Piispa.
Vasta meidän naimisiinmenomme jälkeen minä sattumalta tapasin piispa
Morehousen. Mutta kerronpa ensin tapahtumain juoksun yksityiskohdissaan.
Esiintymisensä jälkeen I. P. H:n kokouksessa piispa, joka oli
sovinnollinen mies, taipui läheisimpäin seurakuntalaistensa pyynnöstä
lähtemään virkalomalle. Mutta siltä matkalta hän palasi entistään
lujempana päätöksessään saarnata totuutta. Seurakuntalaisten kauhuksi
hänen ensimmäinen saarnansa oli aivan samanlainen kuin se puhe, minkä
hän oli pitänyt kokouksessa. Uudestaan hän sanoi, perustellen sanojaan
laajasti ja yksityiskohtia myöten, että kirkko oli poikennut pois
Mestarin opetuksista ja että mammona oli koroitettu Kristuksen sijaan.
Ja seurauksena siitä oli, että hänet tahtoen tai tahtomattaan vietiin
erääseen yksityiseen mielisairaalaan, jolloin sanomalehdet sisälsivät
tuskallisia kertomuksia hänen mielisairaudestaan ja hänen
pyhimyksellisestä luonteestaan. Häntä pidettiin vankina sairaalassa.
Minä kävin usein pyrkimässä häntä tervehtimään, mutta minulta
kiellettiin pääsy; ja minuun teki tuskallisen vaikutuksen tuon täysin
järkevän ja hurskaan miehen surullinen kohtalo.
Eniten minua kauhistutti piispan avuton tila. Jos hän pysyisi lujasti
kiinni totuudessa sellaisena kuin hän sen näki, määrättäisiin hänet
parantumattomain mielenvikaisten hoitolaan. Eikä hän voi sitä millään
estää. Hänen rahansa, asemansa, hänen sivistyksensä eivät voisi häntä
pelastaa. Hänen mielipiteensä olivat yhteiskunnalle vaarallisia, ja
yhteiskunta ei voinut käsittää sellaisten mielipiteitten järjellisyyttä.
Ainakin minun nähdäkseni yhteiskunta asettui sellaiselle kannalle.
Mutta piispa omasi hyväntahtoisuudestaan ja mielenpuhtaudestaan
huolimatta jonkun verran oveluutta. Hän käsitti selvästi uhkaavan
vaaran. Hän näki joutuneensa satimeen ja koetti pelastua siitä. Saamatta
tilaisuutta käyttää hyväkseen ystäväinsä apua, sellaisten kuin isän,
Ernestin ja minun, hänen oli yksinään selviydyttävä tukalasta
asemastaan. Ja sairaalan pakollisessa yksinäisyydessä hän parani. Hän
tuli järkiinsä jälleen. Hän taukosi näkemästä näkyjä; hänen mielensä
vapautui siitä harhaluulosta, että yhteiskunnan velvollisuus on ruokkia
Mestarin lampaita.
Kuten sanottu, piispa tuli terveeksi, täysin terveeksi, ja sanomalehdet
samoinkuin hänen kirkkokuntansa jäsenetkin ilolla tervehtivät hänen
palaamistaan. Minä menin kerran hänen kirkkoonsa. Saarna oli samaa maata
kuin ne saarnat, joita hän oli pitänyt kauan ennen kuin hänen silmänsä
alkoivat nähdä näkyjä. Minut valtasi pettymys, hämmästys. Oliko siis
yhteiskunta pehmittänyt hänet? Oliko hän pelkuri? Oliko hänet
säikyttämällä nöyryytetty? Vai oliko pakotus ollut liian kova ja oliko
hän nöyrästi langennut vallitsevan epäjumalan eteen?
