Piispan näky.
»Piispa on hillitön», kirjoitti Ernest minulle. »Hän liitelee
yläilmoissa. Tänä iltana hän aloittaa ristiretkensä tämän maailman
pahuutta vastaan. Hän pitää herätyspuheensa. Niin hän on kertonut
minulle, enkä minä voi saada häntä luopumaan siitä ajatuksesta. Tänä
iltana hän tulee olemaan puheenjohtajana I. P. H:n kokouksessa, ja sitä
tilaisuutta hän on päättänyt käyttää hyväkseen.
»Tahdotko lähteä häntä kuulemaan? Epäilemättä hän on ennakolta tuomittu.
Se tulee olemaan kova isku minulle samoin kuin hänellekin, mutta sinulla
siitä on tavattoman paljon oppimista. Sinä tiedät, armaani, miten ylpeä
minä olen rakkaudestasi. Ja minä haluan poistaa huonon käsityksen, minkä
olet joskus minusta saanut. Minä tahdon näyttää sinulle, että
mielipiteeni ja lausuntoni ovat oikeita. Tosin minun käsitykseni ovat
tylyjä, mutta piispan kohtalo on saattava sinut vakuutetuksi sellaisen
tylyyden oikeutuksesta. Siispä tule tänä iltana. Niin ikävä kuin
tämäniltainen kohtaus tulee olemaankin, tunnen, että se on kiinnittävä
sinut yhä lujemmin minuun.»
I. P. H.[1] piti sinä iltana kokousta San Franciscossa. Tämä kokous oli
kutsuttu pohtimaan kysymystä yleisestä siveettömyydestä ja sen
parannuskeinoista. Piispa Morehouse toimi puheenjohtajana. Hän näytti
hyvin hermostuneelta istuessaan puhujalavalla. Hänen vierellänsä
istuivat piispa Dickinson, H. H. Jones, Kalifornian yliopiston
siveysopillisen tiedekunnan esimies, mrs. W. W. Hurd, kuuluisa
hyväntekeväisyysseurojen järjestäjä, Philip Ward, yhtä kuuluisa
filantrooppi sekä useita vähemmän huomattuja suuruuksia siveellisyyden
ja hyväntekeväisyyden alalla. Piispa Morehouse nousi sivuuttaen
tavanmukaiset kohteliaisuudet ja alkoi puhua:
[1] Ei ole säilynyt asiapapereita, joista voisi saada selville, mitä nuo
alkukirjaimet merkitsevät.
»Ajelin äskettäin vaunuissani pitkin katuja. Oli ilta. Minä katsahdin
silloin tällöin vaununakkunasta, ja silmäni näyttivät avautuvan, ja minä
näin asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Ensin peitin silmäni
käsilläni, jotta en näkisi tuota kauheata näkyä, ja silloin siinä
pimeässä istuessani mieleeni tuli kysymys: Mitä on tehtävä? Mitä on
tehtävä? Vähän ajan perästä sama kysymys esiintyi minulle toisessa
muodossa: Mitä Mestari tekisi? Ja samaan aikaan mahtava valo näytti
täyttävän sen paikan, ja minä näin velvollisuuteni päivänselvänä,
niinkuin Saulus aikoinaan Damaskon tiellä.
»Minä pysäytin vaununi, astuin ulos, ja muutaman minuutin kuluttua minun
onnistui taivuttaa kaksi julkista naista tulemaan kanssani vaunuihin.
Jos Jeesus oli oikeassa, niin nämä kaksi onnetonta ovat minun sisariani,
ja ainoa voima, millä heidät voidaan puhdistaa, on rakkaus ja hellyys.
»Minä asun San Franciscon ihanimmassa kaupunginosassa. Talo, missä asun,
maksaa satatuhatta dollaria, ja saman verran maksavat huonekaluni,
kirjani ja taidekokoelmani. Talo on herraskartano. Ei, se on palatsi,
missä on kokonainen liuta palvelijoita. Minä en ole tähän asti tietänyt,
mihin palatsit kelpaavat, mutta nyt minä tiedän senkin. Vein nuo kaksi
katunaista palatsiini, ja he jäävät luokseni. Aion sijoittaa jokaiseen
huoneeseen palatsissani sellaisia sisaria.»
