Pahaenteisiä varjoja.
Näihin aikoihin alkoi tulevien tapahtumain enteitä esiintyä kaikkialla.
Ernest oli jo varoittanut isää siitä, että hän salli sosialistien ja
työväenjohtajain majailla talossaan ja julkisesti oli läsnä sosialistien
kokouksissa; mutta isä vain nauroi hänen levottomuudelleen. Minä
puolestani opin paljon seurustellessani noiden työväenjohtajain ja
ajattelijain kanssa. Aloin nähdä kilven toiselle puolelle. Minua
viehätti se epäitsekkyys ja korkea ihanteellisuus, jota tapasin, ja
toiselta puolen minua hämmästytti se laaja filosofinen ja tieteellinen
sosialistikirjallisuus, mikä avautui eteeni. Minä opin nopeasti, mutta
en kyllin nopeasti käsittääkseni asemamme vaarallisuuden.
Minua varoiteltiin, mutta minä en siitä välittänyt. Esim. mrs
Pertonwaithe ja mrs Wickson, yliopistokaupunkimme hienoston
vaikutusvaltaisimmat naiset, antoivat ymmärtää, että olin liian nenäkäs
ja itsepäinen nuori nainen, jolla oli taipumus sekaantua toisten
ihmisten asioihin. Enkä minä kummeksinut heidän menettelyään
muistaessani, mitä osaa olin näytellyt Jacksonin jutussa. Mutta minä en
arvannut panna tarpeeksi painoa noiden kaikkivaltiaiden rouvien
lausuntoihin.
Tosin huomasin, että tuttavani alkoivat karttaa seuraani, mutta käsitin
sen johtuvan siitä paheksumisesta, mikä ilmeni lähimmässä piirissämme
minun ja Ernestin aiotun avioliiton tähden. Vasta jonkun ajan kuluttua
Ernest osoitti minulle selvästi, että se ei ollut mikään satunnainen
ilmiö, vaan että sen takana oli harkittu suunnitelma. »Sinä olet
osoittanut suosiotasi luokkasi vihollisille», hän sanoi. »Ja sinä et ole
ainoastaan antanut suojaa kodissasi, vaan lisäksi rakkautesi, itsesi. Se
on petos luokkaasi vastaan. Äläkä luulekaan pääseväsi rankaisematta.»
Eräänä iltana, kun me olimme yhdessä Ernestin kanssa, isä palasi kotiin
suuttuneena -- filosofisesti suuttuneena. Hän antoi harvoin
suuttumuksensa päästä valloilleen. Se oli aina hillittyä, ja hän tapasi
sanoa sitä jännitykseksi. Saattoi oitis huomata, että hän todellakin oli
jännityksissään astuessaan huoneeseen.
»Mitä arvelette?» hän kysyi. »Minä olin päivällisillä Wilcoxin kanssa.»
Wilcox oli täysinpalvellut yliopiston rehtori, jonka rapistunut mieli
oli täynnä kaikenlaisia käsityksiä ja asioita, jotka olivat olleet
nuoria v. 1870 ja joita hän ei ollut sen jälkeen tarkistanut.
»Minut oli kutsuttu», virkkoi isä. »Minua oli lähetetty noutamaan.»
Hän pysähtyi, ja me odotimme.
»Se oli mainiosti järjestetty, minä myönnän sen. Minulle annettiin
nuhteita. Minulle! Ja sitten tuo vanha kivettymä...»
»Minä panen veikkaa, että tiedän, mistä teitä nuhdeltiin», sanoi Ernest.
»Ettepä voi arvata, vaikka kolmasti koettaisitte», naurahti isä.
»Ensimmäisellä kerralla minä sen arvaan», intti Ernest. »Eikä se ole
arvaamista. Minä tiedän sen. Teitä nuhdeltiin yksityisestä elämästänne.»
»Aivan niin», huudahti isä. »Mistä te sen arvasitte?»
»Minä tiesin, että niin kävisi. Minähän varoitin teitä jo ennakolta.»
»Niin teittekin», myönteli isä. »Mutta minä en voinut uskoa sitä. Muuten
siitä saan lisätodistuksia kirjaani.»
»Se ei ole mitään siihen verrattuna, mitä on tulossa», jatkoi Ernest,
»jos te nimittäin yhä edelleen suojelette talossanne sosialisteja ja
kumouksellisia, minä niihin luettuna».
