Loppu.
Kun tuli aika Ernestin ja minun lähteä Washingtoniin, ei isä seurannut
meitä sinne. Hän oli mieltynyt työläisten elämään. Hän piti meidän
ryysyläisympäristöämme suurena yhteiskuntatieteellisenä laboratoriona,
ja hän näytti antautuneen tieteellisten tutkimusten loppumattomaan
juhlaan. Hän teki tuttavuutta työmiesten kanssa ja solmi läheisiä
ystävyyssuhteita parissakymmenessä kodissa. Niinikään hän työskenteli
erinäisillä työpaikoilla ja ammattialoilla, ja sellaisissa
tilaisuuksissa hän sekä työskenteli että teki tieteellisiä havainnoita.
Hän oli tiedemies kiireestä kantapäähän.
Hänen ei olisi ollut pakko tehdä työtä, sillä Ernestin onnistui hankkia
käännöstöillään niin paljon kuin meidän kaikkien kolmen elantoon
tarvittiin, mutta meidän estelemisistämme välittämättä isä jatkoi
työskentelyään, harjoittaen sen yhteydessä tutkimuksiaan. En milloinkaan
unohda sitä iltaa, jona hän toi tullessaan katukaupustelijan
tavaravaraston: kengännauhoja, vöitä y. m. s., tai sitä, jona menin
ostoksille läheiseen ruokatavarakauppaan ja tapasin hänet siellä
myymälämiehenä. Sen jälkeen ei minua enää ihmetyttänyt sekään, että hän
oli viikon päivät tarjoilijana vastapäätä sijaitsevassa kapakassa.
Niinikään hän oli yövahtina, perunanmyyjänä kadulla, liimasi nimilippuja
eräässä säilyketehtaassa, työskenteli paperikoritehtaassa ja oli
vedenkantajana eräällä katurautatierakennuksella, vieläpä yhtyi
astianpesijäin yhdistykseen juuri ennen sen hajoittamista.
Luulen, että piispan esimerkki, ainakin mitä vaatetukseen tulee, oli
vaikuttanut isään, sillä hänkin alkoi käyttää työmiehen halpaa
pumpulipuseroa ja päällyshousuja. Yhden vanhoista tavoistaan hän
kuitenkin säilytti, nimittäin sen, että pukeutui aina huolellisesti
päivälliseksi eli oikeammin illalliseksi.
Minä olisin voinut Ernestin kanssa olla onnellinen missä tahansa, ja kun
isä niin hyvin viihtyi näissä uusissa oloissa, täydensi se minun omaa
onneani.
»Kun olin pieni poika», sanoi isä, »olin sangen utelias. Halusin saada
selville, miksi mikin on olemassa ja miten se on syntynyt. Siitä johtuu,
että minusta tuli luonnontutkija. Olen tänä päivänä yhtä utelias kuin
lapsenakin, ja uteliaisuus se juuri onkin, mikä tekee elämän elämisen
arvoiseksi.»
Ja hän pistäysi väliin Market-kadun pohjoispuolella sijaitsevaan kauppa-
ja teatterikaupunginosaan, missä hän myyskenteli sanomalehtiä,
juoksenteli asioilla ja availi vaunujen ovia. Siellä hän eräänä päivänä
tapasi mr Wicksonin sulkiessaan eräiden vaunujen ovea. Veitikkamaisella
tavalla isä kertoi meille koko jutun illalla kotiin palattuaan.
»Wickson katsoi minuun terävästi, kun minä suljin hänen vaunujensa ovea,
ja mutisi: 'Kas, saakeli.' Juuri ne sanat hän lausui. Hänen kasvonsa
lehahtivat punaisiksi, ja hän unohti antaa minulle juomarahaa. Mutta hän
varmaankin tointui pian hämmästyksestään, sillä hänen vaununsa olivat
kulkeneet tuskin viittäkymmentä askelta, kun ne jo kääntyivät ympäri ja
tulivat takaisin. Hän kumartui ulos ovesta.
»'Kas vain, professori', hän sanoi, 'tämä menee jo liian pitkälle. Mitä
voin tehdä teidän hyväksenne?'
