Merkillinen seikkailu.
Mr Wickson ei kutsuttanut isää luokseen. He tapasivat toisensa eräällä
lautta-aluksella Berkeleyn ja San Franciscon välillä, niin ettei hänen
isälle antamansa varoitus ollut ennakolta harkittu. Jolleivät he olisi
sattumalta tavanneet, ei varoitus olisi koskaan tullut kysymykseenkään.
Vaikka lopputulos silti kaikessa tapauksessa olisi ollut sama. Isä
polveutui vanhasta, jäykkäluontoisesta amerikkalaisesta suvusta, jolta
hän oli perinyt paljon sille luonteenomaista jyrkkyyttä ja
itsepäisyyttä.
»Ernest oli oikeassa», hän sanoi heti kotiin palattuaan. »Ernest on
erinomainen nuorukainen, ja näen sinut mieluummin hänen vaimonaan kuin
itse Rockefellerin tai Englannin kuninkaan.»
»Mikä nyt on?» kysyin hämmästyneenä.
»Oligarkia on tallaamaisillaan meidät jalkoihinsa, sinut ja minut.
Wickson sen melkein suoraan minulle sanoi. Hän oli sangen ystävällinen
ollakseen oligarkki. Hän tarjoutui auttamaan minut uudestaan virkaan
yliopistossa. Mitä siitä arvelet? Hän, Wickson, viheliäinen rahasaksa,
määrää, saanko minä opettaa valtion yliopistossa. Mutta hän tarjosi
minulle vieläkin enemmän -- tarjoutui tekemään minusta erään suuren,
hankkeissa olevan luonnontieteellisen yliopiston rehtorin. -- Oligarkian
näetkös täytyy koettaa päästä tavalla tai toisella liioista rahoistaan.
»'Muistatteko, mitä sanoin tuolle sosialistille, tyttärenne sulhaselle?'
hän sanoi. 'Sanoin, että me tallaisimme työväen jalkoihimme. Ja sen me
teemmekin. Mitä teihin tulee, tunnen kunnioitusta teitä kohtaan
tiedemiehenä; mutta jos te yhdistätte kohtalonne työväenluokan kohtaloon
-- niin varokaa itseänne, siinä kaikki'. Ja sen sanottuaan hän pyörähti
ympäri ja lähti.»
»Se merkitsee sitä, että meidän on mentävä naimisiin ennen
suunnittelemaamme aikaa», arveli Ernest, kun me kerroimme asian hänelle.
En voinut seurata hänen ajatusjuoksuaan, mutta pian pääsin asian
perille. Näihin aikoihin maksettiin neljännesvuoden osinko Sierran
tehtaiden osakkaille -- eli oikeastaan olisi pitänyt maksaa, sillä isä
ei saanut maksuosoitustaan. Muutamia päiviä odotettuaan isä kirjoitti
tehdasyhtiön kirjurille. Vastaus saapui oitis, ja siinä ilmoitettiin,
että kirjat eivät osoita isällä olevan mitään osaa tehtaassa, ja
kohteliaasti pyydettiin lähempiä selityksiä.
»Kyllä tulen selittämään sille konnalle», sanoi isä ja lähti pankkiin
noutamaan kysymyksessä olevia osakepapereita, joita hän säilytti pankin
talletusholvissa.
»Ernest on sangen merkillinen mies», sanoi isä, kun minä hänen
palattuaan autoin päällystakkia hänen yltään. »Minä toistan vieläkin,
että tuo sinun sulhasesi on sangen merkillinen mies.»
Olin pannut merkille, että aina kun hän tuolla tavoin kehuskeli
Ernestiä, oli joku onnettomuus tapahtunut.
»Ne ovat jo astuneet jalkansa minun päälleni», isä selitti. »Sieltä ei
löytynyt osakepapereita. Laatikko oli tyhjä. Sinun ja Ernestin on
mentävä naimisiin hyvin joutuin.»
Isä piti yhä kiinni tiedemiehen perinpohjaisuudesta. Hän haastoi
Sierra-yhtiön oikeuteen, mutta yhtiön tilikirjoja hän ei saanut esille.
Hän ei vallinnut oikeuslaitosta kuten Sierra-yhtiö. Se ratkaisi koko
jutun. Hän sai maistaa lain ruoskaa, ja tuo julkea rosvous meni
täydestä.