»Juuri niin puheli vanha Wilcox. Ja kaiken muun lisäksi hän sanoi, että
se osoittaa huonoa makua, on kokonaan hyödytöntä eikä ole sopusoinnussa
yliopiston traditsionien ja tapojen kanssa. Hän sanoi paljon muutakin
samanlaista, enkä minä voinut naulata häntä mihinkään erikoiseen
kohtaan. Tein kuitenkin tuon tehtävän hänelle sangen kiusalliseksi, eikä
hän voinut muuta kuin toistaa sanojaan ja vakuutella, miten suuresti hän
kunnioitti minua ja miten koko maailma kunnioittaa minua tiedemiehenä.
Se ei ollut mieluinen tehtävä hänelle. Minä saatoin nähdä, että hän ei
pitänyt siitä.»
»Hän ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan», sanoi Ernest. »Ja kahleet
eivät yleensä ole kevyitä kantaa.»
»Niin. Sen verran sain häneltä tietää. Hän sanoi, että yliopisto
tarvitsee tänä vuonna saman verran lisää varoja kuin valtio suostuu
sille myöntämään ja että ne rahat on saatava rikkailta henkilöiltä,
jotka eivät mitenkään voi sietää sitä, että yliopisto vieraantuu pois
korkeasta aatteestaan, nimittäin kiihkottoman tiedon kiihkottomasta
etsinnästä. Kun koetin saada hänet selittämään, mitä tekemistä
kotielämälläni oli yliopiston ylevän tehtävän kanssa, hän tarjosi
minulle kahden vuoden virkavapautta täydellä palkalla Europan-matkaa,
virkistystä ja tieteellisiä tutkimuksia varten. Minä tietystikään asiain
näin ollen en voinut suostua siihen.»
»Parasta olisi ollut suostua», sanoi Ernest.
»Se oli lahjomisyritys», vastasi isä; ja Ernest nyökkäsi myöntävästi.
»Niinikään tuo löylynlyömä sanoi yksityisissä seurapiireissä puhuttavan,
että minun tyttäreni on julkisissa tilaisuuksissa nähty sellaisten
epäilyttävien henkilöiden kuin teidän kanssanne ja että se ei ole
yliopiston hengen ja arvon mukaista. Ei hän puolestaan siitä välittänyt
-- eihän toki; mutta puhuttiin nyt sellaista ... niin että minun olisi
kiinnitettävä huomiota...»
Ernest mietti hetken aikaa ja sanoi sitten, kasvoillaan synkän vihan
piirre:
»Tässä on kysymys enemmästä kuin pelkästä yliopiston periaatteesta. Joku
on pakottanut liikkeelle rehtori Wilcoxin.»
»Arveletteko niin?» kysyi isä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin
uteliaisuutta kuin säikähdystä.
»Tahtoisin saada teidät vakuutetuksi käsityksestä, mikä häämöttää
mielessäni», sanoi Ernest. »Ei koskaan ennen historiallisella ajalla
yhteiskunta ole ollut sellaisessa käymistilassa kuin juuri näinä
aikoina. Nopeasti tapahtuvat muutokset teollisuusjärjestelmässä
aiheuttavat samanlaisia nopeita muutoksia uskonnollisissa,
valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa laitoksissa. Näkymätön peloittava
vallankumous tapahtuu paraikaa yhteiskunnan kudoksissa ja rakenteessa.
Näitä seikkoja saattaa ainoastaan himmeästi tuntea. Mutta ne ovat
ilmassa tällä hetkellä, juuri nyt. Niiden läheisyyden saattaa tuntea --
suurien, epämääräisten, kamalain asioitten. Mitä mahtaakaan niistä
muodostua? Te kuulitte Wicksonin puheen eräänä iltana. Hänen sanojensa
takaa häämötti tuo sama nimetön, muodoton käsite, minkä tunnen. Hänellä
näytti olevan jonkinmoinen profeetallinen käsitys siitä.»
»Te tarkoitatte...?» Isä keskeytti lauseensa.
»Minä tarkoitan, että se on jonkun äärettömän suuren hirviön varjo, joka
vähitellen alkaa laskeutua yli koko maan. Sanokaa sitä oligarkian
varjoksi, jos haluatte; se on lähin vertaussuhde, mikäli minä käsitän.
Minkälainen se tulee olemaan olemukseltaan, en uskalla kuvitella
mielessäni.[1] Minä vain tahdoin sanoa, että teidän asemanne on
arveluttava. Noudattakaa neuvoani ja ottakaa vastaan tuo tarjottu
virkaloma.»
[1] Jo ennen Everhardia oli miehiä, jotka aavistivat jotakin tällaista.
