Viimeiset päivät.
Oli tammikuun loppupäivät v. 1913, kun oligarkian muuttunut kanta
suosittuihin ammattiyhdistyksiin nähden tuli yleisesti tunnetuksi.
Sanomalehdet kertoivat ennenkuulumattomasta palkkojen koroittamisesta,
josta osallisiksi olivat tulleet rautatieläiset, rauta- ja
terästyöntekijät sekä koneenkäyttäjät ja konetyömiehet. Mutta koko
totuutta ei kerrottu. Oligarkit eivät uskaltaneet lausua koko totuutta.
Todellisuudessa palkat olivat nousseet paljon korkeammiksi ja muut
etuisuudet sitä mukaa. Tämän piti olla salaisuus, mutta salaisuudet
pyrkivät julki. Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet kertoivat
vaimoilleen, vaimot juoruilivat, ja pian koko työväenmaailmassa
tiedettiin, mitä oli tapahtunut.
Se ei ollutkaan muuta kuin luonnollinen kehittymä siitä, mitä
yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sanottu osavoitoksi, kun nimittäin
työnantajat jakoivat osan voitosta työläisille. Kapitalistit olivat
koettaneet mielistellä työväkeä kiinnittämällä heitä rahallisilla
eduilla työhönsä. Mutta voittojen jakaminen järjestelmänä oli
hullunkurinen ja mahdoton. Sellainen saattoi käydä päinsä vain
muutamissa poikkeustapauksissa. Sillä jos koko työväki ja kaikki
kapitalistit olisivat jakaneet voitot, niin silloin olisi tullut
vallitsevaksi se asiaintila, mikä oli vallitsevana silloin, kun ei
voittojen jakamista vielä tunnettukaan.
Ja kun tämä osavoiton aate pian osoittautui epäkäytännölliseksi,
ilmestyi sen tilalle käytännöllinen saaliinjako. »Antakaa meille
parempaa palkkaa ja maksattakaa lasku yleisöllä», oli suurten
ammattiyhdistysten sotahuuto. Ja muutamin paikoin tämä itsekäs ohjelma
menestyi hyvin. Sen ylimääräisen laskun sai maksaa järjestymätön ja
heikosti järjestynyt työväki. Nämä työläiset lopullisesti maksoivat
lujiin järjestöihin kuuluvien veljiensä palkankoroitukset. Tämä aate,
kuten sanoin, johdettiin loogilliseen äärimmäisyyteensä juuri siksi,
että oligarkit ja suositut ammattiyhdistykset liittyivät yhteen.[1]
[1] Kaikki rautatieläisten ammattikunnat solmivat tuollaisen liiton
oligarkkien kanssa saaliin jakamiseksi, ja mainitsemista ansaitsee
se tapaus, joka, mikäli tiedetään, on ensimmäinen tällä suunnalla.
Tässä tarkoitettu ammattiyhdistys oli »Veturinkuljettajain
veljeskunta», jonka presidentti P. M. Arthur Pennsylvanian
rautatielakossa yksin teki sopimuksen rautatien kanssa, muista
ammattiyhdistyksistä välittämättä. Suunnitelma oli yhtä onnistunut
kuin itsekäs.
Kun levisi tieto suosittujen ammattikuntain petoksesta, alkoi
työväenpiireistä kuulua kovaa murinaa. Senjälkeen suosiossa olevat
ammattiyhdistykset erosivat kansainvälisestä järjestöstä ja rikkoivat
kaikki entiset suhteet. Sitten seurasi rettelöitä ja väkivaltaisuuksia.
Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet leimattiin pettureiksi, ja
kapakoissa, huvitilaisuuksissa, kaduilla, työpaikoilla ja kaikkialla
heitä hätyyttelivät toverit, jotka he olivat niin perin halpamaisesti
pettäneet.
Lukemattomia päitä puhkottiin, ja muutamat menettivät henkensäkin.
Kukaan suosittujen ammattiyhdistysten jäsen ei voinut olla varma
turvallisuudestaan. He kokoontuivat suurempiin joukkoihin työhön
mennessään ja työstä palatessaan. He kulkivat aina keskikatua.
Katukäytävällä he näet olisivat helposti joutuneet ikkunoista ja
katoilta viskattujen kivien uhreiksi. Heillä oli lupa kantaa aseita, ja
viranomaiset auttoivat heitä kaikin tavoin. Heidän vainoojiansa
tuomittiin pitkiksi ajoiksi vankiloihin, missä heitä kohdeltiin hyvin
nurjasti. Ei kukaan, paitsi suosittujen ammattikuntain jäsenet, saanut
kantaa aseita. Ja tämän lain rikkomisesta oli säädetty ankaria
rangaistuksia.
Vimmastunut työväki puski vihaansa pettureihin. Siten kastirajat
muodostuivat itsestään. Petettyjen työläisten lapset ryhtyivät niin
katkerasti vainoamaan pettureitten lapsia, että näiden oli viimeiseltä
mahdotonta leikkiä kaduilla tai käydä kansakouluissa. Pettureitten
vaimoja ja muita perheenjäseniä niinikään vainottiin ja ahdistettiin
kaikin mahdollisin keinoin.
