä
viimeisenä iltana. Ei minkään muun tähden kuollut Hurtbert
kidutuslavalla, kieltäytyen viimeiseen asti ilmiantamasta tovereitaan.
Ei minkään muun tähden Anna Roylston ole kieltäytynyt siunatusta
äitiydestä. Ei minkään muun tähden John Carlson ole ollut niin
uskollisesti ja ilman mitään palkkiota Glen Ellenin piilopirtin
hoitajana. Olkoonpa nuori tai vanha, mies tai nainen, ylhäinen tai
alhainen, nero tai pölkkypää, kumoustovereiden keskuudessa kaikkia
kannustaa valtava oikeuden harrastus.
Mutta olen poikennut kertomuksestani. Ernest ja minä ymmärsimme hyvin jo
ennen piilopirtiltä lähtöämme, miten Rautakoron mahti tulisi
kehittymään. Työväenkastit, palkkasoturit sekä kaikenlaiset salaiset
asiamiehet ja poliisit olivat oligarkian uskollisia palvelijoita. Ja
ylimalkaan katsottuna he voivat nyt paremmin kuin ennen, lukuunottamatta
sitä, että he olivat menettäneet entisen vapautensa. Toisella puolen
rahvaan suuri, avuton joukko, kuihtunut kansa, aseeton joukko,
kadotuksen kansa vaipui eläimelliseen tylsyyteen, tyytyen kurjuuteensa.
Aina, milloin joku voimakas proletaari nousi rahvaan keskuudesta,
pitivät oligarkit huolta siitä, että hänet kohotettiin parempiin
olosuhteisiin, tavallisesti siten, että hänestä tehtiin työväenkastien
jäsen tai hänet otettiin palkkasoturien jäsenyyteen. Siten
tyytymättömyys tukahdutettiin jo melkein ennenkuin se ennätti
näyttäytyäkään, ja proletariaatti menetti luonnolliset johtajansa.
Kadotuksen kansan tila oli surkuteltava. Kansakoululaitos, ainakin mitä
heihin tulee, oli lakannut olemasta. He asuivat eläinten lailla
äärettömän siivottomissa työväenkaupunginosissa, mädäten kurjuudessa ja
alennustilassaan. Kaikki heidän entiset oikeutensa oli viety heiltä. He
olivat työorjia. Heillä ei ollut valitsemisen oikeutta työhön nähden.
Samoin oli heiltä riistetty oikeus siirtyä paikasta toiseen tai kantaa
aseita tahi pitää niitä hallussaan. He eivät olleet maaorjia kuten
farmarit. He olivat koneorjia ja työorjia. Kun heitä milloin tarvittiin
tavallista kipeämmin ja suurempi määrä, kuten valtateiden, ilmaratojen,
kanavien, tunnelien, maanalaisten rautateiden ja linnoitusten
rakentamiseen, kutsuttiin työväenkaupungeista pakkomääräyksellä kymmeniä
tuhansia kysymyksessäoleville työpaikoille. Suuret armeijat sellaista
väkeä rakentavat par'aikaa Ardisin kaupunkia, asuen kurjissa
kasarmeissa, joissa säädyllisyyden tilalla vallitsee tylsä raakuus.
Totta on, että juuri noissa työväen kaupungeissa asustaa se kiljuva
peto, jota oligarkit niin kauheasti pelkäävät -- mutta hirviö on heidän
itsensä luoma.
Ja juuri äskettäin on annettu julistus suurien työläisjoukkojen
kokoamisesta Asgard-nimisen uuden ihmekaupungin rakentamista varten,
kaupungin, joka tulee täydellisesti voittamaan Ardisin, kun se
valmistuu.[1] Me vallankumouksen lapset tulemme jatkamaan tuota
suurenmoista työtä eivätkä kurjat orjat. Sen kohoavia muureja ja torneja
ja pylväitä tervehditään lauluin, ja sen kauneuteen ja suurenmoisuuteen
kutoutuu ei huokauksia ja valituksia, vaan musiikin säveliä ja iloista
naurun helinää.