Kävin hänen luonaan hänen loistavassa palatsissaan. Hän oli
surkuteltavasti muuttunut. Hän oli laihtunut, ja hänen kasvoissaan näkyi
ryppyjä, joita en ollut koskaan ennen huomannut. Minun tuloni näytti
häntä vaivaavan. Hän kopeloi hermostuneesti sormillaan hihansuitaan
puhellessaan kanssani, ja hänen silmänsä vilkuilivat nähtävästi tahtoen
välttää katsettani. Jokin ajatus näytti askarruttavan häntä, ja hänen
puheensa oli katkonaista, hän vaihtoi usein puheenaihetta, ja hänen
hajamielisyytensä oli hämmästyttävä. Voiko tämä siis olla se luja
Kristuksen kaltainen mies, jonka minä olin tuntenut? Hänet oli
nöyryytetty, häneltä oli taitettu niska. Hänen mielensä oli liian
taipuvainen. Se ei voinut vastustaa koko yhteiskunnan järjestynyttä
susilaumaa.
Minä tulin murheelliseksi, sanomattoman murheelliseksi. Hänen lauseensa
olivat epämääräisiä, ja hän näytti siinä määrin pelkäävän, mitä minä
sanoisin, että en raskinut ruveta häntä ahdistelemaan kysymyksilläni.
Hän puheli kaukaa kaartaen sairaudestaan, ja me haastelimme kirkosta,
urkuihin tehdyistä muutoksista ja vähäpätöisistä
hyväntekeväisyyspuuhista; ja minun poislähtöni näytti tuottavan hänelle
sellaista helpotusta, että olisin nauranut, ellei sydämeni olisi ollut
täynnä surua.
Mutta jospa olisin silloin tietänyt! Hän taisteli jättiläisen taistelua,
enkä minä osannut sitä aavistaakaan. Yksinään, ypö yksin, miljoonien
kanssaihmistensä keskellä hän kävi taisteluaan. Mielisairaalaan
joutumisen pelon ja totuuden- ja oikeudenrakkautensa repelemänä hän
riippui lujasti kiinni oikeudessa ja totuudessa. Mutta niin yksinään hän
oli, ettei uskaltanut luottaa edes minuun. Hän oli ottanut opetuksesta
vaaria, liiaksikin.
Mutta pian selvisi asian oikea laita. Eräänä päivänä piispa katosi. Hän
ei ollut ilmoittanut lähdöstään kenellekään; ja kun päivä päivän jälkeen
kului eikä piispaa kuulunut, levisi huhu, joka tiesi, että hän oli
tilapäisessä mielenhäiriössä tehnyt itsemurhan. Mutta se otaksuma hävisi
kohta, kun saatiin tietää, että hän oli myynyt koko omaisuutensa --
kaupungissa olevan palatsinsa, maatilansa, joka sijaitsi Menlo Parkissa,
taulukokoelmansa, vieläpä kuuluisan kirjastonsakin. Näytti varmalta,
että hän oli järjestänyt kaikki asiansa ennen lähtöään.
Nämä tapahtumat sattuivat samaan aikaan kuin kova onni runteli meitä; ja
vasta sen jälkeen kuin olimme kerinneet kunnolla sijoittautua uusiin
oloihimme, meille ilmaantui tilaisuus seurata piispan hommia. Ja pian
selvisi kaikki. Eräänä iltana hämärissä pistäydyin vastapäätä olevaan
lihakauppaan ostamaan paistia Ernestille illalliseksi.
Juuri samassa tuli jonkun matkan päässä olevasta ruokakaupasta ulos
mies, jonka tutunomaisuus kiinnitti minun huomiotani. Mutta mies kääntyi
minuun selin ja lähti nopeasti astelemaan pitkin katua. Hänen
hartioittensa muoto ja hopeanharmaat kiharat, jotka pistäysivät esille
takin kauluksen ja alasvedettävän lakin reunan välistä, herättivät
minussa epämääräisiä muistoja. Sen sijaan, että olisin palannut kotiin,
riensin miehen jälkeen. Minä joudutin käyntiäni, koettaen tukahduttaa
niitä ajatuksia, joita nämä muistot herättivät. Ei, se ei voi olla
mahdollista. Se ei voinut olla ... noissa vaalistuneissa, kuluneissa
työhousuissa, jotka sangen huonosti sopeutuivat hänen säärilleen.
Minä pysähdyin, nauroin omille mietteilleni ja olin jo melkein päättänyt
luopua takaa-ajostani. Mutta noiden hartioiden tavaton tutunomaisuus ja
nuo harmaat kiharat! Minä jatkoin matkaani. Ja sivuuttaessani hänet
käännähdin ja vilkaisin hänen kasvoihinsa. Hän oli -- piispa.
