Lopun alkua.
Jo niin aikaisin kuin tammikuussa 1913 Ernest näki asioiden todellisen
suunnan, mutta hän ei voinut saada tovereitaan näkemään sitä Rautakoron
haamua, mikä oli syntynyt hänen aivoissaan. He olivat liian tyyniä ja
luottavaisia. Tapahtumat kulkivat nopeasti huippuaan kohti. Oli tultu
maailman kulun käännekohtaan. Amerikkalainen oligarkia vallitsi melkein
kaikkia maailmanmarkkinoita, ja kymmeniä maita erotettiin kokonaan
noista markkinoista, käsissään kuluttamaton ja myymätön ylijäämä.
Sellaisilla mailla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin järjestyä
uudelleen. Ne eivät voineet jatkaa ylituotantojärjestelmäänsä.
Kapitalistinen järjestelmä näissä maissa olisi ollut sula mahdottomuus
tämän jälkeen.
Näiden maiden yhteiskuntaolojen uudistaminen pukeutui kumouksen muotoon.
Se oli sekasorron ja väkivallan aikaa. Kaikkialla hallituslaitokset
romahtelivat. Ja kaikkialla, lukuunottamatta paria maata, entiset
kapitalistiset isännät taistelivat viimeiseen asti omistusoikeutensa
puolesta. Mutta hallitukset riisti heidän herpoavista käsistään
taisteleva proletariaatti. Vihdoin toteutettiin käytännössä Karl Marxin
kuuluisaa lausetta: »Yksityisen kapitalistisen omistusoikeuden päivät
ovat luetut. Pakkoluovuttajilta tullaan pakkoluovuttamaan.» Ja sitä
mukaa kuin kapitalistiset hallitukset romahtivat, kohosi niiden tilalle
kooperatiivisia yhteiskuntia.
»Miksi Yhdysvallat jättäytyvät jäljelle? Käykää toimeen, te Amerikan
kumoukselliset! Mikä vaivaa Amerikkaa?» Sellaisia viestejä lähettivät
meille suunnitelmissaan onnistuneet toverit muista maista. Mutta me emme
voineet pysyä heidän rinnallaan. Oligarkia seisoi meidän tiellämme. Sen
runko levittihe äärettömänä hirviönä edessämme.
»Odottakaa, kunnes me astumme virkoihin keväällä», me vastasimme,
»sitten saatte nähdä».
Siinä piili meidän salaisuutemme. Me olimme voittaneet puolellemme
maalaisliiton, ja keväällä tulisi heidän käsiinsä joutumaan
toistakymmentä valtiota edellisten syysvaalien perustuksella. Heti
paikalla oli tarkoitus luoda näistä valtioista kooperatiivisia
yhteiskuntia. Ja loppusuoritus ei enää senjälkeen olisi vaikea.
»Mutta mitä, jos maalaisliitto ei saisikaan niitä haltuunsa?» kysyi
Ernest. Ja hänen toverinsa sanoivat häntä onnettomuuden huuhkajaksi.
Mutta niiden menettäminen ei suinkaan ollut suurin niistä vaaroista,
mitä Ernestillä oli mielessään. Hän näki jo ennakolta ammattijärjestöjen
häviön ja kastijärjestelmän synnyn.
»Ghent on neuvonut oligarkeille, miten heidän on meneteltävä», sanoi
Ernest. »Olenpa varma, että hänen 'Benevolent Feodalismistaan'[1] on
tullut heille oikea käsikirja.»
[1] »Our Benevolent Feodalism» (Meidän siunauksellinen feodalismimme),
N. J. Ghentin kirjoittama teos, ilmestyi v. 1902 (v. a.). Ja
sanotaan, että suurkapitalistit juuri tästä kirjasta saivat
oligarkian aatteen. Sellainen käsitys oli vallitsevana Rautakoron
kolmena vuosisatana ja vielä Ihmisten Veljeydenkin ensimmäisellä
vuosisadalla.
