Haaveilijan matematiikkaa.
Sen hämmennyksen vallitessa, minkä hänen paljastuksensa oli aiheuttanut,
Ernest alkoi jälleen puhua.
»Te olette sanoneet, kymmenkunta teistä tänä iltana, että sosialismi on
mahdottomuus. Te olette vakuuttaneet, että se on mahdottomuus; suokaa
minun vuorostani osoittaa, että se on välttämättömyys. Ei ainoastaan se
ole välttämätöntä, että te pikkukapitalistit häviätte näyttämöltä, vaan
niinikään välttämätöntä on suurten kapitalistien ja trustien häviäminen.
Muistakaa, että kehityksen virta ei koskaan käänny takaperin. Se juoksee
yhä eteenpäin, ja se juoksee kilpailusta ryhmitykseen, pienestä
ryhmityksestä isoon ryhmitykseen ja isoista ryhmistä jättiläisryhmiin,
ja se juoksee sosialismiin, joka on kaikkein suurenmoisin ryhmitys.
»Te sanotte, että minä haaveilen. Hyvä on. Minä esitän teille
haaveitteni matematiikan; ja jo etukäteen haastan teidät osoittamaan,
missä suhteessa minun laskuni eivät pidä paikkaansa. Tulen osoittamaan,
miksi kapitalistisen järjestelmän kukistuminen on välttämätön. Mutta
malttakaa mielenne, jos teistä alussa tuntuu, että poikkean asiasta.
»Ottakaamme ensiksikin tarkasteltavaksemme joku erityinen teollisuus, ja
heti kun minä sanon jotakin sellaista, jota ette hyväksy, tehkää hyvin
ja keskeyttäkää minut. Ajatelkaamme esimerkiksi kenkätehdasta. Tehdas
valmistaa nahasta kenkiä. Olettakaamme, että sillä on sadan dollarin
arvosta nahkaa. Se kulkee tehtaan läpi muuttuen kengiksi, joiden arvo
on, sanokaamme, kaksisataa dollaria. Mitä on tapahtunut? Nahan arvo on
lisääntynyt sadalla dollarilla. Miten se lisääntyminen tapahtui?
Katsotaanhan.
»Pääoma ja työ koroittivat tuon nahan arvoa sadalla dollarilla. Pääoma
pani puolestaan tehtaan, koneet ja suoritti tuotantokustannukset. Työ
pani puolestaan itsensä. Pääoman ja työn yhteisvaikutuksesta arvo kohosi
sadalla dollarilla. Oletteko kaikki tähän saakka samaa mieltä?»
Miehet pöydän ympärillä nyökäyttivät myöntävästi päitään.
»Työ ja pääoma tuotettuaan tämän sata dollaria ryhtyvät jakamaan sitä
keskenänsä. Mutta sivuuttaen ne murtoluvut, joilla tätä jakoa
tilastoissa määritellään, käyttäkäämme kokonaislukuja. Pääoma ottaa
omana osuutenaan viisikymmentä dollaria, ja työ saa palkkoina toisen
viisikymmentä. Me emme tahdo tässä käydä riitelemään jaosta. Mutta varma
on, että osapuilleen näin tapahtuu tämä jako. Ja otettakoon huomioon,
että se, mikä on totta tällä erityisellä teollisuusalalla, pitää
paikkansa kaikkiin teollisuuksiin nähden. Vai kuinka?»
Ja taaskin koko seurue myönsi niin olevan.
»No niin, otaksukaamme, että työläiset saatuaan viisikymmentä
dollariansa tahtoisivat ostaa noita samoja kenkiä. He voisivat ostaa
ainoastaan viidenkymmenen dollarin arvosta. Se on selvä, eikö niin?
»Ja sitten me siirrymme tästä erikoisalasta teollisuustuotantoon
ylimalkaan, joka käsittää nahan, raaka-aineet, kuljetuksen, myynnin ja
kaikki. Sanokaamme, että varallisuuden tuotanto Yhdysvalloissa
vuosittain nousee neljääntuhanteen miljoonaan dollariin. Tuotanto siis
on neljätuhatta miljoonaa. Kuinka paljon tästä työväki voi ostaa
takaisin? Kaksituhatta miljoonaa. Tästä kai ei tarvitse keskustella? Ja
sitäpaitsi minun numeroni ovat lieviä. Sillä tuhannet kapitalistiset
metkut vaikuttavat, että työläiset eivät voi ostaa takaisin puoltakaan
kokonaistuotannosta.
»Mutta palataksemme asiaan sanomme, että työväki ostaa takaisin
kahdellatuhannella miljoonalla dollarilla. Ja selvä järki sanoo, että
työväki siis voi kuluttaa ainoastaan kahdentuhannen miljoonan arvosta,
joten jäljelle jää kaksituhatta miljoonaa, mitä työväki ei voi lunastaa
eikä kuluttaa.»
»Työväki ei kuluta edes noita kahtatuhatta miljoonaa», huomautti mr
Kowalt. »Jos se kuluttaisi, ei sillä olisi talletuksia säästöpankeissa.»
»Työväen talletukset säästöpankeissa eivät todellisuudessa ole muuta
kuin vararahasto, jota kulutetaan sitä mukaa kuin sitä karttuu. Ne
säästöt ovat vanhainpäiväin, sairauden, tapaturmien ja
hautauskustannusten varalta. Ne ovat itse asiassa vain leipäpala, joka
pannaan talteen seuraavana päivänä syötäväksi. Epäilemättä työväki
kuluttaa koko sen tuotannon, minkä se saa irti palkkarahoillaan.