Hän pysähtyi samoin ja loi minuun hämmästyneen katseen. Iso paperipussi,
joka hänellä oli vasemmassa kädessään, putosi kadulle. Se särkyi, ja
meidän jaloissamme kieriskeli perunoita. Hän katseli minua hämmästyneenä
ja hätkähtäen. Häneltä pääsi syvä huokaus.
Minä ojensin käteni. Hän pudisti sitä, mutta hänen kätensä tuntui
hervottomalta. Hän selvitti kurkkuaan hämmennyksissään, ja minä saatoin
nähdä, miten hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Selvästi näki, että hän
oli pahasti pelästynyt.
»Perunat», mutisi hän väräjävällä äänellä, »ne ovat kalliita».
Me poimimme perunat kadulta ja ladoimme ne takaisin särkyneeseen
pussiin, jota hän nyt varovasti piteli kainalossaan. Minä koetin
selittää hänelle, miten iloinen olin hänen tapaamisestaan, ja pyysin
häntä lähtemään meille suoraa päätä.
»Isä on riemastuva teidät nähdessään», sanoin. »Me asumme ainoastaan
kivenheiton päässä tästä.»
»En voi», hän sanoi, »minun täytyy rientää. Hyvää vointia.»
Hän katseli epäröiden ympärilleen, ikäänkuin peläten ilmituloa, ja
yritti lähteä liikkeelle.
»Sanokaa, missä asutte, ja minä tulen teitä tervehtimään myöhemmin», hän
sanoi nähdessään, että minä kävelin hänen vierellään ja että aioin pitää
hänestä kiinni nyt, kun olin hänet löytänyt.
»En», vastasin päättävästi. »Teidän pitää tulla oitis.»
Hän katsahti perunapussiin ja kääröihin, joita hänellä oli toisessa
kädessään.
»Se todellakin on mahdotonta», hän sanoi. »Suokaa anteeksi epäkohtelias
jäykkyyteni. Mutta jospa tietäisitte...»
Näytti siltä, kuin hän olisi ollut murtumaisillaan, mutta jo samassa hän
hillitsi itsensä.
»Sitäpaitsi nämä ruokatavarat», hän jatkoi. »Se on surkea seikka. Se on
kauheata. Hän on vanha nainen. Minun täytyy viedä nämä sinne oitis. Hän
kärsii näiden puutetta. Minun täytyy jatkaa matkaani. Te ymmärrätte.
Sitten minä palaan. Sen lupaan teille.»
»Sallikaa minun tulla mukaan», ehätin minä. »Onko se kaukanakin?»
Hän huoahti jälleen ja suostui.
»Ainoastaan kahden kadunkulman päässä», sanoi hän. »Rientäkäämme.»
Piispan johdolla opin tuntemaan entistä perinpohjaisemmin omaa
ympäristöämme. En ollut voinut aavistaakaan sellaista kurjuutta ja
viheliäisyyttä olevan täällä. Tietysti se johtui siitä, että en ollut
missään tekemisissä hyväntekeväisyyshommien kanssa. Olin tullut
vakuutetuksi siitä, että Ernest oli oikeassa verratessaan
hyväntekeväisyyttä paiseen lääkitsemiseen. Puhkaistakoon paise, se oli
hänen lääkkeensä; annettakoon työmiehelle hänen työnsä tuotteet ja
asetettakoon vanhat raatajat eläkkeelle, niin hyväntekeväisyys käy
tarpeettomaksi. Tästä vakuutettuna työskentelin yhdessä hänen kanssaan
vallankumouksen hyväksi enkä pitänyt tarpeellisena käyttää aikaani ja
tarmoani yhteiskunnallisesta vääryydestä johtuvien epäkohtain
lieventämiseen.
