»Minä tiedän, että te ette aio äänestää meidän lakiehdotustamme», jatkoi
Ernest. »Te olette saaneet isänniltänne käskyn äänestää sitä vastaan. Ja
te sanotte minua anarkistiksi. Te, jotka olette hävittäneet kansanvallan
ja jotka häpeämättömästi näyttelette punaista vaippaanne julkisilla
paikoilla, te sanotte minua anarkistiksi. Minä en usko helvetin tuleen
enkä tulikiveen, mutta tällaisina hetkinä minä totisesti pahoittelen
uskottomuuttani. Vieläpä enemmänkin, sellaisina hetkinä kuin tämä minä
melkein uskon. Täytyy olla olemassa helvetti, sillä sen
vähäpätöisemmässä paikassa olisi teitä mahdoton rangaista ansioittenne
mukaan. Niin kauan kuin te olette olemassa, tarvitsee luomakunta
helvettiä.»
Ovikäytävässä syntyi liikettä. Ernest, puhemies ja kaikki edustajat
kääntyivät katsomaan.
»Miksi te ette kutsu sotilaitanne esille, herra puhemies, ja anna heidän
tehdä tehtävätään?» huudahti Ernest. »He panisivat tarkoin toimeen
teidän suunnitelmanne.»
»On tekeillä jotakin muuta», kuului vastaus. »Ja siinä syy, miksi
sotilaat ovat saapuvilla.»
»Meitä koskevaa, nähtävästi», naurahti Ernest pilkallisesti. »Salamurha
tai jotakin muuta sellaista.»
Mutta hänen lausuttuaan sanan »salamurha» hämminki puhkesi uudelleen.
Ernestin oli mahdoton saada ääntänsä kuulluksi, mutta hän jäi
seisaalleen odottaen väliaikaa. Ja silloin se tapahtui. Paikaltani
parvekkeella en voinut erottaa muuta kuin räjähdyksen tulenloimahduksen.
Hermoja tärisyttävä jymähdys täytti korvani, ja minä näin Ernestin
huitaisevan ilmaa ja kaatuvan savupilven keskelle ja sotamiesten
hyökkäävän esille. Hänen toverinsa hypähtivät seisovilleen, hurjina
vihasta, valmiina tekemään mitä hyvänsä. Mutta Ernest kohottihe hetkeksi
ja vaatien kädenliikkeellä hiljaisuutta sanoi:
»Tässä on salaliitto!» hänen äänensä kaikui varoitukseksi tovereille.
»Älkää tehkö mitään, muuten teidät perii hukka.»
Sitten hän hiljaa vaipui maahan, ja sotamiehet tarttuivat häneen.
Seuraavassa hetkessä sotamiehet jo olivat puhdistamassa parvekkeita
katsojista, enkä nähnyt sen enempää.
Vaikka hän oli mieheni, ei minulle annettu lupaa käydä häntä katsomassa.
Kun ilmoitin, kuka olin, vangittiin minut oitis. Ja samaan aikaan
vangittiin kaikki sosialistiset kongressimiehet Washingtonissa, niiden
joukossa onneton Simpson, joka sairasti lavantautia ollen vuoteen omana
hotellissaan.
Oikeudenkäynti kävi nopeasti ja loppui lyhyeen. Miehet olivat jo
ennakolta tuomitut. Ihme kyllä Ernestiä ei mestattu. Siinä oligarkia
erehtyi, ja se erehdys kävi kalliiksi. Mutta oligarkia luotti liiaksi
itseensä noina aikoina. Se oli juopunut menestyksestään eikä se voinut
aavistaa, että kourallinen sankareita omaisi sellaisen voiman, joka
vielä kerran järkyttäisi sitä perustuksiaan myöten. Huomenna, kun suuri
kapina puhkeaa ja koko maailma kaikuu miljoonien astunnasta, silloin
oligarkia vasta käsittää, vaikka liian myöhään, miten mahtavaksi
voimaksi tuo pienoinen sankariparvi on paisunut.[1]
[1] Avis Everhard piti varmana, että tämä kertomus tulisi hänen
aikalaistensa luettavaksi, ja siksi hän jättää mainitsematta tuon
valtiopetosjutun päätöksen. Monta muuta samanlaista hämmentävää
poisheittoa on huomattavana käsikirjoituksessa. Viisikymmentäkaksi
sosialistista kongressimiestä vedettiin oikeuteen, ja kaikki
todistettiin syyllisiksi. Kumma kyllä, yhtään ei tuomittu kuolemaan.