Kuulijat valtasi levoton hämmästys piispan puhuessa, ja puhujalavalla
istuvain kasvoilla oli nähtävänä kasvavan kauhun ja ällistyksen ilme. Ja
tällä kohtaa piispa Dickinson nousi ja inhon ilme kasvoillaan poistui
lavalta ja koko salista. Mutta piispa Morehouse näkemättä, mitä hänen
ympärillään tapahtui, jatkoi:
»Oi, sisaret ja veljet, tämä teko lohduttaa minua vaikeuksissani. En
tietänyt ennen, miten vaunuja on käytettävä, mutta nyt tiedän. Ne on
tehty heikkoja, sairaita ja vanhoja varten; ne on tehty sitä varten,
että niillä osoitettaisiin kunnioitusta niille, jotka ovat kadottaneet
yksinpä häveliäisyydenkin.
»En tietänyt, mitä varten palatsit on tehty, mutta nyt olen löytänyt
tarkoituksen niillekin. Kirkon palatsien tulisi olla sairaaloita ja
kasvatuslaitoksia niitä varten, jotka ovat uupuneet tiepuoleen ja ovat
hukkumaisillaan.»
Hän pysähtyi hetkeksi, nähtävästi sen ajatuksen valtaamana, mikä täytti
hänen mielensä, ja ollen epätietoinen, miten tulkita sitä.
»En ole sovelias, rakkaat veljet, puhumaan mitään siveellisyydestä. Olen
itse elänyt häpeässä ja ulkokultaisuudessa liian kauan voidakseni auttaa
toisia; mutta menettelyni noita kahta naista kohtaan, sisariani kohtaan,
on saanut minut vakuutetuksi siitä, että parempi tie on helposti
löydettävissä. Niille, jotka uskovat Jeesukseen ja hänen
evankeliumiinsa, ei voi olla muuta suhdetta ihmisten välillä kuin
rakkauden suhde. Rakkaus yksin on voimakkaampi kuin synti --
voimakkaampi kuin kuolema. Siksipä minä sanonkin niille teistä, jotka
ovat rikkaita, että teidän velvollisuutenne on tehdä samoin kuin minä
olen tehnyt ja aion vast'edeskin tehdä. Ottakoon jokainen teistä, jolla
on runsaasti varoja, varkaan taloonsa ja kohdelkoon häntä veljenä,
jonkun onnettoman ja kohdelkoon häntä sisarena, ja jos te niin teette,
niin San Francisco ei tule tarvitsemaan poliiseja eikä viranomaisia;
vankilat muutetaan sairaaloiksi, ja rikoksentekijät katoavat samoin kuin
rikoksetkin.
»Meidän on annettava itsemme eikä yksinomaan rahaa. Meidän on tehtävä
niinkuin Kristus teki; sellainen on kirkon kehoitus tänä päivänä. Me
olemme eksyneet kauaksi Mestarin opetuksista. Me hukumme omiin
lihapatoihimme. Me olemme kohottaneet mammonan Kristuksen yläpuolelle.
Minulla on tässä muuan runo, joka sisältää koko tarinan. Haluan lukea
sen teille. Sen kirjoitti eräs harhaan joutunut sielu, joka kuitenkin
näki selvästi.[1] Ei pidä erehtyä luulemaan sitä hyökkäykseksi katolista
kirkkoa vastaan. Se on hyökkäys jokaista kirkkokuntaa vastaan, joka on
poikennut Mestarin tieltä ja piilottautunut hänen lampailtaan. Se kuuluu
näin:
[1] Oscar Wilde, joka oli 19:nnen vuosisadan suurimpia sanan mestareita.
Soi temppelissä torvet hopeiset,
näin kansan hartahana polvillaan,
ja piispaa Rooman käsivarsillaan
kuin jumalata kantoi ihmiset.
Niin loisti pappisviitan laskokset
kuin valkein vaahto, yhtyin purppuraan
kuningasmanttelin, ja kulmillaan
kimalsi hällä kruunut kultaiset,
joit' oli kolme. -- Aatos aikain taa
mun järven rantaan Hänen luokseen vei,
jok' etsi paikkaa, mihin painais pään:
»Ketuilla luolat on, ja pesässään
saa suojan lintu, mulla majaa ei,
ja kyynel viiniäni mehustaa.»