Minä seurasin piispaa erääseen pienoiseen huoneeseen muutamassa
piharakennuksessa. Ja siellä me tapasimme pienen vanhan saksalaisen
vaimon -- kuudenkymmenenneljän vuoden ikäisen, sanoi piispa. Vaimo
hämmästyi nähdessään minut, mutta nyökäytti sitten ystävällisesti
päätään ja jatkoi sen housuparin neulomista, mikä hänellä oli
helmassaan. Hänen vieressään lattialla oli kokonainen kasa housuja.
Piispa huomasi, että huoneessa ei ollut hiiliä eikä sytykkeitä, ja lähti
oitis niitä noutamaan.
Minä otin käteeni housuparin ja tarkastelin hänen työtään.
»Kuusi senttiä, hyvä rouva», sanoi hän nyökäyttäen hyväntahtoisesti
päätään ja samalla jatkaen neulomistaan. Hän neuloi hitaasti, mutta
koskaan ei hän keskeyttänyt neulomistaan. Käsite »neulominen» näytti
kokonaan vallitsevan häntä.
»Koko tästä työstäkö?» minä kysyin. »Senkö verran ne maksavat? Kuinka
paljon se vie aikaa?»
»Niin», hän vastasi, »sen ne maksavat. Kuusi senttiä valmiiksi asti.
Yhden parin neulomiseen kuluu kaksi tuntia. Mutta työnjohtaja ei tiedä
sitä», hän lisäsi nopeasti, ikäänkuin peläten tuottavansa hänelle
ikävyyksiä. »Minä olen hidas. Minulla on luuvalo käsissäni. Tytöt
tekevät paljon nopeammin. He ompelevat parin puolta vähemmässä ajassa.
Työnjohtaja on hyväntahtoinen mies. Hän sallii minun työskennellä kotona
nyt, kun olen jo näin vanha ja koneitten surina särkee päätäni. Jollei
hän olisi niin hyväntahtoinen, olisin kuollut nälkään. Niin, ne, jotka
työskentelevät tehtaassa, saavat kahdeksan senttiä. Mutta mitäpä tehdä.
Nuorillekaan ei ole riittämään asti työtä. Vanhoilla ei ole valitsemisen
varaa. Useinkaan en saa enempää kuin yhden parin. Joskus, kuten tänään,
minulle annetaan kahdeksan paria, jotka täytyy saada valmiiksi ennen
iltaa.»
Minä kysyin, miten pitkiä työpäiviä hän tekee, johon hän vastasi sen
riippuvan vuodenajoista.
»Kesällä, jolloin tulee paljon tilauksia, työskentelen viidestä aamulla
kello yhdeksään illalla. Mutta talvella on liian kylmä. Kädet pysyvät
niin kankeina, ettei voi mitenkään aloittaa työtä aikaisin aamulla.
Silloin täytyy työskennellä myöhempään -- yli puolenyön joskus.... Niin,
tämä on ollut huono kesä. Ahtaat ajat. Jumala varmaankin on pahastunut.
Tämä on ensimmäinen työ, minkä olen saanut koko viikolla. Toden totta
silloin ei ole paljoa syötävää, kun ei saa työtä. Mutta minä olenkin
siihen tottunut. Olen ommellut koko ikäni jo vanhassa maassa ja sitten
täällä San Franciscossa -- kolmeneljättä vuotta.
»Jos on millä maksaa vuokransa, niin kaikki on hyvin. Talonmies on
erittäin hyväntahtoinen, mutta hän vaatii vuokran. Se on niinkuin
pitääkin. Hän ei ota tästä huoneesta enempää kuin kolme dollaria. Se on
vähän. Mutta ei ole helppo saada kokoon aina kolmeakaan dollaria
kuussa.»
Hän taukosi puhumasta ja päätään nyökäyttäen jatkoi ompelemistaan.
»Teidän täytyy kai hyvin tarkoin katsoa, miten käytätte ansionne», minä
huomautin.
Hän nyökkäsi myöntävästi.
»Vuokran maksettuani se ei enää ole vaikeata. Tietysti ei kannata ostaa
lihaa. Kahviin ei liioin voi saada maitoa. Mutta aina sitä sentään voi
saada yhden aterian päivässä ja usein kaksikin.»
