Philomathien klubi.
Ernest vieraili usein meidän luonamme. Eikä häntä vetänyt yksinomaan
meille isäni tai kiistaiset päivällispidot. Minä jo silloin mairittelin
itseäni sillä ajatuksella, että minäkin osaltani vaikutin hänen
vierailuihinsa, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin pääsin siitä
varmuuteen. Sillä Ernestin laista rakastajaa ei ole ollut olemassa
toista. Hänen katseensa ja hänen kädenpuristuksensa tuli jos mahdollista
vieläkin lujemmaksi ja kiinteämmäksi; ja se kysymys, mikä oli alunpitäen
ilmeisenä hänen silmissään, kärjistyi päivä päivältä.
Ensinäkemällä hän teki minuun epäedullisen vaikutuksen. Sittemmin
kiinnyin häneen. Sitten seurasi loukkautumiseni, kun hän teki niin rajun
hyökkäyksen minun yhteiskuntaluokkaani ja minua itseäni vastaan. Mutta
sitten kun tulin huomaamaan, että hän ei ollut menetellyt väärin, vaan
että kaikki ne kamalat syytökset, joita hän oli tehnyt, olivat tosia,
minä kiinnyin häneen jälleen. Hänestä tuli minun oraakkelini. Hän repi
naamarin yhteiskunnan kasvoilta ja paljasti minun nähtäväkseni
todellisuuden, joka oli yhtä epämiellyttävä kuin se oli tosi.
Niinkuin jo sanoin, ei hänen kaltaistaan rakastajaa ole ollut toista.
Kukaan tyttö ei voinut elää yliopistokaupungissa neljänkolmatta vuoden
ikään kokematta rakkausseikkailuja. Minulle olivat tunnustaneet
rakkautta parrattomat keltanokat ja harmaantuneet professorit, atleetit
ja jalkapallojättiläiset. Mutta kukaan ei sellaisissa tilaisuuksissa
ollut menetellyt niinkuin Ernest menetteli. Hänen käsivartensa
kietoutuivat vyötäisteni ympärille, ennenkuin tiesinkään. Hänen huulensa
painautuivat huulilleni, ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä.
Hänen hartautensa edessä tavanomainen neitsyellinen arvokkuus olisi
ollut naurettavaa. Hän ei kosinut. Hän veti minut syliinsä ja suuteli
minua ja piti itsestään selvänä asiana, että me menisimme avioliittoon.
Siitä ei voinut olla epäilystäkään. Kysymys sukeusi ainoastaan siitä,
milloin se tulisi tapahtumaan.
Se oli ennenkuulumatonta. Se ei tuntunut todelta. Mutta silti se oli
mahdollista. Minä uskoin elämäni sen varaan. Ja se luottamus oli
onnekas. Kuitenkin lempemme ensimmäisinä päivinä minut usein valtasi
tulevaisuuden pelko, kun muistelin sitä kiihkeyttä ja rajuutta, mitä hän
oli osoittanut tunnustaessaan rakkauttaan. Mutta sellainen pelko oli
aiheeton. Kenelläkään naisella ei ole koskaan ollut parempaa ja
hellempää puolisoa. Tuo hellyys ja kiihkeys hänen olennossaan oli
samanlainen merkillinen seos kuin ujous ja uhkamielisyys hänen
käytöksessään. Tuo vähäinen ujous! Hän ei koskaan siitä täydellisesti
vapautunut, ja se oli viehättävää. Hänen käyttäytymisensä meidän
vierashuoneessamme muistutti varovaista karhua posliinimyymälässä.[1]
[1] Niinä aikoina ihmiset vielä tapasivat täyttää asuinhuoneensa
posliinikoristuksilla. He eivät olleet vielä oppineet yksinkertaista
elintapaa. Sellaisia huoneita oli hyvin vaikea pitää puhtaina, ja
tomupaholainen olikin talouden todellisena kiusanhenkenä. Oli
olemassa lukemattomia laitoksia tomun keräämistä, mutta ainoastaan
muutamia sen poistamista varten.
Näihin aikoihin minulle lopullisesti selvisi, että kaikki epäilykset
meidän rakkauteemme nähden olivat aiheettomia. Se tapahtui
Philomath-klubissa eräänä merkillisenä iltana, jolloin Ernest haastoi
herrat taisteluun heidän omassa leirissään. Mainittu Philomath-klubi oli
huomatuin laatuaan koko Tyynen valtameren rannikolla. Sen oli perustanut
miss Brentwood, tavattoman rikas vanhapiika; se merkitsi hänelle
kaikkea, miestä, perhettä ja lelua. Sen jäsenet olivat seudun
rikkaimpia, lukuunottamatta muutamia oppineita, joiden kautta klubi sai
älykkäisyyden leiman.
Philomath-klubilla[1] ei ollut erityistä huoneistoa. Se ei ollut
sellainen klubi. Kerran kuussa se kokoontui jonkun jäsenensä
yksityisasuntoon kuulemaan luentoa. Luennoitsijat olivat tavallisesti,
joskaan ei aina, palkattuja. Jos joku kemisti New Yorkissa teki uuden
keksinnön -- esim. radium-ongelmassa --, maksettiin hänen
matkakustannuksensa mantereen poikki ja hänet palkittiin
ruhtinaallisesti. Sama oli asianlaita johonkin naparetkeilijään tai
äskettäin huomiota herättäneeseen kirjailijaan tai taiteilijaan nähden.
Ketään syrjäisiä ei suvaittu eikä klubissa tapahtuneista keskusteluista
koskaan päästetty uutisia sanomalehtiin. Siten suuret valtiomiehet --
sellaisiakin tapauksia oli sattunut -- saattoivat siellä vapaasti lausua
ajatuksensa.
[1] Philomath = tiedon ystävä. Suom.
Otan esille rutistuneen kirjeen, minkä sain Ernestiltä kaksikymmentä
vuotta sitten, ja siitä liitän tähän seuraavan otteen:
»Isäsi on Philomath-klubin jäsen, joten sinä voit tulla. Siis tule ensi
tiistai-iltana. Minä lupaan, että siellä tulee olemaan hauskaa. Sinun
äskeinen yrityksesi ravistaa isäntiä epäonnistui. Jos tulet, lupaan
ravistaa heitä sinunkin puolestasi. Minä panen heidät ulisemaan niinkuin
sudet. Sinä ainoastaan koskettelit heidän siveellisyyttään. Milloin ei
ole kysymys muusta kuin heidän moraalistaan, he tuntevat sitä vahvemmin
itsekylläisyytensä ja etevämmyytensä. Mutta minä käyn kiinni heidän
rahapusseihinsa. Ja se tulee järkyttämään heitä heidän teeskentelevän
luonteensa perustuksia myöten. Jos tulet, saat nähdä frakkipukuisen
luolaihmisen muristen kalvamassa luuta. Minä lupaan valmistaa suuret
naukujaiset ja sinulle tilaisuuden katsoa pedon sieluun.