»Kaksituhatta miljoonaa jää pääoman osalle. Kuluttaako sitten pääoma sen
jäännöksen, mikä sille jää suoritettuaan kustannukset? Kuluttaako pääoma
koko tuon kaksituhatta miljoonaa?»
Ernest pysähtyi hetkeksi jättäen kysymyksensä läsnäolevain
vastattavaksi. He pudistivat päitään.
»En tiedä sitä», sanoi eräs heistä avomielisesti.
»Tietysti tiedätte», jatkoi Ernest. »Ajatelkaahan vain. Jos pääoma
kuluttaisi osansa, ei pääoman kokonaissumma voisi lisääntyä. Se pysyisi
aina yhtä suurena. Jos tarkastatte Yhdysvaltain taloudellista historiaa,
niin huomaatte, että pääoman yleissumma on yhtä mittaa kohonnut. Siis
pääoma ei kuluta osaansa. Muistatteko sen ajan, jolloin Englannilla oli
niin paljon meidän rautateittemme obligatsioneja? Vuosien vieriessä me
olemme lunastaneet nuo obligatsionit. Mitä se merkitsee? Se merkitsee,
että meidän pääomamme kuluttamaton osa osti takaisin nuo velkakirjat.
Mitä merkitsee se tosiasia, että tänä päivänä Yhdysvaltamme kapitalistit
omistavat tuhansien miljoonien dollareitten arvosta Meksikon, Venäjän,
Italian, Kreikan valtionobligatsioneja? Se merkitsee, että nuo tuhannet
miljoonat dollarit muodostavat osan siitä ylijäämästä, mitä kapitaali ei
ole kuluttanut. Ja sitäpaitsi aina kapitalistisen järjestelmän
alkuajoista saakka kapitaali ei ole milloinkaan kuluttanut koko osaansa.
»Ja nyt me tulemme asian ytimeen. Neljäntuhannen miljoonan arvosta
tuotetaan varallisuutta Yhdysvalloissa vuosittain. Työväki ostaa
takaisin ja kuluttaa kaksituhatta miljoonaa. Siitä siis jää aikamoinen
jäännös kuluttamatta, kun kapitaali ei kuluta niitä kahtatuhatta
miljoonaa. Mihin joutuu tämä jäännös? Mitä sillä voidaan tehdä? Työväki
ei voi sitä kuluttaa, sillä se on jo käyttänyt kaikki palkkarahansa.
Kapitaali ei voi käyttää siitä enempää kuin se jo on käyttänyt. Mihin
joutuu tämä jäännös? Mitä sillä tehdään?»
»Se myydään ulkomaille», ehätti mr Kowalt sanomaan.
»Niin juuri», myönsi Ernest. »Juuri tästä jäännöksestä johtuu, että me
tarvitsemme ulkomaisia markkinoita. Se myydään ulkomaille. Se on myytävä
sinne. Ainoastaan siten voimme päästä siitä erilleen. Ja tuosta
käyttämättömästä ylijäämästä, joka lähetetään ulkomaille, muodostuu
meidän n. s. suotuisa kauppabalanssimme. Olemmeko siitä kaikin yhtä
mieltä?»
»Minun mielestäni on ajan hukkaa pohtia näitä kaupan aakkosia, sanoi mr
Calvin kuivasti. »Me kaikki ymmärrämme ne.»
»Ja juuri näillä aakkosilla, joita olen niin juurta jaksain käsitellyt,
aion hämmästyttää teidät», vastasi Ernest. »Niissä se ydin piilee. Ja
minä hämmästytän teidät heti paikalla. Kas näin.
»Yhdysvallat on kapitalistinen valtakunta, joka on kehittänyt
tulolähteitään. Johtuen kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä sillä on
kuluttamaton ylijäämä, josta sen on päästävä erilleen, ja siitä on
koetettava vapautua ulkomailla.[1] Ja samaa kuin Yhdysvalloista on
sanottava jokaisesta kapitalistisesti kehittyneestä maasta. Jokaisella
sellaisella maalla on kuluttamaton ylijäämänsä. Älkää unohtako, että ne
ovat jo käyneet kauppaa keskenään ja että tämä ylijäämä on yhä vain
olemassa. Työväki kaikissa näissä maissa on kuluttanut palkkansa eikä
voi ostaa enempää. Samoin kapitaali kaikissa noissa maissa on käyttänyt
tästä ylijäämästä sen verran kuin se luonteensa mukaisesti voi käyttää.
Ja yhä vain on ylijäämä. Ne eivät voi työntää noita jäljellejääneitä
varastoja toisilleen. Miten ne siis pääsevät niistä erilleen?»
[1] Theodore Roosevelt, joka oli Yhdysvaltain presidenttinä muutamia
vuosia ennen näitä tapauksia, antoi seuraavan virallisen
julistuksen: »Tavaroiden osto ja myynti täytyy saattaa sellaiseen
suhteeseen keskenään, että Yhdysvaltain ylituotanto voidaan myydä
ulkomaille tyydyttävillä ehdoilla.» Ja tällä ylituotannolla hän
tietysti tarkoitti sitä kapitalistisen järjestelmän voitto-osinkoa,
mitä kapitalistit eivät kyenneet kuluttamaan. Samoihin aikoihin
senaattori Mark Hanna sanoi: »Yhdysvalloissa on varallisuuden
vuotuinen tuotanto kolmatta osaa suurempi kuin kulutus.» Niinikään
eräs toinen senaattori, Chauncey Depew, lausui: »Amerikan kansa
tuottaa vuosittain kahdentuhannen miljoonan dollarin arvosta enemmän
varallisuutta kuin se kuluttaa.»
»Myyvät ne sellaisiin maihin, joiden tuotantoa ei vielä ole kehitetty»,
sanoi mr Kowalt.
