Kadonnut oligarkki.
Mutta muistellessani entisyyttä olen joutunut kertomuksessani
varsinaisten tapahtumain edelle. Yhteinen vankilastakarkaaminen ei
tapahtunut ennenkuin hyvässä matkassa vuotta 1915. Niin monimutkainen ja
pulmallinen tehtävä kuin se olikin, suoriuduttiin siinä erinomaisesti,
ja se oli omansa innostuttamaan meitä pyrinnöissämme. Aina Kubasta
Kaliforniaan asti kymmenistä vankiloista, sotilasvankiloista ja
linnoituksista, me vapautimme yhtenä yönä viisikymmentäyksi niistä
viidestäkymmenestäkahdesta kongressimiehestä, jotka oli vangittu, sekä
niiden lisäksi yli kolmesataa muuta johtajaa. Ei yksikään yritys
epäonnistunut. Eivätkä he ainoastaan päässeet pakoon, vaan sen lisäksi
kukin heistä saatettiin edeltäkäsin varattuun piilopaikkaan. Ainoa
toveri, jota emme voineet pelastaa, oli kongressimies Arthur Simpson,
sillä hän oli jo kuollut Cabanasissa koviin tuskiin.
Kahdeksantoista seuraavaa kuukautta oli ehkä onnellisin aika minun
elämässäni Ernestin kera. Koko sinä aikana me emme koskaan eronneet.
Myöhemmin, siirryttyämme maailmaan jälleen, jouduimme olemaan paljonkin
erossa toisistamme. En odota huomenna liekkiinleimahtavaa kumousta
suuremmalla kärsimättömyydellä kuin sinä yönä odotin Ernestin tuloa.
Siitä oli kulunut niin pitkä aika, kun hänet näin, ja ajatellessani,
että meidän suunnitelmamme mahdollisesti oli jossakin suhteessa
epäonnistunut ja että hän ei olisikaan päässyt karkuun
saarivankilastaan, minua kauhistutti. Tunnit tuntuivat pitkiltä kuin
aikakaudet. Minä olin aivan yksin. Biedenbach ja kolme muuta
nuorukaista, jotka sillä kertaa oleskelivat meidän piilopaikassamme,
olivat lähteneet vuoren toiselle puolelle vankasti aseistettuina ja
valmiina ryhtymään vaikka mihin. Ja minä luulen, että piilopaikat
kaikkialla maassa olivat melkoisen tyhjiä sinä yönä.
Juuri kun taivaanrannalla näkyi päivän ensimmäinen sarastus, kuulin
sovitun merkkiäänen ylhäältä ja vastasin siihen. Pimeässä melkein
syleilin Biedenbachia, joka tuli edellä, mutta jo samassa tuokiossa
lepäsin Ernestin sylissä. Ja silloin minä niinikään huomasin, miten
vaikea minun oli esiintyä entisenä itsenäni, Avis Everhardina,
liikkeiltäni, hymyilyltäni, sanamuodoiltani ja ääneltäni. Ainoastaan
kovasti ponnistellen minun onnistui pidättää omanäköisyyteni; niin
valtavaksi oli paisunut minun uusi persoonallisuuteni.
Päästyämme pieneen majaan näin Ernestin kasvot tulen valossa. Vankilalle
ominaista kalvakkuutta lukuunottamatta hänessä ei ollut tapahtunut
mitään muutosta -- ei ainakaan suurta. Hän oli aina sama aviopuoliso ja
sankari. Ja silti hänen kasvoissaan oli nähtävänä kärsimyksen ilme. Hän
lienee ollut jonkun verran entistään totisempi, mutta väikkyvä hymy oli
yhä vielä hänen silmissään. Hän oli kaksikymmentä naulaa keveämpi, mutta
verrattoman terve. Hän oli ahkerasti harrastanut ruumiinharjoituksia
koko vankilassaolonsa ajan, ja hänen lihaksensa olivat raudankovat.
Totta puhuen hän oli paremmassa kunnossa nyt kuin hän oli ollut
vankilaan mennessään. Tunteja kului, ennenkuin hänen päänsä vaipui
päänalukselle; minä tuuditin hänet uneen. Mutta minun silmääni ei tullut
uni. Minä olin liian onnellinen, enkä minä ollut väsyksissä ankarista
ponnistuksista ja matkan vaivoista niinkuin hän.
