Koneen orjia.
Mitä enemmän ajattelin Jacksonin kättä, sitä enemmän mielenrauhani
järkkyi. Olin joutunut todellisuuden kanssa vastakkain. Ensimmäistä
kertaa eläessäni näin elämän. Minun yliopistossa-oloni ja lukuni ja
sivistykseni ei vastannut todellisuutta. Minä olin oppinut tuntemaan
elämää ja yhteiskuntaa pelkästään tietopuolisesti. Ja se kaikki oli
näyttänyt sievältä kirjanlehdillä, mutta nyt näin elämän itsensä.
Jacksonin käsivarsi oli elävä tosiasia. Ja minä saatoin kuulla
korvissani Ernestin sanat: »Tosiasia, kieltämätön tosiasia!»
Se, että meidän koko yhteiskuntamme lepäsi verisellä pohjalla, tuntui
kauhealta, mahdottomalta. Ja kuitenkin Jackson oli olemassa. Minä en
voinut kiertää häntä. Yhtenään ajatukseni kääntyivät häneen, niinkuin
magneettineulan kärki kääntyy napaa kohti. Häntä oli kohdeltu julmasti.
Hänen verestään ei oltu maksettu sen tähden, että olisi voitu jakaa sitä
suuremmat voitto-osingot. Ja minä tunsin useita hienoja perheitä, jotka
olivat saaneet osansa noista voitoista ja siten hyötyneet Jacksonin
verestä. Jos kerran yhtä meistä voitiin noin julmasti kohdella, ilman
että yhteiskunnan tavanmukainen meno siitä häiriytyi, eivätkö silloin
hyvinkin monet ihmiset voisi joutua samanlaisen kohtalon uhreiksi? Minä
muistin Ernestin mainitsemat Chicagon naiset, jotka työskentelivät
viikon yhdeksälläkymmenellä sentillä, ja ne lapset, joita Etelän
pumpulitehtailijat orjuuttivat. Ja minä saatoin nähdä heidän
surkastuneet kätensä, joista veri oli puserrettu, valmistelemassa sitä
kangasta, mistä minun pukuni oli tehty. Ja edelleen ajattelin Sierran
tehtaita ja niiden maksamia voitto-osingoita, ja näin myöskin Jacksonin
verta vaatteillani. Jacksonia minun oli mahdoton väistää. Aina
palautuivat ajatukseni häneen.
Sisimmässäni tunsin seisovani rotkon partaalla. Tuntui aivan kuin olisin
ollut näkemäisilläni uuden ja kamalan elämänilmestyksen. Enkä minä
yksinäni. Minun koko maailmani oli menossa ylösalaisin. Siellä oli
isäni. Minä näin jo selvästi sen vaikutuksen, minkä Ernestin kanssa
seurusteleminen oli alkanut häneen tehdä. Ja sitten piispa. Viimeksi
hänet tavatessani hän oli näyttänyt sairaalta. Hän oli kovin
hermostuneessa mielentilassa, ja hänen silmistään kuvastui sanomaton
rauhattomuus. Siitä vähästä, mitä sain tietää, tulin huomaamaan, että
Ernest oli pitänyt sanansa, kun hän lupasi kuljettaa piispaa helvetin
läpi. Mutta minä en tietänyt, mitä näkyjä piispa oli siellä nähnyt; hän
näytti liian järkyttyneeltä kertoakseen niistä.
Kerran, kun oikein syvällisesti tunsin, että minun pieni maailmani ja
koko maailma oli menossa ylösalaisin, ajattelin Ernestiä kaikkeen siihen
syylliseksi. Ja niinikään mietin: »Miten onnellisia me olimmekaan,
ennenkuin hän tuli!» Ja seuraavassa tuokiossa olin varma siitä, että
sellainen ajatus on totuuden kavaltamista, ja Ernest kohosi silmieni
eteen totuudenapostolina, hohtavin otsin ja peloittavana kuin Jumalan
enkeli, taistellen totuuden ja oikeuden, köyhien, yksinäisten ja
sorrettujen puolesta. Ja sitten näin edessäni toisen olennon,
Kristuksen! Hänkin oli asettunut alhaisten ja sorrettujen puolelle,
pappien ja fariseusten laillista oppia vastaan. Ja minä muistin hänen
kuolemansa ristillä, ja sydämeni valtasi tuska, kun ajattelin Ernestiä.
