Sonoman siimeksessä.
Itsestäni näiltä ajoilta minulla ei ole paljon kerrottavaa. Kuusi
kuukautta minua pidettiin vankeudessa, vaikka minua ei oltu syytetty
mistään rikoksesta. Minua _epäiltiin_ -- peloittava sana, johon
kumoukselliset saivat tutustua. Mutta meidän oma kasvava salainen
järjestömme alkoi toimia. Oltuani vankeudessa lähes kaksi kuukautta eräs
vanginvartijoista salaa ilmoitti olevansa kumouksellinen ja kuuluvansa
järjestöön. Muutamia viikkoja myöhemmin Joseph Parkhurst, äskettäin
virkaansa nimitetty vankilan lääkäri, osoittautui taistelujärjestön
jäseneksi.
Siten meidän järjestömme tunkihe joka puolelta oligarkian järjestön
läpi, ja niin minä sain tietoja ulkomaailman tapahtumista. Ja sitäpaitsi
kaikki meidän vankilassa istuvat johtajamme olivat yhteydessä urheiden
tovereitten kanssa, jotka käyttivät Rautakoron naamaria. Vaikka Ernestin
vankila sijaitsi kolmentuhannen mailin päässä, Tyynen-valtameren
rannalla, olin minä keskeytymättömässä yhteydessä hänen kanssaan, ja
meidän kirjeemme kulkivat säännöllisesti edestakaisin.
Johtajat, sekä vankilassa että vapaalla jalalla olevat, saattoivat
neuvotella tulevista vaaleista ja johtaa vaalitaistelua. Jo muutaman
kuukauden kuluttua olisivat muutamat voineet paeta, mutta kun vankeus ei
sanottavasti ehkäissyt meidän toimintaamme, niin päätimme olla
käyttämättä sitä tilaisuutta, jottemme tulisi tehneeksi mitään ennen
aikojaan. Vankilassa oli viisikymmentäkaksi kongressimiestä ja
kolmesataa muuta johtajaa sen lisäksi. Oli päätetty pelastaa heidät
kaikki samalla kertaa. Jos vain osa heistä pakenisi, ryhtyisivät
oligarkit kaikella mahdollisella valppaudella vartioimaan
jäljellejääneitä, estääkseen useampia pakenemasta. Ja toiselta puolen
käsitettiin, että yhdellä kertaa tapahtuva vankilasta karkaaminen tulisi
tekemään valtaavan vaikutuksen köyhälistöön. Se olisi voimannäytös ja
vaikuttaisi luottamusta herättävästi.
Niinpä päätettiin, kun minä kuuden kuukauden kuluttua pääsin vapaaksi,
että katoaisin jonnekin valmistamaan lymypaikkaa Ernestille. Katoaminen
muuten ei ollut mikään helppo tehtävä. Heti kun olin päässyt vapaalle
jalalle, Rautakoron urkkijat alkoivat vaania minun liikkeitäni. Ja
sentähden olikin välttämätöntä saada heidät ensiksi eksytetyksi
jäljiltäni ja pujahtaa Kaliforniaan. Minua naurattaa muistellessani,
miten minä tästä pulmasta suoriuduin.
Venäläismallinen passijärjestelmä oli jo otettu käytäntöön. Minä en
uskaltanut yrittääkään mantereen poikki salaamatta todellista itseäni.
Oli välttämätöntä, että häviäisin jäljettömiin, sillä minun jälkiäni
seuraamalla Ernest joutuisi uudestaan kiinni. Toiselta puolen en
matkustellessani voinut käyttää köyhälistöläisen valepukua. Oli niin
ollen jäljellä oligarkian jäsenen valepuku. Vaikka tosin ylimmäisiä
oligarkkeja ei ollut muuta kuin kourallinen, oli lukematon paljous
vähäisempiä, sanokaamme mr Wicksonin laisia miehiä, muutaman miljoonan
omistajia, jotka kannattivat suuroligarkkeja. Tällaisten pienempien
oligarkkien vaimoja ja tyttäriä oli ääretön paljous, ja siihen luokkaan
kuuluvana henkilönä oli minun määrä esiintyä. Muutamia vuosia myöhemmin
se jo olisi ollut mahdotonta, sillä passijärjestelmä tässä maassa
muodostui täydelliseksi venäläiseksi laitokseksi, niin että koko maassa
ei ollut yhtään ainoata miestä, naista taikka lasta, jota ei olisi
merkitty kirjoihin ja jonka liikkeitä ei olisi vaanittu.