»He ovat kutsuneet minut repiäkseen minut palasiksi. Se on miss
Brentwoodin keksintö. Hän huomaamattaan viittasi siihen kutsuessaan
minua. Hän on tarjonnut heille ennenkin sellaista hauskuutta. Heitä
huvittaa saada eteensä vilpittömiä ja kilttejä uudistusmiehiä. Miss
Brentwood arvelee, että minä olen leppeä kuin kissanpoika ja vakaa kuin
lehmä. Enkä kiellä, että annoin heille sellaisen käsityksen itsestäni.
Hän oli aluksi sangen epäilevä, kunnes tuli vakuutetuksi
vaarattomuudestani. Minä tulen saamaan sievoisen palkkion,
kaksisataaviisikymmentä dollaria, kuten sopii miehelle, joka, vaikka
onkin kumousmies, on ollut ehdokkaana kuvernöörin vaalissa. Minun on
esiinnyttävä frakissa. Se kuuluu asiaan. En ole koskaan ennen esiintynyt
sellaisessa puvussa. Pitänee vuokrata sellainen jostakin. Mutta olisin
valmis tekemään enemmänkin saadakseni tilaisuuden esiintyä
Philomathissa.»
Klubi kokoontui sinä iltana Pertonwaithen taloon. Isoon saliin oli
kokoontunut pari sataa philomathia kuulemaan Ernestin puhetta. He olivat
todellisia yhteiskunnan herroja. Huvin vuoksi laskin yhteen ne
omaisuudet, joita nämä miehet edustivat, ja summa nousi satoihin
miljooniin. Eivätkä nämä herrat olleet suinkaan joutilaita rikkaita. He
olivat liikemiehiä, jotka ottivat tehokkaasti osaa teollisuuselämään ja
politiikkaan.
Me olimme ennättäneet asettua paikoillemme, kun miss Brentwood johdatti
sisälle Ernestin. He astelivat suoraa päätä huoneen taka-osaan, mistä
käsin hänen piti puhua. Hän oli frakissa, ja hänen leveät hartiansa ja
kuninkaallinen päänsä antoivat hänelle uhkean näön. Ja hänen
liikkeissään oli huomattavana tuo lievä ujous, joka jo yksinään teki
hänet rakastettavaksi minun silmissäni. Ja kun katsoin häntä, tunsin
suurta iloa. Minä tunsin jälleen hänen valtimonsa tykytyksen ja hänen
huultensa kosketuksen. Ja minun teki mieleni nousta ja huudahtaa tuolle
kokoontuneelle seurueelle:
»Hän on minun!»
Huoneen perällä miss Brentwood esitteli hänet eversti Van Gilbertille,
joka oli valittu sen illan puheenjohtajaksi. Eversti Van Gilbert oli
kuuluisa yhtiön-lakimies. Sen lisäksi hän oli äärettömän rikas. Pienin
palkkio, minkä hän huoli ottaa huomioon, oli satatuhatta dollaria. Hän
oli mestari alallaan. Laki oli lelu, jota hän piteli käsissään. Hän
vatkasi sitä niinkuin savea ja muokkasi sitä mielensä mukaan aivan kuin
joku kiinalainen silmänkääntäjä. Näöltään ja puhetavaltaan hän oli
vanhanaikainen, mutta hänen mielikuvituksensa, tietonsa ja asialähteensä
olivat yhtä nuoria kuin viimeisimmät lakiasetukset. Ensi kerran hän
saavutti kuuluisuutta rikkoessaan Shardwellin testamentin.[1] Siitä
jutusta hän oli saanut viisisataatuhatta dollaria. Ja siitä pitäen oli
hänen maineensa kasvamistaan kasvanut. Häntä oli usein sanottu maan
etevimmäksi asianajajaksi. Ja luokittipa kuinka hyvänsä, hänet olisi
joka tapauksessa täytynyt merkitä yhdeksi maan kolmesta suurimmasta
asianajajasta.
[1] Testamenttien rikkominen oli aivan yleistä siihen aikaan.
Testamentin tekeminen ja testamentin rikkominen muodostuivat
huomattaviksi ammateiksi. Ovelimmat lakimiehet kutsuttiin tekemään
kumoamattomia testamentteja, mutta särkymättömiä niistä ei silti
tullut; ja sangen usein sama lakimies, joka oli testamentin tehnyt,
yhtä mielellään otti sen runsaasta maksusta rikkoakseen.
Hän nousi ja muutamin valituin sanoin, joiden pohjasävy oli ivallinen,
esitteli Ernestin. Eversti Van Gilbertin sanoissa piili huolellisesti
salattua pilkallisuutta, kun hän esitteli tämän yhteiskunnan parantajan
ja työväenluokan jäsenen. Minua suututti, ja loin katseeni Ernestiin.
Mutta hänen näkemisensä suututti minua kaksinkertaisesti. Hän ei
näyttänyt käsittävän tuota imelää sappea. Siinä hän istui kilttinä ja
vakaana ja unisena. Hän todellakin näytti typerältä. Ja minun mielessäni
heräsi sillä hetkellä ajatus, että häntä ehkä hämmästytti tämä mahtava
kokous, joka edusti niin suurta voimaa ja järkeä. Mutta samassa jo
hymyilin. Hän ei voinut peijata minua. Mutta hän peijasi noita muita,
aivan niinkuin hän oli peijannut miss Brentwoodia. Hän istui aivan
etumaisilla istuimilla, tuon tuostakin kääntyen milloin minkin
»kanssaveljen» puoleen osoittaen hymyllään hyväksyvänsä esittäjän
huomautukset.
Eversti Van Gilbertin lopetettua Ernest nousi ja aloitti puheensa. Hän
alkoi matalalla äänellä, kompastellen ja ikäänkuin hämillään ja
neuvottomana. Hän puhui siitä, miten hän oli syntynyt työväenluokasta ja
miten masentavissa ja kurjissa oloissa hän oli elänyt, oloissa, missä
sekä liha että henki näkevät nälkää ja näivettyvät. Hän kuvaili
pyrkimyksiään ja mielihalujaan ja käsitystään siitä paratiisista, missä
yläluokan ihmiset elävät. Hän sanoi:
»Minun yläpuolellani, niin kuvittelin, oli itsekkyydestä vapaata henkeä,
puhtaita ja jaloja ajatuksia, tarmokasta ja järjellistä elämää. Minä
tiesin tämän kaiken, siksi että olin lukenut 'Seaside Libraryn'[1]
novelleja, joissa muutamia konnia ja seikkailijattaria lukuunottamatta
kaikki miehet ja naiset ajattelivat kauniita asioita, puhuivat kaunista
kieltä ja tekivät loistavia tekoja. Lyhyesti sanottuna, yhtä varmasti
vakuutettu kuin olin auringonnoususta, yhtä lujasti uskoin, että
yläpuolellani oli kaikkea sitä, mikä on hyvää, jaloa ja kaunista,
kaikkea sitä, mikä antaa elämälle säädyllisyyttä ja arvokkuutta, kaikkea
sitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi ja palkitsee vaivannäön ja
kurjuuden.»