Mahtaisiko hänenkin kohtalonsa muodostua sellaiseksi -- hänen, jonka
äänessä oli sellainen sotainen kaiku ja jonka koko olennosta uhkui
sellainen voima ja miehuus!
Ja sillä hetkellä tunsin rakastavani häntä, ja minut valtasi voimakas
halu saada lohduttaa häntä. Minä ajattelin hänen elämäänsä. Se on
mahtanut olla vaivalloista, karua ja niukkaa. Ja minä ajattelin hänen
isäänsä, joka oli valehdellut ja varastanut hänen tähtensä ja vihdoin
raatanut itsensä kuoliaaksi. Ja hän itse oli joutunut tehtaaseen jo
kymmenen vanhana! Ja sydämeni sykki halusta kietoa käteni hänen
ympärilleen ja lepuuttaa hänen päätään rinnoillani -- hänen päätään,
jota niin monenlaiset mietteet rasittivat, -- ja antaa hänen levätä ja
unohtaa kaikki edes hetkeksi.
Minä tapasin eversti Ingramin eräässä seurakunnan juhlatilaisuudessa.
Olin tuntenut hänet useita vuosia. Ahdistin hänet satimeen eräiden
suurten palmujen ja kumipuiden taakse, vaikka hän ei luullut olevansa
satimessa. Hän tervehti minua tavanmukaisella iloisuudella ja
kohteliaisuudella. Hän oli tunnettu sirokäytöksiseksi, valtioviisaaksi,
terävä-älyiseksi ja varovaiseksi mieheksi. Ja mitä tulee ulkonäköön, oli
hän siinä suhteessa huomattavin henkilö meidän seurapiirissämme. Hänen
rinnallaan itse yliopiston kunnianarvoinen rehtorikin näytti pieneltä ja
varsin mitättömältä.
Ja siitä huolimatta tulin huomaamaan, että eversti Ingramin asema oli
samanlainen kuin noiden oppimattomain työläisten. Hänkään ei ollut oma
herransa. Hänkin oli koneeseen kytketty. En voi koskaan unohtaa sitä
muutosta, mikä hänessä tapahtui, kun mainitsin Jacksonin jutun. Hänen
hymyilevä hyväntahtoisuutensa katosi kuin varjo. Äkillinen, pelokas ilme
varjosi hänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa. Tunsin samanlaista
hämmästystä kuin silloin, kun James Smith vimmastui. Eversti Ingram ei
kironnut. Ja siinä olikin ainoa ero hänen ja tuon työmiehen välillä. Hän
oli kuulu teräväsanaisuudestaan, mutta tällä kertaa koko hänen
sukkeluutensa oli kadonnut. Ja tietämättään hänen katseensa etsi
pakotietä. Mutta hän oli satimessa palmu- ja kumipuiden keskellä.
Jacksonin nimen mainitseminen teki hänet sairaaksi. Miksi toinkin esille
tuon jutun? Minun pilani ei miellyttänyt häntä. Se osoitti huonoa makua
minun puoleltani ja sangen arveluttavaa ajattelemattomuutta. Enkö minä
tietänyt, että hänen ammatissaan mieskohtaisilla tunteilla ei ole mitään
arvoa? Hän jätti persoonalliset tunteensa kotiin, kun lähti
konttoriinsa. Konttorissa ollessaan hänellä oli ainoastaan ammatillisia
tunteita.
»Olisiko Jacksonin pitänyt saada vahingonkorvausta?» kysyin.
»Epäilemättä», hän vastasi. »Toisin sanoen, minä persoonallisesti olen
sitä mieltä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä asian lainopillisen
puolen kanssa.»
Hän alkoi saada takaisin tavallisen nokkeluutensa.
»Sanokaapa minulle, onko oikeudella mitään tekemistä lain kanssa?»
kysyin.
»Sanokaa 'vallalla' älkääkä 'oikeudella'», hymyili hän vastaukseksi.
»Vallalla?» kysyin, ja hän nyökäytti päätään.
»Ja yhtä kaikki me otaksumme saavamme oikeutta lain kautta?»
»Niin, se on se hullunkurinen, mutta silti oikea käsitys», sanoi hän.
»Me saamme oikeutta.»
»Puhutteko te nyt ammattimiehenä?» kysyin.
Eversti Ingram punastui, todellakin punastui ja loi jälleen levottoman
silmäyksen ympärilleen löytääkseen ulospääsyn. Mutta minä salpasin
häneltä tien enkä hievahtanut paikoiltani.