»Aivan niin. Minun todistelutapani, katsokaahan, on niin yksinkertainen,
että teidän ajatuksenne juoksevat minun sanojeni edellä. Ja sitten
seuraava askel. Otaksukaamme, että Yhdysvallat lähettävät ylituotantonsa
johonkin sellaiseen maahan, jonka teollisuus ei ole kehittyneellä
kannalla, kuten esim. Brasiliaan. Mitä sitten Yhdysvallat saavat
vuorostaan Brasilialta?»
»Kultaa», sanoi mr Kowalt.
»Mutta maailmassa on vain rajoitettu määrä kultaa, eikä sitä ole
paljon», muistutti Ernest.
»Kultaa arvopaperien, velkakirjojen y. m. s. muodossa», muutti mr Kowalt
edellistä huomautustaan.
»Jo sattui», sanoi Ernest. »Brasiliasta Yhdysvallat vuorostaan saavat
velkakirjoja ja arvopapereita. Ja mitä se merkitsee? Se merkitsee, että
Yhdysvallat tulevat saamaan haltuunsa rautateitä, kaivantoja ja maita
Brasiliassa. Ja mitä siitä vuorostaan seuraa?»
Mr Kowalt mietti ja pudisti päätään.
»Minä sanon teille», jatkoi Ernest. »Se merkitsee, että Brasilian
teollisuutta aletaan kehittää. Ja sitten seuraava askel. Kun Brasilia
kapitalistisen järjestelmän vallitessa on kehittänyt teollisuutensa,
tulee sille itselleen kasaantumaan kuluttamattomia varastoja. Voiko se
päästä eroon tuosta ylijäämästä lähettämällä sen Yhdysvaltoihin? Ei
suinkaan, sillä Yhdysvalloilla itsellään on kädet täynnä ylituotantoa.
Voivatko Yhdysvallat samoinkuin aikaisemminkin päästä ylijäämästään
lähettämällä sen Brasiliaan? Eivät, sillä Brasilialla on nyt itsellään
liikatuotantoa.
»Mitä seuraa siitä? Niin, se merkitsee, että Yhdysvaltain ja Brasilian
on etsittävä markkinoita sellaisissa maissa, joiden teollisuus ei ole
vielä kehittynyt. Mutta toiselta puolen sellainen ylituotannon
purkaminen johonkin alkuperäisellä taloudellisella kannalla olevaan
maahan jouduttaa ja tekee välttämättömäksi sen maan kapitalistisen
kehityksen. No niin, herrat, seuratkaa minua. Meidän maapallomme on vain
niin ja niin suuri. Maailmassa on vain niin ja niin monta maata. Mitä
tulee tapahtumaan silloin, kun jok'ikinen maailman maa aina kaikkein
pienimpään saakka seisoo kaikkia toisia vastassa iso ylijäämä
kuluttamatonta teollisuutta varastohuoneissaan?»
Hän pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan kuulijoitaan. Heidän ällistyksensä
näytti huvittavalta. Ernest oli esityksellään loihtinut heidän eteensä
kuvan ja avannut heidän silmänsä näkemään sen. He näkivät sen, ja se
täytti heidän mielensä pelolla.
»Me aloitimme aakkosista, mr Calvin», sanoi Ernest salamyhkäisesti. »Ja
minä esitän teille loputkin aakkoset. Se on hyvin yksinkertaista. Ja
siinä piilee sen voima. Te varmaankin haudotte mielessänne vastausta.
Miten te siis arvelette käyvän sitten, kun kaikissa maailman maissa on
kuluttamaton ylijäämä? Mikä perii silloin teidän kapitalistisen
järjestelmänne?»
Mutta mr Calvin pudisti epäröivänä päätään. Hän nähtävästi kulki
Ernestin jälkiä takaisinpäin etsien virhettä hänen todistelustaan.
»Sallikaa minun käydä kanssanne toistamiseen läpi tuo keskustelu», sanoi
Ernest. »Me aloitimme erikoisesta teollisuusalasta, kenkätehtaasta. Me
huomasimme, että yhdistyneen tuotannon jako tapahtui siellä samassa
järjestyksessä kuin se tapahtuu ylimalkaan kaikilla teollisuusaloilla.
Me huomasimme, että työväki voi lunastaa palkoillaan ainoastaan niin ja
niin paljon tuotetuista tavaroista ja että pääoma ei kuluta kaikkea
jäljellejäänyttä tuotantoa. Me näimme, että kun työväki oli ostanut koko
palkallaan ja pääoma käyttänyt sen verran kuin se tarvitsi, jäi vielä
jäljelle kuluttamaton jäännös. Me sovimme siitä, että tämä ylijäämä
voitiin kuluttaa ainoastaan siten, että se lähetettiin ulkomaisille
markkinoille. Ja me sovimme niinikään siitä, että tämän ylituotannon
siirtäminen johonkin toiseen maahan vaikuttaa sen, että
kysymyksessäolevan maan teollisuus alkaa kehittyä kapitalistiseen
malliin ja että lyhyen ajan kuluessa kysymyksessäolevassa maassa
itsessään syntyy ylituotantoa. Me seurasimme edelleen tätä kehitystä
kaikissa maailman maissa, kunnes tulimme siihen, että jokainen maa
tuottaa joka vuosi ja joka päivä kuluttamattoman ylijäämän, jota se ei
voi enää saada kaupaksi missään maassa. Ja nyt minä kysyn teiltä
toistamiseen, mitä meidän on tehtävä tuolla ylijäämällä?»
Vieläkään ei kukaan vastannut.
»Mr Calvin?» kysäisi Ernest.
»Se riittää minulle», tunnusti mr Calvin.
