Pyörremyrskyssä.
Liikemiesten päivällisten jälkeen seurasi sarja kaameita tapauksia. Ja
minä, joka olin ikäni elänyt rauhallisessa ja hiljaisessa
yliopistokaupungissa, löysin yht'äkkiä itseni suurten
maailmantapahtumain pyörteestä. En tiedä, johtuiko se rakkaudestani
Ernestiin vaiko siitä selvästä yhteiskunnan tilan näkemyksestä, minkä
Ernestin johdolla olin saavuttanut, mutta minusta oli tullut
kumouksellinen, ja minut vetivät pyörteisiinsä tapaukset, joita en vielä
kolme kuukautta sitten olisi lainkaan ymmärtänyt.
Minun omat kohtaloni kärjistyivät yhtärinnan suuren yhteiskunnallisen
kärjistymisen kanssa. Ensiksi tapahtui isän erottaminen yliopistosta.
Totta kyllä häntä ei muodollisesti erotettu, mutta vaadittiin jättämään
erohakemuksensa. Se sellaisenaan ei paljoa merkinnyt. Itse asiassa se
huvitti isää. Se huvitti häntä erittäinkin siihen katsoen, että tuota
erottamista oli jouduttanut hänen kirjansa »Economics and Education»
ilmestyminen. Se lujitti hänen käyttämiään todistuskappaleita, hän
arveli. Tarvittiinko enää parempaa esimerkkiä osoittamaan, että
kapitalistiluokka vallitsee koululaitosta.
Mutta tämä todistus ei laajalle levinnyt. Kukaan ei tietänyt, että hänet
oli pakotettu eroamaan yliopistosta. Hän oli niin etevä tiedemies, että
sellainen uutinen kerrottuna hänen pakollisen eroamisensa syitten
yhteydessä olisi synnyttänyt myrskyn. Sanomalehdet sirottelivat hänelle
ylistyksiä ja kunnianosoituksia ja kiittelivät häntä siitä, että hän oli
jättänyt yksitoikkoisen luentosalin omistaakseen koko aikansa
tieteellisille tutkimuksille.
Aluksi isä naurahteli. Sitten hän suuttui -- kiukustui. Seurasi hänen
kirjansa takavarikoiminen, joka toimitettiin niin salaperäisesti, että
aluksi emme voineet käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Kirjan
ilmestyminen oli oitis herättänyt melkoista hämmästystä kaikkialla. Isää
oli kohteliaasti löylytetty kapitalistisessa sanomalehdistössä
viittaamalla siihen, miten säälittävää on, että hänenlaisensa suuri
tiedemies jättää oman alansa ja siirtyy sosiologian alalle, josta hän ei
tiedä mitään ja missä hän oli oitis joutunut harhaan. Tätä kesti viikon
päivät, ja isä oli hyvällä tuulella, naureskellen partaansa ja
kehuskellen, että hänen kirjansa oli koskettanut kapitalismin kipeään
paikkaan. Ja sitten äkisti sanomalehdet ja aikakauskirjat vaikenivat
koko kirjasta. Samoihin aikoihin ja yhtä odottamattomasti kirja hävisi
kirjakaupoista. Ei yhtään kappaletta ollut missään saatavana. Isä
kirjoitti kustantajille, ja nämä ilmoittivat, että painolevyt olivat
tapaturman kautta särkyneet. Seurasi kirjevaihto, josta isä ei
paljonkaan viisastunut. Vihdoin jouduttuaan niin ahtaalle, että
kaksimieliset sanamuodot eivät enää riittäneet, heidän täytyi tunnustaa,
että he eivät haluaisi ladottaa teosta uudelleen, mutta he kyllä
mielellään luopuisivat kustannusoikeuksistaan siihen.
»Ettekä te löydä koko maasta yhtään kustannusliikettä, joka uskaltaisi
siihen koskea», sanoi Ernest. »Ja jos olisin teidän sijassanne, niin
arvelematta etsisin piilopaikkaa. Tämä on vain Rautakoron esimakua.»