Everhard ja yksitoista muuta, niiden joukossa Theodore Donnelson ja
Matthew Kent, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Toiset
neljäkymmentä saivat vankeutta 30--45 vuoteen, jotavastoin Arthur
Simpson, jonka mainittiin räjähdyksen aikana olleen ankarasti
sairaana, sai ainoastaan 15 vuotta. Kerrotaan, että hän kuoli
yksinäisessä vankilassa nälkään, ja tämän tylyn kohtelun sanotaan
johtuneen hänen lannistumattomasta uppiniskaisuudestaan sekä siitä
tulisesta ja hillitsemättömästä vihasta, mitä hän tunsi kaikkia
kohtaan, jotka olivat sortajain palveluksessa. Hän kuoli Cabanasissa
Kubassa, missä kolme hänen toveriansa oli vankeudessa. Nämä
viisikymmentäkaksi sosialistista kongressimiestä oli hajoitettu
erinäisiin sotalinnoituksiin ympäri Yhdysvaltoja. Sitenpä Du Bois ja
Woods olivat Porto Ricossa, kun taas Everhardia ja Merryweatheria
säilytettiin San Franciscon lahdessa sijaitsevalla
Alcatraz-nimisellä saarella, jota jo pitkät ajat sitä ennen oli
käytetty sotavankilana.
Ollen itse kumouksellinen ja tuntien kumouksellisten toiveet ja pelot ja
salaiset suunnitelmat minä voin vastata suuremmalla pätevyydellä kuin
moni muu siihen syytökseen, että he muka olivat olleet syypäitä
edellämainitun pommin räjähtämiseen. Ja minä voin sanoa heti ja muitta
mutkitta, että sosialisteilla kongressissa enempää kuin sen
ulkopuolellakaan ei ollut mitään osaa siinä jutussa. Me emme tiedä, kuka
heitti pommin, mutta varmasti tiedämme, että me emme sitä heittäneet.
Toiselta puolen on olemassa seikkoja, jotka viittaavat Rautakoron
syyllisyyteen. Tietenkään emme voi sitä todistaa. Meidän
johtopäätöksemme näet perustuu oletuksiin. Mutta tässä on muutamia
tosiasioita, joista meillä on varmuus. Hallituksen salapoliisit olivat
ilmoittaneet edustajahuoneen puhemiehelle, että sosialistiset
kongressimiehet olivat aikeissa ryhtyä terroristiseen toimintaan ja että
he olivat jo päättäneet ajastakin, jolloin heidän menettelytapansa
muuttuisi. Tämä päivä sattui olemaan juuri sama päivä, jolloin
pommiräjähdys tapahtui. Sentähden pääkaupunkiin oli koottu joukoittain
sotaväkeä. Ja koska me emme tietäneet mitään koko pommista, ja koska
pommi todella räjähti, ja koska viranomaiset olivat ennakolta ryhtyneet
toimenpiteisiin sen varalta, niin on oikeus ja kohtuus tehdä siitä
sellainen johtopäätös, että Rautakorko tiesi asiasta. Edelleen me
väitämme, että Rautakorko oli syypää siihen ja että Rautakorko
suunnitteli tuon teon saadakseen vierittää syyn meidän hartioillemme ja
siten valmistaakseen meidän perikatoamme.
Puhemiehen kautta levisi varoitus kaikille kongressimiehille, jotka
kantoivat oligarkian punaista vaippaa. He tiesivät Ernestin puhuessa,
että joku väkivallantyö tulisi tapahtumaan. Ja ollaksemme heihin nähden
rehellisiä on meidän mainittava, että he vilpittömästi uskoivat sen
todellakin sosialistien tekemäksi. Ja oikeudenkäynnin aikana, yhä vielä
vilpittömässä uskossa, useat todistivat nähneensä Ernestin
valmistautuvan heittämään pommia ja kuinka se oli räjähtänyt ennen
aikojaan. Tietysti he eivät nähneet mitään sellaista. Ollen
kuumeenomaisen pelon vallassa he todellakin luulottelivat nähneensä,
siinä koko juttu.
Niinpä Ernest sanoi oikeudenistunnossa: »Onko siinä mitään järkeä, että
minä valitsisin moisen viheliäisen leikkikalun, jos minä todella
aikoisin heittää pommia? Siinä ei ollut kylliksi ruutia. Se tuprutti
paljon savua, mutt'ei loukannut muita kuin minua. Se räjähti aivan minun
jaloissani eikä silti tappanut minua. Uskokaa minua, minä teen tuhoja,
kun minä ryhdyn pommeja heittämään. Minun räjähdysmiinastani lähtee
muutakin kuin savua.»