»En ole ikinä aavistanut mitään sellaista», sanoi mr Asmunsen. »Ja
todellakin se näyttää selvältä kuin päivä.»
Tällöin ensikerran kuulin selitettävän Karl Marxin[1] oppia yliarvosta,
ja Ernest oli tehnyt sen niin helppotajuisesti, että minäkin istuin
hämmästyneenä ja mykistyneenä paikoillani.
[1] Karl Marx -- sosialismin kuuluisimpia neroja. Saksan juutalainen
syntyperältään ja John Stuart Millin aikalainen. Meistä tuntuu
uskomattomalta, että saattoi kulua niin kauan, ennenkuin hänen
taloudelliset oppinsa tulivat yleisemmin tunnustetuiksi, johon
mennessä aikakauden hyväksytyt ajattelijat ja oppineet häntä
ivailivat. Marx karkoitettiin synnyinmaastaan ja kuoli
maanpakolaisena Englannissa.
»Osoitan teille keinon, kuinka tuosta ylijäämästä päästään eroon», sanoi
Ernest. »Heittäkää se mereen. Heittäkää joka vuosi tuhansien miljoonien
dollarien arvosta kenkiä, vehnää, vaatteita ja muita kauppatavaroita
mereen. Eikö asia ole sillä korjattu?»
»Epäilemättä se siten tulee korjatuksi», vastasi mr Calvin. »Mutta on
hullunkurista, että te puhutte tuolla tavoin.»
Ernest hyökkäsi hänen kimppuunsa nuolen nopeudella.
»Onko tuo hullunkurisempaa kuin se, mihin te pyritte, te koneensärkijä,
joka tahtoisitte palata vedenpaisumuksen aikuisten esi-isäinne kannalle?
Mitä te ehdotatte keinoksi, jonka avulla kävisi päinsä päästä eroon
tuosta ylituotannosta? Te haluaisitte ratkaista sen kysymyksen
vaatimalla, että ei ole tuotettava yli tarpeen. Ja miten te sitten
voisitte välttää ylituotannon syntymisen? Palaamalla alkuperäisiin
tuotantomuotoihin, jotka ovat siksi hajanaisia, järjettömiä ja
haaskaavia, että liikatuotantoa ei voisi syntyä.»
Mr Calvin rykäisi ja nielaisi. Isku oli sattunut keskelle otsaa.
»Te olette oikeassa», sanoi hän. »Tunnustan joutuneeni kiinni. Se on
hullunkurista. Mutta meidän täytyy tehdä jotakin. Se on kysymys elämästä
ja kuolemasta meille keskiluokalle. Me emme mielisuosiosta häviä. Me
todellakin ennemmin palaamme esi-isiemme hankaloihin ja
epäkäytännöllisiin tapoihin. Me johdamme teollisuuden sen
trustin-edelliselle kehityskannalle. Me särjemme koneet, ja mitä te
mahdatte meille?»
»Mutta te ette voi särkeä koneita», vastasi Ernest. »Te ette voi pyörtää
takaisin kehityksen virtaa. Teitä vastassa on kaksi suurta valtaa,
joista kumpainenkin on voimakkaampi kuin teidän keskiluokkanne. Suuret
kapitalistit, trustit lyhyesti sanottuna, eivät salli teidän kääntyä
takaisin. Ne eivät salli teidän särkeä koneita. Ja vielä suurempi ja
mahtavampi kuin trustit on työväki. Se ei anna teidän särkeä koneita.
Maailman omistus samoin kuin koneidenkin lepää trustien ja työväen
käsissä. Siinä on taistelun rintama. Kumpainenkaan puoli ei halua
koneiden hävittämistä. Mutta kumpainenkin puoli tahtoo omistaa koneet.
Eikä keskiluokalla tässä taistelussa ole mitään paikkaa. Keskiluokka on
kääpiö kahden jättiläisen välissä. Ettekö te huomaa, keskiluokan
poloiset jäsenet, että olette myllynkivien välissä ja että jauhaminen jo
on täydessä käynnissä.
»Olen todistanut teille kylmillä numeroilla kapitalistijärjestelmän
välttämättömän kukistumisen. Kun jokaisessa maassa on kuluttamaton ja
kaupaksikäymätön ylijäämä, silloin kapitalistinen järjestelmä romahtaa
maahan sen peloittavan voittojen rakennuksen kera, minkä se itse on
pystyttänyt. Ja sinä päivänä ei koneita tuhota. Silloin taistellaan
koneiden omistamisesta. Jos työväki pääsee voitolle, on teidän
kohtalonne helppo. Yhdysvallat ja koko maailma tulee silloin astumaan
uuteen suurenmoiseen aikakauteen. Sen sijasta, että koneet ruhjoisivat
ihmisiä, tulee elämä niiden kautta kauniimmaksi ja jalommaksi. Te,
tuhotun keskiluokan jäsenet, yhdessä työläisten kanssa -- silloin ei
tule olemaan muita kuin työläisiä -- tulette tasa-arvoisiksi näiden
ihmeellisten koneiden tuotteista. Ja me kaikki yhdessä tulemme
rakentamaan vielä ihmeellisempiä koneita. Eikä silloin enää tule olemaan
kuluttamatonta ylituotantoa, sillä liikevoittoa ei silloin enää ole
olemassakaan.»
»Mutta otaksukaammepa, että trustit pääsisivät voitolle tässä
taistelussa koneiden ja maailman herruudesta», virkkoi mr Kowalt.