[1] Omituista kirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli saattaa
työväenluokka kokonaan väärään käsitykseen joutilaitten luokan
elämästä.
Hän jatkoi kuvaustaan kertoen olostaan tehtaissa, opistaan
hevosenkengittäjän ammatissa sekä siitä, miten hän tapasi sosialisteja.
Näiden joukossa hän sanoi tavanneensa teräviä päitä ja loistavia älyjä,
pappeja, jotka oli häädetty seurakunnistaan sen tähden, että heidän
kristillisyytensä ei sallinut heidän olla mammonan palvelijoiden
käskettävinä, ja professoreja, jotka hallitsevan luokan mahtikäsky oli
karkoittanut yliopistoistaan. Sosialistit ovat kumouksellisia, hän
sanoi, jotka tahtovat kumota nykyisen järjettömän yhteiskunnan ja sen
raunioille rakentaa tulevaisuuden järkevän yhteiskunnan. Minä en voi
koskaan unohtaa sitä tapaa, millä hän kuvaili kumouksellisten elämää.
Hänen esityksensä kävi yhä sujuvammaksi ja hehkuvaksi. Hän jatkoi:
»Kumouksellisten keskuudessa tapasin lämmintä ihmisyyden uskoa, hehkuvaa
ihanteellisuutta, epäitsekkyyden, kieltäytymisen ja uhrautumisen iloa.
Siellä elämä oli puhdasta, jaloa ja henkevää. Minä jouduin tekemisiin
suurten sielujen kanssa, jotka kohottivat lihan ja hengen dollareitten
ja senttien yläpuolelle ja joille köyhälistökaupungin lapsen heikko
vaikerrus merkitsi enemmän kuin maailmankaupan ja vallan kaikki loisto
ja laitokset. Kaikkialla minua ympäröi tarkoitusten jalous ja teon
uljuus, ja tuo aika elämästäni oli yhtämittaista auringonpaistetta ja
tähtientuiketta.»
Kuten kerran ennenkin näin hänet jälleen olemukseltaan muuttuneena
edessäni. Hänen otsaltaan hohti se jumalainen henki, mikä häntä
innostutti. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan sitä hohdetta;
ainakin mr Wickson, joka istui takanani, oli pysynyt järkähtämättömänä,
koskapa kuulin hänen murahtavan: »Utopisti.»[1]
[1] Sen ajan ihmiset olivat iskusanojen orjia. Heidän raukkamaisuutensa
tässä suhteessa on meille käsittämätöntä. Niin sameat ja eksyneet
olivat heidän mielensä, että yhden ainoan sanan mainitseminen
saattoi kumota kaiken sen, minkä rakentamiseen oli tarvittu
kokonaisen elämän uuttera ajatustyö. Sellainen sana oli »utopia».
Lausumalla tämän sanan saattoi heittää kumoon minkä taloudellisia
parannuksia tai uudistuksia koskevan opin tahansa, huolimatta siitä,
miten järkiperäiselle pohjalle se oli rakennettu.
Ernest jatkoi kertomustaan siitä, miten hän pääsi seurapiireihin, tullen
vihdoin kosketuksiin yläluokan jäsenten ja korkeissa asemissa olevien
miesten kanssa. Sitten seurasi hänen pettymyksensä, ja se tapa, jolla
hän kuvasi tätä heräämistään, ei suinkaan mairitellut läsnäolevia. Häntä
hämmästytti noiden ihmisten alhaisuus. Heidän elämänsä ei ollutkaan
kaunista eikä siroa. Häntä kauhistutti itsekkyys, mitä hän näki, ja
enimmän kaikista häntä hämmästytti henkisen elämän täydellinen puute.
Häntä, joka tuli suoraa päätä kumouksellisten joukosta, ihmetytti
herrasluokan henkinen köyhyys. Ja vielä, huolimatta upeista kirkoista ja
hyvin palkatuista papeista, hän oli huomannut, että herrasluokka, sekä
miehet että naiset, oli kovin materialistista. Vaikka he kyllä
livertelivät ihanteista ja siveydestä, oli heidän elämänsä pohjasävel
sangen aineellinen. Ja todellinen siveys heiltä puuttui tyyten -- se,
mitä Kristus oli opettanut, mutta jota ei enää opetettu.
»Minä tapasin», hän sanoi, »sellaisia miehiä, jotka rauhanruhtinaan
nimessä puhuivat sotien turmiollisuudesta, mutta samaan aikaan
lähettivät kivääreillä aseistettuja pinkertoneja[1] ampumaan lakkolaisia
omissa tehtaissaan. Minä tapasin miehiä, jotka ilmaisivat inhonsa
nyrkkitappeluja kohtaan, mutta jotka samoihin aikoihin olivat osallisina
väärennettyjen ravintoaineiden kaupassa, joilla he vuosittain tappoivat
enemmän lapsia kuin verinen Herodes oli aikoinaan surmauttanut.
[1] Alkujaan pinkertonit olivat yksityisiä salapoliiseja, mutta lyhyen
ajan kuluessa heistä tuli kapitalistien palkkasotureita, ja heistä
vihdoin muodostuivat oligarkian sotajoukot.
»Tuo hienon näköinen, siropiirteinen herrasmies oli tahdoton
tehtaanjohtaja, salaa leskiä ja orpoja ryöstävän yhtiön kätyri. Toinen
herrasmies, joka kokoili harvinaisia kirjoja ja suosi kirjallisuutta,
maksoi lahjuksia turpeanaamaiselle, mustaveriselle
paikallispolitikoitsijalle. Eräs sanomalehtimies, joka julkaisi
lehdessään patenttilääkeilmoituksia, nimitteli minua viheliäiseksi
kansanyllyttäjäksi, kun uskalsin kehoittaa häntä kirjoittamaan lehteensä
totuudenmukaisen kuvauksen patenttilääkkeistä.[1] Muuan herrasmies
taasen, joka puhui niin hartaasti ihanteista ja Jumalan hyvyydestä, oli
joku aika sitten pettänyt toverinsa eräässä liikeyrityksessä. Toinen
mies, kirkon pylväs ja ulkolähetyksen harras suosija, teetti liikkeensä
myyjättärillä kymmentuntisia työpäiviä nälkäpalkoilla, siten suorastaan
edistäen prostitutsionia. Eräs mies, joka lahjoitteli rahoja
professorinvirkojen perustamista varten yliopistoille, vannoi rahasta
vääriä valoja oikeuksissa. Rautatiekuningas söi sanansa kansalaisena,
herrasmiehenä ja kristittynä salaa myöntäessään rahtialennuksia.