Tästä oli seurauksena, että vainotut, jouduttuaan joka puolelta
puristuksiin, liittyivät heimon tavoin läheisesti toisiinsa. Nähtyään
olonsa turvattomaksi keskellä petetyn köyhälistön asumia kaupunginosia
he muuttivat uusiin asuntopaikkoihin, toisista erilleen. Ja näissä
puuhissa heitä suosivat oligarkit. Hyviä asuntoja, uudenaikaisia ja
terveellisiä, rakennettiin heitä varten puistojen ja nurmikenttien
lähistöille. Heidän lapsensa kävivät kouluissa, joita erityisesti heitä
varten rakennettiin ja joissa käsityö ja käytännöllinen tiede olivat
pääasiallisina oppiaineina. Siten alkoi kehittyä säätyjako, kastit.
Suosittujen ammattikuntain jäsenistä tuli työväen ylimystö. He
pysyttelivät erillään muusta työväestä. Heillä oli paremmat asunnot,
paremmat vaatteet, parempi ruoka ja parempi kohtelu.
Samaan aikaan muita työläisiä kohdeltiin sangen kovakouraisesti. Useita
pieniä etuisuuksia riistettiin heiltä, samalla kuin palkat ja
elantokanta laskeutuivat myötäänsä. Niinikään työväenkansakoulu
rappeutui, ja ennen voimassa ollut oppivelvollisuus vaihtui
vapaaehtoisuuteen. Ja luku- ja kirjoitustaidottomain luku kasvoi
peloittavalla nopeudella.
Maailman markkinoiden joutuminen Yhdysvaltain käsiin järkytti koko
maailman rauhaa. Hallituslaitokset kaikkialla romahtivat maahan tai
muodostuivat toisenlaisiksi. Saksassa, Italiassa, Ranskassa,
Austraaliassa ja Uudessa-Seelannissa perustettiin kooperatiivisia
yhteiskuntia. Brittiläinen maailmanvalta oli hajoamistilassa.
Englannilla oli kylliksi paljon tekemistä kotona. Intiassa oli kapina
täydessä lieskassa. Ja kautta koko Aasian kaikui huuto: »Aasia
aasialaisille!» Ja tämän huudon takana oli Japani, lakkaamatta
kiihoittaen ja nostattaen keltaista ja ruskeaa rotua valkoista vastaan.
Ja samalla kuin Japani uneksi Aasian herruudesta ja pyrki toteuttamaan
vallanhimoisia suunnitelmiaan, se tukahdutti kapinallisen proletariaatin
kotona. Se oli yksinkertaisesti luokkasota, kuli samuraita vastaan, ja
kuli-sosialisteja surmattiin kymmenin tuhansin. Neljäkymmentätuhatta
tapettiin Tokion katutaisteluissa ja epäonnistuneessa hyökkäyksessä
Mikadon palatsia vastaan. Kobe oli muuttunut oikeaksi
teurastushuoneeksi. Pumpulitehtaan työläisiä ammuttiin kuularuiskuilla
ja niin suuret määrät, että sellaista ei oltu vielä ennen kuultu.
Kaikista julmin olikin Japanin nouseva oligarkia. Japani hallitsi itää
ja oli vallannut koko Aasialle kuuluvan osan maailman markkinoista,
lukuunottamatta Intiaa.
Englannin onnistui kukistaa omat proletaarikapinansa ja samalla pitää
kiinni Intiasta, vaikka se joutuikin ponnistelemaan uuvuksiin asti. Sen
täytyi niinikään hellittää suurista siirtomaistaan. Sosialistien
onnistui muuttaa Austraalia ja Uusi-Seelanti kooperatiivisiksi
yhteiskunniksi. Ja samasta syystä Englanti menetti Kanadan. Mutta
Kanadan hallitseva luokka kukisti sikäläisen vallankumouksen saaden apua
Rautakorolta. Samaan aikaan Rautakorko auttoi Meksikoa ja Kubaa
kukistamaan kumouksiaan. Seurauksena oli, että Rautakorko laskettiin
vankoille perustuksille uudella mantereella. Se oli muodostanut
yhtenäiseksi valtiolliseksi möhkäleeksi koko Pohjois-Amerikan Panaman
kanavasta Jäämereen asti.
Ja Englannin oli onnistunut säilyttää Intia uhraamalla muut
siirtomaansa. Mutta sekin oli vain tilapäistä. Taistelu Japanin ja
muiden Aasian valtojen kanssa Intian herruudesta tuli näin ainoastaan
siirretyksi eteenpäin, mutta ei suinkaan ehkäistyksi. Englanti tuli
läheisessä tulevaisuudessa menettämään Intian, ja niiden tapausten takaa
häämötti taistelu Aasian ja muun maailman välillä maailmanherruudesta.