»'Minä suljin teidän vaunujenne oven', vastasin. 'Yleisen tavan mukaan
te voisitte antaa minulle kymmensenttisen.'
»'Mitä joutavia', hän puhisi. 'Minä tarkoitan jotakin asiallista.'
»Hän varmaankin oli tosissaan -- liekö ollut jonkinlaista omantunnon
nuhtelua; ja siihen katsoen minä harkitsin, mitä vastata.
»Hänen kasvonsa ilmaisivat odotuksen jännitystä, kun minä aloitin
sanottavani, mutta teidän olisi pitänyt nähdä ne silloin, kun olin
lopettanut.
»'Te voisitte antaa takaisin kotini ja Sierran tehdasosakkeeni', minä
sanoin.»
Isä pysähtyi.
»Mitä hän sanoi», minä malttamattomana kysäisin.
»Mitä saattoi hän sanoa? Hän ei sanonut mitään. Mutta minä sanoin:
'Toivon, että olette onnellinen.' Hän katsoi minuun uteliaana. 'Sanokaa
minulle, oletteko onnellinen?' kysyin.
»Hän käski kuskin ajaa ja kirosi julmasti mennessään. Eihän hän antanut
minulle edes kymmentä senttiä, jopa sitten kotia ja osakkeita. Siinä sen
nyt näet, rakkaani, että isäsi katupojanelämä ei ole vailla
pettymyksiä.»
Ja niinpä isä jäi asumaan Pell-kadulle Ernestin ja minun lähdettyä
Washingtoniin. Vanha asioiden järjestys oli täydellisesti hävinnyt.
Puuttui ainoastaan lopullinen romahdus, ja se oli lähempänä kuin osasin
aavistaakaan. Aivan päinvastoin kuin me olimme otaksuneet, ei
sosialistiedustajain tielle asetettu mitään esteitä heidän asettuessaan
paikoilleen kongressissa. Kaikki sujui hyvin, ja minä nauroin
Ernestille, kun hän katseli epäluuloisin silmin juuri tuota samaista
kohteliaisuutta, pitäen sitä pahanenteisenä.
Meidän sosialistitoverimme olivat hyvässä uskossa ja erinomaisessa
luulossa voimistaan ja siitä, mitä he täällä saisivat aikaan. Muutamia
maalaisliiton edustajia oli niinikään tullut valituiksi lisäten meidän
voimiamme, ja yhteisesti laadittiin perinpohjainen ohjelma vastaisia
toimenpiteitä varten. Siihen kaikkeen Ernest uskollisesti ja
tarmokkaasti myötävaikutti, vaikka hän ei malttanut olla aina joskus
ilman mitään erityistä syytä sanomatta: »Kun tulee kysymys voimain
mittelystä, niin on parempi käyttää ruutia kuin nyrkkejä, uskokaa pois.»
Rettelöt alkoivat niissä valtioissa, missä maalaisliitto oli
valloittanut virkapaikkoja viime vaaleissa. Sellaisia valtioita oli
kymmenkunta, mutta vaikka maalaisliiton edustajat olivatkin vaaleissa
selvästi voittaneet, ei heitä päästetty niihin asemiin, jotka he olivat
valloittaneet. Entiset viranhaltijat kieltäytyivät poistumasta. Asia oli
vallan yksinkertainen. Vaalit julistettiin laittomiksi; väitettiin, että
niitä ei oltu toimitettu kaikin puolin laillisessa järjestyksessä.
Maalaisliittolaiset olivat voimattomia. Tuomioistuimet, joihin viime
tingassa saattoi vedota, olivat heidän vihollistensa käsissä.
Nyt oli tullut vaarallinen hetki. Jos petkutetut maalaisliittolaiset
vimmastuisivat, olisi kaikki lopussa. Miten me sosialistit
ponnistelimmekaan hillitäksemme heitä! Usein Ernest ei ummistanut
silmiään vuorokausiin. Maalaisliiton etevimmät johtajat käsittivät
vaaran ja toimivat yhdessä meidän kanssamme. Mutta siitä ei ollut mitään
apua. Oligarkia halusi väkivaltaisuuksia ja pani liikkeelle
provokaattorinsa. Ja ihan varmasti talonpoikaiskapina syntyi näiden
provokaattorien toimesta.