Senaattori oli raa'an, sivistymättömän puoluejohtajan orja ja
leikkikalu. Samoin oli eräs kuvernööri ja eräs ylioikeuden tuomari; ja
kaikki nuo kolme ajoivat rautatiellä vapaapiletillä; ja eräs rasvainen
kapitalisti omisti poliittisen koneiston, ammattipolitikoitsijan ja sen
rautatien, joka antoi noita vapaapilettejä.
[1] Patenttilääkkeet olivat patenttivalheita, mutta ne pettivät ihmisiä
niinkuin keskiajalla loitsut ja taiat. Ainoa erotus oli siinä, että
patenttilääkkeet olivat paljon kalliimpia ja -- vaarallisempia.
»Ja kävi niin, että sen sijaan, että olisin tullut paratiisiin, jouduin
kauppapyyteiden kuivalle aavikolle. Tapasin pelkkää typeryyttä
kaikkialla muualla paitsi liikealalla. Minä en tavannut ketään, joka
olisi ollut jalo, puhdas ja innostunut, mutta sensijaan tapasinkin
monta, jotka olivat ehtineet pitkälle mädännäisyydessä. Minä löysin
äärimmäistä itsekkyyttä ja sydämettömyyttä sekä raakaa, mässäävää
materialismia.»
Paljon enemmänkin Ernest puhui heille heistä itsestään ja omasta
pettymyksestään heidän suhteensa. Mitä älyllisyyteen tulee, olivat he
ikävystyttäneet häntä, ja siveellisessä suhteessa taas he olivat tehneet
hänet sairaaksi, joten hän mielihyvällä palasi kumouksellisten
tovereittensa luokse, jotka olivat puhtaita, jaloja ja elämänintoisia ja
kaikkea sitä, mitä kapitalistit eivät olleet.
»Ja nyt», hän sanoi, »sallikaa minun kertoa teille tuosta
vallankumouksesta».
Mutta ensiksi minun täytyy huomauttaa, että Ernestin kamala kuvaus ei
ollut liikuttanut heitä. Kun loin katseeni heihin, nähdäkseni, minkä
vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt, näin, että he olivat pysyneet
täydellisesti hänen syytöstensä yläpuolella. Ja minä muistin hänen
sanoneen, että heitä ei voi järkyttää vetoamalla siveellisyyteen.
Kuitenkin huomasin, että hänen karski puhetapansa oli vaikuttanut miss
Brentwoodiin. Tämä näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta.
Ernest aloitti kertomuksensa kuvaamalla vallankumouksen armeijaa, ja kun
hän kertoi sen suuruudesta -- eri maissa saavutetuista äänimääristä --
niin läsnäolijat alkoivat käydä levottomiksi. Huolestunut piirre
ilmestyi heidän kasvoihinsa, ja minä huomasin, miten heidän huulensa
pusertuivat yhteen. Vihdoinkin oli annettu sodanjulistus. Hän kuvasi
sosialistien kansainvälistä järjestöä, joka käsitti viisikolmatta
miljoonaa kautta koko maailman, niihin luettuina Yhdysvaltain
puolitoista miljoonaa.
»Sellainen armeija», hän sanoi, »viisikolmatta miljoonaa miestä, on
omansa antamaan miettimistä hallitsijoille ja hallitseville luokille.
Tämän armeijan sotahuuto kuuluu: 'Ei mitään ehtoja! Me vaadimme kaiken,
mitä te omistatte. Vähempään emme tyydy. Me tahdomme ottaa omiin
käsiimme vallan ohjat ja ihmiskunnan kohtalon. Katsokaa meidän käsiämme.
Ne ovat jäntevät kädet. Me aiomme ottaa teiltä hallituksenne, palatsinne
ja mukavan joutilaisuutenne, ja siitä päivästä lähtien teidän on tehtävä
työtä leivän hankkimiseksi niinkuin talonpoika pellollaan tai niinkuin
nälkiintynyt ja surkea kauppapalvelija suurkaupungeissanne. Meillä on
jäntevät kädet!'»
Ja niin sanoessaan hän ojensi valtavan käsivartensa, hevosenkengittäjän
kädet, jotka kourivat ilmaa niinkuin kotkan kynnet. Hän oli ilmeinen
työn vertauskuva siinä seistessään ja ojennellessaan käsiänsä ikäänkuin
tarttuakseen kiinni kuulijoihinsa ja murskatakseen heidät. Minä huomasin
jonkinlaista kokoonlyyhistymistä kuulijain taholla tämän mahtavan,
uhkaavan vallankumouksellisen edessä. Ainakin sen voi huomata naisista,
joiden kasvoilla kuvastui pelko. Mutta miesten laita ei ollut sama. He
olivat toimivia rikkaita, eivät joutilaita, vaan todellisia
taistelijoita. Matala kurkkuäänen tapainen kohina kuului hetkisen, ja
sitten taas kaikki oli hiljaista. Se oli raivonpuuskan edelläkävijä, ja
minä olin kuuleva sen useat kerrat sinä iltana ihmispedon merkkinä,
alhaisimpain intohimojen tulkkina. Eivätkö he itse olleet tietoisia
tuosta äänestä? Se oli petolauman murinaa, josta se itse ei ollut
tietoinen. Ja sillä hetkellä, kun näin, miten heidän kasvonsa kovenivat
ja miten taistelunsoihtu syttyi heidän silmissään, käsitin, että he
eivät hevillä tulisi luopumaan maailmanherruudestaan.
Ernest jatkoi hyökkäystään. Hän osoitti, miten noiden puolentoista
miljoonan kumouksellisen olemassaolo Yhdysvalloissa perustuu siihen,
että kapitalistiluokka on hoitanut yhteiskunnan asiat pilalle. Hän
kuvaili luolaihmisen ja meidän päiviemme raakalaiskansojen taloudellisia
suhteita. Ja hän kuvasi koneiden ja yhteiskunnallisen järjestymisen
kehityksen ja osoitti, miten meidän aikamme sivistynyt ihminen voi
tuottaa tuhat kertaa enemmän kuin alkuihminen.
