Punainen vaippa.
Maalaisliiton valtaamien valtioiden kukistuksen jälkeen maalaisliiton
edustajat hävisivät kongressista. Heidät asetettiin syytteeseen
valtiopetoksesta, ja heidän edusmiessijansa annettiin Rautakoron
kätyreille. Sosialistit olivat säälittävänä vähemmistönä, ja he tiesivät
loppunsa lähestyvän. Kongressi ja senaatti olivat irvikuvia.
Lainlaadinnallisista kysymyksistä oltiin keskusteltavinaan sangen
vakavasti ja niistä tehtiin päätöksiä vanhojen muotojen mukaisessa
järjestyksessä, samalla kuin koko kujeilulla ei todellisuudessa ollut
muuta tarkoitusta kuin antaa oligarkian mahtikäskyille
perustuslaillisuuden leima.
Ernest oli kuumimman taistelun tuoksinassa silloin, kun loppu tuli.
Silloin käsiteltiin työttömäin avustamista koskevaa lakiehdotusta.
Edellisen vuoden ahtaat ajat olivat saattaneet suuria työläisjoukkoja
nälkäkuoleman partaalle, ja kurjuutta lisäsi melkoisesti yleinen maassa
vallitseva epäjärjestys. Miljoonia ihmisiä nääntyi nälkään oligarkkien
ja heidän kannattajainsa mässätessä ylijäämällä.[1] Me sanoimme näitä
ihmisiä »kadotuksen kansaksi», ja juuri heidän äärettömiä kärsimyksiään
lieventääkseen sosialistit tekivät kongressille ehdotuksen
työttömyyslaiksi. Mutta se ei ollut Rautakoron mieleen, joka oman
suunnitelmansa mukaan valmistautui antamaan työtä näille miljoonille.
Meidän suunnitelmamme ei miellyttänyt sitä, joten se määräsi, että
meidän lakiehdotuksemme on äänestettävä nurin. Ernest ja hänen toverinsa
tiesivät, että heidän ponnistuksensa ovat turhia, mutta he olivat jo
kyllästyneet tuohon jännitykseen. He halusivat saada jotakin aikaan. He
eivät olleet saaneet mitään toimeen, ja paras, mitä he saattoivat
toivoa, oli tehdä loppu tuosta lainlaadinnallisesta ilveilystä, jossa he
esiintyivät näyttelijöinä vastoin tahtoaan. He eivät tietäneet, miten se
päättyisi, mutta sen tuhoisammaksi he eivät olleet sitä koskaan
kuvitelleet, kuin miksi se todellisuudessa muodostui.
[1] Sama asiaintila oli vallitsevana yhdeksännellätoista vuosisadalla
(v. a.) Englannin hallitsemassa Intiassa. Alkuasukkaita kuoli
miljoonittain nälkään, samalla kuin heidän hallitsijansa ryöstivät
heiltä heidän työnsä hedelmät tuhlaten niitä loistaviin
juhlapitoihin ja muihin järjettömiin ylellisyyksiin. Meidän
esi-isiemme elämässä ja tavoissa noina aikoina oli paljon sellaista,
jota ajatellessamme meidän päiviemme valistunut ihminen ei voi olla
häpeästä punastumatta. Mutta filosofia lohduttaa meitä tässä
suhteessa. Meidän on käsitettävä, että kapitalistinen aikakausi
yhteiskunnallisessa kehityksessä on osapuilleen samanarvoinen kuin
aikaisempi apinakausi. Ihmisen täytyi kulkea noiden asteiden kautta
kohotessaan alemman eläinkunnan liejusta ja limasta. Ja itsestään
selvää on, että häneen täytyi takertua limaa ja liejua ja että se ei
helposti karissut hänestä pois.
Minä istuin parvekkeella sinä päivänä. Me kaikki tiesimme, että jotakin
kauheaa oli tulossa. Se oli ilmassa, ja sen läsnäolon näkyvänä
osoituksena olivat aseelliset sotamiehet, joita oli asetettu riveihin
käytäviin, sekä upseerit, jotka muodostivat ryhmän Eduskuntatalon
sisäänkäytävän suulla. Oligarkia oli kohottanut kätensä iskuun. Ernest
nousi puhumaan. Hän kuvasi työttömäin kärsimyksiä, sen uhkarohkean
toivon kannustamana, että voisi sanoillaan hellyttää läsnäolevain
mielet. Mutta republikaaniset ja demokraattiset edustajat nauroivat
pilkallisesti ja kirkuivat hänen puhuessaan saaden aikaan tavattoman
melun ja hämmingin. Silloin Ernest yht'äkkiä vaihtoi terää.
»Minä tiedän, että teihin ei vaikuta mikään, mitä tahansa minä
sanoisinkin», hän lausui. »Teillä ei ole sielua, johon vaikuttaa. Te
olette selkärangattomia, pehmeitä olentoja, jotka komeasti sanotte
itseänne republikaaneiksi ja demokraateiksi. Ei ole olemassakaan
republikaanipuoluetta enempää kuin demokraattipuoluettakaan. Tässä
edustajahuoneessa ei ole republikaaneja eikä demokraatteja. Te olette
vain rahavallan nöyriä imartelijoita ja kätyreitä. Te puhutte laajasti
ja vanhentuneilla sanamuodoilla vapaudenrakkaudestanne, ja kuitenkin te
tästä kaikesta huolimatta kannatte Rautakoron punaista vaippaa.»
Tällä kohtaa valtavat huudot »Järjestykseen! järjestykseen!»
tukahduttivat hänen äänensä, ja hän seisoi liikkumattomana paikoillaan,
kunnes hälinä oli jossakin määrin asettunut. Sitten hän teki kädellään
liikkeen, ikäänkuin sanoakseen, että hän tarkoitti heitä kaikkia,
kääntyi tovereittensa puoleen ja sanoi:
»Kuulkaa, miten hyvinruokitut elukat kiljuvat.»
Paholaisten käräjiä muistuttava hälinä puhkesi uudelleen. Puhemies
koputti järjestykseen ja katsahti käytävän suulla sijaitsevaan
upseeriryhmään, aivan kuin jotakin odottaen. Kuului huutoja »Kapina!» ja
muuan paksu ja pullea New Yorkin edustaja alkoi kiljua »Anarkisti,
anarkisti!» Silloin Ernest ei tosiaankaan ollut miellyttävän näköinen.
Koko hänen ruumiinsa värähteli, ja hänen kasvoillansa oli taistelevan
eläimen ilme, mutta muuten hän pysyi tyynenä ja kylmänä.
»Muistakaa», hän sanoi äänellä, joka kuului läpi pauhinan, »että
niinkuin te tänä päivänä osoitatte armoa köyhälistölle, samoin tulee
köyhälistö jonakin päivänä tekemään teille».