Kun aika oli tullut, eksytettiin vakoojat minun jäljiltäni, ja tuntia
myöhemmin Avis Everhardia ei enää ollut olemassa. Mutta samaan aikaan
Felice Van Verdighan, kahden kamarineitsyen ja sylikoiran seuraamana,
kolmannen palvelijattaren huolehtiessa koirasta[1], astui erään
Pullman-vaunun[2] salonkiin, ja muutamia minuutteja myöhemmin hän oli
matkalla länttä kohti.
[1] Tämä hullunkurinen kohtaus kuvaa erinomaisen hyvin sen ajan
herrasväen sydämetöntä käytöstä. Samaan aikaan kuin ihmisiä kuoli
nälkään, palvelivat kamarineitsyet sylikoiria. -- Mutta Avis
Everhardiin itseensä nähden tästä ilveilystä oli leikki kaukana.
Siinä oli vaarassa henki, vieläpä kumouksellisten asiakin.
[2] Pullman-vaunujen nimellä tunnettiin sen ajan parhaat rautatievaunut.
Nimi johtui niiden keksijästä.
Ne kolme kamarineitsyttä, jotka seurasivat minua, olivat kumouksellisia.
Kaksi heistä oli taistelujärjestön jäseniä, ja kolmas, Grace Holbrook,
yhtyi järjestöön seuraavana vuonna, saaden surmansa Rautakoron kädestä
puoli vuotta myöhemmin. Hän se esiintyi sylikoiran kamarineitsyenä.
Toinen niistä kahdesta, Bertha Stole, katosi kaksitoista vuotta
myöhemmin, jotavastoin Anna Roylston elää vielä näytellen yhä
merkillisemmäksi muodostuvaa osaa vallankumouksessa.[1]
[1] Lukemattomista vaaroista ja uhkarohkeista yrityksistä huolimatta
Anna Roylston eli sangen korkeaan ikään, ollen kuollessaan
yhdeksänkymmenen vanha. Samoinkuin Pocockit välttivät
taistelujärjestön lähettämät kostajat, samoin hänen onnistui torjua
Rautakoron palkatut salamurhaajat. Hän näytti olevan kaikkien
vaarojen ja vastusten yläpuolella. Hän esiintyi itse
taistelujärjestön tuomioitten toimeenpanijana ja tunnettiin
»Punaisen neitsyen» nimellä kumouksellisten keskuudessa. Vielä
69-vuotiaana vanhuksena hän ampui »verisen» Halcliffen tämän
ratsastaessa aseellisen seurueensa ympäröimänä, eikä hän itse saanut
naarmuakaan. Hänen merkillinen elämänsä päättyi rauhalliseen
kuolemaan kumouksellisten piilopaikassa Ozark-vuoristossa.
Ilman sen kummempia selkkauksia me pääsimme Yhdysvaltain läpi
Kaliforniaan. Kun juna pysähtyi Kuudennentoista kadun asemalla,
Oaklandissa, me jätimme sen, ja samalla Felice Van Verdighan
kamarineitsyineen ja sylikoirineen katosi ainaiseksi. Luotettavat
toverit pitivät huolta kamarineitsyistä. Toiset toverit ottivat minut
hoitoonsa. Puoli tuntia sen jälkeen kuin olimme saapuneet perille, minä
jo olin eräässä vähäisessä kalastajaveneessä San Francisco-lahden
vesillä. Tuuli riehui, ja me ajelehdimme ilman päämäärää melkein koko
yön. Mutta minä näin tulien tuikkivan Alcatrazissa, missä Ernest virui
vankeudessa, ja minusta tuntui suloiselta ajatellessani, että olin niin
lähellä häntä. Aamun sarastaessa me pääsimme kalastajain hurjasti
ponnistellessa Marin-saarille. Siellä piileksimme koko päivän, ja
seuraavana yönä nousuveden ja pirteän tuulen kiidättäessä purjehdimme
San Pablo-lahden poikki kahdessa tunnissa ja nousimme jonkun matkaa
Petaluma-jokea ylöspäin.
