Muodonvaihdos.
»Sinun on muututtava jälleen», kirjoitti Ernest minulle. »Sinun on
muututtava vallan toiseksi naiseksi -- eikä ainoastaan puvultasi, vaan
koko olemukseltasi, ihoa myöten. Ja sinun on muututtava niin perin
pohjin, että edes minäkään en sinua tuntisi -- ääneltäsi, liikkeiltäsi,
eleiltäsi, asennoltasi, käynniltäsi y. m.»
Tätä käskyä minä noudatinkin. Minä harjoittelin tuntikausia joka päivä
voidakseni ainaiseksi haudata entisen Avis Everhardin toisen naisen
kuoren alle, jota naista saattanen sanoa toiseksi itsekseni. Sellaisten
tulosten saavuttaminen kysyi pitkäaikaista harjoitusta. Yksistään ääneni
muuttamista varten harjoittelin melkein lakkaamatta, kunnes uusi ääneni
muuttui automaattiseksi ja vakaantui. Sillä tällainen automaattinen
näytteleminen on välttämätöntä. Täytyy eläytyä osaansa niin perin
juurin, että pettää itsensäkin. Se oli samanlaista kuin jonkin vieraan
kielen opetteleminen, esim. ranskan. Ensimmäiset puhekokeet ovat
itsetietoisia, perustuvat tahtoon. Opettelija ajattelee omalla
kielellään ja pukee ajatuksensa ranskankieliseen asuun, tai lukee
ranskaa, mutta ajattelee äidinkielellään, ennenkuin ymmärtää
luettavansa. Mutta myöhemmin, saatuaan lujan jalansijan ja tultuaan
automaattiseksi, itsestääntoimivaksi, opettelija lukee ja ajattelee
ranskankielellä turvautumatta enää ollenkaan äidinkieleensä.
Ja sama oli meidän valepukeutumisemme laita. Täytyi harjoitella, kunnes
näyteltävämme osa muuttui todelliseksi, kunnes pääsimme niin pitkälle,
että olisi tarvittu ankaraa ja valpasta tahdon ponnistusta palataksemme
jälleen alkuperäiseen itseemme. Tietysti alussa tehtiin runsaasti
hapuilevia kokeita. Me olimme ryhtyneet luomaan uutta taidetta, ja
meillä oli paljon keksittävänä. Mutta työtä tehtiin kaikkialla; yhä
useammat saavuttivat sangen suuren taitavuuden tällä alalla, ja
temppujen ja apukeinojen varasto kasvoi nopeasti. Ja tästä varastosta
muodostui vallankumouksen lukukirja, jonkinlainen oppikurssi.
Näihin aikoihin isäni katosi. Hänen kirjeensä, jotka olivat aina ennen
saapuneet säännöllisesti, lakkasivat kokonaan tulemasta. Häntä ei enää
näkynyt eikä kuulunut meidän asunnossamme Pell-kadulla. Meidän toverimme
etsivät häntä kaikkialta. Salaisten järjestöjemme avulla me etsimme
kaikki vankilat. Hän oli kadonnut, aivan kuin maa olisi hänet niellyt,
eikä tähän päivään asti hänestä ole saatu mitään vihiä.[1]
[1] Katoaminen oli sen ajan julmimpia kauhuja. Se on myötäänsä laulun
tai kertomuksen aiheena. Se oli maanalaisen toiminnan välttämätön
seuralainen. Ja tämä ilmiö oli melkein yhtä yleinen oligarkkien
luokan ja työväenkastien taholla kuin kumouksellistenkin. Ilman
varoitusta, ilman edelläkäypää viittausta miehiä, naisia ja lapsia
katosi teille tietymättömille, ja heidän kohtalonsa jäi
selittämättömäksi salaisuudeksi.