»Silloin», vastasi Ernest, »teidät ja työväen ja meidät kaikki tallaa
rautakoroillaan sellainen hirmuvalta, jonka vertaista ihmiskunnan
historia ei tunne. Sille hirmuvallalle tosiaankin sopii nimeksi
Rautakorko.»[1]
[1] Mikäli tiedetään, käytettiin tätä nimitystä ensikerran tässä
tilaisuudessa.
Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä pöydän ympärillä istuvat
miehet miettivät mielessään päin jos toisinkin.
»Mutta tämä teidän sosialisminne on unelma», sanoi mr Calvin ja kertasi
sanan »unelma».
»Näytän teille sitten jotakin, mikä ei ole unelma», virkkoi Ernest. »Ja
sitä 'jotakin' minä sanon oligarkiaksi. Te sanotte sitä plutokratiaksi,
rahavallaksi. Mutta me molemmat tarkoitamme samaa asiaa, nim.
suurkapitalisteja ja trusteja. Tarkastakaamme kenen käsissä valta on
tänä päivänä. Ja sitä varten meidän on pidettävä silmällä yhteiskuntamme
luokkajaoitusta.
»Yhteiskunnassa on kolme suurta luokkaa. Ensiksi tulee plutokratia,
jonka muodostavat rikkaat pankkiirit, rautatiekuninkaat, suurliikkeiden
johtajat ja trustiparoonit. Toinen järjestyksessä on keskiluokka, teidän
luokkanne, jonka muodostavat farmarit, kauppiaat, pikkutehtailijat ja
vapaiden ammattien harjoittajat. Ja kolmantena järjestyksessä tulee
minun luokkani, proletaarit, köyhälistö, jonka muodostavat
palkkatyöläiset.[1]
[1] Yhdysvaltain asukasluku jakaantui Lucien Sanialin laatiman tilaston
mukaan v. 1900 tämän luokituksen jälkeen seuraavasti:
»Plutokraattien luokka 250,251, keskiluokka 8,429,845 ja
proletariaatti 20,393,137.»
»Teidän täytyy myöntää, että rikkauksien omistaminen määrää todelliset
voimasuhteet Yhdysvalloissa tänä päivänä. Miten jakautuu maamme
varallisuus näiden kolmen luokan kesken? Kas tässä numerot. Plutokratia
omistaa kuusikymmentäseitsemäntuhatta miljoonaa dollaria. Ja vaikka
kaikista eri toimialoilla olevista henkilöistä Yhdysvalloissa ainoastaan
yhdeksän tuhannesosaa kuuluu rahaylimystöön, niin tämä rahaylimystö
omistaa seitsemänkymmentä prosenttia koko maan varallisuudesta.
Keskiluokka omistaa neljäkolmattatuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla se
on edustettuna yhdeksälläkolmatta prosentilla, jotka omistavat
viisikolmatta prosenttia koko varallisuudesta. Jäljellä on
proletariaatti. Se omistaa neljätuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla sen
edustajia on seitsemänkymmentä prosenttia; ja proletariaatti omistaa
neljä prosenttia koko varallisuudesta. Kenen käsissä on valta, hyvät
herrat?»
»Teidän omien laskujenne mukaan meidän luokkamme on voimakkaampi kuin
työväenluokka», huomautti mr Asmunsen.
»Se, että te sanotte meidän luokkaamme heikoksi, ei tee teitä sen
vahvemmiksi plutokratian voiman edessä», sanoa sukaisi Ernest. »Ja
sitäpaitsi en ole vielä lopettanut esitystäni. On olemassa valta, vielä
mahtavampi kuin varallisuus, ja se on mahtavampi sen tähden, että sitä
ei voida ottaa pois. Meidän voimamme, proletariaatin voima, on meidän
lihaksissamme, meidän käsissämme, joilla me ojennamme vaalilippumme,
meidän sormissamme, joilla voi liikuttaa liipaisinta. Tätä voimaa ei voi
kukaan meiltä nujertaa. Se on elämän oleellinen ominaisuus, se on se
voima, joka on rikkauksia mahtavampi ja jota rikkaudet eivät voi
riistää. Mutta teidän voimanne on pideltävissä. Se voidaan teiltä ottaa.
Nyt jo plutokratia sitä teiltä ottaa. Vihdoin viimein se tulee ottamaan
sen teiltä kokonaan. Ja silloin te lakkaatte olemasta keskiluokka. Te
laskeudutte meidän tasollemme. Teistä tulee proletaareja. Ja
merkillisintä kaikesta tulee olemaan, että te lisäätte meidän voimaamme.
Me toivotamme teidät tervetulleiksi, veljet, ja taistelemme rinnatusten
ihmisyyden asian puolesta.
»Työväellä nähkääs ei ole sanottavasti mitään menetettävänä. Sen osana
maan varallisuudesta ovat pitovaatteet, talous- ja huonekalut ja joskus,
mutta hyvin harvoissa tapauksissa, velaton koti. Mutta teillä on
todellista omaisuutta neljäkolmattatuhatta miljoonaa, ja sen tulee
plutokratia teiltä riistämään. Tietysti on olemassa se mahdollisuus,
että proletariaatti ehtii ennen sitä. Ettekö näe asemaanne, hyvät
herrat? Keskiluokka on turvaton karitsa leijonan ja tiikerin välissä.
Jos toinen ei teitä saavuta, niin toinen varmasti saavuttaa. Ja jos
plutokratia ennättää ensiksi, niin on vain ajankysymys, milloin
proletariaatti saavuttaa plutokratian.
»Eikä edes nykyinen varallisuutenne ole teidän voimanne oikea mitta.
Teidän varallisuutenne tällä hetkellä on ainoastaan tyhjä kuori. Ja
siitä juuri johtuu teidän heikko huutonne: 'Palatkaamme esi-isäimme
aikoihin.' Te tunnette oman voimattomuutenne. Te tiedätte, että voimanne
on tyhjä kuori. Ja minä todistan teille sen tyhjyyden.
