Yleislakko.
Tietysti Ernest tuli valituksi kongressiin siinä suuressa
sosialistisessa nousussa, mikä tapahtui syksyllä v. 1912. Suurena syynä
sosialistien äänimäärän paisumiseen oli Hearstin[1] kukistaminen. Se oli
helppo tehtävä plutokratialle. Hearstin sanomalehtien vuotuiset
kustannukset nousivat kahdeksaantoista miljoonaan dollariin, jonka
summan ja enemmänkin hän maksatti keskiluokalla ilmoitusmaksuina. Hänen
rahallinen voimansa perustui kokonaan keskiluokkaan. Trustit eivät
ilmoittaneet.[2] Tuhotakseen Hearstin ei tarvinnut muuta kuin ottaa
häneltä pois hänen ilmoituksensa.
[1] William Randolph Hearst -- nuori kalifornialainen miljoonamies,
josta tuli Amerikan suurin sanomalehtienomistaja. Hänen
sanomalehtiään ilmestyi kaikissa suurimmissa kaupungeissa, ja niissä
vedottiin rappeutuvaan keskiluokkaan sekä köyhälistöön. Ja niin
suuren kannatuksen hän sai, että hänen käsiinsä vihdoin joutui vanha
ja kutistunut demokraattipuolue. Hänen lehtensä saarnasivat
jonkinlaista vetistä sosialismia ja omituista pikkuporvarillista
kapitalismia. Se oli öljyä ja vettä eikä tietenkään tullut
pitkäaikaiseksi, vaikka plutokraatit häntä yhteen aikaan pelkäsivät.
[2] Sanomalehti-ilmoitusten kustannukset noina mielettöminä aikoina
olivat uskomattoman suuret. Ainoastaan pikkukapitalistit
kilpailivat, joten he yksistään ilmoittivatkin. Trusteilla
puolestaan ei ollut kilpailijoita, joten niiden oli turha
ilmoittaakaan.
Koko keskiluokka ei ollut vielä hävinnyt. Sen roteva luuranko oli vielä
jäljellä, mutta se oli vailla voimaa. Ne pikkutehtailijat ja kauppiaat,
joita vielä oli jäljellä, olivat täydellisesti plutokratian armoilla.
Heillä ei ollut omintakeista taloudellista tai poliittista kantaa. Ja
kun plutokratia antoi viittauksen, niin he oitis vetivät pois
ilmoituksensa Hearstin lehdistä.
Hearst asettui rajuun vastarintaan. Hän painatti sanomalehtensä
puolentoista miljoonan dollarin tappiolla kuukaudessa. Hän julkaisi yhä
edelleen ilmoituksia, joista hän ei saanut enää maksua. Jälleen
plutokratia antoi käskynsä, ja pienet liikemiehet ja tehtailijat
lähettivät tukuittain kirjeitä Hearstille, kieltäen häntä julkaisemasta
heidän vanhoja ilmoituksiaan. Hearst ei siitä piitannut. Tuomioistuimet
antoivat tuomioita häntä vastaan. Mutta sekään ei vielä auttanut. Hänet
tuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen oikeusistuimen
halveksimisesta, ja lukemattomilla vahingonkorvausjutuilla hänet lopulta
ajettiin vararikkoon. Silloin kaikki oli lopussa. Plutokratia oli
langettanut hänestä tuomionsa. Oikeusistuimet olivat plutokratian
käsissä. Ja Hearstin kera syöksyi lopulliseen perikatoonsa myöskin
demokraattipuolue, jonka hän vasta äskettäin oli valloittanut.
Hearstin ja demokraattipuolueen hävittyä sen jäsenillä oli edessään
kaksi uraa. Toinen johti sosialistipuolueeseen, toinen republikaaniseen.
Niinpä kävikin, että me sosialistit saimme korjata Hearstin puolittain
sosialististen oppien hedelmät, sillä suuri enemmistö hänen seuraajiaan
siirtyi meidän puolellemme.