»Viisi miestä», hän sanoi, »voi pitää leivässä tuhat ihmistä. Yksi mies
voi valmistaa pumpulikangasta kahdelle ja puolelle sadalle ihmiselle,
villakangasta kolmellesadalle ja kenkiä tuhannelle. Tästä voisi tehdä
sen johtopäätöksen, että kunnollisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa
meidän aikamme sivistysihminen tulisi paljon paremmin toimeen kuin
luolaihminen. Mutta onko niin laita? Katsokaamme. Yhdysvalloissa elää
viisitoista miljoonaa[1] ihmistä köyhyydessä; ja köyhyydellä ymmärretään
tässä sellaisia olosuhteita, joissa ravinnon ja riittävän suojan
puutteessa ei voida ylläpitää edes tavallista työkykyä. Yhdysvalloissa
on tänä päivänä, huolimatta teidän niin sanotuista työväenlaeistanne,
kokonaista kolme miljoonaa alaikäistä työläistä.[2] Kahdessatoista
vuodessa heidän lukunsa on kasvanut kaksinkertaiseksi. Ja sivumennen
minä kysyn teiltä, te yhteiskunnan taloudenhoitajat, miksi ette
julkaisseet v:n 1910:n väenlaskutilastoa? Ja vastaan teidän puolestanne,
että te ette uskaltaneet. Ne kurjuuden numerot olisivat jouduttaneet
sitä vallankumousta, joka nyt tekee tuloaan.
[1] Robert Hunter sanoo v. 1906 kirjassaan »Poverty» (Köyhyys), että
siihen aikaan Yhdysvalloissa oli 10 milj. köyhyydessä elävää
ihmistä.
[2] Yhdysvaltain virallisen väenlaskun mukaan, v:lta 1900, alaikäisten
työläisten luku ilmoitettiin 1,752,187:ksi. -- Senjälkeen ei näitä
tilastoja enää julkaistu.
»Mutta palaan syytökseeni. Jos kerran nykyajan ihmisen tuotantokyky on
tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, niin mistä johtuu, että
Yhdysvalloissa tänä päivänä on viisitoista miljoonaa ihmistä, jotka
elävät köyhyydessä? Miksi on Yhdysvalloissa kolme miljoonaa alaikäistä
työläistä? Nämä ovat syyttäviä kysymyksiä. Kapitalistiluokka on hoitanut
huonosti asioita. Sen tosiasian valossa, että nykyajan ihminen elää
kurjemmissa oloissa kuin luolaihminen ja että hänen tuotteliaisuutensa
on tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, ei voi tehdä muuta
johtopäätöstä kuin että kapitalistiluokka on hoitanut asioita huonosti,
että te olette huonosti hoitaneet asioita, herrat, että te olette
rikoksellisesti ja itsekkäästi hoitaneet asioita. Ja tässä suhteessa te
ette voi minulle vastata tänä iltana enempää kuin koko kapitalistiluokka
voi vastata Yhdysvaltojen puolelletoista miljoonalle kumoukselliselle.
Te ette voi vastata. Minä vaadin teiltä vastausta. Ja edelleen minä
uskallan väittää, että te ette vastaa sittenkään, kun olen lopettanut
puheeni. Tässä kysymyksessä teidän kielenne on kahlehdittu, vaikka te
muissa asioissa olettekin sangen puheliaita.
»Teidän hallintonne on kokonaan epäonnistunut. Te olette tehneet
sivistyksestä irvikuvan. Te olette olleet sokeita ja ahneita. Te olette
häpeämättömästi nousseet puhujalavalle meidän parlamenttisaleissamme ja
julistaneet, että liike ei tuottaisi osakkailleen voittoa, ellei
lapsilla ja pienokaisilla teetettäisi työtä. Enkä minä tässä suinkaan
puhu omiani. Se näkyy lainlaatijakuntien pöytäkirjoista. Te olette
tuudittaneet omantuntonne nukuksiin juttelemalla suloisista ihanteista
ja siveellisyydestä. Te olette lihoneet vallasta ja varallisuudesta ja
juopuneet menestyksestä -- ettekä voi toivoa meiltä parempaa kuin
kuhnurit mehiläispesässä, silloin kun työmehiläiset hyökkäävät niiden
kimppuun tehdäkseen lopun niiden laiskottelusta. Te olette
epäonnistuneet yhteiskunnan talouden hoidossa, ja me otamme sen teiltä
pois. Puolitoista miljoonaa työmiestä sanoo saavansa muutkin työläiset
liittymään heihin ja ottamaan teiltä pois yhteiskunnan hallinnon. Se on
kumous, herrat. Pysäyttäkää se, jos voitte.»
Hetken aikaa Ernestin ääni kaikui isossa salissa. Sitten kuului jälleen
tuo käheä sorina, ja toistakymmentä miestä hypähti pystyyn pyytäen
puheenvuoroa eversti Van Gilbertiltä. Minä huomasin, että miss
Brentwoodin hartiat nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja minua
suututti, sillä otaksuin, että hän nauroi Ernestille. Mutta pian
huomasin, että se olikin hermostunutta itkua. Häntä kauhistutti se, että
hän oli viskannut tuon kekäleen tämän siunatun Philomath-klubin
keskelle.
Eversti Van Gilbert ei huomannut niitä pariakymmentä miestä, jotka
äänekkäästi vaativat puheenvuoroa. Hänen kasvonsa olivat tuskaisessa
väänteessä. Hän hypähti tuoliltaan, huitoi ilmaa käsillään eikä hetken
aikaan voinut muuta kuin änkyttää. Ja sitten hän pääsi puheen alkuun,
mutta se puhe ei ollut sadantuhannen dollarin asianajajan puhetta eikä
ollut esitystapakaan vanhanaikaista kaunopuheisuutta.
»Mielettömyys mielettömyyden perästä!» hän huudahti. »En vielä koskaan
iässäni ole kuullut niin monta mielettömyyttä yhden ainoan tunnin
kuluessa. Ja sitäpaitsi, nuori mies, minun täytyy sanoa teille, että te
ette ole lausunut mitään uutta. Minä sain tietää kaiken tuon koulussa,
ennenkuin te olitte syntynyt. Jean Jacques Rousseau julisti teidän
sosialistisia oppejanne lähes kaksisataa vuotta sitten. Takaisin
maanviljelykseen! saarnasi hän. -- Hassutusta! Meidän biologiamme
osoittaa tuon opin mielettömyyden. On täydellä syyllä sanottu, että
_vähäinen_ tietomäärä on vaarallinen kappale, ja te olette esittänyt
siitä loistavan esimerkin mielipuolisilla opeillanne. Mielettömyys
mielettömyyden perästä! Mielettömyys ei ole koskaan ennen tuottanut
minulle arveluttavampaa pahoinvointia. Se riittäköön teidän
kypsymättömästä ja lapsellisesta järkeilystänne!»