En koskaan unohda sitä yötä, jolloin Ernest oltuaan kuumassa
keskustelussa kymmenkunnan ammattiyhdistysten johtomiehen kanssa kääntyi
minuun ja sanoi tyynellä äänellä: »Nyt on asia ratkaistu. Rautakorko on
voittanut. Loppu on näkyvissä.»
Tämä meidän asunnossamme pidetty kokous ei ollut virallinen; mutta
Ernest samoin kuin muutkin johtavat sosialistit koetti taivuttaa
ammattikunnallisen työväenliikkeen johtajia sellaiseen sopimukseen, että
nämä yhtyisivät sosialisteihin seuraavassa yleislakossa. O'Connor,
konetyömiesten liiton presidentti, oli jyrkimmin vastustanut tätä
ehdotusta. Kokouksessa oli läsnä kuusi johtajaa.
»Tehän olette nähneet, että kärsitte masentavan tappion pitäessänne
kiinni vanhasta menettelytavastanne mitä lakkoon ja boikottaukseen
tulee», huomautti Ernest.
O'Connor ja toiset nyökäyttivät päätään.
»Ja te näitte mitä yleislakolla voidaan saada aikaan», Ernest jatkoi.
»Me ehkäisimme sodan Saksaa vastaan. Koskaan ei ole esitetty parempaa
näytettä työväen yhteisyydestä ja voimasta. Työ voi hallita ja tulee
hallitsemaan maailmaa. Jos te suostutte yhä edelleen seisomaan meidän
rinnallamme, niin me teemme lopun kapitalismin vallasta. Se on teidän
ainoa toivonne. Ja enemmänkin, kuten tiedätte. Sillä mitään muuta keinoa
ei ole. Ja mitä ikinä te puuhaattekin entisen menettelytapanne pohjalla,
on teidän perikatonne jo ennakolta varma, yksistään jo siitä syystä,
että tuomioistuimia vallitsevat herrat.»[1]
[1] Näytteeksi siitä, miten nurjasti tuomioistuimet kohtelivat työväkeä,
mainittakoon muutamia sellaisia oikeudenpäätöksiä. Pennsylvanian
hiilikaivoksissa oli lasten työssä käyttäminen sangen yleistä. V.
1905 (v. a.) työväen onnistui saada hyväksytyksi lakiehdotus, joka
velvoitti kaivannonomistajat hankkimaan lasten vanhemmilta
valallisen todistuksen näiden iästä ja kouluopetuksesta. Mutta
Luzerne-kauntin kihlakunnanoikeus julisti tuon uuden lain
perustuslainvastaiseksi sillä perusteella, että siinä tehtiin erotus
samaan luokkaan kuuluvien yksilöitten välillä -- nim. lasten alle
neljäntoista ja yli neljäntoista ikävuoden. Valtion ylioikeus
vahvisti tuomion. New Yorkin Court of Special Sessions
(ylimääräisesti istuva oikeus) julisti v. 1905 (v. a.)
perustuslainvastaiseksi asetuksen, joka kielsi naisten ja lasten
työskentelyn tehtaassa jälkeen kello yhdeksän illalla. Asetus
kumottiin sillä perusteella, että se oli »luokkalaki». Niinikään
leipurit siihen aikaan nääntyivät ylenmääräisestä raatamisesta. New
Yorkin lainlaatijakunta sääsi lain, joka määräsi työpäivän pituuden
leipomoissa enintään 10-tuntiseksi. V. 1906 (v. a). Yhdysvaltain
ylioikeus julisti tämän lain perustuslainvastaiseksi ja siis
kumottavaksi. Sen päätöksen perustelussa sanottiin m. m.: »Ei ole
mitään järkevää syytä käydä rajoittamaan henkilökohtaista vapautta
tai vapaan sopimuksen oikeutta määräämällä leipurin työpäivän
pituus.»