Täällä odottivat meitä hevoset sekä eräs toinen toveri, ja me matkasimme
koko tähtikirkkaan yön. Pohjoisessa häämötti Sonoma-vuori, jota kohti me
ratsastimme. Me jätimme Sonoman vanhan kaupungin oikealle puolellemme ja
ratsastimme syvää joenuomaa pitkin. Kärritie muuttui metsätieksi ja
metsätie karjauraksi, joka sekin vihdoin häipyi tuntemattomiin,
jakaantuen lukemattomiksi vuoristolaitumille johtaviksi poluiksi.
Matkasimme Sonoma-vuoren harjannetta pitkin. Se oli luotettavin tie.
Siellä meidän ei tarvinnut pelätä vakoojia.
Auringon noustessa saavuimme vuoren pohjoiselle reunamalle ja
aamuhämärissä laskeuduimme chappara-tammia kasvavaa rinnettä
punapuulaaksoihin, missä tuntui syyskesän lämmin henkäys. Se oli minulle
vanhaa tuttua seutua, ja pian minusta tuli opas. Piilopaikka oli minun.
Olin sen valinnut. Me avasimme veräjän ja kuljimme vuoristoniityn läpi.
Sitten jatkoimme matkaamme matalaa tammimetsäistä harjua pitkin ja
laskeuduimme pienemmälle niitylle. Jälleen kiipesimme harjulle, jolla
kasvoi punaiselta hohtavia madrono- ja manzanita-pensaita. Auringon
ensimmäiset säteet paahtoivat selkäämme kiivetessämme. Pyy pyrähti
tiheikössä, ja jänis kapsahti polun poikki aivan kuin vuorikauris. Ja
vihdoin monisarvinen peura, kupeet hohtaen kullanpunervina, loikkasi
harjun poikki kadoten pensaikkoon.
Me seurasimme sitä hetken matkaa, suunnaten sitten kulkumme
mutkittelevaa polkua pitkin, jota se karttoi, uljaaseen
punapuumetsikköön, pienelle lammikolle, jonka vettä vuoren rinteeltä
valuneet mineraaliainekset samensivat. Minä tunsin jokaisen tuuman tästä
tiestä. Kerran tämä karjatila oli kuulunut eräälle ystävälleni,
kirjailijalle. Mutta hänestäkin oli tullut kumouksellinen, vaikka hänen
oli käynyt onnettomammin kuin minun, sillä hän oli jo kuollut ja
jäljettömiin kadonnut, kukaan ei tietänyt miten ja milloin. Hän yksin
tunsi sen salaisen piilopaikan, johon me olimme matkalla. Hän oli
ostanut paikan sen tähden, että se oli hänestä kaunis, maksaen siitä
sievoisen summan, paikkakunnan farmareitten kummaksi. Hänellä oli tapana
jutella nauraen, miten nämä aina pudistivat päätään, kun tuli kysymys
tuosta kauppahinnasta, ikäänkuin laskien päässään ja sitten sanoivat:
»Mutta tehän ette voi saada siitä kuutta prosenttia.»
Mutta hän oli nyt poissa, eikä hänen tilansa mennyt perintönä hänen
lapsilleenkaan. Sen omisti nyt -- ei kukaan muu kuin mr Wickson, jonka
omaisuutta olivat Sonoma-vuoren itäiset ja pohjoiset rinteet, ulottuen
Spreckelsien tiluksista aina Bennett-laaksoon saakka. Hän oli muuttanut
sen peurapuistoksi, jossa näitä otuksia suurissa laumoissa parveili
tuhansia acreja käsittävällä alueella. Näiden maiden entiset omistajat
oli häädetty tiloiltaan. Valtion omistama aistiviallisten koti oli
niinikään saanut väistyä peurojen tieltä.