»Sanokaa minulle», jatkoin, »eikö sitä, että joku uhraa persoonalliset
tunteensa ammattitunteilleen, voisi sanoa eräänlaiseksi henkiseksi
itsemurhaksi?»
Minä en saanut vastausta. Eversti Ingram turvautui häpeälliseen
perääntymiseen, kaataen palmun paetessaan.
Sen perästä koettelin sanomalehtiä. Kirjoitin maltillisen, hillityn
kertomuksen Jacksonin jutusta. En syyttänyt siinä niitä miehiä, joita
olin haastatellut, enkä edes maininnut heidän nimiään. Esitin kylmiä
tosiasioita, kerroin, miten Jackson oli työskennellyt tehtaassa
vuosikausia, kuinka hän oli loukkaantunut koettaessaan pelastaa konetta
ja miten hän nyt eli kurjissa olosuhteissa. Paikkakunnan viisi
sanomalehteä kieltäytyi painamasta kirjoitustani.
Minä etsin käsiini Percy Laytonin. Hän oli suorittanut tutkintonsa
yliopistossa ja antautunut sanomalehtialalle, ollen tätä nykyä
uutistenkertojana paikkakunnan huomatuimmassa sanomalehdessä. Hän
hymähti, kun minä kummastelin, miksi sanomalehdet eivät olleet mitään
maininneet Jacksonista ja hänen jutustaan.
»Toimituksen politiikkaa», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään tekemistä
siinä asiassa. Se riippuu kokonaan toimittajista.»
»Mutta miksi se on politiikkaa?» kysyin.
»Me olemme hyvissä väleissä yhtiöitten kanssa. Te ette olisi saanut
sellaista kirjoitusta julkisuuteen, vaikka olisitte maksanut siitä
ilmoitushinnan. Ja se mies, joka olisi yrittänyt sitä pistää lehteen
salavihkaa, olisi varmasti menettänyt paikkansa. Te ette olisi saanut
sitä lehteen, vaikka olisitte maksanut kymmenkertaisen ilmoitushinnan.»
»Miten on teidän oman politiikkanne laita?» utelin. »Teidän tehtävänänne
näyttää olevan silpoa totuutta isäntäinne käskyn mukaan, jotka
vuorostaan saavat ohjeensa yhtiöiltä.»
»Se ei kuulu minuun.» Hän näytti masentuneelta, mutta reipastui
keksittyään keinon millä pelastua. »Itse puolestani en kirjoita
perättömiä kirjoituksia. Pysyttelen omantuntoni kanssa tasapainossa.
Epäilemättä sattuu päivän mittaan paljon sellaista, mikä on
ristiriitaista, mutta kaikki se, nähkääs, kuuluu tavalliseen
päivätyöhön.»
»Mutta te aiotte vielä joskus istua toimittajan tuolilla ja johtaa
politiikkaa?»
»Silloin minä jo olen kyllin parkittu», kuului hänen vastauksensa.
»Mutta koska ette vielä ole kyllin parkittu, niin sanokaa minulle, mitä
te ajattelette tästä nykyisestä toimituspolitiikasta.»
»Minä en ajattele siitä mitään», vastasi hän nopeasti. »Ei saa hyppiä
aitojen yli, jos mielii menestyä sanomalehtialalla. Sen verran ainakin
olen oppinut.»
Ja hän nyökäytti nuorta päätään juhlallisen näköisenä.
»Mutta oikeus?» tenäsin.
»Te ette ymmärrä tätä peliä. Totta kai se on hyvä, mikä päättyy hyvin,
näettekös?»
»Merkillisen epämääräistä», mutisin; mutta minun sydäntäni kirveli hänen
nuoruutensa, ja minusta tuntui, että minun täytyi joko huudahtaa
tuskasta tai purskahtaa itkuun.
Aloin nähdä pintaa syvemmälle siihen yhteiskuntaan, jossa olin koko
ikäni elänyt, ja löytää sen pohjalta kauheita totuuksia. Minä näin, että
Jacksonia vastassa oli laaja salaliitto, ja aloin tuntea sääliä tuota
vikisevää lakimiestä kohtaan, joka oli ajanut hänen asiaansa. Ja mitä
enemmän asioihin syvennyin, sitä laajempana näin tämän salaliiton. Eikä
se ollut yksinomaan Jacksonia vastaan aiottu. Se oli tähdätty jokaista
tehtaassa loukkaantunutta työmiestä vastaan. Ja miks'ei myöskin jokaista
työmiestä vastaan kaikissa muissakin tehtaissa ja myllyissä! Todellakin,
eiköhän suhde ollut sama kaikilla teollisuuden aloilla?