Kuusi kuukautta oleskelin yhä yksin piilopirtissä, mutta
toimettomuudessa en aikaani kuluttanut. Meidän järjestömme edistyi
nopealla vauhdilla, ja aina oli työtä niin paljon kuin vain suinkin
kerkesi tehdä. Ernest ja muut johtajat vankiloistaan käsin sääsivät,
mitä milloinkin oli tehtävä, ja meidän vapaalla jalalla olijain oli
pantava toimeen heidän määräyksensä. Meillä oli suusanallinen
järjestelmä aatteen levittämistä varten, vakoilijajärjestö kaikkine
sivuosastoineen, salaisten kirjapainojen järjestö ja maanalainen
rautatielaitoksemme, jolla tarkoitettiin sitä, että meidän lukemattomat
piilopaikkamme oli yhdistetty toisiinsa, samalla kuin tämän järjestön
tehtävänä oli uusien piilosuojain perustaminen sinne, missä niitä ei
ennestään ollut olemassa.
Niinpä oli työtä tekemästä päästyäkin. Kuuden kuukauden kuluttua minun
yksinäisyyteni päättyi, sain luokseni kaksi toveria. He olivat nuoria
tyttöjä, uljaita sieluja ja rakastivat vapautta intohimoisesti, Lora
Peterson, joka katosi v. 1922, ja Kate Bierce, joka myöhemmin joutui
naimisiin Du Bois'n kanssa ja joka on yhä vielä meidän joukossamme,
katse kohotettuna huomista aurinkoa kohti, joka julistaa uuden ajan
tuloa.
He olivat olleet suuressa vaarassa, vähällä joutua surman suuhun. Siinä
kalastajavenheessä, jolla he tulivat San Pablo-lahden poikki, oli
myöskin eräs urkkija. Mies oli Rautakoron palveluksessa ja hyvin
perehtynyt meidän järjestömme salaisuuksiin. Epäilemättä hän oli minun
jäljilläni, sillä me olimme jo aikoja sitten saaneet tietää, että minun
katoamiseni oli herättänyt suurta huomiota oligarkian salaisen järjestön
taholla. Mutta onneksi tämä urkkija ei ollut vielä ennättänyt ilmoittaa
kenellekään huomioistaan. Hän oli nähtävästi lykännyt ilmoituksensa
toistaiseksi, päättäen odottaa siksi, kunnes oli löytänyt minun
piilopaikkani ja saanut minut vangituksi. Mutta hänen tietonsa kuolivat
hänen kanssaan. Jonkun tekosyyn nojalla hän pyrki pois venheestä kohta
sen jälkeen kuin tytöt olivat nousseet maihin Petaluma-joen suulla ja
lähteneet jatkamaan matkaansa ratsain.
Jonkun matkaa kuljettua Sonoma-vuoren rinnettä ylöspäin John Carlson
antoi tyttöjen jatkaa matkaansa taluttaen hänen hevostaan ja palasi itse
jalkapatikassa. Hänen epäluulonsa oli herännyt. Hän tapasi urkkijan, ja
siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, hän antoi minulle selvän käsityksen.
»Minä järjestin asiat», kuului Carlsonin mutkaton selitys. »Minä
selvitin välini hänen kanssaan», hän toisti synkän tulen hehkuessa
silmissään ja känsäisten käsiensä kaunopuheisesti puristuessa ja
avautuessa. »Hän ei päästänyt ääntäkään. Minä piilotin hänet ja aion
vielä tänä yönä hänet haudata.»
Sinä aikana minä usein ihmettelin omaa muuttumistani. Minusta tuntui
mahdottomalta, että olin koskaan elänyt tyyntä rauhallista
koulukaupungin elämää tai että minusta oli tullut väkivaltaisuuksiin ja
veritöihin tottunut kumouksellinen. Jompikumpi näistä kahdesta oli
varmaankin mielikuvitusta. Mutta mikä sitten oli totta, mikä harhaa?