Kymmenkunnassa valtiossa syttyi kapina. Pakkoluovutetut farmarit ottivat
valtioitten hallitukset käsiinsä, joka tietysti oli
perustuslainvastaista ja tietysti johti siihen, että Yhdysvaltain
hallitus komensi sotaväen paikalle. Kaikkialla provokaattorit
kiihoittivat joukkoja. Nämä Rautakoron lähettiläät esiintyivät
käsityöläisinä, farmareina ja maatyöläisinä. Sacramentossa, Kalifornian
pääkaupungissa, maalaisliiton oli onnistunut pitää yllä rauhaa ja
järjestystä. Silloin lähetettiin tuhansia salaisia asiamiehiä
rauhalliseen kaupunkiin. Nämä liikuskelivat joukoissa ryöstäen taloja ja
tehtaita. Ja he yllyttivät joukkoja, kunnes nämä yhtyivät heihin ja
alkoivat mellastaa. Väkijuomia jaettiin köyhälistön kaupunginosissa
entistä enemmän, jotta mielet saataisiin kiihdyksiin. Ja sitten kun
kaikki oli valmista, lähetettiin paikalle Yhdysvaltain sotaväkeä eli
oikeammin Rautakoron sotaväkeä. Yksitoistatuhatta miestä, naista ja
lasta ammuttiin kuoliaaksi Sacramenton kaduilla tai murhattiin
kodeissaan. Liittohallitus otti käsiinsä valtion hallituksen, ja niin
oli se näytös päättynyt Kaliforniassa.
Ja samoin kuin Kaliforniassa kävi muuallakin. Jokaisessa maalaisliiton
valtaan joutuneessa valtiossa tukahdutettiin kapinallisuudet
verivirtoihin. Ensiksi salaiset asiamiehet ja mustasotnia panivat
toimeen mellakoita, minkä jälkeen paikalle lähetettiin Yhdysvaltain
sotaväkeä. Metelöiminen ja väkivalta oli vallitsevana kaikkialla
maaseudulla. Yötä päivää suitsusi savu palavista maataloista,
tavarahuoneista, kylistä ja kaupungeista. Vihdoin tartuttiin
dynamiittiin. Rautatiesiltoja ja tunneleita räjähdytettiin ja junia
suistettiin radalta. Farmari-parkoja hirtettiin ja ammuttiin
laumoittain. Kamalia kostotöitä tehtiin, ja monta rahaylimystä ja
upseeria murhattiin. Veri ja kosto asusti ihmisten sydämissä.
Hallituksen sotaväki teurasti farmareita aivan kuin ennen intiaaneja. Ja
niillä oli siihen syytä. Kaksituhatta kahdeksansataa sotamiestä oli
surmattu peloittavissa dynamiittiräjähdyksissä Oregonissa, ja samalla
tavalla oli tuhottu koko joukko rautatiejunia eri aikoina ja eri
seuduilla. Niinpä onkin hyvin ymmärrettävää, että sotamiehet taistelivat
henkensä edestä samoin kuin farmaritkin.
Mitä tulee kansalliskaarteihin, otettiin v:n 1903:n asevelvollisuuslaki
käytäntöön, ja toisen valtion työläiset pakotettiin murhaamaan toisesta
valtiosta kotoisin olevia tovereitaan kuoleman uhalla. Tietenkään ei
uusi asevelvollisuuslaki ottanut alussa soveltuakseen erittäin hyvin.