Ja sill'aikaa kuin taistelu riehui kaikkialla maailmassa, emme mekään
täällä Yhdysvalloissa eläneet levossa ja rauhassa. Suurten
ammattiyhdistysten kavallus oli ehkäissyt meikäläisen proletariaatin
vallankumouksen, mutta väkivalta vallitsi kaikkialla. Työväen
levottomuuksien ja farmarien sekä keskiluokan jäännösten
tyytymättömyyden lisäksi puhkesi täyteen roihuun uskonnollinen herätys.
Eräs seitsemännen-päivän-adventistien lahkon ryhmä tuli yht'äkkiä sangen
kuuluisaksi, alkaen julistaa maailman loppua.
»Hämminki kolme vertaa entistään suurempana!» huudahti Ernest. »Kuinka
voimme toivoa yhteisyyden tunnetta näiden kaikkien ristiriitaisuuksien
vallitessa?»
Ja todellakin tuo hengellinen herätys pääsi peloittavaan vauhtiin.
Kansa, kurjistunut ja kaikissa maallisissa toiveissaan pettynyt kansa
oli valmis ottamaan vastaan taivaan, mihin teollisuustyrannien olisi
yhtä vaikea päästä kuin kamelin käydä neulansilmän lävitse.
Hurjannäköisiä vaeltavia saarnaajia parveili maan kaikissa osissa; ja
viranomaisten kielloista ja rankaisutoimenpiteistä huolimatta
uskonnollista kiihkoa lietsottiin yhä hehkuvammaksi lukemattomissa
evankeliumijuhlissa.
Viimeiset päivät olivat käsissä, he vakuuttivat, maailman loppu oli
alkanut. Ilmansuunnat olivat kadonneet. Jumala oli nostattanut
kansakunnat kilvoittelemaan keskenään. Se oli näkyjen ja ihmeitten aika,
ja näkijöitten ja profeettojen luku nousi mahdottomiin. Ihmiset
lakkasivat työstä sadointuhansin ja pakenivat vuoristoihin odottamaan
pian tapahtuvaa Jumalan tulemista ja »niiden sadan ja
neljänkymmenenneljäntuhannen» taivaaseenastumista. Mutta Jumalaapa ei
kuulunutkaan, ja noita onnettomia nääntyi joukoittain nälkään. Hädissään
he ryöstivät maatiloja ruokavaroja saadakseen, siten tehden sorrettujen
farmarien aseman vieläkin tukalammaksi.
Maatilat ja varastohuoneet olivat niinikään Rautakoron omaisuutta.
Sotajoukkoja komennettiin liikkeelle, ja vimmastuneet uskovaiset
pakotettiin pistimillä palaamaan kaupunkeihin ja ryhtymään työhön.
Siellä heidän keskuudessaan puhkesi alinomaa kapinoita ja mellakoita.
Heidän johtajansa mestattiin kapinoitsijoina tahi lähetettiin
hullujenhuoneisiin. Tuomitut astuivat kuolemaan todellisella marttyyrin
ilolla. Se oli mieletöntä aikaa. Levottomuus levisi yhä laajemmalle.
Soilla ja aavikoilla Floridasta Alaskaan saakka ne pienoiset
intiaaniheimot, jotka vielä olivat jäljellä, tanssivat hartaustanssejaan
ja odottivat oman Messiaansa tulemista.
Ja kaiken tämän keskeltä kohosi peloittavan juhlallisesti ja varmasti
kaikkien aikojen suurimman hirviön, oligarkian, haamu. Rautakourin ja
rautaisin kannoin se vallitsi aaltoilevia miljoonia, edustaen
järjestystä sekamelskassa ja lujittaen oman rakennuksensa perustuksia
kaaoksen keskellä.
»Odottakaahan, kun me ryhdymme ohjaksiin», sanoivat maalaisliittolaiset
-- mr Calvin lausui ne sanat meidän asunnossamme Pell-kadulla.
»Katsokaahan niitä valtioita, jotka ovat joutuneet meidän käsiimme.
Teidän sosialistien tukemina me panemme ne veisaamaan toisella äänellä,
kunhan olemme ehtineet ryhtyä virkojamme hoitamaan.»
»Tyytymättömäin ja köyhtyneitten miljoonat ovat meidän», sanoivat
sosialistit. »Maalaisliittolaiset, keskiluokkalaiset ja työläiset ovat
liittyneet meihin. Kapitalistinen järjestelmä tulee kukistumaan.
Kuukauden päästä me lähetämme viisikymmentä miestä kongressiin. Kahden
vuoden kuluttua kaikki virat tulevat olemaan meidän käsissämme,
presidentistä koirapoliisiin asti.»
Siitä puhuttaessa Ernest tavallisesti pudisti päätään ja virkkoi:
»Kuinka paljon teillä on kivääreitä? Tiedättekö, mistä voitte saada
vankasti lyijyä? Kun tulee kysymys voimain mittelystä, niin siinä on
paremmalla puolella se, jolla on muutakin kuin nyrkkejä käytettävänään.»