Maan pakkoluovuttaminen, joka tapahtui näihin aikoihin, olisi myöskin
lisännyt meidän äänimääräämme, ellei tilapäisesti olisi syntynyt n. s.
maalaisliitto. Ernest ja toiset sosialistijohtajat koettivat kaikin
tavoin taivuttaa farmareita meidän puolellemme. Sosialististen
sanomalehtien ja kustannusliikkeiden sulkeminen oli liian kova isku,
jotavastoin suusanallinen aatteen levittäminen ei ollut silloin vielä
kehittynyt. Niinpä tapahtui, että politikoitsijat sellaiset kuin mr
Calvin, jotka itse olivat jo kauan sitten tyhjiksi kynittyjä farmareita,
johtivat maalaisliitoksi järjestyneet farmarit epätoivoiseen
poliittiseen kamppailuun.
»Farmari-parat», sanoi Ernest kerran katkerasti nauraen, »trustit
pitelevät heitä käsissään kuin leikkikaluja».
Ja sellainen todellakin oli asema. Seitsemän suurta trustia, toimien
yhdessä, oli pannut yhteen äärettömät ylijäämänsä ja perustanut
maanviljelystrustin. Rautatiet, jotka vallitsivat hintoja, olivat aikoja
sitten upottaneet farmarit velkaan. Pankkiirit ja kaikki trustit
olivatkin jo kauan ennen lainanneet farmareille äärettömät summat rahaa
tämän varalta. Farmarit olivat verkossa. Eikä ollut muuta jäljellä kuin
vetää valmista apajaa. Ja sitä tekemään par'aikaa valmistui
maanviljelystrusti.
Ahtaat ajat v. 1912 olivat jo aikaansaaneet suurenmoisen hintojen
alenemisen maanviljelysmarkkinoilla. Mutta nyt painettiin hinnat vallan
alas, kun taas rautatiet ylettömillä rahtimaksuillaan katkaisivat
farmarikamelin selän. Siten farmareitten oli pakko lainata yhä enemmän,
kun taas toiselta puolen he olivat estetyt maksamasta vanhoja velkojaan.
Sitten seurasi suuri kiinnitysten lankeaminen ja lainojen pakollinen
ulosotto. Farmarit yksinkertaisesti luovuttivat maansa
maanviljelystrustille. Mitään muuta heillä ei ollut tehtävänä. Ja
luovuttuaan maatiloistaan farmarit rupesivat maanviljelystrustin
palvelukseen liikkeenhoitajina, tarkastajina, työnjohtajina ja
työmiehinä. He tekivät palkkatyötä. He muuttuivat alustalaisiksi --
lyhyesti sanottuna orjiksi, jotka toimeentullakseen olivat pakotetut
allekirjoittamaan orjakontrahdin. He eivät voineet jättää isäntiään,
sillä heidän isäntänsä muodostivat plutokratian. He eivät voineet mennä
kaupunkeihin, sillä sielläkin plutokratia piti valtaa käsissään. Heillä
oli ainoastaan yksi ehto valittavanaan, lähteä maatiloiltaan ja muuttua
irtolaisiksi ja ennen pitkää kuolla nälkään. Ja silläkin taholla heillä
oli vastassaan tukalia vastuksia, sillä ankaroita lakeja irtolaisuutta
vastaan oli jo aikoja sitten olemassa ja niitä sovellutettiin kaikella
ankaruudella käytäntöön.
Tietysti siellä täällä yksityisiä farmareita, vieläpä kokonaisia
kuntiakin, säästyi tuolta pakkoluovutukselta poikkeuksellisten
olosuhteitten vuoksi, mutta ne poikkeukset olivat siksi harvoja,
etteivät ne mitään merkinneet, ja jo seuraavana vuonna nämäkin
korjattiin talteen.[1]
[1] Rooman maanviljelijäluokan hävitys ei tapahtunut läheskään
niin nopeasti kuin Amerikan maanviljelijäin ja pikkukapitalistien
hävittäminen.
Farmarien kukistaminen kävi etupäässä siten, että plutokratia, jolla
oli käsissään koko hallituskoneisto, kohotti heidän verojaan. Ja se
oli heikko paikka heidän haarniskassaan sen perästä, kun he olivat
itseänsä suojellakseen ja osaksi pakosta sulkeutuneet kokonaan
muulta maailmalta, niin että he eivät myyneet eivätkä ostaneet,
koettaen tulla toimeen omillaan. Ja kun heillä ei ollut mitään
rahallisia tuloja, täytyi heidän myydä tilansa maksaakseen veronsa.