»Te pidätte liian kiirettä», vastasi O'Connor. »Te ette tunne kaikkia
keinoja. Toistakin tietä voi päästä. Me tiedämme, mihin ryhdymme. Me
olemme kyllästyneet lakkoihin. Ne ovat hakanneet meidät niissä
pataluhaksi. Mutta luulen, että meidän ei tarvitse koskaan enää kutsua
väkeämme lakkoon.»
»Minkälainen sitten on se teidän keinonne?» kysyi Ernest oitis.
O'Connor nauroi ja pudisti päätään. »Sen verran voin teille sanoa, että
me emme ole olleet nukuksissa. Emmekä me uneksi nytkään.»
»Toivottavasti siinä ei ole mitään pelkäämistä tai häpeämistä», lausui
Ernest ikäänkuin syytellen.
»Kai me itse parhaiten tiedämme omat asiamme», kuului vastaus.
»Se on pimeä juttu, päättäen siitä tavasta, millä te koetatte sitä
peittää», sanoi Ernest kiihtyen.
»Me olemme maksaneet kokemuksemme hiellä ja verellä, ja me olemme
ansainneet kaiken sen, mitä meille on tulossa», kuului vastaus. »Oma suu
on lähempänä kuin kontin suu.»
»Jos te ette uskalla sanoa, minkälainen se teidän keinonne on, niin minä
sanon sen teille.» Ernestin veri kiehui. »Te aiotte ryhtyä saaliin
jaolle. Te olette tehneet sopimuksen vihollisen kanssa, niin tottavie
olettekin. Te olette myyneet työväen asian, koko työväen. Te peräännytte
valjuina raukkoina taistelutantereelta.»
»Minä en sano mitään», vastasi O'Connor. »Mutta me itse ehkä tiedämme
hiukan paremmin kuin te, mikä meille on parasta.»
»Ja te ette välitä pennin edestä siitä, mikä on parasta kaikille muille
työläisille. Te potkitte ne ojaan.»
»Minä en sano mitään», vastasi O'Connor, »muuta kuin että minä olen
konetyömiesten liiton presidentti ja että minun velvollisuuteni on
valvoa niiden miesten etua, joita minä edustan, siinä kaikki».
Ja työväenjohtajain mentyä Ernest tappiolle joutuneen tyyneydellä esitti
minulle tulevain tapahtumain hahmopiirteet.
»Sosialistit aina ennen iloiten ennustivat sen päivän tuloa, jolloin
ammattikunnittain järjestynyt työväki jouduttuaan tappiolle teollisuuden
taistelukentällä siirtyy poliittiselle taistelukentälle. Ja nyt on
vihdoin päästy niin pitkälle, että Rautakorko on murskannut työväen
ammattiyhdistykset taloudellisessa taistelussa ja ajanut ne poliittisen
toiminnan alalle. Mutta sen sijaan, että se ilahduttaisi meitä, tulee
siitä meille surun lähde. Rautakorko on oppinut läksynsä. Me näytimme
sille voimamme suurlakossa. Ja se on ryhtynyt toimenpiteisiin toisen
suurlakon ehkäisemiseksi.»
»Mutta miten?» kysyin.
»Yksinkertaisesti ostamalla suuret ammattiyhdistykset puolelleen. Ne
eivät tule ottamaan osaa seuraavaan yleislakkoon, joten yleislakosta ei
voi tulla mitään.»
»Mutta Rautakorko ei voine jatkuvasti kustantaa niin kallista ohjelmaa?»
minä kysyin.
»Eipä suinkaan. Mutta se ei ole ostanut kaikkia ammattiyhdistyksiä. Se
ei olekaan tarpeen. Kas näin tulee tapahtumaan. Palkkoja koroitetaan ja
työpäivää lyhennetään rautatieläisten, rauta- ja terästyöntekijäin sekä
konetyömiesten yhdistyksissä. Näissä yhdistyksissä tulevat verrattain
hyvät työsuhteet vallitseviksi. Ja näiden ammattikuntien jäsenet tulevat
saamaan ihanteelliset olot.»