Ja jos niin oli asian laita, silloin koko yhteiskunta oli valhetta. Minä
kauhistuin omia johtopäätöksiäni. Se oli liian kamalaa ollakseen totta.
Mutta olihan Jackson olemassa ja hänen kätensä ja veri, jota valui minun
vaatteistani ja oman kotini räystäistä. Ja oli olemassa monta Jacksonia
-- satoja sellaisia yksistään näissä tehtaissa, kuten Jackson itse oli
kertonut. Jacksonista en voinut päästä erilleni.
Tapasin mr Wicksonin ja mr Pertonwaithen, ne kaksi miestä, jotka
omistivat enimmät osakkeet Sierran tehtaassa. Mutta minä en voinut
järkyttää heitä, kuten olin järkyttänyt heidän työmiehiänsä. Huomasin,
että heillä oli sellaiset siveyskäsitteet, jotka asettivat heidät koko
muun yhteiskunnan yläpuolelle. Se oli aristokraattinen siveysoppi, jos
sitä niin nimittäisin, isäntien[1] siveysoppi. He juttelivat laajalti
politiikasta, ja he sulattivat yhteen politiikan ja oikeuden. Ja minulle
he puhelivat isällisellä tavalla, ottaen huomioon nuoruuteni ja
kokemattomuuteni. Heihin nähden tuntui olevan vähemmän toivoa kuin
yhteenkään niistä, joita olin ennemmin kuulustellut. He olivat
ehdottomasti siinä uskossa, että heidän menettelynsä oli oikea. He
pitivät sitä itsestään selvänä asiana. He olivat vakuutettuja siitä,
että olivat yhteiskunnan vapahtajia ja että he tekivät muita ihmisiä
onnellisiksi. Ja he kuvasivat synkin värein niitä kärsimyksiä, mitkä
olisivat työväenluokan osana, ellei heidän viisaudessaan onnistuisi
hankkia sille työtä.
[1] Jo ennen Avis Everhardin syntymää John Stuart Mill ajatelmassaan
»Vapaudesta» kirjoitti: »Kaikkialla, missä on hallitseva luokka,
ovat hyvin monet siveyskäsitteet peräisin sen luokkaeduista ja
etevämmyyden tunteesta.»
Pian näiden kohtausten jälkeen tapasin Ernestin ja kerroin hänelle
huomioistani. Hän katsahti minuun mieltymyksen ilme kasvoillaan ja
sanoi:
»Se on todellakin erinomaista. Te olette alkanut kaivaa totuutta. Ja te
olette omien kokeilujenne pohjalla tehnyt johtopäätöksiä, jotka pitävät
paikkansa. Teollisuuden koneistossa ei kukaan ole riippumaton tekijä,
paitsi kapitalisti, eikä hänkään ... suokaa anteeksi irlantilainen
esitystapani.[1] Kuten näette, ovat isännät täydellisesti vakuutettuja
siitä, että he ovat oikeassa. Ja se juuri onkin nykyisen aseman suurin
mielettömyys. He ovat niin lujasti ihmisluontonsa siteissä, että pitävät
aivan kaikkia tekojaan oikeina. Heidän täytyy saada pyhitys teoilleen.
[1] Sanamuodolliset ristiriitaisuudet, »bull», olivat ominaisia
muinaisille irlantilaisille.
»Kun he tahtovat ryhtyä johonkin liiketoimeen, täytyy heidän odottaa
siksi, kunnes heidän aivoissaan syntyy jonkinlainen uskonnollinen,
siveysopillinen, filosofinen tai tieteellinen käsitys siitä, että aiottu
yritys on oikea. Ja sitten he käyvät asiaan käsiksi, ottamatta huomioon,
että ihmiselle ominaisiin heikkouksiin kuuluu se, että halu on ajatuksen
isä. Ja mitä ikinä he mielivätkin tehdä, hyväksytyksi se aina tulee. He
ovat päällisin puolin omantunnon miehiä. He ovat jesuiittamaisia. He
osaavat tehdä vääryyttä tavalla, jonka voi todistaa oikeaksi. He ovat
muodostaneet itselleen m. m. sellaisen selviöstä käyvän käsityksen, että
he ovat muuta ihmiskuntaa etevämpiä viisaudessa ja toimintakyvyssä. Ja
siitä he saavat oikeuden hoitaa muun ihmiskunnan leipää ja särvintä.