Mutta isä oli tiedemies koko olemukseltaan. Hän ei koskaan luottanut
sellaisiin johtopäätöksiin, joihin tullaan hypähtämällä. Laboratoriokoe
ei ollut hänen mielestään mistään kotoisin, jollei sitä suoritettu
yksityiskohtia myöten. Ja niinpä hän koettelikin kaikki mahdolliset
kustannusliikkeet. Ne esittelivät lukemattomia syitä ja lausuivat
mielipahansa, mutta yksikään ainoa ei huolinut kirjaa
kustannettavakseen.
Kun isä tuli vakuutetuksi siitä, että kirja oli todellakin julistettu
kielletyksi, koetti hän saada sen tiedon sanomalehtiin; mutta hänen
lehtien toimituksille osoittamansa kirjeet jäivät huomioonottamatta.
Eräässä sosialistien kokouksessa, missä oli saapuvilla lukuisia
sanomalehdenkertojia, isä päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän
nousi ja esitti kirjansa vaiheet, kertoen miten viranomaiset olivat sen
kaikessa hiljaisuudessa hävittäneet. Seuraavana päivänä, kun
sanomalehdet tulivat, hän ensin nauroi, mutta sitten suuttui ankarammin
kuin tavallisesti. Lehdet näet eivät puhuneet kirjasta halkaistua sanaa,
mutta sen sijaan vääristelivät hänen esiintymisensä. Hänen puheensa
varsinaisesta aineesta ei edes mainittu, mutta sen sijaan kerrottiin
näille lehdille ominaisella tavalla, miten hän oli pitänyt ulvovan
anarkistisen puheen. Kertomus oli oivallinen kyhäys. Erään kohdan siitä
muistan hyvin. Isä oli käyttänyt sanamuotoa »yhteiskunnallinen kumous».
Mutta sanomalehden uutisessa jätettiin pois sana »yhteiskunnallinen».
Kertomus lähetettiin kautta koko maan Associated Pressin sähkösanomilla,
herättäen kaikkialla verratonta hämmästystä. Isä leimattiin siinä
nihilistiksi ja anarkistiksi, ja eräässä pilakuvassa, joka ilmestyi
miltei kaikissa huomattavimmissa sanomalehdissä, hänet esitettiin
punainen lippu kädessään ja perässään joukko pitkätukkaisia
villinnäköisiä miehiä, joilla oli käsissään tulisoihtuja, puukkoja ja
pommeja.
Häntä löylytettiin armottomasti pitkissä johtavissa artikkeleissa hänen
anarkismistaan, tehtiinpä sellaisiakin viittauksia, että hän muka oli
tullut mielenhäiriöön. Tällainen ei ollut kapitalistisen sanomalehdistön
taholta mitään uutta, kertoi Ernest meille. Hän sanoi, että näiden
lehtien tapa on lähettää kertojiansa sosialistien kokouksiin ja sitten
sepittää kaikenmoisia tarkoituksellisia juttuja peläten, että
keskiluokka ja työväenliike saattaisivat tavalla tai toisella lähestyä
toisiaan. Ja lakkaamatta Ernest kehoitti isää luopumaan taistelusta ja
piiloutumaan.
Sosialistinen sanomalehdistö kuitenkin puuttui asiaan, ja pian levisi
kautta lukevan työväestön tieto siitä, että kirja oli takavarikoitu.
Mutta sen laajemmalle se ei levinnyt. Ja kohta senjälkeen »Appeal to
Reason»-niminen sosialistinen kustannusliike tarjoutui julkaisemaan
kirjan uudestaan. Isä oli hyvillään, mutta Ernest kävi levottomaksi.
»Uskokaa pois, me olemme nyt tulleet sen tuntemattoman partaalle», hän
sanoi. »Merkillisiä asioita tapahtuu ympärillämme. Ne voi tuntea. Emme
tiedä, mitä ne ovat, mutta niiden olemassaoloa ei voi kieltää. Koko
yhteiskunta vavahtelee niiden painosta. Älkää kysykö minulta. En
itsekään tiedä. Mutta sen saatte nähdä, että tästä keitoksesta syntyy
jotakin sakeampaa. Se on kiteytymistilassa. Teidän kirjanne
takavarikkoonottaminen on alkusoitto. Miten monta muuta kirjaa lienee
otettukaan takavarikkoon? Siitä meillä ei ole pienintäkään aavistusta.