»Mutta siltikään en käsitä, miten toisten ammattiyhdistysten käy»,
muistutin. »Tämän ryhmän ulkopuolellahan on paljon useampia
ammattiyhdistyksiä kuin siinä itsessään.»
»Toiset ammattiyhdistykset nujerretaan hengiltä -- kaikki tyynni. Sillä,
näetkös, rautatieläiset, konetyömiehet ja metallityöntekijät suorittavat
meidän konesivistyskaudellamme koko sen työn, mikä on oleellisesti
välttämätöntä. Vakuutettuna näiden joukkojen uskollisuudesta Rautakorko
näpsäyttää sormiaan muulle työväestölle. Rauta, teräs, hiili, koneisto
ja kulkuneuvot muodostavat koko teollisen järjestelmän selkärangan.»
»Mutta hiili?» minä tiedustin. »Onhan olemassa toistamiljoonaa
hiilenkaivajaa.»
»He ovat järjestään ammattitaidotonta työväkeä eivätkä sellaisinaan
mitään merkitse. Heidän palkkojaan alennetaan ja työpäivää pitennetään.
He tulevat olemaan orjia niinkuin kaikki muutkin, ja heistä tulee juhtia
vielä suuremmassa määrässä kuin meistä muista. Heidät pakotetaan
työskentelemään aivan samoin kuin nykyjään pakotetaan farmareita
työskentelemään uusien isäntiensä hyväksi, jotka heiltä ryöstivät maan.
Ja samoin käy kaikkien tuon ryhmän ulkopuolella olevien
ammattiyhdistysten. Ne särjetään ja tuhotaan ja niiden jäsenet ajetaan
työhön nälän ja lain pakolla.
»Tiedätkö miten käy Farleyn[1] ja hänen lakonrikkojainsa? Minä sanon.
Lakonmurtaminen ammattina tulee häviämään. Työlakkoja ei enää tehdä.
Lakkojen asemesta tulee olemaan orjakapinoita. Farley ja hänen
joukkueensa siirretään orjain ajoon. Tietysti siitä ei käytetä tällaista
nimitystä, vaan sitä sanotaan maan lakien valvomiseksi, lakien, joiden
avulla työmiehet pakotetaan työskentelemään. Se tulee kaiken kaikkiaan
pitkittämään taistelua, tämä suurten ammattiyhdistysten petos. Taivas
yksin tietää, missä ja milloin vallankumous tulee viettämään
voittojuhliaan.»
[1] James Farley -- eräs sen aikakauden kuuluisa lakonrikkoja, hyvin
taitava mies, jolla oli enemmän rohkeutta kuin siveellistä ryhtiä.
Hän nousi sangen korkealle Rautakoron aikana ja vihdoin siirtyi
oligarkkien luokkaan. Hänet murhasi vuonna 1932 Sarah Jenkins, jonka
miehen Farleyn lakonrikkojat tappoivat kolmekymmentä vuotta sitä
ennen.
»Mutta kun on vastassa niin luja mahti kuin oligarkia ja suuret
ammattikunnat yhdistyneinä, voiko otaksua vallankumouksen koskaan
pääsevän voitolle?» utelin. »Eikö tuo liittokunta saattaisi jäädä
ainaiseksi olemaan?»
Hän pudisti päätään. »Eräs meidän määritelmistämme kuuluu, että jokainen
järjestelmä, joka perustuu luokka- tai kastijakoon, sisältää itsessään
oman kukistumisensa siemenen. Ja kun kerran luokkajako on järjestelmän
pohjana, ei silloin voida liioin välttää kasteja, perinnöllistä
luokkajakoa. Rautakorko ei voi sitä estää, ja ennen pitkää kasti tulee
kukistamaan Rautakoron. Rahaylimystö on jo muodostunut kastiksi,
tarkasti suljetuksi perinnölliseksi luokaksi; mutta odottakaammehan,
kunnes nuo suositut ammattiyhdistykset ovat kehittyneet kastikannalle.