Oliko tämä nykyinen kumouksellinen elämä pahaa unta? Vai olinko minä
kumouksellinen, joka kenties olin jotenkin uneksinut jonkun
tämänedellisen elämäni aikana asuneeni Berkeleyssa tietämättä mitään sen
julmemmasta elämästä kuin tanssiaiset, teeillatsut, keskusteluseurat ja
luentosalit? Mutta näitä tällaisia mietteitä lienevät kokeneet kaikki
meikäläiset, ihmisten veljeyden punaisen lipun ympärille kokoontuneet
toverit.
Usein johtui mieleeni henkilöitä tuon toisen elämän varrelta, kadoten
samalla kuin ilmestyivätkin. Niiden joukossa oli piispa Morehouse.
Turhaan etsimme häntä senjälkeen kuin järjestömme oli aloittanut
toimintansa. Häntä oli kuljetettu hullujenhuoneesta toiseen. Me
seurasimme hänen jälkiään Napassa sijaitsevasta hullujenhuoneesta
Stocktonin mielisairaalaan ja sieltä Agnews-nimiseen samanlaiseen
laitokseen Santa Clara-laaksossa, ja siellä hävisivät jäljet. Häntä ei
oltu ilmoitettu kuolleeksi. Hän lienee jotenkin päässyt pakoon. En
voinut aavistaa, että tulisin hänet näkemään vilaukselta Chicagon
kommuunin kauheassa verilöylyssä.
Jacksonia, joka oli menettänyt kätensä Sierran tehtaissa ja joka oli
ollut syynä siihen, että minusta tuli kumouksellinen, en enää koskaan
nähnyt. Hän ei liittynyt kumouksellisiin. Kohtalonsa katkeroittamana
hänestä tuli anarkisti -- ei filosofinen anarkisti, vaan pelkkä eläin,
jonka viha ja kostonhimo oli tehnyt mielettömäksi. Ja perinpohjin hän
kostikin. Vältellen vahteja hänen onnistui päästä Pertonwaithen palatsin
alueelle ja räjähdyttää komea palatsi soraläjäksi. Ei yhtään ihmistä
pelastunut, eivät edes vahdit. Ja vankilassa tuomiota odotellessaan hän
tukehdutti itsensä vuodepeitteellään.
Tohtori Hammerfieldin ja tohtori Ballingfordin kohtalot muodostuivat
aivan toisenlaisiksi kuin Jacksonin. He ovat pysyneet uskollisesti
paikoillaan ja siitä palkkioksi saaneet korkeita kirkollisia virkoja,
joita he hoitavat täydellisessä sovussa ja rauhassa maailman kanssa.
Molemmat ovat oligarkian puolustajia. Molemmat ovat paisuneet hyvin
lihaviksi. »Tohtori Hammerfieldin», kuten Ernest kerran sanoi, »on
onnistunut muokata jumaluusoppinsa sellaiseksi, että se antaa
täydellisen oikeutuksen ja siunauksen Rautakorolle, että se sisältää
koko joukon kauneudenpalvelusta j. n. e.»
Peter Donnelly, Sierran tehtaitten työnjohtaja, joka oli ollut niin
vihamielinen ammattiyhdistykselle ja jonka minä tapasin tutkiessani
Jacksonin juttua, hämmästytti meitä kaikkia. V. 1918 olin läsnä »San
Franciscon punaisten» kokouksessa. Kaikista meidän
taistelujärjestöistämme tämä oli kamalin, petomaisin ja armottomin.
Todellisuudessa se ei ollut suoranaisessa yhteydessä meidän järjestömme
kanssa. Sen jäsenet olivat hurmahenkiä, paholaisia. Me emme uskaltaneet
antaa yllykettä sellaiselle mielialalle. Toiselta puolen, joskaan he
eivät kuuluneet meihin, me olimme ystävällisissä väleissä heidän
kanssaan. Minä olin saapunut tuohon kokoukseen sangen tärkeälle asialle.
Ja parinkymmenen miehen joukossa minä olin ainoa naamioimaton henkilö.