Hän napsautti halveksivasti sormiaan ja istahti paikoilleen. Ja sekä
miesten että naisten taholta kuului hyväksymisen ääniä. Ja niistä
miehistä, jotka olivat pyytäneet puheenvuoroa, toiset puolet alkoivat
puhua yht'aikaa. Hämminki ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ei
koskaan oltu mrs Pertonwaithen palatsissa nähty sellaista näytelmää.
Nämä siis olivat kylmäverisiä teollisuusparoneja ja yhteiskunnan
herroja, nämä murisevat, ulvovat, frakkipukuiset raakalaiset. Todellakin
oli Ernest tehnyt heihin masentavan vaikutuksen ojentaessaan kätensä
ikäänkuin siepatakseen heiltä heidän rahapussinsa, sillä hänen kätensä
edustivat heidän silmissään niiden puolentoista miljoonan kumouksellisen
käsiä.
Mutta Ernest ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Jo ennenkuin eversti
Van Gilbert oli ennättänyt istahtaa, hän hypähti ylös.
»Yksi kerrallaan!» hän huusi jyrisevällä äänellä.
Ääni virtasi kohisten hänen jykevästä rinnastaan, ja siihen hukkui
salissa vallitseva melu. Persoonallisuutensa voimalla hän palautti
hiljaisuuden.
»Yksi kerrallaan», hän toisti leppeästi. »Sallikaa minun vastata eversti
Van Gilbertille. Sen jälkeen toiset saavat hyökätä kimppuuni, mutta
yksitellen, muistakaa se. Tämä ei ole mikään katukokous tai
jalkapallokenttä.»
»Mitä teihin tulee», hän jatkoi kääntyen eversti Van Gilbertin puoleen,
»te ette ole vastannut mihinkään, mitä minä sanoin. Te olette ainoastaan
tehnyt muutamia kiihkoisia ja saivartelevia huomautuksia minun
mielentilastani. Se saattaa käydä päinsä teidän ammatissanne, mutta
minulle te ette voi puhua tuolla tavalla. Minä en ole työmies, joka
tulee teiltä lakki kourassa pyytämään palkankoroitusta tai suojelusta
sitä konetta vastaan, jolla hän työskentelee. Totuuden saivarteleminen
ei käy päinsä, kun olette minun kanssani puheissa. Säästäkää se siksi
kuin tulette tekemisiin palkkaorjienne kanssa. Ne eivät uskalla
vastustaa teitä sen tähden, että te pitelette käsissänne heidän
leipäänsä ja särvintänsä, vieläpä heidän henkeänsäkin.
»Mitä tulee tuohon luonnontilaan palaamiseen, jonka te sanotte
oppineenne koulussa, ennenkuin minä synnyinkään, sallikaa minun
huomauttaa, juuri noiden sanojen nojalla, että te ette ole oppinut
mitään sen perästä. Sosialismilla on sen kanssa yhtä vähän tekemistä
kuin korkeammalla matematiikalla on tekemistä sunnuntaikoulussa. Minä
sanoin, että teikäläiset ovat typeriä, milloin he esiintyvät
liikemaailman ulkopuolella, ja te, hyvä herra, olette antanut siitä
loistavan esimerkin.»
Tämä kamala löylytys oli liian ankara miss Brentwoodin hermoille. Hänen
hysteerinen tilansa kävi sietämättömäksi, ja hänet talutettiin ulos
salista itkien ja nauraen. Ja se tapahtuikin hyvissä ajoin, sillä vielä
pahempaa oli tulossa.
»Älkääkä vedotko minun sanoihini», jatkoi Ernest, kun välikohtauksesta
aiheutunut häiriö oli tauonnut. »Teidän omat auktoriteettinne
yksimielisesti todistavat teidän typeryytenne. Teidän omat palkatut
tiedonhankkijanne sanovat teille, että te olette väärässä. Menkää
nöyrimmän ja vähäpätöisimmän sosiologian opettajanne luo ja kysykää
häneltä, mikä erotus on olemassa Rousseaun luontoonpalaamis-opin ja
sosialismin välillä; kysykää suurimmilta porvarillisilta valtiotalouden
tutkijoilta ja sosiologeilta; tutkikaa mitä oppikirjaa tahansa, joka
käsittelee näitä asioita; kaikkialta saatte sen vastauksen, että
takaisin luontoon palaamisen ja sosialismin välillä ei ole mitään
järjellistä yhteyttä. Vieläpä tulette huomaamaan, että sosialismi ja
luontoonpalaamis-oppi ovat suorastaan vastakkaisia. Kuten sanoin, älkää
jättäkö sitä minun sanoistani riippuvaksi. Teidän typeryytenne löytyy
esitettynä teidän omissa kirjoissanne, niissä kirjoissa, joita ette
koskaan lue. Ja mikäli on kysymys typeryydestänne, olette te vain
luokkanne edustajia.
»Te tunnette lakia ja liikeasioita, eversti Van Gilbert. Te tiedätte,
miten suuria yhtiöitä on palveltava ja miten isonnettava voitto-osinkoja
lakia vääristelemällä. Hyvä on. Pysykää paikoillanne. Te olette
huomattava numero. Te olette erinomainen lakimies, mutta huono
historioitsija, te ette tiedä mitään yhteiskuntaopista, ja teidän
biologianne on Pliniuksen aikaista.»
Eversti Van Gilbert vääntelihe tuolissaan. Täydellinen hiljaisuus
vallitsi huoneessa. Kaikki istuivat kuin tenhottuina -- halvaantuneina
paikoillaan. Sellainen eversti Van Gilbertin kohtelu oli
ennenkuulumatonta, aavistamatonta, uskomatonta -- kuuluisan eversti Van
Gilbertin, jonka edessä tuomarit vapisivat, kun hän nousi puhumaan.
Mutta Ernestillä ei ollut tapana antaa viholliselle armoa.
»Tällä en tietysti tarkoita teitä erityisesti», sanoi Ernest. »Suutari
pysyköön lestissään. Pysykää te omassa ammatissanne, ja minä pysyn
omassani. Te olitte siirtynyt vieraille laitumille. Kun on kysymys lain
kiertämisestä tai uuden lain laatimisesta rosvoavain yhtiöitten
suojaksi, niin lankean maahan teidän edessänne. Mutta kun tulee kysymys
sosiologiasta -- minun alastani -- niin teidän on vaivuttava minun
jalkoihini. Muistakaa se. Muistakaa niinikään, että teidän lakinne on
kuluvan päivän kysymys ja että teidän koko toimintanne rajoittuu siihen
ahtaaseen alaan. Siksipä teidän saivartelevat väitteenne ja yltiöpäiset
johtopäätöksenne eivät ansaitse sitä ääntä, mikä tarvitaan niiden
lausumiseen.»