Rautakorko tulee tekemään kaikkensa sen ehkäisemiseksi, mutta se ei
onnistu.
»Nuo suositut ammattiyhdistykset ovat Amerikan työväen kukka. Niiden
jäsenet ovat voimakkaita ja pystyviä miehiä. He ovat päässeet noihin
ammattiyhdistyksiin ankaran kilpailun ja taistelun kautta. Jokainen
pystyvä työmies Yhdysvalloissa tulee kunnianhimoisella halulla pyrkimään
noiden suosittujen ammattiyhdistysten jäsenyyteen. Oligarkia tulee
lietsomaan sellaista halua ja siitä johtuvaa kilpailua. Siten uljaat ja
vankat miehet, joista muuten olisi saattanut tulla kumouksellisia,
viekoitellaan toiselle puolelle ja heidän voimansa käytetään oligarkian
hyväksi.
»Toiselta puolen työväenkastit, suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet,
tulevat pyrkimään johtaviksi järjestöiksi. Ja se onnistuu. Työväen
kastien jäsenyys muuttuu perinnölliseksi. Pojat seuraavat isiään, eikä
mitään uutta voimaa tule siihen virtaamaan tuosta ikuisesta
voimanvarastosta, rahvaasta. Se merkitsee työväenkastien asteittain
tapahtuvaa heikkenemistä. Mutta samaan aikaan ne tulevat
yhteiskunnallisena laitoksena saamaan tilapäisesti kaiken vallan
käsiinsä. Nämä työväenkastit tulevat muistuttamaan keisareitten
henkikaarteja vanhassa Roomassa, ja nyt niinkuin silloinkin tulee
tapahtumaan palatsivallankumouksia, joiden kautta työväenkastit saavat
käsiinsä vallan ohjat. Niinikään vastavallankumouksia tulee tapahtumaan,
joiden kautta rahaylimystö pääsee uudelleen valtaan, ja milloin toinen,
milloin toinen on vallassa. Ja kaiken sen kestäessä luokalle ominainen
heikentyminen käy yhä huomattavammaksi, kunnes lopulta rahvas pääsee
oikeuksiinsa.»
Tämän kuvauksen hitaasta yhteiskunnallisesta kehityksestä Ernest piirsi
silloin, kun hänen mielensä oli masentuneena suurten ammattiliittojen
petollisen luopumisen johdosta. Minä en koskaan ollut tässä kysymyksessä
hänen kanssaan samaa mieltä enkä ole vieläkään näitä rivejä
kirjoittaessani, päinvastoin. Sillä juuri nyt me seisomme kumouksen
kynnyksellä, joka on lakaiseva tieltään koko rahaylimystön. Kuitenkin
olen tässä esittänyt Ernestin ennustuksen juuri sen tähden, että se oli
hänen ennustuksensa. Siitä huolimatta, että hän itsekin sen uskoi,
työskenteli hän jättiläisen lailla sitä vastaan. Ja niin suuria ansioita
kuin hänellä ei ole kenelläkään tämän nyt lähestyvän kumouksen
valmisteluissa.
»Mutta jos oligarkia pysyy vallassa», kysyin häneltä sinä iltana, »mihin
joutuvat silloin ne suurenmoiset ylijäämät, jotka lankeavat sen osalle
joka vuosi?»
