VIIDESTOISTA LUKU.

Viimeiset päivät.

Oli tammikuun loppupäivät v. 1913, kun oligarkian muuttunut kanta

suosittuihin ammattiyhdistyksiin nähden tuli yleisesti tunnetuksi.

Sanomalehdet kertoivat ennenkuulumattomasta palkkojen koroittamisesta,

josta osallisiksi olivat tulleet rautatieläiset, rauta- ja

terästyöntekijät sekä koneenkäyttäjät ja konetyömiehet. Mutta koko

totuutta ei kerrottu. Oligarkit eivät uskaltaneet lausua koko totuutta.

Todellisuudessa palkat olivat nousseet paljon korkeammiksi ja muut

etuisuudet sitä mukaa. Tämän piti olla salaisuus, mutta salaisuudet

pyrkivät julki. Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet kertoivat

vaimoilleen, vaimot juoruilivat, ja pian koko työväenmaailmassa

tiedettiin, mitä oli tapahtunut.

Se ei ollutkaan muuta kuin luonnollinen kehittymä siitä, mitä

yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sanottu osavoitoksi, kun nimittäin

työnantajat jakoivat osan voitosta työläisille. Kapitalistit olivat

koettaneet mielistellä työväkeä kiinnittämällä heitä rahallisilla

eduilla työhönsä. Mutta voittojen jakaminen järjestelmänä oli

hullunkurinen ja mahdoton. Sellainen saattoi käydä päinsä vain

muutamissa poikkeustapauksissa. Sillä jos koko työväki ja kaikki

kapitalistit olisivat jakaneet voitot, niin silloin olisi tullut

vallitsevaksi se asiaintila, mikä oli vallitsevana silloin, kun ei

voittojen jakamista vielä tunnettukaan.

Ja kun tämä osavoiton aate pian osoittautui epäkäytännölliseksi,

ilmestyi sen tilalle käytännöllinen saaliinjako. »Antakaa meille

parempaa palkkaa ja maksattakaa lasku yleisöllä», oli suurten

ammattiyhdistysten sotahuuto. Ja muutamin paikoin tämä itsekäs ohjelma

menestyi hyvin. Sen ylimääräisen laskun sai maksaa järjestymätön ja

heikosti järjestynyt työväki. Nämä työläiset lopullisesti maksoivat

lujiin järjestöihin kuuluvien veljiensä palkankoroitukset. Tämä aate,

kuten sanoin, johdettiin loogilliseen äärimmäisyyteensä juuri siksi,

että oligarkit ja suositut ammattiyhdistykset liittyivät yhteen.[1]

[1] Kaikki rautatieläisten ammattikunnat solmivat tuollaisen liiton

oligarkkien kanssa saaliin jakamiseksi, ja mainitsemista ansaitsee

se tapaus, joka, mikäli tiedetään, on ensimmäinen tällä suunnalla.

Tässä tarkoitettu ammattiyhdistys oli »Veturinkuljettajain

veljeskunta», jonka presidentti P. M. Arthur Pennsylvanian

rautatielakossa yksin teki sopimuksen rautatien kanssa, muista

ammattiyhdistyksistä välittämättä. Suunnitelma oli yhtä onnistunut

kuin itsekäs.

Kun levisi tieto suosittujen ammattikuntain petoksesta, alkoi

työväenpiireistä kuulua kovaa murinaa. Senjälkeen suosiossa olevat

ammattiyhdistykset erosivat kansainvälisestä järjestöstä ja rikkoivat

kaikki entiset suhteet. Sitten seurasi rettelöitä ja väkivaltaisuuksia.

Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet leimattiin pettureiksi, ja

kapakoissa, huvitilaisuuksissa, kaduilla, työpaikoilla ja kaikkialla

heitä hätyyttelivät toverit, jotka he olivat niin perin halpamaisesti

pettäneet.

Lukemattomia päitä puhkottiin, ja muutamat menettivät henkensäkin.

Kukaan suosittujen ammattiyhdistysten jäsen ei voinut olla varma

turvallisuudestaan. He kokoontuivat suurempiin joukkoihin työhön

mennessään ja työstä palatessaan. He kulkivat aina keskikatua.

Katukäytävällä he näet olisivat helposti joutuneet ikkunoista ja

katoilta viskattujen kivien uhreiksi. Heillä oli lupa kantaa aseita, ja

viranomaiset auttoivat heitä kaikin tavoin. Heidän vainoojiansa

tuomittiin pitkiksi ajoiksi vankiloihin, missä heitä kohdeltiin hyvin

nurjasti. Ei kukaan, paitsi suosittujen ammattikuntain jäsenet, saanut

kantaa aseita. Ja tämän lain rikkomisesta oli säädetty ankaria

rangaistuksia.

Vimmastunut työväki puski vihaansa pettureihin. Siten kastirajat

muodostuivat itsestään. Petettyjen työläisten lapset ryhtyivät niin

katkerasti vainoamaan pettureitten lapsia, että näiden oli viimeiseltä

mahdotonta leikkiä kaduilla tai käydä kansakouluissa. Pettureitten

vaimoja ja muita perheenjäseniä niinikään vainottiin ja ahdistettiin

kaikin mahdollisin keinoin.