Minua melkein naurattaa muistellessani sitä menettelytapaa, mitä isään
nähden noudatettiin. Hän tapasi Wicksonin sattumalta San Franciscon
kadulla ja sanoi, että Wickson on kirottu lurjus. Ja senjälkeen isä
vangittiin, syytettynä uhkauksesta, häntä sakotettiin poliisioikeudessa
ja kehoitettiin olemaan siivolla. Se kaikki oli niin hullunkurista, että
hänen kotiin palattuaan täytyi itsensäkin nauraa. Mutta mikä melu siitä
nostettiinkaan paikkakunnan sanomalehdissä! Niissä puhuttiin vakavasti,
kuinka väkivallan itu näyttäytyy jokaisessa, joka innostuu sosialismiin;
ja isää, jolla oli takanaan pitkä ja rauhallinen elämä, osoitettiin
esimerkkinä tuon väkivallan basillin turmiollisista vaikutuksista.
Niinikään useat lehdet huomauttivat, miten isän järki on heikentynyt
ankarassa tieteellisessä työssä, ja häntä suositeltiin lähetettäväksi
valtion mielisairaalaan. Eikä se ollut pelkkää puhetta. Siinä piili
arveluttava vaara. Mutta isä oli kyllin viisas hoksatakseen sen. Hänellä
oli oppaanaan piispan esimerkki, ja hän otti siitä oppia. Hän oli
rauhallinen, vaikka hänelle tehtiin veristä vääryyttä. Ja minä olen
vakuutettu siitä, että hän sillä hämmästytti vihollisensa.
Oli kysymys meidän talostamme -- meidän kodistamme. Kiinnityksen
omistaja vaati saatavaansa, ja meidän oli jätettävä talo hänelle.
Tietysti ei sellaista kiinnitystä todellisuudessa ollut olemassakaan.
Sekä maa että rakennus olivat velattomat. Mitään kiinnitystä niihin ei
oltu koskaan otettu eikä annettu. Mutta siitä huolimatta meitä vastaan
esitettiin täydellisesti laillinen kiinnekirja, eikä siinä mikään
auttanut. Isä ei nostanut melua. Niinkuin häneltä oli aikaisemmin
ryöstetty hänen rahansa, samoin häneltä nyt ryöstettiin hänen kotinsa.
Hänellä ei ollut mitään, mihin vedota. Yhteiskunnan koneisto oli niiden
käsissä, jotka olivat liittoutuneet häntä kukistamaan. Hän oli
sydämeltään filosofi, eikä hän edes suuttunut tuon tapahtuman johdosta.
»Minun tuomioni on luettu», hän sanoi minulle, »mutta silti ei minulla
ole mitään syytä olla koettamatta päästä siitä mahdollisimman vähällä
mielenliikutuksella. Minun vanhat luuni ovat hauraat, ja minä olen
oppinut ymmärtämään elämää. Jumala tietää, etten halua viettää viimeisiä
päiviäni hullujenhuoneessa.»
Tässä muistuu mieleeni piispa Morehouse, josta ei ole pitkään aikaan
mainittu mitään. Mutta kerronpa ensin naimisiinmenostani. Tapahtumain
sarjassa sillä ei ole mitään merkitystä, käsitän sen vallan hyvin, ja
siksipä ainoastaan mainitsen siitä.
»Nyt meistä tulee todellisia köyhälistöläisiä», sanoi isä, kun meidät
häädettiin kodistamme. »Olen aina kadehtinut tuota sinun nuorukaistasi
sen tähden, että hän omaa kokemukseen perustuvat tiedot köyhälistön
elämästä. Mutta nyt tulen sitä itse näkemään ja oppimaan.»
Isässäni mahtoi olla aika lailla seikkailijan verta. Hän näet käsitti
meidän onnettomuutemme jonkinlaisena seikkailuna. Hänessä ei voinut
huomata suuttumusta eikä edes katkeruutta. Hänessä oli liian paljon
ajattelijaa, ja hän oli liian yksinkertainen elämäntavoiltaan
kaivatakseen mukavuutta, mistä meidän nyt oli luovuttava. Niinpä kun me
sitten muutimme asumaan Market-streetin eteläpuolella olevaan
köyhälistönkaupunginosaan San Franciscossa, hän antautui tähän
seikkailuun oikealla lapsen hartaudella ja innostuksella, johon liittyi
tavattoman älyn terävä näkö ja taju. Hän ei koskaan kangistunut
mieleltään. Hänellä ei ollut vääriä arvokäsityksiä. Sovinnaiset tai
totunnaiset arvot eivät koskaan olleet hänen edessään minkään arvoisia.
Ainoat arvot, mitä hän tunnusti, olivat matemaattisia ja tieteellisiä
tosiasioita. Minun isäni oli suurisuuntainen mies. Muutamissa suhteissa
hän oli vielä suurempi kuin Ernest, jota suurempaa en ole tavannut.