Aseman ollessa tällaisena syksyllä v. 1912 sosialistijohtajat, Ernestiä
lukuunottamatta, päättelivät, että kapitalismin loppu oli nyt tullut.
Katsoen ahtaisiin aikoihin ja siitä johtuvaan työttömäin paljouteen,
farmareitten ja keskiluokan hävittämiseen sekä huomioonottaen sen
musertavan tappion, minkä ammattiunionit olivat kärsineet pitkin linjaa,
sosialisteilla todellakin oli aihetta uskoa, että kapitalismin loppu oli
tullut, ja he menettelivät täysin johdonmukaisesti antaessaan
plutokratialle taisteluvaatimuksen.
Mutta voi, me pidimme vihollisen voimaa liian vähäisenä! Kaikkialla
sosialistit julistivat tulevaa voittoansa vaaliuurnalla selittäen asemaa
kursailemattomin sanoin. Plutokratia otti haasteen vastaan. Ja
plutokratia tuhosi meidät, punniten ja harkiten, hajoittamalla meidän
voimamme. Plutokratia se salaisten asiamiestensä kautta levitti
sellaisen huhun, että sosialismi on jumalanpilkkaa ja ateismia; ja sitä
asetta käyttäen plutokratia pakotti kirkkokunnat, varsinkin katolisen,
marssimaan meitä vastaan. Ja samainen plutokratia salaisten
asiamiestensä kautta levitti maalaisliittoa häviämäisillään olevan
keskiluokan keskuuteen, ulottaen sen kaupunkeihin saakka.
Mutta siitä huolimatta sosialistit voittivat alaa. Ei tosin niin, että
me olisimme valinneet kaikki tärkeimmät virkailijat ja saaneet
enemmistön kaikissa lainlaatijakunnissa, sillä me jouduimme
vähemmistöön. Tosin me valitsimme viisikymmentä kongressimiestä, mutta
kun he kokoontuivat Washingtoniin keväällä v. 1913, huomasivat he, että
heillä ei olekaan mitään valtaa. Kuitenkin he olivat onnellisempia kuin
maalaisliittolaiset, jotka valtasivat toistakymmentä valtiota, mutta
joiden ei sallittu ottaa haltuunsa voittamiaan paikkoja seuraavana
keväänä. Entiset viranpitäjät kieltäytyivät jättämästä paikkojaan, ja
tuomioistuimet olivat plutokratian hallussa. Mutta olemme näin tulleet
rientäneeksi liian kiireesti ajassa eteenpäin. Minun on kerrottava tässä
välissä talven 1912 rauhattomuuksista.
Omassa maassa vallitseva huono aika oli supistanut äärettömästi tavaran
menekkiä. Työttömällä työväellä ei ollut rahoja, millä ostaa.
Seurauksena siitä oli, että plutokratialle keräytyi suurempi ylijäämä
tuotantoa kuin koskaan ennen. Tämän ylijäämän se oli pakotettu
lähettämään ulkomaille, ja suuria suunnitelmiansa varten se tarvitsi
rahaa. Yrittäessään päästä erilleen tuosta äärettömän suuresta
ylituotannosta plutokratia törmäsi yhteen Saksan kanssa. Taloudellisia
yhteentörmäyksiä tavallisesti seurasivat sodat, eikä tämä tapaus tehnyt
poikkeusta siitä säännöstä. Saksan suuri sotaherra ryhtyi
sotavarustuksiin ja samoin tekivät Yhdysvallat.