Monta kaartinupseeria murhattiin ja joukoittain asevelvollisia
tuomittiin kuolemaan sotaoikeudessa ja ammuttiin. Ernestin ennustus mr
Kowaltin ja mr Asmunsenin suhteen kävi toteen hämmästyttävällä
tarkkuudella. Molemmat olivat asevelvollisia, ja heidät raastettiin
siihen rangaistusretkikuntaan, mikä lähetettiin Kaliforniasta
kurittamaan Missourin farmareita. Mr Kowalt ja mr Asmunsen kieltäytyivät
astumasta sotapalvelukseen. Mutta heidän niskoittelunsa ei heitä
auttanut. Kenttäsotaoikeus tuomitsi heidät kuolemaan, ja mestaukseen
komennettu sotilasosasto pani tuomion toimeen. Heidät ammuttiin selkä
ampujiin päin.
Monet nuorukaiset pakenivat vuoristoon päästäkseen sotapalveluksesta.
Siellä he muuttuivat rosvoiksi, ja vasta rauhallisempien aikojen
palattua heidät voitiin rangaista. Se oli mutkatonta rangaistusta.
Hallitus antoi julistuksen, jossa se kehoitti kaikkia lainkuuliaisia
kansalaisia tulemaan pois vuoristoista kolmen kuukauden kuluessa. Ja kun
määräpäivä tuli, lähetettiin vuoristoseutuihin sotaväkeä puoli miljoonaa
miestä. Mikään kuulustelu tai oikeudenkäynti ei tullut kysymykseenkään,
vaan jokainen, ken tavattiin, ammuttiin paikalla. Sotaväki toimi sen
käsityksen pohjalla, että kaikki, jotka vuoristoissa asustivat, olivat
rosvoja. Eräät lujiin asemiin sijoittuneet joukkueet taistelivat
sankarillisella uljuudella, mutta ennen pitkää jok'ikinen karkulainen
oli tapettu.
Mutta vielä kaameamman vaikutuksen teki se rangaistus, mikä tuli
Kansasin kansalliskaartin osaksi. Suuri Kansasin kapina tapahtui pian
sen jälkeen kuin hallitus oli aloittanut aseellisen taistelun
maalaisliittoa vastaan. Kuusituhatta kaartilaista kapinoi. He olivat jo
useita viikkoja olleet sangen levottomia ja vastahakoisia, jonka vuoksi
heitä oli seisotettu leirillä. Mutta varsinainen kapinaannousu oli
epäilemättä provokaattoreitten suunnittelema.
Huhtikuun 22:tta päivää vasten yöllä he vihdoin nousivat ja murhasivat
upseerinsa, niin että ainoastaan muutamia näistä pelastui pakenemalla.
Se meni oikeastaan yli Rautakoron suunnitelmien, sillä provokaattorit
olivat tehneet työnsä liian hyvin. Mutta kaikki kääntyi lopullisesti
Rautakoron voitoksi. Se oli valmistautunut kapinan varalle, ja niin
monen upseerin murha antoi sille oikeutuksen kaikkeen siihen, mitä
seurasi. Aivan kuin taikavoimalla neljäkymmentätuhatta sotamiestä
vakinaista väkeä piiritti kapinalliset. Se oli ansa. Poloiset
kansalliskaartilaiset huomasivat, että ne kuularuiskut, jotka he olivat
vallanneet, oli salaa tehty kelpaamattomiksi ja että heidän valtaamansa
patruunat eivät sopineet heidän kivääreihinsä. He hinasivat ylös
valkoisen rauhanlipun, mutta sitä ei otettu edes huomioon. Ketään ei
jäänyt henkiin, kaikki kuusituhatta miestä, tuhottiin. Heitä ammuttiin
kaukaa sekä kovilla että räjähtävillä kuulilla, ja kun he epätoivoissaan
hyökkäsivät piirittäjäin ketjua vastaan, niitettiin heidät maahan
kuularuiskuilla. Minulle kertoi eräs, joka oli silloin paikalla ja omin
silmin näki, mitä tapahtui, että yksikään kapinallisista ei päässyt
lähemmäksi kuin sadanviidenkymmenen yardin päähän kuularuiskuista.
Maanpintaa peittivät kaatuneitten ruumiit monessa kerroksessa, ja
taistelun viimeistelyn suoritti ratsuväki surmaten vielä elossa olevat
haavoittuneet sapeleillaan, hevosten kavioilla ja revolvereilla.