Ernestin nukkuessa vaihdoin pukua, järjestin tukkani uuteen asuun ja
palasin uuteen muuttuneeseen itseeni. Ja sitten kun Biedenbach ja toiset
toverit heräsivät, suunnittelin yhdessä heidän kanssaan pienen
salaliiton. Kaikki oli valmiina, ja me olimme kokoontuneet siihen
luolahuoneeseen, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, kun
Ernest astui sisälle. Samassa Biedenbach puhutteli minua Maryksi, ja
minä vastasin hänelle. Sitten loin katseeni Ernestiin silmäillen häntä
sellaisella uteliaisuudella kuin nuori toveri katselee Ernestin laista
kumouksen sankaria. Samassa minut jo esitettiin hänelle Mary Holmesina.
Kepposen täydentämiseksi oli pöytään varattu ylimääräinen sija, ja kun
me istuuduimme, jäi yksi tuoli tyhjäksi. Minun teki mieleni huudahtaa
ilosta nähdessäni Ernestin enenevän rauhattomuuden ja kärsimättömyyden.
Vihdoin häneltä loppui maltti.
»Missä on vaimoni?» hän kysäisi yksikantaan.
»Hän nukkuu vielä», vastasin.
Se oli jännittävä hetki. Mutta minun ääneni oli vallan outo, eikä hän
voinut huomata sen sävyssä mitään tuttua. Ruokailu jatkui. Minä puhelin
paljon ja innostuneesti, kuten saattaa puhua sankaruuden palvoja, ja
hänhän oli minun sankarini. Minä kohosin innostuksen ja hartauden
huipulle, ja ennenkuin hän huomasikaan, olin kietonut käsivarteni hänen
kaulaansa ja suutelin häntä huulille. Hän piti minua käsivarren matkan
päässä itsestään ja katseli kummastellen ja hämmästyneenä. Miehet
tervehtivät häntä äänekkäällä naurulla ja riensivät antamaan hänelle
asianmukaista selitystä. Alussa hän epäili. Hän tarkasteli minua
tiukasti ja oli jo puolittain varma, kun taasen pudisti päätään eikä
ottanut uskoakseen. Eikä hän tunnustanut minua omaksi uskolliseksi
vaimokseen, ennenkuin olin muuttunut entiseksi Avis Everhardiksi ja
kuiskannut hänen korvaansa salaisuuksia, joita eivät tunteneet muut
paitsi hän ja Avis Everhard.
Myöhemmin päivällä hän otti minut syliinsä, mutta oli hämillään ja
väitti, että tässä oli kysymys monivaimoisuudesta.
»Sinä olet minun Avisini», hän sanoi, »ja samalla sinä olet joku
toinenkin. Sinussa on kaksi naista, ja sentähden sinä olet minun
haaremini. Mutta vähätpä siitä; me olemme pelastetut. Sillä jos meille
käy Yhdysvalloissa olo liian kuumaksi, niin mitäpäs me siitä huolimme,
sillä voinhan minä saada Turkissa kansalaisoikeudet.»[1]
[1] Siihen aikaan vielä Turkissa oli vallalla monivaimoisuus.
Elämä piilopirtissä muodostui minulle sangen onnelliseksi. Tosin me
kyllä työskentelimme kovasti ja teimme pitkiä päivätöitä, mutta me
työskentelimme yhdessä. Kahdeksantoista kuukautta me elimme yhdessä,
emmekä olleet yksinämme, sillä myötäänsä tuli ja meni tovereita, jotka
toivat terveisiä ja asiallisia tietoja taistelurintamassa olevilta
tovereilta ja kumouksellisten johtajilta. Eikä puuttunut hilpeää
iloisuuttakaan eikä taideiloa. Me emme olleet pelkkiä synkkiä
salaliittolaisia. Me työskentelimme ankarasti ja kärsimme paljon,
täytimme riveihin ilmaantuvat aukot, mutta työn ja huvin, elämän ja
kuoleman alituisesti kohdatessa toisiaan meidän näyttämöllämme meille
jäi vielä aikaa nauraa ja lempiä. Meidän riveissämme oli taiteilijoita,
tiedemiehiä, oppineita, musiikkimiehiä ja runoilijoita; tässä maakolossa
oli henkinen viljelys korkeammalla kuin oligarkkien palatseissa ja
ihmekaupungeissa. Ja monet meidän tovereistamme työskentelivät noiden
samojen palatsien ja ihmekaupunkien koristamiseksi.[1]
[1] Tämä ei suinkaan ole tyhjää kerskumista, sillä taiteellisen ja
älyllisen maailman parhaat ainekset olivat kumouksellisia.