Ernest pysähtyi tuokioksi ja katseli everstiä miettivästi, miten hänen
kasvonsa olivat synkistyneet ja vihasta vääntyneet, miten hänen rintansa
aaltoili, ruumiinsa vavahteli ja hervottomat valkoiset kätensä vuoroin
pusertuivat nyrkkiin ja aukenivat.
»Mutta näyttää siltä, että teillä on vielä jotakin sanottavaa, ja minä
annan teille tilaisuuden. Olen syyttänyt teidän luokkaanne. Osoittakaa,
että olen väärässä. Minä osoitin teille meidän aikamme ihmisen
viheliäisyyden -- kolme miljoonaa lapsiorjaa Yhdysvalloissa, lapsiorjaa,
joiden työttä voitto-osingot olisivat mahdottomia, ja viisitoista
miljoonaa huonosti ruokittua, huonosti puettua ja kurjasti majoitettua
ihmistä. Minä osoitin, että meidän aikamme ihmisen tuotantokyky,
yhteiskunnallisen järjestyksen ja koneiden kautta, on suurentunut
tuhatkertaiseksi. Ja minä väitin, että näistä kahdesta tosiasiasta ei
voi tehdä muuta kuin sen johtopäätöksen, että kapitalistiluokka on
hoitanut huonosti taloutta. Sellainen oli syytökseni, ja minä haastoin
teitä juurta jaksain vastaamaan tähän syytökseen. Vieläpä enemmänkin.
Minä ennustin, että se jäisi teiltä vastaamatta. Teistä riippuu nyt
ennustukseni murskaaminen. Te sanoitte minun puhettani mielettömyydeksi.
Näyttäkää toteen sen mielettömyys, eversti Van Gilbert. Torjukaa se
syytös, minkä minä ja puolitoista miljoonaa toveriani olemme viskanneet
teitä ja teidän luokkaanne vastaan.»
Eversti Van Gilbert vallan unohti, että hän oli puheenjohtaja ja että
kohteliaisuus olisi vaatinut häntä myöntämään toisille puheenvuoroja.
Hän kavahti seisaalleen, huitoi käsiään ja kadotti tunnetun puhetaitonsa
ja mielenmalttinsa, sättien Ernestiä hänen nuoruudestaan ja kansan
yllyttämisestä sekä vimmatusti parjaten työväenluokkaa, sen
saamattomuutta ja sen arvottomuutta.
»En ole eläessäni tavannut toista, jota olisi niin vaikea saada pysymään
asiassa kuin teitä», aloitti Ernest vastauksensa tähän hyökkäykseen.
»Minun nuoruudellani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä olen
tuonut esille. Ei liioin työväenluokan arvottomuudella. Minä syytin
kapitalistiluokkaa yhteiskuntatalouden huonosta hoitamisesta. Te ette
ole vastannut. Te ette ole yrittänytkään vastata. Miksi? Senkö tähden,
että teillä ei ole mitään vastattavaa? Te olette koko tämän seurueen
puhemies. Jokainen läsnäolija, paitsi minä, odottaa vastausta teidän
huuliltanne. Ja he odottavat sitä teiltä sen tähden, että heillä
itsellään ei ole vastausta. Mitä minuun tulee, niin, kuten jo sanoin,
minä tiedän, että te ette ole ainoastaan kykenemätön vastaamaan, vaan
että ette haluakaan vastata.»
»Tämä on sietämätöntä!» huudahti eversti Van Gilbert. »Tämä on
loukkaavaa!»
»Se, että te ette vastaa, on sietämätöntä», vastasi Ernest vakavasti.
»Eikä ketään voida järkipuheella loukata. Loukkaus jo olemukseltaan
perustuu tunteeseen. Tointukaa toki. Vastatkaa järjellisesti minun
järjelliseen syytökseeni, että kapitalistiluokka on hoitanut huonosti
yhteiskunnan taloutta.»
Eversti Van Gilbert vaikeni, yrmeä paremmuuden ilme kasvoillaan,
sellainen mikä sopii miehelle, joka ei halua ryhtyä sananvaihtoon
lurjuksen kanssa.
»Älkää olko pahoillanne», sanoi Ernest. »Lohduttakaa itseänne sillä,
että vielä koskaan ei kukaan teikäläinen ole vastannut tähän
syytökseen.» Hän kääntyi niiden miesten puoleen, jotka olivat vaatineet
puheenvuoroa. »Nyt on teidän vuoronne. Antakaa paukkua, mutta älkää
unohtako, että minä vaadin teiltä sitä vastausta, mikä eversti Van
Gilbertiltä jäi antamatta.»
Olisi mahdotonta kertoa kaikkea sitä, mitä sanottiin keskustelun aikana.
Minä en koskaan ollut aavistanut, että niin monta sanaa voitaisiin sanoa
kolmen tunnin kuluessa. Kaikessa tapauksessa se oli loistavaa. Mitä
enemmän hänen vastustajansa kiihtyivät, sitä enemmän hän kiihoitti
heitä. Hänellä näytti olevan varastossa valmista tietoa niinkuin
tietosanakirjassa, ja aina hänen onnistui naulata vastustajansa
terävillä huomautuksilla ja sopivilla sanamuodoilla. Hän oitis osoitti
heidän epäjohdonmukaisuutensa. Milloin hän huomautti väärästä
todistelutavasta, että se ja se johtopäätös ei ollut missään yhteydessä
ehdotelman kanssa tai että ehdotelma oli ulkokullattu sen tähden, että
siihen oli jo ovelasti piilotettu se johtopäätös, mikä piti todistaa
j. n. e.
Ja niin jatkui kamppailu. Joskus hän vaihtoi keveän miekkansa nuijaan,
jolla hän rusikoi heidän ajatuksiansa kahta puolta. Aina hän vain vaati
tosiasioita, hyläten teoriat. Ja hänen tosiasiansa tekivät heidän
tappionsa täydelliseksi. Kun he hyökkäsivät työväenluokan kimppuun, hän
aina huomautti: »Pata kattilata soimaa; mutta se ei ole vastaus siihen
syytökseen, että teidän oma naamanne oli likainen.» Ja kaikille
yhteisesti hän sanoi: »Miksi ette vastaa siihen syytökseen, että teidän
luokkanne on hoitanut huonosti taloutta? Te olette puhuneet jos
jonkinlaisista asioista ja asioiden asioista, mutta te ette ole vielä
vastanneet. Johtuuko se siitä, että teillä ei ole vastausta?»