Samoihin aikoihin puhkesi hiilenkaivajain kapina. Se oli
ammattikunnittain järjestyneen työväen viimeinen ponnistus. Kolme
neljännesmiljoonaa kaivantolaista ryhtyi lakkoon. Mutta he olivat
hajaantuneina liian laajalle alalle voidakseen käyttää voimaansa kyllin
tehokkaasti. Heidät eristettiin muusta maailmasta kullakin
paikkakunnalla ja heitä kuritettiin, kunnes taipuivat. Tämä oli
ensimmäinen suuri orjainajo, jossa Pocock[1] saavutti kannuksensa ja
köyhälistön sammumattoman vihan. Lukemattomia kertoja yritettiin häntä
murhata, mutta hän näytti olevan varattu kaikkia murha-aseita vastaan.
Hän se aikaansai venäläisen passijärjestelmän kaivantomiesten
keskuudessa sekä asetuksen, joka riisti heiltä oikeuden muuttaa toisesta
paikasta toiseen.
[1] Albert Pocock, toinen kuuluisa lakonrikkojain johtaja, joka
kuolemaansa saakka pakotti maan kaikki hiilenkaivajat pysymään
työssä. Häntä seurasi poikansa Lewis Pocock, ja viiden sukupolven
ajan nämä kuuluisat orjavoudit pitivät hiilenkaivajia kurissa.
Vanhin Pocock oli syntyisin köyhästä suvusta, aloittaen uransa
kauppapalvelijana, päästen sittemmin erään rautatieyhtiön
salapoliisiksi ja kohoten aste asteelta. Viides Pocock sai surmansa
pommista kaivosmiesten kapinan aikana Indian-territorissa v. 2073
v. a.
Samaan aikaan sosialistit pitelivät hyvin puoliaan. Maalaisliiton
hukuttua verivirtoihin ja liekkeihin ja ammattikuntain järjestyneen
työväen hajottua sosialistit pysyivät aloillaan ja täydensivät salaisen
järjestönsä. Turhaan koettivat maalaisliittolaiset saada meitä
liikkeelle. Me olimme siinä varmassa vakaumuksessa, että koko
vallankumouksen asia olisi menetetty, jos me ryhtyisimme kapinaan.
Rautakorko, joka oli alussa sangen vastahakoisesti ryhtynyt tekemisiin
koko proletariaatin kanssa yht'aikaa, oli saanut selville, että se
olikin paljon helpompaa, kuin he olivat osanneet aavistaakaan, eivätkä
he mitään sen hartaammin toivoneet, kuin että me olisimme nousseet.
Mutta me vältimme sen ansan siitä huolimatta, että meidän keskuudessamme
parveili provokaattoreita. Siihen aikaan Rautakoron asiamiehet olivat
kömpelöitä, heiltä puuttui tarpeellista harjaantumista ammatissaan. Ja
meidän taistelujärjestömme kitki heitä niinkuin rikkaruohoa. Se oli
julmaa ja veristä työtä, mutta mehän taistelimme henkemme ja kumouksen
puolesta, ja meidän täytyi käyttää vihollista vastaan sen omia aseita.
Mutta aina me noudatimme oikeutta. Ei yhtään Rautakoron asiamiestä
surmattu ilman tutkintoa. Me mahdollisesti joskus erehdyimme, mutta
sangen harvoin. Urhoollisimmat, sotaisimmat ja uhrautuvimmat toverit
yhtyivät taistelujärjestöihin. Kerran, kymmenen vuoden kuluttua, Ernest
laati tilaston taistelujärjestöjen päälliköiden tiedonantojen
perustuksella, ja sen mukaan näihin järjestöihin liittyneet miehet ja
naiset olivat keskimäärin eläneet viisi vuotta yhtymisensä jälkeen.