Hän lausui viimeiset sanansa korostaen. Hänen sanoistaan kuvastui
jonkinlainen onnistumisen ilo. Mutta kun hän taas ääneti jatkoi
ompelemistaan, huomasin synkän varjon hänen silmissään ja lakastuneen
ilmeen hänen suunsa ympärillä. Katse hänen silmissään muuttui
kaukaiseksi. Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä karkoittaakseen sen
himmeyden, mikä niihin ilmestyi haitaten hänen työskentelyään.
»Ei se ole nälkä, joka sydäntä pakottaa», hän sanoi. »Nälissään
olemiseen tottuu. Tyttäreni tähden minä itken. Kone surmasi hänet. Totta
kyllä, että hän työskenteli kovasti, mutt'en voi sittenkään ymmärtää.
Hän oli vankka. Ja nuori hän oli -- ainoastaan neljänkymmenen; ja hän
työskenteli ainoastaan kolmekymmentä vuotta. Hän aloitti nuorena, se on
kyllä totta; mutta mieheni kuoli. Höyrypannu räjähti tehtaassa. Ja
mikäpä meidän auttoi. Hän oli kymmenvuotias mutta sangen vankka tyttö.
Kone hänet tappoi. Niin, aivan nuorena. Se tappoi hänet, ja hän oli
joutuisin työläinen koko tehtaassa. Minä olen ajatellut sitä usein ja
tiedän sen. Siksipä en saata työskennellä tehtaassa. Kone vaivaa minun
päätäni. Aina vain minä kuulen sen hokevan: 'Minä tein sen, minä tein
sen.' Ja sitä se hokee pitkin päivää. Ja kun ajattelen tytärtäni, niin
en saata työskennellä.»
Hänen vanhat silmänsä kostuivat jälleen, ja hänen oli ne kuivattava,
ennenkuin hän saattoi jatkaa työtään.
Minä kuulin piispan kompuroivan ylös portaita ja menin avaamaan hänelle
ovea. Minkä näköinen hän olikaan! Selässään hän kantoi puolta säkkiä
hiiliä sytykkeineen. Hiilenpölyä oli karissut hänen kasvoilleen, joilta
kauttaaltaan virtasi hiki. Hän laski säkin selästään uunin nurkkaan ja
kuivasi kasvojaan karkealla nenäliinalla. Tuskin voin uskoa todeksi mitä
näin. Piispa, nokisena kuin hiilenkantaja ainakin, yllään työmiehen
halpa pumpulipusero, josta ylimmäinen nappi oli poissa, ja työmiehen
päällyshousut. Nuo päällyshousut ne olivat kaikista kummallisimmat,
sillä ne olivat patjanpäällyskangasta, ja niitä kannatti lanteilla
sellainen kapea vyö, jollaisia työmiehet käyttävät.
Vaikka piispan oli lämmin, niin vaimo-vanhuksen surkeat, pöhöttyneet
kädet olivat jo jäykistyneet kylmästä; ja ennenkuin lähdimme, piispa
viritti tulen uuniin ja minä kuorin perunat ja panin tulelle. Minä tulin
aikaa myöten tietämään, että meidän naapuristomme vuokrakasarmeissa oli
paljon ihmisiä yhtä surkeassa, vieläpä surkeammassakin tilassa kuin tämä
vanha nainen.
Ernest oli huolissaan viipymisestäni. Kun odottamattoman vieraan tulon
synnyttämä hämmästys oli hälvennyt, heittäytyi piispa tuoliin, oikaisi
päällyshousujen peittämät säärensä ja huoahti tyytyväisesti. Me olimme
ensimmäiset hänen entisistä ystävistään, joita hän oli tavannut
katoamisensa jälkeen, hän sanoi meille; ja näiden viikkojen kuluessa hän
lienee kärsinyt ikävästä. Mutta enimmän hän sentään kertoi siitä ilosta,
mitä hän oli tuntenut täyttäessään Mestarin käskyä.
»Sillä nyt todellakin», hän sanoi, »minä ruokin hänen lampaitaan. Ja
minä olen saanut suurenmoisen opetuksen. Sielua ei voi hoitaa, ennenkuin
ruumis on tyydyttävästi ravittu. Hänen lampailleen on tarjottava leipää,
voita, perunoita ja lihaa, vasta sen jälkeen on heidän henkensä valmis
vastaanottamaan hienompaa ravintoa.»