Kuulijakunta oli kuohuksissa, mutt'ei puhujan eduksi. Kuitenkaan ei
piispa Morehouse sitä huomannut. Hän jatkoi samaan tapaan:
»Ja minä sanon niille teistä, jotka ovat rikkaita, ja kaikille
rikkaille, että te katkerasti sorratte Mestarin lampaita. Te olette
kovettaneet sydämenne. Te olette sulkeneet korvanne niiltä ääniltä,
jotka huutavat maassamme -- tuskan ja surun ääniltä, joita ette tahdo
kuunnella, mutta jotka vielä jonakin päivänä kuullaan. Ja niin minä
sanon --»
Mutta tällä kertaa H. H. Jones ja Philip Ward, jotka jo olivat nousseet
tuoliltaan, taluttivat piispan pois puhujalavalta yleisön seuratessa
tapahtumaa henkeään pidätellen.
Ernest nauroi koleaa naurua, kun hän oli päässyt tungoksesta kadulle.
Sydämeni oli pakahtua.
»Hän on tehnyt tehtävänsä», huudahti Ernest. »Heidän piispansa miehekäs,
syvälläpiillyt hellä luonne murti kahleensa, ja hänen kristillinen
kuulijakuntansa, joka rakastaa häntä, teki siitä sen johtopäätöksen,
että piispa on hullu! Etkö nähnyt, miten huolestuneen näköisinä he
taluttivat häntä pois? Helvetissä varmaankin naurettiin sillä hetkellä.»
»Siitä huolimatta piispan tämäniltainen puhe tulee tekemään valtavan
vaikutuksen», sanoin.
»Niinkö arvelet?» sanoi Ernest ivaten.
»Se tulee saamaan aikaan hämmästyksen», vakuutin. »Etkö nähnyt, miten
hurjasti sanomalehtien kirjoittajat heiluttivat kyniään hänen
puhuessaan?»
»Ei sanaakaan siitä hiiskuta huomisen päivän lehdissä.»
»En voi uskoa sinua.»
»Saadaanpa nähdä. Ei riviäkään, ei yhtään ajatusta, minkä hän lausui.
Jokapäiväinen sanomalehdistö? Se on jokapäiväinen tukahduttaja!!»
»Mutta entä reportterit», minä huomautin. »Minä näin heidät.»
»Ei yhtään sanaa kaikesta siitä, mitä hän sanoi, tule painettavaksi.
Sinä olet unohtanut toimittajat. Hehän nostavat palkkansa siltä
politiikalta, mitä he ajavat. He eivät uskalla painattaa mitään
sellaista, mikä järkyttää olevia oloja. Piispan puhe oli tuima hyökkäys
vallassaolevaa siveellisyyttä vastaan. Se oli kerettiläisen puhetta. He
taluttivat hänet pois puhujalavalta, jotta hän ei ennättäisi lausua
useampia kerettiläisyyksiä. Sanomalehdet tulevat pesemään puhtaaksi
hänen kerettiläisyytensä äänettömyyden unhotuksella. Yhdysvaltain
sanomalehdistö? Se on loiskasvi, joka lihoo kapitalistiluokan
maaperässä. Sen tehtävänä on palvella vallitsevaa järjestystä
muovaamalla yleistä mielipidettä sille edulliseksi, ja se tekee hyvin
tehtävänsä.
»Annahan, kun ennustan. Huomispäivän lehdet tulevat ainoastaan
mainitsemaan, että piispa on huonossa voinnissa, että hän on
työskennellyt liiaksi ja että hän kokonaan lannistui eilen illalla.
Seuraava tiedonanto muutaman päivän kuluttua kertoo, että piispa on
ylenmäärin hermostunut ja että hänen kiitollinen seurakuntansa on
antanut hänelle virkavapauden. Sen perästä tapahtuu joko niin, että
piispa huomaa erehdyksensä ja palaa virkalomaltaan terveenä miehenä,
jonka silmissä eivät mitkään näyt kummittele, tai niin, että piispa ei
luovu mielettömyydestään, ja sen perästä me saamme nähdä sanomalehdissä
sääliä ja hellyyttä uhkuvan kirjoituksen, jossa ilmoitetaan piispan
menettäneen järkensä. Sen perästä hän saa jutella näyistään
hulluinhuoneen seinille.»