Sodan pilvi kohosi taivaalle synkkänä ja uhkaavana. Maailmannäytelmä oli
alkava, sillä kaikkialla muuallakin maailmassa vallitsi ahdas aika, oli
olemassa työväen levottomuuksia, häviävä keskiluokka, laumoittain
työttömiä, yhteentörmäyksiä maailmanmarkkinoilla sekä kuiskauksia ja
murinaa sosialistisesta vallankumouksesta.[1]
[1] Pitkän aikaa jo oli kuulunut kuiskeita vallankumouksesta. Jo niin
aikaisin kuin vuonna 1906 (v. a.) lordi Avebury, eräs
englantilainen, lausui seuraavat sanat Englannin ylähuoneessa:
»Euroopassa vallitseva levottomuus, sosialismin leveneminen ja
anarkismin peloittava nouseminen ovat varoituksena hallituksille ja
hallitseville luokille siitä, että työväen olot käyvät
sietämättömiksi, ja jos vallankumousta mielitään välttää, on
ryhdyttävä koroittamaan palkkoja, lyhentämään työpäivää ja
alentamaan elämän välttämättömyyksien hintoja.» -- Ja näitten lordi
Aveburyn sanojen johdosta lausui osakepelurien kuuluisa
äänenkannattaja »Wall Street Journal»: »Nämä sanat on lausunut
ylimys ja Euroopan vanhoillisimman laitoksen jäsen. Se seikka lisää
niiden painavuutta. Ne sisältävät enemmän käytännöllistä
valtioviisautta kuin useimmat kirjat. Ne kelpaavat todellakin
varoitukseksi. Ottakaa vaaria, herrat sota- ja meridepartementtien
virkamiehet!»
Oligarkia halusi sotaa Saksan kanssa. Ja se halusi sitä monestakin
syystä. Sellaisesta mullistuksesta, kotimaisten suhteitten
myllertymisestä ja uusien liittojen rakentamisesta oligarkialla oli
paljon hyötyä. Ja edelleen sota kuluttaisi joukon varastoihin
kerääntyneitä tuotteita, vähentäisi työttömäin armeijoita, jotka olivat
vitsauksena kaikissa maissa, sekä antaisi oligarkialle tarpeeksi
levähdysaikaa, jonka kuluessa se voisi valmistaa lopullisen
suunnitelmansa ja viedä sen perille. Sellainen sota lopullisesti tekisi
oligarkiasta maailman markkinoitten herran. Ja sen lisäksi tämä sota
loisi suuren seisovan armeijan, jota ei tarvitsisi enää koskaan
hajoittaa, koska kansan mielessä asustaisi kysymys Amerikan ja Saksan
välisestä eikä sosialismin ja oligarkian välisestä sodasta.
Ja todellakin tämä sota olisi toteuttanut kaikki nämä toiveet, elleivät
sosialistit olisi tulleet väliin. Länsivaltioiden johtajat pitivät
salaisen kokouksen meidän neljässä huonepahasessamme Pell-kadulla.
Täällä keskusteltiin aluksi siitä kannasta, mille sosialistit tulisivat
asettumaan. Me olimme jo ennenkin torjuneet sodanuhkan, mutta
Yhdysvalloissa se nyt tapahtuisi ensikerran.[1] Salaisen kokouksen
jälkeen me ryhdyimme kansainvälisen järjestön kanssa neuvottelemaan, ja
sähkösanomia tuli ja meni yli Atlantin.
[1] Vasta kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella vanhaa
ajanlukua sosialistien kansainvälinen järjestö määritteli kantansa
sotiin. Lyhyesti esitettynä tämä oppi kuuluu: »Mitä syytä on jonkun
maan työläisillä tapella jonkun toisen maan työläisten kanssa
kapitalististen isäntiensä hyödyksi?»
Toukok. 21 p. 1905 (v. a.), kun sota uhkasi syttyä Italian ja
Itävallan välillä, molempien maiden sosialistit pitivät yhteisen
kokouksen Triestissä, uhaten julistaa suurlakon kumpaisessakin
maassa, jos sotaan ryhdytään.
Saksalaiset sosialistit olivat valmiit toimimaan yhdessä meidän
kanssamme. Heitä oli yli viisi miljoonaa, ja sen lisäksi he olivat
ystävällisissä väleissä ammattijärjestöjen kanssa, ja heitä oli koko
paljon seisovassa armeijassa. Molemmissa maissa sosialistit panivat
ankaria vastalauseita sotaa vastaan uhaten yleislakolla, ja samaan
aikaan he ryhtyivät tekemään valmistuksia yleislakkoa varten. Sitäpaitsi
kaikkien maiden sosialistipuolueet selittelivät sosialistisia
periaatteita maailmanrauhasta, jota on kaikin mokomin ylläpidettävä,
vaikkapa kotona uhkaisi kapina tai kumous.