Lukuunottamatta muutamia musiikkitaiteilijoita ja laulajia sekä
oligarkkeja, sen aikakauden kaikki luovat nerot, joiden nimet ovat
säilyneet meidän aikoihimme, olivat kumouksellisia.
Emmekä me liioin eläneet piilopaikkaamme suljettuina. Usein
ratsastelimme vuoristossa harjoituksen vuoksi, ja me ratsastimme
Wicksonin hevosilla. Jospa hän vain olisi tietänyt, miten monta
kumouksellista hänen hevosensa olivat kyydinneet! Me niinikään teimme
huvimatkoja yksinäisille paikoille, viipyen sellaisilla matkoilla koko
päivän, aamusta ennen auringon nousua iltapimeään. Me käytimme Wicksonin
kermaa ja voita, eikä Ernest pitänyt aivan vääränä ampua joskus
Wicksonin pyitä ja jäniksiä, vieläpä hänen vuorikauriitaankin.
Totta puhuen se oli turvallinen pakopaikka. Olen sanonut, että meidän
rauhaamme häirittiin yhden ainoan kerran. Ja tämä merkillinen tapaus
johtaa mieleeni nuoren Wicksonin salaperäisen katoamisen ja sen
salaisuuden selityksen. Nyt kun hän on kuollut, saatan vapaasti puhua.
Ison onkalon pohjalla oli pienoinen komero, mihin aurinko paistoi useita
tunteja päivässä ja joka oli suojattu ylhäältäpäin. Sinne me olimme
raahanneet useita kuormia soraa joen uomasta, niin että se oli kuiva ja
lämmin ja siellä oli mukava loikoa päivänpaisteessa. Niinpä minä
loikoilin siellä eräänä päivänä jälkeen puolisen lueskellen puolittain
nukuksissa Mendenhallin kirjaa.[1] Ja niin mukavalta tuntui minusta olo,
etteivät edes hänen säkenöivät runoelmansa voineet pitää minua
valveilla.
[1] Sen aikakauden kirjallisuudessa yhtenään viitataan Rudolph
Mendenhallin runoelmiin. Hänen kirjoituksistaan ei ole säilynyt
meille muuta kuin eräitä otteita. Hänet mestasivat Rautakoron
pyövelit v. 1928 (v. a.).
Minä heräsin siihen, että multaharkko putosi jalkoihini. Sitten kuului
ylhäältä sellainen ääni, kuin olisi yritetty siepata kiinni jostakin, ja
samassa tuokiossa tulla tupsahti vierivää seinää pitkin nuorukainen,
vierähtäen aivan jalkoihini. Se oli Philip Wickson, vaikka en häntä
vielä silloin tuntenut. Hän katsahti minuun tyynesti, ilmaisten
hämmästyksensä pitkällä vihellyksellä.
»Kas», sanoi hän, ja seuraavassa tuokiossa hän jo hattu kädessä
vakuutteli: »Pyydän anteeksi. En ollenkaan odottanut tapaavani täällä
ketään.»
Minä en ollut yhtä tyyni. Minä olin vielä aloittelija taidossa, mitä
tarvitaan tällaisissa tilaisuuksissa, jos mieli pysyä tyynenä. Myöhemmin
kansainvälisenä vakoojana toimiessani olisin sellaisessa tapauksessa
esiintynyt vähemmän kömpelösti, se on varma. Miten ollakaan, minä
kavahdin seisaalleni ja päästin hätähuudon.
»Miksi sen teitte?» hän kysyi katsellen minua tutkivasti.