Meitä ympäröi täydellinen pimeys. Meidän on mahdoton saada selkoa
asioiden todellisesta tilasta. Mutta minusta tuntuu, että seuraavana
numerona ohjelmassa tulee olemaan sosialistisen sanomalehdistön ja
kustannusliikkeitten lakkauttaminen. Minä pelkään niin käyvän. Meidät
tahdotaan kuristaa.»
Ernest näytti tuntevan tapahtumain valtimon tykytyksen tarkemmin kuin
toiset sosialistit, ja kahden päivän sisällä jysähti ensimmäinen isku.
»Appeal to Reason» oli viikkolehti, jonka painos nousi seitsemään ja
puoleen sataan tuhanteen, lukuunottamatta tilapäisiä
ylimääräispainoksia, jotka nousivat aina viiteen miljoonaan. Näiden
painosten kustannukset suoritti se pienoinen joukko työläisiä, joka oli
kokoontunut »Appealin» ympärille. Ensimmäinen isku tähdättiin juuri
näitä ylipainoksia vastaan, ja musertava isku. Postihallitus antoi
julistuksen, jossa sanottiin, että nämä ylimääräiset painokset eivät
kuulu lehden varsinaisiin postitusoikeuksiin ja että niitä sentähden ei
tulla postittamaan.
Viikkoa myöhemmin postihallitus julisti lehden maan rauhalle ja
järjestykselle vaaralliseksi, sulkien sen kokonaan postista. Se oli kova
isku sosialistiselle liikkeelle. »Appeal» ryhtyi epätoivoiseen
taisteluun. Se valmistautui lähettämään lehteään kuljetusyhtiöitten
välityksellä, mutta nämä kieltäytyivät. Se oli »Appealin» loppu, joskaan
ei tyystin. Se valmistautui jatkamaan kirjain kustantamista.
Kaksikymmentä tuhatta kappaletta isän kirjaa oli jo sitomossa ja lisää
painettiin. Mutta silloin eräänä yönä aivan aavistamatta kokoontui
roskajoukko, joka, Amerikan lippua liehuttaen ja isänmaallisia lauluja
laulaen, sytytti tuleen »Appealin» kirjapainon hävittäen sen maan
tasalle.
Siihen asti Girard, Kansasin valtiossa, oli ollut hiljainen, rauhallinen
kaupunki. Koskaan siellä ei ollut sattunut mitään työväenselkkauksia.
»Appeal» maksoi työväelleen tavalliset palkat, ollen todellisuudessa
kaupungin tuki ja turva, sillä se antoi työtä sadoille miehille ja
naisille. Tuohon roistojoukkoon kuuluvat eivät olleet Girardin
asukkaita. Näytti siltä, kuin se olisi kohonnut maan uumenista palaten
sinne työnsä tehtyään. Ernestin mielestä tämä tapahtuma oli tavattoman
merkittävä ilmiö.
»Yhdysvalloissa on muodostumassa mustasotnia»,[1] hän sanoi. »Tämä on
alkua. Ja me saamme nähdä enemmänkin sellaista. Rautakorko pöyhistyy.»
[1] Mustasotnia-nimellä tarkoitettiin Venäjän häviävän hallituksen
järjestämiä roistojoukkoja, jotka hätyyttivät kumouksellisia
järjestöjä sekä myöskin tuhosivat omaisuutta ja panivat toimeen
mellakoita siten valmistaen hallitukselle tilaisuuksia komentaa
kasakat liikkeelle.
Ja sitä tietä meni isän kirja. Vähitellen saimme yhä tuntuvampia
todistuksia mustasotnian olemassaolosta. Viikko viikolta yhä useampia
sosialistilehtiä lakkautettiin, ja useissa tilaisuuksissa mustasotnia
hävitti sosialistilehtien kirjapainot. Tietysti maan toiset sanomalehdet
asettuivat hallitsevan luokan taantumukselliselle kannalle ja
juurruttivat ihmisten mieliin ennakkoluuloisuutta sosialistilehtiä
vastaan, jotavastoin mustasotnialaisia kuvattiin isänmaallisiksi
sankareiksi ja yhteiskunnan todellisiksi pelastajiksi. Ja niin
vakuuttavia olivat niiden vääristelyt, että yksin papitkin kirkoissaan
eksyivät ylistämään noita raakalaisia, vaikkakin pahoittelivat sitä,
että väkivaltaa täytyi käyttää.