Hän söi hyvällä ruokahalulla minun valmistamaani illallista. Ei koskaan
entisinä aikoina hän ollut syönyt niin hyvällä ruokahalulla kuin nyt
meidän pöydässämme. Me huomautimme siitä, ja hän sanoi, ettei hän ollut
koskaan ennen ollut niin terve kuin nyt.
»Nykyjään minä aina kävelen jalkaisin», hän sanoi punastuen, ikäänkuin
olisi pitänyt raskaana syntinä sitä, että hän entisinä aikoina aina
ajeli vaunuillaan.
»Minun terveyteni on senkin vuoksi parantunut», hän ehätti lisäämään.
»Ja minä olen todellakin onnellinen -- sangen onnellinen. Sillä onhan
elämälläni nyt pyhä tarkoitus.»
Ja silti kuvastui hänen kasvoillaan tuska, sen maailman tuska, missä hän
nyt eli ja vaikutti. Hän näki nyt elämän kaikessa raakuudessaan, aivan
toisenlaisena kuin ennen tutkiessaan sitä vain kirjastossaan painetuista
kirjoista.
»Ja tästä kaikesta te olette vastuunalainen, nuori mies», hän sanoi
Ernestiin kääntyen.
Ernest hämmästyi ja ällistyi.
»Minä -- minähän varoitin teitä», hän änkytti.
»Ei, te ymmärrätte minut väärin», vastasi piispa. »Minä en puhu
moittimalla, vaan päinvastoin tahdon ilmaista kiitollisuuttani. Teitä
minun on kiittäminen siitä, että löysin oikean tien. Te johdatitte minut
elämän opinkappaleista elämään itseensä. Te veditte syrjään
yhteiskunnallista likaa peittävän verhon. Te olitte valona pimeydessäni,
mutta nyt minäkin jo näen valon. Ja minä olen sangen onnellinen,
mutta...», hän vaikeni kesken lausettaan, ja hänen silmissään piili
pelko. »Mutta tuo vaino. Minä en vahingoita ketään. Miksi he eivät anna
minun olla rauhassa? Mutta ei siinä kaikki. Se on itse tuon vainoamisen
luonne. Minä en välittäisi, vaikka ne olisivat silponeet ruumistani tai
polttaneet minut roviolla tai ristiinnaulinneet minut pää alaspäin.
Mutta minua kauhistuttaa hourujenhuone. Ajatelkaahan toki! Olla
hullujenhuoneessa! Se on järkyttävää. Minä näin mielisairaalassa
muutamia hulluustapauksia. Ne ihmiset olivat raivoja. Veri suonissani
jähmettyi sitä ajatellessani. Ja olla elinajakseen suljettuna kiljuvien
mielipuolien kanssa samaan laitokseen! Ei, ei!»
Se oli säälittävää. Hänen kätensä tutisivat, ja koko hänen ruumiinsa
vapisi ja torjui kammoten luotaan sitä kuvaa, minkä hän oli piirtänyt.
»Antakaa minulle anteeksi», hän sanoi yksinkertaisesti. »Se johtuu
häiriytyneestä hermostostani. Mutta olkoon niin, jos kerran Mestarin työ
siihen johtaa. Ketä minun on moitittava?»
Kun katsoin häneen, tunsin halua huudahtaa: »Suuri piispa! Oi sankari!
Jumalan sankari!»
Illan kuluessa saimme kuulla lisää hänen hommistaan.