Ja kaiken muun hyvän lisäksi mr Wicksonin metsästysmaja sijaitsi
neljännesmailin päässä minun piilopaikastani, seikka, joka ei ollut
vaarallinen, vaan päinvastoin lisäsi paikan turvallisuutta. Meitä
suojeli tuon pikkuoligarkin oma kilpi. Jo itse tämän paikan luonne teki
epäluulot mahdottomiksi. Wicksonin metsästyspuisto tulisi varmaankin
olemaan viimeinen paikka koko maailmassa, minne Ernestiä etsivät
Rautakoron vakoojat suuntaisivat matkansa.
Sidoimme hevosemme lammikon rannalla sijaitsevaan punapuumetsikköön. Ja
seuralaiseni kaivoi esille onton tammen takana olevasta syvennyksestä
joukon tavaroita -- viidenkymmenen naulan jauhosäkin, useammanlaisia
säilykeruokia, keittoneuvot, peitteitä, kappaleen öljykangasta, kirjoja
ja kirjoitusneuvot, kimpun kirjeitä, viiden kannun astian lamppuöljyä,
öljykeittiön ja vihdoin viimein kaikista tärkeimmän, vankan köysinipun.
Ja niin paljon oli näitä tavaroita, että saimme tehdä useampia matkoja
kuljettaaksemme ne kaikki piilopaikkaamme.
Mutta paikka ei ollut kaukana. Ottaen mukaani nuorakimpun ja asettuen
toverilleni oppaaksi lähdin pyrkimään uraa pitkin, mikä oli raivattu
villiviinin läpitunkemaan pensaikkoon kahden metsäisen kummun väliin.
Ura johti jyrkälle puron penkereelle, pienoisen lähdepuron, joka ei
kuivunut kuumimpinakaan kesinä. Joka puolella tätä paikkaa ympäröivät
metsäiset kunnaat, näyttäen jonkun välinpitämättömän jättiläisen
nakkelemilta. Niissä ei ollut kalliota. Ne kohosivat satojen jalkojen
korkeuteen sisältäen punaista tulivuorimaata, Sonoman kuuluisaa
viinimultaa. Näiden läpi pienoinen puro oli uurtanut äkkijyrkän
väylänsä.
Kyllä siinä sai kavuta, ennenkuin päästiin puron uomaan, jota pitkin
jatkoimme matkaa sadan jalan verran ja saavuimme ison aukon kohdalle.
Hevin ei huomannut mitään, mikä olisi osoittanut tuon aukon
olemassaoloa, eikä se liioin ollutkaan aivan jokapäiväinen aukko. Me
ryömimme tiuhasti toisiinsa kietoutuneiden metsäruusupensaitten läpi
aukon suulle, josta saattoi kurkistaa vihreän lehdikön läpi parisataa
jalkaa pitkään ja leveään ja satakunta jalkaa syvään luolaan. Tämä luola
lienee saanut alkunsa jonkun maanmullistuksen kautta, ja sitten vesi oli
uurtanut sen nykyiseen muotoonsa. Sen seinämät ja pohjat olivat kokonaan
kasvien peitossa, hienosta sammalesta jättiläismäisiin punapuihin ja
douglas-kuusiin asti.
Se oli erinomainen piilopaikka. Siellä ei käynyt ketään, eivät edes Glen
Ellenin koulupojat. Jos tämä luola olisi sijainnut jossakin pitemmässä
jokiuomassa, olisi se ollut hyvinkin tunnettu. Mutta tämä ei ollutkaan
erityisen huomattava jokiuoma. Koko puro ei ollut pitempi kuin
tuhatviisisataa jalkaa. Puron juoksu alkoi noin tuhannen jalan päässä
olevasta niittylähteestä, ja noin kolmesataa jalkaa onkalon alapuolella
se sukelsi esille tiheästä pensaikosta yhtyen emäjokeen ja virraten
edelleen aallonmuotoisten harjujen muodostamaa tasankoa pitkin, jota
kauttaaltaan peitti ruoho.
Seuralaiseni köytti nuoran toisen pään puuhun ja laski minut, joka
pitelin kiinni nuoran toisesta päästä, alas onkaloon. Tuossa tuokiossa
tunsin pohjan jalkaini alla. Ja pienen ajan kuluessa hän nouti kaikki
tavarat ja laski ne samaa tietä onkaloon. Senjälkeen hän lappoi nuoran
ylös, kätki sen ja lausui minulle ystävällisesti jäähyväiset.