Asiat kehittyivät hyvää vauhtia. Syysvaalit olivat tulossa, ja
sosialistipuolue oli nimittänyt Ernestin kongressimiesehdokkaaksi. Hänen
valituksi tulemisestaan oli olemassa hyviä toiveita. Suuri
katurautatieläisten lakko San Franciscossa oli murrettu. Ja pian
senjälkeen ajurien lakon kävi samalla lailla. Nämä kaksi tappiota olivat
vaikuttaneet sangen tuhoisasti järjestyneeseen työväkeen. Koko Tyynen
Valtameren Rannikon Ammattiliitto ja siihen kuluvat rakennustyöläisten
ammattiyhdistykset olivat kannattaneet lakkolaisia, ja kaikki oli
päättynyt noloon tappioon. Se oli ollut verinen lakko. Poliisit olivat
kolhineet lukemattomia päitä palikoillaan; ja kuolleiden lukua oli
melkoisesti lisännyt se kuularuisku, jolla lakaistiin katuja erään
lakkolaisten joukkokokouksen aikana.
Se ärsytti mielet äärimmilleen. Miehet himoitsivat verta ja kostoa.
Jouduttuaan häviölle omalla alueellaan he syöksyivät hankkimaan kostoa
poliittisella taistelutantereella. He yhä edelleen säilyttivät
ammattijärjestönsä, joka oli omansa lisäämään heidän voimaansa
poliittisessa taistelussa. Ernestin valitseminen tuli päivä päivältä
varmemmaksi, ammattiyhdistyksen toisensa perästä liittyessä kannattamaan
sosialistien ehdokkaita. Työväki oli haltioissaan. Samalla kuin se
tunkeili sosialistien kokoushuoneissa, se pysyi kuurona vanhojen
puolueitten politikoitsijain laverruksille. Nämä viimeksimainitut saivat
useimmiten puhua tyhjille seinille, ja milloin heillä oli suurempi
kuulijakunta, valmistettiin heille tavallisesti niin kuuma vastaanotto,
että heidän oli monta kertaa turvaannuttava poliisin apuun.
Ne olivat merkillisiä aikoja. Ilma väreili tapahtumista ja enteistä.
Ahtaat ajat[1] olivat tulossa, johtuen kokonaisesta sarjasta hyviä
vuosia; näiden kuluessa oli kerääntynyt suuret varastot kuluttamattomia
tuotteita, joiden kaupaksi-saaminen ulkomailla kävi yhä vaikeammaksi.
Useilla teollisuusaloilla oli lyhennetty työpäivää, useissa suurissa
tehtaissa oli kokonaan seisautettu työnteko, siksi kunnes menekkiä taas
avautuisi niiden tuotteille, ja työpalkkoja oli alennettu miltei
kaikkialla.
[1] Kapitalistisen järjestelmän aikana nämä ahtaat ajat olivat
välttämättömiä, niin typerää kuin se onkin. Hyvät työajat aina
aiheuttivat suuria onnettomuuksia, mikä tietysti johtui
ylenpalttisista kuluttamattomista varastoista, joita kertyi hyvinä
vuosina.
Konetyöläisten lakko oli niinikään murrettu. Lakkoon oli ottanut osaa
kaksisataatuhatta konetyöläistä kannattajinaan puoli miljoonaa
metallityömiesten ammattiyhdistyksen jäsentä, ja verisiä melskeitä oli
sattunut vähän väliä. Lakkoa murtamassa olivat työnantajain yhdistykset
käyttäneet aseistettuja lakonrikkojia[1]; mustasotniat, joita oli
varattu kymmeniin eri paikkoihin, olivat hävittäneet omaisuutta. Ja
siitä oli seurauksena, että sataantuhanteen nouseva armeija oli
komennettu liikkeelle tekemään koko jutusta peloittavan lopun. Joukko
työväenjohtajia oli mestattu, koko joukko oli tuomittu
vankeusrangaistuksiin ja tuhansia lakkolaisia ja johtajia oli sullottu
härkäaitauksiin, missä sotamiehet kohtelivat heitä hyvin raa'asti.