Toiselta puolen taas väitettiin, että pommin heikkous oli johtunut
erehdyksestä sosialistien taholta ja että sen ennenaikaiseen
räjähtämiseen oli syynä Ernestin hermostuminen, sillä hän muka pudotti
pommin menetettyään mielenmalttinsa. Ja jotta todistus tulisi täysin
sitovaksi, kutsuttiin esille ne useat kongressimiehet, jotka todistivat
nähneensä Ernestin huitaisevan kädellään ja pudottavan pommin.
Mitä meihin itseemme tulee, ei kukaan meistä tietänyt, miten pommi
heitettiin. Ernest kertoi minulle, että hän näki silmänräpäystä ennen
sen putoavan jalkoihinsa. Hän antoi sellaisen kertomuksen oikeudessa,
mutta kukaan ei uskonut häntä. Sitäpaitsi koko juttu oli tarkoin
edeltäkäsin valmistettu. Rautakorko oli päättänyt tuhota meidät, eikä
siinä mikään auttanut.
Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan. Mutta minä en usko sitä.
Yhdeksäntoista vuotta on kulunut löytämättämme, väsymättömistä
ponnistuksista huolimatta, sitä miestä, joka todella pommin heitti.
Epäilemättä hän oli Rautakoron asiamies, mutta hänen on onnistunut
peittää jälkensä. Me emme ole milloinkaan saaneet vähintäkään vihiä
hänestä. Ja nähtävästi tämä tapaus jää luettavaksi historian
salaperäisyyksien joukkoon.[1]
[1] Avis Everhardin olisi pitänyt elää monta sataa vuotta
nähdäkseen tämän salaperäisen asian selvityksen. Hiukan vähemmän
kuin sata vuotta sitten ja vähän enemmän kuin kuusisataa vuotta
hänen kuolemansa jälkeen Pervaisen tunnustus löydettiin Vatikaanin
salaisista arkistoista. Tämän yhteydessä lienee paikallaan kertoa
hiukan tästä hämäräperäisestä asiapaperista, joka itse asiassa ei
ole kiinnittänyt muiden kuin historioitsijain mieltä.
Pervaise oli amerikkalainen, ranskalaista sukuperää, joka v. 1913
virui Tombsin vankilassa New Yorkissa syytettynä murhasta. Hänen
tunnustuksestansa käy selville, että hän ei ole rikoksellinen
luonne. Hän oli kuumaverinen, intohimoinen, tunteellinen.
Mielettömänä mustasukkaisuudesta hän surmasi vaimonsa -- sangen
tavallinen teko niinä aikoina. Pervaise oli kokonaan kuolemanpelon
vallassa, josta hänen tunnustuksessaan pitkin matkaa tehdään selkoa.
Välttääkseen kuolemaa hän oli valmis vaikka mihin, ja
poliisiasiamiehet valmistivat häntä selittämällä, että hänet
luultavasti tullaan langettamaan syylliseksi ensimmäisen luokan
murhaan. Siihen aikaan ensimmäisen luokan murha merkitsi
kuolemanrangaistusta. Tuomittu mies tai nainen istutettiin
erityisesti tätä tarkoitusta varten valmistettuun kuolintuoliin ja
kykenevien lääkärien johdolla surmattiin voimakkaan sähkövirran
avulla. Sitä sanottiin sähkömestaukseksi, ja se oli sangen yleisesti
suosittu siihen aikaan. Kivuton nukuttaminen pakollisena
kuolemantapana otettiin käytäntöön vasta myöhemmin.
Tämän miehen, jolla oli hyvä sydän, joskin petomaisen
eläimellisyyden peitossa, ja joka viruen vankilassa ei odottanut
muuta kuin kuolemaa, Rautakoron asiamiehet taivuttivat heittämään
pommin edustajahuoneessa. Tunnustuksessaan hän sanoo nimenomaan,
että pommi tulee olemaan heikko ja ihmishengen hukka ei tule
kysymykseenkään. Tämä pitää paikkansa siihen katsoen, että tuo pommi
todellakin oli heikko ja että se ei surmannut Ernestiä, vaikka
räjähti aivan hänen jaloissaan.
Pervaise johdettiin salaa eräälle parvekkeelle, joka oli suljettu
nähtävästi korjaustöiden vuoksi. Hänen oli itse valittava sopiva
hetki heittoaan varten, ja hän tunnustaa tarpeellisen avomielisesti
olleensa niin kiintynyt Everhardin ruhjovaan puheeseen ja siihen
valtavaan vaikutukseen, minkä se teki kuulijoihin, että oli vähällä
unohtaa asiansa.
Häntä ei ainoastaan vapautettu vankeudesta, vaan hänelle myönnettiin
eläke. Sitä hän ei kuitenkaan ennättänyt kauan nauttia, sillä
syyskuussa v. 1914 v. a. hän sairastui ankaraan sydänreumatismiin ja
kuoli kolme vuorokautta sen jälkeen. Ja silloin hän kutsui luokseen
katolisen papin, isä Peter Durbanin, jolle teki tunnustuksensa.