Ovatpa he sen lisäksi uudelleen eloon herättäneet käsityksen ruhtinaiden
jumalallisesta oikeudesta, nimittäin heidän, raharuhtinaitten.[1]
[1] Niinpä kivihiilitrustin presidentti George F. Boer lausui v. 1902
(silloista ajanlukua), että »työmiehen etua valvovat ne kristilliset
miehet, joiden haltuun Jumala iankaikkisessa viisaudessaan on
antanut maan omaisuuden». Ja sellainen lausunto kävi täydestä siihen
aikaan.
»Heidän asemansa heikkous on siinä, että he ovat pelkkiä liikemiehiä. He
eivät ole ajattelijoita. He eivät ole antropologian tai
yhteiskuntatieteen tuntijoita. Jos he olisivat, niin tietysti kaikki
olisi niinkuin olla pitää. Liikemies, joka olisi samalla kertaa biologi
ja sosiologi, tietäisi koko lailla hyvin, mitä ihmiskunta kaipaa. Mutta
liiketoiminnan ulkopuolella nuo miehet ovat aivan avuttomia. He tuntevat
ainoastaan liikeasioita. He eivät tunne ihmiskuntaa eivätkä
yhteiskuntaa, vaikka he asettuvat nälkäisten miljoonien kohtalon
määrääjiksi. Historia tulee vielä joskus nauramaan katkeraa naurua
heidän kustannuksellaan.»
Minua ei hämmästyttänyt se, että riitauduin mrs Wicksonin ja mrs
Pertonwaithen kanssa. He olivat hienoston naisia. Heidän kotinsa olivat
palatseja. Heillä oli monta asuntoa ympäri maata, vuoristoissa, järvien
rannoilla ja merenrannikoilla. Heillä oli kokonainen armeija
palvelijoita. He avustivat yliopistoja ja kirkkoja, ja papit
notkistelivat erittäin nöyrästi polviaan heidän edessänsä. (»Tuokaa vain
meille likaisia rahojanne», kehoitteli sen ajan kirkko.) He olivat
hallitsijattaria, nämä kaksi rouvaa, sen rahan voimalla, minkä he
omistivat. Ajatuksen vapauden lannistaminen oli heille helppo tehtävä,
kuten sittemmin Ernestin johdolla tulin tuntemaan.
He jäljittelivät puolisoitansa ja juttelivat samanlaisella
suurentelevalla tavalla politiikasta sekä rikkaitten velvollisuuksista
ja vastuunalaisuudesta. Heillä oli samanlaiset siveyskäsitteet kuin
heidän miehilläänkin -- luokkakäsitteet; ja he laskettelivat sujuvia
lauseita, joita eivät itsekään ymmärtäneet.
He närkästyivät, kun kerroin heille Jacksonin perheen surkuteltavasta
tilasta ja kun ihmettelin, miksi he eivät olleet tehneet mitään miehen
hyväksi. Minulle sanottiin, että he eivät halua kenenkään ohjeita,
mikäli on kysymys heidän yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan. Kun
kursailematta vaadin heitä auttamaan Jacksonia, niin he yhtä
kursailemattomasti kieltäytyivät sitä tekemästä. Merkillistä siinä oli
se, että he kieltäytyessään käyttivät melkein sanasta sanaan samanlaista
kieltä, vaikka minä kävin kumpaisenkin luona erikseen ja toisen
tietämättä, että olin tavannut toisen tai aikoisin tavata. Se yhteinen
vastaus, minkä he antoivat, kuului, että he mielellään käyttävät tätä
tilaisuutta selittääkseen, että he eivät halua jakaa palkinnoita
huolimattomuudesta ja että he eivät liioin tahdo maksaa tapaturmista,
koska köyhät siitä alkaisivat pian tahallaan loukkaantua tehtaissa,
korvausta saadakseen.
Ja he puhuivat vilpittömästi, nämä rouvat. He olivat juopuneet oman
luokkansa ja oman ylemmyytensä tunnosta. He saivat oikeutuksen jokaiseen
tekoonsa omasta luokkasiveysopistaan. Ajaessani ulos mrs Pertonwaithen
palatsin portista katsahdin taakseni ja muistin Ernestin sanat, että
hekin ovat koneeseen kytkettyjä, ainoastaan sillä erotuksella, että he
istuvat sen huipulla.