[1] Lakonrikkojat olivat tarkoituksiltaan, toiminnaltaan ja kaikissa
muissakin suhteissa paitsi nimeltään kapitalistien yksityistä
sotaväkeä. Ne olivat hyvin järjestettyjä ja aseistettuja ja aina
valmiina lähetettäviksi siihen osaan maata, missä milloinkin
työlakko oli murrettavana. Sen ajan kuvaavimpia ilmiöitä on kuuluisa
lakonrikkojain komentaja Farley, joka vuonna 1906 vei poikki
mantereen New Yorkista San Franciscoon 2,500 miestä, jotka oli
täydellisesti aseistettu ja varustettu lakon murtamista varten. Tämä
laiton teko tietysti jäi rankaisematta, ja se on omansa osoittamaan,
miten täydellisesti oikeuslaitos oli rahavallan käsissä.
Nyt oli maksettava hyvien vuosien hinta. Markkinat olivat tulvillaan
tavaraa, hinnat laskeutuivat, mutta sitäkin nopeammin laskeutuivat
palkat. Koko maata tärisyttivät riitaisuudet teollisuusaloilla.
Työlakkoja puhkesi kaikkialla, ja missä ei lakkoja ollut, siellä
kapitalistit niitä järjestivät. Sanomalehdet olivat tulvillaan uutisia
väkivaltaisuuksista ja verisistä melskeistä. Ja kaikkialla näyttelivät
mustasotniat osaansa. Mellakat, murhapoltot ja omaisuuden hävittäminen
oli heidän varsinaisena toimenaan, ja hyvin he tekivätkin tehtävänsä.
Yhdysvaltain koko armeija oli komennettu liikkeelle mustasotnian
aikaansaaman yleisen metelöimisen vuoksi.[1] Kaikki kaupungit ja kylät
olivat järjestään muuttuneet sotaleireiksi, ja työläisiä ammuttiin kuin
koiria. Lakonrikkojia palkattiin työttömäin joukoista, ja milloin
työväen ammattiyhdistysten onnistui karkoittaa lakonrikkojat, silloin
lähetettiin oitis sotaväki paikalle. Kansalliskaartit olivat vielä
koskematta. Toistaiseksi ei tarve vaatinut ottamaan käytäntöön tuota
salaista asevelvollisuuslakia. Ainoastaan vakinaiset joukot oli
komennettu toimeen. Ja tänä kauhun aikana hallitus lisäsi seisovan
armeijan lukua sadalla tuhannella.
[1] Mustasotnia, vaikkakin nimeltään venäläinen, oli sellaisenaan
puhtaasti amerikkalainen ilmiö. Se muodostui kapitalistien
salaisista asiamiehistä työväen taistelujen aikana
yhdeksännellätoista vuosisadalla. Niin pätevä asiantuntija kuin
Yhdysvaltain työasiamies Carroll D. Wright lausui kirjassaan »The
Battles of Labor» (Työtaistelut), että »muutamien suurten
historiallisten työlakkojen aikana työnantajat itse ovat panneet
toimeen väkivaltaisuuksia». Myöhemmin näistä samaisista
mustasotnialaisista muodostui tuo oligarkian kamala ase,
provokaattorit.
Koskaan ennen ei työväki ollut saanut sellaista löylytystä. Mahtavat
teollisuusherrat, oligarkit, nyt ensikerran sekaantuivat siihen
hämminkiin, minkä työnantajain liitot olivat aloittaneet. Nämä
työnantajain liitot olivat itse asiassa keskiluokan hommia, ja nyt,
ahtaiden aikojen hätyyttäminä ja suurten teollisuusherrain tukemina,
nämä yhdistykset päättivät antaa järjestyneelle työväelle kuoliniskun.
Se oli kaikkivaltias liitto, mutta olemukseltaan se ei ollut muuta kuin
leijonan ja lampaan ystävyyttä, kuten keskiluokka sai katkerasti kokea.