Niinpä esim. John C. Calhoun sanoi: »Hallituksesta on muodostunut
itse kansaa mahtavampi voima, joka edustaa erinäisiä mahtavia
liike-etuja ja on yhtynyt yhdeksi möhkäleeksi, pysyen koossa
pankkien äärettömien vararahastojen voimalla.» Ja suuri humanisti
Abraham Lincoln lausui vähää ennen kuin hänet murhattiin: »Minä näen
läheisessä tulevaisuudessa tätä maata uhkaavan vaaran, jota
ajatellessani minua peloittaa... Yhtiöt ovat päässeet valtaan, siitä
seuraa korkeiden viranomaisten rappeutuminen, ja rahavalta koettaa
kaikin voimin pitkittää hallituskauttaan käyttäen hyväkseen kansan
ennakkoluuloja, kunnes rikkaudet ovat kerääntyneet muutamien
harvojen käsiin ja tasavalta hävitetty.»
»Mutta se olisi pelkuruutta», hän intti.
»Eihän toki. Te olette vanha mies. Te olette tehnyt työnne maailmassa ja
suurenmoisen työn. Jättäkää tämä nykyinen taistelu nuoruudelle ja
voimalle. Meidän nuorien miesten on vielä jotakin tehtävä. Avis tulee
seisomaan rinnallani tulevissa taisteluissa. Ja hän on oleva teidän
edustajanne rintamassa.»
»Mutta he eivät voi vahingoittaa minua», väitti isä. »Jumalan kiitos
minä olen riippumaton. Minä myönnän ymmärtäväni, miten tukalaan asemaan
he voivat saattaa professorin, joka on taloudellisesti riippuvainen
yliopistostaan. Mutta minäpä olenkin riippumaton. En minä ole ollut
toimessani palkan vuoksi. Voin tulla toimeen sangen mukavasti omilla
tuloillani, ja palkka on ainoa, minkä he voivat riistää minulta.»
»Mutta te ette ymmärrä tätä asemaa», vastasi Ernest. »Jos aavistukseni
ovat oikeat, niin teidän yksityiset tulonne, vieläpä pääomannekin
voidaan ottaa teiltä pois yhtä helposti kuin palkkannekin.»
Isä mietti hetken, ja minä näin, miten hänen kasvoilleen muodostui
päättäväinen ilme. Vihdoin hän alkoi puhua:
»Minä en suostu ottamaan virkavapautta.» Hän vaikeni hetkeksi. »Minä
ryhdyn valmistelemaan kirjaani.[1] Te saatatte erehtyä. Mutta olkoon
miten hyvänsä, minä olen päättänyt pysyä järkähtämättä paikoillani.»
[1] Tämä kirja ilmestyi sinä vuonna nimellä »Economics and Education»
(Talous ja kasvatus). Siinä käsitellään sangen asiallisella tavalla
sitä tosiasiaa, että koululaitos kokonaisuudessaan palveli
kapitalistiluokan tarkoituksia, juurruttamalla opiskelevan nuorison
mieliin kapitalistiluokalle edullisia käsityksiä. Kirja herätti
suurta huomiota, ja pian oligarkia pani sen takavarikkoon.
»Hyvä on», sanoi Ernest. »Te aiotte kulkea piispa Morehousen jälkiä ja
samanlaista kohtaloa kohti kuin hän. Ja teistä molemmista tulee
köyhälistöläisiä, ennenkuin olette päässeet kokeilunne perille.»
Keskustelu kääntyi piispa Morehouseen. Me tiedustelimme, mitä Ernest oli
tehnyt hänelle.
»Hän on sairas sielultaan sen matkan jälkeen, minkä teimme helvettiin.
Minä kävin hänen kanssaan muutamain tehdastyöläisten kodeissa. Näytin
hänelle ihmishylkyjä, jotka teollisuuskoneisto on viskannut tiepuoleen,
ja hän kuunteli heidän elämäntarinoitaan. Minä kuljetin häntä San
Franciscon köyhälistökaupungin läpi, ja hän tuli huomaamaan, että
juoppoudessa, prostitutsionissa ja rikollisuudessa piilee syvempi
turmelus kuin itse perisynnissä. Hän on hyvin sairas, ja vielä
enemmänkin: hän on alkanut oitis toimia. Hän on aivan liian eetillinen.
Tuo kaikki on tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen. Ja kuten aina, hän
on epäkäytännöllinen. Hän hautoo mielessään kaikenmoisia siveysopillisia
haaveita ja aikoo panna alulle lähetystyön sivistyneiden keskuudessa.
Hän käsittää velvollisuudekseen kirkon muinaisen hengen uudelleen
virittämisen. Hän on liian kiihoittunut. Ennen pitkää hän hyökkää
esille, ja silloin syntyy kahakka. Miten se päättyy, sitä minun on
mahdoton arvata. Hän on puhdas, jalo sielu, mutta äärettömän
epäkäytännöllinen. Hän rientää minun edelläni. Hän leijailee ilmassa --
Getsemanea kohti. Ja sitten seuraa hänen ristiinnaulitsemisensa.