»Mitä valtaa on farmareilla? Enemmän kuin toiset puolet ovat
todellisuudessa orjia, sen tähden että he ovat pelkkiä vuokraajia tai
heidän maatilansa ovat velkojen panttina. Ja orjia he kaikki ovat siihen
katsoen, että nyt jo trustit omistavat tai vallitsevat (joka muuten
merkitsee aivan samaa) -- omistavat ja vallitsevat kaikkia
maantuotteiden kaupan välineitä, kuten jäähuoneita ja -vaunuja,
rautateitä, elevaattoreita ja höyrylaivalinjoja. Ja sen lisäksi trustit
vallitsevat itse markkinoita. Kaiken tämän suhteen farmarit ovat
voimattomia. Mitä taas tulee heidän poliittiseen valtaansa, palaan
siihen myöhemmin samassa yhteydessä, kun tulen puhumaan koko keskiluokan
hallinnollisesta ja poliittisesta vallasta.
»Päivä päivältä trustit tukahduttavat farmareita niinkuin ne tekivät mr
Calvinille ja muille karjanhoitajille. Ja päivä päivältä tukahdutetaan
kauppiaita samalla tavalla. Muistatteko, miten tupakkatrusti tukahdutti
yksistään New Yorkissa yli neljäsataa tupakkamyymälää kuuden kuukauden
kuluessa? Missä ovat kivihiilikenttien entiset omistajat? Te tiedätte
minun tarvitsematta sanoa, että rautatietrusti omistaa tai vallitsee
kaikkia kovan ja pehmeän hiilen kenttiä. Eikö öljytrusti omista
parikymmentä valtamerilinjaa? Eikö se niinikään vallitse
kupariteollisuutta, puhumattakaan sen yhteydessä toimivasta
sulattotrustista? Yhdysvalloissa on tänä iltana kymmenentuhatta
kaupunkia, joita valaisevat öljytrustiin kuuluvat kaasu- ja sähköyhtiöt.
Ja yhtä monessa kaupungissa ja niiden etukaupungeissa kaikki
sähkörautatiet ovat öljytrustin käsissä. Pikkukapitalistit, jotka ennen
olivat osallisina näissä tuhansissa liikeyrityksissä, ovat kadonneet. Te
tiedätte sen. Ja samaa tietä tulette tekin menemään.
»Pikkutehtailijan laita on sama kuin farmarinkin. Ja pikkutehtailijat ja
farmarit ovat vaipuneet läänityslaitoksen aikaiseen torpparuuteen. Ja
mitä sitten ovat vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat muuta
kuin juhtia kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti, kun taas
politikoitsijat ovat juoksupoikia. Miksi te, mr Calvin, puuhailette yöt
ja päivät järjestääksenne farmareita yhdessä muun keskiluokan kanssa
poliittiseksi puolueeksi? Siksi, että vanhojen puolueiden
politikoitsijat eivät tahdo olla missään tekemisissä teidän
homehtuneiden aatteittenne kanssa; ja haluttomia he ovat sen tähden,
että he, kuten minä jo sanoin, ovat plutokratian juoksupoikia ja
hovipalvelijoita.
»Sanoin, että vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat ovat
rahaylimystön mökkiläisiä. Mitä muuta he olisivat? Kaikki tyynni
professorit, papit, sanomalehdentoimittajat palvelevat plutokratiaa, ja
heidän toimintansa rajoittuu sellaisten aatteiden ja käsitysten
levittämiseen, jotka joko eivät ole vahingollisia rahaylimystölle tai
ovat suorastaan sitä kiittäviä ja pönkittäviä. Milloin he vain ryhtyvät
julistamaan sellaisia aatteita, jotka vahingoittavat rahavaltaa, he
menettävät toimensa, jolloin he, jos eivät ole varustautuneet pahojen
päivien varalta, vaipuvat proletariaattiin ja menehtyvät tai heistä
tulee työväenagitaattoreita. Älköönkä unohdettako, että juuri
sanomalehdistö, saarnastuoli ja yliopisto muodostavat yleisen
mielipiteen, määräävät kansakunnan ajatussuunnan. Ja taiteilijat taas:
he palvelevat rahaylimystön turmeltunutta ja saastaista makua.
Mutta kaiken kaikkiaan, raha ei itsessään ole todellinen valta. Se on
vallan edellytys, ja valta on hallinnollista. Kuka vallitsee hallitusta
tänä päivänä? Proletariaattiko, jonka kaksikymmentä miljoonaa jäsentä
puuhailee hyödyllisissä töissä? Teitä naurattaa jo sellainen kysymyskin.
Entä keskiluokka kahdeksine miljoonine jäsenineen? Ei enempää kuin
proletariaattikaan. Kuka sitten vallitsee hallitusta? Rahaylimystö,
johon ei kuulu enempää kuin neljännesmiljoona toimivia jäseniä. Mutta
rahaylimystö kokonaisuudessaan ei sitä tee, vaikka se suorittaisikin
ratsupalvelusta. Hallitusta todellisuudessa vallitsee plutokratian äly,
joka äly on kokoonpantu seitsemästä[1] pienestä ja mahtavasta ryhmästä.
Eikä ole unohdettava, että nämä ryhmät nykyään muodostavat yhtenäisen
renkaan.