»Minä möin taloni», hän sanoi, »ja kaiken muunkin omaisuuteni. Olin
selvillä siitä, että minun täytyi se tehdä salaa, sillä muuten he
olisivat ottaneet minulta kaiken. Se olisi ollut kamalaa. Näinä aikoina
usein ihmettelen, miten äärettömän paljon perunoita tai leipää tai lihaa
tai hiiliä saattaa ostaa parilla-, kolmellasadalla tuhannella
dollarilla.» Hän kääntyi Ernestiin. »Te olette oikeassa, nuori mies. Työ
nauttii hämmästyttävän alhaista palkkaa. Minä en ole koko elinaikanani
tehnyt työtä, lukuunottamatta fariseuksille pidettyjä kaunopuheisia
saarnoja -- luulin saarnaavani evankeliumia -- ja kuitenkin minulla oli
puolen miljoonan dollarin omaisuus. En tietänyt oikeastaan, mitä puoli
miljoonaa dollaria merkitsee, ennenkuin sain selville, miten paljon
leipää, voita, lihaa ja hiiliä sillä voi saada. Ja samalla kertaa
minulle selvisi enemmänkin. Minä käsitin, että kaikki nuo leivät, voit,
lihat ja hiilet olivat minun ja että minä en ollut työskennellyt niitä
saadakseni. Silloin minulle selvisi, että joku toinen oli ne työllään
tehnyt ja että ne oli häneltä ryöstetty. Ja kun saavuin köyhien pariin,
niin löysin ne, joilta tuo omaisuus oli ryöstetty ja jotka olivat
nälissään ja kurjuudessa sen tähden, että heiltä oli ryöstetty.»
Me vedimme hänet takaisin kertomukseensa.
»Rahatko? Minä olen niitä tallettanut useaan eri pankkiin eri nimillä.
Niitä ei voida milloinkaan minulta ottaa, sillä kukaan ei niitä löydä.
Ja se on niin hyvää tuo raha. Sillä voi saada niin paljon ruokaa. En
koskaan ennen ole tietänyt, mihin raha kelpaa.»
»Toivottavasti me saamme sitä jonkun verran aatteellista työtä varten»,
sanoi Ernest. »Siitä olisi ääretöntä hyötyä.»
»Niinkö arvelette?» sanoi piispa. »Minä en suuresti luota politiikkaan.
Totta puhuen pelkään, että en ymmärrä politiikkaa.»
Ernest oli hienotunteinen sellaisissa asioissa eikä uudistanut
pyyntöään, niin kipeässä rahantarpeessa kuin hän tiesikin
sosialistipuolueen olevan.
»Minä vietän yöni huokeahintaisissa majataloissa», jatkoi piispa. »Minua
peloittaa enkä uskalla koskaan asua pitempää aikaa samassa paikassa.
Niinikään minulla on vuokrattuna kaksi huonetta työläiskortteleissa eri
osissa kaupunkia. Se on suurta tuhlausta, mutta välttämätöntä. Koetan
korvata sen valmistamalla itse ruokani, vaikkakin joskus ruokailen
halvoissa kahviloissa.
»Ja niin olen vihdoinkin täyttänyt työalani tässä maailmassa, josta
teille kiitos, nuori mies. Se on Mestarin työtä.» Hän katseli minua, ja
hänen silmänsä säteilivät. »Te yllätitte minut ollessani ruokkimassa
hänen lampaitaan, näettekös. Ja tietenkin te kaikin tulette säilyttämään
salaisuuteni.»
Hän puheli kyllä jotenkin huolettomasti, mutta hänen sanojensa takana
piili todellinen pelko. Hän lupasi tulla meitä uudestaan tervehtimään.
Mutta viikkoa myöhemmin luimme sanomalehdestä, että onneton piispa
Morehouse oli viety Napan hullujenhuoneeseen ja että oli olemassa jonkun
verran toivoa hänen paranemisestaan. Turhaan pyrimme häntä tapaamaan
saadaksemme hänen asiansa uudestaan tutkittavaksi. Emmekä liioin
onnistuneet saamaan hänestä mitään muuta tietoa, paitsi tuon
epämääräisen selityksen, että hänen paranemisestaan oli hiukan toivoa.
»Kristus kehoitti rikasta nuorukaista myymään kaiken, mitä hänellä oli»,
sanoi Ernest katkerasti. »Piispa noudatti Kristuksen antamaa kehoitusta,
ja hänet salvattiin hullujenhuoneeseen. Ajat ovat muuttuneet sitten
Kristuksen päivien. Meidän päivinämme rikas mies, joka antaa kaikkensa
köyhille, on mieletön. Siitä ei maksa vaivaa keskustella. Yhteiskunta on
puhunut.»