Yleislakko oli se suurenmoinen voitto, minkä me Amerikan sosialistit
saimme. Joulukuun 4 p. Amerikan lähettiläs kutsuttiin pois Saksan
pääkaupungista. Samana yönä saksalainen laivasto teki hyökkäyksen
Honolulua vastaan, upottaen kolme amerikkalaista risteilijää ja yhden
tullilaivan sekä pommittaen kaupunkia. Seuraavana päivänä sekä Saksa
että Yhdysvallat julistivat sodan, ja tunnin kuluessa sosialistit
myöskin aloittivat suurlakon kumpaisessakin maassa.
Ensi-kertaa Saksan sotaherra oli joutunut vastatuksin niiden miesten
kanssa, jotka pitivät hänen valtakuntaansa käynnissä. Ilman heitä hän ei
voinut hoitaa keisarikuntaansa. Aseman uutuus perustui siihen, että
heidän kapinoimisensa oli laadultaan passiivista. He eivät taistelleet.
He eivät tehneet mitään. Ja jättämällä kaikki tekemättä he sitoivat
sotaherran kädet. Hän ei olisi muuta halunnut kuin saada laskea
sotakoiransa kapinallisen työväen kimppuun. Mutta siihen hänellä ei
ollut tilaisuutta. Hän ei voinut laskea irroilleen sotakoiriansa. Eikä
hän liioin saattanut kutsua aseisiin väkeään sotaan lähetettäväksi, eikä
voinut olla puhettakaan vastahakoisten alamaisten rankaisemisesta. Ei
yhtään pyörää liikkunut koko valtakunnassa. Eikä yhtään junaa ollut
liikkeessä, eikä yhtään sähkösanomaa lähetetty, sillä rautatieläiset ja
sähköttäjät olivat yhtyneet muuhun väestöön.
Ja samoin kuin Saksassa olivat asiat Yhdysvalloissakin. Vihdoin
ammattijärjestötkin olivat saaneet silmänsä auki. Jouduttuaan
ratkaisevasti tappiolle omalla varsinaisella alallaan ne olivat
luopuneet siitä ja yhtyneet sosialisteihin poliittisella alalla.
Yleislakko näet oli poliittinen lakko. Sitäpaitsi ammattijärjestöt
olivat saaneet siksi pahasti selkäänsä, etteivät ne mistään välittäneet.
Ne yhtyivät yleislakkoon sulasta epätoivosta. Työläiset miljoonittain
paiskasivat maahan työkalunsa ja jättivät työpaikkansa. Erittäin
huomattaviksi tulivat konetyöläiset, jotka siitä huolimatta, että heidän
järjestönsä oli lyöty murskaksi, tulivat esille tuoden tullessaan
liittolaisensa muilta metallityön aloilta.
Vieläpä karkean työn tekijätkin ja järjestymätön työväki lakkasi työstä.
Lakko oli niin laajalti seisauttanut työkoneiston, että kukaan ei voinut
tehdä työtä. Sitäpaitsi naiset asettuivat yleislakon voimakkaimmiksi
harrastajiksi. He asettuivat suorastaan vastustamaan sotaa. He eivät
tahtoneet, että heidän miehensä menisivät surman suuhun. Ja sen lisäksi
yleislakon ajatus huvitti ihmisiä. Siinä oli jotakin viehättävää. Ja se
ajatus oli tarttuvaa lajia. Lapset tekivät lakon maan kaikissa
kouluissa, ja opettajat, jotka menivät luokille, saivat tulla tyhjin
toimin takaisin. Yleislakko sai suuren kansallisen juhlan luonteen. Ja
ajatus työväen yksimielisyydestä ja yhteistunnosta vaikutti valtaavasti
kaikkien mieliin. Ja sitäpaitsi tuossa suuressa hälinässä ei tarvinnut
pelätä joutuvansa kiinni. Kun kaikki olivat syyllisiä, kuinka voitaisiin
silloin ketään yksityistä rangaista?