Taistelujärjestöihin kuuluvat toverit olivat järjestään sankareita, ja
merkillistä oli, että he olivat kaikki tyynni hengiltäottamisen
vastustajia. He siis toimivat vastoin omaa vakaumustaan, mutta he
rakastivat vapautta siinä määrin, etteivät pitäneet minkäänlaista
uhrausta liian suurena.[1]
[1] Nämä taistelujärjestöt oli muodostettu Venäjän
vallankumouksellisten taistelujärjestöjen malliin, ja ne säilyttivät
olemassaolonsa Rautakoron ponnistuksista huolimatta läpi sen
300-vuotisen hallituskauden. Näillä taistelujärjestöillä, jotka oli
kokoonpantu ylevämielisistä henkilöistä, jotka eivät pelänneet
kuolemaa, oli äärettömän valtava vaikutus, ja ne vaikuttivat
hillitsevästi vallassaolijain julmuuteen. Eikä näiden järjestöjen
toiminta rajoittunut yksinomaan näkymättömään taisteluun oligarkian
salaisia asiamiehiä vastaan. Itse rahaylimystenkin täytyi kuunnella
näiden järjestöjen säädöksiä, ja usein rangaistiin heidän
tottelemattomuuttaan kuolemalla -- ja sama oli laita rahaylimysten
alapäälliköiden, armeijan upseerien ja työväenkastien johtajien.
Ankaraa oikeutta harjoittivat nämä järjestyneet kostajat, mutta
merkillisintä oli heidän tyyni ja oikeudenmukainen menettelynsä.
Mitkään pikatuomiot eivät koskaan tulleet kysymykseenkään. Kun joku
saatiin kiinni, annettiin hänelle tilaisuus kunnialliseen
oikeudenkäyntiin ja itsepuolustukseen. Kuitenkin täytyi monta miestä
tutkia ja tuomita sijaisen kautta, heitä kun oli mahdoton saada
käsiinsä. Niin tapahtui m. m. kenraali Lamptonin jutussa v. 2138
v. a. Hän lienee ollut julmin ja verenhimoisin kaikista Rautakoron
palkkasotureista. Kolme kertaa häntä varoitettuaan ja kehoitettuaan
häntä lopettamaan petomaisen menettelynsä työväkeä kohtaan
taistelujärjestöt tuomitsivat hänet kuolemaan. Saatuaan tiedon
tuomiostaan hän ympäröi itsensä lukemattomilla varokeinoilla. Kului
vuosia, eikä taistelujärjestön onnistunut panna tuomiota täytäntöön.
Toveri toverin jälkeen, miehiä ja naisia, teki epäonnistuneen
murhayrityksen, joutuen oligarkian verisen pyövelin käsiin. Tämän
jutun aikana ristiinnaulitseminen otettiin uudelleen käytäntöön
muiden kuolemanrangaistustapojen ohella. Mutta vihdoin kenraali
tapasi tuomarinsa hennon, 17-vuotiaan Madeline Provence-nimisen
tytön muodossa, joka saavuttaakseen tarkoituksensa palveli kaksi
vuotta hänen palatsissaan ompelijattarena. Hänet kidutettiin
kuoliaaksi yksinäisessä vankilassa, mutta tänä päivänä seisoo hänen
muistonsa merkkinä pronssinen patsas Serlesin ihmekaupungin
Veljeyden Temppelissä.
Meidän, joilta puuttuu henkilökohtainen kokemus verenvuodatuksessa,
ei ole hätäisesti tuomittava taistelujärjestön sankareita. He
uhrasivat henkensä ihmiskunnan hyväksi, eikä mikään uhri ollut
heistä liian suuri. Välttämättömyys pakotti heidät vuodattamaan
verta tuona verisenä aikakautena. Ja taistelujärjestö oli yksi niitä
okaita Rautakoron ruumiissa, joista sen ei koskaan onnistunut
vapautua. Everhard oli tämän merkillisen armeijan varsinainen
perustaja, ja sen 300-vuotinen menestyksellinen olemassaolo
osoittaa, että Everhard oli, paitsi etevä tiedemies, myöskin sangen
taitava käytännön mies.