Hänellä silminnähtävästi ei ollut aavistustakaan meidän täälläolostamme.
Minä huomasin sen ilokseni.
»Missä tarkoituksessa luulette minun näin menetelleen?» minä kysyin
puolestani. Tosiaankin olin kömpelö siihen aikaan.
»En tiedä», hän vastasi, pudistaen päätään. »Jollei teillä mahdollisesti
ole ystäviä täällä lähistöllä. Kaikessa tapauksessa teidän on annettava
selitys. Asia näyttää minusta pahalta. Te olette kielletyllä alueella.
Tämä on minun isäni maata ja --»
Mutta samassa Biedenbach, vanhaan kohteliaaseen tapaansa, sanoi hänen
takanaan kuuluvalla, mutta matalalla äänellä: »Kädet ylös, nuori herra.»
Nuori Wickson kohotti ensin kätensä ja sitten kääntyi Biedenbachin
puoleen, joka piti häntä kohti ojennettuna automaattista kivääriä.
Wickson ei hämmästynyt.
»Ahaa», hän sanoi, »kumouksellisten pesä ja oikein haukanpesä näyttää
olevankin. No niin, mutta kauan ette tule täällä asustamaan, sanon
minä.»
»Ehkäpä tulette viipymään täällä niin kauan, että ennätätte tarkistaa
tuon lausuntonne», sanoi Biedenbach tyynesti. »Ja siihen mennessä minun
täytyy pyytää teitä astumaan sisälle.»
»Sisällekö?» Nuori mies näytti todellakin hämmästyneeltä. »Onko teillä
täällä oikein holvikäytävät? Olen kuullut sellaisista puhuttavan.»
»Tulkaa katsomaan», vastasi Biedenbach somalla murteellaan.
»Mutta se on vastoin lakia», väitti vieras.
»Niin kylläkin teidän lakinne mukaan», lausui terroristi merkitsevällä
äänenpainolla. »Mutta meidän lakimme mukaan, uskokaa pois, se on täysin
laillista. Teidän on totuttava siihen tosiasiaan, että te olette
toisessa maailmassa ettekä enää siinä sorron ja raakuuden maailmassa,
missä tähän saakka olette elänyt.»
»Se on kysymys, joka kaipaa todistuskappaleita», mutisi Wickson.
»Jääkää siis meidän luoksemme, jotta saamme siitä keskustella.»
Nuori mies naurahti ja seurasi vangitsijaansa tupaan. Hänet johdettiin
sisimpään luolahuoneeseen, missä eräs nuoremmista tovereista jäi häntä
vartioimaan sill'aikaa kuin keittiössä neuvoteltiin vastaisista
toimenpiteistä.
Biedenbach kyyneleet silmissä vaati, että Wicksonin on kuoltava, ja
näytti ikäänkuin päässeen pahasta painajaisesta, kun me hylkäsimme hänen
kamalan ehdotuksensa. Toiselta puolen me emme voineet ajatellakaan
laskea nuorukaista vapaalle jalalle.
»Minäpä tiedän, miten meidän on meneteltävä», sanoi Ernest. »Me pidämme
hänet luonamme ja annamme hänelle kasvatuksen.»
»Minäpä etukäteen tarjoudun hänen lakitieteenopettajakseen», huudahti
Biedenbach.
Ja niin tehtiin päätös kaikkien nauraessa. Me päätimme pitää Philip
Wicksonin vankina ja antaa hänelle opetusta meidän siveysopissamme ja
yhteiskuntatieteessämme. Mutta sitä ennen oli ryhdyttävä erinäisiin
toimenpiteisiin. Nuoren oligarkin jäljet oli tarkoin peitettävä. Hänen
onkalon laidalle jättämänsä jäljet näkyivät selvästi siinä kohtaa, mistä
hän oli lähtenyt laskeutumaan alas syvänteeseen. Tämä tehtävä tuli
Biedenbachin osalle, joka aukon suulle ripustetun köyden varassa
laskeutuen alaspäin tasoitti jäljet niin hyvin, että niistä ei jäänyt
merkkiäkään näkymään. Hämärän tultua saapui John Carlson, joka vaati
Wicksonin kenkiä.