Sellaiset ylevät sielut ovat syntyneet ristiinnaulittaviksi.»
»Entä sinä?» minä kysyin, ja hymyilyni läpi näkyi tuskallinen jännitys.
»En minä», hän naurahti. »Minut saatetaan mestata tai salaa murhauttaa,
mutta minua ei koskaan ristiinnaulita. Minä seison siksi kiinteällä ja
varmalla maaperällä.»
»Mutta miksi sinä sitten saatat piispan ristille? Ethän kieltäne, että
se on sinun syysi?»
»Miksi jättäisin yhden mukavasti elävän ihmisen hänen mukavuuteensa,
silloin kun on miljoonia ihmisiä, jotka elävät alituisessa raadannassa
ja kurjuudessa?»
»No, mutta miksi sitten kehoitit isää ottamaan virkavapautta?»
»Sen tähden, että minä en ole puhdas, jalo sielu», kuului vastaus. »Sen
tähden, että olen itsekäs. Sen tähden, että rakastan sinua, ja muinaisen
Ruthin lailla sinun sukusi on minunkin sukuni. Ja mitä piispaan tulee,
hänellä ei ole tytärtä. Ja sitäpaitsi hänenkin työnsä, niin vähäpätöinen
kuin se lieneekin, tulee olemaan jonkinlaisena apuna vallankumouksessa.»
Minä en voinut olla samaa mieltä Ernestin kanssa. Tunsin hyvin piispa
Morehousen jalon luonteen enkä mitenkään voinut ymmärtää sitä, että
hänen äänensä korotettuna oikeuden puolesta saisi aikaan niin mitättömän
vähän. Mutta minullepa eivät elämän tylyt tosiasiat olleetkaan siinä
määrin selvinneet kuin Ernestille. Hän näki selvästi, miten vähän
piispan jalo sielu tulisi merkitsemään tulevien merkillisten tapausten
aikana.
Joku aika sen jälkeen Ernest kertoi minulle hyvänä uutisena, että
hallitus oli hänelle tarjonnut Yhdysvaltain työasiamiehen virkaa. Minä
riemuitsin. Palkka oli verrattain suuri, ja se tulisi täydellisesti
turvaamaan meidän avioliittomme. Sitä paitsi se oli Ernestin
mielenmukainen toimi, ja sen lisäksi minä olin ylpeä hänen rakkaudestaan
ja ajattelin, että tämä tarjous tehtiin hänelle tunnustuksena hänen
kykeneväisyydestään.
Mutta samalla huomasin tuikkeen hänen silmissään. Hän nauroi minun
innostukselleni.
»Ethän sinä aikone kieltäytyä?» minä sanoin.
»Se on lahjomisyritys. Sen takana on Wicksonin hieno käsi ja hänen
takanaan suurempia miehiä kuin hän. Se on vanha juoni, yhtä vanha kuin
luokkataistelukin -- siepata pois johtajat työväeltä. Petetyt
työläisraukat! Jospa tietäisit, miten monta johtajaansa työväki on jo
menettänyt tuon samaisen tempun kautta. Tulee näet huokeammaksi, paljon
huokeammaksi ostaa kenraali kuin ryhtyä taisteluun kaikkia hänen
armeijoitansa vastaan. Niinpä myi itsensä -- mutta en mainitse nimeä.
Minua se katkeroittaa kylliksi muutenkin. Rakkaani, minä olen työväen
johtaja. Minä en voi tarjoutua ostettavaksi. Ja jollei mikään muu niin
ainakin poloisen isäni muisto ja se, miten hän nääntyi kuoliaaksi,
estäisi minut siitä.»
Kyynel kimmelsi hänen silmässään. Hän ei voinut koskaan antaa anteeksi
isänsä pahoinpitelyä ja sitä, että hän oli ollut pakotettu valehtelemaan
ja varastelemaan pitääkseen lapsensa leivässä.
»Isäni oli hyvä ihminen», sanoi hän kerran minulle. »Hänellä oli hyvä
sydän, mutta kurja elämä raastoi sen pilalle. Hänen isäntänsä tekivät
hänestä kesyn luontokappaleen. Hänen sietäisi olla elossa nyt niinkuin
sinunkin isäsi. Hänellä oli luja ruumiinrakenne, mutta kone ruhjoi hänet
ja vihdoin surmasi. Ajattelehan. Hän sortui isäntiensä voitonhimon
uhrina. Hänen sydänverensä muutettiin herkulliseksi juhlaillalliseksi
tai jalokivikoristukseksi tai muuksi sellaiseksi, mikä tuotti jotakin
nautintoa elosteleville joutilaille, hänen isännilleen, noille
pääpedoille.»