Saatuani asiani toimitetuksi eräs näistä naamioiduista miehistä lähti
johtamaan minua ulos. Pimeässä käytävässä saattajani raapaisi tulta ja
valaisten sillä kasvojaan sieppasi pois naamarin. Minä katselin
silmänräpäyksen Peter Donnellyn synkkiä piirteitä. Sitten tulitikku
sammui.
»Minä vain halusin, että te näkisitte kuka olen», kuului hänen äänensä
pimeässä. »Muistanetteko vielä Dallasin, tehtaanjohtajan?»
Minä nyökkäsin myöntävästi muistaessani tuon tehtaanjohtajan
ketunnaaman.
»No niin, hänet minä nitistin ensimmäiseksi», sanoi Donnelly ylpeästi.
»Se tapahtui sen jälkeen kuin olin liittynyt 'punaisiin'.»
»Mutta miten on selitettävissä, että te olette täällä?» tiedustin. »Entä
vaimonne ja lapsenne?»
»Kuolleet», hän vastasi. »Siinäpä se onkin syy. Ei sentään», hän jatkoi
hätäisesti, »heidän vuokseen ei tämä kosto ole. He kuolivat
rauhallisesti vuoteissaan -- sairastivat näettekös, toinen ensin, toinen
sitten. He sitoivat eläessään minun käteni. Ja nyt kun he ovat poissa,
minä kostan hukatun miehuuteni. Minä olin kerran Peter Donnelly,
lakonrikkuri-työnjohtaja. Mutta tänä yönä minä olen 'Friscon punaisten
numero 27'. Tulkaa, niin johdan teidät täältä pois.»
Myöhemmin kuulin hänestä enemmän. Tavallaan hän oli puhunut totta
sanoessaan kaikkien omaistensa kuolleen. Yksi heistä eli, hänen
Timothy-niminen poikansa, ja häntä isänsä piti kuolleena sen tähden,
että hän oli ruvennut Rautakoron palvelukseen palkkasoturijoukoissa.[1]
Friscon »punaisten» jokainen jäsen sitoutui toimeenpanemaan kaksitoista
kuolemantuomiota vuodessa. Epäonnistuminen rangaistiin kuolemalla.
Jäsen, jonka ei onnistunut saada määräänsä täyteen, teki itsemurhan.
Eivätkä nämä kuolemantuomiot suinkaan olleet satunnaisia. Sillä tämä
verinen järjestö piti usein kokouksia, joissa asianomaiset oligarkian
jäsenet tai kätyrit tutkittiin ja tuomittiin, useampia yht'aikaa.
Tuomioiden toimeenpanijoista vedettiin arpaa.
[1] Työväenkastin lisäksi kohosi toinenkin kasti, sotilaskasti.
Muodostui seisova armeija ammattisotilaita, upseereina oligarkkeja,
joka tunnettiin palkkasoturien nimellä. Tämä laji sotaväkeä tuli
pian kansalaiskaartien sijaan, jotka osoittautuivat
epäkäytännöllisiksi uuden hallituksen aikana. Paitsi Rautakoron
salapoliisilaitosta oli olemassa myöskin palkkasoturien
salapoliisilaitos, ollen tämä viimeksimainittu poliiseja ja
sotaväkeä toisiinsa yhdistävä nivel.
Niinpä asia, jota toimittamaan minä olin saapunut sinä iltana, koski
juuri erästä sellaista oikeudenkäyntiä. Eräs meidän omia tovereitamme,
jonka oli vuosikausia onnistunut säilyttää paikkansa Rautakoron
paikallisen salapoliisitoimiston kirjurina, oli joutunut Friscon
»punaisten» pannaan ja oli nyt tutkittavana heidän tuomioistuimensa
edessä. Tietysti hän ei ollut saapuvilla, eivätkä liioin hänen
tuomarinsa tietäneet, että hän oli meidän miehiämme. Minun tehtävänäni
oli näyttää toteen, kuka hän oli ja että hän oli uskollinen kumousmies
ja toveri. Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että me ensinkään saimme tiedon
tästä asiasta. Selitys on yksinkertainen. Eräs meidän salainen
asiamiehemme oli Friscon »punaisten» jäsen. Oli näet välttämätöntä pitää
silmällä ystäviä niinkuin vihollisiakin, ja näitten raivolaisten
järjestö oli siksi merkitsevä, ettei suinkaan ollut yhdentekevää, mille
kannalle asettui sen suhteen.