Nuorukainen ei halunnut luopua kengistään, vieläpä yritti panna
tappeluksi, kunnes sai tuntea Ernestin sepänkäsien voimaa. Carlson
kertoi myöhemmin, että ne olivat aikalailla puristaneet hänen jalkojaan
ja hieroneet varpaat verille, mutta hyvin hän oli onnistunut
tehtävässään. Onkalon suulta, mistä lähtien nuorukaisen jäljet oli
hävitetty, hän lähti liikkeelle, jalassaan Wicksonin kengät, kulkien
vasempaan. Hän kulki mailimääriä kukkuloitten ympäri, tiheikköjen läpi,
joenuomia pitkin, vihdoin peittäen jälkensä erään puron juoksevaan
veteen. Siinä hän riisui kengät jalastaan, kulki jonkun matkaa
puronuomaa pitkin paljasjaloin, kunnes vihdoin pani omat kengät
jalkaansa. Viikkoa myöhemmin Wickson sai takaisin kenkänsä.
Sinä iltana koirat oli laskettu irti, eikä piilopirtissä nukkuminen
saattanut tulla kysymykseenkään. Seuraavana päivänä haukkuva koiralauma
moneen kertaan syöksyi joenuomaa pitkin, kääntyi Carlsonin kävelemää
jälkeä pitkin vasemmalle ja katosi kaukaisiin joenlaaksoihin ylempänä
vuoristossa. Ja kaiken aikaa meidän miehemme odottivat piilopirtissä
aseet kädessä -- automaattiset revolverit ja kiväärit, puhumattakaan
puolestakymmenestä pommista, jotka Biedenbach oli valmistanut. Kylläpä
olisivat hakijat ällistyneet, jos heidän päähänsä olisi pistänyt tulla
meidän piilopaikkaamme.
Olen tässä kuvannut tosiasioiden mukaan Philip Wicksonin, entisen
oligarkin ja myöhemmin kumoustoverin, katoamisen. Me näet vihdoin
käännytimme hänet. Hänen mielensä oli puhdas ja taipuisa, ja luonnostaan
hän oli sangen rehellinen ja oikeamielinen. Muutamia kuukausia myöhemmin
me kuljetimme hänet eräällä isänsä hevosella Sonoma-vuoren yli
Petaluma-joelle, missä hän nousi pieneen kalastajavenheeseen. Ja
meikäläisten kesken tunnettuja salaisia teitä pitkin saatoimme hänet
Carmelin piilopaikkaan.
Siellä hän oleskeli kahdeksan kuukautta, jonka ajan kuluttua hän,
kahdesta eri syystä, ei enää halunnutkaan meistä erota. Ensiksikin hän
oli rakastunut Anna Roylstoniin, ja toiseksi hänestä oli tullut
kumouksellinen. Ja vasta sitten kun hän oli tullut vakuutetuksi
rakkautensa toivottomuudesta, hän suostui meidän kehoituksestamme
palaamaan isänsä luo. Ja vaikka hän näennäisesti pysyikin oligarkkina
koko ikänsä, oli hän todellisuudessa meidän parhaita asiamiehiämme.
Usein on Rautakorko hämmästyksestä mykistynyt, kun sen suunnitelmat,
jonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, epäonnistuivat. Jospa se vain
tietäisi, miten monet sen omista jäsenistä ovat meidän liittolaisiamme
ja asiamiehiämme. Nuori Wickson pysyi koko ikänsä meidän asiallemme
uskollisena. Ja totta puhuen hänen uskollisuutensa tuotti hänelle
kuoleman. Ollessaan vuoden 1927 suuren rajuilman aikana läsnä
johtajaimme kokouksessa hän sai keuhkokuumeen, joka teki hänestä
lopun.[1]
[1] Tämän nuorukaisen kohtalo ei ollut mikään tavaton. Monet
rahaylimystön nuorukaiset oikeudentuntonsa pakottamina tai
vallankumousaatteen suurenmoisuuden valtaamina pyhittivät elämänsä
sille. Samalla tavoin venäläisen ylimystön pojat usein aikaisemmin
näyttelivät huomattua osaa isänmaansa vallankumouksissa.