[1] Vielä 1907 arveltiin olevan yksitoista ryhmää, jotka pitivät
käsissään tämän maan herruutta, mutta tämä luku pieneni sen kautta,
että viisi rautatieyhtiötä sulautui yhdeksi kaikkia rautateitä
vallitsevaksi ryhmäksi. Nämä viisi yhteensulautunutta ryhmää
raha-asioitsijoineen ja poliittisine liittolaisineen olivat: (1)
James J. Hill, Pohjoislännen rautatiekuningas; (2) Pennsylvanian
rautatieryhmä, Scliff raha-asiain päällikkönä, halliten suuria
pankkihuoneita Philadelphiassa ja New Yorkissa; (3) Harriman,
neuvonantajanaan Frick ja poliittisena apulaisenaan Odell, valliten
keskimantereen, eteläisen Lännen ja Etelän ylimantereisia
rautateitä; (4) Gouldien suvun rautatiet; ja (5) Moore, Reid ja
Leeds, jotka tunnettiin nimellä »Rock Islandin joukkue». Nämä
mahtavat oligarkit kohosivat kilpailun temmellyksestä ja liittyivät
yhteen.
»Sallikaa minun osoittaa yksi ainoa niistä, rautatieryhmä. Sen
palveluksessa on neljäkymmentä tuhatta asianajajaa, jotka valvovat sen
etuja tuomioistuinten edessä. Se antaa lukemattomia vapaapilettejä
tuomareille, pankkiireille, sanomalehdentoimittajille, papeille,
yliopistomiehille, valtioitten lainlaatijakuntain jäsenille ja
kongressimiehille. Se ylläpitää loistavia ja ylellisiä »lobbyja»[1]
jokaisen valtion hallituskaupungissa ja Washingtonissa. Ja maamme
kaikissa kaupungeissa ja kauppaloissa sillä on palveluksessaan ääretön
armeija kätyreitä ja pikkupolitikoitsijoita, joiden varsinaisena
tehtävänä on olla läsnä nimityskokouksissa, tuppautua lautakuntiin,
lahjoa tuomareita ja joka suhteessa valvoa sen etuja.[2]
[1] Lobby -- eduskuntasalin yhteydessä oleva sivuhuone, joka oli
erityisesti järjestetty lainlaatijain lahjomista varten, vaikka
lainlaatijain otaksuttiin valvovan kansan etuja.
[2] Kymmenkunta vuotta ennen Everhardin puhetta New Yorkin kauppakamari
antoi kertomuksen, jossa m. m. sanottiin: »Rautatiet vallitsevat
ehdottomasti useimpien valtioitten lainlaatijakuntia; ne asettavat
ja erottavat liittosenaattoreja, kongressimiehiä ja kuvernöörejä,
määräten täydellisellä diktaattorivallalla Yhdysvaltain
hallitusohjelman.»
»Hyvät herrat, minä olen kuvannut ainoastaan yhtä näistä seitsemästä
ryhmästä, jotka muodostavat plutokratian aivot, sen älyn.[1] Teidän
kahteenkymmeneenneljään miljaardiin dollariin nouseva omaisuutenne ei
anna teille poliittista valtaa viidenkolmatta sentin edestä. Se on tyhjä
kuori, ja pian se kuorikin otetaan teiltä pois. Plutokratialla on
käsissään kaikki valta tänä päivänä. Se laatii lait, sillä onhan sillä
hallussaan senaatti, kongressi, tuomioistuimet ja valtioiden
lainlaatijakunnat. Eikä sillä hyvä. Lakien taakse tarvitaan
toimeenpaneva valta. Tänä päivänä plutokratia laatii lait, ja niitä
toimeenpanemassa sillä on käytettävänään poliisi, armeija, laivasto ja
vihdoin kansalliskaarti, johon me kaikki kuulumme, te, minä ja kaikki
muut.»
[1] Rockefeller alkoi proletariaatin jäsenenä, ja
ahkeruudellaan ja oveluudellaan hänen onnistui luoda ensimmäinen
varsinainen trusti, tunnettu nimellä Standard Oil (Öljytrusti). Emme
malta olla tässä esittämättä seuraavaa merkillistä kuvausta tuon
ajan historiasta, osoittaaksemme, miten öljytrustin nopea kasvaminen
tuhosi pikkukapitalisteja ja joudutti kapitalistisen järjestelmän
lopullista romahdusta. David Graham Phillips oli aikakauden
radikaalinen kirjailija, jonka »Saturday Evening Postissa» lokak. 4
p. v. 1902 ilmestyneestä kirjoituksesta lainaamme tähän otteen. Se
kuuluu näin:
»Noin kymmenen vuotta sitten Rockefellerin tulot nousivat
kolmeenkymmeneen miljoonaan dollariin sangen luotettavien tietojen
mukaan. Hän oli jo silloin tehnyt kaikki kannattavat sijoitukset
öljyteollisuuden alalla. Mutta tuloja virtasi edelleen määrättömästi
enemmän kuin kaksi miljoonaa dollaria kuussa yksistään John Davison
Rockefellerille. Silloin heräsi vakava kysymys uusille aloille
siirtymisestä, uusista sijoituksista. Siitä kysymyksestä muodostui
oikea painajainen. Öljytulot paisuivat paisumistaan, ja varmojen
sijoitusten luku oli sangen rajoitettu, vielä rajoitetumpi kuin se
on tätä nykyä. Ja se, että Rockefellerit alkoivat ulottaa liikkeensä
öljystä muille aloille, ei tapahtunut yksinomaan sen tähden, että he
halusivat lisätä tulojaan uusilla voitoilla. Heidät pakotti,
suorastaan ajoi siihen se kultavirta, mitä öljytrusti yhä paisutti.
He muodostivat erityisen esikunnan, jonka tehtävänä tuli olemaan
uusien liikealojen etsiminen ja rahojen sijoittaminen niihin.