Ennenkuin jatkan kertomustani, tahdon mainita muutamin sanoin tästä
toverista, John Carlsonista, vaatimattomasta kumousmiehestä, joka kuului
niihin lukemattomiin uskollisiin tovereihin, joita oli meidän
riveissämme. Hän oli työssä Wicksonin metsästysmajalla, tallimiehenä. Ja
Wicksonin olivat ne hevosetkin, joilla me ratsastimme Sonoma-vuoren yli.
Lähes kaksikymmentä vuotta John Carlson on ollut tämän piilopirtin
isännöitsijänä. Ei yhtään uskottomuuden ajatusta ole johtunut hänen
mieleensä koko aikana, se on varma. Luottamuksen pettäminen on hänelle
vallan tuntematon käsite. Hän oli siinä määrin kylmäkiskoinen ja niin
jäykkä, että täytyi kummastella, mitä vallankumous saattoi hänelle
merkitä. Ja kuitenkin hänen himmeässä mielessään hehkui vapaudenrakkaus.
Muutamissa suhteissa oli erittäin hyväksi, että häneltä puuttui vilkas
mielikuvitus. Hän ei milloinkaan menettänyt malttiaan. Hän ei ollut
utelias eikä suulas. Kerran kysyin, mitenkä hänestä tuli kumouksellinen.
»Nuorena ollessani palvelin sotaväessä», hän vastasi. »Se oli Saksassa.
Siellä kaikkien nuorukaisten täytyy palvella armeijassa. Niinpä minäkin
jouduin sinne. Samaan aikaan siellä sattui olemaan eräs toinenkin
sotilas, nuorukainen niinikään. Hänen isänsä oli agitaattori, nähkääs,
ja istui linnassa n. s. majesteettirikoksesta -- niin nimitetään sitä,
että joku puhuu totta keisarista. Ja tuo nuorukainen jutteli minulle
paljon kansasta, työstä ja siitä, miten kapitalistit riistävät kansaa.
Hän avasi minun silmäni näkemään asioita uudessa valossa, ja minusta
tuli sosialisti. Hänen puheensa olivat tosia, enkä minä ole koskaan
niitä unohtanut. Yhdysvaltoihin tultuani minä etsin käsiini sosialistit.
Liityin jäsenenä sosialistiseen työpuolueeseen. Sitten myöhemmin, kun
puolue hajosi, liityin sosialistipuolueeseen. Siihen aikaan työskentelin
eräässä vuokratallissa San Franciscossa. Se oli ennen maanjäristystä.
Minä olen ollut puolueen maksavana jäsenenä kaksikolmatta vuotta. Olen
yhä puolueessa ja vieläkin maksan maksuni, vaikka se onkin hyvin
salaista hommaa tähän maailmanaikaan. Ja aion vastaisuudessakin
suorittaa maksuni, ja kun kooperatiivinen yhteiskunta syntyy, olen
mielissäni.»
Jäätyäni yksikseni ryhdyin valmistamaan aamiaista ja panemaan kuntoon
uutta kotiani. Usein varhain aamuisin tai iltaisin pimeän tultua
Carlsonin oli tapana pistäytyä luokseni pariksi tunniksi juttelemaan.
Ensialuksi minun asuntonani oli öljyvaate. Myöhemmin pystytettiin
vähäinen teltta. Ja vihdoin, kun olimme tulleet täydellisesti
vakuutetuiksi paikan turvallisuudesta, rakennettiin pieni tupa. Ja se
sijoitettiin niin, että sitä ei voinut nähdä onkalon reunalta, jos joku
sinne olisi sattumalta eksynyt. Sitäpaitsi paikan rehevä kasvillisuus
tarjosi luonnollisen suojan. Ja itse tupa rakennettiin pystysuoraan
seinään. Tähän seinään me kaivoimme niin suuren aukon, että se antoi
tilaa kahdelle huoneelle, kuivasimme ne hyvin ja pönkitimme hirsillä.
Uskokaa pois, meillä oli monta mukavuuttakin. Kun saksalainen terroristi
Biedenbach saapui meidän luoksemme, kyhäsi hän savunimijän, jota
käyttämällä voimme talvi-illoin istua räiskyvän takkavalkean ääressä.