Keskustelun loppupuolella puhui mr Wickson. Hän oli ainoa, joka pysyi
tyynenä, ja Ernest kohtelikin häntä erityisellä huomaavaisuudella.
»Ei mitään vastausta tarvita», sanoi mr Wickson verkalleen ja harkiten.
»Minä olen seurannut koko keskustelua hämmästyksellä ja
vastenmielisyydellä. Te olette herättäneet minussa vastenmielisyyttä,
hyvät herrat oman luokkani jäsenet. Te olette menetelleet kuten pahaiset
koulupojat sekoittamalla siveysoppia moiseen keskusteluun. Teidät on
nolattu ja voitettu. Ja te olette vain surisseet. Te olette hääränneet
niinkuin sääsket karhun ympärillä. Hyvät herrat, tuossa seisoo karhu
(hän viittasi Ernestiä), ja surinanne on vain kutkuttanut sen korvia.
»Asema on vakava, uskokaa minua. Tuo karhu ojenteli käpäliänsä
rusentaakseen meidät. Hän sanoi Yhdysvalloissa olevan puolitoista
miljoonaa kumouksellista. Ja se on totta. Hän sanoi, että heidän
tarkoituksensa on ottaa meiltä pois meidän hallituksemme, palatsimme ja
kaikki mukavuutemme. Se on myöskin totta. Muutos, suuri muutos tulee
tapahtumaan yhteiskunnassa; mutta se ei välttämättömästi tule olemaan
sellainen, jollaista tuo karhu ennustaa. Karhu on sanonut, että hän
murskaa meidät. Entäpä jos me sen sijaan murskaamme hänet.»
Kumea kohina syntyi jälleen isossa salissa, ja toinen nyökkäsi
toiselleen ikäänkuin vahvistaen toisensa ajatuksen. Heidän kasvonsa
jäykistyivät. He olivat taistelijoita, se oli varmaa.
»Mutta surisemalla me emme karhua nutista», jatkoi mr Wickson tyynellä
äänellä. »Me ryhdymme sitä metsästämään. Me emme vastaa karhulle
sanoilla. Me vastaamme lyijyllä.[1] Meillä on valta. Kukaan ei tahdo
kieltää sitä. Sen vallan avulla me pysymme vallassa.»
[1] Silloista ajatustapaa kuvaa seuraava lausunto »The Cynic's Word
Bookista» (v. 1906), jossa sen aikakauden kuuluisa ihmisvihaaja
Ambrose Bierce lausui: »Kuularuisku = todistuskappale, jota
tulevaisuus valmistelee vastaukseksi Amerikan sosialismille.»
Hän kääntyi yht'äkkiä Ernestin puoleen. Seurasi juhlallinen hetki.
»Sellainen siis tulee olemaan meidän vastauksemme. Me emme tuhlaa teille
sanoja. Kun te ojennatte jäntereiset kätenne ottaaksenne meiltä
palatsimme ja mukavuutemme, niin me näytämme teille, mitä voima on.
Pommisateella ja kuularuiskulla me tulemme antamaan teille vastauksen.
Me tallaamme teidät kumoukselliset jalkoihimme. Maailma on meidän, me
olemme sen herroja, ja se tulee pysymään meidän hallussamme.
Työläislaumat ovat olleet liejussa aina historian alkuajoista saakka, ja
minä luen historian oikein. Ja liejussa ne tulevat pysymään niin kauan
kuin minulla ja meikäläisillä ja niillä, jotka tulevat meidän jälkeemme,
on valta. Siinä on oikea sana. Sanojen kuningas on -- voima. Ei Jumala
eikä mammona, vaan voima. Toistakaa sitä siksi, kunnes kielenne tarttuu
kitalakeen. Voima!»
»Minä olen saanut vastauksen», sanoi Ernest hiljaa. »Se on ainoa
mahdollinen vastaus. Voima. Sitä me työläiset juuri saarnaammekin. Me
tiedämme, ja katkerasta kokemuksesta, ettei maksa vaivaa vedota
oikeuteen ja ihmisyyteen. Teidän sydämenne ovat yhtä kovat kuin teidän
kantapäänne, joilla te tallaatte köyhiä. Siksi me vetoammekin voimaan.
Ääniemme voimalla vaalipäivänä me otamme teiltä pois teidän
hallituksenne.»
»Entä sitten, jos te saatte enemmistön, musertavan enemmistön
vaaleissa?» tiedusti mr Wickson. »Otaksukaammepa, että me emme suostuisi
siirtämään teille hallitusta sen perästä, kun te olette sen äänillänne
voittaneet?»
»Sen me myöskin olemme ottaneet huomioon», vastasi Ernest. »Ja me
tulemme vastaamaan teille lyijyllä. Voimalla, jonka olette julistanut
sanojen kuninkaaksi. Hyvä on. Se tulee olemaan voimaa. Ja sinä päivänä,
kun olemme päässeet voitolle vaaleissa ja te kieltäydytte jättämästä
meille sitä hallitusta, minkä me olemme perustuslaillisesti ja
rauhallisesti valloittaneet, ja te kysytte, mitä me aiomme tehdä -- sinä
päivänä, uskokaa minua, me tulemme antamaan teille vastauksen; ja me
vastaamme pommeilla ja kuularuiskuilla.
»Te ette voi päästä meidän käsistämme. Totta kyllä, te olette lukenut
historianne oikein. Sekin on totta, että työmies on kautta historian
käsittämän ajan ollut liejussa. Ja se niinikään on varmaa, että niin
kauan kuin teikäläisillä ja teidän jälkeläisillänne on valta, työmies
tulee olemaan liejussa. Minä myönnän sen. Minä myönnän kaiken sen, mitä
te olette sanonut. Voima tulee aina olemaan määrääjänä, niinkuin se aina
on ollutkin. Se on luokkain välistä taistelua. Samoinkuin teidän
luokkanne kukisti vanhan läänitysaateliston, samoin tulee meidän
luokkamme, työväenluokka, kukistamaan teidän valtanne. Jos te luette
biologiaa ja yhteiskuntatiedettä yhtä tarkkaavaisesti kuin luette
historiaa, niin huomaatte, että se, mitä minä olen kuvannut, tulee
välttämättömästi tapahtumaan. Kysymys on ainoastaan ajasta --
ehdottomasti varmaa on, että teidän luokkanne tulee kukistumaan. Ja se
tapahtuu voimalla. Me työläiset olemme toistaneet tuota sanaa, kunnes se
on kokonaan juurtunut meidän mieliimme. Voima. Se on kuninkaallinen
sana.»
Ja niin päättyi illanvietto Philomathien klubissa.