Sanotaan, että tämän esikunnan päälliköllä on palkkaa 125,000
dollaria vuodessa.
»»Ensiksi Rockefellerit valloittivat rautatiet. V. 1895:n tienoilla
he vallitsivat viidettä osaa maamme rautateistä. Mitä he
omistavatkaan tai vallitsevat tänä päivänä? He ovat hallitsevina
kaikilla New Yorkin suurilla rautateillä, pohjoiseen, itään ja
länteen, lukuunottamatta yhtä ainoata rautatietä, jossa heidän
rahojaan on ainoastaan muutamia miljoonia. He ovat osakkaina
useimmissa niistä rautateistä, jotka haarautuvat Chicagosta. Ja he
vallitsevat useita niistä rautatieverkoista, jotka ulottuvat Tyyneen
valtamereen.
»»Mutta rautatiet yksin eivät voineet imeä sisäänsä kyllin nopeasti
noita mahtavia kultavirtoja. Samaan aikaan John Davison
Rockefellerin kuukausitulot olivat nousseet neljään, viiteen,
kuuteen miljoonaan dollariin, tehden seitsemänkymmentäviisi
miljoonaa vuosittain, ja uudet sijoitukset muilla teollisuusaloilla
lisäsivät jo ennestään satumaisia tuloja.
»Rockefellerit siirtyivät kaasu- ja sähköteollisuuden alalle, kun
nämä alat olivat siinä määrin kehittyneet, että ne tekivät
sijoituksen varmaksi. Ja Amerikan kansa rikastuttaa Rockefellereita
joka päivä, käyttäköönpä mitä valaistusainetta tahansa. He alkoivat
ottaa maatiloja kiinnitykseen. Ja sanotaan, että kun hyvät vuodet
joku aika sitten vapauttivat farmarit kiinnitysveloistaan, niin se
liikutti Rockefelleria melkein kyyneliin asti; kahdeksan miljoonaa,
jotka hän oli jo luullut saaneensa sijoitetuksi hyvää korkoa ja
varmuutta vastaan, viskattiin nyt hänen kynnykselleen ikävällä
odottamaan uutta kotia itselleen. Tämä odottamaton ja harmillinen
sattuma oli liian kova isku miehelle, jolla on huono ruoansulatus...
»Sen perästä Rockefellerit siirtyivät kaivantoihin -- rauta-,
kupari- ja lyijykaivoksiin, raitioteihin, Yhdysvaltain valtioitten
ja kaupunkien velkakirjoihin, höyrylaivoihin ja sähkölennättimeen,
kiinteimistöihin, pilvenpiirtäjiin, asuntoihin, hotelleihin,
liikepalatseihin, henkivakuutukseen ja pankkiliikkeeseen. Eikä
vihdoin ollut olemassa yhtään teollisuusalaa, jolla ei olisi ollut
liikkeessä heidän miljooniansa...
»Rockefellerin pankki -- National City Bank New Yorkissa -- on
epäilemättä suurin pankkilaitos Yhdysvalloissa. Sen voittavat koko
maailmassa ainoastaan Englannin ja Ranskan valtiopankit. Talletukset
nousevat yli sadan miljoonan dollarin päivässä, ja se vallitsee
Wall-streetin vekselilainaliikettä ja osakemarkkinoita. Mutta se ei
ole ainoa. Se on vain ensimmäinen ja suurin niistä neljästätoista
luotto- ja pankkihuoneesta, jotka Rockefeller omistaa New Yorkissa,
joitten lisäksi hänellä on hyvin lujia pankkeja maan kaikissa
suurimmissa liikekeskustoissa.
»John D. Rockefeller omistaa öljytrustin osakkeita viidensadan
miljoonan dollarin arvosta markkinahintojen mukaan. Hänellä on sata
miljoonaa terästrustissa, melkein yhtä paljon eräässä lännen
rautatiessä, viisikymmentä miljoonaa eräässä toisessa
rautatieverkossa, ja niin edespäin. Viime vuonna hänen tulonsa
nousivat 100,000,000 dollariin -- on epäiltävää, nousevatko kaikkien
Rothschildien tulot yhteensä tuohon summaan. Ja se paisuu nopein
askelin.»
Sen perästä ei enää paljon keskusteltu ja pian päivällinen päättyi.
Vieraat jättelivät hyvästi allapäin ja hiljaisin äänin. Näytti melkein
siltä, kuin heitä olisi peloittanut kuva, minkä olivat nähneet.
»Asema todellakin on vakava», sanoi mr Calvin Ernestille. »Eikä minulla
ole juuri mitään muistuttamista teidän kuvaustanne vastaan. Olen eri
mieltä teidän kanssanne ainoastaan mikäli on kysymys keskiluokan
perikadosta. Me tulemme säilyttämään olemassaolomme, ja me kukistamme
trustit.»
»Ja palaamme esi-isiemme kannalle», jatkoi Ernest hänen lausettaan.
»Vaikkapa niinkin», vastasi mr Calvin juhlallisen vakavasti. »Käsitän
kyllä, että se on tavallaan jonkinlaista koneitten särkemistä ja että se
on typerää. Mutta elämähän kokonaisuudessaan on typerää meidän
päivinämme. Ja kaikessa tapauksessa meidän koneensärkemisemme on sentään
käytännöllistä ja mahdollista, jota teidän haaveenne eivät ole. Teidän
sosialistinen haaveenne on -- niin, se on haave. Me emme voi seurata
teitä.»
»Soisin teidän tuntevan hiukan enemmän kehitystä ja yhteiskuntaoppia»,
sanoi Ernest vakavasti heidän kätellessään hyvästiksi. »Se säästäisi
meiltä monta ikävyyttä.»