Mutta palatkaamme jälleen Peter Donnellyyn ja hänen poikaansa. Kaikki
kävi hyvin Donnellylle, kunnes seuraavana vuonna sattui niin, että
niiden miesten joukossa, jotka arvalla lankesivat hänen murhattavikseen,
oli Timothy Donnellyn nimi. Silloin veriheimolaisuus, joka oli hänelle
ollut niin ominaista, pääsi voitolle. Ja pelastaakseen poikansa hän
petti toverinsa. Siinä hän ei sentään täydellisesti onnistunut, vaikka
useita järjestön jäseniä joutuikin kiinni ja mestattiin. Jäljellejääneet
valmistivat Donnellylle sellaisen kohtalon kuin hän oli petoksellaan
ansainnut.
Mutta ei Timothy Donnelly liioin kauan elänyt. Friscon »punaiset»
vannoivat hänen kuolemansa. Oligarkia teki kaikkensa hänen
pelastamisekseen. Häntä kuljetettiin maan toisesta kolkasta toiseen.
Kolme »punaista» menetti henkensä turhaan koettaessaan panna hänen
kuolemantuomiotansa toimeen. Järjestöön kuului yksinomaan miehiä.
Vihdoin he turvautuivat erääseen naiseen, meikäläisten järjestöjen
jäseneen, ennenmainittuun Anna Roylstoniin. Meidän sisäinen piirimme
varoitti häntä, mutta se ei auttanut, sillä hän on tottunut aina
noudattamaan omaa tahtoaan, halveksien puoluekuria. Ja muuten hän on
nerokas ja rakastettava ihminen, jonka suhteen mikään kuri ei voi tulla
kysymykseenkään. Hän kuuluu yksinään omaan luokkaansa, eikä häntä ole
arvosteltava tavallisen vallankumouksellisen kannalta.
Ja meidän kiellostamme huolimatta hän ryhtyi toimeen. Anna Roylston oli
viehättävä nainen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata mieshenkilö
luokseen. Hän voitti kymmenien meidän nuorten toveriemme sydämet ja
kymmenien muiden, kiinnittäen heidät näillä sydänsiteillä meidän
järjestöömme. Mutta siitä huolimatta hän päättävästi kieltäytyi
avioliitosta. Hän rakasti lapsia kaikesta sydämestään, mutta hän
otaksui, että hänen oma lapsensa vieroittaisi hänet aatteesta, jolle hän
oli pyhittänyt elämänsä.
Anna Roylstonin ei ollut vaikea voittaa Timothy Donnellya. Eikä hänen
omatuntonsa liioin häntä vaivannut, sillä juuri samaan aikaan tapahtui
_Nashvillen verilöyly_, jolloin palkkasoturit Donnellyn johdolla
teurastivat kahdeksansataa kutojaa. Mutta hän ei murhannut Donnellya,
vaan jätti hänet vankina Friscon »punaisten» käsiin. Tämä tapahtui vasta
viime vuonna, ja nyt jo hänelle on annettu uusi nimi. Kumouksellisten
keskuudessa kaikkialla hänet tunnetaan nimellä »Punainen neitsyt».[1]
[1] Vasta toisen vallankumouksen aikana Friscon »punaisten» järjestö
alkoi uudestaan kukoistaa, ja sitä kesti parin miespolven ajan.