Työväkeä kuohutti verinen viha, mutta se kukistettiin. Siitä huolimatta
huono aika ei loppunut. Pankit, jotka olivat tärkeimpiä oligarkian
voimia, perivät yhä lainojaan. Wall-streetin ryhmä muutti
osakemarkkinat, pörssin, sellaiseksi pyörrevirraksi, missä osakkeitten
arvot hupenivat mitättömiin. Ja kaikesta tästä hämmingistä ja näistä
raunioista selvisi oligarkia murtumattomana, rauhallisena ja varmana.
Sen vakavuus ja varmuus oli peloittava. Eikä se käyttänyt yksinomaan
omia äärettömiä voimiaan, vaan käytti lisäksi Yhdysvaltain
valtiorahaston koko voimaa toteuttaessaan suunnitelmiaan.
Teollisuusherrat olivat nyttemmin kääntyneet keskiluokkaa vastaan.
Työnantajain liitot, jotka olivat auttaneet heitä työväen
masentamisessa, joutuivat nyt itse samanlaisen kohtalon alaisiksi
petollisten liittolaistensa käsissä. Välittäjäin, pienten liikemiesten
ja tehtailijain kukistuessa trustit seisoivat lujina. Vieläpä
enemmänkin. Ne toimivat. Ne lietsoivat tulta lietsomistaan, sillä ne
osasivat käyttää myrskyä hyväkseen ja tehdä siitä rahaa. Sellaisia
voittoja! Tavattomia voittoja! Ollen itse kyllin vankkoja kestämään
tuulta, joka suureksi osaksi oli niiden itsensä virittämä, ne lähtivät
liikkeelle ryöstämään ympärillään ajelehtivia hylkyjä. Arvot olivat
käsittämättömällä tavalla kutistuneet kokoon, jota seikkaa trustit
käyttivät hyväkseen lisäämällä jo ennestään suuria liikkeitään ja
ulottaen toimintansa monille aivan uusille aloille -- ja aina vain
keskiluokan kustannuksella.
Siten vuoden 1912 kesä nopeasti joudutti keskiluokan kukistumista.
Yksinpä Ernestiäkin hämmästytti asioiden nopea kehitys. Hän pudisti
epäilevästi päätään, eikä hänellä ollut mitään toivoa syysvaalien
suhteen.
»Ei maksa vaivaa», hän sanoi. »Meidät on lyöty. Rautakorko on jo mukana
pelissä. Olin toivonut rauhallista voittoa vaaliuurnalla. Mutta olin
väärässä. Wickson oli oikeassa. Meiltä tullaan ryöstämään nekin vähäiset
oikeudet, mitkä meillä vielä on jäljellä; Rautakorko tulee tallaamaan
meidän kasvojamme; nyt ei ole muuta jäljellä kuin verinen vallankumous.
Tietysti me siinä voitamme, mutta se ajatus kammottaa minua.»
Ja siitä lähtien Ernest pani luottamuksensa kumoukseen. Siinä hän oli
puolueensa edellä. Hänen sosialistitoverinsa eivät olleet hänen kanssaan
samaa mieltä. He yhä vain inttivät, että voitto voitaisiin saavuttaa
vaaliuurnalla. Eipä sillä, että he olisivat typertyneet. Siinä suhteessa
he olivat liian kylmäverisiä ja rohkeita miehiä. Mutta he olivat
epäuskoisia, siinä kaikki. Ernest ei saanut heitä vakavasti pelkäämään
oligarkian lähestymistä. Hänen puheensa ja mielipiteensä kylläkin
sattuivat heihin, mutta heidän itseluottamustaan se ei järkyttänyt.
Heidän yhteiskunnallisen kehityksen opissaan ei ollut tilaa
oligarkialle, ja sentähden muka mikään oligarkia ei voi tulla
kysymykseenkään.
»Me lähetämme teidät kongressiin ja sillä hyvä», he sanoivat hänelle
eräässä meidän salaisessa kokouksessamme.
»Ja kun he kuljettavat minut ulos kongressista», Ernest vastasi
kylmästi, »ja panevat minut seinää vasten ja ampuvat aivot ulos päästäni
-- entäs sitten?»
»Silloin me rynnistämme koko voimallamme», vastasi oitis toistakymmentä
ääntä.
»Silloin te syöksytte turmioon», kuului hänen tyyni vastauksensa. »Olen
kuullut tuon saman virren silloin, kun keskiluokka sitä veisasi, ja
missä on nyt se voima?»