Meidän tehtävämme oli kolminkertainen. Ensiksi meidän keskuudessamme
liikkuvain oligarkian salaisten asiamiesten kitkeminen. Toiseksi
taistelujärjestöjen ja niiden ulkopuolella olevain
vallankumousjärjestöjen perustaminen. Ja kolmanneksi omien salaisten
asiamiestemme sijoittaminen oligarkian kaikille aloille --
työväenkasteihin ja erittäinkin sähköttäjäin, liikeapulaisten,
kirjanpitäjäin joukkoon, armeijaan sekä provokaattoreitten ja
orjavoutien keskuuteen. Se oli hidasta työtä ja vaarallista, ja usein
meidän uuraat ponnistuksemme päättyivät tappioon.
Rautakorko oli ollut voittamaton julkisessa sodassa, mutta me pidimme
hyvin puolemme tuossa uudessa sodankäynnissä, oudossa ja kauheassa
maanalaisessa, minkä olimme aloittaneet. Kaikki oli näkymätöntä, ja
paljon siinä oli sellaistakin, mitä oli mahdoton arvata; sokea taisteli
sokeaa vastaan, ja kuitenkin kaikkialla vallitsi järjestys,
tarkoituksenmukaisuus ja johto. Meidän salaiset asiamiehemme
tunkeutuivat Rautakoron kaikkiin järjestöihin, samalla kuin Rautakoron
salaiset asiamiehet tunkeutuivat meidän järjestöömme. Se oli taistelua
pimeässä, täynnä juonittelua ja salaliittoja, vehkeitä ja vastavehkeitä.
Ja kaiken taustana aina vaaniva kuolema. Miehiä ja naisia katosi
yhtenään, meidän rakkaita ja läheisimpiä tovereitamme. Me näimme heidät
tänään, ja huomenna he jo olivat ikiteillä; emme heitä sen koommin
nähneet, ja me tiesimme, että he olivat kuolleet.
Kaikki usko ja luottamus oli kadonnut. Mies, joka vehkeili meidän
puolellamme, saattoi yhtä hyvin olla Rautakoron salainen asiamies.
Meidän salaiset asiamiehemme toimivat rinnatusten Rautakoron salaisten
asiamiesten kanssa sekä Rautakoron että meidän omissa järjestöissämme.
Ja siitä huolimatta, että uskoa ja luottamusta ei ollut olemassakaan,
oli meidän juuri uskolle ja luottamukselle rakennettava kaikki. Usein
meitä petettiin. Ihmiset olivat heikkoja. Rautakorko saattoi tarjota
rahaa, vapautta, huveja ja nautintoja, joita oli runsaasti saatavana
ihmekaupungeissa. Me emme voineet tarjota muuta kuin sen tyydytyksen,
minkä tuottaa usko jaloon aatteeseen. Lisäksi niiden palkkana, jotka
pysyivät uskollisina, oli lakkaamaton vaara, kidutus ja kuolema.
Ihmiset olivat heikkoja, sanoin, ja heidän heikkoutensa tähden meidän
täytyi käyttää sitä ainoata palkkiota, millä saatoimme maksaa, nimittäin
kuolemaa. Oli aivan välttämätöntä rangaista omia pettureita. Ja niinpä
saikin jokainen petturi riittävän monta uskollista kostajaa jäljilleen.
Me olimme joskus pakotetut jättämään toimeenpanematta viholliseen
kohdistuneen tuomiomme, kuten esim. Pocockin jutussa; mutta koskaan emme
sallineet omien pettureittemme välttää rangaistusta. Toverit rupesivat
asianomaisella luvalla pettureiksi, siten päästäkseen rahaylimystön
ihmekaupunkeihin toimeenpanemaan järjestöjen todellisille pettureille
langettamia tuomioita. Ja todellakin meidän järjestömme sai niin
peloittavan maineen, että meidän pettämistämme pidettiin vaarallisempana
kuin meille uskollisena pysymistä.
Vallankumous sai kauttaaltaan uskonnollisen leiman. Me palvelimme
jumalia kumouksen pyhätössä, joka oli vapauden pyhättö. Miehet ja naiset
pyhittivät elämänsä aatteelle, ja äskensyntyneitä lapsia vihittiin sen
palvelukseen niinkuin niitä entisaikaan oli vihitty Jumalalle. Me
rakastimme ihmiskuntaa!