Ja nyt sananen tuosta ylevämielisestä terroristista, jota on niin
kamalasti väärinymmärretty. Toveri Biedenbach ei pettänyt meidän
asiaamme. Eivätkä myöskään toverit tuominneet häntä kuolemaan, kuten
yleensä luullaan. Tuota väärää uutista levittivät oligarkian salaiset
asiamiehet ja sanomalehdet. Toveri Biedenbach oli hajamielinen ja unohti
helposti. Hänet ampui eräs meidän vakoojamme Carmelin piiloluolilla, kun
hän ei muistanut sovittua tunnussanaa. Se oli surettava erehdys. Ja puhe
siitä, kuinka hän muka oli pettänyt aatteen, on ehdottomasti valhetta.
Luotettavampaa ja uskollisempaa miestä ei ole koskaan ollut aatteen
palveluksessa.[1]
[1] Vaikka penkoisi kaikki mahdolliset arkistot ja asiakirjat, ei tässä
mainitusta Biedenbachista näy jälkeäkään. Avis Everhardin
käsikirjoitus on ainoa asiapaperi, missä hänen nimensä esiintyy.
Yhdeksäntoista vuotta on tätä piilopaikkaa melkein yhtä mittaa käytetty,
eikä koko sen ajan kuluessa kukaan asiaankuulumaton, yhtä ainoata
lukuunottamatta, ole sitä keksinyt. Ja kuitenkin se on ainoastaan
neljännesmailin päässä Wicksonin metsästyshuvilasta ja vajaan mailin
päässä Glen Ellenin kauppalasta. Aamuin ja illoin voi selvästi kuulla
junan vihellyksen, ja minä asetin kelloni tiilitehtaan pillin mukaan.[1]
[1] Jos utelias matkustaja suuntaa kulkunsa Glen Ellenistä
etelään päin, joutuu hän kulkemaan puistokatua pitkin, joka
seitsemänsataa vuotta sitten oli maantienä. Neljännesmailin päässä
Glen Ellenistä, kahden sillan yli kuljettua, näkyy oikealla kädellä
jokilaakso, joka sarven tavoin ulottuu aallonmuotoisina harjanteina
avartuvan lakeuden läpi loitompana häämöttäviä metsäisiä kukkuloita
kohti. Nämä ovat ne kukkulat, joista puhutaan Avis Everhardin
käsikirjoituksessa.
Vuoden 2368 suuressa maanjäristyksessä eräs näistä kukkuloista
lohkesi haudaten alleen sen onkalon, mikä oli ollut Everhardin
piilopaikkana. Sittemmin on paikalla toimitettu kaivauksia ja
käsikirjoituksessa mainittu tupa sekä ne kaksi luolahuonetta y. m.
pikkukapistuksia on kaivettu esille. Monta arvokasta muinaismuistoa
on sieltä löydetty, niiden joukossa, merkillistä kyllä, se
savunimijälaitos, jonka Biedenbach keksi, kuten kertomuksessa
mainitaan. Muuten asianharrastajain tulisi lukea Arnold Benthamin
pieni kirjanen, joka piakkoin ilmestyy.
Mailin päässä luoteeseen sijaitsee Wake Robin Lodge, Wild Water- ja
Sonoma-jokien haarassa. Sivumennen huomattakoon, että Wild
Water-joki tunnettiin ennen aikaan nimellä Graham Creek, joka nimi
vieläkin esiintyy vanhemmissa kartoissa, vaikka ensinmainittu nimi
on jo nykyään vakaantunut. Wake Robin Lodgessa Avis Everhard asusti
useat lyhyemmät erät esiintyessään Rautakoron provokaattorin
valepuvussa, minkä suojassa hän sai mainion tilaisuuden näytellä
osaansa. Lupakirja, jossa hänelle annettiin oikeus käyttää
asuntonaan Wake Robin Lodgea, on säilynyt jälkimaailmalle ja sen on
allekirjoittanut ei sen pienempi mies kuin itse Wickson,
käsikirjoituksessa mainittu toisen luokan oligarkki.