Mutta silloin erään Rautakoron salaisen asiamiehen onnistui päästä
sen jäsenyyteen ja saada selville sen salaisuudet. Järjestön
lopullinen hävitys tapahtui v. 2002 (v. a.). Sen jäsenet mestattiin
yksitellen, kolmen viikon väliajoilla, ja heidän ruumiinsa
ripustettiin yleisön nähtäville San Franciscon
työväenkaupunginosaan.
Eversti Ingram ja eversti Van Gilbert kuuluvat niihin lukijalle
tuttuihin henkilöihin, joita minä tapasin vielä myöhemminkin. Eversti
Ingram kohosi sangen korkeaan asemaan oligarkiassa ja nimitettiin m. m.
Yhdysvaltain lähettilääksi Saksaan. Molempien maiden työväki inhosi
häntä kaikesta sydämestään. Tapasin hänet Berlinissä, missä silloin
oleskelin Rautakoron luotettuna kansainvälisenä vakoojana. Hän otti
minut vastaan sekä avusti minua kaikin tavoin. Sivumennen sopinee
huomauttaa, että kaksoisosaa näyttelemällä tein tärkeitä palveluksia
vallankumoukselle.
Eversti Van Gilbert tuli tunnetuksi »murisevana» Van Gilbertinä. Ja
huomattavinta osaansa hän näytteli ollessaan yhtenä niistä miehistä,
jotka laativat uuden lakikokoelman Chicagon kommuunin jälkeen. Mutta jo
sitä ennen, tutkintotuomarina ollessaan, hän oli ansainnut kuoleman
konnuudellaan. Minä olin yhtenä niistä, jotka tutkimme hänen asiansa ja
tuomitsimme hänet kuolemaan. Anna Roylston pani tuomion toimeen.
Vielä eräs henkilö sukeltaa esille menneiltä ajoilta -- Jacksonin
lakimies. Kaikista vähimmän olisin odottanut näkeväni jälleen tätä
miestä, Joseph Hurdia. Se oli kummallinen tapaaminen. Myöhään illalla,
kaksi vuotta Chicagon kommuunin jälkeen, Ernest ja minä saavuimme
yhdessä Benton Harborin piilopaikkaan, joka sijaitsi Michiganissa,
järven toisella puolella Chicagosta katsoen. Me saavuimme juuri kun
erästä urkkijaa kuulusteltiin. Kuolemanrangaistus oli jo langetettu ja
häntä talutettiin syrjään. Sellainen oli näyttämö meidän saapuessamme.
Samassa tuokiossa miespoloinen riuhtaisihe irti vartijainsa käsistä ja
heittäytyi minun jalkoihini, syleillen minun polviani ja rukoillen
armoa. Kun hän käänsi tuskanväänteiset kasvonsa minuun, tunsin Joseph
Hurdin. Mitä lienenkin iässäni nähnyt, ei minua koskaan ole mikään sen
enemmän herpaissut kuin tuon mielettömän olennon armonpyynnöt. Hän oli
mieletönnä tuskasta. Se oli säälittävää. Hän hellitti minusta vasta
sitten, kun kymmenkunta toveria tarttui häneen. Ja kun hänet vihdoin
raastettiin kirkuen pois, vaivuin pyörtyneenä lattialle. Paljon
helpompaa on nähdä urhean miehen kuolevan kuin pelkurin rukoilevan
armoa.[1]
[1] Benton Harborin piilopaikka oli maanalainen luola, jonka
sisäänkäytävä oli ovelasti salattu kaivoon. Se on säilynyt meidän
päiviimme saakka, ja utelias lukija saattaa kulkea sen sokkeloiden
kautta kokoussaliin, missä Avis Everhardin kuvaama kohtaus kaikesta
päättäen tapahtui. Etäämpänä ovat kopit, missä vankeja säilytettiin,
sekä kuolinkammio, missä toimitettiin mestaukset. Niitten takana on
hautausmaa -- pitkiä mutkikkaita holveja, jotka on hakattu kiinteään
kallioon.