Minäkin löysin jonkinlaista viihdytystä tästä meidän
elämänmuutoksestamme. Jollei muuta, niin olinhan ainakin vapautunut
siitä järjestelmällisestä vainosta, mitä oli niin runsain määrin tullut
meidän osaksemme siitä pitäen, kun jouduimme oligarkian vihoihin. Ja
minulle tuo muutos oli niinikään seikkailua, ja vielä kaikista
suurenmoisinta lajia, sillä se oli rakkausseikkailua. Meidän elämässämme
tapahtunut muutos joudutti meidän avioliittoamme, ja minä olin jo
silloin Ernestin vaimo, kun muutimme asumaan noihin neljään huoneeseen
San Franciscon laitakaupungilla.
Lyhyesti kerrottuna tämä juttu kuuluu näin: Minä tein Ernestin
onnelliseksi. Minä ilmestyin hänen myrskyiseen elämäänsä, en uutena
häiritsevänä voimana, vaan rauhan ja levon lähteenä. Minä annoin hänelle
lepoa. Se oli minun rakkauteni palkka hänelle. Mitä suurempaa siunausta
olisinkaan voinut toivoa kuin tuoda unhotusta ja sytyttää valoisaa iloa
hänen väsyneisiin, poloisiin silmiinsä?
Nuo armaat, väsyneet silmät! Hän työskenteli uutterammin kuin kukaan,
koko ikänsä hän oli työskennellyt toisten ihmisten hyväksi. Se oli hänen
ihmisarvonsa mitta. Hän oli humanisti ja rakastaja. Ja hän, jonka
suonissa virtaili taistelijan veri, jolla oli jättiläisen ruumis ja
kotkan mieli -- hän oli niin hyvä ja hellä kuin runoilija. Ja hän olikin
runoilija. Teon laulaja. Ja koko elämän iän hän lauloi ihmisyyden
laulua. Ja hän teki sen sulasta ihmisrakkaudesta, ja ihmisten tähden hän
antoi henkensä ja ristiinnaulittiin.
Ja kaiken sen hän teki toivomatta palkintoa vastaisuudessa. Hänen
käsityksensä mukaan tulevaista elämää ei ollut olemassa. Hän, joka
hehkui kuolemattomuutta, kielsi itseltään kuolemattomuuden -- sellainen
oli hänen tarinansa. Häntä, joka oli mieleltään niin lämmin, vallitsi
tuo kylmä ja kielteinen filosofia, materialistinen monismi. Minä tapasin
kiusata häntä sanomalla, että minä mittasin hänen kuolemattomuuttaan
hänen sielunsa mitalla. Silloin hän aina nauroi, hänen käsivartensa
kurottuivat minua kohti, ja hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen.
Ja sellaisissa tilaisuuksissa tuo väsähtänyt ilme aina katosi hänen
silmistään, ja niihin ilmestyi rakkauden onnen loiste, joka sellaisenaan
kelpasi riittäväksi todistukseksi hänen kuolemattomuudestaan.
Hän tapasi niinikään sanoa minua dualistikseen. Ja hän selitti, miten
Immanuel Kant puhtaan järjen avulla kumosi järjen, palvellakseen
Jumalaa. Ja hän todisti, miten minä olen tehnyt itseni samanlaiseen
menettelyyn vikapääksi. Kun minä tunnustin olevani syyllinen, mutta
samalla puolustin tuota menettelytapaa erittäin järjellisenä, hän veti
minut lähemmäksi itseään ja hymyili niinkuin ainoastaan Jumalan lapset
voivat hymyillä. Minä tapasin väittää, että perinnöllisyys ja ympäristö
voivat selittää hänen omaa alkuperäänsä ja erikoisia
luonteenominaisuuksiaan yhtä vähän kuin tieteen kylmä sormi voi saada
selville elämän sisintä olemusta.
Kun hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen, niin minä sanoin häntä
kuolemattomaksi materialistikseni. Ja niin me rakastimme ja olimme
onnellisia; ja minä annoin hänelle anteeksi hänen materialisminsa hänen
suurenmoisen työnsä tähden, johon hän ryhtyi toivomatta siitä sielulleen
voittoa, ja sen tähden, että hän oli niin vaatimaton.
Mutta oli hän ylpeäkin. Kuinka hän olisi saattanut olla kotka olematta
ylpeä? Hänen vakaumuksensa mukaan rajoitettu, kuolevainen elämän siru,
joka tuntee itsensä Jumalan kaltaiseksi, on enemmän kuin Jumala. Siten
hän ylisti sitä, mitä hän sanoi kuolevaisuudeksi. Hän lausui mielellään
säkeitä eräästä runoelmasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä runoa
kokonaisuudessaan eikä tietänyt, kuka sen oli sepittänyt. Liitän sen
tähän, koska se on omansa kuvaamaan hänen elämänkäsitystään. Sillä
kuinka voisi ihminen, joka lausuu tämän runon väreilevällä, hehkuvalla
äänellä ja haltioissaan, kuinka voisi sellainen ihminen olla pelkkä
kuoleva tomu, harhaileva voima, haihtuva muoto?