[1] Ardis valmistui v. 1924 (v. a.), jotavastoin Asgard tuli
lopullisesti valmiiksi vasta 1984. Sitä rakennettiin
viisikymmentäkaksi vuotta, rakentavan orjalauman luvun noustessa
puoleen miljoonaan. Sanotaanpa sen ajoittain kohonneen toiselle
miljoonalle, lukuunottamatta satoja tuhansia työväenkasteihin
kuuluvia työläisiä ja taiteilijoita.
Ernest paloi halusta päästä takaisin maailmalle työhön, sillä meidän
onneton ensimmäinen kapinamme, joka päättyi Chicagon kommuuniin, oli
juuri silloin tekeillä. Hän kärsi tyynenä tuskat, joita Illinoisista
vartavasten kutsutun Hadlyn leikkausveitsi tuotti hänelle hänen
kasvonpiirteitään muutettaessa.[1] Ernest hautoi mielessään suuria
suunnitelmia oppineen köyhälistön järjestämiseksi ja toimenpiteiksi,
joilla kansanopetuksesta voitaisiin säilyttää edes jonkinlaisia jätteitä
köyhälistön keskuudessa -- kaikki tämä tietenkin sen tapauksen varalta,
että ensimmäinen kapina epäonnistuisi.
[1] Kumouksellisten joukossa oli monta kirurgia, jotka saavuttivat
hämmästyttävän taitavuuden ihon leikkaamisessa. Kuten Avis Everhard
kertoo, he saattoivat kokonaan muuttaa ihmisen kasvonpiirteet.
Arpien ja epämuodostumien poistaminen oli heille leikintekoa. Ja
heidän työnsä oli niin moitteetonta, että salaisuuden jäljille olisi
ollut mahdoton päästä, vaikka sitä olisi suurennuslasilla tutkinut.
Silmät, huulet, korvat, silmäkulmat osattiin perinpohjin muuttaa.
Taitavat leikkaukset kieleen, kurkkuun, kitalakeen y. m. äänielimiin
muuttivat ihmisen äänen ja puheensävyn tuntemattomaksi. Toivottomat
ajat tekevät uskomattomimmankin todeksi, ja niinpä vallankumouksen
kirurgit kehittyivät taidossaan ilmiömäisiksi. M. m. he tunsivat
menettelytavan, jota käyttämällä saattoi pidentää täysikasvuisen
ihmisen mittaa 4--5 tuumaa sekä lyhentää sitä tuumalla tai parilla.
Heidän menettelytapansa kuuluu hävinneisiin taitoihin.
Piilopirtiltä me lähdimme vasta tammikuussa 1917. Kaikki oli etukäteen
järjestetty. Me ryhdyimme heti toimeen Rautakoron provokaattoreina. Minä
esiinnyin Ernestin sisarena. Eräät oligarkit, jotka olivat hyvin
korkeissa ja vaikutusvaltaisissa asemissa ja samalla aatetovereita,
olivat hankkineet meille paperit. Meillä oli tarpeelliset paperit
kunnossa, ja meidän entisyytemme oli asianmukaisella tavalla selitetty.
Kun saimme apua sisältäpäin, ei tämä kaikki suinkaan ollut mitään
erittäin vaikeata, sillä tuossa usvaisessa salapoliisimaailmassa
ihmisten tuntomerkeistä ei koskaan voinut olla ehdotonta varmuutta.
Henkien lailla urkkijat tulivat ja menivät, noudattaen määräyksiä,
täyttäen velvollisuuksiaan, seuraten jälkiä, tehden usein toimistaan
selkoa sellaisille viranomaisille, joita eivät koskaan saaneet nähdä,
tai toimien yhdessä urkkijain kanssa, joita eivät olleet koskaan ennen
nähneet eivätkä tulisi näkemään sen koommin.