Yhdysvaltoja oli kohdannut halvaus. Kukaan ei tietänyt, mitä tapahtui.
Ei ollut sanomalehtiä, sähkösanomia eikä kirjeitä. Jokainen paikkakunta
oli yhtä täydellisesti eristetty, kuin jos sen ja muun maailman välillä
olisi ollut kymmenentuhatta mailia aarniometsiä. Senpätähden maailma oli
lakannut olemasta, ja kokonaisen viikon kesti tätä asioiden tilaa.
San Franciscossa me emme tietäneet, mitä tapahtui toisella puolella
lahden sijaitsevissa Berkeleyn ja Oaklandin kaupungeissa. Tuntui siltä,
kuin joku suuri maailman-voima olisi kuollut. Maan valtasuoni oli
tauonnut tykkimästä. Koko kansakunta tuntui kuolleelta. Ei ollut
kolisevia vankkureita kadulla, ei tehtaan pillin vihellystä, ei
raitiovaunujen tohinaa, ei sanomalehtipoikain huutoja -- eikä mitään
muuta kuin ihmisiä, jotka pujahtivat toistensa sivu kuni harhailevat
henget oudoksuen omaansa ja toisten vaiteliaisuutta.
Ja tuolla hiljaisuuden viikolla oligarkia oppi läksynsä. Ja hyvin se sen
oppikin. Yleislakko oli varoitus. Se ei saanut koskaan enää uudistua.
Oligarkia oli pitävä siitä huolta.
Viikon lopulla, kuten oli etukäteen sovittu, Saksan ja Yhdysvaltojen
sähköttäjät palasivat paikoilleen. Heidän välityksellään molempien
maiden sosialistijohtajat esittivät vaatimuksensa hallitsijoille. Sota
on peruutettava, tai muuten suurlakko jatkuu. Eikä viipynyt kauan,
ennenkuin sopimus syntyi. Sota peruutettiin, ja molempien maiden väestö
palasi toimiinsa ja tehtäviinsä.
Näiden tapausten ja neuvottelujen aikana solmittiin Saksan ja
Yhdysvaltain välillä liitto. Todellisuudessa tämä oli Saksan keisarin ja
oligarkian liitto, jonka tarkoituksena oli kukistaa yhteinen vihollinen,
kumouksellinen proletariaatti, molemmissa maissa. Ja tämän saman liiton
oligarkia sitten niin petollisesti rikkoi, kun Saksan sosialistit
nousivat ja karkoittivat sotaherran valtaistuimeltaan. Juuri sitä oli
oligarkia takaa ajanut -- suuren kilpailijansa kukistamista
maailmanmarkkinoilla. Saksalla ei enää tulisi olemaan ulkomaille
lähetettävää ylituotantoa. Sosialistisen valtion luonteen mukaisesti
Saksan väestö kuluttaisi kaikki tuotteensa itse. Tietysti se tulisi
vaihtamaan eräitä tuotteitaan sellaisiin ulkomaisiin tavaroihin, joita
Saksassa ei valmistettu; mutta tämä on tietysti aivan toista kuin
ainainen kuluttamaton ylijäämä.
»Lyönpä vetoa, että oligarkia löytää oikeutuksen menettelylleen», sanoi
Ernest, kun Saksan keisaria kohdannut petos tuli tunnetuksi. »Kuten
ainakin, oligarkia uskoo tehneensä oikein.»
Ja kuinkas kävi. Oligarkia todellakin puolustautui selittämällä
tehneensä sen Amerikan kansan hyväksi, jonka etua se kaikkialla sanoi
valvovansa. Se oli nakannut vihatun kilpailijansa pois
maailmanmarkkinoilta ja siten hankkinut meille tilaisuuden päästä eroon
ylituotannostamme noilla markkinoilla.
»Ja huutava hulluus siinä on se, että olemme niin saamattomia, että
moiset kaistapäät todellakin hoitavat meidän asioitamme», lausui Ernest.
»He ovat tehneet meille mahdolliseksi myydä enemmän ulkomaille, joka
merkitsee, että saamme tyytyä sitä vähempään täällä kotonamme.»