On riemun suurin runsaus
mun synnyinoikeutein --
en kohtaloain kiittää voi
ma koskaan kylliksein.
Ja vaikka kuolon jokaisen
ma kärsin, minkä ihminen olenhan
juonut kumminkin
ma maljast' autuuden.
Ma tunnen voiman nautinnon
ja hurman naisen suutelon --
elämän viini huulillain
ma iloon humallun.
Ens-maljani! -- sen elo saa.
mut toinen juhlii kuolemaa!
Ja joku toinen »minä» juo
ne maljat kuoltuain.
Jumala, mies sun ajamas
oon onnest' Edenin...
Mut siellä sinun uhmallas
ain' elän kuitenkin.
Pois kirpoo multa murheen ies,
kun maata katselen:
on kaunis mulla kotilies,
on linna autuuden!
Sukujen syntymättömäin
soi veri pyyteineen
niin myrskyten mun sielussain
kuin koski tyrskypäin.
Se sammuttaa voi helvetin,
sill' olen *mies* -- en jokaisin
vain soluin, mit' on ruumiissain,
vaan mies myös sielultain.
Ma olen herra piirin maan,
kun viittaan, mua totellaan...
Janoa, kaipuut' inehmoin
ma lientää tahdon ja myös voin.
Jumala, tyhjennettyäin
eloni maljan -- varmaan ei
yö ikuisuuden pitkäks käy:
ma rauhan unta nään.
Oon minä, minä ajamas
mies onnest' Edenin...
Mut siellä sinun uhmallas
ain' elän kuitenkin.
Mua painaa riemun armas ies,
kun maata katselen:
on kaunis mulla kotilies,
on linna autuuden!
Ernest työskenteli ylenmäärin. Hänen erinomainen ruumiinrakennuksensa
kesti niin paljon, mutta sekään ei voinut karkoittaa tuota väsynyttä
ilmettä hänen silmistään. Hänen armaat raukeat silmänsä! Hän ei koskaan
nukkunut enempää kuin neljä ja puoli tuntia vuorokaudessa, mutta
siltikään hän ei ennättänyt tehdä niin paljon, kuin hän olisi tahtonut.
Yhä hän vain työskenteli aatteen levittämiseksi luennoiden
työväenyhdistyksissä. Sitten tuli vaalitaistelu. Ja siinä yksistään hän
teki yhden miehen työn. Sosialististen kustannusliikkeitten
lakkauttamisen johdosta hänen vähäiset tulonsa loppuivat tyyten, ja hän
joutui sangen ahtaalle. Aikakauslehdille hän teki käännöstöitä, kääntäen
tieteellisiä ja filosofisia kysymyksiä käsitteleviä kirjoituksia; ja
saavuttuaan kotiin vaalivalmistustilaisuuksista myöhään illalla hän
usein ryhtyi käännöstyöhönsä ja työskenteli aamutunneille saakka. Ja
kaiken sen lisäksi hän harjoitti opintoja. Kuolinpäiväänsä asti hän
lueskeli ja vieläpä perusteellisesti.
Ja silti häneltä riitti aikaa rakastaa minua ja tehdä minut
onnelliseksi. Mutta se kävi päinsä ainoastaan siten, että minä
sulaannuin kokonaan hänen elämäänsä. Minä opettelin pika- ja
konekirjoitusta, ja minusta tuli hänen kirjurinsa. Hän vakuutteli, että
se helpotti hänen työtään puolella; ja niin vähitellen aloin täysin
ymmärtää hänen työtään. Meidän harrastuksemme muodostuivat
molemminpuolisiksi, ja me työskentelimme yhdessä ja nautimme
lomahetkistä yhdessä.
Ja kesken työskentelynkin me joskus salaa vietimme suloisen hetken; ja
nämä hetket olivat sitä suloisempia, kun me ne otimme salaa. Sillä me
elimme kukkuloilla, missä ilma oli kevyttä ja kirkasta, missä
työskenneltiin ihmisyyden hyväksi ja mihin ynseydellä ja itsekkyydellä
ei ollut pääsyä. Me rakastimme rakkautta. Ja tärkeintä kaikesta oli:
minä onnistuin tarkoituksessani. Minä annoin hänelle lepoa -- hänelle,
joka niin uuraasti ponnisteli toisten hyväksi, minun rakas,
raukeasilmäinen kotkani.