»Mutta nyt sinä menet liian pitkälle!» huudahdin.
»Tämän yhteiskunnan silmissä se todellakin on mielipuolisuutta», hän
vastasi. »Milloin siivo ihminen, paitsi mielipuoli, ottaisi hunningolle
joutuneita naisia ja varkaita taloonsa asumaan veljinä ja sisarina?
Totta kyllä Kristus kuoli kahden varkaan keskessä, mutta se on toinen
asia. Mielipuolisuus? Se ihminen, jonka kanssa emme ole samaa mieltä, on
aina jotenkin 'päästään vialla'. Sentähden piispakin on päästään vialla.
Missä on raja tämän tilan ja mielipuolisuuden välillä? On
käsittämätöntä, että kukaan täysijärkinen ihminen voi olla jyrkästi eri
mieltä jonkun toisen ihmisen täysin järkevistä johtopäätöksistä. Siitä
on mainio esimerkki tämäniltaisessa sanomalehdessä. Mary McKenna asuu
Market-kadun eteläpuolella. Hän on köyhä, mutta rehellinen nainen. Hän
on isänmaallinen niinikään. Mutta hänellä on virheellinen käsitys
Amerikan lipusta ja siitä suojeluksesta, mitä sen otaksutaan tarjoavan.
Ja katso, hänelle kävi näin. Hänen miehensä loukkaantui ja määrättiin
sairashuoneeseen kolmeksi kuukaudeksi. Ja vaikka vaimo koetti ansaitakin
pesemällä toisten ihmisten likaisia vaatteita, ei hän siitä huolimatta
voinut maksaa vuokraansa säännöllisesti. Eilen hän sai laillisen käskyn
muuttaa asunnostaan. Mutta hänpä kohotti Amerikan lipun ja sen poimujen
alta julisti, että sen lupaaman suojeluksen nojalla häntä ei voida
häätää kylmälle kadulle. Mitä tapahtui? Hänet pidätettiin ja selitettiin
mielipuoleksi. Tänään häntä tutkivat etevät lääkärit. Hänet huomattiin
heikkomieliseksi ja lähetettiin hourujenhuoneeseen.»
»Mutta se on liian epämääräistä», minä huomautin. »Otaksukaammepa, että
minä olisin yksinäni eri mieltä jonkun kirjan kaunokirjallisesta
arvosta. Eivät suinkaan ne lähettäisi minua hullujenhuoneeseen
sentähden.»
»Aivan oikein. Mutta sellainen poikkeaminen yleisestä mielipiteestä ei
olisikaan yhteiskunnalle vaarallista. Siinä on erotus. Mary McKennan ja
piispa Morehousen eroavat mielipiteet ovat ristiriidassa vallitsevan
järjestyksen kanssa. Mitä jos kaikki köyhät ihmiset kieltäytyisivät
maksamasta vuokraa ja turvautuisivat Amerikan lippuun? Vuokratalojen
omistajat joutuisivat kerjuulle. Piispan mielipiteet ovat aivan yhtä
vaarallisia yhteiskunnalle. Siis, piispa on lähetettävä
hourujenhuoneeseen.»
Mutta minä en sittenkään vielä ottanut uskoakseni.
»Odottakaamme, niin saamme nähdä», sanoi Ernest, ja minä odotin.
Seuraavana aamuna minä hankin kaikki sanomalehdet. Ja niistä päättäen
Ernest oli ollut oikeassa. Ei yhtään sanaa piispa Morehousen puheesta
löytynyt painettuna. Yhdessä tai parissa lehdessä oli mainittu, että
piispa oli joutunut ylitsevuotavain tunteittensa valtaan. Sitävastoin
häntä seuranneitten puhujain tyhmyydet oli juurta jaksain selostettu.
Muutaman päivän perästä kerrottiin uutisena, että piispa oli lähtenyt
virkalomalle virkistyäkseen liikarasituksesta. Siihen saakka siis
Ernestin ennustukset olivat toteutuneet, mutta viittaustakaan ei oltu
vielä tehty mielenhäiriöstä taikka hermosairaudesta. En voinut
aavistaakaan, miten kauheata tietä piispan oli vaellettava --
Getsemaneen ja ristille, niinkuin Ernest oli ennustanut.