Tästä oli seurauksena, että vainotut, jouduttuaan joka puolelta

puristuksiin, liittyivät heimon tavoin läheisesti toisiinsa. Nähtyään

olonsa turvattomaksi keskellä petetyn köyhälistön asumia kaupunginosia

he muuttivat uusiin asuntopaikkoihin, toisista erilleen. Ja näissä

puuhissa heitä suosivat oligarkit. Hyviä asuntoja, uudenaikaisia ja

terveellisiä, rakennettiin heitä varten puistojen ja nurmikenttien

lähistöille. Heidän lapsensa kävivät kouluissa, joita erityisesti heitä

varten rakennettiin ja joissa käsityö ja käytännöllinen tiede olivat

pääasiallisina oppiaineina. Siten alkoi kehittyä säätyjako, kastit.

Suosittujen ammattikuntain jäsenistä tuli työväen ylimystö. He

pysyttelivät erillään muusta työväestä. Heillä oli paremmat asunnot,

paremmat vaatteet, parempi ruoka ja parempi kohtelu.

Samaan aikaan muita työläisiä kohdeltiin sangen kovakouraisesti. Useita

pieniä etuisuuksia riistettiin heiltä, samalla kuin palkat ja

elantokanta laskeutuivat myötäänsä. Niinikään työväenkansakoulu

rappeutui, ja ennen voimassa ollut oppivelvollisuus vaihtui

vapaaehtoisuuteen. Ja luku- ja kirjoitustaidottomain luku kasvoi

peloittavalla nopeudella.

Maailman markkinoiden joutuminen Yhdysvaltain käsiin järkytti koko

maailman rauhaa. Hallituslaitokset kaikkialla romahtivat maahan tai

muodostuivat toisenlaisiksi. Saksassa, Italiassa, Ranskassa,

Austraaliassa ja Uudessa-Seelannissa perustettiin kooperatiivisia

yhteiskuntia. Brittiläinen maailmanvalta oli hajoamistilassa.

Englannilla oli kylliksi paljon tekemistä kotona. Intiassa oli kapina

täydessä lieskassa. Ja kautta koko Aasian kaikui huuto: »Aasia

aasialaisille!» Ja tämän huudon takana oli Japani, lakkaamatta

kiihoittaen ja nostattaen keltaista ja ruskeaa rotua valkoista vastaan.

Ja samalla kuin Japani uneksi Aasian herruudesta ja pyrki toteuttamaan

vallanhimoisia suunnitelmiaan, se tukahdutti kapinallisen proletariaatin

kotona. Se oli yksinkertaisesti luokkasota, kuli samuraita vastaan, ja

kuli-sosialisteja surmattiin kymmenin tuhansin. Neljäkymmentätuhatta

tapettiin Tokion katutaisteluissa ja epäonnistuneessa hyökkäyksessä

Mikadon palatsia vastaan. Kobe oli muuttunut oikeaksi

teurastushuoneeksi. Pumpulitehtaan työläisiä ammuttiin kuularuiskuilla

ja niin suuret määrät, että sellaista ei oltu vielä ennen kuultu.

Kaikista julmin olikin Japanin nouseva oligarkia. Japani hallitsi itää

ja oli vallannut koko Aasialle kuuluvan osan maailman markkinoista,

lukuunottamatta Intiaa.

Englannin onnistui kukistaa omat proletaarikapinansa ja samalla pitää

kiinni Intiasta, vaikka se joutuikin ponnistelemaan uuvuksiin asti. Sen

täytyi niinikään hellittää suurista siirtomaistaan. Sosialistien

onnistui muuttaa Austraalia ja Uusi-Seelanti kooperatiivisiksi

yhteiskunniksi. Ja samasta syystä Englanti menetti Kanadan. Mutta

Kanadan hallitseva luokka kukisti sikäläisen vallankumouksen saaden apua

Rautakorolta. Samaan aikaan Rautakorko auttoi Meksikoa ja Kubaa

kukistamaan kumouksiaan. Seurauksena oli, että Rautakorko laskettiin

vankoille perustuksille uudella mantereella. Se oli muodostanut

yhtenäiseksi valtiolliseksi möhkäleeksi koko Pohjois-Amerikan Panaman

kanavasta Jäämereen asti.

Ja Englannin oli onnistunut säilyttää Intia uhraamalla muut

siirtomaansa. Mutta sekin oli vain tilapäistä. Taistelu Japanin ja

muiden Aasian valtojen kanssa Intian herruudesta tuli näin ainoastaan

siirretyksi eteenpäin, mutta ei suinkaan ehkäistyksi. Englanti tuli

läheisessä tulevaisuudessa menettämään Intian, ja niiden tapausten takaa

häämötti taistelu Aasian ja muun maailman välillä maailmanherruudesta.