»Ne ylijäämät on tavalla tai toisella kulutettava», hän vastasi, »ja me
saamme olla varmoja siitä, että oligarkit kyllä keinoja keksivät. Upeita
teitä rakennetaan. Tieteitten ja erittäinkin taiteitten alalla ryhdytään
suurenmoisiin yrityksiin. Sen jälkeen kuin oligarkit ovat täydellisesti
lannistaneet kansan, joutaa heiltä aikaa muihinkin harrastuksiin. Heistä
tulee kauneudenpalvelijoita. Heistä tulee taiteenharrastajia. Ja heidän
johdollaan ja saaden heiltä runsasta kannatusta taiteilijat tulevat
raatamaan. Seurauksena tulee olemaan suurenmoisia taideteoksia, sillä
silloin eivät enää taiteilijat, kuten siihen asti, ole riippuvaisia
keskiluokan porvarillisesta mausta. Siitä tulee suurta taidetta, ja
ihmeellisiä kaupunkeja tulee nousemaan, jotka saattavat entisaikojen
kaupungit näyttämään kirjavilta ja mitättömiltä. Ja niissä kaupungeissa
asuvat oligarkit ja palvelevat kauneutta.[1]
[1] Meitä hämmästyttää Everhardin terävänäköisyys. Jo ennenkuin
oligarkit olivat ajatelleetkaan sellaisia ihmekaupunkeja kuin Ardis
ja Asgard, Everhard näki nämä kaupungit ja niiden syntymisen
välttämättömyyden.
»Siten tulee ylijäämä säännöllisesti kulutetuksi, samalla kuin työväki
tekee tarvittavan työn. Näiden suurten töiden suorittaminen tulee
antamaan miljoonille karkeantyöntekijöille työtä nälkäpalkalla, sillä
äärettömiä liikevoittoja täytyy kuluttaa tavalla tai toisella. Ja
oligarkit rakentavat tuhannen vuoden varalta -- jopa kymmenenkin
tuhannen. He tulevat rakentamaan niin suurellisesti, että muinaisilla
egyptiläisillä ja babylonialaisilla ei ollut sellaisesta aavistustakaan;
ja kun oligarkit ovat menneet kaiken maailman tietä, niin heidän suuret
tiensä ja heidän ihmeelliset kaupunkinsa jäävät työnveljeyden
perinnöksi.[1]
[1] Tuon ennustuspäivän jälkeen on vierinyt Rautakoron kolme vuosisataa
ja Ihmisten Veljeyden neljä vuosisataa, ja me tämän päivän ihmiset
todellakin käyskentelemme niillä teillä ja asumme niissä
kaupungeissa, joita oligarkit rakensivat. Totta kyllä me nyt
rakennamme vielä ihmeellisempiä kaupunkeja, mutta oligarkkien
rakentamat ihmekaupungit ovat vielä jäljellä, ja minä kirjoitan
näitä rivejä Ardisissa, joka on kaikkein merkillisimpiä muinaisajan
kaupunkeja.
»Näitä kaikkia oligarkit tekevät sen tähden, että he eivät voi olla
niitä tekemättä. Nämä suurenmoiset laitokset ovat se muoto, mihin heidän
liikevoittojensa kuluttaminen pukeutuu, aivan samoin kuin Egyptin
hallitseva luokka muinaisuudessa kulutti kansalta riistetyn työn
ylijäämän temppelien ja pyramidien rakentamiseen. Oligarkkien aikana
tulevat kukoistamaan, ei pappissääty, vaan taiteilijain luokka. Ja
porvarillisen kauppiasluokan tilalla tulevat olemaan työväenkastit. Ja
alimmaisena viruu näivettyen, nälkää nähden ja mädäten rahvas, väestön
suuri enemmistö. Ja lopuksi, ken tietää milloin, rahvas nousee
kurjuudestaan. Työväenkastit ja oligarkia romahtavat maahan. Ja sitten
vihdoin, niin monen monituisen vuosisadan kuluttua, tulee rahvaanmiehen
päivä. Minä luulin näkeväni sen päivän, mutta nyt tiedän, etten tule
sitä koskaan näkemään.»
Hän viivähti, katsoi minuun ja sitten lisäsi:
»Yhteiskunnallinen kehitys käy harmittavan hitaasti, vai mitä,
kultaseni?»
Käsivarteni kietoutuivat hänen ympärilleen, ja hänen päänsä lepäsi minun
rinnoillani.
»Laula minut nukuksiin», hän kuiskasi lapsellisen oikkuisasti. »Minä
olen nähnyt näkyjä ja tahdon unhottaa.»