Papista tämä tunnustus tuntui siksi merkilliseltä, että hän
kirjoitutti sen ja toimitti sille laillisen vahvistuksen. Me emme
tiedä sen aikaisimpia vaiheita, mutta tärkeänä sitä lienee pidetty,
koskapa se vihdoin osui aina Roomaan asti. Mahtavien henkilöiden
vaikutusvaltaisuus selittää, miksi se pysyi salassa. Satoihin
vuosiin maailma ei saanut vihjaustakaan sen olemassaolosta. Vasta
viime vuosisadalla kuuluisa italialainen oppinut Lorbia sen
sattumalta löysi tehdessään tutkimuksia Vatikaanissa.
Nyttemmin jo varmuudella tiedetään, että Rautakorko pani toimeen
tämän pommiräjähdyksen edustajahuoneessa v. 1913. Ilman Pervaisen
tunnustustakin olisi varmasti tiedetty, että asianlaita oli
sellainen, sillä tuo teko, joka saattoi viisikymmentäkaksi
kongressimiestä vankilaan, oli samanarvoinen kuin lukemattomat muut
oligarkkien toimeenpanemat teot, kuten kapitalistienkin ennen heidän
aikojaan.
Sellaisia tekoja on n. s. Haymarketin oikeusmurha Chicagossa, kun
petomaiset viranomaiset tuomitsivat puolikymmentä n. s. anarkistia
kuolemaan ja hirttivät heidät kokonaan syyttömästi. Ja saman otsikon
alle kuuluvat ne tapaukset, jolloin kapitalistit itse poltattivat
omaa omaisuuttaan, rangaisten sellaisista teoista viattomia ihmisiä,
joita »lähetettiin pikajunalla mestauslavalle», kuten sen ajan
puhetapa kuului.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä
kapitalistien ja lännen kaivantomiesten liiton välillä vallinneen
taistelun aikana samanlaisia ja vielä verisempiä keinoja käytettiin.
Kapitalistien asiamiehet räjähdyttivät Independence-aseman sillan,
jossa kolmetoista miestä sai surmansa ja useita haavoittui. Ja
kapitalistit, jotka vallitsivat Coloradon valtion hallinnollista ja
lainlaadinnallista virkakoneistoa, olivat vähällä saada
kaivantomiesten johtajat tuomituiksi, syyttäen heitä mainitusta
teosta. Romaines, muuan niistä palkatuista kätyreistä, jotka olivat
osallisina tässä teossa, virui vankina toisessa valtiossa,
Kansasissa, odottaen tutkintoa, kun kapitalistien asiamiehet
lähestyivät häntä. Mutta toisin kuin Pervaisen tunnustus Romainesin
tuli julkisuuteen vielä hänen eläessään.
Ja samaan aikaan käytiin kuuluisaa Moyer-Haywood-juttua. Nämä miehet
olivat rohkeita työväenjohtajia, edellinen lännen kaivantomiesten
liiton presidentti ja jälkimmäinen saman liiton sihteeri. Idahon
entinen kuvernööri oli salaperäisesti murhattu. Ja aikoinaan
kaivantomiehet ja sosialistit avonaisesti syyttivät sikäläisiä
kaivannonomistajia tästä murhasta. Mutta huolimatta kansallis- ja
perustuslaista, Idahon ja Coloradon kuvernöörien solmittua
salaliiton, Moyer ja Haywood vangittiin salaa ja asetettiin
syytteeseen murhasta. Tällöin Eugene V. Debs, Amerikan
sosialistipuolueen silloinen johtaja, lausui seuraavat sanat:
»Ne työväen johtajat, joita ei voida lahjoa taikka peloittaa
tiehensä, täytyy vangita ja murhata. Moyerin ja Haywoodin
ainoa rikos on siinä, että he ovat vankkumatta pysyneet
työväen asialle uskollisina. Kapitalistit ovat ryöstäneet
meidän maamme, turmelleet meidän politiikkamme, saastuttaneet
meidän oikeuslaitoksemme ja tallanneet meitä jalkoihinsa, ja
nyt he aikovat häikäilemättä murhata ne miehet, jotka eivät
alistu heidän raakaan mielivaltaansa. Idahon ja Coloradon
kuvernöörit ainoastaan tottelevat herrojensa, rahaylimysten
käskyjä. Tässä seisoo työväki rahavaltaa vastassa. Jos he
lyövät ensimmäisen väkivaltaisen iskun, tulemme me lyömään
viimeisen.»