Ja sill'aikaa kuin taistelu riehui kaikkialla maailmassa, emme mekään

täällä Yhdysvalloissa eläneet levossa ja rauhassa. Suurten

ammattiyhdistysten kavallus oli ehkäissyt meikäläisen proletariaatin

vallankumouksen, mutta väkivalta vallitsi kaikkialla. Työväen

levottomuuksien ja farmarien sekä keskiluokan jäännösten

tyytymättömyyden lisäksi puhkesi täyteen roihuun uskonnollinen herätys.

Eräs seitsemännen-päivän-adventistien lahkon ryhmä tuli yht'äkkiä sangen

kuuluisaksi, alkaen julistaa maailman loppua.

»Hämminki kolme vertaa entistään suurempana!» huudahti Ernest. »Kuinka

voimme toivoa yhteisyyden tunnetta näiden kaikkien ristiriitaisuuksien

vallitessa?»

Ja todellakin tuo hengellinen herätys pääsi peloittavaan vauhtiin.

Kansa, kurjistunut ja kaikissa maallisissa toiveissaan pettynyt kansa

oli valmis ottamaan vastaan taivaan, mihin teollisuustyrannien olisi

yhtä vaikea päästä kuin kamelin käydä neulansilmän lävitse.

Hurjannäköisiä vaeltavia saarnaajia parveili maan kaikissa osissa; ja

viranomaisten kielloista ja rankaisutoimenpiteistä huolimatta

uskonnollista kiihkoa lietsottiin yhä hehkuvammaksi lukemattomissa

evankeliumijuhlissa.

Viimeiset päivät olivat käsissä, he vakuuttivat, maailman loppu oli

alkanut. Ilmansuunnat olivat kadonneet. Jumala oli nostattanut

kansakunnat kilvoittelemaan keskenään. Se oli näkyjen ja ihmeitten aika,

ja näkijöitten ja profeettojen luku nousi mahdottomiin. Ihmiset

lakkasivat työstä sadointuhansin ja pakenivat vuoristoihin odottamaan

pian tapahtuvaa Jumalan tulemista ja »niiden sadan ja

neljänkymmenenneljäntuhannen» taivaaseenastumista. Mutta Jumalaapa ei

kuulunutkaan, ja noita onnettomia nääntyi joukoittain nälkään. Hädissään

he ryöstivät maatiloja ruokavaroja saadakseen, siten tehden sorrettujen

farmarien aseman vieläkin tukalammaksi.

Maatilat ja varastohuoneet olivat niinikään Rautakoron omaisuutta.

Sotajoukkoja komennettiin liikkeelle, ja vimmastuneet uskovaiset

pakotettiin pistimillä palaamaan kaupunkeihin ja ryhtymään työhön.

Siellä heidän keskuudessaan puhkesi alinomaa kapinoita ja mellakoita.

Heidän johtajansa mestattiin kapinoitsijoina tahi lähetettiin

hullujenhuoneisiin. Tuomitut astuivat kuolemaan todellisella marttyyrin

ilolla. Se oli mieletöntä aikaa. Levottomuus levisi yhä laajemmalle.

Soilla ja aavikoilla Floridasta Alaskaan saakka ne pienoiset

intiaaniheimot, jotka vielä olivat jäljellä, tanssivat hartaustanssejaan

ja odottivat oman Messiaansa tulemista.

Ja kaiken tämän keskeltä kohosi peloittavan juhlallisesti ja varmasti

kaikkien aikojen suurimman hirviön, oligarkian, haamu. Rautakourin ja

rautaisin kannoin se vallitsi aaltoilevia miljoonia, edustaen

järjestystä sekamelskassa ja lujittaen oman rakennuksensa perustuksia

kaaoksen keskellä.

»Odottakaahan, kun me ryhdymme ohjaksiin», sanoivat maalaisliittolaiset

-- mr Calvin lausui ne sanat meidän asunnossamme Pell-kadulla.

»Katsokaahan niitä valtioita, jotka ovat joutuneet meidän käsiimme.

Teidän sosialistien tukemina me panemme ne veisaamaan toisella äänellä,

kunhan olemme ehtineet ryhtyä virkojamme hoitamaan.»

»Tyytymättömäin ja köyhtyneitten miljoonat ovat meidän», sanoivat

sosialistit. »Maalaisliittolaiset, keskiluokkalaiset ja työläiset ovat

liittyneet meihin. Kapitalistinen järjestelmä tulee kukistumaan.

Kuukauden päästä me lähetämme viisikymmentä miestä kongressiin. Kahden

vuoden kuluttua kaikki virat tulevat olemaan meidän käsissämme,

presidentistä koirapoliisiin asti.»

Siitä puhuttaessa Ernest tavallisesti pudisti päätään ja virkkoi:

»Kuinka paljon teillä on kivääreitä? Tiedättekö, mistä voitte saada

vankasti lyijyä? Kun tulee kysymys voimain mittelystä, niin siinä on

paremmalla puolella se, jolla on muutakin kuin nyrkkejä käytettävänään.»

Rautakorko: Vallankumousromaani · 第 20 / 31 题